Julkaistu

Positiivisen energian tiukassa puristuksessa

Edelleenkin pulppuan iloa ja intoa.
Takana kaksi uintikertaa. Eilen kävin uimassa Vuosaaressa kilsan, jossa tapasimme erittäin puheliaan uinnin valvojan, joka oli kaverilleni miettinyt, että olen hyväkuntoinen kun jaksan uida niin pitkään raskaasta uimatyylistäni huolimatta. No tänään olin tutustumassa vuorostaan Tikkurilan uimahalliin ja nyt pyräys oli 1500 metrin mittainen. Tiksissä altaan mitta on 50 metriä, joka alkuun tuntui vähän oudolta ja pitkältä. Olen pääasiassa uinut 25 metrin altaissa. Kun tammikuun alussa asetin tavotteeksi 4kk aikana uida 20 kilsaa, nyt kasassa 5.7 kilsaa, joten helmikuun uintien myötä hyvässä vauhdissa ollaan. Ja olen niin iloinen, sillä uinnin jälkeen on niin ihana fiilis. Tavallaan on väsyneet lihakset ja mieli tekisi köllötellä, mutta samalla on energinen ja voimaisa fiilis. Vaikea kuvailla, mutta ihan mahtava fiilis. Ens viikolla taas altaaseen. IHANAA! Ainoa mikä ei tykkää on iho. Näillä pakkasilla muutenkin korppuunnun, joten uima-altaiden kloori ei todellakaan helpota asiaa. No rasvaa kuluu ja sitä on onneksi monta putelia. Sen kun vaan viittii levitellä iholleen.
Tällä hetkellä näyttäs painollakin olevan oikea suunta, eli alaspäin. Tänään sain lukemat 68.4 kg. Ehkä kroppa alkaa sopeutumaan liikkumiseen ja aineenvaihdunta vörkkimään paremmin. No eipä nuolaista ennen kuin tipahtaa. Huomenna penkkitreeni, joten sen jälkeen saattaa vaaka taas hypätä 69 kiloon 
Toisaalta, täytyyhän näiden kestävyysliikuntojenkin jotain saada aikaan aineenvaihdunnassa ja kropassa. PAKKO PAKKO kun Hepa tahtoo 😀
Kävin mielenkiintoisen keskustelun. Nimittäin kun iloitsin tulevista matkoista ja tapahtumista mitä on luvassa, minulta kysyttiin ”kannattaako käyttää rahaa esim. ulkomaan matkaan kun ei näe?” Olin kysymyksestä tyrmistynyt ja ihmettelin miksi niin. ”No kun et näe mitä ympärilläsi on, et voi katsella museoissa, kirkoissa, nähdä maisemia.” No totta kyllä. En näe, en ehkä pysty nauttimaan museoista enkä välttämättä aina maisemistakaan. On kuitenkin paljon asioita mitä silti voit kokea. Kun olet esim. jossain korkealla, tunnet tuulisuuden, ohuemman ilman jne. No okei, museoista en erityisemmin välitä ja siihen varmasti vaikuttaa näkövammani. Mun ei kuitenkaan ole mikään pakko änkeytyä museoihin missä ei saa koskea mihinkään, ja suurimmaksi osaksihan museot ovat sellaisia. Mutta etenkin vanhojen kirkkojen tuoksusta ja tunnelmasta pidän. Ja vaikka ei näe, muilla aisteillaan voi kokea, nauttia siinä missä näkevätkin ihmiset. Näkövamma tai vammaisuus ei ole este matkustelulle. Itse ainakin haluan kokea elämässäni mahdollisimman paljon sokeudestani huolimatta.
No okei, tarvitsen mukaani jonkun näkevän, koska en selviydy yksin paikasta toiseen vieraissa paikoissa, mutta vaikka näkisin tuskin matkustaisin yksin. Niin laumasieluinen olen, että kaveri mukaan. Vai onko laumasieluisuus tullut vamman myötä, mene ja tiedä. No eipä sillä väliäkään. Olen kuitenkin tottunut siihen, että lähden matkoille jonkun toisen seurassa ja nautin siitä.
Nyt esim. olen edelleen täpinöissäni Lontoon matkasta, vaikka siihen on vielä yli puoli vuotta aikaa. Useinhan se valmistelu ja odotus onkin sitä parasta aikaa.
Toisaalta olen hämmennyksissä siitä, että mulla on puolen vuoden sisällä kaksi matkaa edessä. Ei ole mulle kovinkaan normaalia. Sillon kun pelasin maalipalloa oli toki turnausmatkoja ulkomaille vuoden aikana 2-3; tyyliin arvokisat kauempana ja Ruotsissa turnaus tai pari. Kerran oltiin tosin Englannissa maajoukkueturnauksessa Ruotsin turnauksen lisäksi. Silloin MM-kisat taisi olla Jenkeissä. No pelireissut onkin ihan oma lukunsa 😀
Nyt kun nämä matkat ovat ihan lomasellaisia, mietin olenko jotenkin… äh, tuhlailija, voinko nyt oikeesti matkustaa jne. Sellasta puolittaista huonoa omaatuntoa.
Mutta sen kyllä kumoaa valtava innostus, iloisuus ja pulppuisuus. Tuo käymäni keskustelukaan ei saanut mieltäni matalaksi. Tuumailin vain, että hällä on vielä paljon opittavaa elämästä 😀
Ja olen valtavan onnellinen tästä positiivisesta ja energisestä olosta. Onhan elämässäni ollut paljon hyvää viime vuonnakin, mutta nyt jotenkin tunnen olevani elossa, läsnä, tyytyväisempi… Äh, tiesmitä kaikkea hyvää!!! Voiko onnistuneet korvaleikkaukset ja niiden myötä kuulon reilu parantuminen vaikuttaa näin hirmuisesti?
En tiedä, mutta nautin tämän hetkisestä olosta/fiiliksestä ja toivon kaikille muillekin iloa ja valoa elämään.
Nyt on 9. helmikuuta ja tälle kuuta olen saanut Liikuntahaasteeseen jo  kuusi merkintää tammikuun päivien ollessa kymmenen, joten nyt näyttää hyvältä liikuntamäärien nousun suhteen. Huomenna on penkkitreeni ja sunnuntaina ratsastus, joten tän viikon jälkeen ollaan ainakin 18 liikuntamerkinnässä, ja jospa lauantaina polkasisin vielä spinningtreenin, olisin itsestäni jo aikas ylpeä.
Hoh, ketäköhän tääkin hehkutus ja lätinä mahtaa kiinnostaa. Nyt Hepa ottaa pienen relaushetken ennen ruokailua ja töitä ja lopettaa tältä erää tämän…
Julkaistu

Koirakohtaamisia ja mätkähdys ojan pohjalle

Todella ihana talvisää; pakkasta alle 10 astetta ja miltein tuuletonta.
Päätimme lähteä ulkoilemaan ja lenkkiin vierähtikin reippaasti yli tunti.
Meidän reippailulenkille on ajettu ladut, joten lähdimme kulkemaan ulkoilualueen sivustalla menevää noin metrin levyistä polkua pitkin. Siellä liikkuu paljon koiran ulkoiluttajia. Kävelimme Harmaakuonon kanssa edellä avokin tullessa takanamme. Vauhti oli reipas ja nautimme siitä.
Vastaan tuli koiran kanssa lenkkeilijä. Avokkini ehti sanoa minulle, että pysykää syrjässä tarkoittaen vasenta laitaa. Syystä tai toisesta Harmaakuono päättikin rynnätä koiran luo. Niinhän opaskoira ei tokikaan saa tehdä. Tilanne tuli niin nopeasti, olimme aivan kohdalla. Reakoin hitaasti. Ehkä vähän myös hämmennyin tilanteesta. Toinen koira vikisi vähän ja ehdin miettimään mitä nyt tapahtuu. Koirien taluttimet meni ristiin. Omaani selvitellessä ja haltuun ottaessani pyytelin tietysti anteeksi ja avokki jatkoi vielä anteeksi pyytämistään.
En tiedä miksi Harmaakuono käyttäytyi niin kuin käyttäytyi. Katsoko toinen koira tai sen omistaja Harmaakuonoa silmiin, seisoivatko paikoillaan, vai mistä johtui. Leveillä teillä yleensä koirien ohitukset menevät korkeintaan vauhtia kiihdyttäen. Harvoin jätkä ryntää tuolla tapaa kuin nyt.
Jos vastaan tuleva koira emäntänsä tai isäntänsä kanssa jää seisomaan ja odottamaan ohitustamme, homma yleensä sujuu aika huonosti johtuuko koirien välisestä katsekontaktista vai mistä lie. En osaa sanoa. Joka tapauksessa ohitukset sujuvat paljon paremmin, jos molemmat pysyvät liikkeessä. Asia toki erikseen, jos on niin ahdasta, että se ei ole mahdollista.
…
Tilanteen teki kurjaksi se ettei vastaantulija sanonut mitään. Hänkin varmasti hämmentyi, ehkä pelästykin. Ymmärrän senkin. Kun jo jatkoimme matkaa hän kuitenkin katsoi tarpeelliseksi ihmetellä miten opaskoira saa käyttäytyä noin. No eihän se saa, mutta eihän opaskoirakaan ole täydellinen eikä ropotti. Välillä on huonoja päiviä milloinopastaminen on mitä sattuu, taikaikki muu kiinnostaa kuin opastaminen jne.
Minulle jäi tilanteesta todella kurja olo. Harmaakuono teki väärin, pyysimme anteeksi ja turvallisen matkan päästä alkaa se huuto ja  arvostelu. En halua syyttää kulkijaa mistään. Haluan vain kertoa tarinani, jotta kanssaihmiset oppisivat tietämään myös sen ettei opaskoirat ole täydellisiä, koulutuksesta huolimatta virheitä sattuu, ja sattuu myös epäasiallisia ohituksia tms. Ja joskus sokeana on vaikea hallita tilannetta sen tullessa nopeasti ja yllättäen.
Sanoisinkin vinkkinä, että tuollaisella polulla voi vaikkapa huikata, ”oon tulossa täältä koiran kanssa”, tai jotain vastaavaa. Ja jos mahdollista ei katsella koiraa silmiin eikä jäädä seistä pönöttämään paikoilleenkaan. Kun sokko saa infon tulevasta koirasta, pystyy paremmin varautumaan ja hallitsemaan koiransa, jos tämä sattuu olemaan yltiösosiaalisella tuulella.
No matka jatkui hienoisesta vitutuksesta huolimatta. Päätimme siirtyä ulkoilualueen sisällä oleville metsäpoluille. Harmaakuono saikin poluilla työskennellä oikein kunnolla varmistaakseen minun turvallisen liikkumisen. Poitsu hakikin hienosti helppokulkuisimmat kohdat, pysähtyi kaatuneiden puurunkojen eteen oikea oppisesti.
Hauska tilanne meille kuitenkin sattui. Harmaakuono pysähtyi ja avokki toteamaan ”siinä on iso puun runko”. Minä reippaasti lähden kävelemään eteenpäin nostaen jalkaa korkealle ylittääkseni tuon puun rungon. Ja mitäs pirua… mätkähdän polvilleni jäätyneen ojan pohjalle 😀 Avokin silmiin näytti ojan kohta tummalta puulta, olikin oja, jossa ei ollut lunta jään päällä.
Harmaakuono parkkeerasi poikittain eteeni tuhisten ja kuonollaan tökkien kömpiessäni ojasta ylös. Harmaakuono teki työnsä, minä en lukenut sitä täysin ja toisekseen mulla ei ollut valkoista keppiä mukana, jolla olisin voinut tutkia millainen este tai maan pinnan muodostuma edessä on. Tulipahan mätkähdettyä ojaan 😀
Loppulenkki sujuikin ilman kohtaamisia tai ojassa koluamisia.
Nauttia saimme ihanasta talvisäästä ja ojatapaus toi hymynkin huulille. Ehkä lenkin opetus on RAPATESSA ROISKUU!!!
Julkaistu

Joulutortut

Kinkku on uunissa ja lupasin avokille valvoa siiheks, että uunin voi pienentää. Kinkku olikin 5.2 kiloinen, kun punnitsimme sen. Se myytiin meille n. nelikiloisena, joten saatiin kilo kaupan päälle. Mä rakastan kinkun aattoyön tuoksua…

Rupesin tätä postausta oikeastaan kirjoittamaan siitä syystä, että tässä jokin aika sitten kävin mielenkiintoisen keskustelun siitä pystyykö sokea ihminen leipomaan joulutorttuja. Minulle ei ole koskaan tullut mieleenkään etten siihen vammani takia pystyisi ja keskustelukumppanini piti käsittämättömänä mahdollisuutena minun pystyvän siihen.

Pitkään tein joulutortut muotin avulla, mutta oikeasti koko muotti on ihan perseestä. Avokin pitsaleikkuri tai sakset on paljon paremmat viiltojen tekoon 😀

No mutta miten viillot tulevat suoraan ja symmetrisesti?
No eihän ne aina tulekkaan, mutta mitä väliä sillä on?
No eikö sitten tortun taittelu ole hankalaa? No ei… Tunnustelee vain tortun viiltoja ja taittaa joka toisen…

No mites se hillon laitto? No taas tunnustellen… Entäs se niiden torttujen voitelu?
Pullasuti käteen ja toisella kädellä tunnustellen.

Sähän poltat ittes kun laitat tortut uuniin…
Joo, ainahan se on mahdollista, mutta miten voisin tehdä ruokaa tms, jos sitä liikaa pelkäisin
ja kyllä ne näkevätkin polttaa joskus ittensä kokkailupuuhissaan.

No kuten huomaatte sain tortut jopa pois uunista. Jotkut tortuista vähän auenneet, mutta eiköhän sitä satu muillekin…
No niin, siinä se sokon joulutorttujen valmistus…

Tämän blogin tarkoitus ei todellakaan ole olla paikka, jossa todistellaan mitä kaikkea minä sokea pystyn tekemään.
Mutta, jotenkin koin keskustelussa suurta pöyristymistä ja päätin, että kirjoitan ”joulutorttupostauksen”, jotta tällekin keskustelukumppanille tulisi asia uskottavaksi.

Nyt on uuni pienennetty, joten on aika kömpiä avokin viekkuun yöunille.
Nautitaan joulusta, yhdessä olosta ja kiireettömyydestä.

Julkaistu

Pohdintaa vammaisuudesta ja blogistani arvontalupausta unohtamatta

Olen seuraillut jonkin aikaa blogini tilastoja, ja olen jäänyt pohtimaan niiden paikkaansa pitävyyttä. Nimittäin esim. postaukseni ” Pienenpieni historiikkini sokeudestani”(viidenneksi luetuin postaukseni) lukukerrat ovat pudonneet 46 kerrasta 44 kertaan. Miten se on selitettävissä, vai onko vaan Bloggerin oikkuja? Jos et ole tekstiä lukenut löydät sen heinäkuun postauksista ”11.7.2011, 10 kommenttia” ja aihe sattuu kiinnostamaan. Selkeästi luetuimpia postauksia ovat otoskleroosia käsittelevät kirjoitukset. Tilastojen kärkipaikkaa lukukerroissa pitää 319 lukukerralla ” Stressaava otoskleroosi
4.11.2010, 6 kommenttia”. Otoskleroosipostauksien väliin kiilaa 119 lukukerralla ” Opaskoira tuo reippautta liikkumiseen 6.2.2011, 5 kommenttia” Tilastoissa kolmantena lukukerroissa (82)  ” Otoskleroosi tuskaannuttaa
17.1.2011, 4 kommenttia”. Väliin kiilaa postauksia liittyen näkövammaani, blogiarvontaan ja yltääpä kymmenen sakkiin yksi luentopostauskin  ”hyvää yötä nukahtamisvaikeudet” -luennon satoa
20.9.2011, 2 kommenttia” sijoittuen 36 lukukerralla  kuudenneksi. Ja otoskleroosi kiinnostaa, sillä ” Odotettu ja pelätty leikkaus ja siitä toipuminen
4.4.2011” on luettu 31 kertaa ja sijoitus tällä hetkellä yhdeksäs. Sokkohistoriikki-postauksen lisäksi kiinnostusta on herättänyt myös näkövammaisuuteeni liittyvä kirjoitus ” Treeniä/urheilua minun sokkosilmin 17.9.2011, 7 kommenttia” (sijoitus 7.)
Kuten tilastoista voi päätellä erilaisuus kiinnostaa ihmisiä ja toivon todella, että olen pystynyt edes hivenen valottamaan vammaisen ihmisen elämää. Vammaisuus tuo omia haasteitaan, mutta toivottavasti olen onnistunut välittämään myös sitä tavallisempaa elämää, ja että vammastani huolimatta elän, koen, touhuan. Useasti vamma ei ole este, hidaste kylläkin. Ja totta kai se rajoittaa jonkin verran, mutta toisaalta antaa jotakin muuta tilalle. Joskus olen pohtinut millainen minusta olisi tullut, jos en olisikaan näkövammainen. On aika turhaa moisia miettiä, mutta miten paljon vammaisuus vaikuttaa ihmiseen, luonteeseen, elämäntapoihin jne. Olen kiltti, rauhallinen. Olisinko vammattomana erilainen? Mitä tekisin työkseni, olisiko minulla lapsia, koira tai muita lemmikkejä???  Nyt minulla on ihana opaskoira Harmaakuono, jota ei olisi elämässäni, jos näkisin. Tuskin olisin käynyt Sydneyssä, Qebeckissa, Sao Paolossa urheilumatkoilla, mutta osaisin ajatella itseni hoitotyössä näkevänäkin.
Usein kysytään olenko katkera näkövammaisuudestani ja monen yllätykseksi vastaan, en. Ei kannata myrkyttää katkeruudella elämäänsä. Minulla on paljon parempi olo ja elämä kun hyväksyn tosiasiat ja opettelen elämään vammani kanssa. Kaikille se ei ole helppoa ja sen hyväksymiseen voi mennä valtavasti aikaa. Asian kun saa läpi käydyksi, elämä helpottuu kummasti. Näin moni on todennut lopetettuaan taistelemisen tuulimyllyjä vastaan. Itse en muista paljoakaan taistelleeni vammaani vastaan. Olen hyväksynyt sen aika helpolla, mistä lie johtuu. Sokeutumista pelkäsin ja murehdin näköjäänteeni alkaessa heikentyä, mutta nopeasti uuteen tilanteeseen tottui. Kuulon heikentyessä pelkäsin paljon enemmän ja mietin miten siitä oikeasti selviydyn. Kuuroutuminen oli ja on todella pelottava ajatuskin ja tällä hetkellä en tiedä pystyisinkö siihen sopeutumaan. Toivottavasti asiaan ei tarvitse koskaan sen enempää perehtyä. Niin se vaan kuitenkin on, että vastaan on otettava se mitä elämä meille kullekin antaa ja ottaa.
Vammaisuus on monelle tabu. Siitä ei puhuta ja erilaisuutta pelätään. Valitettavasti vammainen henkilö saa osakseen säälittelyä tai ylenpalttista hehkutusta siitä, että on päässyt vaikkapa ravintolaan siiderille. Muistan opiskeluvuosilta erään baari-illan milloin naisten veskissä sain luennon aiheesta miten hienoa on kun olen tullut rentoutumaan, ja että miten vammainen ihminenkin voi vaihtaa vapaalle jne. Sellaista en oikein kestä, enkä sitä säälittelyäkään. Karvat nousee pystyyn välittömästi. Mahdollisimman normaali ja luonnollinen suhtautuminen on parasta, ja mielestäni on parempi kysyä, jos jokin asia mieltä askarruttaa. Tietämättömyyshän useimmiten ne ennakkoluulot ja epäluontevan suhtautumisen aiheuttaa. Ja siksipä ehkä vammaisten ihmistenkin pitäisi olla avoimempia ja omalta osaltaan pyrkiä hälventämään ennakkoluuloisuutta ja lisäämään tietoisuutta. Se ei ole helppoa etenkään jos itse ei ole vielä vammansa kanssa sinut. Enkä tarkoita sitäkään, että aina pitäisi jaksaa olla kertomassa vammaisen ihmisen elämästä tms. Kyllähän mekin haluamme unohtaa vammaisuutemme. Itse en jatkuvasti ajattele sokeuttani tai nyt kuulo-ongelmia. Elän niiden kanssa, mutta en ajattele niitä jatkuvasti. Ja siihen kai pitäisikin elämänhallinnassaan, itsensä hyväksymisessä, sopeutumisessa jokaisen päästä, tai ainakin siihen pyrkiä.
    
Mistä minut muistetaan esim. täällä blogien paljoudessa. Olen se näkövammainen/sokko Hepa, toivottavasti jotain muutakin. No otosklerootikko ainakin. Toivoisin kovasti ettei erilaisuuteni jätä varjoon arvomailmaa hyvinvoinnista, terveydestä, ravitsemuksesta, ruuasta ja elämästä yleensä. Ne kun on loppujenlopulta paljon tärkeämpiä asioita kuin vammaisuuteni. Haluaisin kuitenkin, että teidän lukijoiden olisi tulevaisuudessa ehkä helpompi kohdata vammainen henkilö ilman suuria ennakkoluuloja joita ehkä onnistun vähän karistamaan mielistänne. Eli, huomaatte haluan niin paljon… Haluan minusta jäävän mieleen muutakin kuin vammaisuuteni, mutta samalla avaan vammaisen ihmisen elämää haasteineen ja toivon sitä kautta mahdollisien ennakkoluulojen karisemista. Ja jos näistä kirjoituksista joku saa vertaistukea mikä sen hienompaa!!! Ja vaikka olen kirjoittanut jo otoskleroosileikkauksesta viime keväänä, kirjoitan seuraavastakin operaatiosta toipumisineen.
Tämän blogin kautta sain muuten haastattelupyynnön liittyen tuohon otoskleroosiin. Haastatteluni on Kauneus ja terveys-lehdessä numero 15, joka ilmestyy 24.11. Kyseessä on selviytyjä-tarina. Suostuin haastatteluun ennen kaikkea voidakseni antaa vertaistukea muille otosklerootikoille. Koin itse kovin hankalaksi löytää vertaistukea silloin kun pää oli täynnä pelkoja ja kysymyksiä. Ehkä kyseinen lehtijuttu ja tämä blogi voi auttaa jotakin lukijaani vertaistuen saamisessa. Ja minuun voi aina ottaa halutessaan yhteyttä. Yhteystietoni löydät kohdasta Ota yhteyttä.
Kyllä myös minulla on huonot hetkeni milloin sokeus vituttaa, kuulon alentuma ärsyttää. On myös niitä hetkiä milloin ei huvita olla vertaistuellinen tai vammaisuuden ennakkoluulojen hälventäjä. Ja siitä en tunne edes huonoa omaatuntoa ja pidän moisia fiiliksiä luonnollisina. Ne kuuluu elämääni, mutta onneksi eivät täytä sitä kovinkaan pahasti. Hyvät asiat, elämän hienoudet voittavat.  Ja elämän hienouksiin kuuluu tämä blogikirjoittaminen. Olen innostunut tästä kovasti, joten blogissani järjestetään arvonta heti kun lukijoita on 50 tai jokin postauksistani luetaan 500 kertaa. Lukijoita tällä hetkellä 26. Brego tervetuloa mukaan! Itse asiassa lukijoista löydän 24 nimeä ja silti ”lukijat”-kohdassa seisoo 26. Ilmeisesti lukijana voi olla myös niin ettei nimi näy. Nyt ilmeisesti minulla on kaksi sellaista, joten toivotan teidätkin tervetulleiksi lukemaan Hepan jorinoita.  Myös tuohon 500 lukukerran rajapyykkiin on matkaa paljon, mutta katsotaan kumpi täyttyy ensin 50 lukijaa vai 500 lukukertaa. Arvontahan voi olla vaikka viiden vuoden (siis, meinaanko kirjoittaa tätä muka vielä viisi vuotta???) päästä 😀 Jospa vähän aikasemmin… Viisi oli muuten maalipallossa vuosia pelinumeroni niin seura- kuin maajoukkueessakin, joten Viisi nollilla olkoon päivän numero 😀
 
Julkaistu

Apuväline-messuilla Tampereella

Eilisaamuna mulla oli pitkästä aikaa herätys ennen seiskaa. Aikainen aamuherätys ehdottomasti kannatti, sillä vietin todella antoisan päivän. Lähdin Tampereelle apuväline, koti ja hyvinvointimessuille, jotka järjestetään joka toinen vuosi aina näin marraskuun alussa. Messuilla esitellään apuvälineuutuuksia, mutta siellä saa myös mahtavia elämyksiä. Liikuntamaassa voi kokeilla mm. pyörätuolisalibandyä, vatsalautaslaalomia, sokkopingistä, sokkona keilaamista, maalipalloa. Paikalla myös järjestöjä kuten esim. Vammaisurheilu Vau ry, Paralympiakomitea, Liikuntamaassa lajikokeilujen lisäksi oli mahdollisuus käydä läpi tasapainorata, kokeilla mobilisuunnistusta jne.
Koululaisryhmät valtasikin Liikuntamaan aamupäivästä, joten kiertelimme ensin apuvälinepuolella. Kävimme koneellisessa hieronnassa. Noh, ammattilaisena ehkä arvaattekin mielipiteeni moisesta. Samaisessa paikassa kokeilin vesityynyä, joka oli Kanadasta. Esittelijän mukaan loistava ja niskalle tukea antava tyyny. Olihan se miellyttävän, pehmoisen tuntuinen, mutta tukemisesta emme olleet samaa mieltä. Vastailimme Suomen Invalidien kyselyyn ja osallistuimme arvontaan, keräsimme mukaamme läjän eri yhdistysten lehtiä ja esitteitä. Kaverillani on pari avustettavaa, joten haimme myös nostolaitteista ja Ms-taudin kuntoutusjuttuihin liittyviä tietoja, tietoa turvapuhelinjärjestelmistä jne. Unikulman pisteestä ostin huuhteluainetta, joka tuo raikkautta esim. koiran pedin pesuun. Kaverillani on kyseistä tuotetta ja kolme koiraa, koki aineen hyväksi.
Näkövammaisten keskusliitto oli järjestänyt paikalle Pime Cafen. Siellä tarjoiltiin kahvia, teetä, mehua sekä pullaa. Ostokset maksettiin ulkopuolella, josta kahvilan tarjoilija otti meidät vastaan. Mullehan tässä ei ollut mitään outoa ja ihmeellistä, mutta seuralaisilleni senkin edestä. Menimme pimeään huoneeseen. Huoneesta tukittu pienimmätkin valonlähteet kuten valokatkasimien valot jne. Tarjoilijan opastamana haimme pullat. Itse otimme kertakäyttölautasen, servetin ja pullan. Tämän jälkeen meidät ohjattiin pöytään, jossa saimme itse kaataa kahvia tai teetä termareista, lisätä maidon ja sokerin.   Huomatkaa, osat olivat vaihtuneet. Olin itse ollut koko päivän opastettavana ja autettavana. Nyt autoinkin seuralaisiani ja selitin millaisessa pöydässä esim. olemme. Molemmat sanoivat, että tilaa oli vaikea hahmottaa ja sitä missä kukin meistä istuu.On vaikea tietää milloin puhutaan juuri minulle, onko tullut kuulluksi jne. Kun halusimme lähteä pois tarkoitus oli kutsua tarjoilija paikalle, kaverini kutsui ja sai vastauksen ”odota hetki”. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Kutsuin ”Tarjoilija, kasettipöydän väkki haluaa lähteä pois”. Heti ilmestyi tarjoilija opastamaan. ”kasettipöytä” tuli siitä, että meille oli sisään tullessamme annettu kasetit, jotka oli tarjoilijoille merkkinä missä pöydässä on tilaa. Kaverini heti pohti, että kylläpä hän oli tyhmä kutsuessaan vain tarjoilijaa eikä ilmaissut lainkaan mistä pöydästä kutsuttiin. Tämä kaverini kävi muutenkin hyvin analyyttisiä keskusteluja itsensä kehittämisestä ja vammaisuuden avartumisesta.
Pimeydestä siirryimme Liikuntamaahan. Kävimme kokeilemassa vatsalautaslaalomia. Se oli hauskaa. Laudalle mentiin vatsalleen ja sitä liikutettiin antamalla käsillä vauhtia. Matka oli n. 10 metriä ja piti kiertää keilat. Kaverini antoi suuntia ja taisipa muutama keilakin siirtyä paikaltaan 😀 Edellisen kerran olen käynyt messuilla neljä vuotta sitten ja silloin kokeilin pyörätuolisalibandyä ja hauskaa oli. Tekee itsellekin tosi hyvää tutustua muiden vammaisryhmien lajeihin.
Menimme sellaisen tasapainohässäkkäradan läpi. En muista sen nimeä. Sitä voisi verrata pomppulinnaan, ilmaa pomppulinnan materiaalin sisällä. Radassa oli kaksi tunnelia, joissa oli erilaisia esteitä. Oli valtava möykky, jota piti kiivetä, oli renkaita joiden yli, läpi tai ali piti mennä, oli tiiviissä rykelmässä pylväitä joita piti väistellä jne. Välillä olin radalla turvallani, mutta mikäs siinä, pehmeää oli. Jälleen kaverini analysoi kovasti miten oppisi ohjaamaan paremmin.
Ja olihan se maalipallopisteessäkin käytävä ja otettava pallo käteen yhdeksän kuukauden tauon jälkeen. Heitin kolmasti ja kyllä se vähän sydämessä sykähti. Ei pääse mihinkään.  Ehkä se täytyy tammikuussa käydä kokeilemassa ihan pelitreeneissä miltä se ihan oikea pelaaminen tuntuu.
Käytiin myös Näkövammaisten apuvälinemyymälässä Aviriksessa. Kaverini halusi nähdä miten tietokonetta käytän. Juttelin henkilökunnan kanssa puhuvasta sykemittarista. Se on kuulemma nyt keskustelutasolla, joten ehkä vielä joskus siitäkin tulee oikeasti totta. Aviriksen pisteessä oli paljon näkemisen apuvälineitä ja sokkona toimimista helpottavia juttuja. Siellä pääsi ihmettelemään puhuvia vaakoja, mittareita tms. Varmasti mielenkiintoista sellaiselle, joka ei asian kanssa ole ollut tekemisissä. Tässä vaiheessa kun messuja on päivä jäljellä (huominen), taitaa olla vähän myöhäistä vinkata messuista menovinkkinä, mutta kahden vuoden päästä uusi mahdollisuus.
Kotona olin joskus kuuden pintaan ja ilta menikin aikalailla pelastusarmeijalle. Ei oikein jaksanut puuhailla mitään erityisempää. Kiva päivä kuitenkin. Tulin todella hyvälle mielelle. Muutaman tutunkin messuilla tapasin ohimennen. Olisi ollut hauskaa vaihtaa kuulumisia paremmalla ajalla, mutta toisella kertaa sitten.
Julkaistu

Treeniä/urheilua minun sokkosilmin

Meinasin ensin, että en postaile ennen kuin kaikki Azorit-matkakertomuksen osat on saatu luettavaksenne, mutta en malta olla hiljaa, tekee mieli kirjoittaa 🙂 Azoreita on siis luvassa edelleenkin, mutta nyt…

Tässä tekstissä yritän hivenen avata miten näkövammainen voi liikkua, mitä pitää huomioida, onko niksejä jne. Tämän aiheen Iive heitti mulle blogissani olleen arvonnan yhteydessä heinäkuussa. Ja tämän postattua olenkin vastannut kaikkien arvontaan osallistuneiden antamiin aiheisiin, tosin Toppiksen kvanttifysiikkateoria sai väistyä Rakkaustarinan tieltä 😀 Mutta nyt ei hempeillä vaan pistetään hiki haisemaan.

Luulen, että mistä nyt kirjoitan on monia erilaisia ajatuksia/näkemyksiä myös meidän näkövammaisten keskuudessa, mutta tässä minun kokemukseni ja tuntemukseni liikunnan riemuista. Tosiasia on, että täysin sokea henkilö ei pysty mallioppimaan. Ei ole mahdollisuutta katsoa miten jokin liike tehdään. Se on opetettava kädestä pitäen, tultava iholle, joskus aivan liki. Sokea voi myös tunnustella käsin ohjaajan tehdessä liikettä. Miten lantio liikkuu, miten kädet, jalat jne. Eli, sokealle ohjatessa jotain liikettä on unohdettava kaikenmailman koskemattomuusjutut. Myös hyvästä verbaliikasta on paljon hyötyä. Jos teemme esim. ryhmässä keppijumppaa, ohjaajan pitää olla selkeäsanainen. Ei voi sanoa ”siirtäkää keppi sinne alas” tai ”vie keppi tänne” tms. On ohjattava ” Ota hartialevyinen haara, aseta keppi niskan taakse, koukista polvista ja vie keppi samanaikaisesti ylös pään jatkeeksi”. Joitakin vuosia sitten kävin ahkerasti spinningtunneilla ja sielläkin ohjaajalla oli iso merkitys. Eli, mitä paremmin ohjaaja ohjasi sanallisesti sen parempi minulle. Ja pidän todella tärkeänä, että tiedän miten liike tehdään oikein. Mikään ei ole niin turhauttavaa kuin sinnepäin ohjaus ja virheellinen suorittaminen. Itselläni ei ole mikään huippu koordinaatio eikä kehon hahmotus, joten mitä enemmän saan palautetta miten asia oikeasti tehdään sen parempi. Itseluottamus kasvaa, opin tuntemaan kehossani millaiselta oikea liike tuntuu.

Turvallisuus on tärkeää, jotta voin keskittyä liikkumiseen, siihen hikitreeniin ilman että tarvii pelätä vaikkapa putoavansa jostakin, tai huitasevan vierastoveria kahvakuulalla tms. Jos haluan juosta koiran kanssa en ikinä tee sitä asfalttiteillä jalkakäytäviä pitkin. En luota koiraan, että se malttaisi pysähtyä rotvallin reunojen eteen aina, ja jos ei pysähdy vaara nuljauttaa nilkka kiveykseen tai pahimmassa tapauksessa joutua kovaa ajavien autojen sekaan. Jos juoksen, haluan olla kutakuinkin varma, että alusta on tasainen, ei isompia kuoppia/railoja. Ulkoilureitit sopivat hyvin tarkoitukseen. Juostessa oppaan kanssa voimme mennä normiopastusotteessa, mutta silloin juoksu ei ole kovinkaan rentoa, joten parempi on käyttää lenkkiä. Lenkki voi nyt olla mikä vaan, mutta tarpeeksi iso, jotta molempien kädet mahtuvat liikkumaan juoksussa. Kilpajuoksussa opas ei saa vetää sokeaa juoksijaa vaan on tultava tasatahtiin. Olenpa ollut myös sellaisissa kisoissa missä juostiin 100 m siten, että 50 metrin paikkeilla oli suunnan antaja, joka huusi radan numeroa. Samaan aikaan juoksi vain yksi juoksija törmäilyjen välttämiseksi. Eli huutaja huusi ”kolme-kolme-kolme-neljä-neljä-kolme-kolme”. Joissain tapauksissa suunnan antaja peruutti juoksian lähestyessä tai suunnan antaja vaihtui toiseen, joka oli maalin tuntumassa. Eli radan numeroa huudettaessa tiesi millä radalla on ja mahdollisuus pysyä suunnassa ja mennä suoraan. Pituushypyssä voi hypätä ilman vauhtia milloin ei kyllä lennä mihinkään, tai opeteltava vauhdilla ja askeleet milloin ponnistus osuu kohdilleen. Tässäkin voi käyttää suunnan antajaa, kuten kuulan työnnössä, keihään heitossa jne.

Kun uin altaassa uin yleensä rataköyden vieressä pitääkseni suunnan oikeana. Päädyn kuulee aika hyvin tai uidessa käsi osuu siihen. En varmaan ikinä ole törmännyt seinään satuttaen itseni siihen. Kilpaa uidessa päätyyn tarvitaan merkin antaja. Merkin antaja koskettaa uimaria selkään esim. kepillä, jonka päässä on pallo. Tällöin uimari tietää valmistautua käännökseen.

Hiihtäessä on etua, jos reitti on tuttu. Opashiihtäjä hiihtää yleensä edellä, tai jos on rinnakkaiset ladut, vierellä. Kilpailevat käyttävät jonkinlaista kaijutinmikrofonisysteemiä, eli oppaalla on suun edessä mikki ja selässä kaijutin. Tällöin ei tarvitse kääntää päätä sanoessa ohjeita hiihtäjälle, ja vauhti ei hidastu. Itse en ole moista systeemiä koskaan livenä nähnyt. Viime talvena hiihdimme jonkusen kerran avokin kanssa tuossa likellä olevalla ladulla. Ostimme huomioliivit, jotta kanssa liikkujat huomaisivat erilaisuutemme ja välttyisimme vaaratilanteilta. On olemassa myös opas- ja sokea-liivejä. Ehkä liivejä on hyvä käyttää myös jos harrastaa juoksemista tms.

Kuntosalitreeniä tehdessä tai kahvakuulaa heilutellessa mulla ei ole mitään ns. apuvälineitä tai mitään erityisempiä niksejäkään. Kuntosaliharjoittelussa mielestäni on tärkeää, että liikkeiden tekniikka tulee opeteltua oikein. Ja alussa ohjaus onkin todella tärkeää. Painoissa ei lue pisteillä kilomääriä, mutta useimmiten kohokirjaimin kuitenkin. Joskus ne on vaan niin koristeellisiksi tehty että on vaikea tunnistaa. Oikea järjestys, siisteys helpottaa hommaa kummasti. Ja isoilla julkisilla saleilla on kyllä oppaasta iso apu. Ei ole kiva nimittäin haahuilla laitteesta toiseen ihmisiin törmäillen ja kokeillen onkos tässä nyt vapaata 😀

Väitän liikunnan harrastamisen helpottuvan ja monipuolistuvan, jos näköä on jonkin verran jäljellä. Voit helpommin lähteä juoksulenkille, painua ryhmäliikuntatunneille jne. Toki heikkonäköisellä on omat vaikeutensa. Ryhmäliikuntatunneilla on päästävä tarpeeksi lähelle ohjaajaa, jotta näkee mitä pitää tehdä. Ja jos haluaa mallioppia katsomisen kautta on päästävä lähelle ja sekään ei aina riitä ja silloin on ohjattava/neuvottava kädestä pitäen. Palaute on tärkeää. Mutta heikkari pystyy treenaamaan monipuolisemmin eikä tarvitse opasta niin paljoa kuin täyssokko. Toki sokkonakin pystyn tekemään paljon itekseni, treenaamaan tutulla salilla tutuilla laitteilla, tekemään kahvakuulatreeniä, pilatesta, joogaa jne. Kunhan vain ensin liikkeet on opittu ja opeteltu huolellisesti. Ajan yksin spinningpyörällä kotisalilla, käyn koiran kanssa lenkillä, joskus jopa juoksemme. Nyt tosin ei. Menneenä kesänä juostiin avokin innoittamana kerran 😀 Joskus olen miettinyt, että ehkä haluaisin juosta enemmän, mutta sitä pitää kattoa sitten kun Harmaakuono on eläköitynyt ja uusi opas on valjaissa. Sauvakävelylenkki toteutuu muuten siten, että kiinnitän koiran valjaiden kädensijaan mustekalan ja lenkitän sen ympärilläni olevaan mustekalaan. Näin koira mahtuu kulkemaan edelläni ja minulla jää molemmat kädet vapaaksi. Sauvakävelylenkkejä yleensä teen jonkun toisen seurassa, jotta voin olla sen turvallisuudesta täysin varma.
Useasti meillä sokoilla ei ole yhtä hyvä tasapaino kuin näkevillä. Minulla ei ainakaan ole mikään huippu. Se ei näy normaalissa arkiliikkumisessa, mutta en pysty seisoskelemaan pitkiä aikoja yhdellä jalalla. Tasapainon pitämistähän helpottaa katse, kun katsoo jotain kiintopistettä… Se ei ole mahdollista, mutta onneksi tasapainoakin voi treenata. Meillä on itse asiassa tavallinen pyöreä tasapainolauta, jolla tulee ihan liian harvoin keikuttua. Pitäskin kaivaa se näkösälle muistuttelemaan olemassa olostaan. Judossa tuon huonomman tasapainon sai kokea ihan konkreettisesti. Niin kauan judo tuntui hauskalta kun ”nujuttiin” matossa, mutta siirryttäessä pystyyn ja harjoteltaessa esim. jalkapyyhkäsyjä, eipä kaverin tarvinnut kuin hiukan horjuttaa ja pyyhkästä, nurin! Mut judokin on ihan mielettömän hyvä koordinaation ja kehonhallinnan treenausmahdollisuus. Siinäkin tosin ohjauksella on iso merkitys siinäkin. On laji missä todellakin ollaan tiiviissä tuntumassa joka tapauksessa fyysisesti, joten judokalle ehkä sokean ohjaaminen ei ole niinkään hankalaa, näyttää kädestä pitäen asioita. Ainakin sellainen olo tuli judossa käydessäni.

No pyöräilemään sokkona en voi lähteä. Tarvitsen tandempyörän ja mielellään myös pilotin. Olenkin haaveillut omasta pyörästä ja olinkin jo sellaista tilaamassa Aviriksesta, Näkövammaisten apuvälinemyymälästä, mutta heillä olikin maahantuontivaikeuksia. Asia on nyt hautumassa ja harkinnassa mistä pyörän hankkia ja paljonko siihen olen valmis sioittamaan. Löydänkö innokkaan kaverin sitä kanssani polkemaan jne.

Erilaiset kunnon seurantamenetelmät tyyliin sykemittarit ja vastaavat ei valitettavasti tällä hetkellä ole saavutettavissa. Oman hankaluutensa tuottaa myös esim. kuntosaleilla olevat kuntopyörät, soutulaitteet ja vastaavat missä toimitaan hipaisunäppäimin ja on miljoona valittavaa ohjelmaa. Haaveena on puhuva sykemittari, ja siitä olen täälläkin avautunut. Mahdollisuuksia on tutkittu ja yksi olisi jonkinlainen älypuhelimen ja sykemittarin yhdistelmä erään firman kautta, mutta hinta-arvio on 1500 euroa uuden puhelimen ja puheohjelman kanssa. Kirpasee, kirpasee. Ja kun en tarkalleen vielä edes tiedä miten se systeemi toimii. Ja mulla on jo puhelimissa puheohjelma. Haluaisin pitää sen, koska siihen on siirtolisenssi vain 85 euroa, joka pudottaisi hintaa ainakin parilla sadalla. Uuden puhelimen hankinta on edessä joka tapauksessa lähitulevaisuudessa. Täällä on siis kova mietintä käynnissä. Eräs ystäväni sanoi/ehdotti voisinko ajatella tuota itselleni joululahjaksi. Hm… Houkuttelevaa, mutta haluanko puhuvaa sykemittaria niin paljon? Tiedän jo nyt, että jos homma toimii, haluan sen ja maksan sen ison summan toteuttaakseni unelmani. Silloin voisin seurata sykekehitystä, kaloreiden kulutusta jne. Se olisi ihanaa ja toisi varmasti lisäpotkua urheiluun.

Jos liikuntasuoritukseen tarvitaan ajastinta on olemassa puhuvia kelloja ja ainakin jossain vaiheessa oli sellainenkin kello missä oli ihan ajastintoiminto, joka esim luki sekunteja, minuutteja tms. Helpottaa spurttien teossa. Tällä hetkellä en tiedä tuon kellon saatavuudesta. Mulla se ei vuosia sitten kovinkaan hyvin toiminut. Pitäisikin katsoa onko se Aviriksen valikoimissa. Josko uudempi malli toimisi paremmin.

On olemassa myös puhuvia askelmittareita. Minullakin sellainen on. Puhuu englantia enkä ole koskaan saanut siihen opastusta. Se itse asiassa jötköttää tuossa pöydällä uuden pariston ostoa ajatellen ja Aa:n mut siihen perehdyttänee lähitulevaisuudessa. Että kyllä kaikenlaisia pieniä niksejä ja apuvälineitä on millä liikkuminen onnistuu hyvin, ja vähän jopa pystyy seuraamaan liikunnan tehoa/määrää esim. tuon puhuvan askelmittarin kautta. Ja oma mielikuvitus vaan kehiin aina kun jokin homma meinaa kaatua sokeuteen 😀 Useimmiten jokin niksi löytyy, että voi toteuttaa juttua ainakin sovelletusti. Pelaapa ne sokot jalkapalloakin käsittääkseni ihan paralympiatasolla, ite en kyllä siihen ryhtyis 😀 Koripallo yms. on ehkä niitä lajeja joita ei pysty harrastamaan. Olen koripalloonkin tutustunut sen verran, että tiedän millainen kori on mihin pallo heitetään ja olen jopa yrittänyt osua siihen laihoin tuloksin tosin 🙂

Mmmmmmm…. Mitähän vielä? Mitähän oleellista olen unohtanut? Toivottavasti tästä tekstistä avautui edes hivenen miten liikun, miten treenaan. Kysykää vapaasti, jos jokin oleellinen juttu jäi käsittelemättä tai epäselväksi. Yritän parhaani mukaan avata asiaa lisää. Ja lopuksi toivotan ihan jokaiselle iloa liikkumiseen. Siitä tulee niin mahtava olo!

Julkaistu

Pienenpieni historiikkini sokeudestani

Toppis edellisen postauksen kommenteissa pyysi omaa tarinaani ja se tulee tässä. En osaa kovin lyhyesti kirjoittaa, joten…

Synnyin 1160 g painoisena oltuani kohdussa kuuden kuukauden ajan. Yritin syntyä jo aijemmin, mutta taistelivat minun pysymään masussa. Äitini veriryhmä tuhoaa sikiön punasoluja ja kerta kerralta raskausajasta tuli haasteellisempi. Olin viides lapsi. Tyttö puuttui ja sitä kovin haluttiin. Vielä vatsassa ollessani minulta vaihdettiin verta
tms. Lopulta oli kuitenkin syytä mun päästä mailmaan. Noh, ettei homma kävisi helposti istukan ryökäle jämähti tielleni ja äiti joutui keisarinleikkaukseen. Mailmaan tuli pieni rääpäle pitkine sikiökarvoineen. Kädet ja jalat ovivat tikunohuet ja keskivartalo pullukka ja nuo mustat sikiökarvat koristivat kroppaani. Minut kiidätettiin happikaappiin elämää aloittelemaan. Henkiin jäämisestäni ei ollut aavistustakaan, olin kriittisessä tilassa pitkään. Äiti toipui leikkauksesta ja edellispäivänä kun hänen piti päästä kotiin tapahtuikin aikas kammottavaa. Suihkussa vatsa vain aukesi ja hätänapin painallus. Kiireesti leikkaukseen ja aikaa vähän. Vatsakalvontulehdus. Mahaan oli jäänyt pumpulituppo. Taistelimme molemmat elämästämme ja vieläkin porskutamme eteenpäin. Äiti makasi toista kuukautta tajuttomana sairaalassa ja lopulta herättyään ja parantumisen, elämänhalun sai vasta kun ”pakotettiin” peilin ääreen katsomaan ulkonäköä, joka ei tietystikään loistokas ollut letkuissa makaamisen jälkeen. Minä puolestani kasvoin happikaapissa ja alkoi näyttämään siltä, että henkiin jäädään. Äidille oli kerrottu keskoslapsen erinäisistä mahdollisuuksista saada ties mitä vammoja ja sairauksia. Näkövammaa ei kukaan muistanut kertoa.

Äiti kotiutui kahden kuukauden sairaalareissultaan juhannukseksi ja minä elokuussa siirryttyäni happikaapista lämpökaappiin ja sitten vasta kotiin. Kehittyminen oli muita hitaampaa ja jossain vaiheessa äiti alkoi huolestua. En ottanut, en yrittänyt ottaa katsekontaktia. En katsonut leluja, haroin käsillä niitä jne. Alkuun neuvolassa sanottiin, että ei kannata olla huolissaan jne. Äiti vaati kuitenkin lähetettä silmätutkimuksiin. Ja hetihän simmutohtori oli todennut tosiasiat. Kova pala nieltäväksi, mutta muita vammoja eikä sairauksia ei ollut siunaantunut. Elämä kuitenkin jatkui ja kasvoin muuten terveenä tyttönä.

Näin 10-vuotiaaksi oikealla silmällä vähän. Näin värit ja liikkumanäköä oli jonkin verran. En nähnyt kauaksi enkä tarkasti. Ihmiset tunnistin vaatteista, en kasvonpiirteistä. Mulla oli silmälasitkin, oikeat pullonpohjaversiot ja tyttömäisesti vaaleanpunasilla kehyksillä ja rusetilla, UUUUURRRH!!!! Laseista en oikeasti muista hyötyneeni. Ne painoivat korvantauksia, joten ne saattoi piilottaa keittiön tuuletusluukkuun 😀 Niitä etsittiin toista viikkoa eräänkin kerran. Pihapiirissä minua kiusattiin laseistani ja haukuttiin rillikalleksi tms. Äitini muistaa varmaan loppuikänsä… Hän valmisti ruokaa ja pihalta luistinradan suunnalta kuului hirveä huuto. Äiti lähti katsomaan. Makasin jääsohjossa mahallani ja kaksi muuta lasta hakkasi ja haukkui minua. Äiti keroo muistavansa miten näki tuolloin punaista ja miten vieraille lapsille teki mieli antaa selkään. Itse en tuosta muista onneksi mitään. Sen muistan kun pari poikaa halusi nostaa minua ilmaan ja laskivat ampiaisen päälle. Liekkö vahinko vai ei. Joskus sain lautakeinusta päähäni ja aivotäräyksen. Kaikissa leikeissä en tietenkään huonolla näölläni pysynyt mukana jne. Kyllä minulla on hyviäkin muistoja pihapiiristä: lettukestejä, erilaisia leikkejä ja kaveritouhuja. Ja osasin minä puolustautuakin – löin vuotta vanhempaa poikaa nenään ja siitä tuli verta. Kai hermostuin kiusaamiseen…. Isoveljeni oli ylpeä pikkusiskostaan. Noh, ehkä tuo ei ole ylpeyden aihe, mutta ehkä lapsen mailmassa poika sen ansaitsi.

Seitsenvuotiaana aloi tin koulun Jyväskylän näkövammaisten koulussa. Siellä oltiin viikot, joten aikas karu vaihe elämässä olla poissa kotoa niin kauan ennen sopeutumista.
Kotikaupunkini olisi sijoittanut minut apukouluun, joten Jyväskylä tuntui paremmalta vaihtoehdolta pitkästä matkasta huolimatta. Karuja oli ne sunnuntai-illat milloin koulumatkaa taitoin itkien, huutaen ja vastaan taistellen. Kärsin kovasta koti-ikävästä iltaisin ja öisin. Muistan miten itkin suureen ääneen vollottaen. Hiljalleen kuitenkin uudet kujeet, uudet kaverit tms. vei voiton. Olin avulias, halusin opastaa muita lapsia koululla, lapsia jotka eivät nähneet mitään tai muuten liikkuminen hankalaa.

Opettelin pistekirjoituksen, mutta opin myös tikkukirjaimet. Minulla oli näönkäytön ohjausta ja ehdin harjoitella kauno- ja tekstauskirjoitusta ennen lopun näön menemistä. En kuitenkaan enään muista kuin tikkukirjaimet. Tykkäsin piirtämisestä 😀

Huhtikuussa täytin kymmenen ja elämäni muuttui. Kesän aikana lomaillessani näkö alkoi heiketä ja syksyllä mennessäni kouluun huomasin näkeväni asiat harmaan sumun läpi ja paljon epäselvemmin. En kertonut tuosta kenellekään. En kotonani en koulussa. Kotona törmäilin kirjahyllyyn tms, mutta en myöntänyt. Koululla asiat eivät sujuneetkaan niin kuin ennen. Liikkatunnilla juoksimme 60 metrin matkaa. Olin keväällä taittanut sen tyyliin 11 sekunnin pintaan. Nyt menikin yli 20 sek. En erottanut radan reunaa, punaista tiilimurskaa vihreästä nurmesta ja siksakkasin. Tottahan ihmeessä liikkaopettaja huomasi jotain olevan pielessä. En taaskaan tunnustanut mitään. Kotipuolessa oli puolestaan vartin edestakaisella kävelyllä matka kioskille, josta joskus hain maitoa tms. Nyt en nänytkään oikeaa kohtaa mistä ylittää tie. Reissuun meni 45 min. En muista mitä kotona selittelin. Viimeinen niitti oli kun tulimme äitini kanssa jostain ja kävelin rivariasuntomme oven ohi. Tuolloin rattaat jo pyörivät ja seuraavalle tiistaille oli varattuna silmälääkäri. Äiti paasasi, että minun on kerrottava lääkärille näön heikknememisestä. No se oli niin ilmeistä ettei pahemmin tarvinnut selitellä tai yrittää peitellä. Muistan istuneeni tuolissa ja tarkoitus oli katsoa seinältä, taululta kirjaimia. Ei, en nähnyt mitä siinä oli ennen kuin taulu oli aivan nenäni edessä. Lääkäri kertoi lasiaisen eteen kasvaneen harmaan massan, joka estää näkemisen. Hän kirjottaisi lähetteen Meikkuun tutkimuksiin voisiko minua leikkauksella auttaa. Minä raivostuin, huusin etten halua leikkaukseen, että minua ei leikata jne. Pelkäsin moista ajatustakin, vaikka olisin voinut kenties saada näön takaisin.

Paria kuukautta myöhemmin äitini vei mut Meilahteen. Sieltä värilliset muistikuvat on jo aika heikot. Kuvittelin, toivoin käyväni siellä vain ja järkytys olikin suuri kun kuulin joutuvani jäämään yöksi. Istuin huoneessa ja söin maksakastiketta ja perunoita ja itkin. Äiti koitti lohduttaa minua. Ja muistan lääkärin lukeneen papereistaleikkausvastahankaisuudestani. Olin tutkimuksissa muutaman päivän ajan. Minua tutki monta silmäspesialistia ja kaikkien vastaus sama. Leikkauksesta ei olisi apua. Silmänpohjia ei pystytä vaihtamaan. Jos leikattaisiin todennäkösempää olisi proteesi kuin näön palautuminen. Eli, mitään ei ollut tehtävissä. Minusta tulisi sokea, joka ilmeisesti oli odotettavissakin.

Eli, kun lapsi syntyy keskosena ja jos silmien kehitys on vielä vaiheessa, happi tuhoaa silmänpohjia. Aikuisiällä olen ymmärtänyt, että huoneilman happi riittää. Ja nykyisin keskosvauvoille laitetaankin jonkinlaiset suojakalvot silmille syntymän jälkeen. Ja meitä keskossokkoja onkin paljon vähemmän. Siihen en ole oikein koskaan saanut vastausta miksi tuo hapen tuhoajaiset jatkuu vielä vuosia myöhemmin, miksi kasvaa jokin massa lasiaisen eteen???? Tämä ei kuitenkaan ole se tärkein juttu tarinassani, joten eteenpäin mars…

Tuon vuoden eli 88 jouluun mennessä voi sanoa, en nähnyt enään mitään. Joulusta ei ole värillisiä muistoja. En muista hirveästi surreeni tai edes pelänneeni sokeutumista. Ilmeisesti se leikkaus oli paljon suurempi peikko. En muista tunteilleeni asian kanssa. Murkkuiässäkään ei tullut sitä kapinointivaihetta tai vaihetta pakko olla niin kuin muut/normaalit, tavalliset ihmiset. Toki kärsin siitä ettei kotiseudulla ollut niitä näkeviä kavereita ja kesät olikin yksinäistä elämää äänikirjeiden ja pistekirjeiden parissa ympäri Suomea olevien näkövammaisten ystävien ja kavereiden kanssa. Juhannusta vietin äidin ja hänen miesystävänsä kanssa. Joskus se turhautti, kiukutti, vitutti. Voisin kuitenkin sanoa hyväksyneeni vammaisuuteni varhain, tai en ole ainakaan taistellut kiviseinää vastaankaan. Olen sokea ja se ei muutu mihikään. Minun on paljon helpompi elää kun hyväksyn sen ja elän elämääni täysillä eteenpäin. Toki vieläkin joskus turhauttaa kun haluaisi lähteä vaikkapa rannalle eikä saa silmiä mukaansa ja rantailu jää haaveeksi. Silloin inhoan vammaani, mutta onneksi fiilis yleensä menee aika pian ohi… Joka tapauksessa vammastani huolimatta olen työllistynyt, avoliitostunut, löytänyt harrastuksia, ystäviä, kokenut paljon hienoja asioita jne… Miksi siis jäädä kotiin suremaan, ei miksikään!

Näkövammojahan on hyvin erilaisia. Minulta kysytään monesti onko mailmani musta/pimeä. Koska olen nähnyt mustan ja pimeyden vastaus on ei. En näe mustaa enkä pimeyttä. Kuulostaa varmasti vaikealta hahmottaa eikä sitä pystykään. En ainakaan usko. Mutta olen sanonut, jos näkisin mustan/pimeyden silloin näkisin vastakohdan valkoisen/valkeuden. Mutta kun en näe mitään… En näe mustaa, valkoista, pimeää, valoa. Jos näkisin jotain niistä en olisi aivan täysin sokea. Minulla olisi valonerotuskykyä, saattaisin nähdä hahmoja. Ja niin pienestä näköjäänteestä voisi olla jotain pientä hyötyä. Mutta, en näe, niin en näe… Olen umpisokea niin kuin umpikuuro on umpikuuro. Ei kuule mitään, ei kerrassaan mitään… Ei edes hiljaisuutta…

Moni kysyy myös näenkö unia, näen. Joskus niissä on värejä, jos ei, joskus vaan tiedän värit vaikka en niitä fyysisesti unessa näe…

Mutta rakkaat lukijat nyt menen ottamaan melatoniini-napin ja kysykää jos teksti herätti kysymyksiä. En kavahda, enkä suutu, Muistakaa myös ettei tyhmiä kysymyksiä ole olemassakaan. No tai jos haluatte tietää miten onnistun pyyhkimään wc-toimituksen jälkeen, lasken osastoon tyhmät kysymykset. Äidiltäni on kysytty tuotakin joskus, miten selviän moisesta jne…