Olon kohentumista havaittavissa

Vasta kolmas aamu lääkenostolla ja olossa tapahtunut huomattava kohentuminen. Silmät eivät kaipaa jatkuvasti kostutustippoja, aamuisin ei tunnu akillesjänteissä, en palele öisin ja mikä tärkeintä se aamutahmaisuus ja pitkin päivää painava väsymys on painunut taka-alalle. Toivottavasti tämä on lupaus virkeästä syksystä, sillä kalenteriani kun katson ei ole aikaa liialliselle väsymykselle. Toki on muistettava kuunnella edelleenkin oloaan ja huomioitava se paljosta mukavasta touhusta huolimatta, jos on tarpeen.

Huomenna alkaa rottinki ja parin viikon päästä keramiikka. Tänään menen Vantaan näkövammaisten käsityökerhoon, joka kokoontuu kerran kuussa ja ensinmmäisellä kerralla aiheena on paperiaskartelu. Kerhossa käyn mahdollisuuksien mukaan riippuen työtilanteestani. Töitäkin kun on tehtävä.

Olen ilmottautunut myös muutamalle luennolle joista ensinmmäinen ens viikon maanantaina aiheenaan yrttilääkintä talvien tuomiin vaivoihin. Loppukuusta Muovit, hormonit ja muut ihmisjätteet vesistöissämme, lokakuussa Kilpirauhassairaudet-luento sekä marraskuussa Ravinto, vireys ja vuorokausirytmi. Marraskuussa osallistun myös Inkun ideapajalla järjestettäville kastokynttilä sekä soijavahakynttiläkursseille. Parille Aikuisopistojen kurssille olen jonossa, joten aika näyttää pääsenkö niihin vai en.

Marraskuun 26. Korsossa on joulutori sekä joulun avaus klo 12-16. Olen ilmottautunut myymään käsitöitäni joulutorilla. Toiset myyjäiset ovat Iiriksessä 2.11. ja vielä kotonani järjestettävät arki-illan myyjäiset 15.12. klo 16.00 alkaen.

Eipä siis anneta kilpparin vajaatoiminnalle valtaa hallita liiaksi elämää 🙂 Rehellisesti sanottuna viime viikolla minua melkeinpä jo ahdisti kalenteria täyttäessäni. Mutta kun kiinnostaa niin moni asia ja haluan olla monessa mukana. Ja kaitpa luotin, että väsymykseen saan avun. Nyt kun olo on pirteämpi puhkun innosta kun on paljon kaikkea mukavaa luvassa ystävätapaamisia unohtamatta ja avokin kanssa kahden keskistä aikaa, jotka ovat myös enemmän kuin tärkeitä hetkiä. Nyt vietimmekin viikonlopun kotona ilman erityisempää ohjelmaa. Kokkailtiin hyvää ruokaa, ulkoiltiin, saunottiin minun hehkuttaessa kohenevaa oloani. Tästä on hyvä aloittaa uusi viikko. Ihanaa syysaikaa myös teille LUKIJAT 🙂

Piristymistä havaittavissa

Se tunne kun koko päivänä ei iske uupumuksen/väsymyksen hyöky läpi koko ihmisen.
Se tunne kun huomaan jaksavani päivän tohinat.
Se tunne kun huomaan innostuvani,
ja se tunne kun toivo herää
vielä väsymyksen syövereistä noustaan.

Tätä kirjottaessani särkee päätä jonkin verran ja hiljalleen väsymys hiipii, mutta kellokin on jo paljon. Näinä menneinä päivinä olen kokenut huomattavaa olon kohentumista. Sunnuntaina nautin ratsastuksen huumasta pitkästä aikaa. Etukäteen vähän jännitin miten jaksan, ja tuleeko outoja tuntemuksia. Ei tullut, aurinko paistoi ja tunsin riemua. Eikä ratsastuksen jälkeenkään tullut pelkäämääni kaiken nielevää väsymystä. Ruuan jälkeen tein mehiläisvahakynttilöitä ja loin silmukat äidin villapaitaan. Käytiin myös koirien kanssa kävelyllä.

Eilen keramiikassakin päästiin itse asiaan. Tein tuikkukupin nyt toivottavasti riittävän isolla suuaukolla 😀 Kotona ruokaa ja asiakkaita. Alkuillasta puhelu äidin kanssa, neulomista, telkun katsomista ja Harmaakuonon hoitamista. Jälleen vähän ihottumaa.

Tänään minulla ei asiakkaita ollut, joten ennen rottinkikerhoa kynttilätehdas käyntiin. 😀 Rottinkisen roskakorin sain tänään valmiiksi. Uutisten aikaan neuloin kranssin päällistä 🙂

Nyt kun olo on ollut parempi alkaa treenikärpänenkin kutitella, mutta koska lääkitys kilppariin on vasta aloitettu ja kaikki vähän hakusassa en uskalla vielä aloittaa kuntosalitreenausta tai spinningiä. Ehkä olen vähän ylivarovainen, mutta ehkä parempi niin kuin saada kroppansa entistä sekaisemmaksi.

Lääkityksen aloittamisen jälkeen kuivasilmäisyys on vähentynyt. Pahimmillaan pudottelin neljäkin kosteustippaa päivässä, nyt olen pärjännyt yhdellä-kahdella tipalla. Akillesjänteen jäykkyys ja arkuus ei ole kadonnut. Mutta en ole kuvitellutkaan, että kaikki oireet katoaisivat muutamassa päivässä. Ennemminkin olen hämmentynyt miten väsymys on lientynyt. Ehkäpä oikeasti saan vielä takaisin energisen minäni. Tänään jaksan siihen uskoa. Viime viikolla epäilin vahvasti.

Kuulumisia kera jännityksen

Mökkiviikonloppumme ei mennyt ihan suunnitellusti. Minun lumikenkäilyt jäi siihen reilun tunnin lenkkiin. Avokki teki toisen lenkin, joka venähti 11 tunnin mittaiseksi. En pahimmalle vihamiehellenikaan toivoisi sitä kokemusta, jonka lenkin myötä koin. Jäin mökkiin Harmaakuonon kanssa potemaan äänikirjaa kuunnellen. Jossain vaiheessa mietin avokin innostuneen pidemmällekin lenkille. Hiljalleen ärtymys alkoi hiipiä siitä ettei miestä näkynyt takaisin. Ärtymys muuttui nopeasti huoleksi, ja kun huoli iski kyntensä minuun en enään kyennyt keskittymään mihinkään. Soitin äidille ja tämä käski minun syödä. Söin lauantaina tekemääni jauhelihamakaroonilaatikkoa, joka ei maistunut. Kävin ulkona huutelemassa avokkia ja Ottoa. Tuli aika soittaa hätänumeroon ja kertoa tilanne. Siitä käynnistyikin sitten etsintä. Poliisi soitti minulle ja tuli käymään, jonka jälkeen puheluita tuli noin tunnin välein. Aina sain kuulla lumikenkäjälkiä löytyneen ja vaikutelma oli eksyneen ihmisen etsinnästä. Poliisipartioiden lisäksi etsijöihin liittyi iso vapaaehtoisporukka. Puhuin äidin kanssa puhelimessa, chattasin kahden ystäväni kanssa Facebookissa. Hetkittäin olin aika rauhallinen, välillä iski paniikki, pelko siitä mitä olisi oikein sattunut. Koin pelkoa avokin menettämisestä. Toki huoli oli Otostakin, mutta pakko myöntää koiran jääneen vähän unhoon. Ajattelin kai, että jos avokki pärjää, pärjää Ottokin ja päinvastoin. Sain sentäs ilmotettua Opaskoirakoulun päivystykseen tilanteesta. Ystäväni olisi ollut valmis tulemaan luokseni, jota todella arvostan ja jota en varmaan siinä hetkessä osannut oikein edes sanoa. Keli oli kuitenkin huono ja mökkitie erittäin huonossa kunnossa, joten oli parempi ystävän jäädä kotiin. Helpotti kun sai kirjotella chatissa ja välillä puhua puhelimessa. Tosin puhelimessa ei kauaa viitsinyt puhua, jotta viranomaiset saisivat minut heti tarvittaessa kiinni. Minulle kerrottiin, että saisin luokseni vapaaehtoisia kriisiapua antavia henkilöitä. Arvelin kuitenkin pärjääväni. Kymmenen jälkeen poliisi sanoi luokseni tulevan kaksi vapaaehtoista juttelemaan. Heitä odotellessa alkoi paniikki taas nousta pintaan, mutta heidän saapuessa pysyin rauhallisena. Istuimme pirtin pöydän ääressä jutellen välillä tilanteesta missä olimme, välillä taas jostain ihan muusta. Hiukan ennen puolta yötä he saivat viestin etsintäoperaation päättymisestä kera kiitoksin osallistumisesta. Jäimme odottamaan miten etsintä oli päättynyt. Tuskin meni montaakaan minuuttia, vaikka minusta tuntui ikuisuudelta kun tuli odotettu soitto. Mies oli löytynyt ja kävelee kohti mökkiä. Itku naisvapaaehtoisen halauksessa helpotuksesta ja jännityksen laukeamisesta. Ensiksi sisälle syöksyi märkä Otto. Heittäytyi jalkoihin selälleen kellimään ja kohta kuului avokinkin ääni. Halaus! Räntäsateesta ja hiestä märkä mies, mutta hyvävoimaisena. Oli eksynyt metsään, kiertänyt ympyrää, joutunut ryteikköön ja lopulta löytänyt tielle. Minä soittamaan äidille, avokin isälle ja Opaskoirakoululle miehen ja koiran löytyneen kunnossa avokin riisuessa litimärät vaatteet yltään. Vointia kyseltiin, mutta nopeaan mökki tyhjeni ja jäimme odottamaan ambulanssimiehiä, jotka tulivatkin pian. Tarkistettiin verenpaine, lämpö, sokeri, hapen saanti, otettiin sydänfilmi ja jututettiin selvittääkseen avokin henkisen tilan. Kaikki vaikutti olevan kunnossa ja jäimme kahden. Kuuma suihku ja takkaan tulet. Väsymys oli tipotiessään, ei ollut tajua miten paljon kello oli. Vasta neljän maissa väsy tuli ja kykeni rauhoittumaan unille. Seuraava päivä meni kokien levottomuutta ja tyhjiin puristuneisuutta. Ei pystynyt keskittymään oikein mihinkään. Avokki oli ihmeän pirteä, vasta syötyämme väsymys iski. Nyt ollaan kuitenkin toivuttu ja päästy arkeen kiinni. Pari ensinmmäistä päivää piti halailla ja käydä koskettamassa toista, ihan kuin varmistaakseen toisen todella olevan siinä.

Kokemus oli varmasti meille molemmille melkoinen. Onneksi avokki ja Otto jaksoivat pysyä liikkeessä, ja että miehellä on hyvä kunto. Nyt eksymisiä estääksemme olemme miettineet apuvälineitä metsässä liikkumiseen, koska sitä emme halua lopettaa tulevaisuudessa, vaikka lähimmäisiä se pelottaakin. Eilen löysimme Braillestoresta puhuvan digitaalisen kompassin ja myöskin Iphonessa on sellainen. Haluaisimme kuitenkin gps-riippumattoman kompassin, koska katvealueita mökin ympäristössä on aika paljon.

Lopuksi haluamme kiittää kaikkia niin poliiseja kuin vapaaehtoisiakin, jotka etsintään osallistuivat. KIITOS <3 Kiitos myös ystäville ja läheisille tuesta <3

Suolaista rahkapiirakkaa ja teekurssitunnelmia

Loppujenlopulta en eilen uskaltautunutkaan pyörän selkään. Päkiöiden rakot olivat edelleen pirun kipeät. Poistin laastarit ja kieroin jalkaterät sideharsoon, jotta rakot pysyisivät puhtaina, mutta saisivat ilmaa. Se onkin tuntunut toimivalta ratkaisulta. Eilen vielä vähän niistä valui kudosnestettä, joka ratkaisi etten lenkkareita vielä jalkaani halunnut laittaa. En tiedä miten hyvin olisivat mahtuneetkaan, sillä nilkoista alaspäin jalat ovat jonkin verran turvoksissa. Mahtaakohan olla normaalia tuollaisen rasituksen jälkeen? Tällä viikolla olen joutunut luopumaan vesijuoksusta/uinnista sekä pyöräilytreffeistä. Muuten kaikki suunnitelmat ovat toteutuneet. Hiukan tämä hissuttelu rakkojen vuoksi alkaa ärsyttämään. Mieli kun tekisi jo reippaasti liikkumaan. Toisaalta varmasti myös jalat ovat väsyneet, joten pakkolepo tehnee niille hyvää.

Maanantaihin mahtui paljon asioita ja tapaamisia. Päivä alkoi asiakkaan hoidolla, jonka jälkeen Opaskoirayhdistyksen hallituksen kokoukseen, joka kesti yli kolme tuntia. Kokouksesta matka jatkui Silmukkasisko-miittiin. Sain jopa valmiiksi hörhelöhuivin, jota olen tehnyt ties miten kauan. Käsityöinto on viime kuukausina ollut valitettavan nukuksissa. Ei ole syntynyt mitään. Ystävälle menevä kaulurikin on edelleen kesken. Olen jopa toisessa levennysvaiheessa menossa, joten kyllä se syksyyn valmistuu 🙂

Ennen kotiin lähtöäni vielä herkuteltiin hedelmäsalaatilla, jäätelöllä, suklaalla ja maissilastuilla 😀 Muut jäivät vielä jutskailemaan ja käsitöitään tekemään minun lähtiessäni kotiin. Ystäväni tuli iltateelle ja häntä oli ihana nähdä pitkästä aikaa. Puheenaiheena aikalailla oli tuo lauantai-illan rypistykseni 😀 Siinä istuessamme rakkoja alkoi todella kivistämään, joten kylmää jaloille jne.

Tiistaina mulla olikin aamupäivä ja osa iltapäivääkin vapaata vesijuoksun jäädessä ohjelmasta pois. Ehkä se oli hyväkin, sillä iski tajuton väsy ja vetäsin parin tunnin päikkärit. Jalat tuntui rakkoja lukuun ottamatta hämmästyttävän hyviltä. Tuntemukset tosin ilman suurempaa rasitusta.

Eihän sitä nyt koko päivää voinut nukuskella, joten ryhdyin leipomaan. Tein suolaisen rahkapiirakan jauhelihatäytteellä. Korvasin vehnäjauhot gluteeinittomalla Sempperin jauhoseoksella ja kyllä toimi hyvin. Tein piirakan testimielessä ajatellen ystäväni lauantaisia 40-vuotisjuhlia. Koska piirakka onnistui niinkin hyvin leivon sellaisen uudestaan lauantaina. Mutta tässä teillekin ohje:

Suolainen rahkapiirakka

POHJA:
2 prk MAITORAHKAA
3 kpl kananmunia
9 rkl vehnäjauhoja
3 tl leivinjauhetta

Täyte:
400 g paistettua jauhelihaa/ lohta/ kanaa
2 prk valutettua ananasta

päällinen:
2 kpl kananmunia
2 dl Kermaa
300 g juustoraastetta

Sekoita pohjan kaikki aineet tasaiseksi ja levitä uunipellille leivinpaperin päälle.
Ripottele pohjan päälle täytteet ja sekoita munat ja kerma keskenään, kaada täytteen päälle ja ripottele juustoraaste päällimmäiseksi.
Paistetaan 225 asteessa noin 25min.

Itse kaipasin pohjaan ehkä hiukan suolaa ja jauhelihaan enemmän mausteita. Ohjeessahan ei puhuta maustamisesta mitään, mutta jokainenhan maustaa esim. tuon jauhelihan niin kuin haluaa. Mielestäni piirakka oli oikeastaan kylmänä parempaa, mutta makuasia varmasti sekin.

Viideksi suuntasin kulkuni Forsmanin tehtaanmyymälään teekurssille. Huhtikuun lopulla näin Vantaan näkövammaisten ilmoituksen ja ilmottauduin heti mukaan teen suurkuluttajana. Ilta olikin mielenkiintoinen. Maistelimme kolmea eri teetä. Ensiksi valkoista ns. helmiteetä, joka maustettu vanilialla. Kuppiin laitetaan 3-4 helmeä ja kuuma vesi päälle. Helmet avautuvat kostuessaan ja ovat lopulta kapeita teelehtiä. Valkoinen teehän kerätään hyvin pienenä, jopa nuppuina/silmuina ja siinä on paljon kofeiinia. Toisena joimme appelsiiniroibosta. Roiboshan on teenkaltainen, yrtti, joka kasvaa Etelä-Afrikassa eikä sen viljely ole onnistunut missään muualla. Roiboksessa ei ole kofeiinia. Kolmantena maistoimme vihreää teetä, joka maustettu inkiväärillä. Aikaisemmin olen juonut vastaavaa mustaa teetä. Inkivääri maistui vahvasti teessä. Inkiväärihän on hurjan hyvä terveysvaikutuksiltaan. Meille tarjoiltiin myös croishantit ja erilaisia suklaaherkkuja, joista ostinkin valkosuklaavadelmia ja kookosmanteleita, namsk! Meille kerrottiin tiivistetysti teen eri valmistusmenetelmistä, tuotannosta ja vähän Forsmanin omista tuotteista. Kurssin jälkeen kiertelin myymälässä tehden teevalintoja. Teekaapissa onkin ollut viime viikkoina hiukan tyhjää, mutta nyt tuli täydennystä ihan reippaasti 😀 Liiolii oli mukana teeillassa ja hänen postauksensa kuvineen voi lukea täältä
Saimme hypistellä ja tuoksutella mm. Buer-teekiekkoa. Se on kuin reikäleipä ja tuoksahtaa tallin takaselle :D:D On kiinalainen terveystee, joka on vuosituhansia vanha ja terveysvaikutuksiltaan ensiluokkainen. Teehän yleensä menettää makuaan, jos pussi tai purkki on avoinna yli kolmen kuukauden ajan. Tee kostuu ja joutuu hapen kanssa tekemisiin. Buerissa taas mitä vanhempaa se on sitä parempaa se on. Buerista onkin vuosikertoja. Valmistusmenetelmä kansanomasesti sanottuna tapahtuu ”mädättämällä”. Ei kovin houkuttelevaa, vai mitä. Olen juonut viisi vuotta vanhaa bueria. Forsmanilla on vuodelta 2007 olevaa vuosikertaa. Kiekosta murretaan pieniä paloja joita haudutetaan kuumassa vedessä. Buer-kiekon lisäksi saimme tunnustella teekukkasia, jotka valmistettu käsin, ja jotka avautuvat teemukissa isoiksi kukiksi. On ilmeisesti visuaalisesti hienon näköisiä.

Aiemmin en ole törmännyt jääteehen kuin Nestlen jauheisiin ja kaupan valmisjuomiin, sekä Amerikassa Liptonille maistuvaan kylmään teehen mihin oli laitettu kilo sokeria ja jäitä. Forsmanilta löytyi kolmea eri jääteemakua joihin ei ymmärtääkseni ole lisätty mitään ylimääräistä. Ostin sitruksen ja mintun. Haudutus tapahtuu kylmään veteen ja haudutusaika voi olla jopa 30 min. Jäätee ei kitkeröidy. Odotan innolla, että pääsen maistelemaan. Voin kuvitella kesähelteellä mökillä olevan maistuvaisia, jos vaan se jäätee on hyvää 😀

Eilinen meni aikalailla pelastusarmeijalle. Rakkoja särki, vaihdoin niihin sideharsot, hieroin pari asiakasta, peruin pyörätreffit, surffailin netissä tekemättä oikein mitään järkevää. Että todellinen hukkapäivä. Tänään on sitten töitä ihan eri tavalla. Tätä olen kirjoittanut asiakkaiden välillä. Työpäivän lopettelen vähän yli kahdeksan. Toivon vaan ettei rakot nyt kiukustu seisomatyöstä. Huomenna haluan nimittäin päästä jo kuntosaleilemaan ja polkemaan spinnutunnille.

40 kilsan kävely Kesäyön marssi-tapahtumassa

En tiedä olenko hullu vai yllytyshullu? Joka tapauksessa maaliskuun alkupäivinä surffasin netissä ja ”törmäsin” Kesäyön marssi-sivuille. Tuolloin oltiin jo sovittu Lauran kanssa kävelevämme toukokuussa Naisten kympin Helsingissä. Päätin kirjoittaa Facebookiin ja kysellä olisiko marssille lähtiöitä. Muutama ilmaisi kiinnostuksensa ja Laura heitti ”mennään kävelemään 40 km!” Hetken pohdin onko tuo nainen tosissaan vai vitsilläkö heitti, mutta sisälläni kihelmöi ajatus houkuttelevana kokeilla rajojaan ja vastasin ”että jos lähdet, niin hitto mehän mennään.” Ja niinhän siinä kävi, että seuraavan kerran tavatessamme lopullinen päätös syntyi. Toisaalta hirvitti, toisaalta oli olo ettei matka voisi ylivoimainen olla.

En alottanut systemaattista harjoittelua, vaikka se varmasti olisi kestävyyttä parantanutkin. Alkuvuoden aikana olen liikkunut aika monipuolisesti ja uskoin sen riittävän. Eri asia, jos meillä olisi ollut jokin aikatavoite, mutta ei sellaista tiukkaa tavoitetta uskaltanut ajatellakaan. Jos maalissa 10-12 tunnin sisällä voimme olla tyytyväisiä.

Marssi-illan lähestyessä hiljalleen alkoi hiipimään pieni mukava jännitys. Vasta edellisiltana oikeastaan tajusin jännittäväni ja mietinkin mihin ihmeeseen olen lupautunut. Tiesin kumpikaan meistä ei antaisi helpolla periksi, maaliin kävelisimme sisulla, jos ei muuten. Kuinka kipeiksi jalat mahtavatkaan tulla, kuinka hirveästi saan jalkoihin rakkoja, kauanko toipuminen vie aikaa jne. Niitä kysymyksiä pohdiskelin mielessäni. Perjantaina päätin haluavani Iphoneen vara-akun, jotta saisin marssimme kokonaisuudessaan talletettua yhtenä otoksena. Hyvä akku löytyi ja apteekista ostin kolmea eri kokoa olevia Compiit-laastareita, ja onneksi ostin. Niille valitettavasti oli käyttöä 🙁 Laastariostoksen kylkiäisenä sain stressipallon ja juomapullon. Kumpaakaa en ole vielä käyttänyt 🙂

Viikolla pähkäsin monta kertaa ottaisinko Oton marssille mukaan. Hellesää sai koiran kuitenkin kovin vaisuksi ja löysävatsaiseksi, joten lopulta päätös Oton kotiin jäämisestä ei ollut vaikea. Uskon tehneeni oikein, vaikka ihanahan se olisi ollut mennä koiran kanssa. Mutta sujui kulku hyvin Laurankin opastuksessa. Isot kiitokset hänelle, että jaksoi vielä opastaa minuakin niillä viimeisillä hitailla tuskaisilla kilometreillä.

Tutustuessamme järjestäjien lähettämään ohjelmaan hiukan hiki nousi otsaan lukiessamme aikataulussa viimeisten saapuvan maaliin 00.00-04.00. Tuota ei ihan realistista meille olla puolilta öin maalissa, kyllä totuus tulisi olemaan ihan jotain muuta.

Lauantaina hohhailin ja jahkailin miten pukeutuisin ja mitkä kengät laittaisin jalkaan. Olen aina oppinut, että maastossa ja pitkillä reiteillä vaelluskengät ovat rautaa. Silti mietin, koska reitti tulisi olemaan lähes kokonaan asfalttia. Lopulta pakkasin juoksulenkkarit reppuun pitkähihaisen juoksupaidan, kevyiden collegehousujen ja softshel-takin seuraksi ja lähdin matkaan vaelluskengissä. Repusta löytyi myös vesipullo, urheilujomapurnukka ja pullollinen valmista juomaa, rakkolaastareita, pari banaania, vaihtosukat, käsidesi, hyttyskarkote ja nenäliinoja.

Saavuimme Tuusulan urheilukeskukseen puoli kuuden maissa, kävimme ilmottautumassa ja sitten olikin aika painua lähtöalueelle 40 kilsan käveliöiden joukkoon. Lähtö tapahtui aika tarkalleen kuudelta. Ensiksi kiersimme urheilukentän ennen kuin pääsimme porteista ulos.

Porukka lähti hirmuisella vauhdilla ja me siinä imussa, jotta saisimme varmuuden kulkevamme oikeaa reittiä. Kävely tuntui helpolta, mutta raskaat vaelluskengät kovine pohjineen ja asfaltti eivät sopineet yhteen. Sen tiesin heti ekojen satojen metrien aikana. Silti painelimme aika vauhtia, mutta moni muu meni helvetin paljon kovempaa 🙂 Ekalla viidellä kilometrillä keskinopeutemme tunnissa oli 5,48 ja vikan kilsan lopulla huippunopeus 6.4 HUH!

Huoltopisteitä oli about viiden kilsan välein. Ekalla huoltopisteellä tarjolla oli vettä ja mehua. Saimme nauttia myös elävästä musiikista.

Musiikista emme kuitenkaan jääneet nautiskelemaan vaan jatkoimme matkaa edelleen reipasta vauhtia pitäen. 5-10 km meni 5,25 km/h keskivauhdilla. Loppupätkästä oikeassa lonkassa tuntui ikävältä. Jalkineiden tärähdys asfalttiin ei tehnyt hyvää, joten huoltopisteellä vaihdoin kengät. Vaelluskengät eivät sopineet reppuun, joten sidoimme ne repun ulkopuolelle, ja siinä ne sitten roikkuivat hamaan loppuun asti. Alkuun juoksutossut tuntui todella pehmeiltä, mutta jalkojen totuttua meno maistui taas 😀 Välillä oli kuitenkin muistettava juoda. Olihan lämmin kesäilta.

Taivalsimme tuon 10-15 km 5,19 vauhdilla, joten pientä hidastumista havaittavissa. Huoltopisteelle saapuessamme about 3,5 tunnin kävelyn jälkeen. Huoltopisteellä kuulimme nopeimpien tulleen pisteelle parin tunnin kävelyn jälkeen. Me saavuimme paikalle viimeisinä, mutta syötyämme suolakurkkuja ja juotuamme mehua lähdimme jatkamaan matkaa. Monet käveliöistä piti kunnon taukoja, jäivät istuskelemaan ja relailemaan. Me ei vaan osattu, pakko vaan jatkaa eteenpäin.

Ambulanssi siirtyi huoltopisteeltä toiselle sitä mukaan kuin kävelijät eteni. Paikalla oli myös sairaanhoitaja ja muuta huoltoporukkaa. Vapaaehtoiset katsoivat ettei reiteille kukaan jäänyt. Mutta siis, me vaan jatkoimme matkaa ilman kummempia huilaustaukoja. Alkumatkasta puhua pälpätimme koko ajan ja puolta väliä lähestyttäessä ehkä jo vähän mietitytti se miten paljon kilometrejä olikaan edessä. Seuraavalla pätkällä meidät taas otettiin kiinni, mutta puolivälin krouviin ei kuitenkaan viimeisinä saavuttu. Vauhti 15-20 km välillä oli 4,86. Tuon etapin aikana olimme tulleet Tuusulanjärven pohjoispäähän ja Järvenpään ohi.

Pienen tauon jälkeen lähdimme jatkamaan matkaa illan hämärtyessä. Soitin äidille ja kerroin puolivälin ohitetun. Kello oli tuolloin jotain puolyhdentoista jälkeen.

Puolivälin jälkeen

Olimme pitäneet puolet matkasta hyvää vauhtia, joka tosin oli alkukilsoista jonkin verran hidastunut. Tiesimme, että todellinen taistelu oli vielä edessä ja realistista olisi vauhdin putoavan edelleen. Alkumatkasta kuuntelin taukopaikoilla tarkasti Iphonestani välitilastoja, mutta matkan edetessä tarkkaavaisuus heikkeni. Totesimme kuitenkin puolen välin paikkeilla, että Sports Tracker näyttää kilsan enemmän käveltyä matkaa kuin järjestäjien taukopaikkamerkinnät. Taukopaikoilla pistin Trackerin tauolle, joten vessa-, juoma, syömä yms. ei ole kokonaisajassa eikä myöskään keskivauhtitilastoissa.

Tuo 20-25 km meni vauhdilla 4,65 ja etapin loppuvaiheessa tunsin päkiöiden kipeytyvän. Alkuun ajattelin sen olevan vain kävelyrasitusta, mutta pian tajusin rakkojen tekevän tuloaan. Rakkoja pelkäsinkin kaikkein eniten. Niitä kun minulle tulee superhelposti. Taukopaikalla nautittuamme suolakurkuista, urheilujuomasta eräs vapaaehtoinen laittoi jotain hoitavaa teippiä varpaisiin. Rakkokohdat eivät vielä juuri näkyneet, mutta valitettavasti tuntuivat. Tuossa vaiheessa vedin ylleni pitkähihaisen ja takin. Pysähdyksissä ollessamme tuli kylmä, joten ei muuta kuin matkaa jatkamaan. Tuon taukopaikan jälkeen 30 km ja 40 km reitit erosivat toisistaan ja alkoi meidän yksinäinen taival. Muita 40 kilsan käveliöitä ei enään ollut näköpiirissä. Tarvoimme yön pimeydessä pitkää suoraa välillä jo peläten ollaanko edes oikealla reitillä. Aika nopeasti totesin, etteivät teippaukset rakkohelvettiä juurikaan helpottanut, joten betoniporsaalle istuskelemaan ja Compiittia molempiin päkiöihin. Siinä vapaaehtoinen reitillä olevien tarkistaja ajoi pyörällään meidät kiinni. Mukava, sydämellinen, rento mies. Hänen kanssaan jatkoimme matkaa kohden 30 kilsan taukopaikkaa. Tällöin olimme Tuusulanjärven eteläpäässä ja lähdimme viimeiselle kympille kiertämään Lahelan, Ruotsinkylän ja Riihikallion kautta kohden maalia. Tuo 25-30 km rypäsy meni näköjään hiukan vauhtia kiristäessä rakkohelvetin häämötyksestä huolimatta. Keskivauhti oli 4,88km/h.

Taukopaikalla meitä jo odoteltiinkin. Tuntui vähän nololta ajatella mitenköhän kauan joutuivat odottamaan. Olivat kuitenkin tavattoman kannustavia ja ystävällisiäkin. Eräs mies ravisteli jalkani ja se teki hetkellisesti todella hyvää. Pahimmalta tuntui ehdottomasti lonkankoukistajissa.

Vielä oli matkaa jäljellä, joten töppöstä toisen eteen. Kävelimme ja kävelimme. Kesäyö tuoksui huumaavasti ja linnut heräili visertämään. Kuulimme upeaa satakielen luritusta ja huikaisevaa lintukonserttoa. Päkiäni olivat helvetin kipeät ja lähtiessämme taapertamaan leveää metsäautotietä kivet tuntuivat jalan alla piruilta. Kirosin, huokailin, mutta kävelin. Vapaaehtoinen ajoi meidät taasen kiinni oltuaan ensin mukana 30 kilsan taukopaikan purussa. Puheet olivat loppuneet aikaa sitten. Kävelimme hiljaisuudessa varmasti molempien miettiessä mihin hulluuteen sitä oikein ruvettiinkaan ja vieläpä vapaaehtoisesti :D:D Vapaaehtoinen yritti jutella meille, mutta taisi häntäkin jo vähän väsy painaa kun totesi ”no ei tässä oikein enään jaksa pölistä.” Murehdimme Lauran kanssa sitäkin, että maalissa joutuvat meitä odottamaan ikuisuuden. Vapaaehtoinen kielsi meitä niin ajattelemasta ja muistutteli miten upea suoritus on kävellä 40 kilsaa, ja mitä väliä sillä on, vaikka olisimmekin viimeisiä. Oikeassahan hän oli. Saapuessamme 35 kilsan huoltopisteelle Tracker väitti meidän kävelleen 37.6 km. Sehän olisikin ollut jotain, jäljellä vain 2.5 km, mutta totuus oli toisenlainen. Rakkoja särki ja oli ryytynyt olo. Mietin jo vakavasti, että jaksanko loppuun. En kuitenkaan halunnut keskeyttää enkä edes sanoa sellaista ääneen. Laura kyllä kysyi juodessani pystynkö kävelemään, vastaus ”kyllä kai, lähdetään niin tää on nopeammin ohi, ja hitto me kävellään ainakin niin kauan kun Trackerissa on 40 km.” Ja niin me taas jatkoimme taivallustamme.

Vauhti oli hidastunut jo selvästi: 30-35 km 4,42 keskivauhtiin, ja ei varmaankaan yllätys, että viimesellä etapilla se hidastui entisestään 😀 Asfalttitietä vaan riitti ja riitti, käki kukkui päivä valkeni, ilma lämpeni, aurinko nousi… 39 kilsan kohdilla oli lisättävä vasempaan jalkaan etuvarpaan ja ukkovarpaan väliin laastari. Tuolloin olo oli aika epätoivoinen. Vaikka Trackerissa olikin jo 39 km, matkaa jäljellä enempi kuin kilometri. Raahustimme vaan eteenpäin vapaaehtoisen tsempatessa meitä. Jossain vaiheessa hän totesi seuraavan mutkan jälkeen näkyvän vesitornin. Siinä ryytymykseni keskellä mietin, että kuinkakohan kauas vesitorni näkevän silmin näkyy, että oliko matkaa jäljellä monta helvetin kilometriä. Sitten alkoi kuulua vielä parempia ”uutisia”. Kävelimme jo samaa kadun pätkää kuin urheilukeskuksesta lähtiessämme. Enään ei voisi olla ihan kamalasti jäljellä. Jo näkyi urheiluhalli, taas mietin miten kaukana ja pienenä. Kysyinkin onko jäljellä satoja vai kymmeniä metrejä. Kymmeniä kuulemma! Kuljimme eteenpäin ja kun Laura sanoi ”nyt voit alkaa sulkemaan Sports Trackeria, se on siinä”, se oli musiikkia korvilleni 😀 Me teimme sen, me kävelimme 40 kilsan lenkin ja Trackerin mukaan vielä 1,3km päälle! Me voitimme tuskan, kivun, väsymyksen! Kun saavuimme hallin ovista sisään meitä odotti kahdeksan henkeä kahdessa rivissä taputtaen meille. Katseet olivat vakavat ja he vaikuttivat olevan tosissaan. Eivät ollenkaan sellaisia ”no tulittehan te helvetti vihdoinkin, että mekin päästään nukkumaan”. Oltiin iloisia suorituksestamme ja nainen, joka antoi meille kunniakirjamme ja osallistumismitalimme vaikutti suorastaan liikuttuneelta. Viimenen osuus, eli tuo 35-41.3 km meni 4,05 keskivauhdilla ja viimesellä vajaat 1,5 kilsalla vauhti putosi 3,7, mutta hitotko siitä. Maalissa olimme 04.20, joten kokonaisaika 10 h 20 min josta liikkeellä Trackerin mukaan 8 h 39 min. Ehkä monen mielestä olimme hitaita, mutta mitä väliä. Me kuitenkin kävelimme sen ja ehkä homma olisi huonomminkin voinut mennä…

Tarjolla oli lihakeittoa, se maistui taivaalliselta. Vähemmän taivaallista oli ruokailun jälkeen lähteä liikkeelle. Mun lonkankoukistajat huusi tuskasta, mutta kotiinhan se oli lähdettävä. Eipä automatkakaan hyvää tehnyt ja istuinkin pitkään eteisessä suunnittelemassa suihkuun menoa ja yläkertaan kapuamista. Lopulta riisuin eteiseen, taapersin suihkuun ja sitten ylös. Molemmat koirat oli ihmeissään mikä minulla oikein oli. Otto pyrki nuolemaan etureisiäni ja lantiotani ja Harmaakuono steppas portaissa hermostuneena. Lopulta ”kaaduin” sänkyyn, mussutin saadusta kassista Geishan ja mietin mihin asentoon rupeaisin, jotta pystyisin nukkumaan. Ja sydämestäni toivoin, että vessatarvetta ei tulisi, en halunnut taapertaa alakertaan 😀

Sunnuntai meni rauhallisesti lepäillen. Jalat toipuivat hyvää vauhtia ja lonkankoukistajien tuskakin katosi ja alkoi huomaamaan pohje, takareisi, pakaratuntemuksiakin. Istuminen teki jumitusta ja liikkeelle lähtö olikin aikamoista. Eilen kuitenkin tilanne oli jo paljon parempi. Illalla vaan rakkoja alkoi särkeä päkiöissä, tänään vaihdoin niihin laastarit. Ja tänään ei jalat ole muuten tuntuneet oikeastaa normaalia kummemmilta, joten toipumisen nopeutta olen hämmästellyt suuresti. Nilkoissa ja jalkapöydissä on ollut lievää turvotusta. Odotin, että koko viikko menisi tuskitellessa ja jumia poistellessa, mutta huomisiltana aion pyörälenkille. Vesijuoksutreffaus oli tältä päivältä jätettävä rakkojen ja ystävälleni tulleen esteen takia väliin.

Tottahan toki maaliin tullessa tuntui upealta. Väsy kuitenkin painoi ja pitkät aplodit hämmensi ja lämmitti mieltä. Nyt vasta parin päivän jälkeen oikeasti tajuaa mitä sitä on tullut tehdyksi. Minulle tämä on iso ja mahtava juttu. Lähdin ilman systemaattista harjoittelua matkaan, joten jo se olisi voinut pilata koko jutun, mutta eipäs pilannutkaan. Nesteytys olisi voinut mennä vikaan kokemuksen puutteesta. Ei minulla ollut oikeasti aavistustakaan miten elimistöni moiseen rasitukseen reakoisi. Lähdin ja lähdimme varsin untuvikkoina matkaan kestävyyttämme kokeilemaan. Alussa juttua riitti ja kävely kulki ja usko säilyi. Kuitenkin väsy hiipi puseroon, niin varmasti pitikin. Ryytymyksestä, kivuistakin huolimatta jatkoimme matkaa. Vaatiihan se sisukkuutta ja varmasti luonnettakin. Olen ylpeä meistä. Väsynkään keskellä emme alkaneet kiukuttelemaan toisillemme emmekä liiemmin valittaneetkaan. Ennemminkin keskustelimme missä kohden jalkoja milloinkin oli tuntemuksia 😀 Ja osasimme olla myös hiljaa kuunnellen kesäyön ääniä. Valitettavasti niistä ei jaksanut nauttia samalla tapaa kuin vetrein jaloin. Joka tapauksessa kokemus oli unohtumaton ja olen onnellinen kun olimme niin hulluja ja päätimme haastaa itsemme. Ja tämän osallistumismitalin aion säilyttää muistona.

Ps: Kuvat ovat Lauran ja Jarin

Pelko vaihtui onneksi

Mitä likemmäksi Harmaakuonon kontrollilääkärikäynti tuli sitä enemmän minua pelotti ja ahdisti. Ei auttanut Harmaakuonon selvä tervehtyminen. En halunnut tuudittautua siihen, vaikka en toki olisi halunnut pelätä pahintakaan. Niin kuitenkin taisin tehdä.

Eilinen oli kamala päivä. Sain onneksi tehdyksi asiat mitä pitikin. Olen Opaskoirayhdistyksen hallituksen kahdessa asettamassa työryhmässä. Toisessa selvitetään opaskoirakorttiin liittyviä asioita ja toisessa keinoja tiedottaa opaskoirista nuorille näkövammaisille. Lisäks Opaskoirakerhon puitteissa lähetin kahteen riihimäkeläiseen hotelliin tarjouspyynnöt. Ensiksi suunnittelimme viikonloppukurssia helmikuun alkuun Hankoon, mutta talvisin kaupunki taitaa olla lähes kuollut ja palvelun tarjoajia ei juurikaan, joten ei hintakilpailua. Pohdimme vaihtoehtoja ja päädyimme kokeilemaan Riihimäkeä. Kaupunki onkin minulle tuttu, koska olen kotoisin sieltä.

Yhdistystöitä tehdessäni takaraivossa vaani pelko ja ahdistus. Toisena hetkenä vakuutin itselleni Harmaakuonon voivan paremmin kuin kaksi viikkoa sitten. On pirteämpi, syylät yms. tavallisen oloisia, iho puhdas, karva sileä, virkeä, energinen… Mökilläkin herra innostui moneen kertaan Oton kanssa riehumaan. Otinkin kameralla videopätkän. Jos kamera olisi ollut aavistuksen alempana, tulos olisi vielä parempi, mutta kyllä siitä selväksi tulee Harmaakuonon jaksaminen ja into. Mutta, jos kuitenkin koira peittää tuskansa… Mitä pidemmälle päivä kului sitä hirveämmäksi oloni muuttui. Onneksi päivän viimeinen asiakas oli ystäväni jolle saattoi vähän oloaan kertoa. Ja ystäväni pääsi yläkertaan koiria ”riehuttaan”, ja kyllä pojat nauttivatkin 😀 Avokille murehdin koko illan, ei auttanut järkipuheet Harmaakuonon virkeydestä. Ei edes se miten koiran karva kiilsi avokinkin silmin nähden. Vasta kirjan kuuntelu ja neulominen rauhoitti mielen.

Aamulla pelko palasi ja lähdin kohti opaskoirakoulua vatsa kipeänä iloisesti häntää heiluttava koira mukanani. Hyvin nopeasti lääkärin huoneessa tuli selväksi lääkärin ja kennelpäällikön olevan mykistyneet miten hienosti hoidot oli koiraan tehonneet. Harmaakuono tervehti iloisesti lääkäriä hammastellen leikkiin kutsuen. Kellahti kylelleen tutkittavaksi ja oli niin avoin kuin vaan. Iho ei punottanut, syylät ja muut ihomuutokset näyttivät levollisilta mitä edelliskerralla ei voinut sanoa. Vuotava läiskäkin (kolikon kokoinen) on kuivunut/rupeutunut hyvin, puolen sentin kohta vielä aavistuksen kostea. Harmaakuono ei kuitenkaan pyri sitä enään nuolemaan. Karva kiilsi ja kaikinpuolin koira vaikutti olevansa elämänsä kunnossa. Paino oli noussut uuden ruuan (Orijentin senjorikuivamuona) myötä, mutta lihaksina. Olin painosta vähän (35.8) järkyttynyt, koska Harmaakuono ei ole milloinkaan painanut noin paljoa. Lääkärin mukaan koira näyttää hyvältä, kokeili kyljet joissa ei rasvapatjaa vaan lihaksia 🙂 On kuulemma harvinaista, että tuon ikäinen koira kasvattaa lihaksia, mutta liikunta ja vapaana mökillä touhuaminen tehnyt tehtävänsä. Saimme paljon kiitosta hyvästä koiran hoitamisesta ja puhuimmekin miten tärkeää on hoitaa myös vanhaa koiraa hyvin. Tunnustin pelänneeni tuloamme ja lääkäri pahoitteli pelotelleensa minua. Sanoin, että arvostan rehellistä mahdollisuuksien kerrontaa, ja että mielummin näin kuin ettei puhuisi mitään niistä muistakin vaihtoehdoista, koska joskus ne muut vaihtoehdotkin on kohdattava. Avokki sanoi minulle lähteissäni ”Harmaakuonolla heilui häntä pystyssä kävellessämme, että jos puhuvat lopettamisesta, et suostu, koira ei voi olla kipeä.” Lääkäri sanoi minulla olevan fiksun miehen ja lähetti terveisiä, ettei Harmaakuonoa vielä viedä minnekään meiltä, että nyt nautitte yhteiselostanne. Ja niin me tehdään. Ollaan niin onnellisia ja helpottuneita. Toki pidetään tosiasiat mielessä, koiralla on ikää paljon ja erinäisiä patteja ympäri kehoa, mutta kaikki ajallaan. Antibiottikuuri lopetettiin, shampoopesut tarvittaessa ja jos tuo rupeutunut läiskä oireilee siihen lääkesalvaa ja jos ei auta, se poistetaan.

Kotiin oli ihana tulla kera hyvien uutisten. Avokista myös paistoi tyytyväisyys ja onnellisuus. Olenkin ollut koko päivän niin positiivisella mielellä ja paljon rennompi ja rauhallisempi. Kyllä taas on todettava kuinka syvä kiintymys koiraan voikaan olla ja miten paljon sen hyvinvointi merkitsee, kuinka sydän pakahtuu rakkaudesta huolen painaessa ja sittemmin ilon pulputtaessa. Saatoin lähteä hyvillä mielin Oton kanssa Silmukkasiskoja treffaan Espoon Menitaan ja sieltä Keravan kirjastoon Kaisa Jaakkolan luentoa kuuntelemaan. Nyt voi onnellisena hetken neuloa ja sitten nukahtaa ilman huolta ja murhetta.

Osa 4: Toisen kurssiviikon tunnelmia + kotiutuminen

Toinen kurssiviikko aloitettiin ns. Itiksen lenkillä, joka sujui mukavasti. Otto teki kivasti töitä ja viikonlopun lepo oli tehnyt tehtävänsä. Mutta… iltapäivällä tuli totaalinen romahdus ja muistutus miten hetkessä kaikki voi olla toisin. Mentiin Vuosaareen merenrantalenkille, jossa koiralle tulee näytettäväksi suoraan meneviä suojateitä sekä suojateiden hakuja sekä oikealta että vasemmalta. Otto meni alkuun suojateistä läpi ja uusintaottojen jälkeen aloitti hiipimisen jo 10-15 metriä ennen pysähdyspaikkaa. Eikä haut oikein sujuneet, meni mateluksi. Aamun lenkillä Otto vei rohkeasti vaikeassakin reitissä (rakennustyömaan läpi puikkelehtimista) uskaltautuen kääntyä eteeni ja työntää minua oikealle. Eli, rohkeuden myötä ilmeisesti piti testailla olisko suojateiden näyttö tarpeen vai ei. Onneksi kuitenkin osasin suhtautua tilanteeseen enkä menettänyt hermojani tai tullut epätoivoiseksi.
Kahvin jälkeen Opaskoirakoulun johtaja kävi läpi sopimuksissa olevia asioita sekä vähän lakipykäliin liittyviä juttuja. Opaskoiralla ei ole mitään oikeuksia. Minulla on oikeus päästä opaskoiran kanssa paikkoihin mihin siviilikoirilla ei ole asiaa. Puhuimme myös koirien hyvästä kohtelusta, riittävästä liikunnasta, ravitsemuksesta tms.
Päivällisen jälkeen Johtava kouluttaja luennoin äänen käytöstä ja tuon luennon aiemminkin kuulleena tiesin odottaa huippuluentoa enkä joutunut nytkään pettymään. Kouluttaja osaa hyvin käyttää omaa ääntään antaessa esimerkkejä ja luento oli elävä. Liian usein itsekin syyllistyy käskyjen toistamiseen ja äänen käyttö on mitä sattuu. Nyt kun taas muistaisi jatkossa paremmin itsekin toimia.
Luentojen jälkeen mua ja Ottoa tuli moikkaamaan ystäväni. Käytettiin Ottoa tarpeillaan, jonka jälkeen Otto sai jäädä huoneeseen ja me naiset pyyhkäsimme Itikseen teelle. Olipa ihanaa olla pois laitosmaisista olosuhteista. Kaikki loppuu vaan aikanaan ja palattava Iirikseen iltapalalle.  Ulkoilutusten jälkeen vielä hetki rupattelua kurssikaverin kanssa.
Tiistaiaamuna lähdimme Oton ja kouluttajan kanssa kotimaisemiin Ankkalammen lenkkiä treenaamaan. Alussa Otto meni reippaasti ja innokkaasti, mutta loppua kohden vauhti hiipui eikä oikein kaasukahvan käyttökään auttanut 😀 Ehkä ”turnausväsymystä” ilmassa. Kotona sisällä ei käyty laisinkaan, sillä avokki oli töissä ja Harmaakuono yksin. En halunnut ”häiritä” pikavisiitillä vanhaa herraa, joten palasimme Iirikseen. Mieli olisi kyllä tehnyt jäädä kotiin.
Iltapäivällä treenasimme tottista ja erityisesti vapaudesta luokse tuloa. Kyllähän koira oli kuulolla ja tulikin lähelle, mutta ei vasemmalle sivulleni. Jäi etuvasempaan tai eteen. Treenaamalla se kuitenkin tarkentuu hiljalleen. Käytiin tekemässä vielä siirtolapuutarhalenkki ennen kahvia.
Päivän luento käsitteli hallittavuutta ja maaseutuopastusta. Käytiin teoriassa hallittavuusliikkeet läpi: seuraaminen, luokse tulo, paikalla olo, nouto jne. Maaseutuopastuksessa koiralle ehkä hankalinpia asioita on oikealta tien haku ilman oikomisia. Luennon piti kouluttaja, joka on Harmaakuonon kouluttanut. Häntä kuunnellessa tuli mieleen elävästi yhdeksän vuotta sitten koetut kurssitunnelmat.
Päivällisen jälkeen tapasin pari Silmukkasiskoa joidenka kanssa kävimme Pime Cafessa. Oli mielenkiintoista olla heidän mukanaan. Toinen uskaltautui ottamaan kahvia termarista itse. Etäisyyksien hahmottaminen tuntui vaikealta, mutta molemmat sanoivat ”kaikkien pitäisi päästä kokemaan Pime Cafe”. Jos siihen tulee mahdollisuus, MENKÄÄ!!! Mutta mainostuksen jälkeen takaisin kurssitunnelmiin… Tokihan Siskot halusivat tavata myös Oton. Otto nauttikin rapsutuksista ennen kuin laittoi silmät kiinni ja nukkui pölpötyksestä huolimatta. Vielä ennen iltapalaa ehdin piipahtamaan Aa:n kanssa valitsemassa uuteen keittiöömme uunin ja samalla iltateellä.
Keskiviikkona teimme taasen lenkin Itikseen ja kuljimme myös sisätiloissa. Treenattiin kahvilakäyttäytymistä samaisessa paikassa missä olin jo kahtena iltana ilman koiraa käynytkin. Tee maistui nytkin ja Otto pysyi paikallaan loistavasti. Käsittämättömän rauhallinen koiraherra!!!Opasti hyvin, kroppa näytti aikaisempaa rennommalta ja tyyppi otti muutenkin sopivan lunkisti. Iltapäivällä Vuosaaren lenkki meni jos mahdollista vielä surkeammin kuin maanantaina. Se oli yhtä tuskaa, ja lisäksi koiran totaalinen väsähtäminen, pakko oli vähän jo antaa anteeksikin.Koirasta kuulemma oikein näki miten poikki se henkisesti olikin.
Kahvin jälkeen viimeinen luento aiheena kaupunkiopastus. Käytiin siis kaupungissa liikkkumista teoriassa läpi sekä julkisissa liikkumista. Väliin saimme kuulla mukavia tarinoita vuosien takaaa. Luennon jälkeen olikin hymy herkässä ja iloinen mieli.
Ennen saunomista ja uintia oli hyvää aikaa pakata. Koti-ikävä alkoi olla jo melkoinen, joten tieto kotiin pääsystä siivitti iltaamme. Sauna ja uinti tuntui hyvältä ja mukavan kurssiporukan kanssa oli ilo vietellä iltaa ajatuksia jakaen.
Torstaiaamuna vielä Vuosaaren lenkki, jossa suojateiden näyttö teemana ja nyt homma sujui mukavasti. Kiinnostus toisiin koiriin oli taas vastaavasti lisääntynyt, mutta hyvillä mielin saatoimme lähteä kotiin. Lounaan jälkeen viimeiset pakkaukset ja päätöskahvit, jossa allekirjoitimme sopimukset ja me kurssilaiset muistimme pienellä kouluttajaimitoinnilla omia kouluttajiamme. Naurua riitti ja vähän tuntui haikealta erota niin mahtavasta porukasta. Kotiin oli kuitenkin ihanaa tulla, vaikka keittiöremontti on vielä vähän kesken. Purin tavarat Oton seuratessa joka askeltani koko illan. Avokki ja Harmaakuono olivat lähteneet jo mökille. Ilta sujui väsymyksen kourissa Ottoon tutustuen.
Perjantaiaamuna meillä oli eka kotipaikkakoulutustreeni. Käveltiin meidän lähilenkki Metsolansuon lenkki. Nyt teemana syrjän pito. Otto tahtoi viedä reitillä liian keskellä, joten teemaksi nousi tuo syrjän pito. Ohjeeksi saatiin viikonlopuksi lepoa, ja sitä on noudatettu. Passihakemuksen jätön jälkeen lähdin mökille. Täällä avokki ja Harmaakuono jo odottelivatkin. Koirat juoksivat ja me katottiin istutusten tilanne ja istutettiin tomaattilaatikkoon lisää tomaattia ja paprikaa. Tuntui hyvältä olla taas rakkaidensa lähellä luonnon keskellä. Söimme ulkona grilliperunoita ja lohta, istuttiin viltillä katsellen koirien touhuamista ja rentouduttiin. Ja viikonloppu on mennyt samanlaisissa merkeissä. Eilen kokkasin täytettyjä paprikoita ja avokille raparperipiirakan.
Otto on aivan erilainen koira kuin Harmaakuono. Otto ei mene veteen, Otto on paljon epäsosiaalisempi, arempi tapaus. Täälläkin kulkee aika paljon perässäni ja väistää se ei osaa. Ollaan molemmat avokin kanssa meinattu lentää turvallemme törmätessämme makoilevaan koiraan. Pojalla ei tassukaan rävähdä kun tallomme siihen. Hiljalleen käsky ”väistä” alkaa tulla tutuksi, mutta eihän sitä aina tiedä missä se makaa, joten törmäyksiä tulee kun Otto ei väistä oma-alotteisesti. Paljon on oppimista niin minulla kuin Otollakin ja alkavalla viikolla jatkamme kotipaikkakoulutuksen merkeissä ja toivottavasti kulkumme alkaa tasaantua eikä jokaisella lenkillä nouse jotain teemaa, joka ei vaan sillä kertaa toimi. Ja nyt lepo on ohi, joten tästä hiljalleen lähdetään Oton kanssa eri paikkoihin kestävyyttä kasvattelemaan.

Vatsataudin jälkeen taas elävien kirjoissa

Sairastumisessa ehdottomasti kamalinta oli liikuntasuunnitelmien romuttuminen. Lauantai-iltana kotiuduimme kavereiden tupareista. Avokki simahti ja jäin lueskelemaan Facebookia yms samalla iltateestä nauttien. Olo kuitenkin oli kummallinen ja kohta istuinkin vessassa eikä huonoon oloon syytä tarvinnut miettiä. Lopulta oli otettava vati syliin ja istuskella kunnes olin tyhjentynyt. Yön aikana toteutin tuon neljästi ja aina ennen ylen antamista iski hirveä hikiaalto. Niin ällöä kuin se onkin, uin hiessä, tai siltä se ainakin tuntui. Niin hullu olin, että vielä toisen kerran jälkeen elättelin toiveita sunnuntaisesta lumikenkäilystä. Kolmannen kerran jälkeen oli jo uskottava olevansa kipeä 🙁 Vihdoin puolkuuden jälkeen sain nukutuksi muutaman tunnin. Ja päivä menikin torkkuessa ja välillä mustikkamaitoa ja teetä maistellessa. Ennen seitsemää nousin vähäksi aikaa ylös (suihkuun, teelle, riisikakulle, mustikkamaidolle ja neulomaan). Katseltiin avokin kanssa Täällä Pohjantähden alla -sarjan viides osa ja tuo innoittikin kaivamaan kuunnelmana samaisen esille. Kun päivällä uni maistui ei illasta nukuttanutkaan, joten kuunnelmasta kuuntelin viis osaa. Tänään olen kuunnellut kolme.

Päivällä aurinko paistoi ihanasti ja sieluun sattui. Mieli teki reippailemaan. Eilen olin kuumeinen, joten hillitsin itseni ja vietin toipilaspäivän. Ja tänään olen tuntenut nälän ja selvän piristymisen. Olen neulonut sukkaa sekä huivia, jaksanut vastailla sähköposteihin jne. Eli, paluu arkeen edessä. Ihanaa! Ja pääsee taas liikkumaan.

Onneks lauantaina ehdimme päivällä avokin kanssa kuntosaleilemaan. Tehtiin aika paljon liikkeitä kahvakuulalla, lisäks penkkipunnerrusta, ylätaljaa, hauiskääntöjä, kulmasoutua tms. Oli mukavaa. Palautusruuaksi tein rahkan mihin loraus kermaa, 2 banaania ja pari lusikallista kaakaojauhetta(100%) ja päälle muutama pakastemansikka. Nam, hyvää oli!

Nyt peiton alle kuuntelemaan Täällä Pohjantähden alla -kuunnelman yhdeksäs osa. Osia on kaikenkaikkijaan 21, joten kuunneltavaa lähipäiville riittää.

Pinaatti-siemenmuffinssit

Vasta viikko mennyt tätä toi pilaslomaa ja mä alan oleen jo pitkästynyt. Kuulo on kohentunut ihanan paljon ja se saa haluamaan sosiaalista elämää ja puuhakkaita päiviä. Välillä meinaa ihan unohtua, että olen toipilas. Lääkäri aamusella tapaamisellamme muistuttelikin, että pitää malttaa ottaa rauhallisesti. Kontrollissa ei tapahtunutkaan oikeastaan muuta kuin tamppoonit läks korvasta. Mulla ei ole edes toista tarkastusta kuten viime kerralla. Maaliskuussa testataan kuuloa. Nyt kokeiltiin ääniraudalla ja kuulin oikealla korvalla tosi hyvin, joissain kohdin melkeinpä paremmin kuin vasemmalla. Välikorvassa on ilmeisesti vähän verta, mutta sen pitäisi sieltä kadota itelleen. Se mitä voi tapahtua, korva tulehtuu ja silloin on tietystikin otettava yhteyttä korvaklinikalle. Jouluviikolla saan kastella korvani ja palailla normaaliin elämään. Ei nyt heti ehkä kahvakuulan kimppuun, mutta kevyttä liikuntaa kohti tiukempaa treeniä, jeeee!!! Odotan jo että pääsen hikoilemaan.
Käveltiin Hesan vilkkaassa liikenteessä avustajani kanssa ja jessus miten kovaäänisiä autot ja ratikat olivat 😀 En osannut edes oikein jutella kun koko ajan analysoin kuulemaani ja vertailin sitä esim. viikon takaiseen. Elän sangen mielenkiintoista aikaa siis…
Mutta ennen kuin kaikki lukijani katoavat kyllästyneinä korvajuttuihin, vaihdetaanpa aihetta. Tänään nimittäin innostuin leipomaan Pinaatti-siemenmuffinsseja. Ohjeen löysin viime viikolla jostain blogista ja kirjoittajan mukaan ohje oli napattu Pirkka-lehdestä ellen ihan vikaan muista. Maisteltiin iltateen kanssa. Avokin mielestä maistuivat oudolle. Ite kaipasin seuraksi jotain lisuketta. Alkuperäisessä ohjeessa mainitaan: ”tarjoile sulatejuuston kanssa”. Jätin muutaman syöntiin ja loput laitoin pakkaseen, joten seuraavan kerran kun meille tulee vieraita pääsevät maistelemaan 😀
    
Pinaatti-siemenmuffinssit (12 kpl)

1/2 pussia pakastepinaattia
(Pistin koko pussin)
200g turkkilaista jogurttia
1 dl maitoa
3 kananmunaa
1/2 dl rypsiöljyä
1/4 dl siirappia
4 dl jauhoja (ohjeessa
lukee 3 dl hiivaleipävehnäjauhoja ja 1 dl ruisjauhoja. Ite laitoin 3 dl ruis- ja 1 dl sämpyläjauhoja)
2 tl suolaa
1 dl siemensekoitusta (+vähän ekstraa pinnalle ripoteltavaksi)

Sulata pinaatti, sekoita joukkoon jogurtti, maito, munat, öljy ja
siirappi. Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää jogurttiseoksen
joukkoon. Sekoita
taikina juuri ja juuri sekaisin.

Voitele muffinssipelti ja annostele taikina koloihin. Koristele
siemenillä halutessasi.
(Mulla ei ole kiinteää vuokaa, joten tein satsin isoihin paperivuokiin)
Paista 200 asteessa keskitasolla n. 13 minuuttia.

Mun leikattu korva kuulee – hyppisin riemusta, jos saisin :D

Mä olen aivan fiiliksissä! Käytiin avokin ja Harmaakuonon kanssa ulkoilemassa ja sain Liikuntahaasteeseen Liikuntapäivämerkinnän 😀 Käveltiin 45 minsaa, tosin vauhti ei ollut kummonenkaan. Silti se oli niin ihanaa. Lunta vähän (satais lisää) maassa ja mun leikattu korva kuuli asioita jo nyt. En voi sanoin kuvailla miltä tuntui tajuta kuulevansa oikealla korvalla esim. pusikoiden aiheuttamat kaijut. Kyselin jatkuvasti avokilta ”mitä meidän oikealla puolella on”. Lentokoneen lento kuulosti jännältä 😉 Se kaikui jotenkin. Ylipäätään tuntuu äänien tulevan leikattuun korvaan viiveellä. Onko sitten sitä, että aivot ei vielä oikein ole ajan tasalla ja osaa ottaa kuuloviestejä vastaan??? Onhan tämä kulunut vuosi ollut melkoista muuttumisen aikaa. Ensin kuulo vasemmasta korvasta romahti, jonka jälkeen kuulokojeen kanssa toimimista asiakastilanteissa, talvella oikean korvan romahtaminen ennen vasemman leikkausta.Vasemman leikkauksen jälkeen totaalinen kuurousfiilis, hiljalleen vasemman kuulo koheni ja oikea jatkoi huononemistaan. Ja nyt onkin edessä tilanne milloin kuulen molemmilla korvilla hyvin. Tuntuu aivan uskomattomalta ja samalla sopeutumiskykyä vaativalta.
Avokki käveli Harmaakuonon kanssa ja mä valkoisen kepin kanssa perässä. Välillä ”unohduin” kuuntelemaan ääniä ja tepsuttelin liian tien reunaan. Halusin lenkkipolun jälkeen käydä ison tien varressa kuuntelemassa autojen ääniä lähempää. Ne kuulosti kovilta 😀 Ja kuulin bussipysäkin aiheuttaman kaijun. Välillä oli vaikeaa hahmottaa mistä suunnasta äänet tulivat, etenkin äänet, jotka kuului etäältä ja hiljaisina. Ja niin pirukseen teki mieli pukea Harmaakuonolle valjaat ja lähteä reippaalle lenkille. No lenkkimme ei ollut fyysisesti raskas, mutta henkisesti olin aika uupunut kuulon analysoinnista, mutta niin pirhanan onnellinen. Huomisaamuna menen ensinmäiseen jälkitarkastukseen/tamppoonien poistoon. Näistä mahtavista fiiliksistä huolimatta yritän pitää jalat maassa. Toipuminen on kuitenkin vasta aluillaan. Nyt muutoksia vaan tuntuu tapahtuvan edelliskertaa nopeammin.
Lupaan, että saatte (lähitulevaisuudessa) jotain muutakin luettavaa kuin tätä korva-aihetta, mutta ”pakko” hehkuttaa…