Symppikset alpakat

Viime viikolla saimme vieraaksemme ystäväpariskunnan, jonka kanssa sunnuntai-iltana kävimme Lahdessa kesäteatterissa katsomassa Mökkinaapurit-nimisen esityksen. Alkuun esitys ei oikein saanut syttymään, mutta onneksi edetessään koheni huomattavasti. Monilla näyttelijöillä oli (etenkin nuorilla naisilla) kovin samanlaiset äänet, joten välillä oli sokeana vaikea pysyä mukana siinä kuka on kuka. Myöskään äänentoisto ei ollut paras mahdollinen. Toisaalta, kesäteattereissa ei varmaankaan ole resursseja niin paljoa kuin esim. kaupunkien teattereissa. Asiasta en todellakaan tiedä mitään. Siltikin kesäteatterissa oli oma mukava tunnelmansa 🙂

Viikko alkoi hyvin sateisena, joten maanantaina kulutimme aikaamme paljon sisällä. Onneksi alkuillasta sade loppui ja pääsimme istuskelemaan toviksi nuotiolle ennen saunaa. Seuraavana päivänä lähdimme Hyvänmielen alpakat-tilalleMäntsälän keskustan lähistölle. Tilalla on kesätiistaisin 11-17 kotieläinpäivä milloin tilan eläimiin pääsee tutustumaan 7 euron pääsymaksulla.

Mökiltä lähteissämme ei vielä satanut, mutta sade vain yltyi kierrellessämme eläimiä katsomassa. Sateen vuoksi jäi näkemättä esim. mohairlampaat. Ne eivät sadesäällä kuulemma ulkona pahemmin viihdy. Alpakat olivat viehättäviä otuksia pitkine jalkoineen ja kauloineen. Ulkona aitauksen takana minulle tuli valtava halu päästä koskettamaan alpakkaa tunteakseni miltä sen villa tuntuu.Ja tallitilassa toiveeni toteutui, pääsin tunnustelemaan alpakkaa tai oikeammin sanottuna alpakoita 😀 Kiitos tilan emännälle siitä. Ja kyllä alpakan villa tuntui käteen pehmoiselta, lämpimältä ihanalta. Ja miten ne olivatkin niin symppiksen uteliaita ja pitivät suloista mää-ääntelyä 😀Edellispäivänä tilalla oli syntynyt alpakka-vauva, josta Maija sai napatuksi kuvan. Ymmärrettävästi sitä ei voinut tunnustella.

Onnistuimme näkemään vuohia.

Tilan aaseja ja hevosiaLisäksi tilalla oli pupuja, kanoja, koiria, kissoja ja mikropossu, joka houkuteltiin leivällä esille ja possu saapui unipeittonsa kanssa leipää rouskuttamaan.Koirista tapasimme Saran, joka pienenä terhakkaana pyöri jaloissa ja vähän koetti hypähdelläkin. Tilalta voi ostaa myös lankoja, jotka nyt olivat loppuneet. Päätyö on vierailut esim. vanhainkodeissa.

Päivä jatkui sateisena. Kaupan kautta mökille. Täällä kahvittelua, ruuan laittoa, rentoilua. Keskiviikkona jäimme avokin kanssa keskenämme mökille. Torstaina oli niin viileää ja kosteaa, että takkaan oli laitettava tulet. Aikaa kulutimme kirjojen, yleisurheilun ja minä neulomisen parissa. Perjantaina luoksemme saapui toinen pariskunta. Illalla kala-aterian jälkeen saunoimme ja me naiset jäimme höpöttelemään pitkälle aamuyöhön. Onneksi lauantaina oli lämmin ja aurinkoinen päivä. Aterioitiin ulkona kasvisvartaita ja lammasta, jälkkäriksi jäätelöä. Jossain vaiheessa sadekuuro ajoi nuotiolta sisälle, mutta palasimme tovin päästä nuotion lämpöön. Sunnuntaina vieraiden lähdettyä aika sujahti ulkosalla neuloen ja kirjaa kuunnellen kunnes vaihteeks alkoi satamaan.

Juhannus kahdestaan

Vietimme avokin kanssa edellisjuhannuksen tapaan juhannuksen keskenämme täällä mökillä. Edellisessä postauksessani kirjoitinkin vesipumppuhuolista, jotka nyt ovat onneksi vihdoin selätetty. Juhannusta pääsimme vesiongelmitta viettelemään. Aattona nautiskelin rauhaisasta olosta neuloskellen teemuki nokan alla, jonka jälkeen kokkailin meille parmesan-keksit, zazikin, ja grillikasvikset. Zazikiin laitoin ainakin kuusi valkosipulin kynttä. Saatiin aikas tömäkkää lisuketta grilliaterialle ja seuraavalle päivälle sipsien kanssa 🙂 Kasvisnyyttiin laitoin esikeitettyä punajuurta, kesäkurpitsaa ja sipulia. Maustoin soijalla, hunajalla, mustapippurilla ja voilla. Avokin lämmittäessä saunaa nautiskelimme herkullisia parmesan-keksejä.

Saunoimme ajan kanssa välillä lampeen pulahdellen. Välillä ripeksi vähän vettäkin ja aterialle käydessämme vähän jännitti saataisiinko vettä niskaamme vai ei. Kävi tuuri. Loppuiltana ei satanut laisinkaan. Grillissa kasvisten lisäksi paistui lehtipihvit.

Ennen yhtätoista sytyttelimme nuotiokokon.Nuotiolla nautiskelimme jälkiruuaksi Jymy suklaajäätelöä ja baileyseä. Yhdistelmä oli vähän liian makea. Nuotiotunnelmasta kuitenkin nautiskelimme.Puolen yön aikaan kävimme pienellä kävelyllä lähipellolla. Siellä kuulimme mm. lehtokurpan kurnutuksen ja kaukaa punakylkirastaan laulun. Nuotiolla istuskelimme yli yhteen. Lopulta kuitenkin väsy voitti ja painuimme unille.

Juhannuspäivänä oli upea aurinkoinen sää. Kävimme taasen kävelemässä pelloilla tavoitteena nauhoittaa kiurun livrrystä. Siinä emme onnistuneet, mutta saimme ilmeisesti tuulihaukan varoitusäänen hyvin läheltä nauhoitettua. Peltokävelyn jälkeen istuskelimme laiturilla sipsejä napostellen ja siiderit/oluet juoden. Välillä pulahdettiin uimaan. Myös Otto kävi kahlailemassa. Ennen ateriointia neuloskelin. Viinilasillisten ääressä aterian jälkeen innostuimme laittamaan nuotioon tulet. Puolen yön jälkeen kuitenkin avokki väsähti. Laitoin yöksi nauhurin puuhun nauhoittamaan ja painuin itsekin unille.

Sunnuntai oli erittäin rauhallinen rento päivä. Istuin ulkosalla kuunnellen kirjaa ja neuloen turkkilaisella neuloksella huivia. Iltaa kohden sää muuttui sateiseksi ja sateinen oli myös maanantai. Tuolloin leikkasin kymmenen lintuäänitettä yöllisistä nauhoituksista avokin potiessa selkäänsä.

Muutamaksi päiväksi kaupunkiin. Kaupunki päivät täyttyivät asiakkaista ja kaveritapaamisista. Tiistai-iltana ystävämme päivitti tietokoneeltani ruudunlukuohjelman ja nettiselaimen. Huomenna samainen ystävä tulee päivittämään koneeseeni windows kympin, huih. Ehkäpä tänä räyhkänä sitten toimii paremmin 😀 Keskiviikkona tiiviin työpäivän jälkeen istuskelin partsilla teestä ja jätskistä nautiskellen ja kaverin kanssa rupatellen parisen tuntia. Perjantaina puolestaan avokin lähdettyä jo takaisin mökille sain vieraakseni ratsastusystäväni. Söimme herkullista ruokaa parvekkeella kesäisestä säästä nautiskellen. Muutama tunti sujahti rattoisasti kuulumisia vaihtaen. Näin saatiin seuraava lomapätkä käyntiin 🙂 Huomenna piipahdus kaupunkiin ja tiistai-iltana taas loma jatkuu…

Hurmaava kevät – puuhastelua ja luontoa mökkitunnelmin

Päivälleen kaksi kuukautta sitten Ykki matkasi tähtien kotiin, joten aloitetaan tämä valokuvapostaus kevään luonnosta ja mökkitouhuista Ykki-herran muistopensaan istutuksella.

Maanantaina 30.5. puolen päivän jälkeen avokki kaivoi kuopan, jonka jälkeen otimme Ykkin uurnan. Kävelimme hiljalleen avokin kanssa ja heittelimme tuhkaa paikkoihin missä Ykki pihapiirissä viihtyi. Tuhkaa ripoteltiin mm. kuusen alle, tien laitaan, nurmikolle ja tietysti lampeen.Aluksi minua hiukan hirvitti koskea tuhkaan, mutta ei se lopulta pahalta tuntunutkaan. Laiturilla seistessämme ja tuhkaa lampeen ripotellessa tuhkan ripottelun ääni kuului veden pinnasta ja jaloissa tunsi miten tuhka lensi tuulen matkaan. Uurnasta tuhkaa meni ripotteluihin hyvin pieni osa, joten laskimme uurnan lammen puolelle kuoppaan.Jo silloin kun Ykin lähdöstä tähtien kotiin päätettiin ja siitä äidilleni kerroin, hän kertoi haluavansa olla paikalla kun tuhka levitellään/muistopensas istutetaan. Pitkällisen pähkäilyn ja tutkailun jälkeen päädyttiin lumipalloheisiin, jonka äiti istutti Ykin oikealle puolelle.Ja tässä vielä lumipalloheisi istutettuna Ykkin levätessä vierellä lähellä lampea, paikkaa mikä sai koiran intoontumaan 😀 Miten onnellinen ja kiitollinen olen siitä, että Harmaakuono oli elämässäni. Tassun jälki sydämessä 🙂

Äidin ollessa mökillä kanssamme, ehdimme touhuamaan muutamassa päivässä paljon. Pesin tuvan lattialla olevan ison villamaton suihkuhuoneen lattialla avokin tehdessä mansikkamaata ja äidin kylväessä kesäkukkasia ja herneitä.Innostuinpa pesemään pyykkikoneessa lampaantaljat sekä ikkunaverhot. Kun verhot pesin oli ikkunatkin pestävä. Äiti katsoi ettei jäisi raitoja minun pestessäni ja eihän sekään malttanut ihan olla osallistumatta.

Minun kokatessa raparperipiirakkaa sekä broiler-pinaattipyöryköitä avokki äitini kanssa kokosi Lidlistä ostetun kasvihuoneen. Aikaisempina päivinä oltiin jo istutettu taimet ruukkuihin.Toivottavasti nyt yrttikasvatukseni onnistuu. Kasvihuoneessa on kasvamassa mm. rukolaa, salaattia, minttua, carrynlehtiyrttiä, orekanoa, lehtikaalia, kesäkurpitsaa. Vanhaan yrttipenkkiin tehtiin kymmenen taimen mansikkamaa.Tuskinpa vielä tänä kesänä montaakaan mansikkaa saadaan, vaikka nyt viikonloppuna huomasimme muutaman raakileen.

Parina päivänä pöhisi myös hyötykasvikuivuri. Kuivasin nokkosta, koivun, vadelman ja mustaherukan lehtiä. Voikukan lehdet eivät jostain syystä oikein onnistuneet. Nokkosen riipiminen osottautui aika hankalaksi. Olisi pitänyt olla käsissä huomattavasti ohuemmat hanskat, samalla kuitenkin sellaiset hanskat joidenka läpi nokkonen ei polttaisi. Hanskat, jotka käsissäni oli todella hankalat. Niillä ei tuntenut mitään, joten äidiltä oli jatkuvasti kyseltävä onko tässä vielä lehtiä…

Ostin kaksi lopeliaa mosaiikkiruukkuun, jonka keväällä Inkun Ideapajassa tein. Ruukun valmistuksesta löytyy kerrontaa kera kuvien maalis- ja huhtikuun postauksista. Tässä nyt ruukku käytössä koristamassa mökin pihapöytää 🙂Tänäkin kesänä kuistiamme koristaa kerrottu miljoonakello. Nyt värimailma tummaa liilaa, valkoista ja fuksiaa.

Äiti napsasi kuvat vielä keltaisesta kivikkokasvista, jota kasvaa laatotuksen vieressä olevalla kivellä, ojassa kukkivista kulleroista sekä violeteista kevään varhaisista kukkasista joidenka nimeä ei muistanut.

Istuimme nuotiolla äidin vierailun viimeisenä iltana. Itikoita oli järkyttävän paljon. Ei savut eikä vaatteet tuntuneet pärjäävän sitä itikkalaumaa vastaan. Nuotiohetkemme jäi valitettavan lyhyeksi. Loppuviikosta avokin kanssa istuimme pidempään ja itikoitakin oli vähemmän. Tuolloin nauhottelimme lintujen laulua. Tässä nuotiokuva 5.5. illalta.Tuona pidennettynä viikonloppuna nauhoittelimme luonnon ääniä ja teimme puuhommia. Lauantaina sahailun ja klapittamisen jälkeen sauna maistui luonnon ääniä tauoilla kuunnellen.Tuntui niin hyvältä sään lämpeäminen ja kevään räjähtäminen. Yht’äkkiä puissa oli lehdet, tarkeni syödä ulkona, sammakot kurnuttivat ja linnut lauloivat.

Kahtaviikkoa myöhemmin 20.5. oli voikukat vallanneet nurmikentän 🙂Hieno kevätsää helli meitä tälläkin kertaa. Siksipä oli nostettava televisio ulos, jotta pystyimme grillatessa seuraamaan jääkiekkoa Suomen välieräottelua.Edellisiltana kuljeskelimme nauhurin kanssa lintuja nauhotellen. Saimme hyvän pätkän mm. töyhtöhyypän, lehtokurpan ja laulujoutsenien äänistä. Istuimme nuotiolla puolille öin ja lauantaina avokki paukutti puita minun potiessa alaselän kipua. Pitihän Otto-herran tarkkailla puukasan kasvamista.

Nyt menen keittämään teetä, katan parvekkeelle kupit ja mansikka-vuohenjuustopiirakan palat lautasille. Nautiskelemme kesähetkestä avokin lopetettua työt. Minulla on odotukset piirakasta korkealla, tuollaisista raaka-aineista ei voi tulla kuin hyvää. Tosin laihduttajan evästä se ei ole.

Alkukevään tunnelmia valokuvin

Nuokkuvat viime vuoden kasvien jäänteet ja väsynyt vanha koira kertovat paljon siitä millainen meidän huhtikuumme oli. Sydän täynnä tuskaa ja surua, mutta sittenkin elämä on jatkunut ja paljon mukavia asioita tapahtunut. Ehkäpä yllä oleva kuva kuitenkin ilmentää aika hyvin niitä huhtikuun alun päivien tunnelmia. Yksi aikakausi elämästämme oli päättymässä ja toinen alkamassa. Tuona huhtikuun ekana viikonloppuna saimme kuitenkin vielä nauttia Ykkin läsnäolosta, ja kyllä Ykkikin tuntui nauttivan meidän sahatessa ja pilkkoessa puita.

Olen erittäin onnellinen kun meillä oli mahdollisuus viettää vielä kerran viikonloppu yhdessä mökillä, ja sääkin oli suosiollinen. Haikein mielin palasimme sunnuntaina kotiin, mutta rakas Harmaakuono sai vielä viettää ulkoillen lähes koko lauantain.

Kahta viikkoa myöhemmin ei enään Ykki ollut luonamme. Ikävä ja suru oli suunnaton. Lauantaina kuitenkin reipastuimme puuhommia tekemään. Yksi oli joukosta pois. Sen aisti koko ajan. Puuvarasta ei ollut luonamme. Toisaalta fyysinen rasitus teki niin mielelle kuin kropallekin hyvää. Puutyöt ei vaan sujuneet yhtä tehokkaasti kuin paria viikkoa aiemmin. Kuusipuu oli kovaa ja oksaista, joten avokin voimia tarvittiin klapittamiseen.

Päivän aikana Otto innostui pari kertaa kirmaamaan, mutta enimmäkseen poika oli tavattoman vaisu meidän surumme huomaten. Hiljalleen kuitenkin Otto tuli tökkimään kuonollaan ja ilmaisemaan olevansa läsnä.

Illalla puuhommien jälkeen saunan lämmitessä löysin käsityöinspiraation ja pujottelin tukka sekaisena lasihelmikaulakorun 🙂

Vietimme mökillä myös synttäriviikonloppuni äidin ollessa vieraana. Häneltä ja Riihimäen tuttavilta sain kauniin neilikkakimpun.Vietimme mukavan ja rauhallisen viikonlopun. Oli todella kylmää, harmittavan kylmää. Rentoilun lisäksi teimme taasen avokin kanssa vähän puuhommia äitini kokatessa maksakastiketta kera perunoiden ja toisena päivänä lettuja kera mansikkahillon.

Hiihtolomaviikolla täysi kuu möllötti tiistai-iltana meidän käydessä pulkkamäessä 🙂Luntakin oli niin paljon tuolla viikolla, että avokki pääsi lumitöihin.Otto täytti viisi 27.2.

Hanami

Kotiuduttuani Lintujen yöstä ehdin torkkumaan reilun tunnin. Unta häiritsi voimakkaat sadekuurot. Kohina oli melkoinen. Unisena mietin miten pukeutuisin Hanamiin. Vielä kun väsymyksen vuoksi paleli päädyin villatunikaan kera takin. Reppuun sadeasu ja ei muuta kuin matkaan.

Kirsikan kukkien paras kukintavaihe oli jo mennyt viikolla aiemmin, rankkasateet olivat myös tehneet kukille tuhojaan.

Roihuvuoren puiston kunnossa pito luokitus on korkein mahdollinen. Ja kyllähän puistossa olikin siistiä ja japanilaistyylistä puutarhaa.

Sää parani hetki hetkeltä. Sadetta ei onneksi tullut ja tuntien aikana pilvetkin väistyivät. Kiertelimme puistoaluetta hiljalleen kävellen. Oton oli kovin vaikeaa pysyä oikealla puolella kapeiden teiden reunaa. Paikalla oli myös paljon koiria, jotka välillä kiinnostivat. Kaikenkaikkiaan Otto kulki kuitenkin ihmisvilinässä hienosti.

Hanamihan on kirsikankukan juhla ja se pidetään parhaaseen kukinta-aikaan. Nyt kuitenkin kukinta lämpimien ilmojen myötä ehti jo mennä. Tässä kuitenkin vielä kukkivaa kirsikankukkaa 🙂

Aikamme kierreltyämme istahdimme syömään. Kanavartaat ja kasvisnuudeli olivat todella herkullisia ja kasvisnuudeliannos iso. Japanilainen limsa ei kyllä pisteitä saanut. Ensinnäkään pulloa ei meinannut saada auki. Lopulta oli käytävä kysymässä neuvoa. Korkin keskusta painettiin pulloon ja sinne se jäi kilisemään limsan sekaan.

Nyt alkaa olla kielojen aika. Mä niin toivon, että mökkimme ympäristöstäkin niitä löytyisi ja saisimme niitä muutaman maljakkoon tuoksumaan. Siitä on vuosia kun viimeksi olen kieloa tuoksutellut, joten jos niitä vain on, äiti saa poimia niitä.

Aikamme kierreltyämme istahdimme penkille rupattelemaan ja Maria odottelemaan. Ottokin otti rennosti valjaat yllään.

Vaikka Hanamissa ei sinänsä ollut oikein mitään sokealle, oli kiva kierrellä ja nautiskella raikkaasta sateen jälkeisestä säästä, vaihtaa kuulumisia ja rentoilla. Marin kanssa jatkoimme vielä lisäravinteita käsitteleville kutsuille. Kuunnellessani tuotteista Lintujen yö ja herääminen ennen kolmea alkoi verottamaan jaksamista. Kotona odotti mökiltä kotiutunut avokki. Kuunneltiin lintunauhotuksia ja kertoiltiin kuulumiset viikonlopulta. Yhdeksän jälkeen kömmin yöpuulle avokin vielä tutkaillessa netistä jotain.

Retkikohteena Koiramäen pajutalli

Huhtikuun viimeisenä tiistaina kokoonnuimme rottinkikerholaisten kanssa tutustumaan Koiramäen pajutalliin Tuusulaan. Lämpöasteita oli muutama hassu ja vesisade. Oli varmasti huhtikuun kylmimpiä ja sateisinpia päiviä. Ei keli osunut tällä kertaa oikein kohdalleen. Siitä huolimatta kiersimme ulkona paikat missä pajutöitä oli esillä. Onneksi välillä pääsi kiertelemään sisätiloihin, samalla sai vähän lämmitellä 🙂

Oli niin kylmä, että välillä oli pakko pitää sormikkaat kädessä, joka tietystikin hankaloitti pajutöiden tunnustelua. Ja eihän märät työtkään kovin kivoilta tuntuneet. Päättäväisesti kiertelimme ulkotallit ja peikkometsän säästä huolimatta. Oli tosi hyvä kun Hema oli mukanani. Käytävät olivat kapeita, joten isohkona ryhmänä liikkuminen olisi ollut hankalaa.

Pajusta oli tehty paljon erilaisia töitä. Moneen oli mahdollisuus laittaa kukkaruukku. Minua ihmetytti tuotteiden edullisuus. Onhan paju nopeasti kasvavaa, mutta monetkin työt olivat varmasti haastavia tehdä? Itse ihastuin tähän siiliin. Tosin se jäi ostamatta 🙁

Töissä oli käytetty myös muita materiaaleja kuin pajua. Minua viehätti tämä koivuhalosta tehty kaivo 🙂 Kuvassa taitaa olla useampikin kaivo?

Tämän hevosen lisäksi pajusta oli tehty myös lehmiä niiden oikeassa koossa.

Peikkometsän tutkailu jäi aika vähäiseksi märkyyden vuoksi, mutta isoja töitä sieltäkin löytyi 🙂

Sisätiloissa pajutöiden lisäksi myynnissä oli mm. erilaisia koriste-esineitä, kynttilöitä, pöytätapleteita, liinoja, pyyhkeitä, kransseja jne. Itse ostin mustaa teetä, jossa lakritsan juurta ja vanilia-aromia, ruotsalaista raparperimehua, joka on aika mukavan makuista. Minun makuuni sokeria voisi olla ehkä hiukan vähemmän. Teestä pidin alkuun kovastikin, mutta aika nopeaan kyllästyin lakritsan makuun. Lisäksi ostin peltirasiallisen kovia makeisia.

Oli kiva kierrellä Koiramäen pajutallilla. Välillä etenkin sisätiloissa tavarapaljous vähän alkoi ahdistamaan. Tuotteet olivat kuitenkin varsin kohtuuhintaisia. Kahvila oli myös hyvinkin kukkaroystävällinen hinnoiltaan. Ulkosalla kauniimmalla ja vähän lämpimämpänä päivänä olisi taatusti viivähtänyt pidempäänkin pajutöitä tutkailemassa. Suosittelen mahdollisuuden tullessa käymään paikassa ihailemassa ja ostamassakin upeita käsitöitä.

Koreja ja koruja

Rottinkikerhomme jäi kesätauolle jo kolme viikkoa sitten, joten on aika esitellä teille millaisia koreja sitä tulikaan kevätkaudella punottua.

Leikittelin paljon väreillä. Punoin värillisellä rottingilla tai käytin värillisiä helmiä. Tämä ovaali puna- ja vaaleasävyinen kori löysi kodin kissataloudesta ja ilmeisesti nelijalkainen ystävä viihtyy korissa 🙂

Tähän kapeaan ja korkeaan ruskeaan koriin hopeahelmillä olen todella tyytyväinen. Koriin sopii esim. viinipullo. Kun laitoin kuvan Facebookiin korille löytyi ostaja alle puolessa tunnissa.

Sydänkorista tuli kivan kesäinen vihreiden helmiensä ansiosta.

Voirasiakori valmistui hetkessä.

Päätin kokeilla litteän rottinkinauhan käyttöä. Keskikokoisen korin tummempi osa on punottu litteällä rottingilla.

Sipulikori oli kevään suuritöisin työ. Siinä pääsin harjoittelemaan niin leventämistä kuin kaventamistakin. Alkuun levennys ei ottanut sujuakseen ja ehkäpä siksi alaosa ei täydellinen muodoltaan ole. Kori on petsattu tammipetsillä.

Tämä vaalea kapea korkea kori mustilla helmillä on hyvin samanlainen kuin ylempänä oleva ruskea korilla hopean värisin helmin.

Tämä hieman halkaisijaltaan isompi, mutta matalempi kori sopii hyvin vaikkapa ruukun suojaksi. Valitettavasti mustat helmet ovat hiukan värjänneet joistakin kohdin alapuolella olevia rottinkikerroksia. Tosin kuva on otettu siten ettei ne kohdat näy. 🙂

Tein toisenkin ruskean korin hopeahelmin, mutta jostain syystä siihen tuli vinouma eikä koria ole vielä lakattu. Lisäks on vihreällä rottingilla punottu kapea korkea kori kesken. Syksyllä sitten letitys.

Keramiikassa joskus oli tovi luppoaikaa ennen kotiin lähtöä. Tein neljä riipusta, jotka raakapolton jälkeen värjäsin itse enkopelasitteilla, joidenka päälle laitettiin vielä läpinäkyvä lasite ohjaajan toimesta. Heman kanssa ostettiin Sinellistä mustaa nahkanauhaa ja tehtiin koruiksi 🙂 Viime torstaisia myyjäisiä varten korut paketoitiin sellofaanikorupusseihin. Edellisessä keramiikka-esittelypostauksessa taisikin riipuksista olla kuvat. Tässä kuitenkin nyt valmiina koruina korupussissa ja ilman.

Tässä ensinmmäinen helmikaulakoru, jonka tein Harmaakuonon lähdön jälkeen. Inspiraatiohan oli hiukan huhtikuun alkupuoliskolla kateissa. Ollessamme mökillä surutyötämme tekemässä lauantai-iltana klapien hakkauksen jälkeen inspiroiduin tähän.

Tämä sateenkaarihelmi-koru tuntui työläältä tehdä. Ehkä se johtui helmien pienuudesta. Lisäksi kierrelukko temppuili, mutta tulipahan koru eräänä maanantai-iltana valmiiksikin.

Vappupäivänä pujottelin parvekkeellamme upeasta kevätsäästä nauttien tämän kesäisen kaulakorun. Tykästyin kovasti neliön muotoisiin kullan värisiin helmiin ehkäpä juuri niiden erilaisuutensa vuoksi.

Ykki, iloinen energiapakkaus – 12 muistelukirjoitusta rakkaasta ystävästä

Tänään on päivälleen 12 vuotta siitä kun aloitimme Ykki-herran kanssa yhteisen taipaleemme. Tuntuu todella käsittämättömältä, että siitä on todella näin kauan. Tuo hurmuri ehti olla luonani paria viikkoa vaille 12 vuotta. Ei ihme, että Ykin lähtö on ottanut aika koville. Tänään ei kuitenkaan surra vaan muistellaan Ykkiä. Tähän postaukseen olen koonnut ystäviltämme, elämässämme tärkeiltä ihmisiltä heidän muistojaan tuosta meidän rakkaasta sydänten murskaajastamme.

Kurssikaverini Marjan muisto Ykistä on samanlainen kuin minulla itsellänikin 🙂
”Olimme samalla yhteistyökurssilla v. 2004 Onnelassa. Oman koirani lisäksi muistan kurssilta parhaiten Ykkin. Se loikki iloisesti ja energisesti vastaan majoituskäytävällä. Useamman kerran se moikkasi ranteesta kiinni ottaen tai tassut rintaa vasten hypäten. Vähän vaikutti siltä, että Ykki vie ja Heidi vikisee… Kurssin jälkeen tapasin Ykkiä harvoin, mutta energiapakkauksesta taisi varttua aikaa myöten kunnon opaskoira.”

Olemme Susannan kanssa tunteneet liki 20 vuotta ja onpa meitä kaksosiksikin joskus luultu 😀 Molempien elämään tuli opaskoira sen muuttaen. Susanna muistelee ja pohdiskelee:
Edesmennyt oppaani Nero oli Ykki-herran velipuoli; koirilla oli eri äiti, mutta sama isä. Ykki oli puoli vuotta minun Neroani nuorempi. Nero sai elää pitkän elämän, vaikka ei sentään aivan niin pitkän kuin velipuolensa. Nero lähti täältä kolme vuotta sitten juurikin 3.5., jolloin tuli kuluneeksi yhdeksän vuotta Heidin ja Ykin yhteistyön alkamisesta. Samalle päivälle riitti siis sekä surun että ilonkin aiheita.

Olen tavannut Ykin ensikertaa, kun se oli Heidin kanssa viettämässä kotiviikonloppua yhteistyökurssin aikana toukokuussa 2004. Ykki oli reipasotteinen kaveri, joten sen ja Nerolaiseni ensitapaaminen oli varsin railakas… Sittemmin Ykki vieraili Heidin kanssa useita kertoja minun, Neron ja silloisen avopuolisoni luona Nokialla. Yhdessä oppaidemme kanssa olemme osallistuneet moniin opaskoiratapahtumiiin, kuten vaikkapa täydennyskoulutuskurssille Lahden Lepolassa sekä erilaisille viikonloppukursseille ja kokouksiin. Muistan Ykin iloisena ja touhukkaana, välillä myös hieman riehakkaana koirana, jolla oli energiaa loputtomasti. Se tykkäsi lenkkeillä, uida ja leikkiä kepeillä. Lempinimi Ykki-Tykki sopi tälle pirtsakalle kaverille vallan mainiosti.

Ykki ja Nero olivat Heidin ja minun ensimmäiset opaskoiramme, joten ne toimivat myös oppainamme tähän opaskoiramaailmaan. Tuntuu kummalliselta ajatella, että niitä kumpaakaan ei enää ole. Ykki oli mielessäni niitä viimeisiä Neron sukupolven edustajia, jotka taitavat nyt olla lähes kaikki tähtein tuolla puolen.

Ensimmäisen opaskoiran saaminen muuttaa elämää suuresti. Sen ensimmäisen lähtö on samoin erittäin koskettava ja surullinen tapahtuma. Sen tunteen kuvaamiseen eivät sanat vain oikein tahdo riittää. Vaikka lähdönhetki on niin sanomattoman surullinen, iloiset muistot lohduttavat, aikanaan. Kaikki muistot eivät toki ole pelkästään iloisia. Joukkoon mahtuu huvittavia, harmittavia, raivostuttavia, hämmentäviä ja jos vaikka minkälaisia muistoja, joista muodostuu se elävän elämän makuinen muistojenkirja.

Tässä Hannele Vänskän runo:
”Tummuessa illan,
luona sateenkaarisillan,
kun auringon viimesäteet taipuu,
niin moni hauva uneen vaipuu.
On päivän leikit jääneet taa,
saa onnellisna nukahtaa.
Nähden unta ystävistä,
perheistä ja hetkistä yhteisistä.
Odottaen sitä aamua valkenevaa,
kun jälleen yhdessä leikkien kirmata saa.””
(Ykki työssään Porvoon viikonloppukurssilla 2012)

Pitkäaikainen ystävämme Sanna muistelee:
”Ykillä oli oma, häntää heiluttava ja kenkiä varastava roolinsa minunkin elämässäni koko sen ajan, kun Ykki oli Heidin oppaana. Tapasin Ykin heti ensimmäisellä viikolla Heidin kanssa. En ollut oikeastaan piitannut Ykkiä ennen koirista suuntaan tai toiseen, mutta Ykkipä sai minut piittaamaan.

Ensimmäisenä Ykin kanssa viettämänäni kesänä, jolloin Ykki oli 2-vuotias, hämmästelin sen energisyyttä. Kuvittelin silloin, että kaikki labbikset ovat yhtä energisiä. Muistan ne kerrat, jolloin jäin syystä tai toisesta vahtimaan Ykkiä. Yritin itsekin näkövammaisena viedä sitä tarpeilleen ilman valjaita, ja jalkani hädin tuskin ehtivät koskettaa maata. Kerran tuttu taksikuski joutui pelastamaan meidät jostakin päin korsoa, kun Ykki tajusi, että hihnan toisessa päässä on täysi tampio ja meni reissumoodiin. Alkuvaiheessa hämmästelin myös Ykin röhkimistä, jota se piti pentuaikana sairastamansa nielutulehduksen takia. Toisaalta röhrötys oli hyvä merkkiääni ja siitä tiesi, missä Heidi ja Ykki olivat menossa.

Erityisen kirkkaina mieleeni ovat jääneet ne muutamat kerrat, jolloin Ykillä oli ripuli. Kerrankin kiire oli niin valtava, että olin vähällä lukita sekä Ykin että itseni Heidin ja Raunon takapihalle talviseksi päiväksi. Onneksi muutakin on jäänyt mieleen. Leikimme Ykin kanssa paljon palloilla, köysillä ja kepeillä, ja minullakin oli varmasti sormeni pelissä siinä, että Ykin rakkaus keppejä ja palloja kohtaan roihusi niin voimakkaana.

Ajattelen, että kaiken mitä Ykki teki, se teki suurella päättäväisyydellä. Lenkit olivat vauhdikkaita, ja Ykki höyrysi päättäväisesti pisteestä A pisteeseen B. Mistään haahuilusta tai haaveilusta ei ollut pelkoa. Se myös päättäväisesti hyppi ihmisiä vasten aina siihen asti, kunnes joutui antamaan periksi iän tuomille muutoksille. Ykki oli päättäväinen herätyskellonakin. Muistan eräänkin kauniin kesäisen aamun, jolloin se herätti minut kello 05:32. Ykki antoi toki emäntänsä nukkua rauhassa, mutta vieraat piti saada hereille missä ja milloin vain.

Ykkiin päti se labbiksista sanottu asia, että se haukkui vain silloin, kun sillä oli asiaa. Ja silloin kun se haukahti, ei kuulijalle jäänyt epäselväksi, mistä oli kyse. ”Minulla on asiaa, palvelkaa minua nyt” -haukahdukset muuttuivat iän myötä vanhan herran ärhäköiksi haukahduksiksi erityisesti silloin, kun oma koirani ja Otto leikkivät, eikä Ykki voinut olla mukana. Toinen mieleeni painunut ääni on puhina, jota Ykki piti kantaessaan lelujaan, mieheltäni varastamiaan sukkia, erinäisiä lenkkareita tai vanhaa viltin kappaletta suussaan.

Ykki jaksoi kantaa lelujaan viimeiseen päiväänsä asti. Pehmolehmä oli suussa silloinkin, kun näin Ykin viimeistä kertaa kolme päivää ennen sen lopetettavaksi viemistä. Ykki oli nuori sydämeltään loppuun asti. Siitä näki, kuuli ja tunsi niin selvästi, että se olisi halunnut käyttäytyä nuoren koiran lailla vielä 14,5-vuotiaana, mutta kroppa ei enää jaksanut. Uskonkin, että se energisyys oli Ykin pitkän iän salaisuus.”
(Ykki köllöttää viimeisenä aamunaan olohuoneen matolla pehmolehmäänsä nuuskien)

Lapsuuden ystäväni Piia nostattaa hymyn huulille muistollaan:
”Ykistä muistan aina sen illan, kun olin teillä iltaa viettämässä. Ykki oli sinulla ihan ensimmäisiä kuukausia. Minusta oli tosi jännittävää, kun sinulla oli opaskoira. Käytiin muistaakseni jo aikaisemmin illalla jonkinlaisella lenkillä. Sitten myöhemmin illalla mentiin heittelemään Ykille jotain kumilelua, olisikohan ollut siili? Jompikumpi meistä heitti vahingossa sen teidän lähellä olevan parakin katolle. Ilmeisesti siellä oli jotain työmaajuttuja, kun sellainen parakki siellä oli. Muistan aina, kun Ykki oli siinä parakin vieressä ja tuijotti ilmeisesti sinne katolle, jonne se ei päässyt. Sinä sitten reippaana tyttönä kkiipesit sinne, ja sieltähän se siili löytyi. 🙂 Eihän sitä nyt sinne voinut jättää! Taidettiin kuitenkin lopettaa heittely siltä illalta siihen…”

”Se oli marraskuun loppupäiviä, kun tapasimme v2004 Onnelassa. Olin luovutuskurssilla Fionaa saamassa. Jonain iltana seikkailimme kaverini kanssa Onnelan kahvioon ilman koiria. Kahviossa oli tungosta. Löysimme kaksi vapaata paikkaa pöydästä, jossa istui jo joku. Tuo joku oli Heidi, joka kertoi saaneensa ensimmäisen oppaansa keväällä.

Pöydän alla loikoili Heidin opas Ykki, joka ei paljon tuonut itseään esille.

Saimme kuitenkin kaverini kanssa hyvän tietoiskun uudelta opaskoiran käyttäjältä.

Oliko se sitten peesaripatikka Parikkalassa v 2006, kun törmäsin taas Ykkiin. Olimme Fionan kanssa mukana patikalla ja majoituimme samassa luokkahuoneessa kuin Heidi ja Ykkikin.

Silloin jäi mieleen reipas poika Ykki tykki, joka salamana ennätti käydä toteamassa, ketä muita tässä hotellissa majoittuu. Jäi mieleeni, että Ykki ja Fiona tulivat hyvin toimeen keskenään.

Fionan elämä loppui ennen aikojaan maksasyöpään. Vielä tapasin Ykin hänen omassa kodissaan Korsossa, kun yövyin Ykin perheessä kokousmatkalla Helsingissä. Tuolloin elettiin vuotta 2011 ja olin juuri menettänyt Fionan.

Ykkikin oli jo herrasmies, joka ei enää törmäillyt vauhdikkaasti, vaan liikkui rauhallisesti.

Miellyttävä kuva jäi minulle sinusta Ykki. Olit elämäni ensimmäinen työssä oleva opaskoira, jonka tunsin jaloissani Onnelan kahvion pöydän alla. Toivottavasti olet löytänyt Fionan siellä hienojen opaskoirien taivaassa.” Näin toivoo ja muisteli pitkäaikainen Oky:n hallituskumppanini Jorma. Onpa siis Ykki osannut nuorena poikana rauhoittua kahvilassa, vaikka monet muistot liittyvätkin Ykin riehakkaampaan puoleen 🙂

Ykin pallohulluus meni välillä liiallisuuksiin ja aiheutti pahaa mieltä tahtomattaan. Maalipallosta tutuksi tullut Kaisa muistaa:
”Kyllä Ykki tykki oli vaikuttava otus. Melkein jäi minulta koira saamatta, kun Ykki Tykki säikäytti poikani ensimmäisellä kyläily kerralla kotonamme. Poika muistaa vieläkin, miten hän pelkäsi ja raivosi, kun Ykki Tykki alle aikayksikön haki leikkimökin alta hänen potkupallonsa ja tikkasi sen välittömästi luttanaksi. Meitä aikuisia se silloin vain nauratti, emmekä osanneet suhtautua asiaan kuuluvalla vakavuudella tärkeän pallon puhkaisua. Pienen pojan mielessä se oli kauhea juttu.

Kyllä Ykki oli ihan mahdoton vetäjä ja oli aika hurjaa, kun Ykki kohelsi puuskuttaen kuin veturi edellä ja Heidi pienenä takakenossa perässä kuin peräkärri. Se muistuu aina mieleen, kun Ykistä puhutaan.
Mutta vaikka nämä muistelot olivat vähän tälläisiä, ei mikään muuta sitä, että Ykki oli kultainen koiruus! Kyllä sitä tuli taputeltua pukuhuoneissa ylen määrin.”

Anita oli tiiviisti meidän elämässä yhdeksän vuoden ajan ja kirjoittaa niin kauniisti Ykki-herrasta:
”Ykki oli maailman rakastettavin koira. Ykki rakasti ihmisiä, ruokaa ja ulkoilmaa juuri niin kuin koiran pitääkin!
Parhaimmat muistot Ykistä ovat juuri metsistä, missä Ykki on täysin rinnoin nauttinut vapaudesta, ulkoilmasta ja noutamisesta. Tosin voimakas noutamisvietti aiheutti etenkin alkuaikoina päänvaivaa, sillä kerta jos toinenkin matkaan mukaan lähti jopa metrejä pitkä keppi, jota en saanut Ykiltä pois yrityksistä huolimatta. Useasti jouduin myöntämään tappioni ja kävelimme Heidin ovelle keppi seurana kunnes Heidi avasi oven ja Ykki kiltisti jätti kepin oven eteen niin kuin emme olisikaan käyneet pitkää taistelua kepin ovelle tuomisesta.
Toinen muistissa pitkään säilynyt tapaus on kerta, kun olin Ykkiä ulkoiluttamassa ensimmäisiä kertoja keskellä talvea. Metsässä oli paljon lunta ja olimme pysähtyneet Ykin haistellessa maastoa, kun takaamme tulikin paikalle toinen koira ulkoiluttajan kanssa. Ykki nykäisi yht’äkkiä hihnasta sellaisella voimalla, että lensin kaaressa selälleni lumihankeen. Onneksi laskeutuminen oli pehmeä, mutta suurinpana mieleen jäi nolostuminen, kun toinen ulkoiluttaja sai miettiä kumpi meistä vei; Ykki vai minä.
Pelottavin muisto on kesältä, kun ensimmäisen kerran tajusin, että Ykki ei olekaan enää se ikuisesti nuori energiapakkaus, johon olin tottunut. Ykki sai kesäisellä retkellä pienen kävelyn jälkeen lämpöhalvauksen, mutta kaikeksi onneksi olimme juuri tulleet lammen rantaan, joten saimme nopeasti elvytettyä Ykin kuntoon. Kyllä siinä kaikki säikähtivät, kun mietimme miten olisi saattanut käydä, jos emme olisi saaneet koiraa niin pian viilennettyä.
Tämän tapauksen jälkeen sitä ymmärsi, että Ykki ei olekaan kaikesta energisyydestään huolimatta ikuisesti olemassa. Pikkuhiljaa muitakin vanhenemisen merkkejä huomasi, mutta silti Ykki pysyi sympaattisena omana itsenään vain hieman nopeammin väsyvänä ja turkki harmaantuvana.
Nyt väistämättä nousee itku silmään kun ajattelen Ykkiä, mutta lohdutuksena on ajatus, että Ykki eli hyvän elämän täydellä vauhdilla ja nyt hänellä on aikaa levätä.
RIP maailman paras koira xxx”
(Ykki pentuaikaisissa maisemissa 2007 keppi etutassujen välissä ja takapuoli pystyssä häntä heiluen.)

”Mä muistan Ykki-tykin hurjan vauhdin, taitavan uimisen ja keppien kanniskelun. Joskus Uutelassa rannassa katsoin,että kukas musta se sieltä puiston suunnalta juoksee häntä suorana ja molskista vaan suoraan mereen. Ykkihän se oli Ja se röhkinä! Ja harmaa kuono sekä tassut. Ihana, viisas Ykki ❤️”, muisteli Saana, jolla on ollut myös opaspentu kasvamassa.
(Kuvassa Ykki ui meressä Kaunissaaressa 2011)

Peesari-Kirsin sympaattinen runo:
”Ykki,

labradorinsydämellisesti
nuoli käden, kun sen
polvelleni laskin.

Kurkistin pöydän alle,
tömps tömps tömps se
labradorinhännällisesti
vastasi.

Naamalla virne labradorinkujeellisesti
ehdottaen ”pysyköön meidän salaisuutena”,
enkä raatsinut poikaa kerjäämisestä narauttaa.

Sinä iltana
peesarina perässänne kuljin,
labradorinmutkatonta menoanne ihaillen,
ensimmäisen kerran
monista.

Ykki,
vähitellen vanhanherranharmaata
yhä enemmän labradorinmuhkean nenänsä
ympärillä ja hansikkaissa.
Mieli ja sydän ikuisesti ilkikurisen pikkupojan.

Vaella vapaana!”
(Ykki makailee kahvilassa 2010 ja seurailee paikan vilinää tarkkaavaisena)

Ystäväni Laura tuli elämäämme minun työskennellessäni Iiriksessä hierojana ja on sittemmin tavannut meidät montakertaa:
”Muistan Ykin Iiriksestä. Se odotteli Heidiä aina pukuhuoneessa ja Heidi meni hieronnan jälkeen sen luo. Ykki tuli aina ovelle häntä heiluen vastaan. Sittemmin olen tavannut Ykin monta kertaa ja mieleen on jäänyt sen leikkisyys ja riehakkuus. Kun oltiin teillä esim. Silmukkasiskojen kanssa, Ykki kantoi leluja ja tuli viereen rapsutettavaksi. Välillä lelun tilalla oli Heidin kenkä. Muistan, kun Ykki ja Otto viime kerralla, kun kerin paperinarua Heidille, vetivät narulelua kovasti äristen ja puristen. Ja viime kesänä teidän mökillä oli hauska seurata, miten Ykki meni kerta toisensa jälkeen lampeen polskuttamaan. Ihana herra harmaakuono.”
(Ykki ja Otto mökin pihan lammessa uimassa kesällä 2013)

Blogi-kaverini Liiolii tapasi meidät Ykin kanssa ensikerran reippailun merkeissä:
”Ykki oli ensimmäinen opaskoira, jonka olen kohdannut. Hepa oli tullut tutuksi jo bloginsa kautta ja päätimme tavata ”livenä” ja lähteä Haltialaan lumikenkäilemään. Ykki loikkasi Haltialan kotieläintilan pihalla taksin peräkontista ulos. Mieleen jäi koiruuden reippaus ja innokas menevyys. Ankara räntäsade ei meitä haitannut, kun lumikenkäilimme pelloilla Ykin juostessa vapaana ympärillä, välillä lähempänä meitä, välillä kauempana. Kerran koira katosi näköpiiristä pieneen metsikköön pellon laidalla ja ehdin jo hiukan säikähtää, että ”nyt se koira karkasi”. Hepan huhuiltua Ykkiä, vanhaherra kuitenkin kirmasi taas luoksemme.”
(Ykki kellii lumessa vierelläni kyseisellä lumikenkälenkillä 2013)

Harmaakuono osasi katsoa oikealla tapaa, joka sai sydämet heltymään. Äitin kanssa ”taistelin” alkuaikoina herkkupalojen antamisesta ja onneksi kompromissikin löytyi. Eipä siis yllätys, että äitini muisto liittyy tuohon sydämen sulattavaan katseeseen:
”Ykki tiesi keneltä kannatti kerjätä. Katsoi ruskeilla silmillään pää kallellaan. Ihan kuin ois sanonut: — En ole saanut mitään ruokaa.
Siinähän sydän heltyi. ”Salaa” herkkupaloja tuli annettua.
Aamuherätyksestä Ykki piti myös huolen, kuono nöykki niin kauan, että sanoin heränneeni.
Me oltiin kavereita, käytiin yhdessä tupakallakin, Ykki ei kyllä polttanut 🙂
Mä olin Ykille mummo, totteli kun sanoin: — mummo vie pissalle.
Mä ainakin uskon että ymmärsi sanan ”mummo” kun Ykkä aina uskoi mitä sanoin.”

Tätä postausta oli ihanaa koota teidän muistoistanne. Monta kertaa iso hymy levisi kasvoilleni tekstejänne lukiess
ni. Ykki on selvästi jäänyt monen mieleen iloisena ja energisenä koirana. Joskus vauhtia oli liikaakin, mutta kultaisuus antoi niin paljon anteeksi. Kiitos teille muistojanne jakaneille, teitte tästä upean muistelutekstin minulle kovin rakkaasta Harmaakuonostani!
Kiitos Marja, Susanna, Sanna, Piia, Jorma, Kaisa, Anita, Saana, Kirsi, Laura, Liiolii ja Äiti

Kevätkauden keramiikkatyöt esittelyssä

Maanantaina oli kevään viimeinen keramiikkakerta. Jatketaan syyskuun puolenvälin jälkeen. Tykkään aina vain enemmän ja enemmän tehdä keramiikkatöitä. Ehkä tulleen kokemuksen myötä ja Soilen kärsivällisen ohjaamisen ansiosta uskaltaa ottaa itselleen haastavampiakin töitä tehtäväkseen. Nyt melkeinpä ihmettelen miten inhosinkaan yläasteella savitöitä. Ne tuli korvistakin ulos. Nyt minua harmittaa pitkä kesätauko. Niin se ihmismieli vaan muuttuu.

Monilla käsityömessuilla olen nähnyt pitkiä kapeahkoja keraamisia tarjoiluastioita. Olen joskus meinannut ostaakin sellaisen. Löysin muovisen veneen muotoisen astian, jonka otin muotiksi. Astian teko alkoi saven vaivaamisella ja levyksi kaulitsemisella. Välillä kaulitun levyn käänsin ympäri levyjä apuna käyttäen, jotta sain kaulituksi levyn myös toiselta puolen. Kaulitessa kaulitsiminen tapahtui erisuunnista. Kun levy oli riittävän iso ja tasainen muotin pohjalle laitoin ohuen muovin, jonka päälle laskin levyn varoen. Hiljalleen rauhallisesti sen painoin muottiin kiinni. Piti muistaa olla kärsivällinen, jotta ei painelisi liikaa liian nopeasti ja jättäisi hurjasti sormen jälkiä. Samalla pyrin pitämään välissä olevan muovin suorana, jotta se ei jättäisi pintaan jälkiä. Kun levy oli muotissa, leikkasin ylimääräisen saven pois ja siistin reunat. Työ jätettiin viikoksi kuivumaan, reunat pitäen kosteana. Työ poistettuani muotista viimeistelin reunat ja veneen mallinen tarjoiluastia oli valmis kuivumisen jälkeen raaka- ja lasituspolttoihin. Halusin sen lasitettavan helmiäisen valkoisella hiukan mattapintaisella lasitteella.

Muki syntyi veneastian tapaan valkoisesta 0,5 samotin valkoisesta savesta. Tein mukin nipistelytekniikalla. Ensiksi vaivasin savipalan palloksi ja lähdin keskeltä painamaan kuoppaa palloon. Siitä aukon suurennus, pohjan tasoitus, suuaukon siistiminen. Neljä sydäntä, jotka ovat kaikki hivenen erilaisia toisiinsa verrattunamuotoilin sormin. Ne kiinnitin lietteellä kuten myös korvan. Liete valmistuu pieneen palaan lisäämällä vettä ja sekoittamalla. Mihin halusin sydämen kiinnittää mykin kylkeen, sen kohdan karhensin, saman tein sydämen sille puoliskolle, joka tuli mukia vasten. Molemmille pinnoille lietettä ja sydän mukin kylkeen kiinni. Ylimääräisen lietteen siistiminen kiinnityksen jälkeen. Syksyllä tein pienen kulhon mustasta savesta ja se lasitettiin Helroot-nimisellä punaisella lasitteella. Musta imaisi lasitteen hivenen ruskeasävyiseksi. Nyt halusin kokeilla lasitetta valkoiseen saveen ja tulleen palautteen mukaan väri on onnistunut sen eläväisyydessään. Monet ovat myös pitäneet erilaisista sydämistä. Itse suhtaudun vähän kriittisesti mukiin. Tarjoiluastia-veneeseen olen paljon tyytyväisempi.

Maljakosta tuli ehkäpä paremminkin malja. Muottina käytin muovikulhoa, jossa taasen ohut muovi. Nyt levytekniikan sijaan tein muotin sisäosaan maljan makkaratekniikalla. Työssä selvästi näkyy tekniikka millä se on tehty. Makkaroiden häivytys ulkopinnasta ei tietenkään muotissa onnistu 🙂 Myös muovi jätti jonkin verran jälkiä työhön. Suuaukon siistiminen ja tovin sai työ kuivahtaa. Sillä välin valmistui ontto jalka. Jalan saadakseni keskelle ja maljan suoraan, tarvitsin Soilen apua ja näköä. Yhdessä oikeaa kohtaa mallailtiin ja lopulta olimme tyytyväisiä. Työ kuivumaan. Olisin halunnut työn lasitettavan kevään vihreällä lasitteella. Lasite pääsee oikeuksiinsa silloin kun sitä on työssä runsaasti. Lasitetta oli todella vähän, joten väriksi valikoitui syvän sininen lasite.

Kevään vihreällä lasitettiin tämä pieni kulho, mutta lasitteen vähyyden vuoksi kulhosta tuli enempi ruskeasävyinen.

Keraaminen sydänrasia syntyi saatuani inspiraation siihen löydettyäni muovisen sydämen, jota käytin muottina. Työ aloitettiin samaan tapaan kuin veneen muotoinen tarjoiluastiakin. Savesta kaulitsin levyn, joka paineltiin sydänmuottiin. Välissä ohut muovi. Kansi leikattiin muottia sabluunana käyttäen savilevystä. Kannen reunan tein litteästä nauhamaisesta savipalasesta. Se myöskin leikattiin savilevystä viivotinta apuna käyttäen. Nauha kiinnitettiin sormin kanteen pystyyn. Apuna käytin sellaista lituskaista tikkua, jotta työhön ei tulisi sormen jälkiä. Kannen valmistuttua piti tietystikin kokeilla, että mahtuuko se paikoilleen ja mahtuhan se. Työ kuivumaan. Väriä mietin pitkään, sillä sydän on tehty mustasta savesta, joka on hiukan valkoista savea karkeampaa ja syö värit. Päädyin lopulta linnun muna-lasitteeseen, joka on hyvin samanlainen kuin elävä ruskea, jota olen paljon mustissa savitöissäni käyttänyt.

Lautasen ja kannellisen purkin tein samalla keramiikkakerralla. Molemmat ovat mustasta savesta. Lautanen syntyi lautasta muottina käyttäen levytystekniikalla. Mitään koristeita en lautaseen halunnut. Runsaalla mustikan sinisellä lasitteella lautasesta tuli raikkaan värinen. Olen tyytyväinen lautasen sileyteen. Pahempia monttuja, painaumia tms. ei ole.

Kannellinen purkki syntyi nipistelytekniikalla. Kansi levytystekniikalla. Kannen sisäpuolella on makkaratekniikalla tehty lukitusrengas tai miksikä sitä nyt nimitettäis. Kannen nuppi on kiinnitetty lietteen avulla. Purkki on lasitettu elävällä ruskealla. Muodoltaan työ ei ole täydellinen ja löydän yläosasta hienoisia railoja/painaumia. Toisaalta ne eivät taida erottua erityisemmin, ei ainakaan ratkaisevasti muiden silmiin. Joskus nämä sokean silmät tuntevat asioita liian hyvin ja kova itsetritiikki iskee 🙂

Valkoisesta savesta syntyi neljä erilaista riipusta. Olen raakapolton jälkeen värjännyt ne itse enkopelasitteilla. Soile on lisännyt pintaan vielä läpinäkyvän lasitteen. Riipukset tullaan laittamaan mustaan nahkanauhaan.

Tässä sinisessä koriste-esineessä oli alunperin kaksi kiemuraa, mutta raakapoltossa toinen kiemura irtosi. Hyvä niin, sillä työstä tuli paljon parempi yhdellä kiemuralla 🙂 Esine kertoo itse kullekin mitä kertoo. Työllä ei ole varsinaista tarinaa. Se vain syntyi viimeisellä marraskuun keramiikkakerralla, joten tuli poltoista vasta tämän vuoden puolella. Koska työ on kapea minulle se tuntuu käsiin herkältä ja hauraalta, vaikka työ ei ole hauras. Kestää koskettamisen hyvin.

Lopuksi työ, jolle saa ja melkeinpä pitääkin nauraa 😀 Alunperin ajattelin tekeväni lankakerälle kupin. Ensinmmäinen yritelmä luhistui ja toisesta tuli auttamattoman pieni. Hauska tossumaisuus oli kuitenkin syntymässä, joten jatkoin eteenpäin. Lankakerän pesästä alkoikin muotoutumaan jotain ihan muuta, kenties tuikkukuppi 🙂 Suuaukko on niin iso, että tuikun mahtuu siitä asettelemaan paikoilleen. Reiät työssä puolestaan toi monelle mieleen tossumuodon vuoksi proksit. Ehkäpä tämä sitten on Tossut-tuikkukuppi 😀

Ruukun saumaus

Viime viikkojen tekstini eivät ole olleet iloista luettavaa. Kiitos teille kaikille, jotka olette myötäeläneet tuskassani, surussani, pohjattomassa kaipauksessani. Ykin menetys oli minun elämässäni valtavan suuri asia ja siitä toipuminen vie aikansa. Hyvässä alussa kuitenkin ollaan. Nyt on hiljalleen aika täällä blogissakin kirjoittaa iloisemmistakin asioista, ja käsityöthän tuovat iloa elämään.

Tänään kokoonnuimme Vantaan Näkövammaiset Inkun Ideapajalle jatkamaan maaliskuussa aloittamiamme töitä. Silloin päällystin ruskean saviruukun mosaiikkipaloilla. Palat mitä käytin oli päällystetty paperilla, joten tänään oli ensiksi putsattava paperit ja ylimääräiset liimat pois.
Putsaaminen tapahtui kostutetulla sienellä töpötellen ja paperin kostuttua se liukeni kynsin tai puukolla rapsutellen.Tältä näyttää putsattu ruukku

Laastin sekoittamisen jälkeen alkoi laastin levitys työhön tavoitteena saada sitä mosaiikkipalojen väleihin. Laasti oli jokin pikaversio, joten se kuivahti aika nopeaan. Tärkeää oli ehtiä pyyhkimään ylimääräiset ennen kuin se olisi liian kuivaa.

Ruukku käännettiin oikein päin ja laastia tasottelin yläreunaan. Tarkoitus oli saada ruskea reuna myös piiloon.

Lopuksi vielä ruukun siistiminen ylimääräisestä laastista. Vielä viimeisen kuvan jälkeen siistiminen jatkui. Ruukku lakataan venelakalla, jotta se kestää kosteutta paremmin.Hema auttoi minua viimeistelyssä. Lakkaus käydään tekemässä vapun jälkeen. Toukokuun lopussa on kevätkauden viimeinen kerhokerta ja silloin aiheena on hopeakorut.

Maanantaina olin keramiikassa. Tein korvallisen teemukin ja sille aluslautasen mustasta savesta. Ne ei ehdi enään tämän kevään raaka- tai lasituspolttoihin, joten syksyllä sitten. Keramiikkaa on tälle kevättä vielä yksi kerta jäljellä.

Tiistaina oli kevään viimeinen rottinkikerho. Punoin kapeaa korkeaa pyöreää koria, jossa vihreäksi värjättyä rottinkia mukana. Kori tuli lettiä vaille valmiiksi. Letitys jää syksyyn. Jotenkin harmillista kun käsityöryhmät päättyvät. Nyt kun olen taas löytämässä kadoksissa olleen inspiraation tehdä ja kokeilla erilaisia juttuja. Tosin onneksi keramiikka ja rottinki pitivät käsityövirettä näinä tuskan viikkoina yllä. Nyt vaan nauttimaan käsitöistä ja luonnosta, sillä molemmat hoitavat mieltä.