Julkaistu

Pt-treeni liian pitkän tauon jälkeen

Ihan liian pitkän tauon jälkeen mulla oli treeni Jannan kanssa. Melkein kuukauden päivät vierähti edelliskerran treenistä. Varmasti herää kysymys miksi, ja ehkä se on ihan aiheellinenkin. Perjantaille 21.11. sovimme treenin, mutta luonto piti huolen etten ollut treenikunnossa, joten en päässyt hikoilemaan. Taukoon varmasti vaikutti myös ongelmat Oton kanssa ja melkoinen kiirus. Kiire ei ole hellittänyt, hellittää vasta kahden viikon päästä, mutta kalenteriin on merkitty kolmet treenit Jannan kanssa, ja niistä ensinmmäinen oli perjantaina.

Aloitimme treenin tutusti Crosstrainerilla, sutkutin 4-5 -vastuksilla. Samalla vaihdettiin kuulumisia Jannan jututtaen minua, jotta sai infoa hengästymisestäni tms. Ennen treeniä kerroin, että selkä-hartia-niska -seutu on jumissa, joten treenistä tuli yläkroppapainotteinen. Paineilmalaitteilla teimme myös reisien ojennukset/koukistukset sekä lähentäjät/loitontajat. Yläkropalle kulmasoutupenkki painopakkalaitteella ja ilmanpainelaitteilla ylös vientejä/alas tuonteja. Lopuksi vatsalihaksia neljän kilon pallo polvien välissä, jalkojen sivulle vienti ja nosto takaisin keskiasentoon vatsalihaksia käyttäen. Treenin aikana useammassa liikkeessä tuntemukset olivat ihan jossain muualla kuin piti. Rintaprässissä sattui vasempaan olkaan, tai sen etuosaan, jalkojen lähennyksessä alaselkään jne. Kroppa tuntui jumiselta ja oli vähän sellainen olo, että voimaa olisi ehkä ollut kovempiinkin vastuksiin, mutta ei tehoja, ei vaan lähtenyt… Jälkeenpäin kulmasoutu liike tuntui selvästi elvyttävän lapojen väliä ja olo kropassa koheni. Toivottavasti seuraavalla kerralla irtoaa enemmän, ja että treenin jälkeisiä tuntemuksiakin tulee enemmän. Nyt tuntui jonkin verran etureisissä, lähentäjissä, kyljissä ja lapojen välissä.

Treenin jälkeen kävimme hyvän keskustelun Jannan kanssa. Tokihan olisi tarkoitus, että voisin treenata myös ilman Jannaa Vidalla. Minulle se on kuitenkin iso kynnys, koska jännitän salilla haahuamista, ihmisiin törmäilyä yrittäessä löytää laitteelta toiselle ja selvittääkseni onko laite vapaana. Ongelma ei ole välttämättä kanssatreenaajissani tai heidän asenteissaan, vaan se on minun pään sisälläni. Pohdimme myös, että nyt voisin käydä treenaamassa uuden avustajani opastuksessa, joka onkin hyvä ajatus, mutta murehdin jo sitä (en keskustelussamme Jannan kanssa) että miten sitten kun uusi avustajani hän tod.näk. siirtyy keväällä oman alansa töihin. Olisinko siihen mennessä saanut niin paljon rohkeutta ja itseluottamusta, että haahuilisin salilla ihan omin nokkinenikin??? Pohdimme myös mahdollisuutta minun treenata kotisalillamme osan treeneistäni, ja jos pääsisin spinningtunneille, kenties pilatekseenkin. Nyt olisi vaan tärkeää käydä kokeilemassa ja voittamassa jännityksensä. Molemmat ovat sellaisia mitkä minua kiinnostaa. Ja kyllä mua kiinnostaa monet muutkin ryhmäliikuntamuodot, mutta aluksi olisi kiva kun olisi treenikaveri. Varmasti hiljalleen voittaisin pelkoni ja ujoutenikin. Ryhmäliikuntatunneille osallistumistani rajoittaa myös iltoihin painottuva työni. Jos en tee iltatöitä ei tule rahaakaan. Päivätyötä on, mutta vähemmän. Odotankin innolla kevään aikataulua Vidalla ja miten saisin viikko-ohjelmani sellaiseksi, että tunneille osallistuminen onnistuu. Mutta se vaatii myös rohkaistumista, uskaltautumista heittäytyä mukaan! Minun ei pitäisi jännittää näin paljoa, sillä mitä olen tavannut Vidan henkilökuntaa kaikki vaikuttavat mukavilta, lämpimiltä ihmisiltä, joten varmasti apua saan tarvittaessa. En kuitenkaan halua olla muille asiakkaille rasite, haitta tms enkä toki myös henkilökunnallekaan. Ehkä minua pitäisi kajauttaa jollakin päähän etten ajattelisi liikaa…

Joka tapauksessa Jannaa oli ihana nähdä ja treenata hänen ohjauksessaan pitkästä aikaa. Ja nyt ei ollut reittihuoliakaan, sillä avustajani ja avokkini toivat ja hakivat minut kauppareissullaan. Meillä oli paljon puuhaa samalle päivää, joten ei ollut aikaa eksymisille. Treenin jälkeen olikin nimittäin aika valmistautua ystävien luo illalliselle. Alkupaloina etanoita ja leipää, pääruokana vihersalaattia ja merellistä pataa, jälkkäriksi kahta eri jäätelöä. Ja aterialla tarjottiin myös juomia ja ilta venyikin yöhön asti. Aamulla oli väsynyt olo kun suuntasin Naisten joulumessuille Wanhaan satamaan Silmukkasiskojen kanssa. Nyt mökillä levätty äänikirjojen ja neulomusten parissa. Keli on ollut surkea, joten takassa tuli ja relaillen.

Julkaistu

Kriisi – kosteutta inhoava opaskoira!

Vaikka täydennyskoulutuksessa lätäköistä aloimme päästä eteenpäin viime viikolla tapahtui romahdus. Eksyimme matkalla Vidaan mennen tullen ja reittiä kerratessa liikkumistaidon ohjaajan kanssa Oton työmotivaatio katosi täysin. Menomatka molempina päivinä haettaviin portaisiin asti sujui hyvin. Poika kiersi lätäköt pienin kannustuksin. Portaista alikulkuun ja kohden Vidaan, meni myös kuten piti, mutta paluu. Alikulkua koira ei suostunut näyttämään. Toisella kerralla vasta kun ohjaaja käveli herkkupalan kanssa edellämme alkoi alikulkukin löytymään. Ja kun koira ”pakotettiin” alikulkuun, vauhti loppui. Se maleksi umpimielisenä hitaasti eteenpäin. Ei ottanut mitään kontaktia meihin. Olo oli epätoivoinen, hätääntynyt, epäonnistunut… Alikulusta portaat löytyi hyvin ja nekin noustiin reippaasti. Keskiviikkona kävimme pikaisesti S-marketissa, joten portaiden yläpäästä käännös oikealle. Kaupan pihassa poistuessamme sieltä Otto nuuski ja kun kielsin tyypin vauhti taasen katosi. Eteenpäin päästiin ohjaajan opastaessa minua ja koira seurauksessa. Kun Otto alkoi kiinnostumaan taas meiningeistä tartuin valjaisiin. Vauhti kuitenkin taas lätäköiden kohdalla lopahti. Torstaina vauhti loppui alikulun jälkeen portaat noustuamme. Koira olisi suunnannut S-markettiin ja minä vasemmalle. Kun menimme vasemmalle Oton mielenkiinto tai mikä lie lopahti ja taas madeltiin.

Mieli oli enemmän kuin maassa. Jo keskiviikkona soitin Oton kouluttajalle ja selvitin tilannetta. Sovittiin, että hän tulisi perjantaiaamuna meitä katsomaan. Niin myös tapahtui. Otto mateli puista pudonneiden lehtien kohdalla, kostealla asfaltilla, vesilätäköiden kohdalla. Portaisiin päästiin kannustuksin. Portaiden hakua treenattiin ja haettiin siihen varmuutta. Käytettiin makupaloja. Vidaan opasti hyvin, mutta paluu taas takkuisaa etenemistä. Alikulku ei edelleen kiinnostanut, mutta lopulta koira kääntyi sinne. Kehuja ja matelua. Haettiin taas portaikkoon varmuutta makupaloilla eikä Otto intoontunut niistäkään. Portaiden jälkeen taas koiran mieli vei S-markettiin ja minun radan varteen. Eteneminen oli hidasta lonnimista. Kouluttajakin käveli pätkän koiran kanssa koettaen innostaa tms. Ei auttanut! Oli aika vakavien pohdintojen.

Kuinka kauan olen valmis taistelemaan jumittelun kanssa? Tarvitsisinko reippaamman koiran? Mistä Oton innottomuus johtuu? Kouluttajan arvio on, että kosteusinho on niin vahva, että se vaikuttaa toimimiseen, ja että se on pahentunut. Otto on herkkä ja painostaminen saa sen lukkoon. Noh, märistä kohdista on ollut pakko mennä ja varmastikaan en aina ole osannut oikealla tavalla tsempata ja kannustaa koiraa.

Aikanaan saavuimme kotiin ja minulla raskas mieli. Ahdisti pahasti ja tuntui todella pahalta. Mieli teki paeta pahaa mailmaa peiton alle kyynelehtimään ja unohtaa Tampereen matka tyysti. En kuitenkaan jättänyt lähtemättä reissuun, ja onneksi en. Vietin nimittäin todella ihanan viikonlopun parin Silmukkasiskon kanssa Kädentaitomessuilla. Miesväki lähti mökille, joten niin Otto kuin minäkin saatiin hengähdyshetki ja etäisyyttä asioihin- Otto olikin kirmannut pitkin pihaa saaden hurjia labbishepuleita. Taatusti jätkällä oli ollut paineita ja stressiä. Varmasti tilanne on ollut sillekin inhottava. Olen iloinen, että rakas karvakuono sai purkaa olojaan, vaikka jonkun mielestä hitaan/laiskan koiran energia pitäisi kanavoida opastamiseen. Voi olla niinkin, mutta en usko kyseessä olevan laiskuuden. Onhan Otto energiatasoltaan ja sähäkkyydeltään paljon rauhallisempi mitä Harmaakuono, mutta en sanoisi sitä laiskaksi. No oli miten oli. Kuulimpa myös kommentin siitä, että opaskoira saisi kirmailla vapaana vain käyttäjänsä ollessa paikalla. No nyt ei käyttäjä ollut, mutta perheen jäsen oli, ja paikkakin oli tuttu ja turvallinen mökin piha.

Myös minä sain etäisyyttä asiaan viikonlopun verran. Sunnuntai-iltana kuitenkin kotona yksin ollessani ja Facebookia selaillessani ahdistus palasi ja tietoisuus todellisuudesta, että elämme Oton kanssa kriisissä. En minä siitä halua/haluaisi luopua! Jos Otosta ei olisi kelleen toisellekaan oppaaksi mihin se menisi eläkepäiviä viettämään? Kolmea koiraa emme voi emmekä halua pitää, mutta ventovieraalleko koira sitten joutuisi? Entä jos minä olenkin vain epäonnistunut Oton kanssa ja se lisäkoulutuksella toimisikin jonkun muun oppaana loistavasti? Koira tekisi sitä työtä mihin se on koulutettu ja olisi apuna jollein toiselle, joka olisi tietysti hienoa, mutta ajatus aika sietämätön. Kuulisinko koskaan enään Otosta meni se eläkekoiraksi tai oppaaksi toiselle? Voisimmeko sittenkin päästä tästä yli ja opastus alkaisikin sujumaan? Puhelu ystävän kanssa teki hyvää!

Kun avokki saapui eilen mökiltä koirien kanssa, kumpikaan ei ollut huomaavinaan minua. Otto ei tullut tervehtimään. Vasta tovin jälkeen se tuli minusta puolen metrin päähän ja istua ponotti siinä kunnes kosketin ja rapsutin sitä. Siitä eteenpäin se onkin vanhaan malliin kulkenut perässäni ja tänään sohvalla istuessani pitänyt päätään polvellani. Ja entä se opastus? Liki täydellistä! Aamulla kiersimme lenkin, joka oli eka lenkkimme silloin kun Oton tapasin. Pojan vauhti oli reipas, se pysähtyi suojateiden eteen. Ei hämmentynyt edes jalkakäytävällä olleesta autosta. Siihen lastattiin jotain tavaraa ja mieshenkilö ohjasi meidät turvallisesti auton ohitse. Otto jatkoi reippaasti matkaansa. Tarjosi Siilitietä, mutta jatkoi hienosti Majavatien käännökseen. Siinä sitä sai aavistuksen muistutella halutusta suunnasta, mutta vauhti ei kadonnut. Lehtolantieltä suojatien näytti himpun liian aikaisin ja siksi Majavapolulle ajauduimme keskelle tietä ja syrjää vaatiessani vauhti hetkellisesti katosi, mutta löytyi pian uudelleen. Enhän minä tuollaisesta opastuksesta halua luopua! Opastus jatkui hyvänä läpi päivän iltalenkkiä myöden. Soitinkin kouluttajalle ja kerroin kuulumisiamme. Tapaamme tod.näk. perjantaina. Nyt kuitenkin jatketaan Oton kanssa eloa ja yritetään tehdä elämästämme mukavaa. Märkyyksille en voi mitään, mutta jospa Otto vielä saisi inhonsa sitä kohtaan edes vähän talttumaan. On vaan siitäkin tullut kovin tärkeä koira minulle ja ajatus siitä luopumisesta on ihan kauhea. Jossain se raja kuitenkin menee. Sitä en vaan tiedä missä. Joskus on osattava lopettaa ”pään hakkaus seinään”, sillä kyllähän opaskoiran tarkoitus on helpottaa liikkumista eikä vaikeuttaa sitä. Joskus on ne tunteet työnnettävä vaikeiden päätösten tieltä ja tehtävä ratkaisuja. Vielä en kuitenkaan tee mitään peruuttamatonta, mutta yritän kasvaa mahdollisuudelle, että Oton ja minun yhteinen taival voi jäädä aiottua lyhyemmäksi. Toki toivon, että niin ei käy, vaan jatkamme yhdessä Oton työuran loppuun asti eläkepäiviin.

Puhuin myös eilisiltana pitkän puhelun toisen ystäväni kanssa. Sain hältä paljon voimaa ja tukea. Eikä toki sovi unohtaa Fb:ssä saamaani vertaistukea. Olen ollut asian kanssa ehkä liiankin avoin, mutta haluan olla rohkea ja puhua niistä vaikeuksistakin mitä välillä voi opaskoirien kanssa tulla. Koira on kuitenkin eläin eikä jokin väline, jota käytetään kun tarvitaan ja muuten odottakoon komerossa. Se on läsnä joka hetki ja sillä on myös tunteet, hyvät ja huonot päivät, pelot, inhot tms. Aina se opaskoiran kanssa elo ei ole ruusuilla tanssahtelua, parhaimmillaan vaikka sitä olisikin.

Mutta eteenpäin mennään ja katsotaan miten Otolle ja minulle käy. Vielä en luovuta, vielä hakkaan päätä seinään ja toivon sen antavan periksi. Tänään se jo vähän antoikin kuivan kelin muodossa.

Julkaistu

Eka pt-treeni

Tiedättekö fiiliksen kun odottaa jotain uutta mahtavaa juttua ja silti vähän jännittää?
Sunnuntai-iltana minulla oli juuri sellainen olo, vatsan pohjasta kutitteli odotus ja jänskätys.

Vaikka sadepäivän jäljiltä oli märkää ja Oton mielestä kurjaa, se opasti hienosti Vidaan muistaen reitin hyvin. Liikkumistaidon ohjaajan kanssa tutustuttiin Vidan sisätiloihin alakuntosaliin, lämmittelyalueeseen, naisten pukuhuoneeseen jne. Sitten olikin aika vaihtaa treenikamat ylle ja lämmittelemään crosstrainerilla. Aikaisemmin olen laitteella vain sutkuttanut menemään ilman tietoisuutta oikeasta tekniikasta, joka käytiinkin heti läpi. Polvi-varvas-linja samansuuntainen suoraan eteenpäin. Mulla etenkin vasen jalka kiertyi ulospäin. Kantojen tulisi pysyä lähellä alustaa. Lantio vähän eteenpäin työntyneenä, rinta rottingilla ja käsikahvoista kiinni riittävän alhalta, jotta hartiat eivät nouse korviin ja jännity. Janna sanoikin olevansa asentojen suhteen pilkun viilaaja, joka on mielestäni loistava ominaisuus treenarissa. Itse olen vuosia kaivannut ohjausta oikein asennoin tehdyistä liikkeistä. Minun on vaikea hahmottaa milloin esim. jalkaterät osoittavat suoraan eteen. Näkevä voi sen katsoa, sokea ei. Eikä sitä välttämättä voi tunnustellakaan, koska asento muuttuu tunnustelussa väkisinkin. On vain luotettava ohjaajaan, kun hän sanoo jalan olevan vinossa ja asennon korjauksen jälkeen minusta tuntuu, että nyt se vasta vinossa onkin sisäänpäin, vaikka todellisuudessa jalka olisikin suorassa. Eli, pilkun viilailua vaan jatkossakin, Kiitos!!!

Sutkutin/poljin/heiluin (mikä nyt oikea termi lie crosstrainerilla tehtävässä liikkeessä onkin) reilut kymmenen minuuttia. Sutkutin kakkosvastuksella melkein koko ajan. Lopussa testattiin kolmosta eikä vastuksen muutos kovin iso ollut.

Eka varsinainen treeniliike oli vaakajalkaprässi. jolla tehtiin 12 toiston sarjoja ensiksi jalkojen ollessa levyn ylälaidassa. Tällöin liike tuntui takareisi/pakaraseudulla. Jalat levyn alaosassa liike tuli enempi etureisille. Kokeiltiin tehdä liikettä myös yhdellä jalalla. Oli muistettava reipas työntö ja hidas palautus, palautus kuitenkin niin ettei pakka päässyt levolle. Ojennuksessa ei saanut työntää levyä niin paljoa, että polvet lukittuisivat yliojennukseen. Tässäkin liikkeessä vasen jalkaterä tahtoi kiertyä ulos.

Ylätaljalla aloitettiin lapojen välien herättelyllä, jonka jälkeen vedot eteen. Liikkeessä tuli puolierot esiin. Olen ollut aina vahvempi yläkropaltani vasemmalta puolelta ja niin se oli nytkin.

Bosupallolla vatsalihaksia. En ole aiemmin bosupallolla työskennellytkään, vaikkakin joskus sellaisen nähnyt. Pallo toi mukavasti tehoa liikkeisiin. Tein suoria sekä vinoja vatsalihaksia unohtamatta suoria joidenka aikana nostettiin toinen jalka ilmaan suorana. Kädet pidettiin niskassa ja välillä minulla tahtoi kädet sulkeutua kohden rintaa. Janna huomautteli/muistutteli kiitettävästi asiasta.

Enempää ei ehditty. Jatkossa kuitenkin liikkeet lisääntyvät ja laitteelta toiselle liikkuminen varmasti nopeutuu. Nyt tutustuimme samalla painopakkojen käyttöön ja hahmottelimme tilaa. Samalla Janna sai vastauksia itselleen millaisia asioita minun kanssa voi tehdä ja millaisin vastuksin. Ja kuulemma mut voi pistää töihin ihan kunnolla :DD Hyvä niin 🙂 Koska jalkani ovat mitkä ovat ja tasapainonisamoin keskitymme koipiin ja keskivartaloon, mutta tehden juttuja monipuolisesti esim myös yläselälle. Yes!

Olen vähän yllättynyt etteivät jalkani juurikaan kipeytyneet jalkaprässistä. Jos teen liikkeitä seisoma-asennosta milloin joudun samalla hakemaan tasapainoa niin etureidet, takareidet kuin pakaratkin kipeytyvät helposti. Nyt tunnen, että jotain on tullut tehdyksi, mutta kipua ei. Vatsalihaksissa etenkin suorien kiinnityskohdassa miekkalisäkkeen läheisyydessä on tuntemuksia, samoin vinojen kohdalla, mutta ei suurempaa.

Sovimme perjantaille seuraavan treenikerran valupäivävaralla, ja onneksi jo nyt tiedän treenin toteutuvan, sillä valuvika iskikin jo eilen. Se tarkoittaa myös sitä, että torstaina voisin rohkaista itseni ja hipsiä spinningtunnille. Mutta joka tapauksessa perjantaiaamuna Jannan kanssa jatketaan. Luvassa kuulemma kovempi rääkki, yes!!! Sitä odotellen :DD

Janna pohti treenin jälkeen ettei minusta näkynyt mitenkään, että olisin jännittänyt ja en enään treenatessa jännittänytkään, ja ehkä se jännitys on enimmäkseen liittynyt siihen kaikkeen muuhun ihmisten kohtaamiseen ja suhtautumiseen liittyviin asioihin. Ja se kait on suurin jännityksen syy esim. mennä yksin spinningtunnille. Olen polkenut kuitenkin jonkin verran tunneilla, joten uskon kyllä selviäväni itse treenistä, mutta löydänkö pyörän spinningsalista jne? Vaikka tiedän, että varmasti saan apua tarvittaessa, joten möröt piiloon ja jos vaan valuvika siinä pisteessä, että polkeminen on järkevää, tunnille vaan!!! Huomaatteko, piiskaan itseäni!

Olen todella iloinen, että kirjoitin Korso-ryhmään ja että Janna näki sen, josta kehkeytyi upea mahdollisuus, josta toivottavasti saamme molemmat paljon. Ja toivottavasti tämä kantaa meitä pitkälle eteenpäin! Ilo on myös huomata miten mutkattomasti myös opaskoiran mukana olo hoituu Vidassa. Otto saa olla treenini ajan toimistossa ja taitaapi saada paljon hellyyksiä :DD Vielä kun poika ei haahuilisi paluumatkalla. Nyt palatessamme jumittelimme lätäköiden kohdalla ja ennen lätäkköaluetta Otto esitteli kerrostalon pihaan menevää tietä ja muita teitä ilmeisesti välttääkseen lätäkköhelvetin. Ja kun ei käännytty alotettiin vetelehtiminen. Torstaiaamuna kävellään Vidaan siten, että liikkumistaidon ohjaaja pysyy kauempana Oton näkymättömissä tavataan siellä ja palataan yhdessä takaisin. Toivottavasti kotimatkakin alkais jo sujumaan. Onneksi silloin ei yleensä ole hirmuinen hoppu, ellei sitten ole asiakasta tulossa…

Kotiin päästyäni lähdin avustajan kanssa samantein ruokakauppaan, ennen asiakkaiden tuloa asioiden hoitoa ja ehdinpä syömään herkullista savusiikasalaattia. Kahdeksan jälkeen lopetettuani työt, siivottuani työhuoneen saatoin istahtaa hetkeksi neulomaan. Olinkin aikaseen valmis lakanoiden väliin, ja kyllä nukutti ihanasti. Oli kiva herätä pirteänä tähän päivään, jota käsityöt erimuodoissaan ovat hallinneet.

Julkaistu

Reittiharjoittelua Vidaan

Tätä päivää olen odottanut siitä hetkestä kun Jannan kanssa sovimme projektistamme, sillä treenaus hänen ohjauksessaan Vidassa ei onnistuisi ilman, että opimme Oton kanssa reitin Vidaan ja takaisin kotiin. Liikkumistaidon ohjaus osui sateiseen päivään ja teiden varsilla riitti vesilätäkkö poikineen. Otto inhoaa niitä varvasvälikarvojaan myöden, työmotivaatio aikalailla nollassa. Pieniä pätkiä koira kulki kohtuullista vauhtia, mutta pääosin kulku oli matelua. On todella vaikeaa liikkua ylihitaasti kulkevan koiran kanssa. Väkisinkin ite välillä menee askeleen edemmäksi milloin koira ei mahdu edes työskentelemään. Ja kun tahtomattanikin ohjailen koiraa ja mahdollisesti vielä huomaamattani käännän rintamasuuntaa, eksyminen on valmis. Kun koira kulkee reippaasti ja veto on sopiva, koiraan on hyvä tuntuma ja liikkeellä olo pitää myös minut paremmin kartalla eikä touhu mene haahuamiseksi.

Valitsimme rauhallisemman reittivaihtoehdon, joka menee radan vartta pitkin, josta laskeudutaan asematunneliin ja sieltä kohden Vidaa. Kaverin kanssa käydessämme Vidassa tutustumassa kuljimme ison parkkialueen/aukion läpi, mutta liikkumistaidon ohjaaja piti sitä vaihtoehtoa vaarallisena, joten kiersimme teitä pitkin, eikä reitti kovin hankalalta vaikuttanut. Reittiin saisin vaan vielä paljon paremman tuntuman Oton opastaessa reippaammin. Puhuimmekin asiasta paljon ja ohjaaja lupasi viedä viestiä asiasta Oton kouluttajalle. Hänet tapaankin parin viikon päästä olevalla täydennyskoulutuskurssilla. Toivottavasti silloinkin on paljon lätäköitä ja märkää, jotta päästään ongelmaan huolella paneutumaan.

Vidassa piipahdimme vain eteisessä. Torstain harjoittelukerralla opetellaan myös sisätiloja ja katsotaan paikka missä Otto minua odottelee treenaukseni ajan. Torstaille ei ole luvattu sadettakaan, joten… ehkä reitti sujuu paremmin.

Tuolloin ostan myös Vidaan 10-kerran kortin. Siitä se sitten käynnistyy! Yes! Olen aivan huippuinnoissani, vaikka Oton kanssa reitti vielä vähän arveluttaakin ja mietinkin kuinkakohan paljon aikaa matkaan minun on varattava maanantaina. Olemme nimittäin sopineet maanantaiaamulle Jannan kanssa treffit, yes!!! Enkä todellakaan halua myöhästyä, en halua treeniajastani hukata haahuiluun Oton kanssa, sorry vaan rakas opaskoirani mun!!! Lisäks kaverini kyseli mua treenaamaan kanssaan perjantaina. Ehdotti pumppia ja syvävenyttelyä. En ole pumpissa aiemmin ollutkaan, joten jännittävää. Tiedän kuitenkin useammankin sokeankin tunneilla käyneen, joten varmasti parin kerran jälkeen homma sujuu. Tokihan se auttaa, jos ohjaaja osaa verbaalisesti toimia hyvin liikkeitä opastaessaan. Katsotaan miten käy, uskaltaudunko. Nyt uskon uskaltavani.

Mulla taitaa olla vähän ”kaikki tai ei mitään”-meininki, sillä jo lähes kuukausi sitten sovin tuttavani kanssa meneväni hänen kotisalilleen torstaina kahvakuula- ja spinningtunneille. Kahvakuulaa olen kotona heilutellut, mutta en koskaan ole ollut ohjatulla tunnilla. En totisesti ota kuitenkaan stressiä miten pärjään. Yritän nyt olla vain rohkea ja kokeilla eri ryhmäliikuntamuotojakin. Osa ehkä jää elämääni, osa ei. Osaan tykästyn, osaan en. Jos en kokeile, en koskaan saa tietää miten tunneilla pärjään. Jos en ole rohkea, en koe upeita hetkiä liikunnan parissa. On vaan uskallettava, vaikka jokin tuolla jossain syvällä sisälläni piipittääkin ja yrittää luoda epävarmaa mielialaa. Tiedän kuitenkin, että moni muukin jännittää ryhmäliikuntatunteja kuka mistäkin syystä. Sokeuteni on se minun suurin jännityksen aiheuttaja. Minä en häpeä vartaloa, vaikka en ole hoikka, ja vaikka haluan kropassa tapahtuvan kiinteytymistä, voimaantumista ja sivutuotteena laihtuvan. En voi sanoa häpeäväni vammaanikaan, mutta kait vaan toivoisin siitä olevan haittaa mahdollisimman vähän muille, että en häiriköi haahuilullani muiden treenihetkeä, en olisi vaivaksi, että selviytyisin itsenäisesti. Toisaalta jokainen meistä tarvitsee joskus apua jossakin asiassa eikä siinä ole mitään pahaa. Jokainen haluaa tulla loppujenlopulta autetuksi ja toivottavasti myös mahdollisimman moni haluaa myös itse auttaa. ”apua saa se joka tajuaa sitä myös antaa”(ehkä ei sana sanalta mennyt oikein) – sanotaan laulussakin. Jos saan joltakin apua sitä tarvitessani ihan taatusti autan itse myös aina kun voin.

Tottakai minua jännittää myös maanantai, miten treenaus Jannan ohjauksessa lähtee käyntiin, löydänkö Oton kanssa Vidaan, osaanko varmasti pukuhuoneeseen, alasalille jne. Ei siis riitä, että jännitän treeniasioita, minun ”pitää” jännittää jo matkaa treenaamaan. HAUSKAA!!! Ja kun viikkoja vierähtää, kenties tämäkin postaus tuntuu vähintäänkin nololta tai huvittavalta – ainakin toivon niin. Mutta nyt ja tässä olen innoissani, suorastaan täpinöissäni, olen myös jännittynyt, ehkä vähän epävarma, mutta tätä mahdollisuutta en halua missata. Olen ottanut askeleen kohden unelmaa ja aion ottaa sen toisen ja kolmannenkin. Ja kun askeleet on otettu voikin asettaa niitä treenitavoitteita, mutta Jannan kanssa aloitellaan projekti maanantaina, sitä ennen käyn rohkeasti ryhmäliikkumaan ja nauttimaan spinnintunnin huumasta, joten hyvällä tiellä ollaan!

Julkaistu

Yhdeksän vuotta

Ei auta, vääjäämättä lähestyy päivä milloin avustajani jää mammalomalle. Olen toki tiennyt jo pitkään asiasta, mutta tänään asia todella konkretisoitui sopiessamme avustajan viimeisestä työpäivästä ennen tuota hänen äitiyslomaa ja mahdollista hoitovapaata. Kuuden viikon päästä 14.11. hän on sen viimeisen päivänsä töissä, ja sehän tarkoittaa, minun on aloitettava sijaisen metsästys.

Minulla on ollut avustaja miltein 11 vuotta. Asuessani Espoossa en henk.koht. avustajaa hakenut. Muutettuani tänne Vantaalle 2003 hiljalleen pään sisällä virisi ajatus avustajasta. Siihen asti olin ajatellut, että en ole tarpeeksi vammainen avustjaa käyttämään, ja että olen niin itsenäinen etten tarvitse avustajaa, että on tosi noloo jos mulla on avustaja.

Onneksi kasvoin ja tulin järkiini, sillä avustajasta on ollut suuri apu monessa asiassa. Nyt ei tarvitse miettiä kenen kanssa täyttäisi lomakkeita, kuka lähtisi vaateostoksille, saanko apua ruokakaupassa, kuka lukisi postit jne. Tuon huomasin hyvin pian aloitettuani hommat ekan avustajani kanssa. Samaisena talvena löysin spinningin ja avustajani ansiosta treenaus onnistui julkisella kuntosalilla. Pääsin vaateshoppailuille ajan kanssa, laskujen maksamiset yms. hoitui kätevästi. Työsuhde kesti puolisen vuotta, jonka jälkeen oli edessä uuden avustajan etsintä ensinmmäisen lähtiessä opiskelemaan. Edessä oli taasen monta puhelua ja haastattelua ja valitsinkin mielestäni sopivan. Hänen aloitettuaan emme kuitenkaan oikein löytäneet yhteistä säveltä eikä aikataulummekaan osunut yksiin, joten kolmen viikon päästä etsintä taas jatkui. Taas hakemuksien vastaanottoa ja puheluita. Sain soittoja hyvin erilaisilta ihmisiltä ikähaarukka 16-70, masentuneesta yksinäiseen, eläkkeellä olevasta liikunnan opettajasta Savossa asuvaan jne. Jossain vaiheessa otin taas haastateltavaksi muutaman ja löysinkin naisen, jonka kanssa työsuhde kesti vuoden päivät. Hän siirtyi syksyllä 2005 toisiin töihin ja minulla rumba alkoi taas alusta.

Muistan, että kutsuin neljä haastatteluun ja haastatelluista kaksi nousi ylitse muiden joidenka välillä pähkäilin pitkään. Minuun teki kuitenkin suuren vaikutuksen Aa:n oma-aloitteisuus ”sä varmaan haluat tietää minkä näkönen olen ja miten pukeutunut”. ja niin hän kertoi vaatetuksestaan ja ulkonäöstään. Muistan haastatelleeni Aa:ta illalla seitsemän jälkeen tultuani kymmenen kilsan lenkiltä. Mietittyäni päätin ottaa hänet ja lokakuussa 2005 Aa aloitti työt minulla. Ja siitä on nyt tuo yhdeksän vuotta. Siihen on mahtunut paljon, ollaan koettu kaikenlaista yhdessä. Nyt elämä kuljettaa meitä eri suuntiin ja on tullut aika milloin tiedän hänen jäävän työstään pois. Olen oppinut luottamaan hänen makuunsa minulle vaatteita ostaessamme, luotan hänen värisilmäänsä, arvostan hänen taitoaan sisustusasioissa, kotimme on meidän näköinen. Hän on äärimmäisen tarkka paperitöissä, laskuissa, lomakkeiden täytössä jne. Koska ajattelemme ruuasta samaan tapaan (lisäaineettomuus ja luomu) ruokakaupassa käynti on ollut mukavaa. Olemme vuosien varrella tehneet muutaman matkan ja käyneet erilaisissa tapahtumissa.

Meillä on ollut pitkään aikaa ja tottakai syvä luottamus on tullut pikkuhiljaa. Nyt tuntuukin suorastaan pelottavalta ajatus ajasta milloin hän ei ole työssään. Kun lähden ostoksille kehen voin luottaa, kun haluan täytettävän lomakkeita, hoitaa firman asioita, voinko luottaa? Avustajallahan toki on vaitiolovelvollisuus, mutta silti… Ja nyt minun on aloitettava sijaisen metsästys-puhelinrumba, haastattelut. Huoh! Osaanko valita oikein?

Aikaisemmilla kerroilla minulla on ollut ilmoitus Mollin sivuilla. Tänään kirjoitin ilmoituksen Facebookiin ja kaverini ovatkin ilmoitusta mukavasti jakaneet. KIITOS! Sainkin jo ensinmmäisen yhteydenoton ja niin toivoisin sopivan henkilön löytyvän ilman Mollin sivuja. En millään haluaisi koko laajuudessaan hakurumbaa käydä läpi, mutta ehkä se on pakko. KATSOTAAN!

Tottakai olen tiennyt ettei Aa minua avusta mailman tappiin, ja olen tiennyt myös, että uuden avustajan etsiminen tuntuisi pelottavalta. Olen onnellinen heille tulevasta perheenlisäyksestä ja sydämestäni toivon heille kaikille kaikkea hyvää. Ja tottakai toivon ettei Aa katoa kokonaan elämästämme palasi hän lomiensa jälkeen takaisin tai ei minulle töihin. Meillä on kuitenkin niin pitkä yhteinen jakso elämässämme ettei se saa kadota vain siihen ettei saa aikaiseksi pitää yhteyttä. Hän on ollut minulle ja meille tärkeä vuosien ajan ja tulee varmasti olemaan sitä jatkossakin. Voipi olla ettei ilman kyyneleitä selviä hänen viimeisestä työpäivästään, siltikin onnea ja rakkautta vauvan kanssa toivon isolla sydämellä.

Julkaistu

Unelmastako totta? – treenausta Personal Trainerin kanssa

En tiedä miksi kirjoitin, mutta kirjoitin Facebookin Korso-ryhmään
”Kävin perjantaina tutustumassa Kuntokeskus Vidaan ja pidin kovasti sen ilmapiiristä ja treenaukseni ajaksi opaskoirallenikin paikka löytyisi missä siitä ei muille asiakkaille olisi haittaa. Minua kuitenkin ”ujostuttaa”, jännittää ehkä eniten sokeuteni vuoksi aloittaa treenaaminen salilla. Intohimoni on spinning, koska siinä on laji, jossa sokkonakin voi revitellä täysillä ilman turvallisuusriskejä. Nyt vain pitäisi voittaa arkailuni ja opetella reitti opaskoiran kanssa Vidaan, harjoitella sisätiloissa kulkemaan ja hankkia kortti, jotta unelmasta tulisi totta. Että jonain päivänä ehkä siellä haahuaa valkoisen kepin kanssa arkautensa voittanut – toivotaan niin!”
Ehkä kaipasin rohkaisua ja monesti kun kertoo arkailevansa, se jo helpottaa. Ja ehkä myös persaukselle potkaisemista etten vain jäisi unelmoimaan. Ja sain mitä tilasin, yes! Totuuden nimessä eteeni avautui vastustamaton mahdollisuus.

Kirjoitukseni näki Personal Trainer Janna Saren, joka on pt-yrittäjä, tekee ohjauksia mm. Korson Vidassa. Hän kirjoitti minulle ja sovimme tapaamisesta. Jannan koulutus liikunnanohjaaja AMK Haaga-Helia (Vierumäen liikuntainstituutti ja viimeisen vuoden suuntautumisopinnot kunto- ja terveysliikunta). Opintojen jälkeen hän on lisäkouluttautunut erilaisin lyhyemmin koulutuksin. Hänellä on kilpaurheilijatausta lajina koripallo ja mukaan on mahtunut myös judoa ja jujutsua. Omien sanojensa mukaan hän haluaa auttaa muita liikunnan pariin, madaltamaan kynnystä liikunnan/treenaamisen aloittamiseen ja siksipä mekin istahdimme nokat vastakkain juttelemaan.

Olen lukenut jonkin verran blogeista pt-kokemuksia ja salaa itsekin haaveillut sellaisesta mahdollisuudesta. Asialle en koskaan ole kuitenkaan tehnyt mitään. Ollessani jäsenenä eräässä ketjussa 2004-2010 minulla oli ns. omaohjaaja, jonka kanssa käytiin kuntosaliohjelma läpi kerran pari, mutta ohjatusti treenamista se ei ollut. Pääasiassa loppuaikoina kävinkin salilla lähinnä spinningtunneilla. Ja tuolloin en varmasti edes juuri mitään pt-touhusta tiennytkään. Ja vaikka olisin tiennyt kukkaron nyörit olis pysynyt tiukalla. Vasta viime vuosina pt-asia on tullut minulle tutummaksi ja salainen haave päästä itsekin harjoittelemaan ohjatusti on herännyt. Hyvä ystäväni aloitti omat pt-treeninsä vuoden alusta ja ilolla olen lukenut hänen hehkutuksiaan treenien tuomasta hyvästä olosta ja ehkä ihan pikkuisen kadehtinutkin hyväntahtoisesti.

Eli voinko sanoa ei?
Vaikka minua jännittää miten salilla kanssatreenaajat suhtautuvat minuun, miten pärjään salilla, törmäilenkö tuntemattomiin ihmisiin jne. Ja jos ja kun aloitan Vidassa saliharjoittelun, haluan osallistua ryhmäliikuntatunneille. Miten ohjaajat suhtautuvat minuun, onko treenissä mitään mahiksia pysyä mukana, olenko liian kömpelö. Mitä jos huitasen vahingossa tai astun varpaille?
Niin, pelottaahan tuo kaikki, mutta… voiko arkuuden voittaa? Minua pidetään rohkeana ja kaitpa sitä pääsääntöisesti olenkin, joten miksi nyt jänistäisin?
Miksi minulla ei olisi yhtälaiset oikeudet harjoitteluun kuin kellä muulla tahansa, vaikka yksi aisti on pois. En tokikaan aio änkeä itseäni nopeatempoisille tunneille, tai tunneille missä on vaikeita askelkuvioita tms.
Olenhan vuosia sitten käynyt venyttelytunneilla, spinningissä ja pilateksessa. Olen kotona jonkin verran heilunut kahvakuulan kanssa, joten olisiko mahdotonta ottaa mukaan repertuaariin esim. kahvakuulatunti…

Näitä olen paljon pohtinut ja sisälläni kuplii innostus. Sydämestäni toivon tästä syntyvän jotain hienoa niin minulle kuin Jannallekin. Ehkä Janna pystyy kanssani kehittämään jotain osa-aluetta ammatissaan. Nyt hän joutuu todella miettimään miten liikkeet selittää minulle eikä kosketukselta välty. Kädestä pitäen ohjaamista tulee varmasti enemmän, mutta Jannalle koskettaminen ei ole vierasta, joten tästä on hyvä lähteä eteenpäin.

Olemme sopineet, että kirjoitan täällä blogissa projektistamme iloineen ja suruineen. Toivomme tällä tarinalla muidenkin rohkaistuvan lähtemään liikkumaan jostain rajoitteesta/hidasteesta huolimatta oli se sitten jokin vamma, sairaus, ongelma. Liikkua voi kuntosalilla ja muutenkin vaikka näkö puuttuisi, vaikka sairastaisit diabetesta, tai kärsisit polviongelmista tms. Liikunta kuuluu kaikille ja oikealla ohjauksella meistä jokainen voi siitä saada entistä enemmän irti. Tällä esimerkillämme haluamme rohkaista muitakin. Minä olen tarttumassa mörköä sarvista Jannan avulla ja samalla pääsen toteuttamaan unelmaani. En ole ehkä edes tajunnut millainen mörkö sokkona yleisellä salilla touhuaminen on ominpäin. Tämän projektin aikana toivon itseluottamukseni kasvavan, rohkeuteni lisääntyvän. Enkä ehkä ole edes oikein tiennyt kuinka paljon olen tätä halunnut.

Alkuvaiheessa olemme sopineet 5-10 kerran treenisatsista, jonka jälkeen katsomme miten homma jatkuu. Minulle on iso yllätys, että Janna ei halua rahallista korvausta. Hänelle tärkeämpää tuntuu olevan auttamisen ilo ja sen tuoma palkkio, sekä näkyvyyden kautta joidenkin muidenkin innostuminen liikunnasta jostakin haasteesta huolimatta. Ja tuohon toiveeseen on toki helppoa yhtyä. Ja jotta ette pitäisi minua hyväksikäyttäjänä Jannan suhteen, haluan mainita myös, että olen valmis korvaamaan hänelle myös rahallisesti jatkossa.

Kotoa on n. kilsan matka Vidaan, ja nyt onkin tarve opetella reitti Oton kanssa mahdollisimman pian. Kirjoitinkin liikkumistaidon ohjaajalle asiasta ja eräälle peesarille, joten jospa reittiharjoittelu päästäisiin aloittamaan mahd. pian, voisin ostaa treenikortin Vidaan ja aloittaa yhteistyön Jannan kanssa ja siinä samalla livahtaa spinnutunneille.

Julkaistu

”Sokkotreffit”

Täälläkohtaavat näkövammaiset, jotka kaipaavat kaveria tapahtumiin, liikkumaan kanssaan, shoppailuavuksi tms, sekä te arvokkaat vapaaehtoiset, jotka haluatte olla silloin tällöin kaverina ja apuna näkövammaiselle. Ryhmään voivat liittyä kaikki halukkaat ympäri Suomen ja toivottavasti täällä syntyy mukavia treffejä erilaisiin tapahtumiin tai yhteisiin liikuntahetkiin.

Ryhmässä olo ei velvoitamihinkään, mutta toki toivomme silloin tällöin huhuiluihin reakoimista Jokainen osallistuu oman jaksamisensa ja aikansa sallimissa rajoissa.
Jaathan tietoa ryhmästä näkövammaisille ystävillesi sekä heille, jotka voisivat tällaisesta kohtaamispaikasta kiinnostua.

Idea ryhmän perustamiseen syntyi huhuiltuani jälleen kerran Facebookissa kaveria ajelemaan tandemilla kanssani. En varmasti ole yksin enkä ainoa näkövammainen, joka tarvitsee aika-ajoin kaveria liikkumaan kanssani tai oppaaksi johonkin tapahtumaan. Kyseltyäni nimiehdotuksia ja olisiko ryhmälle tarvetta päätin kokeilla. Perustin ryhmän tiistaina ja tätä kirjoittaessani jäseniä siellä on 70 ympäri Suomen, joten ehkäpä tälle oli oikeasti tilausta. Sydämestäni toivon, että ryhmästä olisi iloa kaikille osapuolille niin näkövammaisille kuin vapaaehtoisillekin.

Ryhmän Nimi herätti keskustelua. Jotkut kokivat nimen olevan treffipalstalle suuntava antaen ymmärtää haussa olevan deittiseuraa tms. Jotkut arvelivat, että etenkin näkeviä ryhmän nimi johtaa harhaan. Nimen puolesta puhujiakin riitti, joten toistaiseksi näillä mennään. Mielestäni ryhmän idea on nimenomaan voida tutustua uusiin ihmisiin, kaverustua ja lähteä liikkeelle yhdessä kaveripohjalta, ei niinkään ajatuksella ”ulkoilutan vammaista”. Ja jokainen osallistuu, kaverustuu just sen verran mitä haluaa.>br>
Kommentointiin myös, että henkilökohtaiset avustajat ovat sitä varten ja että heitä pitäisi arvostaa enemmän. Arvostan todella henkilökohtaisia avustajia paljon ja heidän palkkansa on surkea. Näinä aikoina ei kuitenkaan palkkaukseen varmastikaan ole luvassa parannuksia nykyisissä talousahdingoissa missä monet kunnat ja kaupungit ovat. Ja tunteja ei välttämättä myönnetä niin paljoa, että avustajan työtunnit riittäisi harrastuksiin, tapahtumiin, kauppa- ja muiden tärkeiden asioiden hoitamiseen ja niissä avustamiseen. Siksi perustin ryhmän, jotta mahdollisimman monella olisi mahdollisuus osallistua ja harrastaa entistä enemmän, ilman avustajatuntirajoituksia. No aika näyttää lähteekö ryhnä ”lentoon” vai ei ja millaiseksi se muodostuu. Toivon parasta ja toivon sinun jakavan ryhmästä tietoa kaikille mahdollisille henkilöille, jotka voisivat asiasta innostua, tai jotka haluaisivat ainakin kokeilla tälläista toimintaa.

Ps: Näköjään linkkitys ei toimi tässäkään postauksessa, joten ryhmään linkki on: https://m.facebook.com/groups/748909198486199

Ps: Terkut mökiltä takan lämmöstä. Ulkona hirmu kylmä tuuli ja mittari vaivoin 13 asteessa. Syksy tais tulla jo nyt…

Julkaistu

Tandem-pilotit

Lumet ovat aikalailla kadonneet tämän aamuista räntää lukuun ottamatta, ja eiköhän nekin katoa, jos Facebookissa jaettuihin linkkeihin on uskomista joissa povataan Etelä-Suomeen jopa 10 asteen lämpötiloja. Jo nyt koirien omistajana olen kypsä tuohon märkyyteen ja kuraisuuteen. Sulais vaan kaikki loskat ja jäät pois, ja loppuis nämä kurakelit. Tänäänkin kun tultiin koirien kanssa lenkiltä (4.6 km/54 min keskinopeudella 5.1km/1h) sai pestä koirat ja niiden valjaat. Omien housujenkin lahkeet olivat hirvittävässä kurassa, huoh!

Kevättä on ilmassa ja jo nyt mietin miten tämän vuoden tandem-lenkkien käy. Viime kesänä en päässyt ajamaan kertaakaan. Nyt en halua niin käyvän. Pyörällä oli aika paljon hintaa, joten on liian kallis pitää varaston vankina. Ja haluan itse kuntoilemaan ja ajamaan pyörällä. Pilottien löytyminen onkin sitten jo ihan oma juttunsa. Se on valitettavan vaikeaa kun ei ole kontakteja oikein mihinkään. Ensiksi pitäisi saada luoduksi kontakteja ja päästä tapaamaan johonkin esim. pyöräilytapahtumaan pyöräilyintoisia ihmisiä, mutta miten mennä pyöräilytapahtumaan ilman pilottia??? Ei mitenkään… Toivottavasti kuitenkin löydän halukkaita kokeilemaan tandemilla ajamista ja jospa joku heistä innostuisi asiasta edes jonkin verran.

Nyt tämän liikuntakärpäsen purtua olen sillointällöin kysellyt Facebookissa itselleni liikuntaseuraa lenkkeilemään tai uimaan, mitä nyt yhdessä sitten keksittäisikään. Kyselyni saattaa olla rasittavia, mutta kun liikkuminen porukassa on paljon mukavempaa kuin yksin puurtaa jossakin. Sainkin jokunen viikko sitten minut tyrmistyttävän viestin, jossa ihmeteltiin enkö voisi tyytyä elämään niin kuin sokealle on sopivaa. Miksi haluan tehdä sellaista missä en pärjää yksin? Onhan minulla opaskoira, jonka kanssa lenkkeillä. Pilaan kuulemma näkevän liikuntahetken hänen joutuessaan hidastelemaan minun takiani tai ohjaamaan minua. Ja jos itse liikunnasta selviytyisinkin tarvitsen vieraissa paikoissa opastusta ja huolen pitoa. Itse ajattelen asian siten, että kysyessäni liikuntaseuraa kysyn sitä ensisijaisesti kaverina/ystävänä. Ja sinne liikkumaan mennään ystävinä/kavereina. Valitettavasti vieraissa paikoissa en osaa liikkua itse ja silloin pieni jelppi on paikallaan. Ja toivon todella, että jos minun kanssani lähdetään liikkumaan, se tehdään ennenkaikkea kaverina eikä jonain velvollisuudentunnosta vammaista ihmistä kohtaan. Nostin saamani viestin keskusteluun Facebookissa ja se sai 103 kommenttia. Tuon jälkeen olen jatkanut kyselyjä, mutta vähän saamani viesti silti kaihertaa. Päätin perustaa suljetun Facebook-ryhmän, jotta en häiritsisi kyselyilläni niitä joita se ärsyttää. Olen paljon pohtinut kuinka ärsyttävä mahdankaan olla halutessani liikkua ja vieläpä ystävieni ja kavereideni kanssa. Ehkäpä se ei ärsytä, mutta ruinuamiseni ärsyttääkin jo ihan eri tavalla. Joskus se ärsyttää minuakin ja mietin miksi en tyydy kävelemään lenkkejä opaskoiran kanssa. Pääsisin paljon helpommalla. Ei tarvitsisi kysellä nyt esim. tandem-pilottien perään tai kaveria uimahalliin. Mutta kun… haluan viettää aktiivista elämää, haluan liikkua mahdollisimman monipuolisesti, kokea erilaisia asioita, käydä tapahtumissa jne. ELÄÄ elämääni. Minun tapauksessa en pysty tyytymään rauhalliseen ulkoiluun ja kotona olemiseen. Haluan paljon muutakin mitenkään sitäkään puolta elämästä väheksymättä.

Tandem-pilotitSokean vantaalaisnaisen ryhmä, jossa sovitaan mm. tandem-pyöräilylenkeistä ja muista liikuntatreffeistä. Joskus ehkä kaivataan apuja valokuvien kuvailuun tai lehtiartikkeleiden lukemiseen tallenteelle. Jos sinua kiinnostaa jokin näistä liity mukaan! Ryhmässä olo ei velvoita mihinkään, mutta toki toivotaan mahdollisuuksien mukaan touhuihin osallistumista. Jos haluat lukea artikkeleita, mutta et ajaa tandemilla, (tai päinvastoin) sekin sopii. Kaikkea ei siis kaikkien tarvitse tehdä! Mitään isoja rahapalkkoja en pysty valitettavasti maksamaan, mutta pyrin muistamaan/korvaamaan saadun avun. Eli, jos kiinnostuit liikkumaan yhdessä (esim. tandem-lenkit) tai ääneen lehtiartikkeleiden luvusta tallenteelle tai valokuvien kuvailusta, hilpaise ryhmään mukaan, tai lähetä minulle sähköpostia. Osoitteeni löydät Ota yhteyttä-sivulta.

Perjantaina ilmottauduin 25.5. olevalle Naisten kympille. Menemme ystäväni Laurankanssa reippailemaan reippaasti kävellen 😀 Lisäks lupauduin lähteä SUP BALANCE-ryhmäliikuntatunnille erään tuttavani kanssa. Aika on vielä avoin milloin menemme, mutta minua jännittää jo nyt 🙂
”SUP Balance™ on aivan uudenlainen, voimaa, tasapainoa ja liikkuvuutta lisäävä ryhmäliikuntatunti, joka koostuu SUP –laudan päällä tehtävistä tasapaino-, kehonhallinta- ja liikkuvuusharjoituksista. Tunnin tavoitteena on rentoutunut ja stressittömämpi fiilis. Valmistaudu tunnille kuten uimahalliin. Laudan päällä voit treenata puhtaissa, kevyissä liikuntavaatteissa tai uimapuvussa. Ikäsuositus: nuoret ja aikuiset”
Niin, että mikä?
”Suppaus” on yksi nopeimmin kasvavista vesiurheilulajeista koko maailmassa, SUP-lautailu kasvattaa suosiotaan jatkuvasti. SUP on lyhenne sanoista stand up paddling eli seisaaltaan melominen. SUP-lautailua voi harrastaa lähes minkälaisissa vesiolosuhteissa tahansa; järvissä, joissa, merissä lammissa – Jopa uima-altaissa! Allasolosuhteita hyödyntäen ”Suppausta” voi harrastaa ympäri vuoden.” SUP Balance-tuntien lisäksi on myös SUP FIT-tunteja, mutta ajattelimme kenties tuon Balancen olevan hiukan rauhallisempi, josta voisi olla mukava aloittaa. Saa nähdä montako kertaa mulahdan altaaseen tippuen laudaltani :D:D
Mutta, jos kiinnostuit käy tutustumassa täällä

Julkaistu

Ei päästä irti otteestaan

Ylimääräiset kilot nimittäin… Turhauttavaa, raivostuttavaa!
Tiedän – VAAKA EI KERRO KOKOTOTUUTTA, mutta silti…
Loppiaisen jälkeen elämässämme tapahtui ryhtiliike; herkut pois ja liikunnan lisäys. Molemmat olemme sitoutuneet tähän hyvin. Herkuista emme ole kokonaan kieltäytyneet, mutta niitä ei myöskään kaupasta kanneta.

Ryhtiliikkeen myötä odotin ja toivoin, että paino lähtisi laskuun. Tiedän vanhastaan, että äkillinen reipas liikunnan lisääminen ei heti tuo vaa’alle toivottuja tuloksia, ei ainakaan mulla. Mutta kyllähän sellaista tapahtuu esim. Jutan Superdietissä – ainakin keskiviikkoiltojen ohjelmien mukaan. En paini samojen kilomäärien kanssa mitä ohjelmassa useimmat, eikä ruokavalionikaan ole niin pielessä mitä monella on ollut. Mutta onko ruokavaliossani kuitenkin jotain vialla? Vaikka en mätä hampurilaisia, sipsejä yms. roskaruokaa ja kuvittelen syöväni terveellisesti ja jopa monipuolisestikin. Eniten epäilen etten saa riittävästi proteiineja ja hyviä rasvoja. Niitä olen nyt yrittänyt lisäillä ruokavalioon. Eilinen iltapala oli mm. maitorahkaa, jossa mustikoita, banaania ja vähän hunajaa sekä teen kanssa kourallinen pähkinöitä. Salaatteihin lisään useasti auringonkukan siemeniä tai kurpitsan siemeniä, jotta saisin kuituja ja hyviä rasvoja. Punasta kokolihaa olemme syöneet todella vähän, mökillä hirvipataa ja kerran porsaanleikkeitä ryhtiliikkeen alettua. Broileria ja kalaa eri muodoissaan on mennyt sitäkin enemmän. Lisäks olen syönyt kasvisruokia linssi-qinoa-pihvit, tomaatti-kesäkurpitsaspagetti, kukkakaali-parsakaalikratiini, uunikasvikset ja juurekset jne. Olemme valmistaneet hedelmäsalaattia, nauttineet appelsiineja, tehty marja- ja hedelmäsmoothieksia. Niihin lisätty mm. pellavarouhetta tai pähkinöitä.

Olisi mielenkiintoista pitää ruokapäiväkirjaa ja toimittaa se jollekin asiantuntijalle analysoitavaksi, joka voisi ohjata tarvittavat korjaukset. Tosin ne korjauksetkin riippunee vähän kunkin suuntautumisesta. Ravitsemus on kyllä mielenkiintoinen juttu ja miten jokainen voi löytää itselleen parhaiten toimivan ruokavalion.

En suostu toisaalta uskomaan, että ruokailutottumukseni olisi totaalisen metsässä. Varmasti parannettavaa/hiottavaa löytyy, mutta väitän liikunnalla olevan myös osuutensa asiaan. Painon vaihtelu on yllättävänkin isoa treenien ympärillä. Mitä kovemman lihaskuntotreenin teet sen isommat on vaa’an lukemat. Lihakset tarvitsevat nestettä ja imasevat itseensä sitä. Kroppa pyrkii myös pitämään tiukasti niistä ällöttävän turhista rasvasoluista kiinni. Niitähän saattaa piruvie tarvita kun tyyppi nyt noin treenaa ja kuluttaa… On se keho vaan kummallinen. Tarvitsee aikaa sopeutumiseen ja ”ymmärtämiseen” että turhasta voi kulutuksesta huolimatta päästää irti. Ja kun en treenaa päivään pariin vaa’an lukemat jo ilahduttaa.

No miksi helvatussa sitten rääkätä itseään, jos painonhallinta vaikeutuu liikunnan myötä? Ennen kaikkea liikunnasta tulevan hyvän olon ja mielen vuoksi, ja myös siksi, että kyllä aikanaan se kroppa herää tajuamaan, ”huoh, päästänpä tuosta rasvasolusta irti”. Ja kyllähän se on mukavempaa olla vaikka saman painoinen kuin nytkin, mutta kiinteämpi. Totuushan on lihas painaa läskiä enemmän. Ja tuo kiinteytyminen onkin se mikä tällä hetkellä rohkaisee ja antaa lisämotivaatiota hommaan, vaikka vaaka murjookin turhauttavia lukemia. Kun minulle sunnuntaina sanottiin laihtuneeni, ensireaktio oli ”no ei pidä paikkaansa”, mutta huomaan nyt itsekin, että olen hoikistunut/kiinteytynyt. Reisistä ja vatsasta on ylimääräistä kadonnut. Pienennytään sitten kiinteytymällä, jos ei kiloina :D:D Vaikka turhauman keskellä uskon vielä vaa’ankin alkavan näyttämään toivomiani lukemia. Kyllä ne viikot tulevat milloin kilo tai kaksi katoaa ja sitten taas junnataan.

Tammikuun lopun tavoite oli -68 kg, josta jäin 600g. Helmikuun lopussa eli perjantaina tavoitteena on -67.5 kg, joka ei tule toteutumaan – ei ainakaan eilisen ”virallisen” punnitustuloksesta päätellen, joka oli 69 kg. Siinä se on nyt viikkoja pyörinyt. Nyt pitäisi asettaa maaliskuun loppuun tavoite. En voi ilmeisesti ainakaan pudottaa -67 kiloon, jota toivoin, joten ehkä se on edelleen tuo -67.5 kg… Hidasta niin pirun hidasta. Mutta liikunnallinen elämä jatkukoon ja nyt syömään herkullista ruokaa täytettyä munakoisoa. Täytteessä kookoskermaa, fetaa, tuoretta pinaattia, kesäkurpitsaa jauhelihaa ja yrttejä. Jauhelihan voi korvata myös soijarouheella. Yksi puolikas riittää täyttämään vatsan ja lisänä salaattia, jossa on mm. parsakaalia, kurpitsan siemeniä, salaattisekoitusta, yrttejä, tomaattia ja syntisesti hiukan halloum-juustoa, namsk!!!

Julkaistu

Liikunta ja kuukautiset neuloosia unohtamatta

Mulla on ”mielen päällä” monta asiaa mistä tekisi mieleni kirjoittaa. Ehkä päälimmäiseksi nousee kuitenkin kerran kuukaudessa olevat naisten riesat, sillä ne hiukan pilasivat viikonlopun liikuntasuunnitelmia. Eilen oli tarkoitus tehdä yläkroppatreeni. Aamupäivällä ja vielä iltapäivästäkin olo oli ihanan energinen ja pulppusin positiivista energiaa. Toki tunsin alavatsassa kuukautiskipuja ja tulvan lisääntymisen. Avokin saatua hierottua päivän asiakkaansa söimme ja aloimme latautumaan treeniin. Kivut lisääntyivät ”tulvan” kasvaessa, särkylääkettä naamariin. Olo kuitenkin muuttui uupuneeksi ja öllöttäväksi. Taistelin itseni kanssa pitkään. Halusin treenata, mutta… Tunsin syyllisyyttä, jos jättäisin treenin väliin ja hiukan pelkoakin laiskamadon hiivinnästä. Mutta onko järkeä tehdä lihaskuntotreeni juuri silloin kun kuukautiset ovat pahimmillaan??? Onko treenattava huonon olonkin uhalla vain todetakseen ettei siitä tule kuin paha mieli? Miten järkevää on puristaa itsestään tehotreeni irti, vaikka vuotaa kuin pistetty sika? Voisiko oikeasti antaa kropan puhdistua rauhassa ja olla itselleen lempeä? Meneekö todella treeni-into, jos yksi treeni jää tekemättä, tai se siirtyy tuonnemmaksi? Ei kai voi olla itsellään niin heikko itsekuri???

Lopulta päätin olla itselleni armollinen ja vapauttaa itseni treenistä. Avokin tehdessä treeniä lueskelin netistä aiheesta liikunta ja kuukautiset. Kovaa treenaavilla saattavat kuukautiset jäädä pois hormoonitoiminnan häiriöiden takia. Moni kokemusperäinen kirjoitus viittasi liikunnan helpottavan oireita, ainakin liikuntasuorituksen ajaksi. Kertoipa moni myös treenitehon laskemisesta kuukautisten ensinmmäisinä päivinä, ja niin kovista kivuista ettei voi mitään treeniä ajatellakaan. Ihmisten kommentteja lukiessani minulle muodostui käsitys mitä runsaammat kuukautiset sitä enemmän kipuja ja negatiivisia vaikutuksia liikuntaa/treenaamista ajatellen. Sellaiset, jotka kirjoittivat, että heidän menoaan kuukautiset eivät haittaa millään tasolla tai hyvin lievästi, olivat henkilöitä joilla niukka vuoto. Ja valitettavasti monien kokemuksien mukaan oireet pahenevat iän karttuessa. Tämän allekirjoitan itsekin. Eipä 20-vuotiaana menoa menkat haitannut juurikaan. Sitä liikuttiin ilman pahoinvointia tai suurempia kipujakaan. Enään se ei vaan ole niin ruusuista. Vanhuus ei tule yksin tässäkään asiassa.

Monethan saavat oireisiin helpotusta e-pillereistä ja käsittääkseni etenkin yhdistelmäpillereistä. Itse en kuitenkaan minulla olleen keuhkoveritulpan takia niihin enään koske, ja ehkäpä juuri tuon sairastumiseni takia minulla on hyvin negatiivinen suhtautuminen synteettisiin hormooneihin enkä halua niillä elimistöäni sekoittaa. Mutta muistan sen lyhyen ajan (alle 4kk) pillereitä käyttäessä miten kuukautisten aikaan kivut ja vuoto vähenivät. Mutta minkä hinnan siitä ilosta jouduin maksamaan, keuhkoveritulpan. Onneksi kuitenkin tajusin hakeutua ajoissa hoitoon eikä mitään peruuttamatonta tapahtunut. Ehkäpä sitten kuitenkin kestän kerran kuukaudessa olevat riesapäivät, ja liikuntakärpäsen suristessakin annan itselleni luvan hengähtää sen pari päivää.

Tänään onneksi pakkanen lauhtui reilusti ja aamulla pähkäillessäni miten treenaus, päätimme lähteä reippaalle lenkille mun kotiuduttua Silmukkasisko-miitistä. Ja niin me tehtiin. Olikin ihanaa pistää töppöstä toisen eteen reippain askelin. Huomasin kuitenkin ettei olo ollut edelleenkään paras mahdollinen, joten lenkki oli erittäin hyvä liikuntamuoto tälle päivää. Lenkin jälkeen piti vähän käydä heiluttelemassa kahvakuulaheilautuksia. Koetin opetella tekemään lantiolla liikkeen oikein. Minulla on todella jäykkä lantio, joten sen liikkuvuutta pitäisi saada ehdottomasti parannettua, jotta liike voisi oikeasti loksahtaa kohilleen. Toivottavasti huomenna sitten pääsee jo tekemään kunnon treenin. Se on ainakin ratsastuksen jälkeen tarkoitus. Joku muuten kirjoitti, että ratsastus helpottaa kuukautiskipuja ja rentouttaa alaselkää sopivasti. Jäin miettimään asiaa, sillä ennen joulua sattui olemaan menkkojen pahin päivä ratsastuspäivänä ja pelkäsin mitä ratsastus tekisi ololleni. Totesinkin tunnin jälkeen, että kipuja ei ole ja olo oli muutenkin parempi kuin ennen tuntia. Silloin en osannut yhdistää sitä ratsastukseen, mutta ehkä sillä olikin positiivinen vaikutus. Toivottavasti huomennakin, vaikka silloin pitäisi pahin olla jo ohi.

Mutta tänään oli mukavaa tavata osa Silmukkasiskoista neulomuksien merkeissä pitkästä aikaa. Loppiaistapaamiseen en päässyt kun tultiin vasta silloin mökiltä. Jouduin jäämään pois myös vanhainkotivisiitistä. Nyt kokoonnuimme pienellä porukalla. Juttu lensi ja neulomukset eteni. Viikolla aiemmin aloitin mun kaverille ambitus-kauluria, jota aluksi neuloskelin. Kahvi/teehetken jälkeen aloitin Teetee Cacao-langasta neulomaan pelleriinia. Löydettiin ohje jo syksyllä Wanhansataman Kädentaito-messuilta Pitsi & Palmikko-standilta. Sen on laatinut Anu Paljärvi. Messuilla näimme mallineuleen ja pidimme sitä koko ajan ponchona, mutta kyseessä onkin pelleriini. Sanakirjan mukaan ”pelleriini: (rinnastetaan peleriini) naisten lyhyt (turkis)viitta, hartiaviitta”. Nytpä sitten tulee meikäläiselle ihan uusi aluevaltaus neulomusrintamalla 😀 Pääsen tekemään lyhennettyjä kerroksia joista syntyy kiiloja… En vielä uskalla paljoa ajatella eteenpäin. Teen ensin nuo lyhennetyt kerrokset ja ihmettelen sitten lisää. Onneksi yksi Silmukkasiskoista on tekemässä samanlaista ja tapaamme keskiviikkona, joten saan tarvittaessa ohjausta. Minulla on petroolin sininen ja hänellä taas lämmin keltainen. Kiva tehdä ihan uutta, oppii taas lisää neulomuksien saloja, jeeee!!!! Ei tämä elämä niin kurjaa olekkaan mitä ehkä tekstin alussa vaikutti. Nyt teen juotuani neule käteen ja äänikirja korville. Huomenna pääsee jo nauttimaan treenaamisestakin!