Tänään on päivälleen 12 vuotta siitä kun aloitimme Ykki-herran kanssa yhteisen taipaleemme. Tuntuu todella käsittämättömältä, että siitä on todella näin kauan. Tuo hurmuri ehti olla luonani paria viikkoa vaille 12 vuotta. Ei ihme, että Ykin lähtö on ottanut aika koville. Tänään ei kuitenkaan surra vaan muistellaan Ykkiä. Tähän postaukseen olen koonnut ystäviltämme, elämässämme tärkeiltä ihmisiltä heidän muistojaan tuosta meidän rakkaasta sydänten murskaajastamme.
Kurssikaverini Marjan muisto Ykistä on samanlainen kuin minulla itsellänikin 🙂
”Olimme samalla yhteistyökurssilla v. 2004 Onnelassa. Oman koirani lisäksi muistan kurssilta parhaiten Ykkin. Se loikki iloisesti ja energisesti vastaan majoituskäytävällä. Useamman kerran se moikkasi ranteesta kiinni ottaen tai tassut rintaa vasten hypäten. Vähän vaikutti siltä, että Ykki vie ja Heidi vikisee… Kurssin jälkeen tapasin Ykkiä harvoin, mutta energiapakkauksesta taisi varttua aikaa myöten kunnon opaskoira.”
Olemme Susannan kanssa tunteneet liki 20 vuotta ja onpa meitä kaksosiksikin joskus luultu 😀 Molempien elämään tuli opaskoira sen muuttaen. Susanna muistelee ja pohdiskelee:
Edesmennyt oppaani Nero oli Ykki-herran velipuoli; koirilla oli eri äiti, mutta sama isä. Ykki oli puoli vuotta minun Neroani nuorempi. Nero sai elää pitkän elämän, vaikka ei sentään aivan niin pitkän kuin velipuolensa. Nero lähti täältä kolme vuotta sitten juurikin 3.5., jolloin tuli kuluneeksi yhdeksän vuotta Heidin ja Ykin yhteistyön alkamisesta. Samalle päivälle riitti siis sekä surun että ilonkin aiheita.
Olen tavannut Ykin ensikertaa, kun se oli Heidin kanssa viettämässä kotiviikonloppua yhteistyökurssin aikana toukokuussa 2004. Ykki oli reipasotteinen kaveri, joten sen ja Nerolaiseni ensitapaaminen oli varsin railakas… Sittemmin Ykki vieraili Heidin kanssa useita kertoja minun, Neron ja silloisen avopuolisoni luona Nokialla. Yhdessä oppaidemme kanssa olemme osallistuneet moniin opaskoiratapahtumiiin, kuten vaikkapa täydennyskoulutuskurssille Lahden Lepolassa sekä erilaisille viikonloppukursseille ja kokouksiin. Muistan Ykin iloisena ja touhukkaana, välillä myös hieman riehakkaana koirana, jolla oli energiaa loputtomasti. Se tykkäsi lenkkeillä, uida ja leikkiä kepeillä. Lempinimi Ykki-Tykki sopi tälle pirtsakalle kaverille vallan mainiosti.
Ykki ja Nero olivat Heidin ja minun ensimmäiset opaskoiramme, joten ne toimivat myös oppainamme tähän opaskoiramaailmaan. Tuntuu kummalliselta ajatella, että niitä kumpaakaan ei enää ole. Ykki oli mielessäni niitä viimeisiä Neron sukupolven edustajia, jotka taitavat nyt olla lähes kaikki tähtein tuolla puolen.
Ensimmäisen opaskoiran saaminen muuttaa elämää suuresti. Sen ensimmäisen lähtö on samoin erittäin koskettava ja surullinen tapahtuma. Sen tunteen kuvaamiseen eivät sanat vain oikein tahdo riittää. Vaikka lähdönhetki on niin sanomattoman surullinen, iloiset muistot lohduttavat, aikanaan. Kaikki muistot eivät toki ole pelkästään iloisia. Joukkoon mahtuu huvittavia, harmittavia, raivostuttavia, hämmentäviä ja jos vaikka minkälaisia muistoja, joista muodostuu se elävän elämän makuinen muistojenkirja.
Tässä Hannele Vänskän runo:
”Tummuessa illan,
luona sateenkaarisillan,
kun auringon viimesäteet taipuu,
niin moni hauva uneen vaipuu.
On päivän leikit jääneet taa,
saa onnellisna nukahtaa.
Nähden unta ystävistä,
perheistä ja hetkistä yhteisistä.
Odottaen sitä aamua valkenevaa,
kun jälleen yhdessä leikkien kirmata saa.””
(Ykki työssään Porvoon viikonloppukurssilla 2012)
Pitkäaikainen ystävämme Sanna muistelee:
”Ykillä oli oma, häntää heiluttava ja kenkiä varastava roolinsa minunkin elämässäni koko sen ajan, kun Ykki oli Heidin oppaana. Tapasin Ykin heti ensimmäisellä viikolla Heidin kanssa. En ollut oikeastaan piitannut Ykkiä ennen koirista suuntaan tai toiseen, mutta Ykkipä sai minut piittaamaan.
Ensimmäisenä Ykin kanssa viettämänäni kesänä, jolloin Ykki oli 2-vuotias, hämmästelin sen energisyyttä. Kuvittelin silloin, että kaikki labbikset ovat yhtä energisiä. Muistan ne kerrat, jolloin jäin syystä tai toisesta vahtimaan Ykkiä. Yritin itsekin näkövammaisena viedä sitä tarpeilleen ilman valjaita, ja jalkani hädin tuskin ehtivät koskettaa maata. Kerran tuttu taksikuski joutui pelastamaan meidät jostakin päin korsoa, kun Ykki tajusi, että hihnan toisessa päässä on täysi tampio ja meni reissumoodiin. Alkuvaiheessa hämmästelin myös Ykin röhkimistä, jota se piti pentuaikana sairastamansa nielutulehduksen takia. Toisaalta röhrötys oli hyvä merkkiääni ja siitä tiesi, missä Heidi ja Ykki olivat menossa.
Erityisen kirkkaina mieleeni ovat jääneet ne muutamat kerrat, jolloin Ykillä oli ripuli. Kerrankin kiire oli niin valtava, että olin vähällä lukita sekä Ykin että itseni Heidin ja Raunon takapihalle talviseksi päiväksi. Onneksi muutakin on jäänyt mieleen. Leikimme Ykin kanssa paljon palloilla, köysillä ja kepeillä, ja minullakin oli varmasti sormeni pelissä siinä, että Ykin rakkaus keppejä ja palloja kohtaan roihusi niin voimakkaana.
Ajattelen, että kaiken mitä Ykki teki, se teki suurella päättäväisyydellä. Lenkit olivat vauhdikkaita, ja Ykki höyrysi päättäväisesti pisteestä A pisteeseen B. Mistään haahuilusta tai haaveilusta ei ollut pelkoa. Se myös päättäväisesti hyppi ihmisiä vasten aina siihen asti, kunnes joutui antamaan periksi iän tuomille muutoksille. Ykki oli päättäväinen herätyskellonakin. Muistan eräänkin kauniin kesäisen aamun, jolloin se herätti minut kello 05:32. Ykki antoi toki emäntänsä nukkua rauhassa, mutta vieraat piti saada hereille missä ja milloin vain.
Ykkiin päti se labbiksista sanottu asia, että se haukkui vain silloin, kun sillä oli asiaa. Ja silloin kun se haukahti, ei kuulijalle jäänyt epäselväksi, mistä oli kyse. ”Minulla on asiaa, palvelkaa minua nyt” -haukahdukset muuttuivat iän myötä vanhan herran ärhäköiksi haukahduksiksi erityisesti silloin, kun oma koirani ja Otto leikkivät, eikä Ykki voinut olla mukana. Toinen mieleeni painunut ääni on puhina, jota Ykki piti kantaessaan lelujaan, mieheltäni varastamiaan sukkia, erinäisiä lenkkareita tai vanhaa viltin kappaletta suussaan.
Ykki jaksoi kantaa lelujaan viimeiseen päiväänsä asti. Pehmolehmä oli suussa silloinkin, kun näin Ykin viimeistä kertaa kolme päivää ennen sen lopetettavaksi viemistä. Ykki oli nuori sydämeltään loppuun asti. Siitä näki, kuuli ja tunsi niin selvästi, että se olisi halunnut käyttäytyä nuoren koiran lailla vielä 14,5-vuotiaana, mutta kroppa ei enää jaksanut. Uskonkin, että se energisyys oli Ykin pitkän iän salaisuus.”
(Ykki köllöttää viimeisenä aamunaan olohuoneen matolla pehmolehmäänsä nuuskien)
Lapsuuden ystäväni Piia nostattaa hymyn huulille muistollaan:
”Ykistä muistan aina sen illan, kun olin teillä iltaa viettämässä. Ykki oli sinulla ihan ensimmäisiä kuukausia. Minusta oli tosi jännittävää, kun sinulla oli opaskoira. Käytiin muistaakseni jo aikaisemmin illalla jonkinlaisella lenkillä. Sitten myöhemmin illalla mentiin heittelemään Ykille jotain kumilelua, olisikohan ollut siili? Jompikumpi meistä heitti vahingossa sen teidän lähellä olevan parakin katolle. Ilmeisesti siellä oli jotain työmaajuttuja, kun sellainen parakki siellä oli. Muistan aina, kun Ykki oli siinä parakin vieressä ja tuijotti ilmeisesti sinne katolle, jonne se ei päässyt. Sinä sitten reippaana tyttönä kkiipesit sinne, ja sieltähän se siili löytyi. 🙂 Eihän sitä nyt sinne voinut jättää! Taidettiin kuitenkin lopettaa heittely siltä illalta siihen…”
”Se oli marraskuun loppupäiviä, kun tapasimme v2004 Onnelassa. Olin luovutuskurssilla Fionaa saamassa. Jonain iltana seikkailimme kaverini kanssa Onnelan kahvioon ilman koiria. Kahviossa oli tungosta. Löysimme kaksi vapaata paikkaa pöydästä, jossa istui jo joku. Tuo joku oli Heidi, joka kertoi saaneensa ensimmäisen oppaansa keväällä.
Pöydän alla loikoili Heidin opas Ykki, joka ei paljon tuonut itseään esille.
Saimme kuitenkin kaverini kanssa hyvän tietoiskun uudelta opaskoiran käyttäjältä.
Oliko se sitten peesaripatikka Parikkalassa v 2006, kun törmäsin taas Ykkiin. Olimme Fionan kanssa mukana patikalla ja majoituimme samassa luokkahuoneessa kuin Heidi ja Ykkikin.
Silloin jäi mieleen reipas poika Ykki tykki, joka salamana ennätti käydä toteamassa, ketä muita tässä hotellissa majoittuu. Jäi mieleeni, että Ykki ja Fiona tulivat hyvin toimeen keskenään.
Fionan elämä loppui ennen aikojaan maksasyöpään. Vielä tapasin Ykin hänen omassa kodissaan Korsossa, kun yövyin Ykin perheessä kokousmatkalla Helsingissä. Tuolloin elettiin vuotta 2011 ja olin juuri menettänyt Fionan.
Ykkikin oli jo herrasmies, joka ei enää törmäillyt vauhdikkaasti, vaan liikkui rauhallisesti.
Miellyttävä kuva jäi minulle sinusta Ykki. Olit elämäni ensimmäinen työssä oleva opaskoira, jonka tunsin jaloissani Onnelan kahvion pöydän alla. Toivottavasti olet löytänyt Fionan siellä hienojen opaskoirien taivaassa.” Näin toivoo ja muisteli pitkäaikainen Oky:n hallituskumppanini Jorma. Onpa siis Ykki osannut nuorena poikana rauhoittua kahvilassa, vaikka monet muistot liittyvätkin Ykin riehakkaampaan puoleen 🙂
Ykin pallohulluus meni välillä liiallisuuksiin ja aiheutti pahaa mieltä tahtomattaan. Maalipallosta tutuksi tullut Kaisa muistaa:
”Kyllä Ykki tykki oli vaikuttava otus. Melkein jäi minulta koira saamatta, kun Ykki Tykki säikäytti poikani ensimmäisellä kyläily kerralla kotonamme. Poika muistaa vieläkin, miten hän pelkäsi ja raivosi, kun Ykki Tykki alle aikayksikön haki leikkimökin alta hänen potkupallonsa ja tikkasi sen välittömästi luttanaksi. Meitä aikuisia se silloin vain nauratti, emmekä osanneet suhtautua asiaan kuuluvalla vakavuudella tärkeän pallon puhkaisua. Pienen pojan mielessä se oli kauhea juttu.
Kyllä Ykki oli ihan mahdoton vetäjä ja oli aika hurjaa, kun Ykki kohelsi puuskuttaen kuin veturi edellä ja Heidi pienenä takakenossa perässä kuin peräkärri. Se muistuu aina mieleen, kun Ykistä puhutaan.
Mutta vaikka nämä muistelot olivat vähän tälläisiä, ei mikään muuta sitä, että Ykki oli kultainen koiruus! Kyllä sitä tuli taputeltua pukuhuoneissa ylen määrin.”
Anita oli tiiviisti meidän elämässä yhdeksän vuoden ajan ja kirjoittaa niin kauniisti Ykki-herrasta:
”Ykki oli maailman rakastettavin koira. Ykki rakasti ihmisiä, ruokaa ja ulkoilmaa juuri niin kuin koiran pitääkin!
Parhaimmat muistot Ykistä ovat juuri metsistä, missä Ykki on täysin rinnoin nauttinut vapaudesta, ulkoilmasta ja noutamisesta. Tosin voimakas noutamisvietti aiheutti etenkin alkuaikoina päänvaivaa, sillä kerta jos toinenkin matkaan mukaan lähti jopa metrejä pitkä keppi, jota en saanut Ykiltä pois yrityksistä huolimatta. Useasti jouduin myöntämään tappioni ja kävelimme Heidin ovelle keppi seurana kunnes Heidi avasi oven ja Ykki kiltisti jätti kepin oven eteen niin kuin emme olisikaan käyneet pitkää taistelua kepin ovelle tuomisesta.
Toinen muistissa pitkään säilynyt tapaus on kerta, kun olin Ykkiä ulkoiluttamassa ensimmäisiä kertoja keskellä talvea. Metsässä oli paljon lunta ja olimme pysähtyneet Ykin haistellessa maastoa, kun takaamme tulikin paikalle toinen koira ulkoiluttajan kanssa. Ykki nykäisi yht’äkkiä hihnasta sellaisella voimalla, että lensin kaaressa selälleni lumihankeen. Onneksi laskeutuminen oli pehmeä, mutta suurinpana mieleen jäi nolostuminen, kun toinen ulkoiluttaja sai miettiä kumpi meistä vei; Ykki vai minä.
Pelottavin muisto on kesältä, kun ensimmäisen kerran tajusin, että Ykki ei olekaan enää se ikuisesti nuori energiapakkaus, johon olin tottunut. Ykki sai kesäisellä retkellä pienen kävelyn jälkeen lämpöhalvauksen, mutta kaikeksi onneksi olimme juuri tulleet lammen rantaan, joten saimme nopeasti elvytettyä Ykin kuntoon. Kyllä siinä kaikki säikähtivät, kun mietimme miten olisi saattanut käydä, jos emme olisi saaneet koiraa niin pian viilennettyä.
Tämän tapauksen jälkeen sitä ymmärsi, että Ykki ei olekaan kaikesta energisyydestään huolimatta ikuisesti olemassa. Pikkuhiljaa muitakin vanhenemisen merkkejä huomasi, mutta silti Ykki pysyi sympaattisena omana itsenään vain hieman nopeammin väsyvänä ja turkki harmaantuvana.
Nyt väistämättä nousee itku silmään kun ajattelen Ykkiä, mutta lohdutuksena on ajatus, että Ykki eli hyvän elämän täydellä vauhdilla ja nyt hänellä on aikaa levätä.
RIP maailman paras koira xxx”
(Ykki pentuaikaisissa maisemissa 2007 keppi etutassujen välissä ja takapuoli pystyssä häntä heiluen.)
”Mä muistan Ykki-tykin hurjan vauhdin, taitavan uimisen ja keppien kanniskelun. Joskus Uutelassa rannassa katsoin,että kukas musta se sieltä puiston suunnalta juoksee häntä suorana ja molskista vaan suoraan mereen. Ykkihän se oli Ja se röhkinä! Ja harmaa kuono sekä tassut. Ihana, viisas Ykki ❤️”, muisteli Saana, jolla on ollut myös opaspentu kasvamassa.
(Kuvassa Ykki ui meressä Kaunissaaressa 2011)
Peesari-Kirsin sympaattinen runo:
”Ykki,
labradorinsydämellisesti
nuoli käden, kun sen
polvelleni laskin.
Kurkistin pöydän alle,
tömps tömps tömps se
labradorinhännällisesti
vastasi.
Naamalla virne labradorinkujeellisesti
ehdottaen ”pysyköön meidän salaisuutena”,
enkä raatsinut poikaa kerjäämisestä narauttaa.
Sinä iltana
peesarina perässänne kuljin,
labradorinmutkatonta menoanne ihaillen,
ensimmäisen kerran
monista.
Ykki,
vähitellen vanhanherranharmaata
yhä enemmän labradorinmuhkean nenänsä
ympärillä ja hansikkaissa.
Mieli ja sydän ikuisesti ilkikurisen pikkupojan.
Vaella vapaana!”
(Ykki makailee kahvilassa 2010 ja seurailee paikan vilinää tarkkaavaisena)
Ystäväni Laura tuli elämäämme minun työskennellessäni Iiriksessä hierojana ja on sittemmin tavannut meidät montakertaa:
”Muistan Ykin Iiriksestä. Se odotteli Heidiä aina pukuhuoneessa ja Heidi meni hieronnan jälkeen sen luo. Ykki tuli aina ovelle häntä heiluen vastaan. Sittemmin olen tavannut Ykin monta kertaa ja mieleen on jäänyt sen leikkisyys ja riehakkuus. Kun oltiin teillä esim. Silmukkasiskojen kanssa, Ykki kantoi leluja ja tuli viereen rapsutettavaksi. Välillä lelun tilalla oli Heidin kenkä. Muistan, kun Ykki ja Otto viime kerralla, kun kerin paperinarua Heidille, vetivät narulelua kovasti äristen ja puristen. Ja viime kesänä teidän mökillä oli hauska seurata, miten Ykki meni kerta toisensa jälkeen lampeen polskuttamaan. Ihana herra harmaakuono.”
(Ykki ja Otto mökin pihan lammessa uimassa kesällä 2013)
Blogi-kaverini Liiolii tapasi meidät Ykin kanssa ensikerran reippailun merkeissä:
”Ykki oli ensimmäinen opaskoira, jonka olen kohdannut. Hepa oli tullut tutuksi jo bloginsa kautta ja päätimme tavata ”livenä” ja lähteä Haltialaan lumikenkäilemään. Ykki loikkasi Haltialan kotieläintilan pihalla taksin peräkontista ulos. Mieleen jäi koiruuden reippaus ja innokas menevyys. Ankara räntäsade ei meitä haitannut, kun lumikenkäilimme pelloilla Ykin juostessa vapaana ympärillä, välillä lähempänä meitä, välillä kauempana. Kerran koira katosi näköpiiristä pieneen metsikköön pellon laidalla ja ehdin jo hiukan säikähtää, että ”nyt se koira karkasi”. Hepan huhuiltua Ykkiä, vanhaherra kuitenkin kirmasi taas luoksemme.”
(Ykki kellii lumessa vierelläni kyseisellä lumikenkälenkillä 2013)
Harmaakuono osasi katsoa oikealla tapaa, joka sai sydämet heltymään. Äitin kanssa ”taistelin” alkuaikoina herkkupalojen antamisesta ja onneksi kompromissikin löytyi. Eipä siis yllätys, että äitini muisto liittyy tuohon sydämen sulattavaan katseeseen:
”Ykki tiesi keneltä kannatti kerjätä. Katsoi ruskeilla silmillään pää kallellaan. Ihan kuin ois sanonut: — En ole saanut mitään ruokaa.
Siinähän sydän heltyi. ”Salaa” herkkupaloja tuli annettua.
Aamuherätyksestä Ykki piti myös huolen, kuono nöykki niin kauan, että sanoin heränneeni.
Me oltiin kavereita, käytiin yhdessä tupakallakin, Ykki ei kyllä polttanut 🙂
Mä olin Ykille mummo, totteli kun sanoin: — mummo vie pissalle.
Mä ainakin uskon että ymmärsi sanan ”mummo” kun Ykkä aina uskoi mitä sanoin.”
Tätä postausta oli ihanaa koota teidän muistoistanne. Monta kertaa iso hymy levisi kasvoilleni tekstejänne lukiess
ni. Ykki on selvästi jäänyt monen mieleen iloisena ja energisenä koirana. Joskus vauhtia oli liikaakin, mutta kultaisuus antoi niin paljon anteeksi. Kiitos teille muistojanne jakaneille, teitte tästä upean muistelutekstin minulle kovin rakkaasta Harmaakuonostani!
Kiitos Marja, Susanna, Sanna, Piia, Jorma, Kaisa, Anita, Saana, Kirsi, Laura, Liiolii ja Äiti