Julkaistu

Äänivyöry yllätti

Opaskoirayhdistys kokousti tänään sääntömääräisen vuosikokouksensa. Olen ollut yhdistyksen hallituksessa vuodesta 2007, eli kaksi kolmi-vuotiskautta. Periaatteenani on, että en lupaudu monien yhdistysten toimikuntiin tai hallituksiin. Näkövammaiskentässä monet järjestöaktiivit ovat jo aika iäkkäitä ja nuorta verta halutaan ymmärrettävästi mukaan. Olen ratkaisuni tehnyt ja opaskoiratyö on sellainen missä haluan olla mukana ja toivottavasti pystyn antamaan sille myös jotain omilla ajatuksillani ja toiminnallani. Hallituskauteni oli katkolla ja jonkin aikaa pohdittua asiaa annoin suostumukseni olla käytettävissä jatkokaudelle. Olen rauhallinen, pitkäjänteinen, pohdiskelija. En meuhkaa mielipiteitäni joka suuntaan, keskustelen mielelläni ja kokouksissa puhun silloin kun minulla on sanottavaa. Minulla ei ole tarvetta tuoda itseäni esille jatkuvasti paasaamalla tai korostamalla tekemisiäni. Ilmeisesti tavastani pidetään toimia, sillä 54 mahdollisesta äänestä sain 40 ääntä. Jo kolme vuotta sitten sain eniten vaalissa ääniä, mutta silloin paikalla oli jäseniä vähemmän. Tuolloin äänimääräni taisi olla 25. Olin silloinkin yllättynyt ja hämmentynyt. Nyt olen vielä hämmentyneempi ja yllättyneempi tuollaisesta äänivyörystä. Toivottavasti pystyn olemaan jäsenistön luottamuksen arvoinen. Eli, järjestötyöskentelyni sai jatkoa ja ei muuta kuin sillä saralla haasteita kohti.
Niitä varmasti riittää jatkossakin.

Opaskoirakerhomme työryhmässä on myös muutoksia tulossa yhden jäsenen jäädessä pois ja toisen tullessa hänen tilalleen. Viikon mittaan asiaa on hoideltu ja asiat on saatu järjestykseen ja toiminta jatkuu edelleenkin. Olen tiedustellut Vantaan Opaskoirakoululta mahdollisuutta saada kouluttajaa vetämään tottelevaisuustreenejä, selvitellyt kesän Kuopion retkeä, jonka yhteyteen voisi saada Opaskoirakoulu Viikseen tutustumiskäynnin, sekä viestitellyt alkusyksylle kerhoiltaan koirien kynsien leikkauksen opetusta näkövammaisena. Kerhotoiminnan suunnitelmissa on monta mukavaa tapahtumaa tulossa ja toiminta tuntuukin olevan aika aktiivista.

Eräs ensinmäisen opaskoiransa saava nuori nainen on kirjoittanut blogia alkutaipaleestaan opaskoiran kanssa
Avautuvan mailma
Kannattaa käydä lukemassa! Hän kertoo yhteistyökurssistaan, jolla koiran kanssa liikkumista harjoitellaan, ja ylipäätään opetellaan elämää koiran kanssa.

Opaskoirakoulut tarvitsevat pennuilleen hoitoperheitä. On tärkeää, että koira pääsee kasvamaan tavalliseen perheeseen, normaaliin kotiympäristöön eikä kasvu tapahdu koulujen tarhoilla.  Asiasta kiinnostuneet voi olla kouluihin yhteydessä. Hoitoperheet tekevät todella arvokasta ja tärkeää työtä ilman palkkaa. Kun pentu alkaa olla oppinut tavoille se lähtee testien kautta koulutukseen ja työhön. Luopuminen pennusta on varmasti rankkaa ja kaikista siihen ei ole. Tunteiden kirjo on melkoinen, ylpeys pennun saadessa opaskoiran statuksen, luopumisen tuska ja kaikkea siltä väliltä.  Olen ilolla lukenut erään hoitoperheen blogia
Viivistä opaskoira
Ja suosittelen lukemaan muitakin 🙂

Tapaan jälleen maanantaina tulevan opaskoirani. Käydään yhdessä sen ja kouluttajan kanssa lenkillä. Treffejä sopiessa varmistelin, että omalta yhteistyökurssilta toukokuussa sunnuntaina voin livahtaa Naisten kympille, jonne olen ilmottautunut jo helmikuussa. Sain luvan, mutta koira ei tule mukaan. Ilo läikähti mielessä kun sain tietää tapaavani Nuorukaisen. Se tuntui hyvältä eikä heti perään tullut syyllisyydentunnettakaan Harmaakuonon takia. Eilen tapasin yhdistyksen pitkäaikaisen järjestöaktiivin (14v hallituksen jäsen, 24 v pj ja 5v sihteeri) eläkekahveilla johtavan kouluttajan, joka kyseli ”joko minua jännittää”. Jännittäähän minua, ilostuttaa, surettaa. Sanoinkin hänelle, että tunteiden kirjo on ollut valtava. Hän rohkaisi sanomalla ”kaikki menee varmasti hyvin”. Näin minäkin uskon.

Kyllähän minulle kuuluu paljon (onneksi) muutakin kuin opaskoiratohinoita: töitä on ollut kivasti ja keittiörempan puitteissa kaupoissa juoksemista. On ollut tunnusteltavana aika monta eri pinnoin olevaa kaapin ovea, pöytätasoa, liesituuletinta, uunia, mikroa, liettä jne… Huoh! Hiljalleen alkaa hahmottua mitä haluamme. On vaan niin paljon huomioitavaa kontrahdeista lähtien. Suurin syy remontille on nykyisen keittiön epäkäytännöllisyys. Kaapit ovat kapeita ja korkeita, joten lyhyinä ihmisinä yläkaapit jää romuvarastoiksi ja esim. kapeuden takia lautaspinot on jokainen eri kaapissaan. Haluammekin vaakakaappeja ja pöytätason alapuolelle tilavia vetolaatikoita. Parketti ei ole paras lattiamateriaali keittiössä ja etenkin koirallisessa taloudessa. Harmaakuonolla on ainakin tapana litkiä vettä roiskien ja lopetettuaan juomisen viimeisestä suullisesta osa lipsahtaa lattialle 😀 Siksi suunnitteilla on vaihtaa keittiöön laattalattia. Rahan menoa ei voi estää eikä muutoksien tuuliakaan.

Julkaistu

”lumikurssi” Tammisaaressa

Opaskoirakerhomme kokoontui viikonloppukurssille Tammisaareen. Vastaava ”lumikurssi” pidettiin viime vuonna Porvoossa. Nyt paikaksi valikoitui Tammisaari. Siellä on paljon kapeita  katuja vanhan kaupungin idyllistä tunnelmaa. Kapeat ja lumiset kadut tuo haastetta opaskoiran työskentelyyn. Suojatiet lumen peitossa ja lumivallit kaventavat katuja entisestään.

Viikonloppu aloitettiin aloituskahveilla perinteisesti. Kahvittelun yhteydessä kerroin viikonlopun ohjelmarungon, jonka olin osallistujille lähettänyt myös maileitse. Jaettiin peesarit koirakoille ja ennen treenilenkkejä majottauduimme.

Itse kävin peesarin kanssa – yllätys – lankakaupassa ostamassa alpakkaa ja merinovillaa. Ovat arvokkaita lankoja muutenkin, mutta oli tuo pieni lankakauppa kalliskin. Kiertelimme vanhan kaupungin tuntumassa, Harmaakuono ei ollut parhaalla opastustuulellaan. Sitä kiinnosti enempi nuuskuttelu ja merkkauspisujen lorauttelu. Ja jostain syystä se olisi aina ja aina halunnut kääntyä oikealle heti kun vaan mahdollista. Taisipa treeni tehdä myös vanhalle herralle ihan hyvää. Käydessämme pikaisesti ruokakaupassa siellä asiakas nosti metakan siitä ettei koiria saa kaupassa olla. Kaupan kassa oli asiassa ajantasalla ja selitti hänelle opaskoirien saavan olla kaupassa. Nainen oli yllättynyt ja ihmeissään. Ehkä oppi tuona päivänä jotain uutta.

Ennen päivällistä kävelimme motellilta muutaman sata metriä Tammisaaren luontokeskukseen, joka oli mielenkiintoinen paikka. Meille kerrottiin siellä Itämerestä, sen historiasta ja nykytilasta. Pääsimme kuuntelemaan äänitteitä 30 metrin syvyydestä. Kuulimme mm. pyöriäisen, turskan, harmaahylkeen, laivojen, lintujen jne ääniä. Saimme käsin tunnustella puusta veistettyä oikean kokoista harmaahylkeä. Pääsimme tunnustelemaan minkin turkkia, merikotkan isoa sulkaa, laivan hylyn puupalaa, simpukoiden kuoria ja haahkan untuvia. Luontokeskuksessa oli myytävänä pehmolintuja jotka ääntelivät kuten oikeat lajinsa edustajansa. Ostin peipposen.

Motellille palatessamme juoksutimme jäällä tovin koiria vapaana. Lumipyry oli melkoinen ja tuuli yltynyt. Vein Harmaakuonon lepäämään huoneeseen päivällisen ajaksi.

Illalla ennen saunaa osa katseli Putousta. Saunan jälkeen istuimme baarissa yksillä ja puolilta öin yöpuulle. Sunnuntaiaamuna reippaina aamiaisen jälkeen lenkkeilemään.

Nyt kuljin peesarin kanssa kaupungin laitamia pitkin. Käytiin jollain ulkoilumetsäalueellakin, kuultiin tikan nakuttavan puussa. Osa teistä oli hautautuneet lumeen eikä niitä oltu ehditty auraamaan auki. Harmaakuono nyt ei haistellut niin paljon kuin lauantaina, mutta tahtoi mennä ylityksistä pysähtymättä, joten uusiksi ottoja tuli jonkin verran. Hyvää treeniä ja muistutusta vanhallekin koiralle. Laitoin lähteissämme gps-paikantimesta matkamittarin päälle ja lenkkiin käytimme 1 h 35 min, kävelimme 6.2 km, joten vauhti ei päätä huimannut, mutta toisaalta on muistettava nuo uusinnat ja kartasta katsomistauot jne. Loppumatkasta huomasi Harmaakuonon alkavan väsymään. Keskittyminen alkoi herpaantumaan. Olihan takana jo lauantai kaikkine koirakavereineen.

Lounaan jälkeen käytiin palautekeskustelua. Viikonloppuun oltiin pääsääntöisesti tyytyväisiä. Keskustelua kuitenkin herätti peesaripula, joka on varmastikin koko maan kattava ongelma. Hyväkuntoisia vapaaehtoisia tarvitaan, jotka jaksavat kävellä koirakoiden perässä. Osalla meistä on hirmuinen kävelyvauhti, joten polvivaivaisina tai muuten huonokuntoisina ei vaan pärjää. Toki koirankäyttäjissä on myös hiljempaa käveleviä, joten ei kaikkien peesareidenkaan tarvitse mitään huippukuntoisia olla.  Peesarit mahdollistavat mm. nämä viikonloppukurssit, he mahdollistavat myös kotipaikalla turvallisen reittien opettelun, joten jokainen peesari on arvokas ja tekee hyvää ja hienoa vapaaehtoistyötä.

Kotona olin neljän maissa. Olin aivan rättipoikkiväsynyt.  Vaikka järjestelyt olikin enempi etukäteisjärjestelyjä. Tuolla lähinnä huolehdin nuo keskustelut tms. Silti harteilla vastuu ja kai jonkinlainen huoli ja jännitys siitä miten kaikki sujuu. Kaitpa se vaan pistää väsymään, huoh. Ilta menikin tekemättä oikein mitään järkevää.

Eilen käytännön toiminnasta siirryin tuohon yhdistystoiminnan kokoustamispuoleen. Meillä oli nimittäin kolmituntinen Opaskoirayhdistyksen hallituksen kokous.  Että ehkä nyt olen ansainnut pari vapaapäivää vapaaehtois- ja yhdistystyöstä 😀 No tänään en ole asian tiimoilta muuta tehnyt kuin lukenut muutaman sähköpostiviestin reakoimatta niihin. Ehkä huomenna taas…

Julkaistu

Kiireinen elämä

Eilen en oikein herännyt koko päivänä. Vasta illasta olo kohentui. Yhdistelmä valvottu yö kolmesta lähtien ja runsaat kuukautiset(niiden toinen pahin päivä)  lisättynä tihkusateisella harmaalla päivällä, ei välttämättä piristävä yhdistelmä. Väsytys, vatsakipu, kuvotus, ryytymys kuvaavat parhaiten vallinnutta olotilaa. Taistelin puoli päivää itseni kanssa lähteä vai ei käsityömiittiin ja lopulta jäin kotiin, vaikka harmittikin. Olin kuitenkin miitin hengessä mukana, sillä illalla jaksoin tehdä muutaman mehiläisvahakynttilän ja teehetken jälkeen yhden ruudun näpertää kahvipussukoista tehtävään 14 ruutuiseen kassiin. Viime viikolla olin opettelemassa tuota käsityötaitoa. Ensiksi kahvipusseja leikataan neljään osaan ja ne taitellaan. Yhteen ruutuun tarvitaan 12 taitosta, eli 3 kahvipussia. Taitokset pujotellaan lomittain keskenään ruudukoksi. Lopuksi ruudut ommellaan yhteen kassiksi. Ompelulankana voi käyttää esim. vanhojen jouluvalojen johtoa. Tuon illan aikana sain valmiiksi kolme ruutua ja eilen yhden, joten kymmenen vielä jäljellä. Kassilla ei ole kiire. Hopumpi on mehiläisvahakynttilöillä, sillä niitä annan pieninä joulumuistamisina asiakkaille ja muille joidenka kanssa olen tehnyt vuoden aikana yhteistyötä. Olen iloinen, että kaverini on jaksanut opettaa minulle tuon kynttilöiden valmistuksen ja kahvipussiaskartelutaidon. On mukavaa muistaa itse tekemin asioin ihmisiä. Muistaminen ei ainakaan ole massatuotetta eikä jollain lapsityövoimalla valmistettua.

Loppuviikosta muodostui aika kiireinen. Perjantaiaamusta kävin kolmatta kertaa ekokampaajalla. Hiukseni värjättiin kasvivärein ja lopuksi leikattiin. Värissä oli mm. hennaa, kassiaa ja paljon indikoa. Liemessä mm. pakurikääpää. Maaliskuun lopusta lähtien olen pessyt hiukseni pääasiassa Arcitalin savishampoolla ja niin hiukset kuin päänahkakin voi hyvin. Shampooseen on lisätty yrttejä ja tuoksu onkin yrttisen voimakas pesuhetkellä. Olen pitänyt tuotteesta ja ajatuksesta ettei kasviväreillä pääni kautta elimistöön mene turhaa kemiaa eikä nyt myöskään shampoosta.

”Uudella päällä” oli hyvä lähteä juhlaillalliselle.
Fysioterapia-alan näkövammaiset ry
täytti 85 vuotta.  Juhlapuheiden lisäksi nautimme yllättävänkin juhlavan aterian. Alkukeittona herkuttelimme maa-artisokkakeitolla johon oli lisätty tryffelikermaa. Pääruokana härkää meediumina, jonka päällä vähemmän eettistä hanhen maksaa. Lisukkeena valkosipuliperunoita ja juureksia. Jälkkärinä mangosorpetti. Alkukeitosta pidin ehdottomasti eniten. Aterian jälkeen olikin aika tanssien. Itse vietin enemmän aikaa kahviobaarin puolella tuttuja tapaillen. Muutama lasi punaviiniä meni illan aikana ja painon putoamisen myötä se myös tuntui. Seuraavana aamuna ei olo paras mahdollinen, mutta ei auttanut muu kuin nousta uuteen päivään. Olin nimittäin sopinut lähteväni aikaa sitten
suklaafestareille,
jotka järjestettiin Vanhassa satamassa. Olotila siihen ihmispaljouteen oli aika heikko. Väkeä oli paljon. Näytteilleasettajien lähelle pääsy oli hankalaa ja välillä täysin mahdotonta.  Ajatus
KC Suklaan
järjestämästä valkoviini/suklaatastingista ei innostanut, mutta varattu ja maksettu, joten ei muuta kuin ”haastetta” kohti 😀

Tastingin aluksi saimme tietoa Belgian suklaatehtaasta ja heidän toimintaperiaatteistaan. Minua miellytti heidän arvonsa tehdä suklaata ilman lisäaineita ja että kaakaon viljelijät saisivat paremman korvauksen ja työntekijöiden olot on todistettavasti paremmat. Maistoimme tastingin aikana neljää praliinia joista pidin tummimmasta eniten, jonka resepti oli yli sata vuotta vanha. Suklaat oli hurjan makeita, mutta miellyttävää oli tuntea suussa oikeat raaka-aineet mitkä toi maun suklaaseen esim. appelsiinin kuori. Suklaiden kanssa maistoimme kahta valkoviiniä, jotka olivat saksalaisia. Itse pidin Rieslingista enemmän. Ensiksi maistoimme suklaata sellaisenaan puolitettuamme sen. Tämän jälkeen puolitimme puolikkaan ja maistoimme suklaata molempien viinien kanssa. Vettä hörpittiin aina väliin. Tastingin lopuksi maistelimme vielä alkuperämaiden tummia suklaita. Niistä piti arvioida mikä oli tummin jne.Lähtiessämme saatiin mukaan vielä valkosuklaamaistiaiset.

Tuttavani oli varannut meille paikat myös Fatzerin suklaaseminaariin, jossa oli myös suklaa- ja viinitarjoilu. Tilaisuus ei ollut ollenkaan niin hienostunut kuin KC Suklaan tasting. Toisaalta hintaerokin oli melkoinen. Rosee-viiniä maisteltiin mansikka-pasillika-suklaan kanssa. Oli ihan ok. Toisena maistoimme argentiinalaista malbec-rypäleestä tehtyä punaviiniä Fatzerin Sinisen kanssa. Tunnustan, ei kyenny suklaata enään syömään, joten paperipäällysteiset siirtyi kassiin 😀 Kolmas pari oli Jenkkipunkku tummasuklaa. Lopuksi vielä espanjalaista jälkiruokaviiniä kera Geishan. Tarjolla oli niin perinteistä kuin tummaakin Geishaa. Mielestäni Fatzer ei osaa tehdä oikeanlaista tummaasuklaata. Totesimme heidän uudessa tummassa suklaassaan, joka on jo prosenteiltaan ok olevan maitojauhetta. Se maito tuo tummaan suklaaseen jotenkin väljähtyneen maun. Tilaisuuden lopuksi saimme mukaamme vielä tuotekassit, jossa oli kolme suklaalevyä ja esitteitä.
Paikalla oli edelleen hirmuisesti ihmisiä. Kiertelimme tovin pieniä ostoksia tehden ja lähdimme tihkusateeseen kävelemään. Raitis ilma tuntui hyvältä ja kotona syöty vuohenjuustosalaatti ja tonnikalapihvit. Ah, miten suolainen voikin olla hyvää. Festareilla huomasin miten nopeasti suklaa tökkäsee. Maistoimme ennen tastingia pari suklaapalaa standeilla, tastingissa seitsemän ja Fatzerin seminaarissa ei pystynyt enään suklaita maistelemaan. Liika on vaan liikaa, ja olen tyytyväinen stopin aikaistumisesta.
Väsy painoi ja siivota olisi pitänyt jaksaa. Päätin mennä aikaisin nukkumaan, jotta aamulla olen pirteämpi päivän touhuihin. Avokki oli aamusta lähtenyt Harmaakuonon kanssa mökille. Täällä oli hiljaista. Tuntui todella oudolta. Eikä yökään kaksisesti mennyt, sillä heräsin puolilta öin valvomaan. Kuuntelin Enni Mustosen kirjan Kultarikko. Samalla siivosin alakerran pyyhkimällä pölyjä jne. Onneksi se unikin vielä tuli joksikin aikaa. Aamulla kuitenkin ylös ja valmistautumaan ns. hyvinvointipäivään, jota emännöin. Aa leipoi gluteeinittomia kaurasuklaakeksejä sekä siemenrieskaa mun imuroidessa ja touhutessa muuta. Vieraat tulivat kahdelta. Alusvaatteita meille oli esittelemässä
esittelijä Anne.  Olen ollut hänen esittelyissään monta kertaa ja luotan hänen ammattisilmään alusasuja valittaessa. Itse olen ihastunut Ulla-sarjan liiveihin. Ne sopivat isorintaiselle hyvin ja ovat myös tukevat. Ovat myös hinnakkaat. Jälleen kuitenkin päädyin ostamaan sarjasta yhdet. Kahdet minulta jo löytyykin 😀 Emäntänä sain 30 % alennuksen kolmesta tuotteesta. Alennus tulee myynnin mukaan. Lisäks sain ”emännän lahjana” Isabella-luonnonvalkoiset liivit. Ulla-sarjan liivejä käytettyään muut tuntuu aika rimpuloilta ja tukemattomilta. Mikä oli ilahduttavaa, minulta pienennettiin kuppikokoa yhdellä kuten myös ympärysmittaa. Olen siis pienentynyt, jeeeee!!!! No sitä kyllä vaakakin osoittaa. Tänään aamupaino menkkojen neljäntenä aamuna 66.4 kg, eilen 66.7 kg, tiistaina 67.0 kg. Ihmettelen suuresti, sillä yleensä kuukautisten aikana paino on kilosta puoleentoista enemmän normitilanteeseen verrattuna. Nyt vaan paino laskee. Ilmeisesti on menossa laskuviikko ja sitten jäädään taas kuukaudeksi tai pari jumittamaan. Ilahduttaa joka tapauksessa, että painonpudotus etenee ja se 60 kilon alitus siintää kaukana, mutta tavoitettavissa kuitenkin.
Ystäväni, jonka kanssa olen käynyt jonkin verran hyvinvointiluennoilla
esitteli meille magneettikoruja joilla sanotaan olevan myös terveydellisiä vaikutuksia, kivun lievitystä, lihasten palautumista helpottavia vaikutteita. En osaa sanoa, koska omakohtaisia kokemuksia ei ole. Ostin ns. kaulariipuksen Voimasarvi sekä rannekorun.  Korut ovat kauniita ja tyylikkäitä, vaikka magneettien vaikutukseen ei uskoisikaan. Itseni on ainakin saatava asiasta enemmän omakohtaisia kokemuksia. 
Kuuleman mukaan, jos koiralle tarjotaan vettä kahdesta kupista joista toisessa on magneetti, koira juo siitä veden eikä ilman magneettia olevasta kupista.  Mieleni teki ostaa koirankuppi magneetilla, mutta jäi toiseen kertaan. Ei kerralla voi törsätä määrättömiä 🙂
Hyvinvointipäivässä ollut tuttavani piti halukkaille rentoutumishetken, joka kesti parisenkymmentä minuuttia. Itse en rentoutukseen valitettavasti ehtinyt. Niin vaan päivän emännälle saattaa käydä. Tarjoiluja kehuttiin. Monia kiehtovia keskusteluja käytiin, vietettiin rento iltapäivä ja alkuilta hyvinvoinnin parissa. Annoin kiitoksena tuote-esittelijöille ja rentoutusta pitäneelle mehiläisvahakynttiläpaketi missä kaksi valkoista kynttilää.
Illan vietin yksin kotona hiljaisuudessa, sillä avokki ja Harmaakuono kotiutui vasta maanantaina. En tehnyt oikein mitään, menin aikaisin nukkumaan ja maanantaina olikin taas uutta virtaa ja levännyt olo. Oli aika tarttua arkeen käymällä ruokakaupassa, maksamalla laskuja, tarkistamalla opaskoirakerhon tili, laittamalla käyntikorttitilaus eteenpäin, pesemällä pyykkiä ja tekemällä töitä. Näin potkaistiin uusi viikko käyntiin.
Tiistaina oli kahdesta kahdeksaan yhtäjaksoisesti asiakkaita. Sitä ennen laadin kerhomme toimintakertomuksen kuluineen yhdistyksen hallitukselle toimitettavaksi, kirjoitin mukaan toiminta-avustusanomuksemme, päivitin pikkujoulu- ja kalenterilistat jne.
Jos eilinen meni ryytyessä ja vähän töitä tehden, tänään on taas vauhdikas päivä. Pitkin päivää asiakkaita, yksi kotikäynti ja piipahdus Alkossa pikkujouluostoksilla, Evelace-tuotteiden vastaanotto ja niiden lajittelu tilaajilleen. Jäljellä on vielä yksi asiakas, jonka jälkeen käynnistän jälleen kynttilätehtaan, joten ilta kuluu kynttilöiden parissa. Aa huomenna paketoi niitä kauniisiin sellofaanipaketteihin joihin laitetaan lahjanarua. Itse en ole kovin hyvä paketoimaan, joten lopputuloksen kannalta on parempi kun joku toinen tekee sen 😀
Viikonloppu on ohjelmoitu:
huomenna Opaskoirayhdistyksen pitkä hallituksen kokous
lauantaina Siskojen kanssa Porvooseen pikkuputiikkeja kiertelemään ja vierailulle yhden Siskon kotiin
Sunnuntai vierähtääkin kotikaupungissa veljen perhettä ja äitiä tavaten, joten eipä taida luppoaikaa pahemmin jäädä.
Julkaistu

Marjojen makuinen, vispipuuron tuoksuinen elämä

Ihanan lomaviikon jälkeen on ollut toimintaa täynnä oleva työviikko. Huomisaamuna vielä kaksi asiakasta ja taasen voikin virittäytyä lomatunnelmaan 😀 Maanantai lähestyy ja Azoreiden matka, ihanaa!!!

Tänään oltiin viimeistä päivää hieromassa lomalaisia, joten nyt kuuden viikon urakka on ohi. Lokakuussa on vielä yksi viikko lomalaisten parissa. Tuntuu oikeastaan aika mahtavalta, sillä nyt voi loman jälkeen keskittyä täysipainoisesti oman yrityksen asiakkaisiin ja oman yrityksensä markkinointiin.

Maanantaina avokkini oli lomalaisia hieromassa ja mä täällä kotona pesin pyykkiä ja tein kotihommia. Luin hirveän kasan maileja. Blogeja ja Facebookiakin yritin saada ajan tasalle, mutta blogien luku on vieläkin kesken 😀 Alkuillasta vietin reilut pari tuntia opaskoirakerhossa käyden puolentunnin kaupunkiliikkumistreenilenkillä. Harmaakuono oli vielä lomatunnelmassa, sillä suojateiden näyttö oli hajamielistä. Jos oli reilu koroke jalkakäytävän reunassa poika pysähtyi, mutta jos reunaa ei ollut jätkä posotteli pysähtymättä eteenpäin 🙂 Pikkutreeni teki siis enemmän kuin hyvää 😀

Tiistaina töiden jälkeen rakas äitini tuli vieraaksemme ja vähän jelppimään marjojen pakastamisessa. Kahden paikkeilla soitin Kirkkonummella olevalle marjatilalle ja kysyin vadelmia. Lupasivat poimia valmiiksi, ja että neljän jälkeen voisi hakea. Ja kyllä Anttilan marjatilalta sai huippulaatuisia vadelmia valmiiksi pakasterasioihin pakattuina 7 litraa hintaan 49 €. Kotona tartti vaan pistää kannet päälle ja pakkaseen. Oli pakko jättää rasiallinen tuoreeltaan syöntiin. Mä niin rakastan vadelmia, ne on niin huippuhyviä. Nyt oonkin niitä syönyt luomuluonnonjugurtin kanssa. Alkuviikosta vetelin itse poimimiani mustikoita, jotka tuoksui ja maistui ihanalta metsältä 😀 Jugurtin ja marjojen sekaan vielä sysmäläistä luomuomenakarpalomysliä, avot! Ja niin mahtavaa syödä tuoreita marjoja joiden alkuperän tietää satavarmasti!

Äiti keräs takapihalta raparperit ja tehtiin raparperimansikkapiirakkaa ja laitettiin raparperia pari rasiaa pakkaseen. Osa oli jo aika puisevaa, joten ne oli laitettava roskiin. Viherpeukalona äiti siisti myös yrttini ja tomaattini. Häntä oli kovin ihanaa nähdä. Pari viikkoa sitten hällä diagnosoitiin sokeritauti. Lääkitys on aloitettu, koska hällä on myös sepelvaltimotauti ja kilpirauhasen vajaatoiminta. Oli kuitenkin kiva huomata energisyyden, iloisuuden olevan tallella. Kokkailin meille vihersalaatin, jota syötiin patongin ja jauhelihapullien kanssa. Illalla vaan istuskeltiin rupatellen ja teetä lipitellen.

Eilen avokki painui lomalaisia hieromaan ja me käytiin ostamassa pakkaseen laitettavaksi 4 l mansikkaa Suonenjoelta, pensasmustikoita, pari litraa mustikoita, vähän karviaisia ja mustaherukoita. Äiti perkas marjat mun pestessä jälleen pyykkiä ja keitellessä harmaakuonolle riisiä. Tämän jälkeen marjat saatuamme pakkaseen äiti valtasi keittiön.

Tiedättehän vispipuuron??? Äitini tekee mailman parasta ja kuohkeinta vispipuuroa, jossa ei ole marjoista jääneitä roskia. Lapsuudessa vispipuuro merkitsi syksyä ja koulun alkamista. Eilen puuroa tuoksutellessani tuli niin lapsuuden syksyt mieleen ja se miten kurjalta tuntui kun tiesi päivän parin päästä kesäloman loppuvan. Mutta, puuro oli ja on taivaallista. Nyt laitettiin siihen pakastepuolukoita ja tuoreita karviaisia. Taidanpa tämän kirjoitettuani syödä sitä iltapalaksi. Ei ehkä laihduttajan ruokaa, käsittääkseni mannaryynit aika kaloripitoisia, mutta nautin silti puurosta 😀

Avokki on puhunut jo parisen viikkoa haluavansa maksasta ruokaa. Osaan tosi huonosti valmistaa perinteisiä kastikkeita. Jauhot paakkuuntuu jne, enkä todellakaan osaa tehdä maksasta mitään. Äitini toteutti avokin haaveet tekemällä maksaa kermakastikkeessa kera uusien perunoiden. Tässä vaiheessa mä olin aloittanut päivän työt ja avokki saapui kotiin parahiksi aterialle. Mun toiveesta äiti teki vielä pakkaseen broilerin jauhelihasta jauhelihapullia 😀

Töiden ja kokkailujen jälkeen olikin ihanaa saunoa ajan kanssa välillä takapihalla keinussa istuskellen tauoilla. Ja vielä ennen nukkumaan menoa ja mun tietokonehetkeä joimme iltateetä ja maistelimme piirakkaa.

Aamulla äiti juna-asemalle ja me töihin. Tänään töiden jälkeen on ollut ”omaa aikaa” ja tässä koneella on tullut kökittyä. Olen sentäs tehnyt oikeasti jotain hyödyllistäkin: kirjoittanut kutsun opaskerhon puitteissa syyskuun kerhopäivään. Lähdetään osallistumaan Raaseborin kirmaukseen. Ja onhan hyödyllistä myös lukea blogeja, niistä oppii aina jotain uutta kuten esim. Toppiksen blogista kananmunan rakenteesta 😀 tuli vinhasti tietoa 😀 Nyt kuitenkin aikamatkalle lapsuuteen ja vispipuuroa kera maidon naamariin. Ei sokeria! Tosin keittovaiheessa on vähän sokeria lisätty, mutta ei enempää…

Julkaistu

Kevät: Luonto herää — niin minäkin

Tätä kirjoittaessani mustarastaan kaunis laulu kantautuu korviini ja ollaan saatu nauttia upeasta kevätpäivästä, lämmintä yli 20 astetta, aurinkoista ja kohtuullisen tuuletonta. Lumet ovat saaneet kovaa kyytiä viime viikkoina ja kevät on tosissaan lyönyt itsensä läpi talven otteesta. Lumien sulaessa ja sään lämmetessä myös minä olen herännyt henkiin; kuulo on kohentunut ja nyt leikattu korva onkin se kuulevampi korva. Tinnitusta on aika paljon ja välillä se on hermoja raastavaa. Sen kanssa on vain elettävä ja toivottava asettuvan edes jonkin verran. Nyt huomenna leikkauksesta tulee viisi viikkoa ja olen saanut vapauden liikkua, rehkiä, kastella pääni; elää normaalia elämää. Viimeisin lääkärikäynti oli 15.4. Tuolloin korvaa jälleen puhdistettiin ja sovittiin ekoista kuulotesteistä kesäkuulle. Niiden jälkeen tapaan jälleen kirurgin. Huimausoireista en kärsinyt missään vaiheessa sairaslomaani enkä sen jälkeen. Vielä tän kuun eka viikko meni aika epäsosiaalista elämää viettäessä ja kuulon kohentumista odotellessa. 5.4. olin läsnä järjestäjän ominaisuudessa Opaskoirakoululla peesarikoulutuksessa. Oli ihanaa huomata kuulevansa kohtuullisesti, vaikkakin ”pöntön takaa”. Onneksi minun ei tarvinnut tilaisuudessa sinänsä oppia mitään, joten sain ottaa tilanteen aika rauhallisesti. Perjantaina 8. päivä olin avokin ja avustajamme kanssa äänestämässä ja ruokakaupassa. Ulkoilusta nautin suunnattomasti, ja samalla tuli myös kansalaisvelvollisuus suoritettua. illalla piipahdimme iltaa istumaan Kallioon. Kuulo oli taas vähän tiistaita parempi, mutta vielä ei jaksanut keskittyä kuulemiseen kovin hyvin.

Tuolla viikolla Turkissa järjestettiin Näkövammaisten Mailmankisat joista oli paralympiapaikkoja Lontoon kisoihin jaossa. Maalipalloilijat niin miehissä kuin naisissa pelasivat itsensä Lontooseen. Miesten joukkue voitti turnauksen ja naiset sijoittuivat toiseksi. Lisäksi judossa miesten -66 kg sarjassa voiton vei Jani Kallunki ja sai näin arvokkaita rankingpisteitä tuota Lontoon paikkaa ajatellen. Naisjudoka -63 kg sarjassa Päivi Tolppanen sijoittui viidenneksi. Sijoitus sama kuin viime kevään MM-kisoissa. Judokoilla nuo paralympialaispaikat ratkeavat marraskuun EM-kisoissa. Ja täällähän ollaan tietysti hengessä mukana.

Pari viikkoa sitten kuulemisen kannalta vietin raskaan päivän neljän tunnin kokouksen muodossa. Suunnistaminen kaikuvissa käytävissä oli hankalaa ja itse kokouksessa oli vaikea kuulla mitä kukin sanoi. Olinkin aivan rättipoikki kotiuduttuani enkä jaksanut lenkille. Tuo ihanuus siirtyi seuraavaan iltaan, ja olikin elämys. Huomasin kuulevani vasemmalla korvalla mutkien takaa autojen äänet jo paljon kauempaa mitä aikaisemmin. Lintujen laulu oli ihanaa musiikkia korvilleni ja liikunnan ilo. Tuntui mahtavalta painaltaa sulia teitä pitkin koira valjaissa opastamisesta innokkaana. Taas siis huomaaminen kuulon kohentumisesta.

Lauantain 16. oli ensinmäinen päivä milloin en tuntenut väsymystä kuuntelusta. Ensin ystäväni kävi hieronnassa, jonka jälkeen lähdin tapaamaan toista koirakkoa kiinalaisessa syöden ja hänen luonaan iltaa jatkaen. Ulkona tuntui oudolta, kuulin lintujen siipien räpsettä ja pihoilta paljon enempi ääniä mitä aikaisemmin. Kaunis kevätpäivä silloinkin. Nyt todella alkoi tuntua, että haluaa paljon tekemistä ja tavata ihmisiä ja olla taas sosiaalinen. No heti seuraavana päivänä pääsinkin nauttimaan tuosta kaikesta kerhomme ulkoilupäivän muodossa. Kokoonnuimme Laakson kentälle, josta lähdimme kävelemään Maunulan majalle. Koirat opastivat iloisina ja ihmisillä keväästä iloinen mieli. Keskuspuistossa reiteillä oli vielä jonkin verran lunta. Tuntuikin hivenen utopistiselta tarpoa latupohjaa pitkin peipposten visertäessä. Pysähdyimme koirapuistoon jossa koirat saivat hetken kirmailla vapaana ja touhuilla keskenään. Maunulan majalla söimme ja kahvittelimme. Jatkoin vielä erään peesarin kanssa matkaa Pitkäkoskelle ja sieltä hänen kotiinsa. Käveltyä tuli 13 km ja oli ikionnellinen ja hyvä olo.

Sairaslomanihan loppui jo 10. päivä, mutta ekat asiakkaat minulla oli 18. päivä, ja oikeasti hyvä niin. Kuuleminen vielä tuon 11.4. alkaneen viikon alussa oli niin työlästä. Viime maanantaina olikin mukava aloittaa työt pitkästä aikaa. Nyt huhtikuussa onkin ollut aika hiljaista, liekö kauniiden kevätpäivien ansiosta vai mistä. Saa nähdä vilkastuuko vielä ennen kesälomia toukokuun aikana, tai millainen myynti tulee äitienpäivälahjakorteista.

Tiistaina oli mukava ja kiireinen päivä. Aamusta lähdin Vuosaareen tapaamaan perhettä, jossa opaskoirani velipoika viettää eläkepäiviään opastellen perheen tyttöä kotiympäristössä. Kävimme tunnin lenkillä ja vietimme rattoisan teetuokion koiria kuvaten ja vertaillen toisiinsa. Vuosaaresta piipahdin Itikseen teelle mailikaverini kanssa. Hänet oli kiva tavata ihan livenä ja jäi tapaamisesta tosi hyvä mieli. Toivottavasti tapaamme uudelleen. Sitten olikin aika kiiruhtaa kotiin suihkuun ja syömään, sillä oli aika päivän töiden. Niiden jälkeen lähdimme avokin kanssa tunnin lenkille ja reippailun jälkeen kuntosalitreeniä penkkipunnerruksen muodossa sekä keskiropan lihasten vahvistamista. Suihku, iltapala, venyttelyt iltatee. Tuon päivän jälkeen olin niin onnellinen! Elämä on siis palaamassa ennalleen ja siitä olen kovin onnellinen ja iloinen. Kuuleminen ei tuota enään tuskaa. Nyt vain toivoisi tuon oikean korvan leikkaamista. Se ei kuitenkaan varmasti ennen syksyä tapahdu. Joka tapauksessa tilanne on paljon talvea parempi, joten stressistä sen suhteen voipi hellittää. Nyt taas kiinnostaa kuntoilu, treenaaminen, sosiaalinen elämä. Pääsiäisenä tapasinkin kaksi ystävää, veljeni perheineen. Aikaa jäi myös avokin kanssa laatuajan viettoon hyvän ruuan merkeissä sekä vaihtohieronnat tehden. Eilen laadimme mulle myös penkkitreeniohjelman 12 seuraavalle viikolle, ja sitten pitäisi nousta 43-45 kg. Avokilla puolestaan tavotteena 120 kg, joten hiukan eri kilomäärien kanssa painitaan 😀 Tärkeintä kuitenkin treenaaminen ja kroppansa hyvään kuntoon saaminen! Jospa täällä blogissakin voitaisiin kääntää uusi lehti ja tuo korvapropleema jäisi vähän vähemmälle ja tilaa saisi elämän muut hienot asiat.

Julkaistu

Patikka- ja vaellusmuistoja vuodelta 2006

Opaskoiratouhuja muistellessani ”lupailin” palaavani vielä muistojen pariin. Ja nyt on kahden ihanan opaskoiratapahtuman muistelun aika. Löysin nämä kirjoitukset ja iloitsen siitä, sillä positiivinen ja hyvä fiilis
henkii näistä. Mukavia lukuhetkiä!

8.8.06 23:09

Parikkalan Peesaripatikka upea kokemus

Rinkka selkään, sauvat kainaloon ja Pojan kanssa matkaan! Kokoonnuimme
viime torstaiaamuna viiden muun koirakon ja kolmen peesarin kanssa
Helsingin rautatieasemalle, josta matkalippujen oston jälkeen
valloitimme Parikkalaan asti yhden eläinvaunun. Matkustimme mukavasti
Ice:n uusitussa eläinvaunussa; vanhassa ykkösluokassa. Tilaa oli
mukavasti ja mieli täynnä odotusta.
Neljän tunnin matkan jälkeen saavuimme Parikkalaan. Iso kiitos junassa
olleelle konnarinaiselle, joka huolehti, että ehdimme koirinemme ja
rinkkoinemme junasta ulos. Huolenpito oli todella maininnan arvoinen.
Autot pakattuamme matkasimme Intsilän kylätalolle, jossa viikonlopun
vietimme. Istuimme pitkässä pöydässä ulkoterassilla itse tehtyä
kotikaljaa juoden. Hiljalleen väki lisääntyi; tuttavat vaihtoivat
kuulumisiaan ja tuntemattomat esittäytyivät. Matkan väsyt karistua
pihapiiriin alkoi nousta telttoja vieriviereen. Itse majottauduin vanhan
kyläkoulun vanhaan luokkahuoneeseen. Makuualusta ja makuupussi
paikoilleen, rinkalle oma nurkka, pojalle oma petipaikka…

Lammen rannassa oli pieni sauna, joka lämpesikin joka ilta. Mikä
ihanempaa kuin istahtaa puilla lämmitettävään saunaan ja vihtoa oikein
kunnolla, pulahtaa lampeen; Kyllä Suomen kesä voi olla ihana. Lampi oli
pieni ja laiturista olikin vedetty vastalaiturille narut, joten saimme
hyvän uimaradan. Siinä oli hyvä uida ja nauttia elämästä. Saunomisen jälkeen istuimme ulkoterassilla tuhtia iltapalaa syöden. Tarjolla itse tehtyjä karjalanpiirakoita munavoin kera, savumuikkuja,
makaroonisalaattia jne. Oli rento ja hyvä olla. Kodassa keitettiin nokipannukahvit ja
herkuteltiin kääretortun kera. Teeihmisenä pääsin maistelemaan Elvin
itsensä tekemiä teelaatuja, ja hyviä olivat. Illan edetessä lauluvihkot
esille ja laulamaan. Laulu raikuikin kodasta kesäyöhön. Siinä menivät
Isoisän olkihatusta Rentunruusuun.

Perjantaiaamuna reippaina aamu-uinnille. Kauhistus miten vesi tuntuikin kylmältä, mutta erittäin virkistävältä. Suomen kesä tarjosi taasen
meille parhaita puoliaan. Aamiainen ulkona puuroineen, leipineen. Ja sitten valmistautumaan patikoimiseen. Lähdimme kävelemään erämiesten opastamina. Maasto oli vaihtelevaa. Löytyi mäkiä, maantien vartta, metsätietä, polkuja. Erittäin
miellyttävää patikointimaastoa. Välillä pysähdyimme juomaan ja janoiset koirat saivat osansa. Pääsivät välillä myös kirmaamaan vapaana ja rentoutumaan. Oppaat tekivät innolla työtä hännät heiluen. Oli mukavaa päästä vieraille reiteille.
Aurinko paistoi kuumasti. Kuivuus näkyi viljapeltojen tuleentumisina, metsien kuivine ratisivine oksineen. Paarman pirulaiset tarttuivat innokkaina kosteaan ihoon. Viikonlopusta onkin muistona monta paukamaa.

Intsilän kylätalolle palattuamme koirat pääsivät uimaan ja kyllä ne
nauttivatkin. Iloinen kirmaaminen, veden loiske, koirien huiske
kertoivat siitä miten oppaamme nauttivat elämästään. Koirien
hauskanpidon jälkeen oli aika itse pulahtaa veteen ja antaa veden
hyväillä väsyneitä jäseniään. Ja eikun syömään! Voiko olla parempaa elämää kuin ensin patikoida, uida
matkan uuvuttamana ja sen jälkeen istahtaa ruokapöytään herkkupatojen
ääreen. Vihanneskeiton jälkeen karjalanpaistia ja perunaa ja
jälkiruuaksi ternimaidosta tehtyä uunijuustoa. Maito oli aamulla
lypsettyä. Herkullista!

Hetken huili ja jälleen lenkkeilemään. Kävimme kivilouhoksella, jonka
kaiku on kokemisen arvoinen. Tosin tällä kertaa totesimme sen olevan
”lomalla”. Kävelimme aamupäivää helpompaa maastoa. Pikkukärpäset olivat
kiusanamme. Niitä tuli suuhun ja silmiin. Edelleen ilma oli uskomattoman
upea. Ilta meni saunoen ja kodassa istuen. Grillasimme paikallisen palvaamon
herkkuja, erilaisia nakkeja. Rupattelimme, vaihdoimme päivän kokemuksia,
vietimme mukavaa iltaa.

Lauantaiaamuna aamu-innin ja uunipuuron jälkeen luvanvaraiselle
rajapatikalle. Päivä oli edellisiä päiviä selkeesti lämpimämpi, joten
maantietä tarpoessamme vesi kului niin ihmisten kuin koirienkin suuhun.
Aikamme patikoituamme käännyimme metsätielle, joka vei meidät rajan
pintaan. Osa porukasta lähti ylimääräiselle kilsan rajalenkille. Loput
odottelimme loppujoukkoa ja vettä. Jälleen väen ollessa koossa Rajavartioston henkilökunta kertoi meille
työstään ja etenkin rajavartiakoiran työpäivästä. Tekevät päivitt’äin
keskimäärin 8-10 kilometrin patikointeja rajalla koiran etsiessä jälkeä.
Koira motivoidaan työhönsä ruuan avulla. Saimme tästä myös
demostraation. Liki 10-vuotias Saksanpaimenkoira etsi lyhyen jäljen.
Katselimme touhua pellolta. Koira ei ollut pätkän vertaa kiinnostunut
meistä tai koiristamme. Se eteni nenä maata viistäen, ja jälkikin
löytyi. Palkkioksi miltein eläkeiässä oleva koira sai ruokapussukan.
Näimme myös toisen esityksen, jossa näytettiin miten toimitaan
kiinniottotilanteessa. Mies rähjäsi pellon laidalla meille huutaen.
Paikalle ajoi auto, josta tuli ulos toinen mies. Koira ulvoi ja haukkui;
kävi kuumana. Hetken kesti rähjäämistä ja vastaavasti tilanteen
rauhoittelua. Mies lähti kuitenkin karkuun, joten koira perään. Se
saikin rettelöitsijän nopeasti kiinni tarttumalla meuhkaajaan. Mies
makasi maassa ja hänet saatiin käsirautoihin. Yritti vielä riehkata,
mutta koira tarttui uudelleen. Oli kovin onnellinen kun suojapuvun hiha
irtosi. Kulki se suussaan häntä huiskuen. Esityksen aikana oppaamme
nousivat istumaan tai seisomaan. Osa haukkui, osa murisi, osa oli muuten
vain levottomia. Työssä oleva koira ei kuitenkaan edes huomannut meidän
läsnäoloamme. Isot kiitokset Rajavartioston miehille tästä tietoiskusta!

Matka jatkui. Lähdimme kulkemaan pellon piennarta pitkin rajan
tuntumassa. Piikkilanka-aita aivan vieressämme. Polku oli muhkurainen ja
kuoppainen. Parasta oli säilyttää tasapainonsa, että ei joutunut
tekemään tuttavuutta piikkilankojen kanssa. Tuntui henkisesti yllättävän
raskaalta skarpatessaan kulkemistaan. Aurinko paahtoi kuumasti ja hiki
virtasi. Vieläkin haasteellisempaa oli edessä. Pääosin kaksilautaiset
pitkospuut, jotka olivat osittain lahonneet, pahimmillaan piikkilanka
oli 30 cm:n päässä. Vauhti ei päätä huimannut kun etenimme. Silti hiki
virtasi ja henkisesti oli aika poikki. Siitä huolimatta en tuota
kokemusta vaihtaisi. Kun käännyimme metsäpolulle puiden varjoon ja
kauemmaksi piikkilangasta, saattoi henkäistä helpotuksesta. Metsäpolku
vei meidät järven rantaan. Sieltä erämiehet moottoriveneillään vei
meidät Roivaisten tilalle. Tuntui hyvältä istua veneessä ja antaa tuulen
löyhytellä kasvoja, käsivarsia. Poika lepäsi jaloissani ensin laiturilla
yritettyään väkisin veteen. Pojan unelmasta tulikin totta
rantauduttuamme. Voi sitä koirien ilonpitoa kun pääsivät pulikoimaan. Koirien uinti-iloittelun jälkeen nousimme tilan pihapiiriin, jossa istuimme kahvittelemaan ja levähtämään. Tilan emäntä kertoi tilan
kuuluneen suvulle 1600-luvulta lähtien. Tosin viime sotien aikana
venäläiset olivat pitäneet paikkaa tukikohtanaan ja jättäneet sen
ka´rmeaan kuntoon. Suvun kannalta onneksi tila oli jäänyt juuri ja juuri
Suomen puolelle. Pihapiirissä tallusteli kanoja, talon sisältä kuului
koirien haukuntaa. Lisäksi oli kissoja. Oli aivan ihana paikka. Ja talon
väki rentoa, sydänmellistä porukkaa.

Loppurutistus metsä- ja maantietä pitkin. Olo oli kuin olisi kävellyt
vielä paljon pidemmälti. Oli todella kuuma ja hikinen olo. Pojan
rentouduttua lammessa oli aika taas itse pulahtaa veteen.
Ruokailussamme vieraili Parikkalan kunnanjohtaja, jonka kanssa käytiin
keskustelua Parikkalaan liittyvistä asioista.
Vielä ennen saunaa oli aika juhlan. Peesaripatikan järjestäjä Elvi Kurri
on täyttänyt talvella pyöreitä vuosia ja nyt oli aika juhlan. Hän oli
pukeutunut itse tekemäänsä kansallispukuun. Joimme kakkukahvit
ulkoterassilla parit puheet pitäen. Ilta jatkui jo perinteikkäästi saunoen, uiden, kodassa istuen. Nyt vain
meni paljon myöhempään. Sunnuntaiaamuna kuitenkin väsymys karistettiin
lampeen. Peesareiden pitäessä kokoustaan lähdimme erämiesten opastamina
lenkkeilemään. Kävelimme peltojen viertä kulkevia teitä pitkin. Oli traktorin renkaiden uraisia heinittyneitä teitä. Kuljimme maatilan ohitse ja haistoimme sikalan tuoksuja. Kävimme louhoksella, jossa säilytetään paljon puita. Ja lenkin jälkeen vielä koirat uimaan ja temmeltämään. Lounaan jälkeen alkoikin olla aika hyvästien. Väkeä lähti hiljalleen junalle, autoillaan kotimatkalle. Oli aika pakata tavaransa, käydä viimeisen kerran lammessa uimassa oikein ajan kanssa. Kotimatkalla suunnittelimme jo uusia kuvioita; mitä söisimme vaelluksella, jonne lähtö on reilun viikon kuluttua. Poitsu nukkui onnellisena jaloissa. Olimme väsyneitä, mutta onnellisia! En ole aikaisemmin Peesaripatikalla ollut, mutta näin ensikertalaiselle tämä oli mahtava kokemus. Haluankin kiittää erityisesti Elvi Kurria, joka apujoukkoineen sai aikaan ihanan viikonlopun. Kiitokset kuuluvat hänen muonitusjoukoilleen ja erämiestovereilleen. KIITOS!

(Kirjoitettu syyskuussa opaskoiran kokemana 2006)
Peesareiden järjestämä opaskoiravaellus 18.-27.8.06 Ikimuistoinen viikko Lapin erämaissa

Jaahas, tuo iso reppu jötköttää edelleen sohvalla. Sieltä tulee ruuan
tuoksu nenään. Makuualustanikin pakattiin jo toissapäivänä. Mihin
ihmeessä ollaan lähdössä? Vielä viime hetken pakkauksia
Kaikki pakataan muovipussien sisään, etteivät kostuisi. Höh, hankalaa
haistella… Kuulemma pyörin tiellä, mutta haluan tietää mistä on
kysymys. Jostain Lapin vaelluksesta on höpötetty koko viikko. Mitähän se
mahtaa tarkoittaa???

Pakkaudumme taksiin rinkkoinemme, reppuinemme ja sauvakävelysauvoinemme.
Perille tultua huomaan meidän olevan rautatieasemalla – stressaava
paikka! Ei kai tämä nyt ole sitä vaeltamista? Tavataan tuttuja! Hei,
Tellu ja Novakin on täällä! Kauhistus miten ihmisillä on paljon tavaraa.
Lähdetään kohden junaa. Mun tekee mieli vetää kuten asemilla aina. Emäntäni on vähän tuskastunut. Ei kai ihme, kun kantaa rinkkaa ja reppua. En nyt kuitenkaan jouda säälimään vaan kiskon eteenpäin. Hirveän
pitkä juna. Sitä vain riittää ja riittää. Lopulta mennään sisään ja
sellaseen ahtaaseen koppiin. Parasta painua tuonne sängyn alle Tellun
kanssa kuorsaamaan. Tää taitaakin olla pidempi matka, kun ihmisillä on
sängyt…

Tampereen asemalla pääsemme tarpeillemme, ja tapaamme Femin, Pösön, ja
Maran. Olga liittyy seuraamme kuulemma aamulla. On aivan ihanan lämmin
ilta. Ihmisille tulee ihan etelän tunnelma mieleen. Millastahan siellä
sitten on? Ihmiset ovat kovin iloisia ja tunnelma himpun odottava.
Vaelluksesta puhutaan. Sitä on odotettu innolla. Hitto, Selviäis jo mitä
se vaeltaminen on. Yö ollaan junassa. Vähän outoa kun juna nytkii, pysähtelee ja
kolistelee. Eiköhän täällä uni maistu, kun ihmisetkin ottaa niin
rennosti.

Lauantaiaamuna saavumme Rovaniemelle, josta matka jatkuu bussilla
Kiilopäälle. Tylsiä nuo bussien penkkien välit, on niin ahdasta. Pakko
yrittää penkille, mutta eihän tuo emäntä siihen suostu vaan saan
äkkilähdöt, ja lattialla on pysyttävä. Olgakin on jo matkassa mukana.
Bussimatka kesti 3.5 tuntia ja meni rattosasti rupattelua kuunnellen.
Sodankylässä pysähdyimme kahville. No, ihmiset herkutteli. Ei me koirat
mitään saatu, höh!

Kiilopäällä alkaa huiske ja hulina. Tavaroita siirellään rinkasta
reppuun ja päinvastoin. Vesipulloja täytetään, kahvilasta ostetaan
termariin kahvia. Ilma on paljon viileempi mitä Etelä-Suomessa.
Pitkähihaisia näyttävät kiskovan ylleen. Lopulta päästään punnitsemaan
rinkkoja. Se kuuluu asiaan. Lopulta päästään matkaan! Olenkin tässä
hiljaa matalasti äännellyt kun menohaluja on niin hirmuisesti.

Lähdemme nousemaan epämääräisiä puuportaita. Välillä on leveämpää ja
välillä kapeampaa. Hiljalleen nuo portaat harvenevat ja lopulta loppuvat
kokonaan. kuljemme kivikkoista huoltotietä pitkin. Peesarit puhuu
kaikenmailman kivistä. On törrökiveä, maakiveä, irtokiveä jne. Aina kun
joku huutaa ”mekka” pysähdymme huilaamaan. Alkupäivinä en malttanut olla
paikallaan, mutta loppuviikosta jokaisesta lepohetkestä piti ottaa
kaiken irti. Ns. mekkatauoilla korjailtiin varustusta, juotiin,
levättiin. Tunnin välein pidimme rinkkatauon. Sillon ihmiset otti nuo
isot reput selästään. Onneks mun ei tarvii kantaa mitään. Voin kiskoa
kaikessa rauhassa :()
Tuolloin lauantaina vaelsimme n. 4.5 kilometriä Porokämpälle. Kuljimme
koko matkan huoltotietä pitkin, joka oli nousuvoittoinen. Ei maastoltaan
siis mikään kovin paha. Mut, ihan parasta oli kun näin ja haistoin
poron. Se tuli sivulta eteemme johonkin reilun 10 metrin päähän. Unohdin
täysin työni! Vedin minkä kykenin. Ihme, että mustekala, joka oli
valjaan kädensijassa kiinni, ja toinen pää vyölaukun lenkissä, ei
katkennut. Emäntäni oli aika aseeton, koska molemmissa käsissä oli
sauvakävelysauvat. Mut, se poron tuoksu oli niin vastustamaton. Remmoin
ja temmoin minkä vain kykenin. Lopulta talutin kiinnitettiin
kaulapantaan ja peesari hillitsi menohalujani hihnan toisessa päässä.
Höh, ja tuolla se poro vaan on, enkä pääse!!! No, ehkä kaikkien kannalta
oli hyvä, että poro luikahti edestämme takaisin metsään…

Porokämpälle saavuttuamme tutustuimme paikkoihin ja teltat pystytettiin. Emäntäni ei kuulemma
aikaisemmin moista puuhaa ollut tehnyt. Katselin puussa kiinni ollessani
miten Sari opasti Heidiä teltan pystyttämisessä. Tuossa
kangashökötyksessä kuulemma nukutaan. Minullekin tuli oma paikka
jalkopäähän. Teltassa olikin oikeastaan tosi hyvä olla. Ei
kutkuttanutkaan yhtään. Ja oma tuttu karva tuoksui pedissäni. En öisin
jaksanut edes innostua kun ihmiset ravas pissalla. Olen onnellinen!
Leiripaikalle aina saavuttuamme tutustuttiin paikkoihin, jonka jälkeen
pystytettiin teltat. Ruokakunnittain väki teki ruokaa. Iltaa istuttiin
nuotiolla rupatellen, nauraen, teetä, kahvia juoden. Itse olin yleensä
teltassa, että polttiaiset eivät käy kimppuuni. Sitä poltetta ja kutinaa
ei kyllä olis kestänyt! Nuotion rätinä ja ihmisten iloisuus tuntui
hyvältä.

Sunnuntaina lähdimme kohden laavua. Aamu oli rauhallinen. Aamupalaa
nautittiin, teltat purettiin jne. Vielä ennen lähtöä pääsimme
poroerotteluaitaukseen juoksemaan vapaana. Ihmiset jumppasivat
harteitaan, jotta rinkan kanto sujuisi paremmin. Ja mulla taas menohalut hirmuiset. Vedin koko ajan. Alamäissä etenkin kiire oli hirmuinen. Mitä vaikeampaa maastoa sitä tarmokkaammin kiskoin,
tai ainakin emännästäni tuntui siltä. Alkumatka oli helpohkoa maastoa.
Toki polulta löytyi törröjuuria, poikittaisjuuria, ilmajuuria, erinäisiä
kiviä, lahoja puunrunkoja jne.
Jossain vaiheessa pidettiin lounastauko. Ihmiset söivät kuka mitäkin. ja
sitten huilattiin. Hm.. lepotauon jälkeen jaksoi taas kiskoa. Päivän
vaellus oli taasen 4.5 km paikkeilla, josta viimenen kolmasosa aika
hankalakulkuista maastoa. Laskeuduttaessa kivikkoisessa maastossa en
millään malttanut odottaa tarpeeksi ja kulkea tarpeeksi hitaasti, että
emännällä olisi ollut turvallinen olo. Talutin taasen kaulapantaan
kiinni ja peesari hillitsemään menohalujani. Perille päästyäni emäntäni
sanoi olevansa henkisesti uupunut kivikkomäen jäljiltä. Noh, ehkä mun
pitäis vähän hellittää vetämistä… Laavulla nukuimme teltassa Heidin
kanssa kahden. Vähän jänskätti, mutta hyvinhän se meni. Laavulla
emäntäni pääsi kokeilemaan luonnossa tiskaamista ja aamunuotiolla puuron
sekoittamista. Ja laavulla paistettiin lettuja. Hm… Herkullinen tuoksu
kantautui telttaan asti… Oi, pannulla nuotiolla tirisevä lettu… Onko
herkullisempaa??? Mä sain vaan kuivattua lihaa, porkkanaa, omenaa,
riisihiutaleita vedessä lionneena…

Maanantaina suuntasimme kulkumme kohden Kopsusjärveä. Taasen alku oli
kohtuuhelppoa maastoa kulkea. Opin huomaamaan variksenmarjat ja niiden
ihanan maun. Rupesin marjastamaan oikein urakalla opastamistehtävät
unohtaen. Kyllä syötäväksi kelpaava on aina niin vastustamaton… Heti
alkumatkasta tulimme puron ylitykseen. Meidät koirat vietiin peesareiden
toimesta yli, jonka jälkeen peesarit auttoivat isäntämme ja emäntämme
ylityksestä. Siinä piti mennä kiveltä kivelle, kokeilla sauvalla ensin
mihin astua. Siinä ei saanut kiirehtiä.! Niin, Ykki!
Saavuimme Suomunruoktulle lounastamaan. Ensin piti kuitenkin ylittää
puro. Nyt ihmiset riisuivat kengät ja sukat jaloistaan, vaihtoivat
sandaalit, jotka sai kastua. Taasen peesari vei koiraa ja emännät ja
isännät tulivat vierellä tai perästäpäin. Vesi tuntui kylmältä
tassuissa. Emäntäni ja jokunen muukin kehui miten vesi oli ihanan
viileetä ja helli väsyneitä pohkeita. Tauko pidettiin siis Suomunruoktun
varaustuvan pihapiirissä. Tänne tultaisiin huomenna pariksi yötä.
Rakennustyömiehet ahkeroivat uuden tuvan valmiiksi saamiseksi. Tekivät
meille oven eteen luiskan ja kaiteen. Todella huomaavaista!

Kopsusjärvelle oli n. puolet matkasta vielä edessä. Päivämatkan pituus
oli n. 8 km. Ja tuo viimeiset neljä kilsaa olivatkin haastavat.
Kiipesimme jyrkähköä mäkeä ylös. Minunkin vetohaluni alkoi hiipua 🙂
Tunturin laelle päästyämme huilasimme ja ihmiset testaili puheelimensa
toimivuutta. Yksitellen se onnistuikin. Ja sitten alkoi kivikkoinen,
juurinen alamäki. Välillä oli todella jyrkkiä kohtia ja mieleni olisi
tehnyt vetää hirmuisesti. Siinä maastossa se olisi ollut jo aika
vaarallista. Kuljimme hitaasti tukevia kohtia maasta etsien. Ihmiset
olivat hikisiä ja varmasti jokainen lepohetki oli tarpeen. Lopulta
saavuimme Kopsukselle polttiaisten kiusaamina ja väsyneinä. Heti alkoi
telttojen pystytys. Odottelin puun luona ja kun telttamme oli hätinä
pystyssä tuli koko reissun ainoa vesisade. Minut juoksutettiin telttaan.
Saimme kaiken juuri ja juuri suojaan. Minä köllötin tyytyväisenä Heidin
ja Sarin ährätessä tavaroidensa kanssa ahtaassa teltassa. Sateen ropinaa
kuunneltiin ja tytöt söivät suklaata. Siinä oli oma tunnelmansa. Sadetta
kesti tunnin verran, jonka jälkeen nuotio sytytettiin ja alkoi ruuan
valmistus. Tuona iltana ruokailimme myöhään. Mun ruoka tarvii kuumaa
vettä, joten meni aikansa ennen kuin ruoka oli sopivasti turvonnut.
Vähän olin jo huolissani saanko ruokaa laisinkaan, mutta vihdoin
emäntäni tuli kupin kanssa teltalle. Voi sitä riemua. Oli ihan pakko
vähän hyppiä!

Tiistaina emme pitäneet minkäänlaista kiirettä. Telttoja kuivateltiin
kaikessa rauhassa ja me koirat saimme juosta vapaana. Paikalla ei ollut
muita leiriläisiä. Se olikin ihanan rentouttavaa ja aivot saivat levätä.
Hiljalleen teltat purettiin ja valmistauduttiin matkaan. Palasimme samaa
reittiä Suomunruoktulle mitä edellispäivänä kuljimme. Edessä oli jyrkkä
nousu töppyröineen, juurineen, kivineen. Mietin pistäessäni tassua
toisen eteen, että tässäkö todella piti kiskoa alasmentäessä. Saavuimme
”kännykkäkukkulalle”, paikkaan jossa yksi puhelin kerrallaan toimi.
Edessä oli lasku. Emäntäni muisti sen paljon pahempana mitä se olikaan.
Olikin ihanaa laskeutua kanervikkoa myöden alaspäin. Saavuimme puron
ylityskohtaan. Kävimme, Eijan, Jannen ja Maran kanssa tutustumassa
Kultalan autiotupaan. Se oli ihanan tunnelmallinen paikka. Polttiaisia
oli taasen hirmuisesti. Nyt puron ylitys ei ollutkaan niin
nautinnollinen, kun öttiäiset poltti pitkin kinttuja. Varaustuvalle
päästyämme ihmiset levittivät petivehkeensä patjoille. Kolme ihmistä
nukkui kahden hengen sängyssä. Taisi olla vähän ahdasta. Onneks meillä
koirilla oli lattialla tilaa… Pysyinkin koko illan sisällä
polttiaisten vuoksi. Jahtasin ruokakuppiani. Näin sen ja nälkä oli
kauhea. Lopulta pääsin syömään… Ihmisetkin valmistivat ruokiaan ja
istuivat nuotiolla iltaa. Aivan mahtava äänimaisema… Alhalta kuului
puron solina, ja nuotiopaikalta tulen räiskettä. Se oli ihanan
rauhoittavaa ja tunnelmallista. Ja ei sovi unohtaa varaustuvan kymmenen
ihmisen ja viiden koiran kuorsausta. Jokainen veti eri tahtiin ja eri
voimakkuudella… Pösö ja Femi nukkuivat emäntänsä ja isäntänsä kanssa
teltassa, joten heiltä jäi kokematta tuo uskomaton kuorsauskonsertti…

Keskiviikkona meillä oli ns. välipäivä. Teimme päiväretken eräälle
nuotiopaikalle. Maasto oli helppoa kangasmaastoa. Nuotiolla ihmiset
viihtyivätkin monta tuntia. Minä ja kollegat otettiin rennosti. Tosin
ohikulkijoille osan piti vähän murrata ja haukahdella. Ihmiset söivät
kopsuksia. Ai että mitä ne on? lettutaikinaan laitetaan kaikkea mitä
ihmisten rinkoista löytyy. Nyt oli juustoa, tonnikalaa, tahnoja,
lämminkuppikeittoja jne. Kopsukset on peesareiden keksimä juttu heidän
ns. koevaellukseltaan. .
Palattuamme Suomunruoktulle nuotiohetki jatkui. Ruokaa ja tikkupullaa.
Tikkupullien paistossa naurua riitti. Ensiksi pullataikina piti vaivata
muovipussissa, jonka jälkeen taikina pyöritettiin spiraalinmuotoisesti
kepin ympärille. Ja Peesarit ohjeistivat paistajia ”pyöritä, pyöritä”.
”Vähän vasemmalle, varo! tippuu, tippuu… Palaa”! Naurua riitti. Osa
pullista paistettiin pannulla. Osa ihmisistä kävi purossa kunnon pesulla ja emäntänikin kehui pesseensä
hiuksensa. Se oli ollu kaiketikin aika taivaallista. Minä en noista
pesuhommista ymmärrä ! Tuhahdus!

Torstaina edessä kahdeksasisen kilometriä ja suuntanamme Rautulampi. On
jännää huomata miten loppupäivien maastosta ei muista kovin hyvin. Ehkä
kulkeminen vaikealla maastolla oli helpottunut jonkin verran. Minukin
vetohalut oli aika vähissä. ylämäissä en vetänyt laisinkaan. Poron
jälkiä innostuin jäljestämään ja marjoja syömään. Suuntaa en malttanut
oikein pitää. Muuten veto oli kohtuullista. Lounastaukomme on jäänyt monelle vaeltajalle mieleen. Päivät olivat viikon aikana vain lämmenneet. Nyt tunturissa asteita 25 ja miltein
tuuletonta, vaikka aika korkealla olimmekin. Lounaan jälkeen kaikki
ottivat rennosti. Mietinkin, miten voi olla näin hiljaista 12 ihmisen ja
7 koiran leirissä. Ei kuulunut ääntäkään ja oli niin hyvä köllöttää
auringon paistaessa. Tuo hetki varmasti säilyy mielessäin pitkään.

Saavuimme Rautulammelle hyvissä ajoissa. Pystytimme teltat, tai minä
kyllä katselin vierestä… Leirialueella oli paljon muitakin vaeltajia.
Tein tuttavuutta erään vieraskielisen miehen kanssa 🙂 Ja ei sovi
unohtaa, että sain ruokaani aimoannoksen lisuketta kun Heidi, Eija ja
Sari eivät jaksaneet syödä kaikkea pastaruuastaan. Suklaamoussea eivät
sentään tarjoilleet minulle. Viimeistä iltaa vietettiin tutusti nuotion
räiskeessä lettuja paistaen ja kakkua maistellen.

Enään yksi päivä maastossa. Lähdimme perjantaiaamuna hyvissä ajoin
kohden Kiilopäätä. Ja taas on todettava, että maastosta ei muistu
mieleen erityisen hankalia kohtia. Porokämpältä eteenpäin reitti oli
sama mitä aivan alkumatkastamme. ilma oli helteinen. Vettä kului ja me
koirat läähätettiin ja aina kun tuli tilaisuus vedettiin maihin
huilaamaan. Matkaa kiilopäälle oli 10 km, ja kuljimme suht reippaasti.
Kiilopäälle päästyämme halailimme toisiamme ja olimme onnellisia siitä
miten upea vaellus oli nyt takana. Rinkat punnittiin ja majottauduimme.
Ihmiset kiiruhti suihkuun ja saunaan. Kuulemma tuntui uskomattoman
hyvältä olla putipuhdas. Vaellusvaatteet äkkiä rinkan uumeniin pesua
odottamaan.

Ennen seitsemää lämmintä 23 astetta ja ihmisten juoma siideri maistui
huikaisevan hyvältä terassilla. Niin ne kehivat! Söivät hirmuiset
annokset poronkäristystä ja marjarahkaa. Ähisivät ja puhisivat täysin
vatsoin. Kyllähän me koirat oltas voitu auttaa, vai mitä kollegat? Nuo
ihmiset ei vaan tunnu muistavan!!! Kumma juttu! Vielä ennen nukkumaanmenoa kokoonnuimme iltaa istumaan ja vaellusta
muistelemaan ja kommentoimaan. Uni ihmisille maistui leveissä sängyissä
makoisasti. Itse innostuin aamupuolella rapsuttelemaan. Höh, tuo
teltta-asuminen taitas sopia mulle.

Aamutoimet, ruoka ja sitten kotimatkalle. Meillä oli aivan ihana
bussikuski, joka kertoili matkan varrella olleista paikoista erinäisiä
tarinoita. Sodankylässä vietimme taas kunnon kahvitauon.
Rovaniemellä taas menimme pitkään junaan ja ahtaaseen koppiin. Tosin
ihmiset kokoontuivat rupattelemaan ja iltaa viettämään. Nukutti
ihanasti, joten kömminpä taasen sängyn alle… Aamulla seitsemän pintaan olimme Helsingissä väsyneinä, mutta
onnellisina! Kotiin pyykinpesuun ja rentoutumaan!

Julkaistu

Kiireinen viikko monella tapaa

Vauhdikas viikko on takana. Nyt mukissa Hopeapilvi –nimistä vihreää teetä, avokkini katsoo nyrkkeilyä ja otetaan ihan rennosti saunomisen jäljiltä raukeina.

Tällä viikolla on ollut paljon töitä. Työmäärää nosti lomalaisten hieronnat, tosin nyt työt jakaantuivat molemmille kahdelle päivälle. Lisäksi avokkini hoiti vakiohierontakeikkapaikallaan tiistaina ja torstaina jolloin itse hieroin lomalaisia lomapaikalla sekä kotona oman firmamme asiakkaat. Avokin lomalaisten hieronnat olivat maanantaina ja keskiviikkona milloin itse tein töitä kotona. Omat asiakkaat keskittyivät loppuviikkoon, joten maanantaina ennätin hoitelemaan Opaskoirakerhon asioita. Lokakuun kerhoillassa olimme Kampissa teemana ruuhkassa liikkuminen. Marraskuussa on ulkoasusteiden ja jalkineiden esittelyä sekä loppukuusta pikkujoulut Partiopoukamassa. Ensi vuoden toimintaa suunnittelemme jo nyt. Tammikuun lopulla olisi tarkoitus järjestää viikonloppukurssi Porvoossa. Tarkoituksena saada hyviä harjoittelumahdollisuuksia kaupunkiliikkumiseen. Aika-ajoin on hyvä kävellä opaskoiran kanssa siten, että joku näkevä katsoo miten liikkuminen sujuu, miten koira hakee esim. suojatiet, ovet, portaat tms. Ja jos on jotain ongelmia, niitä koetetaan ratkaista ja. Peesarit eivät kuitenkaan ole kouluttajia vaan vapaaehtoisia apureita. Käy tutustumassa osoitteissa

www.peesarit.fi

www.opaskoirayhdistys.fi

www.opaskoirakoulu.fi

Tiistaina töiden jälkeen piipahdin Tupper-kutsuilla. En ole varsinaisesti mikään Tupper-fani, vaikka myönnettävä on, että tuotteet ovat kestäviä ja korkealaatuisia. Sorruin tekemään pienet ostokset minäkin. Kutsujen emäntä oli leiponut aivan ihania kala- ja kinkkutuulihattuja 😀 Itselläni oli viime viikon lauantaina Evelacen Alusvaatekutsut, ja sieltä tuli tehtyä isommat ostokset. Avokkinikin sai omansa 🙂

Keskiviikkona sain hoidettavakseni kaksi ihanaa koiraa ihmisasiakkaiden lisäksi. Päivään kuului myös kirjallisia töitä, firman kuukausilistojen tekoa laskelmineen. Illalla rentoutumaan harrastuksemme maalipallon pariin. Nykyisin meillä on keskiviikkoisin tekniikkaharjoitukset joidenka perään olen vinkunut vuosia. Vihdoinkin treenit ovat toteutuneet. Selkeästi tekniikkatreenien myötä huomaa pelaamisessaan kehitystä ja varmuuden paranemista. Töitä tosin on edelleen, mutta tekniikkaharjoitukset motivoi ja antaa hyvän fiiliksen.

Lomalaisettorstaina hierottua kiireisesti kotiin töitä jatkamaan. Ei päivän päätteeksi paljoa tarvinnut miettiä mitä puuhaisi. Pakkaaminenkin Opaskoirayhteyshenkilöpäiviä varten jäi perjantaiaamuun.

Ne pidettiin lauantaina Ylöjärvellä. Perjantaina ennen yhteyshenkilöiden saapumista Opaskoirayhdistyksen hallitus kokoontui. Iltaa vietettiin saunoen, kuulumisia vaihtaen ympäri Suomea tulleiden ihmisten kanssa. Lauantaina oli se virallisempi osuus. Kävimme tämän vuoden toimintaa läpi ja ensi vuoden Opaskoirakerhojen suunnitelmia.

Kotimatkasta ei sattumia puuttunut. Emme saaneet asemalla apuja, jouduimme koirinemme liukuportaisiin. Onneksi huomasin kepillä ajoissa ettei mitään vahinkoa syntynyt. Laiturillekin löydettiin lopulta ja junaan päästiin. Tosin yhden koiran putoaminen laiturin ja junan väliin aiheutti sydämen tykytyksiä… Onneksi koira selvisi säikähdyksellä. Jäi kuitenkin mietityttämään miten sen laiturin ja junan välinen rako voi vaihdella niin paljon, ja tuntuu aika pelottavaltakin. Oma koirani hyppäsi reippaasti portaille määrätietoisena. Junassa vielä tuli ilmi, että menomatkalla oli leimattu meidän tulomatkan liput, mutta onneksi konnari antoi meidän jatkaa matkaamme.

Kotona minua odotti avokki juustolautasen ja punaviinipullon kera, nam… Ihanaa!

Ja tänään vietin aikaa ystäväni kanssa Kauneus- ja terveysmessuilla. Löysin aivan huipputukevat urheiluliivit, laastarimallisen kylmägeelin, kuivattuja marjoja, luomusuklaata ja teetä. Oli kiva vaan kuljeskella ja tutustua tuotteisiin ja höpötellä ystävän kanssa. Kotona vielä saunomista ja rentoa illanviettoa… Tästä jaksaa aloittaa uuden viikon.