Retkeilyä Hunsalan maisemissa

Lokakuun toisena lauantaina matkasimme avokin ja Oton kanssa Hunsalaan Sarin vieraaksi. Edellisestä tapaamisestamme oli sujahtanut jokunen vuosi, joten Saria oli ihana nähdä! Olimme sopineet etukäteen retkeilystä, joten lähdimme nauttimaan kauniista syyspäivästä. Aurinko paistoi pilvien lomasta tuulen puhaltaessa kylmästi ja kohtuullisella voimalla. Liikkeellä ollessa ei tuuli kuitenkaan häirinnyt. Reittimme kiersi Hunsalan alueella metsäautoteitä ja hiekkateitä pitkin. Lintujen piipityksiä kuulimme todella vähän, joten nauhuri oli turhaa matkassa. Sari kertoili meille nähdessään peurojen jälkiä, tuoksuttelimme metsän ihanaa raikasta syystuoksua.

Metsäisimmillä pätkillä koirat saivat kirmailla vapaana. Me vaihdoimme kuulumisia iloisesti rupatellen. Lenkkiin meni kolmisen tuntia aikaa.

Retkeilyyn kuuluu myös nuotiohetki, joten haimme Sarin kotoa eväät ja kuivia klapeja. Kävelimme lähellä olevalle Sarin naapurin laavulle. Sari sytytteli nuotioon tulet ja puupölleistä virittelimme meille istuimet.

Nuotiossa paistoimme makkarat keppien nokassa. Lisäksi nuotioherkkuinamme oli folion sisään kiedottu yrttivoipatonki. Lämpimän patongin jälkeen Sari paistinpannulla lämmitti karjalanpiirakoita, jotka olivat erityisen herkullisia. Jossain vaiheessa ruokailua siirryimme laavurakennelman sisään, sillä tuuli tuntui tunkeutuvan luihin ja ytimiin, vaikka yllä olikin reilusti vaatetta.

Loppujenlopulta emme kovin kauaa katoksen alla malttaneet olla vaan palasimme vielä hetkeksi nuotiolle.

Tepsuteltuamme takaisin Sarin luo, tutustuimme hänen pihapiiriinsä ja kotiinsa. Mukava päivä oli sujahtanut vauhdilla ja oli aika kotimatkan. Vaatteemme haisi savulta, mutta olo oli onnellinen. Vielä kun kotimatkallani sain hakea tietokoneeni huollosta, elämä hymyili 🙂 Sunnuntai menikin tutustuessa Windows kymppiin. Edellisviikonloppuna Haltia-päivän lisäksi vietimme mukavan lauantain alkuillan ystäväpariskunnan vieraana. Siellä vaihdoimme kuulumisia, seurailimme koirien painimista ja vuoden ikäisen pojan touhuiluja. Edellisestä tapaamisesta oli liian kauan, joten nyt on huolehdittava, että tapaamme useammin.

Haltian luontokeskus – paljon katsottavaa, vähän tunnusteltavaa

Tämän kuun ensinmmäisenä sunnuntaina vietimme mielenkiintoisen päivän avokin ja Siljan kanssa Haltian luontokeskuksessa.Jos näkisin, päivä olisi varmasti ollut vielä antoisampi. Luonto on mielenkiintoinen ja siihen tutustumiseen luontokeskuksessa oli käytetty paljon audiovisuaalista materiaalia. Täysin sokeana oli iso pettymys kun paikassa ei ollut tunnusteltavana kuin naaraskarhu nukkuasennossaan.Minulle karhun koko oli yllätys, kuvittelin naaraskarhunkin paljon isommaksi. Opin myös ettei karhulla ole varsinaista häntää, vain pieni töpöhäntä 🙂

Otto haisteli karhua kiinnostuneena 🙂 Ja taisipa karhun käpäliä hiukan lipaista kielellään. Kummastusta koirassa herätti myös lumikanjonin lattian lasin alla olleet hirven jäljet ja papanat. Koira valjaissa teki nopeita kuonon laskuja lattiaan. Itselleni tila oli lähinnä kaikuva paikka.

Kanjonissa oli vitriinin takana mm. täytettyjä riekkoja ja teeriä. Voi kun niitä olisi voinut tunnustella millainen on esim. kiepillä oleva lintu. Kuvassa riekkoja talvipuvussaan..

Riekkojen ääntä kuulimme ”The sounds of finland” teoksessa, jossa päänäyttelysalissa soitettiin lintujen ääniä samalla kun taiteilija oli piirtänyt tietokoneohjelmalla, miltä äänet hänestä voisivat visuaalisesti näyttää. Riekon nauru oli upeaa kuulla. Voi kun joskus sen saisin kuulla luonnossa. Täältävoitte käydä kuuntelemassa tuota hädkähdyttävää, mutta kiehtovaa naurua.

Päänäyttelysalissa pyöri video viisi vuodenaikaa, sillä talvi oltiin jaettu kaamos- ja kevättalveen. Videokuvaa näytettiin ympäri Suomen: mm. kevättä Saimaan rannalta, kesää ulkosaaristosta, syksyä Kuhmoisista, talvea tunturista. Videoissa oli mukana myös äänimaisemaa. Kuulimme mm. kalasääsken, kuikan, pääskysten, lokkien, tuulen suhinan, revontulien rätinän, puron solinan. Kaamostalven aikana salissa valot himmenivät ja ilma viileni. Silja napsasi kuvan videon pyörittäessä kevättä Saimaan rannalta.

Pääsalista siirryimme huoneeseen, jossa oli pimeää. Siellä kuului erilaisia luonnon ääniä, ihmisen soutelua, virvelin heittoa, halon hakkuuta, nuotion sytytystä, teltan tai makuupussin vetoketjun avaus/sulkeminen… Huoneessa oli vitriinissä karhun kallo.

Pimeästä huoneesta siirryimme ns. kyttäyskoppiin, jossa pyöri video. Siinä isä ja poika pyrkivät kuvaamaan karhua, mutta nukkuivat onnensa ohi 🙂 Myöhemmin kopin ohittaessamme siellä samainen esitys pyöri englanniksi.

Näyttelytilassa oli myös iso puuristikoista tehty sotkan muna, jonka sisällä on Osmo Rauhalan taideteos Peliteoria. Siinä on shakkilauta, kaksi laulujoutsenta. Lasipalat, jotka roikkuvat katosta heijastavat valoa ja siksi taideteos näyttää joka hetki erilaiselta. Valitettavasti tähänkään ei voinut koskea. Salin puolella oli mahdollisuus kuunnella kuulokkeilla Osmo Rauhalan haastattelu, jossa hän kertoo taideteoksestaan sekä ylipäätään Haltian näyttelyistä. Siitä miten audiovisuaalisuutta on haluttu hyödyntää visuaalisen mailman vuoksi. Haastattelua kuunnellessani tuli kyllä vähän kurja olo. Onhan totta, että ympäristömme on hirmuisen visuaalinen ja visuaalisuus lisääntyy kaikessa koko ajan. Ikävää kun muiden aistien käyttö unhoittuu visuaalisten upeiden mahdollisuuksien myötä. Näkövammaiset saavat varmasti mailman tappiin taistella siitä, että jäisi myös näyttelyihin, museoihin kosketeltavaa.

Kävimme myös linnunpöntössä, jonka sisällä oli säkkituoleja ja seinät kuluneiden lautaseinän näköiset. Linnun lentoaukon kohdalla videonäyttö, josta näkyy maisemaa ja lintujen liikettä. Ilmeisesti pöntössä on myös ääniä, jotka ei tosin nyt toiminnassa.Ääniä ei kuulunut myöskään vedenalaisessa huoneessa.

Päivätupahuoneessa kuului kaminan rätinää ja istuimme pirtin pöydän ääressä kuuntelemassa vieraskirjamerkintöjä varaustuvista Siljan lukemana. Kirjoituksissa oli mm. presidentti Urho Kekkosen hiihtoretkistä, erään seurueen lumipyrylettukesteistä.

Vielä ennen Haltian kaupassa käyntiä piipahdimme Viherkehä-tilassa, jossa myöskin isolta skriiniltä pääkaupunki-seudun maisemia eri vuodenajoissa. Kuvissa mm. metsää, jossa paljon valkovuokkoja, meren rantaa, jossa lapset leikkivät kallioilla. Maisemat vaihtuivat nopeasti ja huoneessa oli kuuma. Äänet vaihtuivat maisemien mukaan.

Ennen pufeelounasta Haltian ravintolassa ja näyttelykierrosta kiersimme Maahisen luontopolun, joka on esteetön myös pyörätuolia käyttäville. Maastossa oli jonkin verran kalliota, toisaalta myös nenään tunkeutui suopursun maanläheinen hieno tuoksu. Reitin puolessa oli näköalapaikka, josta näkyi Pitkäjärvelle. Tuona päivänä järven pinta oli peilityyni.

Reitin loppupuolella pääsimme sattumalta kuuntelemaan käpytikan ruuan etsinnästä kuuluvaa nakuttelua. Seisoimme aivan vieressä ja Silja kertoi meille käpytikan värityksestä verrattuna Suomessa kovin harvinaiseen valkoselkätikkaan. Sain myös hyvän äänityspätkän käpytikan nakutuksesta, mutta emme malta olla hiljaa niin pitkään, että saisin arkistoitua linnun nakutteluäänen. Uusia tilaisuuksia varmasti tulee, sillä mökin pihapiirissä kuuluu monesti käpytikan tiuskintaa, vai miten kuvailisitte ääntä? Käykäähän kuuntelemassa. Luontoportin ääninäytteessäkuuluu ensin reviirirummutusta ja heti perään linnun tiuskahtelua.

Kirjoitin asiallisen palautteen Haltiaan kertoen kokemuksestamme näyttelyssä. Viikkoja myöhemmin sain myös asiallisen vastauksen. Nyttemmin näyttelyyn on tullut lisäelementtejä. Ilmeisesti eri pisteissä on mahdollisuus kuunnella tietoiskuja luonnosta. Toivottavasti jossain vaiheessa pääsisin katsomaan/kuuntelemaan näyttelyn uudestaan. Saisinko tulleilla uudistuksilla luontokeskuksesta enemmän irti. Vaikka törmäsimmekin kovaa audiovisuaalisuuteen, meillä oli oikein onnistunut päivä. Silja jaksoi kertoa meille maisemia ja kierrättää kaikki paikat läpi, lukea varaustuvan vieraskirjoja jne. Halu tutustua luontoon entistä enemmän kasvoi ja toivottavasti löytyy paikkoja ja tilanteita missä pääsee enemmän myös tunnustelemaan.

Lopuksi: Olen kirjoittanut täällä monesti yrittäväni nauhoittaa palokärjen huutelua ja lentohuutoa. Syyslomalla käydessäni nauhoituksia läpi, yllätys iloinen syyskuun 9. päivältä. Ääninäytteen voi käydä kuuntelemassa täältä.

Sipoonkorvessa upeassa syyssäässä

Viimeksi on tainnut sataa kunnolla syyskuun 29. päivä. Olimme sopineet Sipoonkorven reippailusta Siljan kanssa alkuiltaan. Onneksi muutimme suunnitelmia ja lähdimme ulkoilemaan aamupäivästä. Saimme retkemme aikana nauttia auringosta ja tuulettomasta säästä. Iltapäivästä hyvällä mielellä oli mukava tehdä päivän työt. Illalla aikaansa saattoi kuluttaa käsitöiden parissa tuulen suhistessa ja sateen ropistessa. Ei tarvinnut miettiä lenkille lähtemistä 🙂

Kiersimme Sipoonkorvessa ns. Bisanjärvenlenkin, joka on Sipoonkorven kansallispuiston eteläosissa eikä sitä ole merkitty erikseen kartalle. Lähdimme liikkeelle Viirilän urheilukentän vierestä. Ennen lähtöä Otto ja Käpy saivat leikkiä kentällä. Koirat juoksentelivat ja tuntuivat viihtyvän yhdessä isosta kokoerosta huolimatta. Suurimmat höyryt pihalle päästettyä Otto valjaisiin ja matkaan. Kävelimme latupohjaa pitkin maassa ollen jonkin verran juurakkoa ja törröttäviä kiviä. Välillä kohdalle osui mutaisia kohtia, vesilätäköitä. Koska Otolla on ollut märkäinho kovin vahvana eikä se ole ihan hirveästi maastossa opastellut vähän jännitin miten opastus ja kulku sujuu. Ilokseni se sujui todella hyvin. Märkyydet ehkä inhotti edelleen, mutta niitä ei jääty murehtimaan eikä jumittamaan. Otto teki myös hienoja itsenäisiä ratkaisuja kiertäen lätäköt, kivikkoja, juurakoita. Avokki totesikin, että meidän takana oli hyvä kulkea Oton näyttäessä tietä.

Reitin puolessa on Bisajärven ulkoilumaja, jonka omistaa Vantaan Latu ry. Me emme kuitenkaan pysähtyneet siellä. Taukopaikaksemme valikoitui Bisajärven majaa lähellä oleva vanha laavupaikka, josta laavu on palanut vuosia sitten. Pöytä ja penkit kuitenkin olivat, joten lämmin puolukkamehu, mustikkapulla ja leivät maistuivat yli puolet jo käveltyämme.

Meidän istuskellessa saivat koirat olla vapaana. Otto oli kiinnostuneempi ruuasta kuin leikkimisestä 🙂Ja olihan meillä herkut koirillekin, tosin Käpyn osuus meni Otolle, koska Käpy ei niin välittänyt hammastikusta 😀

Lähes tunnin istuskelun jälkeen matka jatkui. Loppumatkasta oli paikkapaikoin kunnon mutalämpäreitä. Niissä Otto hiukan empi, mutta keräsi itsensä ja vei eteenpäin eikä opastusrytmiin tullut muutosta. Reitin varrella oli monenlaista metsää. Loppupuolella enemmän vanhaa kuusimetsää. Tuntui hyvältä tuoksutella syksyistä luontoa. Kuulimme tiaisten sirputusta ja närhien rääkäisyjä kauempaa.Lenkillemme tuli Sportstraggerin mukaan reilu yhdeksän kilsaa mittaa ja aikaa taukoineen kului reilu kolme tuntia. Ulkoilua olisi voinut jatkaa kauemminkin, mutta kotiin oli palattava töiden pariin. Samaiselle reitille varmastikin palaamme uudelleen.

Kaunis ja lämmin syyspäivä 14.9.

Syyskuun alussa sovimme Saanan kanssa ulkoilupäivästä kuun puoleen ja meille sattui todella ihana, kaunis ja lämmin syyspäivä. Päivän aikana juttelimme paljon ja nautimme olosta.

Saavuttuani Saanan luo nautimme ennen ulos lähtöä herkullista feta-pinaattipiirakkaa. Kokeilin Saanan minulle tilauksestani neulomia petroolin värisiä villasukkia. Sukat ovat täydelliset. Aina sukka on kannastaan tai kärjestään liian iso. Nyt istuvuus on täydellinen. Valitettavasti ihanuuksista minulla ei ole kuvaa. Sukat ovat olleet jo joka tapauksessa ahkerassa käytössä.

Teehetken jälkeen lähdimme upeaan syyspäivään nauttimaan. Nopeasti totesin takin olevan liikaa, joten matka jatkui teepaidassa. Kävelimme Espoon puolelta Kauniaisiin. Alkumatkasta napsastiin kuva auringonkukista 🙂
Kauniaisten keskustasta matka jatkui kohden Gallträskin järveä, jonka ympäri kulkee hiekkatie. Reitillä oli paljon väkeä päivästä nauttimassa. Pojat metsästivät pokemoneja, hetkeksi pysähdyimme juttelemaan eläkeläispariskunnan kanssa. Heti reitin alussa pääsin tunnustelemaan moottorisahalla sahailtua puutaidetta. Kauniaisissa asuu mies, jonka töitä on kaupungissa esillä eri puolilla. Ilmeisesti harva tietää taiteilijan henkilöllisyyden.Reitillä oli toinenkin taideteos moottorisahalla sahailtuna. Minulle kasvoja on kuvailtu pelottaviksi punaisien silmiensä vuoksi sekä on sanottu teosta rumaksi. Omiin käsiini teos tuntuu aika rouhealta eikä kuitenkaan herätä minussa erityistä ihastusta, mutta ei inhoakaan. Neutraali tuntemus.

Pysähdyimme hetkeksi istuskelemaan puun rungon päälle ja Saana onnistui napsasemaan kauniin maisemakuvan. Kuva kertonee hyvin päivän upeudesta.Kun ihmisen on hyvä olla hymykin leviää kasvoille.

Järveä kiertäessämme Otto sai tepsutella vapaana. Poika yllätyksekseni innostui kahlailemaan rantavedessä.

Näissä kuvissa näkee miten tyyntä ja kaunista. Ne jotka näkevät varmasti ymmärtävät sen miten tyyni veden pinta rauhoittaa mieltä. Nämä kuvat ovat ehkä sellaisia. Joskus toivoisin, että voisin nähdä maiseman ja antaa mieleni rauhoittua. Toisaalta voin pysähtyä rantaan minäkin aistimaan tyyneyden ja hiljaisuuden.

Päätimme palata pitkospuita pitkin. Alue on Träskmossenin suoalue aivan Gallträskin tuntumassa. Träskmossen oli 7000 vuotta sitten Litorinameren merenlahtea. Suo on muodostunut lahden kurouduttua järveksi ja järven myöhemmin umpeenkasvettua. Suon kokonaispinta on noin 4,5 hehtaaria. Alue on rauhoitettu luonnonsuojelulain nojalla vuonna 1988.Pitkoksilla etenimme Saana edellä ja minä heti hänen takanaan. Helpointa oli kävellä kolmella pitkoslaudalla jalkaterät ulospäin käännettyinä. Välillä pitkosten korkeus vaihteli ja liitoskohdissa irtoilivat toisistaan. Oton annettiin kulkea pitkosten vierellä vapaana. Meillä oli oikein hauskaa. Tietä annettiin pyöräilevälle miehelle ja häneen verrattuna kulkumme tuntui taaperrukselta, mutta mitä väliä. Meillä oli aikaa, meitä helli upea syyspäivä.

Paluumatkalla piipahdimme kaupasta isot suklaajäätelötuutit. Istuskelimme nurmireunuksella niistä nauttimaan. Otto sai oman herkkunsa pureskeltavaksi. Edelleenkin tarkeni teepaitasillaan. Saanan luona joimme vielä teet ja herkuttelimme piirakalla. Ihanan neljän tunnin ulkoilun ja reilun 13 kilsan jälkeen edelleen teepöydässä juttua riitti. Kotona olin vasta joskus seitsemän jälkeen kovin onnellisena mukavasta päivästä. Onnellisuutta lisäsi myös oma jaksamiseni. Hiukan etukäteen jännitin miten jaksaisin, mutta hyvin jaksoin palautuen myös. Kilpparilääkityksen lisääminen teki siis tehtäväänsä.

Kiitokset Saanalle onnistuneesta päivästä. Jossain vaiheessa otetaan ehdottomasti uudestaan 🙂

Windows kympillä eteenpäin

Lauantaina päättyi kolmen viikon piina ja sain hakea tietokoneeni huollosta. Se kruunasi upean ulkoilupäivän 😀

Nyt tietokoneen käyttöjärjestelmä on päivitetty Windows kymppiin, joka ei täysin vieras ympäristö ole, sillä avokin/työkoneessa se on ollut kesästä lähtien. Käytettävyys on hyvää ja aika helppoakin. Näinä päivinä olenkin tarkistellut, että käyttämäni ohjelmat toimivat. Dropboxissa olevien wordien aukaisussa oli ongelmaa. Ruudunluku ei lukenut tekstiä, vaikka se näyttikin ruudulla normaalilta. Yrittäessä sulkea tiedostoa tuli jokin Dropboxin mainos ja sen sulkemisen jälkeen vasta pystyin lukemaan tekstiä. Tuota mainostakaan ruudunluku ei lukenut, joten olin täysin hukassa. Avustajan kanssa vasta selvisi moinen ja mikä oudointa yht’äkkiä wordit aukesivatkin normaalisti myös ruudunluvulla luettaviksi ilman, että teimme mitään. On nämä välillä niin kummallisia juttuja, huoh!

Pistenäyttö ei käynnistynyt koneen käynnistyksen yhteydessä, joten jouduin asentamaan jonkin lisätiedoston koneelleni tietotekniikkagurun Kallen ohjauksessa. Kalle kertoo puhelimessa mitä näppäimiä painelen ja toteutan mitä pitää välttämättä ymmärtämättä koko jutusta oikein mitään 🙂 Välillä saan ohjeet kirjallisena ja rohkeasti vain yrittämään. Onnistumisia on tullut kivasti. Olen Kallen kärsivällisyydelle ja avulle todella kiitollinen. Meillä oli hankaluuksia saada avokin vanha räyhkänä reitittimen piiriin. Toissalauantaina istuin pitkälti toista tuntia konetta näpytellen ja kärsivällisyyteni oli koetuksella, mutta Kallella sitä vaan riitti. Lopulta kone saatiin liitettyä reitittimeen.

Vuosi sitten halusin saada sähköpostini myös iphoneen eikä jostain syystä luukun osoitteeni toiminut siinä. Vaihdoin Outlookkiin ja kyllä alkoi vörkkimään. Keväällä tuli Outlookilta ilmoitus ettei jatkossa windows livemailiin tue enään s-postit ja jonkin aikaa minulla oli jokin nettisysteemi mitä kautta postit tulivat livemailiin. Se kuitenkin takkusi, joten Kalle asensi nyt tähän tietokoneeseen outlook-sähköpostin. Totuttelemista on… Kansioissa liikkuminen tuntuu erilaiselta. Näppäinkomennot ovat eri jne. Lisäksi ruudunluku ilmoittaa ”lukematta EI merkintöjä lähettäjä aihe” Saatiin jo kerran tuo ”ei merkintöjä” pois, mutta seuraavana päivänä se oli taas. On rasittavaa kuunneltavaa ja luettavaa. Lisäksi vähän häiritsee kun ennen sain auki olevan viestin poistettua deletellä ja seuraava viesti tuli näkyviin. Nyt control+d viesti poistuu ja menee viestiluetteloon seuraavan viestin kohdalle, joka on avattava enterillä erikseen. Viestiä lähetettäessä painan control+enter Outlook kysyy, haluanko käyttää tuota komentoa viestin lähettämiseen. Enterillä viesti lähtee. Ehkäpä tähänkin tottuu tai sitten opin jonkin nopeamman tavan, jos sellaista on.

Tietokoneeni hajoamisen myötä kadotin wordissa olleen kalenterini ja nyt ajattelin opetella käyttämään outlookin kalenteria. Tapaamisien ja tapahtumien lisääminen vaikuttaa kohtuu helpolta, mutta selaaminen onkin sitten toinen juttu. Hyvää on myös, että outlookin kalenteri toimii iphonellakin. Ehkäpä koetan luopua word-kalenterista kokonaan. HUIH!

Audacity vaikuttaisi toimivan kuten ennenkin, ehkäpä jopa paremmin. Tallennusmuodot olivat ainakin lisääntyneet. Olen innoissani, pääsen editoimaan lintunauhotteitani, yes. Tosin nyt on aikaa annettava kynttilöille ja kransseille. Myyntitapahtumia on tullut lisää, joten onhan tuotteita oltava reilusti 🙂

Mutta eiköhän tämä postausten kirjoittelukin taas pääse vauhtiin kun on toimiva kone, joka on paljon nopeampi kuin ennen. Ie:lla linkitkin aukeaa mitä ei aina ennen päivityksiä tapahtunut. Tämä Firefoxikaan ei naksu ja pauku sivuja aukoessaan. Eiköhän minun ole nyt hyvä työskennellä tällä huolletulla koneella.

Kesäpäivät Tampereella

Toissasunnuntaina matkasimme avokin ja Oton kanssa Tampereelle ollen perillä jo ennen yhtätoista. Edessä oli kolme tiivistä, mutta mukavaa päivää ystävien kanssa. Sääkin oli suosiollinen, jälkimmäisenä yönä taisi tulla sadekuuro, mutta sehän ei nukkuvaa kansaa haitannut.

Vietettyämme kahvittelutuokion ystävien luona lähdimme ajelemaan Valkeakoskelle, jossa vietimme upean reilu parituntisen Kirka-musikaalia katsellen ja kuunnellen. Musikaalin on ohjanneet Vexi Salmi ja Heikki Paavilainen. Kirkan roolissa nähtiin Jari Ahola. Esitys vei tunnelmaan ensihetkestä lähtien. Moni Kirkan hitti sai ihan uuden merkityksen, niin taitavasti ne oli ujutettu tarinaan, joka lähti Babitzinin musikaalisen suvun saapumisesta Suomeen Pietarista vuonna 1917. Kirka syntyi Helsingissä 1950 perheen menetettyä aiemmin ensinmmäisen poikansa. 12-vuotiaana hän esiintyi jo rock-bändin solistina. Kirkan fanisivuilta luin myös hänen osallistuneen harmonikkakilpailuihin, josta musikaalissa ei ollut mainintaa. Musikaali eteni Hetkilyö-hitin julkaisemisesta suureen suruun Samyn kuolemaan. Kylmät väreet ja liikutuksen kyyneleet kun Muskan roolissa ollut Irina lauloi Pidä kii ja Aholan laulaessa ”Kodin tyhjäksi jääneen”. En tiedä laulun oikeaa nimeä. Olen joka tapauksessa pitänyt sitä jonkinlaisena jätetyksi tulleen miehen rakkaussurkutteluna. Musikaalissa laulu sai kuitenkin täysin uuden merkityksen. Sanat sopivat niin siihen tyhjyyteen mikä jää kun itselleen tärkeä henkilö on poissa. Tosin tunnustettava on, että niitä tunteita tunsin myös Ykki-koiran siirtyessä tähtien kotiin.

Pidin ehkä enemmän ensinmmäisestä puoliajasta. Toisessa homma ehkä vähän lässähti. Toisaalta myös Kirkan elämässä vaikeuksia riitti omantunnon tuskineen. Saimme nauttia koko esityksen ajan upeista roolisuorituksista ja monta kertaa toisellakin puoliajalla silmänurkat kostuivat.

Mielestäni Valkeakosken kesäteatterissa puitteet olivat loistavat. Äänentoisto toimi, paljon yleisöä, taustalla järvimaisema. Valitettavasti en voi kirjoittaa, että menkää katsomaan esitystä, sillä viimeinen näytös oli käsittääkseni viime lauantaina.

Upean musikaalin jälkeen suuntasimme Kehräsaareen Tammerkosken äärelle ystäviemme valitsemaan pihviravintolaan Stefan´s Steakhouseen herkuttelemaan. Istuimme terassilla kosken yllä lämpimästä kesäillasta nauttien. Pihvi oli todella herkullista, parmesan-perunat hiukan pettymys. Ravintolassa oli leppoisa tunnelma ja opaskoiraan suhtauduttiin normaalisti. Tarjoiltiinpa Otolle vettä kuten myös tiistaisessa ruokapaikassammekin.

Aterioinnin jälkeen kuljeskelimme Tampereen katuja pitkin käyden lasillisella laivaravintolassa ja Amarillossa ennen ystävien kotiin matkaamista. Siellä vielä hetki rupattelua. Puolelta öin päät tyynyyn.

Aamutoimien jälkeen lähdimme nauttimaan Tammelan torille toritunnelmasta. Aamupalastelun jälkeen avokki pääsi nauttimaan paikallisesta herkusta. Oli kuulemma tuoretta ja hyvää. Mustamakkara on sellainen herkku mistä minä en ymmärrä mitään 🙂

Toritunnelman jälkeen matkasimme Kehräsaaren Käsityökorttelin butiikkiin lankoja ihastelemaan. Ja voi ei, SORRUIN! Pussiin lähti kuusi kerää. Ehdottomasti merino-silkki pehmeydellään, maitosoija-erikoisuudellaan ja 100 % bambulanka… Ei niitä voinut vastustaa, ei mitenkään 🙂

Lankashoppailujen jälkeen kulku suuntautui Pyynikin näkötornille. Kahvilassa nautiskelimme kuuluisat munkit, myös gluteiiniton munkki oli herkullinen. Herkkuhetken jälkeen näkötorniin.Koska viimeiset portaat olivat todella jyrkät Peter jäi odottelemaan meitä tornin sisäosiin avokin ja Maijan kanssa käydessämme ylhällä asti.

Sorsapuistossa käppäilimme rentoillen ja istahdimme lammen rannalle.

Välillä piipahdimme kotosalla, jotta Nelli-koira pääsi ulkoilemaan. Otto jäi Nellin kaveriksi meidän lähtiessä syömään. Nyt menimme jo minulle tuttuun Plevna-ravintolaan, jossa jälleen herkullinen ruoka. Avokki ihastui paikan tummaan oman panimon olueeseen ja minä kuivaan omenasiideriin. Valitettavasti paikalla ei ole pullotuotantoa, joten mistään ei voi heidän panimonsa tuotteita ostaa. Suosittelen ehdottomasti kuitenkin paikalle osuessa maistamaan.

Tiistaina kävimme Poliisimuseossa, jossa olen käynyt vuosia sitten. Muistin siellä olleen enemmän kosketeltavia asioita mitä lopulta oli. On tietysti ymmärrettävää ettei aseet ja erilaiset välineistöt voi olla vapaasti hipelöitävänä, silti se oli vähän harmi. Museossa oli paljon kuvia eri vuosikymmeniltä poliisiasuista, poliisioperaatioista. Myös aseet, tutkintavälineistöä jne. Rekeä vähän koskettelin ohi mennen, vaikka siihenkään ei olisi saanut koskea. Mustaan maijaan sai mennä jopa sisälle, joten… pariskunta taas pelleilemään 🙂

Vielä ennen junamatkaa kotiin tarkoitus oli mennä puolentoistatunnin sisävesiristeilylle, mutta laiva ei kulkenutkaan. Päädyimme kreikkalaiseen Antikaan syömään, jossa aikanaan on kuvattu Reinikaiseen kohtauksia. Ruoka oli hyvää. Jälkiruokavohvelit nautiskelimme vohvelikahvilassa Rautatieaseman lähistöllä. Seitsemältä alkoi sitten kotimatka Vantaalle. Aika meni nopeasti ja onneksi seuraavillekin kerroille jäi nähtävää ja koettavaa. Oton päästyä kotiin, söi ja painui koppaansa unikiepilleen 😀

Symppikset alpakat

Viime viikolla saimme vieraaksemme ystäväpariskunnan, jonka kanssa sunnuntai-iltana kävimme Lahdessa kesäteatterissa katsomassa Mökkinaapurit-nimisen esityksen. Alkuun esitys ei oikein saanut syttymään, mutta onneksi edetessään koheni huomattavasti. Monilla näyttelijöillä oli (etenkin nuorilla naisilla) kovin samanlaiset äänet, joten välillä oli sokeana vaikea pysyä mukana siinä kuka on kuka. Myöskään äänentoisto ei ollut paras mahdollinen. Toisaalta, kesäteattereissa ei varmaankaan ole resursseja niin paljoa kuin esim. kaupunkien teattereissa. Asiasta en todellakaan tiedä mitään. Siltikin kesäteatterissa oli oma mukava tunnelmansa 🙂

Viikko alkoi hyvin sateisena, joten maanantaina kulutimme aikaamme paljon sisällä. Onneksi alkuillasta sade loppui ja pääsimme istuskelemaan toviksi nuotiolle ennen saunaa. Seuraavana päivänä lähdimme Hyvänmielen alpakat-tilalleMäntsälän keskustan lähistölle. Tilalla on kesätiistaisin 11-17 kotieläinpäivä milloin tilan eläimiin pääsee tutustumaan 7 euron pääsymaksulla.

Mökiltä lähteissämme ei vielä satanut, mutta sade vain yltyi kierrellessämme eläimiä katsomassa. Sateen vuoksi jäi näkemättä esim. mohairlampaat. Ne eivät sadesäällä kuulemma ulkona pahemmin viihdy. Alpakat olivat viehättäviä otuksia pitkine jalkoineen ja kauloineen. Ulkona aitauksen takana minulle tuli valtava halu päästä koskettamaan alpakkaa tunteakseni miltä sen villa tuntuu.Ja tallitilassa toiveeni toteutui, pääsin tunnustelemaan alpakkaa tai oikeammin sanottuna alpakoita 😀 Kiitos tilan emännälle siitä. Ja kyllä alpakan villa tuntui käteen pehmoiselta, lämpimältä ihanalta. Ja miten ne olivatkin niin symppiksen uteliaita ja pitivät suloista mää-ääntelyä 😀Edellispäivänä tilalla oli syntynyt alpakka-vauva, josta Maija sai napatuksi kuvan. Ymmärrettävästi sitä ei voinut tunnustella.

Onnistuimme näkemään vuohia.

Tilan aaseja ja hevosiaLisäksi tilalla oli pupuja, kanoja, koiria, kissoja ja mikropossu, joka houkuteltiin leivällä esille ja possu saapui unipeittonsa kanssa leipää rouskuttamaan.Koirista tapasimme Saran, joka pienenä terhakkaana pyöri jaloissa ja vähän koetti hypähdelläkin. Tilalta voi ostaa myös lankoja, jotka nyt olivat loppuneet. Päätyö on vierailut esim. vanhainkodeissa.

Päivä jatkui sateisena. Kaupan kautta mökille. Täällä kahvittelua, ruuan laittoa, rentoilua. Keskiviikkona jäimme avokin kanssa keskenämme mökille. Torstaina oli niin viileää ja kosteaa, että takkaan oli laitettava tulet. Aikaa kulutimme kirjojen, yleisurheilun ja minä neulomisen parissa. Perjantaina luoksemme saapui toinen pariskunta. Illalla kala-aterian jälkeen saunoimme ja me naiset jäimme höpöttelemään pitkälle aamuyöhön. Onneksi lauantaina oli lämmin ja aurinkoinen päivä. Aterioitiin ulkona kasvisvartaita ja lammasta, jälkkäriksi jäätelöä. Jossain vaiheessa sadekuuro ajoi nuotiolta sisälle, mutta palasimme tovin päästä nuotion lämpöön. Sunnuntaina vieraiden lähdettyä aika sujahti ulkosalla neuloen ja kirjaa kuunnellen kunnes vaihteeks alkoi satamaan.

Juhannus kahdestaan

Vietimme avokin kanssa edellisjuhannuksen tapaan juhannuksen keskenämme täällä mökillä. Edellisessä postauksessani kirjoitinkin vesipumppuhuolista, jotka nyt ovat onneksi vihdoin selätetty. Juhannusta pääsimme vesiongelmitta viettelemään. Aattona nautiskelin rauhaisasta olosta neuloskellen teemuki nokan alla, jonka jälkeen kokkailin meille parmesan-keksit, zazikin, ja grillikasvikset. Zazikiin laitoin ainakin kuusi valkosipulin kynttä. Saatiin aikas tömäkkää lisuketta grilliaterialle ja seuraavalle päivälle sipsien kanssa 🙂 Kasvisnyyttiin laitoin esikeitettyä punajuurta, kesäkurpitsaa ja sipulia. Maustoin soijalla, hunajalla, mustapippurilla ja voilla. Avokin lämmittäessä saunaa nautiskelimme herkullisia parmesan-keksejä.

Saunoimme ajan kanssa välillä lampeen pulahdellen. Välillä ripeksi vähän vettäkin ja aterialle käydessämme vähän jännitti saataisiinko vettä niskaamme vai ei. Kävi tuuri. Loppuiltana ei satanut laisinkaan. Grillissa kasvisten lisäksi paistui lehtipihvit.

Ennen yhtätoista sytyttelimme nuotiokokon.Nuotiolla nautiskelimme jälkiruuaksi Jymy suklaajäätelöä ja baileyseä. Yhdistelmä oli vähän liian makea. Nuotiotunnelmasta kuitenkin nautiskelimme.Puolen yön aikaan kävimme pienellä kävelyllä lähipellolla. Siellä kuulimme mm. lehtokurpan kurnutuksen ja kaukaa punakylkirastaan laulun. Nuotiolla istuskelimme yli yhteen. Lopulta kuitenkin väsy voitti ja painuimme unille.

Juhannuspäivänä oli upea aurinkoinen sää. Kävimme taasen kävelemässä pelloilla tavoitteena nauhoittaa kiurun livrrystä. Siinä emme onnistuneet, mutta saimme ilmeisesti tuulihaukan varoitusäänen hyvin läheltä nauhoitettua. Peltokävelyn jälkeen istuskelimme laiturilla sipsejä napostellen ja siiderit/oluet juoden. Välillä pulahdettiin uimaan. Myös Otto kävi kahlailemassa. Ennen ateriointia neuloskelin. Viinilasillisten ääressä aterian jälkeen innostuimme laittamaan nuotioon tulet. Puolen yön jälkeen kuitenkin avokki väsähti. Laitoin yöksi nauhurin puuhun nauhoittamaan ja painuin itsekin unille.

Sunnuntai oli erittäin rauhallinen rento päivä. Istuin ulkosalla kuunnellen kirjaa ja neuloen turkkilaisella neuloksella huivia. Iltaa kohden sää muuttui sateiseksi ja sateinen oli myös maanantai. Tuolloin leikkasin kymmenen lintuäänitettä yöllisistä nauhoituksista avokin potiessa selkäänsä.

Muutamaksi päiväksi kaupunkiin. Kaupunki päivät täyttyivät asiakkaista ja kaveritapaamisista. Tiistai-iltana ystävämme päivitti tietokoneeltani ruudunlukuohjelman ja nettiselaimen. Huomenna samainen ystävä tulee päivittämään koneeseeni windows kympin, huih. Ehkäpä tänä räyhkänä sitten toimii paremmin 😀 Keskiviikkona tiiviin työpäivän jälkeen istuskelin partsilla teestä ja jätskistä nautiskellen ja kaverin kanssa rupatellen parisen tuntia. Perjantaina puolestaan avokin lähdettyä jo takaisin mökille sain vieraakseni ratsastusystäväni. Söimme herkullista ruokaa parvekkeella kesäisestä säästä nautiskellen. Muutama tunti sujahti rattoisasti kuulumisia vaihtaen. Näin saatiin seuraava lomapätkä käyntiin 🙂 Huomenna piipahdus kaupunkiin ja tiistai-iltana taas loma jatkuu…

Ykki, iloinen energiapakkaus – 12 muistelukirjoitusta rakkaasta ystävästä

Tänään on päivälleen 12 vuotta siitä kun aloitimme Ykki-herran kanssa yhteisen taipaleemme. Tuntuu todella käsittämättömältä, että siitä on todella näin kauan. Tuo hurmuri ehti olla luonani paria viikkoa vaille 12 vuotta. Ei ihme, että Ykin lähtö on ottanut aika koville. Tänään ei kuitenkaan surra vaan muistellaan Ykkiä. Tähän postaukseen olen koonnut ystäviltämme, elämässämme tärkeiltä ihmisiltä heidän muistojaan tuosta meidän rakkaasta sydänten murskaajastamme.

Kurssikaverini Marjan muisto Ykistä on samanlainen kuin minulla itsellänikin 🙂
”Olimme samalla yhteistyökurssilla v. 2004 Onnelassa. Oman koirani lisäksi muistan kurssilta parhaiten Ykkin. Se loikki iloisesti ja energisesti vastaan majoituskäytävällä. Useamman kerran se moikkasi ranteesta kiinni ottaen tai tassut rintaa vasten hypäten. Vähän vaikutti siltä, että Ykki vie ja Heidi vikisee… Kurssin jälkeen tapasin Ykkiä harvoin, mutta energiapakkauksesta taisi varttua aikaa myöten kunnon opaskoira.”

Olemme Susannan kanssa tunteneet liki 20 vuotta ja onpa meitä kaksosiksikin joskus luultu 😀 Molempien elämään tuli opaskoira sen muuttaen. Susanna muistelee ja pohdiskelee:
Edesmennyt oppaani Nero oli Ykki-herran velipuoli; koirilla oli eri äiti, mutta sama isä. Ykki oli puoli vuotta minun Neroani nuorempi. Nero sai elää pitkän elämän, vaikka ei sentään aivan niin pitkän kuin velipuolensa. Nero lähti täältä kolme vuotta sitten juurikin 3.5., jolloin tuli kuluneeksi yhdeksän vuotta Heidin ja Ykin yhteistyön alkamisesta. Samalle päivälle riitti siis sekä surun että ilonkin aiheita.

Olen tavannut Ykin ensikertaa, kun se oli Heidin kanssa viettämässä kotiviikonloppua yhteistyökurssin aikana toukokuussa 2004. Ykki oli reipasotteinen kaveri, joten sen ja Nerolaiseni ensitapaaminen oli varsin railakas… Sittemmin Ykki vieraili Heidin kanssa useita kertoja minun, Neron ja silloisen avopuolisoni luona Nokialla. Yhdessä oppaidemme kanssa olemme osallistuneet moniin opaskoiratapahtumiiin, kuten vaikkapa täydennyskoulutuskurssille Lahden Lepolassa sekä erilaisille viikonloppukursseille ja kokouksiin. Muistan Ykin iloisena ja touhukkaana, välillä myös hieman riehakkaana koirana, jolla oli energiaa loputtomasti. Se tykkäsi lenkkeillä, uida ja leikkiä kepeillä. Lempinimi Ykki-Tykki sopi tälle pirtsakalle kaverille vallan mainiosti.

Ykki ja Nero olivat Heidin ja minun ensimmäiset opaskoiramme, joten ne toimivat myös oppainamme tähän opaskoiramaailmaan. Tuntuu kummalliselta ajatella, että niitä kumpaakaan ei enää ole. Ykki oli mielessäni niitä viimeisiä Neron sukupolven edustajia, jotka taitavat nyt olla lähes kaikki tähtein tuolla puolen.

Ensimmäisen opaskoiran saaminen muuttaa elämää suuresti. Sen ensimmäisen lähtö on samoin erittäin koskettava ja surullinen tapahtuma. Sen tunteen kuvaamiseen eivät sanat vain oikein tahdo riittää. Vaikka lähdönhetki on niin sanomattoman surullinen, iloiset muistot lohduttavat, aikanaan. Kaikki muistot eivät toki ole pelkästään iloisia. Joukkoon mahtuu huvittavia, harmittavia, raivostuttavia, hämmentäviä ja jos vaikka minkälaisia muistoja, joista muodostuu se elävän elämän makuinen muistojenkirja.

Tässä Hannele Vänskän runo:
”Tummuessa illan,
luona sateenkaarisillan,
kun auringon viimesäteet taipuu,
niin moni hauva uneen vaipuu.
On päivän leikit jääneet taa,
saa onnellisna nukahtaa.
Nähden unta ystävistä,
perheistä ja hetkistä yhteisistä.
Odottaen sitä aamua valkenevaa,
kun jälleen yhdessä leikkien kirmata saa.””
(Ykki työssään Porvoon viikonloppukurssilla 2012)

Pitkäaikainen ystävämme Sanna muistelee:
”Ykillä oli oma, häntää heiluttava ja kenkiä varastava roolinsa minunkin elämässäni koko sen ajan, kun Ykki oli Heidin oppaana. Tapasin Ykin heti ensimmäisellä viikolla Heidin kanssa. En ollut oikeastaan piitannut Ykkiä ennen koirista suuntaan tai toiseen, mutta Ykkipä sai minut piittaamaan.

Ensimmäisenä Ykin kanssa viettämänäni kesänä, jolloin Ykki oli 2-vuotias, hämmästelin sen energisyyttä. Kuvittelin silloin, että kaikki labbikset ovat yhtä energisiä. Muistan ne kerrat, jolloin jäin syystä tai toisesta vahtimaan Ykkiä. Yritin itsekin näkövammaisena viedä sitä tarpeilleen ilman valjaita, ja jalkani hädin tuskin ehtivät koskettaa maata. Kerran tuttu taksikuski joutui pelastamaan meidät jostakin päin korsoa, kun Ykki tajusi, että hihnan toisessa päässä on täysi tampio ja meni reissumoodiin. Alkuvaiheessa hämmästelin myös Ykin röhkimistä, jota se piti pentuaikana sairastamansa nielutulehduksen takia. Toisaalta röhrötys oli hyvä merkkiääni ja siitä tiesi, missä Heidi ja Ykki olivat menossa.

Erityisen kirkkaina mieleeni ovat jääneet ne muutamat kerrat, jolloin Ykillä oli ripuli. Kerrankin kiire oli niin valtava, että olin vähällä lukita sekä Ykin että itseni Heidin ja Raunon takapihalle talviseksi päiväksi. Onneksi muutakin on jäänyt mieleen. Leikimme Ykin kanssa paljon palloilla, köysillä ja kepeillä, ja minullakin oli varmasti sormeni pelissä siinä, että Ykin rakkaus keppejä ja palloja kohtaan roihusi niin voimakkaana.

Ajattelen, että kaiken mitä Ykki teki, se teki suurella päättäväisyydellä. Lenkit olivat vauhdikkaita, ja Ykki höyrysi päättäväisesti pisteestä A pisteeseen B. Mistään haahuilusta tai haaveilusta ei ollut pelkoa. Se myös päättäväisesti hyppi ihmisiä vasten aina siihen asti, kunnes joutui antamaan periksi iän tuomille muutoksille. Ykki oli päättäväinen herätyskellonakin. Muistan eräänkin kauniin kesäisen aamun, jolloin se herätti minut kello 05:32. Ykki antoi toki emäntänsä nukkua rauhassa, mutta vieraat piti saada hereille missä ja milloin vain.

Ykkiin päti se labbiksista sanottu asia, että se haukkui vain silloin, kun sillä oli asiaa. Ja silloin kun se haukahti, ei kuulijalle jäänyt epäselväksi, mistä oli kyse. ”Minulla on asiaa, palvelkaa minua nyt” -haukahdukset muuttuivat iän myötä vanhan herran ärhäköiksi haukahduksiksi erityisesti silloin, kun oma koirani ja Otto leikkivät, eikä Ykki voinut olla mukana. Toinen mieleeni painunut ääni on puhina, jota Ykki piti kantaessaan lelujaan, mieheltäni varastamiaan sukkia, erinäisiä lenkkareita tai vanhaa viltin kappaletta suussaan.

Ykki jaksoi kantaa lelujaan viimeiseen päiväänsä asti. Pehmolehmä oli suussa silloinkin, kun näin Ykin viimeistä kertaa kolme päivää ennen sen lopetettavaksi viemistä. Ykki oli nuori sydämeltään loppuun asti. Siitä näki, kuuli ja tunsi niin selvästi, että se olisi halunnut käyttäytyä nuoren koiran lailla vielä 14,5-vuotiaana, mutta kroppa ei enää jaksanut. Uskonkin, että se energisyys oli Ykin pitkän iän salaisuus.”
(Ykki köllöttää viimeisenä aamunaan olohuoneen matolla pehmolehmäänsä nuuskien)

Lapsuuden ystäväni Piia nostattaa hymyn huulille muistollaan:
”Ykistä muistan aina sen illan, kun olin teillä iltaa viettämässä. Ykki oli sinulla ihan ensimmäisiä kuukausia. Minusta oli tosi jännittävää, kun sinulla oli opaskoira. Käytiin muistaakseni jo aikaisemmin illalla jonkinlaisella lenkillä. Sitten myöhemmin illalla mentiin heittelemään Ykille jotain kumilelua, olisikohan ollut siili? Jompikumpi meistä heitti vahingossa sen teidän lähellä olevan parakin katolle. Ilmeisesti siellä oli jotain työmaajuttuja, kun sellainen parakki siellä oli. Muistan aina, kun Ykki oli siinä parakin vieressä ja tuijotti ilmeisesti sinne katolle, jonne se ei päässyt. Sinä sitten reippaana tyttönä kkiipesit sinne, ja sieltähän se siili löytyi. 🙂 Eihän sitä nyt sinne voinut jättää! Taidettiin kuitenkin lopettaa heittely siltä illalta siihen…”

”Se oli marraskuun loppupäiviä, kun tapasimme v2004 Onnelassa. Olin luovutuskurssilla Fionaa saamassa. Jonain iltana seikkailimme kaverini kanssa Onnelan kahvioon ilman koiria. Kahviossa oli tungosta. Löysimme kaksi vapaata paikkaa pöydästä, jossa istui jo joku. Tuo joku oli Heidi, joka kertoi saaneensa ensimmäisen oppaansa keväällä.

Pöydän alla loikoili Heidin opas Ykki, joka ei paljon tuonut itseään esille.

Saimme kuitenkin kaverini kanssa hyvän tietoiskun uudelta opaskoiran käyttäjältä.

Oliko se sitten peesaripatikka Parikkalassa v 2006, kun törmäsin taas Ykkiin. Olimme Fionan kanssa mukana patikalla ja majoituimme samassa luokkahuoneessa kuin Heidi ja Ykkikin.

Silloin jäi mieleen reipas poika Ykki tykki, joka salamana ennätti käydä toteamassa, ketä muita tässä hotellissa majoittuu. Jäi mieleeni, että Ykki ja Fiona tulivat hyvin toimeen keskenään.

Fionan elämä loppui ennen aikojaan maksasyöpään. Vielä tapasin Ykin hänen omassa kodissaan Korsossa, kun yövyin Ykin perheessä kokousmatkalla Helsingissä. Tuolloin elettiin vuotta 2011 ja olin juuri menettänyt Fionan.

Ykkikin oli jo herrasmies, joka ei enää törmäillyt vauhdikkaasti, vaan liikkui rauhallisesti.

Miellyttävä kuva jäi minulle sinusta Ykki. Olit elämäni ensimmäinen työssä oleva opaskoira, jonka tunsin jaloissani Onnelan kahvion pöydän alla. Toivottavasti olet löytänyt Fionan siellä hienojen opaskoirien taivaassa.” Näin toivoo ja muisteli pitkäaikainen Oky:n hallituskumppanini Jorma. Onpa siis Ykki osannut nuorena poikana rauhoittua kahvilassa, vaikka monet muistot liittyvätkin Ykin riehakkaampaan puoleen 🙂

Ykin pallohulluus meni välillä liiallisuuksiin ja aiheutti pahaa mieltä tahtomattaan. Maalipallosta tutuksi tullut Kaisa muistaa:
”Kyllä Ykki tykki oli vaikuttava otus. Melkein jäi minulta koira saamatta, kun Ykki Tykki säikäytti poikani ensimmäisellä kyläily kerralla kotonamme. Poika muistaa vieläkin, miten hän pelkäsi ja raivosi, kun Ykki Tykki alle aikayksikön haki leikkimökin alta hänen potkupallonsa ja tikkasi sen välittömästi luttanaksi. Meitä aikuisia se silloin vain nauratti, emmekä osanneet suhtautua asiaan kuuluvalla vakavuudella tärkeän pallon puhkaisua. Pienen pojan mielessä se oli kauhea juttu.

Kyllä Ykki oli ihan mahdoton vetäjä ja oli aika hurjaa, kun Ykki kohelsi puuskuttaen kuin veturi edellä ja Heidi pienenä takakenossa perässä kuin peräkärri. Se muistuu aina mieleen, kun Ykistä puhutaan.
Mutta vaikka nämä muistelot olivat vähän tälläisiä, ei mikään muuta sitä, että Ykki oli kultainen koiruus! Kyllä sitä tuli taputeltua pukuhuoneissa ylen määrin.”

Anita oli tiiviisti meidän elämässä yhdeksän vuoden ajan ja kirjoittaa niin kauniisti Ykki-herrasta:
”Ykki oli maailman rakastettavin koira. Ykki rakasti ihmisiä, ruokaa ja ulkoilmaa juuri niin kuin koiran pitääkin!
Parhaimmat muistot Ykistä ovat juuri metsistä, missä Ykki on täysin rinnoin nauttinut vapaudesta, ulkoilmasta ja noutamisesta. Tosin voimakas noutamisvietti aiheutti etenkin alkuaikoina päänvaivaa, sillä kerta jos toinenkin matkaan mukaan lähti jopa metrejä pitkä keppi, jota en saanut Ykiltä pois yrityksistä huolimatta. Useasti jouduin myöntämään tappioni ja kävelimme Heidin ovelle keppi seurana kunnes Heidi avasi oven ja Ykki kiltisti jätti kepin oven eteen niin kuin emme olisikaan käyneet pitkää taistelua kepin ovelle tuomisesta.
Toinen muistissa pitkään säilynyt tapaus on kerta, kun olin Ykkiä ulkoiluttamassa ensimmäisiä kertoja keskellä talvea. Metsässä oli paljon lunta ja olimme pysähtyneet Ykin haistellessa maastoa, kun takaamme tulikin paikalle toinen koira ulkoiluttajan kanssa. Ykki nykäisi yht’äkkiä hihnasta sellaisella voimalla, että lensin kaaressa selälleni lumihankeen. Onneksi laskeutuminen oli pehmeä, mutta suurinpana mieleen jäi nolostuminen, kun toinen ulkoiluttaja sai miettiä kumpi meistä vei; Ykki vai minä.
Pelottavin muisto on kesältä, kun ensimmäisen kerran tajusin, että Ykki ei olekaan enää se ikuisesti nuori energiapakkaus, johon olin tottunut. Ykki sai kesäisellä retkellä pienen kävelyn jälkeen lämpöhalvauksen, mutta kaikeksi onneksi olimme juuri tulleet lammen rantaan, joten saimme nopeasti elvytettyä Ykin kuntoon. Kyllä siinä kaikki säikähtivät, kun mietimme miten olisi saattanut käydä, jos emme olisi saaneet koiraa niin pian viilennettyä.
Tämän tapauksen jälkeen sitä ymmärsi, että Ykki ei olekaan kaikesta energisyydestään huolimatta ikuisesti olemassa. Pikkuhiljaa muitakin vanhenemisen merkkejä huomasi, mutta silti Ykki pysyi sympaattisena omana itsenään vain hieman nopeammin väsyvänä ja turkki harmaantuvana.
Nyt väistämättä nousee itku silmään kun ajattelen Ykkiä, mutta lohdutuksena on ajatus, että Ykki eli hyvän elämän täydellä vauhdilla ja nyt hänellä on aikaa levätä.
RIP maailman paras koira xxx”
(Ykki pentuaikaisissa maisemissa 2007 keppi etutassujen välissä ja takapuoli pystyssä häntä heiluen.)

”Mä muistan Ykki-tykin hurjan vauhdin, taitavan uimisen ja keppien kanniskelun. Joskus Uutelassa rannassa katsoin,että kukas musta se sieltä puiston suunnalta juoksee häntä suorana ja molskista vaan suoraan mereen. Ykkihän se oli Ja se röhkinä! Ja harmaa kuono sekä tassut. Ihana, viisas Ykki ❤️”, muisteli Saana, jolla on ollut myös opaspentu kasvamassa.
(Kuvassa Ykki ui meressä Kaunissaaressa 2011)

Peesari-Kirsin sympaattinen runo:
”Ykki,

labradorinsydämellisesti
nuoli käden, kun sen
polvelleni laskin.

Kurkistin pöydän alle,
tömps tömps tömps se
labradorinhännällisesti
vastasi.

Naamalla virne labradorinkujeellisesti
ehdottaen ”pysyköön meidän salaisuutena”,
enkä raatsinut poikaa kerjäämisestä narauttaa.

Sinä iltana
peesarina perässänne kuljin,
labradorinmutkatonta menoanne ihaillen,
ensimmäisen kerran
monista.

Ykki,
vähitellen vanhanherranharmaata
yhä enemmän labradorinmuhkean nenänsä
ympärillä ja hansikkaissa.
Mieli ja sydän ikuisesti ilkikurisen pikkupojan.

Vaella vapaana!”
(Ykki makailee kahvilassa 2010 ja seurailee paikan vilinää tarkkaavaisena)

Ystäväni Laura tuli elämäämme minun työskennellessäni Iiriksessä hierojana ja on sittemmin tavannut meidät montakertaa:
”Muistan Ykin Iiriksestä. Se odotteli Heidiä aina pukuhuoneessa ja Heidi meni hieronnan jälkeen sen luo. Ykki tuli aina ovelle häntä heiluen vastaan. Sittemmin olen tavannut Ykin monta kertaa ja mieleen on jäänyt sen leikkisyys ja riehakkuus. Kun oltiin teillä esim. Silmukkasiskojen kanssa, Ykki kantoi leluja ja tuli viereen rapsutettavaksi. Välillä lelun tilalla oli Heidin kenkä. Muistan, kun Ykki ja Otto viime kerralla, kun kerin paperinarua Heidille, vetivät narulelua kovasti äristen ja puristen. Ja viime kesänä teidän mökillä oli hauska seurata, miten Ykki meni kerta toisensa jälkeen lampeen polskuttamaan. Ihana herra harmaakuono.”
(Ykki ja Otto mökin pihan lammessa uimassa kesällä 2013)

Blogi-kaverini Liiolii tapasi meidät Ykin kanssa ensikerran reippailun merkeissä:
”Ykki oli ensimmäinen opaskoira, jonka olen kohdannut. Hepa oli tullut tutuksi jo bloginsa kautta ja päätimme tavata ”livenä” ja lähteä Haltialaan lumikenkäilemään. Ykki loikkasi Haltialan kotieläintilan pihalla taksin peräkontista ulos. Mieleen jäi koiruuden reippaus ja innokas menevyys. Ankara räntäsade ei meitä haitannut, kun lumikenkäilimme pelloilla Ykin juostessa vapaana ympärillä, välillä lähempänä meitä, välillä kauempana. Kerran koira katosi näköpiiristä pieneen metsikköön pellon laidalla ja ehdin jo hiukan säikähtää, että ”nyt se koira karkasi”. Hepan huhuiltua Ykkiä, vanhaherra kuitenkin kirmasi taas luoksemme.”
(Ykki kellii lumessa vierelläni kyseisellä lumikenkälenkillä 2013)

Harmaakuono osasi katsoa oikealla tapaa, joka sai sydämet heltymään. Äitin kanssa ”taistelin” alkuaikoina herkkupalojen antamisesta ja onneksi kompromissikin löytyi. Eipä siis yllätys, että äitini muisto liittyy tuohon sydämen sulattavaan katseeseen:
”Ykki tiesi keneltä kannatti kerjätä. Katsoi ruskeilla silmillään pää kallellaan. Ihan kuin ois sanonut: — En ole saanut mitään ruokaa.
Siinähän sydän heltyi. ”Salaa” herkkupaloja tuli annettua.
Aamuherätyksestä Ykki piti myös huolen, kuono nöykki niin kauan, että sanoin heränneeni.
Me oltiin kavereita, käytiin yhdessä tupakallakin, Ykki ei kyllä polttanut 🙂
Mä olin Ykille mummo, totteli kun sanoin: — mummo vie pissalle.
Mä ainakin uskon että ymmärsi sanan ”mummo” kun Ykkä aina uskoi mitä sanoin.”

Tätä postausta oli ihanaa koota teidän muistoistanne. Monta kertaa iso hymy levisi kasvoilleni tekstejänne lukiess
ni. Ykki on selvästi jäänyt monen mieleen iloisena ja energisenä koirana. Joskus vauhtia oli liikaakin, mutta kultaisuus antoi niin paljon anteeksi. Kiitos teille muistojanne jakaneille, teitte tästä upean muistelutekstin minulle kovin rakkaasta Harmaakuonostani!
Kiitos Marja, Susanna, Sanna, Piia, Jorma, Kaisa, Anita, Saana, Kirsi, Laura, Liiolii ja Äiti

Elämässä eteenpäin

Suunnaton suru ja voimat puristanut kaipaus ovat hiljalleen muuttaneet muotoaan, surusta haikeuteen, kaipauksesta muistoihin. Samalla ilo ja into tehdä asioita ovat palanneet. Se tuntuu erityisen hyvältä. Tänään esim. kuunnellessani radiosta lätkäfinaalia tein 24 omenan vihreää mehiläisvahakynttilää. Eilisiltana pujottelin lasihelmistä kaulakorun ja neuloin kolmiohuivia.

Eilen oli myös riipaiseva ja tunteet pintaan nostanut hetki. Kävin hakemassa Ykin uurnan. Sitä tunnetta on vaikea kuvailla kun kävelin Oton kanssa pihatietämme pitkin paperikassissa uurnaa kantaen. Vielä puolitoistaviikkoa sitten tunsin Ykin tuoksun, lämmön, pehmoisen turkin, kuulin sen tassuttelun, huokaukset, huulien lipomiset. Nyt jäljellä on puolitoista kiloa tuhkaa pahviseen uurnaan laitettuna. Kotiin kannoin rakkaan ystäväni niin pienenä ja kevyenä. Kaipaus heräsi, suru iski sydämeen. Se niin konkretisoitui ettei minun ole mahdollista silittää enään koskaa sitä Harmaakuonoa, joka nyt elää muistoissani ja josta on jäljellä kovin vähän uurnassa. Lohtua tuo tieto Ykillä olevan hyvä nyt, ei ole tuskia, ja se kantaa minua eteenpäin.

Elämä jatkuu ja siinä on mentävä eteenpäin. Ilokseni olen saanut mukavasti juonesta taas kiinni. Ykin viimeisien viikkojen aikana tosin ilmottauduin mm. toukokuussa oleviin valomaalaukseen ja Lintujen yöhön. Lisäksi olen menossa japanilaisen teeseremonia-luennolle. Nyt koetan valmistautua helatorstaina olevaan myyjäistapahtumaan tekemällä koruja ja kynttilöitä. Keramiikasta toin kolme uutta työtä, jotka pitäisi hinnotella. Mökillä kevättyöt odottavat, kunhan vaan tämä kylmyys ja vesisade vähän hellittäisivät.

Työtilanne on ollut koko alkuvuoden yllättävänkin hyvä. Vaikka Ykki-herran lähdön ympärille otin vapaapäiviä, asiakasmäärä on pysynyt samana kuin edellisinäkin kuukausina. Elämä tuntuisi siis olevan mallillaan. Antaa kaipauksen vieläkin tulla, jos on tullakseen. Ja tuleehan se varmasti vielä monta kertaa, mutta onneksi muistot ottavat oman paikkansa sen rinnalla.