Te jotka olette kirjoitteluani jo pidempään seuranneet, olette lukeneet useamman kerran tavoitteestani päästä alle 60 kilon. Tuolle tavoitteelle olen joutunut heittämään toistaiseksi hyvästit. Josko joskus sinne alle 70 kilon pääsisin, saisin hurrata.
Syksyllä aloittamani Thyroxin-lääkitys on auttanut viime kesänä ja alkusyksynä vaivanneeseen järkyttävään väsymykseen. Kuivasilmäisyys ja akillesjännekivut ovat kadonneet. Nyt tammikuun puolella painon nousukin on asettunut. Toisaalta kuivasilmäisyyttä on viime viikkoina hiukan esiintynyt ja mielialat ovat vaihdelleet suuresti. Onneksi inspiraatiota käsitöihin ei ole mennyt. Tosin viime viikolla en neulonut vasta kuin perjantaina. Tuolla viikolla kärsin megalomaaliset naisten päivät. Nyt vetelenkin nestemmäistä rautaa päivittäin. Josko vähän auttaisi. Noiden vuotojen takia oli pakko perua pt-treeni. Peruutuksia on tullut aiemminkin tammikuun puolella ihottumien takia. Toivottavasti nyt perjantaina päästään Jannan kanssa vihdoin asiaan.
Mutta se paino, se ei halua luovuttaa kilon kiloa pois, vaikka mä niin tahtoisin. Kun kotiuduimme mökkiviikonlopun vietosta hyppäsin vaa’alle ja kuulin karseat lukemat. Heti liikunnan lisäännyttyä, paino taas nousuun. Arvatkaa tuntuiko se masentavalta, vaikka tiedän lihaksien imaisevan nestettä itseensä ja asia kyllä tasaantuu. Onneksi niin myös on käynyt ja voin kirjoittaa tuon, että painon nousu on pysähtynyt.
Tuo kilpparin vajaatoiminta selvästi vaikuttaa elimistööni. Jalat eivät palaudu niin nopeaan kuin ennen pitkän työpäivän jälkeen, nukun pitkiä yöunia vaikkakin melatoniinin avustamana, parin kiireisen päivän jälkeen kaipaan rauhallisempaa päivää väliin jne. Ei ole mitään järkeä lähteä revittelemään hulluna ja pitämään kovia diettejä. Pelkään sotkevani kroppani entisestään. Voinko sitten laihtua? Se onkin kysymys johon en tiedä vastausta. Uskoisin kuitenkin, että kyllä sekin on mahdollista, mutta entistä paremmin kuunnellen omaa kehoa ja sen viestejä. Asiaan pitää löytää rento ote, ei stressata jne. Ei välttämättä kovin helppoa, mutta yritetään.
Kun painoa olen avokille pohtinut, hän on sanonut ”ei se tee sinusta sen huonompaa ihmistä”, vaikka ylipainoa olisikin. Hän on varmasti siinä oikeassa, mutta monesti törmään siihen, että joko ylipainoinen ihminen kokee itsensä huonommaksi kuin muut, tai sitten reilusti ylipainoisesta henkilöstä puhutaan vähättelevään ja syyllistävään sävyyn. Sellainen ei tietenkään kenestäkään tunnu hyvältä.
Johtui ylipaino mistä tahansa, myös me olemme ihmisinä arvokkaita. Se on hyvä muistaa meistä jokaisen. Meillä voi olla erilaisia syitä miksi painon pudotus ei ole helppoa, vaikka halua siihen olisikin. Miksi siis kokea itseään sen huonommaksi kuin muut? Miksi ihmismieli on välillä niin pirullinen? Miksi toisten asenteet vaikuttavat alentavasti? Ja ne omat pelot/kuvitelmat kanssaihmisten asenteista tekee mielen ihan matalaksi. Pakko minun on tunnustaa, että kyllä minua jänskättää taas palata salille pitkän tauon jälkeen. Jännittää näkövammaisuudestaani johtuen, mutta myös muutoksista mitä minussa on tapahtunut, lantio levinnyt. Mitä muut mahtavat ajatella? Alemmuuskomplessissani tietysti kuvittelen ”No hyvänen aika, onpas tuo lihonnut!” ”Mitä tuo läski täällä tekee???” Totuus taitaa kuitenkin olla, että tuskinpa kovin moni koko asiaa edes huomaa. Ja oikeasti MITÄ SITTEN, jos huomaakin. Onko sillä muka oikeasti väliä? En taatusti ole ensinmmäinen enkä viimeinenkään jolle on tullut takapakkia ja asioita on lähdettävä rakentamaan uudelleen ja ehkäpä vähän erilaisella otteella.
Mutta kysymykseen onko ylipainoinen huonompi ihminen, vastaan mielialojen heilahtelujen keskeltä: EI OLE! Minäs, Sinä ja Me olemme hienoja, arvokkaita ihmisiä sellaisina kuin olemme. Toivotan kaikille hirmuisesti tsemppiä liikakilojen kanssa taisteleville ja niille fiiliksille mitä siihen liittyy. Tehdään parhaamme stressittä matkakalla kevyemmäksi. Unohdetaan syyllisyys ja itsensä vähättely!