Julkaistu

Syksyinen viikonloppu – hyvä lämmin mieli

Vietimme ihanan pidennetyn viikonlopun mökillä. Lähdimme sinne torstaiaamusta kotiutuen nyt alkuillasta. Olimme mökillä myös edellisviikonlopun. Silloinkin menimme torstaiaamusta ja palasimme maanantaiaamuna kaupunkiin. Molempina viikonloppuina oli kovin tuulinen sää ja vettäkin satoi reippaanlaisesti aika-ajoin. Edellisviikolla torstaina oli mukavan lämmintä, joten vietimme päivän ulkona Raunon kehitellessä puisia kynttilän jalkoja ja minun neuloessa tuntikausia kaulaliinaa. Vasta kahdeksan jälkeen maltoimme sisälle sään viilentyessä. Viikonloppuna kokkailimme yhdessä lapin ukon keittoa, josta tulikin oikein herkullista. Ulkoilimme sadekuurojen välissä pihapuuhia tehden. Tottahan toki saunoimme myös ajan kanssa.

Nyt viikonlopuksi saimme vieraaksemme äitini. Vietimme käytännössä torstain ja perjantain ulkosalla. Torstaina vietimme tovin sisällä valmistaen lohikeittoa ja syöden sitä. Vaatetta vain lisää illan viiletessä ja nuotioon tulet. Päivällä aiemmin vähän pihapuuhastelua rupattelun ohessa. Nuotiolla istuskellessa ropsautteli pieniä sadekuurojakin. Sisälle maltoimme kuitenkin vasta liki puolilta öin.

Perjantaina aamu tuntui kovin kolealta ja tuuliselta. Sadekuurojakin ropsautti jokusen. Lähdimme kuitenkin kävelemään ns. ympyrälenkki. Äiti keräsi karvalaukkuja sekä kangasrouskuja matkan varrelta. Istuimme hyvän tovin kannon päällä teestä nauttien. Kuuntelimme mitenkä haavan lehdet havisivat tuulessa ja tuoksuttelimme syksyn ihania metsän tuoksuja.

Retkemme aikana sää lämpeni huomattavasti. Palattuamme mökille ryhdyimme heti lihapadan valmistukseen. Rauno laittoi nuotiota ja me äidin kanssa pata-ainekset pataan. Sitten pata paikoilleen ja nuotioon tulet.

Äiti ryhtyi perkaamaan kerätyt sienet ja laittoi ne likoamaan. Eilen ne keitettiin ja suolattiin. Nyt meillä on pariin sienisalaattiin suolasienet säilöttynä.

Koska ruuan valmistus aloitettiin vasta retkemme jälkeen sen valmistuminen myös kesti pitkälle iltaan. Meillä oli kuitenkin oikein tunnelmallista ulkona tuulen huminaa kuunnellen ja rupatellen. Tuntui tavallaan kovin lämpöiseltä, mutta toisaalta syyskosteus pyrki iholle. Annoimme padan hautua viitisen tuntia ja kyllä kannen aukaisun jälkeen mökkiin levisi herkullinen tuoksu. Laitoimme pataan bataattia, paprikaa, punajuurta, sipulia, valkosipulia, sian ja naudan lihaa, Provencen yrttejä, jauheena lihalientä ja himpun suolaa.

Eilinen oli se viikon tuulisin päivä ja lämpötilakin putosi lähes kymmenellä asteella. Enään ei ollut oikein ulkona istuskeluun sopiva sää. Sateen välillä tyhjensimme kasvihuoneesta ruukut. Muutoin aika kului kirjojen, neulomusten parissa. Söimme lohikeittoa. Illalla saunoimme ja tuulen tyynnyttyä kuuntelimme hiljaisuutta.

Tänään oli mukava syyssää, mutta aika meni mökin siistimiseen, tavaroiden pakkaamiseen ja ruuan laittoon. Toin pois mm. kaikki käsityölangat, sillä säiden viilentyessä hiiret saattavat tulla sisälle rellestelemään. Nyt palattu kotiin ja arkinen tohina voi alkaa erittäin onnistuneen mukavan ja voimaannuttavan viikonlopun jälkeen.

Lopuksi minun on ehkutettava vähän Raunon käsityö/rakennustaitoja, sillä kuvissa oleva nuotiogrilli on hänen suunnittelema ja keväällä muuraama.

Loppukeväästä/alkukeväästä Rauno maalasi varaston punaiseksi.

Elokuussa puolestaan Rauno suunnitteli ja rakensi kaivon päälle laitettavan puisen rakennelman.

Julkaistu

Talvinen lomaviikko

Nyt mökkiloman jälkeen ei tarvitse valittaa vesisateesta. Lähdimme mökille toissaperjantaina kotiutuen eilen. Sää kylmeni yö yöltä ja viikon edetessä tuuli heräsi puhaltelemaan. Silti saimme nauttia upeista aurinkoisista päivistä. Miten hyvältä tuntuikaan kävellä luonnon ääniä kuunnellen, tuntien auringon lämpö kasvoillaan. Eihän ulkoa meinannut malttaa sisälle lain.

Loman aikana ulkoilutin paljon myös parapoloidia. Se roikkui milloin minkin puun oksassa mökin pihassa. Tallennettua sain uutena pyrstötiaisen. Käpytikkoja oli paljon ja niiden ruokailukopinoita äänitteissä kuuluu paljon. Myös korppi esittelee äänilajejaan monipuolisesti. Vielä on pari tallennetta läpi käymättä.

Heti tulopäivän iltana istuimme nuotiolla ja hyvä niin, sillä pakkanen kiristyi iltaa kohti päivä päivältä. Kolmasti saunoimme ja jokaisella kerralla oikein pitkän kaavan mukaan. Keskiviikkona innostuimme menemään päiväsaunaan. Tauoilla oli mukavaa kuunnella käpytikan ruokailua sekä tuntea aurinko kasvoillaan. Viikon mittaan kokkailimme yhdessä linssikeittoa, tacotupseja broilerin jauhelihatäytteellä, jauhelihatäytteisiä paprikoita, kananuijia jne. Perjantai-iltana leivoin pannukakun äkillisessä inspiraation puuskassani. Edellisestä pannarista olikin miltein vuosi ja oli se hyvää. Tosin seuraavana yönä tiesin syöneeni, sillä hirvittävät levottomat jalat iski yötä pilaamaan. No nyt on palattu ruotuun ja nautittu salaattia kera itse tehdyin jauhelihapullien. No olinpahan lauantaiaamuna valmiina hereillä seuraamaan Iivon kultahiihtoa. Ja kyllä kannatti seurata. Upea suoritus ja upea urheilija.

Loman aikana neuloin edellisellä viikolla aloittamaani ambitus-kauluria. Nyt olen kaulurin levennyksissä, joten kyllä se siitä valmistuu.

Lomaviikko sujahti nopsaan rauhallisissa merkeissä. Ennen lomaa äiti oli kaupungissa vieraanamme muutaman päivän. Nyt on taas arkeen palattu ja alkuvuoden hiljaiselo kääntymässä toiminnan täyteiseksi elämäksi. Töiden, sekä käsityökurssien lisäksi mieli halajaa luontoretkille ja onneksi jo jotain on tiedossakin. Tänään itse asiassa lupauduin linturetken vetäjäksi Villinkiin. Itse olen lähdössä oppimaan lintuja ja luonnosta nauttimaan Kemiön saareen huhtikuussa, toukokuussa vuorossa Lintujen yö-tapahtuma Vanhankaupunginlahdella.

Julkaistu

Talviloma

Vietimme talvilomaa helmikuun viimeisellä kokonaisella viikolla. Minun lähtiessä edeltävänä perjantaina Siljan kanssa Kökariin, avokki matkasi mökille touhuamaan. Minun ja Oton matkaan lähtö tapahtui aamuviiden aikoihin. Aamun ja aamupäivän aikana tuli neulottua ahkerasti tuubihuivia. Neulomisintoa riitti vielä siis lauttamatkallekin 🙂

Lauttamatkan aikana sumu hälveni ja loppupäivän saimmekin nauttia auringosta. Minun ja Siljan kohokohta oli ehdottomasti tervaleppälehdossa urpiaisparvi, jonka alle pääsimme lintujen ääntä tallentamaan. Tallenteessa kuuluu hauskaa rapinaa, lintujen ruokailurapinoita 🙂Paluumatkalla majapaikkaan tallentui sinitiaisten heleää laulua. Päivällisellä söin ehdottomasti parasta janssoninkiusausta mitä koskaan olen syönyt. Yhdeksän maissa kömmimme jo unille, sillä pitkä päivä uuvutti onnelliset lintuharrastajat. 🙂

Seuraavana aamuna lähdimme kahdeksan maissa taasen retkeilemään. Yöllä oli ollut pikkupakkanen, kaunis kirpeä kuura-aamu. Tallensimme svengaavaa talitiaista ja iloisesti visertäviä viherpeippoja, kuljimme kuuraisilla kallioilla, juoksutimme Ottoa vapaana, keräsimme lepänkäpyjä ja meriruokoa.Herkullisen lounassalaatin jälkeen liikuimme autoilla saarta kiertäen. Aurinko meni pilveen ja tuuli yltyi. Satamassa oli todella kylmä muiden katsellessa kaukoputkilla mm. uiveloita. Liikkeessä vielä tarkenikin, mutta seisoskelun myötä tuuli meni luihin ja ytimiin. Pienellä kyläkävelyllä kohdalle osui isolepinkäinen. Päivällisen yhteydessä pääsimme tutustumaan Saaristolaisleivän leivontaan. Illalla saunoimme ja projektimme tallentaa sadan eri lintulajin äänet syntyi 🙂

Sunnuntai valkeni hyvin tuulisena ja pilvisenä. Rauhallinen aamu aamupuuroineen ja pienen kävelyn merkeissä. Kotimatkalla satamassa ehdimme vielä katselemaan lintuja ja korviini kantautui laulujoutsenten äänet. Matka sujui pohdiskellessa projektimme blogille nimeä ja miten blogissa projektia esitellään. Paraisissa pysähdyimme syömään. Päästyämme kotikonnuille minun ja Oton matka jatkui vielä mökille, jossa olin vähän ennen yhdeksää.
Tarkemman retkikertomuksen Kökarin viikonlopusta voi käydä lukemassa Täältä. Suosittelen lämpimästi, sillä pääsee kuuntelemaan samalla upeita tallenteita.

Maanantaiaamuna saimme Maria-ystävän Thean ja Millin kanssa visiitille. Koirien kirmailtua pihassa nautiskelimme teet kuulumisia vaihtaen. Päivä jatkui äidin saapumisella. Tein meille ruuaksi jauhelihatäytteisiä paprikoita. Iltaa vietimme nuotiolla terästetystä kaakaosta nauttien. Taisihan siinä mailmakin parantua aika tavalla 🙂

Seuraavana päivänä ulkoilimme pihapiirissä auringosta nauttien. Tuuli oli hyisen kylmä, mutta linnunpönttö saatiin paikoilleen ja Ottoa kirmautettua 🙂Ruuaksi valmistui äidin ikiherkullista maksakastiketta ja perunoita. Illalla saunoimme ja viettelimme rauhaisaa iltaa. Edellisiltainen nuotiotunnelma taisi vähän verottaa itse kunkin reippautta. Seuraavana päivänä lähdimme kävelemään pelloille ja metsäteille. Minulla ja äidillä oli sauvakävelysauvat. Paljon näkyi jäniksien jälkiä. Oli myös ilmeisesti metsäkoirien tassut jälkensä jättänyt. Kauempaa kuului pyssyjen pauketta ja koirien haukkua. Lunta oli aika vähän, Viljankorret puskivat lumen alta läpi.Reippailun jälkeen poseerasimme mökin pihapiirissä lammen rannassa olevien kuusien luona.Äiti, jota Otto seurasi tiiviisti koko äidin vierailun ajan 🙂

Ulkoilun jälkeen maistui äidin paistamat letut kera itse tehdyn vadelmahillon ja kermavaahdon. Ulkona tuuli yltyi yltymistään ja illaksi saatiin melkoinen lumipyry. Mökissä oli kodikkaan tunnelmallista äidin täyttäessä ristikoita, avokin kuunnellessa Luonto-Suomen talvi-iltaa ja minun editoidessa Kökarin lintunauhoitteita. Oli hyvä olla rakkaiden kesken. Koko aikaa ei tarvitse olla puhumassa tai tekemässä porukalla jotain. Välillä voi olla omissa touhuissaan ja silti nauttia läheisten läsnäolosta. Ateriaksi valmistui riistakäristystä ja perunamuusia. Illalla katselimme Sykkeen ja nautiskelimme iltateet.

Torstaiaamuna äiti pakkasi tavaransa ja valmistautui kotimatkaan. Lunta oli satanut edellisillan ja yön aikana niin paljon, että äidin lähdettyä pistimme avokin kanssa lumikengät jalkaan ja suksisauvat käsiin lähtien reippailemaan reilun tunnin ajaksi. Kävelimme pitkin peltoja ja ponnistelimme ojien kautta seuraaville peltoaukeille.

Reippailun jälkeen sauna lämpimäksi ja nauttimaan saunan lämmöstä.

Perjantainen lumikenkälenkkimme venähti pariin tuntiin. Nyt kiertelimme metsäteitä ja polkuja pitkin. Kuulimme hömötiaisen ja käpytikan ääntelyä. Pilvisyys väistyi ja loppupuolella reippailua jo aurinko paistoi. Kuvaushetkellä vielä pilviharso peitti taivaan.Lenkin jälkeen valmistin makaroonilaatikon, jota riitti seuraavallekin päivää. Illalla yritin laihoin tuloksin tallettaa saunan ikkunan kautta pöllöjen ääntä. Tosin minulla ei ole aavistustakaan onko mökin lähistöllä moisia lintuja, mutta piti kokeilla. No Lopputulos oli olematon. Liian tuulista sanoisin nyt tietoisuuteni lisäännyttyä.

Lauantaina aurinko paistoi ja sää oli täydellinen. Lumikengät jalkaan ja nauttimaan. Kuljimme pelloilla, metsäteillä ja lopulta innostuimme vielä kiertämään ns. ympyrälenkinkin. Liki kolme tuntia sujahti eikä sittenkään olisi malttanut lopettaa, mutta olin aika uupunut reippailumme jälkeen. Ihanaa joka tapauksessa oli. Ei mitään väliä väsymisestä.Taisi Ottokin väsähtää, ainakin päätellen unikiepistään.

Ruuan jälkeen sauna lämpimäksi ja pitkä saunominen rentoutuen. Olo oli onnellinen. Iltateetä ja huovutuskurssipostauksen aloittelua, mutta uni voitti. Seuraavana päivänä tavarat kasaan, mökki siistiksi ja teksti huovutuskurssista valmiiksi ennen kotiin paluuta. Tälle lomaa ei paljoa säät olisi voineet olla paremmat. Kyllä ulkoilu, reippailu, kevättalvi ovat vaan niin voimaannuttavia.

Julkaistu

Syysloma – linnunpönttöjä ja kynttilöitä

Vietimme syyslomaa lokakuun kolmannella viikolla saapuen mökille jo edellisviikon torstai-iltana. Suunnitelmissa oli tehdä käsitöitä ja lenkkeillä. Lenkkeily jäi vähiin, sillä viikonloppuisin metsästäjät pyörivät lähistöllä hirvestämässä ja arkipäivisin jyrryytti metsäkoneet ja tukkirekat. Lisäksi avokin astmaoireet rehotti pahana, joten fyysinen rasitus oli aika vähäistä. Linnunpönttöinnostus ei kuitenkaan latistunut. Heti tuloiltana nostimme pirtin pöydän keskemmälle lattiaa, minun kynttilätehdaspaikka oli ikkunapäädyssä ja avokki viritteli jiirisahansa toiseen päätyyn. Ensiksi lankuista oli tehtävä tukipuu jiirisahalle.

Tuloiltana avokki mittaili ensinmmäisen linnunpöntön lankut jiirisahaan valmiiksi. Minä tyydyin vain asettelemaan aluslaudan paikoilleen. Mukanani oli neljä kiloa mehiläisvahaa 🙂

Seuraavana aamuna aamupalan jälkeen aloitimme, avokki linnunpöntön teon ja minä kynttilätehtailun. Meillä oli oikein ihana päivä. Takassa tulet, radiossa Suomi-pop ja laseissa punaviiniä 🙂

Tässä avokin ensinmäisen pöntön ruuvausta 🙂 ja kuva lentoaukkoa vaille valmiista ekasta pöntöstä 🙂

Päivän aikana tein 24 harmaata mehiläisvahakynttilää ennen alkuillan kokkailuja.

Aterian jälkeen (lohta ja bataattia) siirryin neulomaan kranssin päällistä avokin jatkaessa pönttöjen tekoa. Katselimme Vain elämää ja mainostauoilla avokki sahaili seuraavan pöntön lautoja 🙂 Ja päivän kruunasi saunominen. Kello taisi olla lähemmäksi kaksi ennen kuin kömmimme nukkumaan.

Lauantaina ei jaksettu olla ihan niin ahkeria kuin edellispäivänä. En itse asiassa pyöritellyt kynttilän kynttilää. Ruuaksi tein jauhelihamakaroonilaatikkoa, jota söimme sunnuntainakin. Tuolloin lauantaina kävin loppukesän ja syksyn lintunauhoituksia läpi ja leikkelin arkistoitavaksi parhaat laulelot. Avokki jatkoi linnunpönttöjen parissa. Seuraavana päivänä yritimme lenkkeillä, mutta hirvimiehien autoja oli tien vierukset täynnänsä. Pihassa poltimme roskia ja juoksutimme Ottoa. Illalla käsityöpuuhastelut jatkuivat.Iltaherkuksi paistoin kaura-omenapaistosta, jota nautiskelimme vaniliakastikkeen kera. Avokki ei vaan meinannut millään malttaa lopettaa veistelyään.

Maanantaina oli jo valmiina viisi pönttöä ja ensinmmäinen oli saanut lentoaukon ja ilmareiät 😀

Koska pönttötehtailu tapahtui sisällä, imuri surruutti joka välissä. Aina kun rupesimme syömään oli sotkut siivottava. Vielä kun avokin keuhkot oireilivat sahapöly oli saatava nopeaan pois. Silti mies ei malttanut olla touhuamatta. Loppulomaa kohti vauhti vähän hidastui ja lepäilyä tuli enemmän. Tarkoitus oli viettää nuotioiltaa jonain iltana, mutta se jäi toiseen kertaan. Tuolloin maanantai-iltana saunoimme.

Tiistaina avokin jatkaessa pönttöjen tekoa kävin taasen lintunauhoituksia läpi. Minua alkoi vähän jo kynttilät tökkimään, joten oli syytä hidastaa tahtia, jotta laatu pysyisi edelleen hyvänä. Illalla puhuin pitkähkön puhelun ystävän kanssa, jonka jälkeen paistoin kaura-tattaririeskaa nokkosella ja valkosipulilla höystettynä.

Olimme alkuviikosta kuulleet Radio Suomessa mainostettavan Sininen hetki -luonto-ohjelmaa. Sitä kuuntelimme keskiviikkoiltana aterian jälkeen. Ohjelmaa kohtaan odotukset oli korkeammalla, joten se oli ehkä vähän pettymys. Aika tuolloinkin sujahti käsitöiden merkeissä. Ja niin loppulomakin 🙂 Perjantaina sain pyöriteltyä viimeiset kynttilät, mutta onneksi paperinarua oli jäljellä. Tosin myöhään illalla yht’äkkiä puikko irtoaa kaapelistaan, joten käsitöiden teko oli siinä. Joitakin lyhyitä lintupätkiä oli vielä läpi käymättä ja kesävaatteet talvisäilöön laittamatta. Eipä tekeminen loppunut puikko-ongelmiin. Avokki loman aikana teki yhdeksän pönttöä ja minä pyörittelin liki sata kynttilää sekä neuloin kranssin päällisiä 3-4. Sunnuntai-iltana kotiuduimme ja olimme valmiit aloittamaan taasen arkisen aherruksen.

Julkaistu

Hurmaava kevät – puuhastelua ja luontoa mökkitunnelmin

Päivälleen kaksi kuukautta sitten Ykki matkasi tähtien kotiin, joten aloitetaan tämä valokuvapostaus kevään luonnosta ja mökkitouhuista Ykki-herran muistopensaan istutuksella.

Maanantaina 30.5. puolen päivän jälkeen avokki kaivoi kuopan, jonka jälkeen otimme Ykkin uurnan. Kävelimme hiljalleen avokin kanssa ja heittelimme tuhkaa paikkoihin missä Ykki pihapiirissä viihtyi. Tuhkaa ripoteltiin mm. kuusen alle, tien laitaan, nurmikolle ja tietysti lampeen.Aluksi minua hiukan hirvitti koskea tuhkaan, mutta ei se lopulta pahalta tuntunutkaan. Laiturilla seistessämme ja tuhkaa lampeen ripotellessa tuhkan ripottelun ääni kuului veden pinnasta ja jaloissa tunsi miten tuhka lensi tuulen matkaan. Uurnasta tuhkaa meni ripotteluihin hyvin pieni osa, joten laskimme uurnan lammen puolelle kuoppaan.Jo silloin kun Ykin lähdöstä tähtien kotiin päätettiin ja siitä äidilleni kerroin, hän kertoi haluavansa olla paikalla kun tuhka levitellään/muistopensas istutetaan. Pitkällisen pähkäilyn ja tutkailun jälkeen päädyttiin lumipalloheisiin, jonka äiti istutti Ykin oikealle puolelle.Ja tässä vielä lumipalloheisi istutettuna Ykkin levätessä vierellä lähellä lampea, paikkaa mikä sai koiran intoontumaan 😀 Miten onnellinen ja kiitollinen olen siitä, että Harmaakuono oli elämässäni. Tassun jälki sydämessä 🙂

Äidin ollessa mökillä kanssamme, ehdimme touhuamaan muutamassa päivässä paljon. Pesin tuvan lattialla olevan ison villamaton suihkuhuoneen lattialla avokin tehdessä mansikkamaata ja äidin kylväessä kesäkukkasia ja herneitä.Innostuinpa pesemään pyykkikoneessa lampaantaljat sekä ikkunaverhot. Kun verhot pesin oli ikkunatkin pestävä. Äiti katsoi ettei jäisi raitoja minun pestessäni ja eihän sekään malttanut ihan olla osallistumatta.

Minun kokatessa raparperipiirakkaa sekä broiler-pinaattipyöryköitä avokki äitini kanssa kokosi Lidlistä ostetun kasvihuoneen. Aikaisempina päivinä oltiin jo istutettu taimet ruukkuihin.Toivottavasti nyt yrttikasvatukseni onnistuu. Kasvihuoneessa on kasvamassa mm. rukolaa, salaattia, minttua, carrynlehtiyrttiä, orekanoa, lehtikaalia, kesäkurpitsaa. Vanhaan yrttipenkkiin tehtiin kymmenen taimen mansikkamaa.Tuskinpa vielä tänä kesänä montaakaan mansikkaa saadaan, vaikka nyt viikonloppuna huomasimme muutaman raakileen.

Parina päivänä pöhisi myös hyötykasvikuivuri. Kuivasin nokkosta, koivun, vadelman ja mustaherukan lehtiä. Voikukan lehdet eivät jostain syystä oikein onnistuneet. Nokkosen riipiminen osottautui aika hankalaksi. Olisi pitänyt olla käsissä huomattavasti ohuemmat hanskat, samalla kuitenkin sellaiset hanskat joidenka läpi nokkonen ei polttaisi. Hanskat, jotka käsissäni oli todella hankalat. Niillä ei tuntenut mitään, joten äidiltä oli jatkuvasti kyseltävä onko tässä vielä lehtiä…

Ostin kaksi lopeliaa mosaiikkiruukkuun, jonka keväällä Inkun Ideapajassa tein. Ruukun valmistuksesta löytyy kerrontaa kera kuvien maalis- ja huhtikuun postauksista. Tässä nyt ruukku käytössä koristamassa mökin pihapöytää 🙂Tänäkin kesänä kuistiamme koristaa kerrottu miljoonakello. Nyt värimailma tummaa liilaa, valkoista ja fuksiaa.

Äiti napsasi kuvat vielä keltaisesta kivikkokasvista, jota kasvaa laatotuksen vieressä olevalla kivellä, ojassa kukkivista kulleroista sekä violeteista kevään varhaisista kukkasista joidenka nimeä ei muistanut.

Istuimme nuotiolla äidin vierailun viimeisenä iltana. Itikoita oli järkyttävän paljon. Ei savut eikä vaatteet tuntuneet pärjäävän sitä itikkalaumaa vastaan. Nuotiohetkemme jäi valitettavan lyhyeksi. Loppuviikosta avokin kanssa istuimme pidempään ja itikoitakin oli vähemmän. Tuolloin nauhottelimme lintujen laulua. Tässä nuotiokuva 5.5. illalta.Tuona pidennettynä viikonloppuna nauhoittelimme luonnon ääniä ja teimme puuhommia. Lauantaina sahailun ja klapittamisen jälkeen sauna maistui luonnon ääniä tauoilla kuunnellen.Tuntui niin hyvältä sään lämpeäminen ja kevään räjähtäminen. Yht’äkkiä puissa oli lehdet, tarkeni syödä ulkona, sammakot kurnuttivat ja linnut lauloivat.

Kahtaviikkoa myöhemmin 20.5. oli voikukat vallanneet nurmikentän 🙂Hieno kevätsää helli meitä tälläkin kertaa. Siksipä oli nostettava televisio ulos, jotta pystyimme grillatessa seuraamaan jääkiekkoa Suomen välieräottelua.Edellisiltana kuljeskelimme nauhurin kanssa lintuja nauhotellen. Saimme hyvän pätkän mm. töyhtöhyypän, lehtokurpan ja laulujoutsenien äänistä. Istuimme nuotiolla puolille öin ja lauantaina avokki paukutti puita minun potiessa alaselän kipua. Pitihän Otto-herran tarkkailla puukasan kasvamista.

Nyt menen keittämään teetä, katan parvekkeelle kupit ja mansikka-vuohenjuustopiirakan palat lautasille. Nautiskelemme kesähetkestä avokin lopetettua työt. Minulla on odotukset piirakasta korkealla, tuollaisista raaka-aineista ei voi tulla kuin hyvää. Tosin laihduttajan evästä se ei ole.

Julkaistu

Rakkaus on sokea

Näkövammaisteatteri esitti näytelmän Rakkaus on sokea Palvelu- ja toimintakeskus Iiriksessä huhti-toukokuun vaihteessa. Itsekin kävin katsomassa 3.5. olleen esityksen. Näytelmässä pureudutaan miten sokea kokee ihastumisen&rakastumisen katsekontaktin puuttuessa. Kalle Lindh kuvasi ensi-iltaesityksen ja se on katsottavissa täältä.
Haluaisin kuitenkin heittää teille lukioille toivomuksen: Laita kuulokkeet korville ja näyttö pimeäksi. Lähde matkaan mukaan. Koe teatteriesitys kuten sokea. Tässä näytelmässä pysyt kuvailutulkin ansiosta loistavasti mukana, vaikka et näkisikään. Jos esityksen jälkeen koet, että haluat kokea sen uudelleen, katso kuvan kera. Kerro kommentteihin millaisen kokemuksen koit.

Esitys on mahdollista nähdä myös livenä Cross over -festareilla torstaina 9.6. klo 19. Kaapelitehtaalla osoitteessa Tallberginkatu1, Ruoholahti, Helsinki

Julkaistu

Ykki, iloinen energiapakkaus – 12 muistelukirjoitusta rakkaasta ystävästä

Tänään on päivälleen 12 vuotta siitä kun aloitimme Ykki-herran kanssa yhteisen taipaleemme. Tuntuu todella käsittämättömältä, että siitä on todella näin kauan. Tuo hurmuri ehti olla luonani paria viikkoa vaille 12 vuotta. Ei ihme, että Ykin lähtö on ottanut aika koville. Tänään ei kuitenkaan surra vaan muistellaan Ykkiä. Tähän postaukseen olen koonnut ystäviltämme, elämässämme tärkeiltä ihmisiltä heidän muistojaan tuosta meidän rakkaasta sydänten murskaajastamme.

Kurssikaverini Marjan muisto Ykistä on samanlainen kuin minulla itsellänikin 🙂
”Olimme samalla yhteistyökurssilla v. 2004 Onnelassa. Oman koirani lisäksi muistan kurssilta parhaiten Ykkin. Se loikki iloisesti ja energisesti vastaan majoituskäytävällä. Useamman kerran se moikkasi ranteesta kiinni ottaen tai tassut rintaa vasten hypäten. Vähän vaikutti siltä, että Ykki vie ja Heidi vikisee… Kurssin jälkeen tapasin Ykkiä harvoin, mutta energiapakkauksesta taisi varttua aikaa myöten kunnon opaskoira.”

Olemme Susannan kanssa tunteneet liki 20 vuotta ja onpa meitä kaksosiksikin joskus luultu 😀 Molempien elämään tuli opaskoira sen muuttaen. Susanna muistelee ja pohdiskelee:
Edesmennyt oppaani Nero oli Ykki-herran velipuoli; koirilla oli eri äiti, mutta sama isä. Ykki oli puoli vuotta minun Neroani nuorempi. Nero sai elää pitkän elämän, vaikka ei sentään aivan niin pitkän kuin velipuolensa. Nero lähti täältä kolme vuotta sitten juurikin 3.5., jolloin tuli kuluneeksi yhdeksän vuotta Heidin ja Ykin yhteistyön alkamisesta. Samalle päivälle riitti siis sekä surun että ilonkin aiheita.

Olen tavannut Ykin ensikertaa, kun se oli Heidin kanssa viettämässä kotiviikonloppua yhteistyökurssin aikana toukokuussa 2004. Ykki oli reipasotteinen kaveri, joten sen ja Nerolaiseni ensitapaaminen oli varsin railakas… Sittemmin Ykki vieraili Heidin kanssa useita kertoja minun, Neron ja silloisen avopuolisoni luona Nokialla. Yhdessä oppaidemme kanssa olemme osallistuneet moniin opaskoiratapahtumiiin, kuten vaikkapa täydennyskoulutuskurssille Lahden Lepolassa sekä erilaisille viikonloppukursseille ja kokouksiin. Muistan Ykin iloisena ja touhukkaana, välillä myös hieman riehakkaana koirana, jolla oli energiaa loputtomasti. Se tykkäsi lenkkeillä, uida ja leikkiä kepeillä. Lempinimi Ykki-Tykki sopi tälle pirtsakalle kaverille vallan mainiosti.

Ykki ja Nero olivat Heidin ja minun ensimmäiset opaskoiramme, joten ne toimivat myös oppainamme tähän opaskoiramaailmaan. Tuntuu kummalliselta ajatella, että niitä kumpaakaan ei enää ole. Ykki oli mielessäni niitä viimeisiä Neron sukupolven edustajia, jotka taitavat nyt olla lähes kaikki tähtein tuolla puolen.

Ensimmäisen opaskoiran saaminen muuttaa elämää suuresti. Sen ensimmäisen lähtö on samoin erittäin koskettava ja surullinen tapahtuma. Sen tunteen kuvaamiseen eivät sanat vain oikein tahdo riittää. Vaikka lähdönhetki on niin sanomattoman surullinen, iloiset muistot lohduttavat, aikanaan. Kaikki muistot eivät toki ole pelkästään iloisia. Joukkoon mahtuu huvittavia, harmittavia, raivostuttavia, hämmentäviä ja jos vaikka minkälaisia muistoja, joista muodostuu se elävän elämän makuinen muistojenkirja.

Tässä Hannele Vänskän runo:
”Tummuessa illan,
luona sateenkaarisillan,
kun auringon viimesäteet taipuu,
niin moni hauva uneen vaipuu.
On päivän leikit jääneet taa,
saa onnellisna nukahtaa.
Nähden unta ystävistä,
perheistä ja hetkistä yhteisistä.
Odottaen sitä aamua valkenevaa,
kun jälleen yhdessä leikkien kirmata saa.””
(Ykki työssään Porvoon viikonloppukurssilla 2012)

Pitkäaikainen ystävämme Sanna muistelee:
”Ykillä oli oma, häntää heiluttava ja kenkiä varastava roolinsa minunkin elämässäni koko sen ajan, kun Ykki oli Heidin oppaana. Tapasin Ykin heti ensimmäisellä viikolla Heidin kanssa. En ollut oikeastaan piitannut Ykkiä ennen koirista suuntaan tai toiseen, mutta Ykkipä sai minut piittaamaan.

Ensimmäisenä Ykin kanssa viettämänäni kesänä, jolloin Ykki oli 2-vuotias, hämmästelin sen energisyyttä. Kuvittelin silloin, että kaikki labbikset ovat yhtä energisiä. Muistan ne kerrat, jolloin jäin syystä tai toisesta vahtimaan Ykkiä. Yritin itsekin näkövammaisena viedä sitä tarpeilleen ilman valjaita, ja jalkani hädin tuskin ehtivät koskettaa maata. Kerran tuttu taksikuski joutui pelastamaan meidät jostakin päin korsoa, kun Ykki tajusi, että hihnan toisessa päässä on täysi tampio ja meni reissumoodiin. Alkuvaiheessa hämmästelin myös Ykin röhkimistä, jota se piti pentuaikana sairastamansa nielutulehduksen takia. Toisaalta röhrötys oli hyvä merkkiääni ja siitä tiesi, missä Heidi ja Ykki olivat menossa.

Erityisen kirkkaina mieleeni ovat jääneet ne muutamat kerrat, jolloin Ykillä oli ripuli. Kerrankin kiire oli niin valtava, että olin vähällä lukita sekä Ykin että itseni Heidin ja Raunon takapihalle talviseksi päiväksi. Onneksi muutakin on jäänyt mieleen. Leikimme Ykin kanssa paljon palloilla, köysillä ja kepeillä, ja minullakin oli varmasti sormeni pelissä siinä, että Ykin rakkaus keppejä ja palloja kohtaan roihusi niin voimakkaana.

Ajattelen, että kaiken mitä Ykki teki, se teki suurella päättäväisyydellä. Lenkit olivat vauhdikkaita, ja Ykki höyrysi päättäväisesti pisteestä A pisteeseen B. Mistään haahuilusta tai haaveilusta ei ollut pelkoa. Se myös päättäväisesti hyppi ihmisiä vasten aina siihen asti, kunnes joutui antamaan periksi iän tuomille muutoksille. Ykki oli päättäväinen herätyskellonakin. Muistan eräänkin kauniin kesäisen aamun, jolloin se herätti minut kello 05:32. Ykki antoi toki emäntänsä nukkua rauhassa, mutta vieraat piti saada hereille missä ja milloin vain.

Ykkiin päti se labbiksista sanottu asia, että se haukkui vain silloin, kun sillä oli asiaa. Ja silloin kun se haukahti, ei kuulijalle jäänyt epäselväksi, mistä oli kyse. ”Minulla on asiaa, palvelkaa minua nyt” -haukahdukset muuttuivat iän myötä vanhan herran ärhäköiksi haukahduksiksi erityisesti silloin, kun oma koirani ja Otto leikkivät, eikä Ykki voinut olla mukana. Toinen mieleeni painunut ääni on puhina, jota Ykki piti kantaessaan lelujaan, mieheltäni varastamiaan sukkia, erinäisiä lenkkareita tai vanhaa viltin kappaletta suussaan.

Ykki jaksoi kantaa lelujaan viimeiseen päiväänsä asti. Pehmolehmä oli suussa silloinkin, kun näin Ykin viimeistä kertaa kolme päivää ennen sen lopetettavaksi viemistä. Ykki oli nuori sydämeltään loppuun asti. Siitä näki, kuuli ja tunsi niin selvästi, että se olisi halunnut käyttäytyä nuoren koiran lailla vielä 14,5-vuotiaana, mutta kroppa ei enää jaksanut. Uskonkin, että se energisyys oli Ykin pitkän iän salaisuus.”
(Ykki köllöttää viimeisenä aamunaan olohuoneen matolla pehmolehmäänsä nuuskien)

Lapsuuden ystäväni Piia nostattaa hymyn huulille muistollaan:
”Ykistä muistan aina sen illan, kun olin teillä iltaa viettämässä. Ykki oli sinulla ihan ensimmäisiä kuukausia. Minusta oli tosi jännittävää, kun sinulla oli opaskoira. Käytiin muistaakseni jo aikaisemmin illalla jonkinlaisella lenkillä. Sitten myöhemmin illalla mentiin heittelemään Ykille jotain kumilelua, olisikohan ollut siili? Jompikumpi meistä heitti vahingossa sen teidän lähellä olevan parakin katolle. Ilmeisesti siellä oli jotain työmaajuttuja, kun sellainen parakki siellä oli. Muistan aina, kun Ykki oli siinä parakin vieressä ja tuijotti ilmeisesti sinne katolle, jonne se ei päässyt. Sinä sitten reippaana tyttönä kkiipesit sinne, ja sieltähän se siili löytyi. 🙂 Eihän sitä nyt sinne voinut jättää! Taidettiin kuitenkin lopettaa heittely siltä illalta siihen…”

”Se oli marraskuun loppupäiviä, kun tapasimme v2004 Onnelassa. Olin luovutuskurssilla Fionaa saamassa. Jonain iltana seikkailimme kaverini kanssa Onnelan kahvioon ilman koiria. Kahviossa oli tungosta. Löysimme kaksi vapaata paikkaa pöydästä, jossa istui jo joku. Tuo joku oli Heidi, joka kertoi saaneensa ensimmäisen oppaansa keväällä.

Pöydän alla loikoili Heidin opas Ykki, joka ei paljon tuonut itseään esille.

Saimme kuitenkin kaverini kanssa hyvän tietoiskun uudelta opaskoiran käyttäjältä.

Oliko se sitten peesaripatikka Parikkalassa v 2006, kun törmäsin taas Ykkiin. Olimme Fionan kanssa mukana patikalla ja majoituimme samassa luokkahuoneessa kuin Heidi ja Ykkikin.

Silloin jäi mieleen reipas poika Ykki tykki, joka salamana ennätti käydä toteamassa, ketä muita tässä hotellissa majoittuu. Jäi mieleeni, että Ykki ja Fiona tulivat hyvin toimeen keskenään.

Fionan elämä loppui ennen aikojaan maksasyöpään. Vielä tapasin Ykin hänen omassa kodissaan Korsossa, kun yövyin Ykin perheessä kokousmatkalla Helsingissä. Tuolloin elettiin vuotta 2011 ja olin juuri menettänyt Fionan.

Ykkikin oli jo herrasmies, joka ei enää törmäillyt vauhdikkaasti, vaan liikkui rauhallisesti.

Miellyttävä kuva jäi minulle sinusta Ykki. Olit elämäni ensimmäinen työssä oleva opaskoira, jonka tunsin jaloissani Onnelan kahvion pöydän alla. Toivottavasti olet löytänyt Fionan siellä hienojen opaskoirien taivaassa.” Näin toivoo ja muisteli pitkäaikainen Oky:n hallituskumppanini Jorma. Onpa siis Ykki osannut nuorena poikana rauhoittua kahvilassa, vaikka monet muistot liittyvätkin Ykin riehakkaampaan puoleen 🙂

Ykin pallohulluus meni välillä liiallisuuksiin ja aiheutti pahaa mieltä tahtomattaan. Maalipallosta tutuksi tullut Kaisa muistaa:
”Kyllä Ykki tykki oli vaikuttava otus. Melkein jäi minulta koira saamatta, kun Ykki Tykki säikäytti poikani ensimmäisellä kyläily kerralla kotonamme. Poika muistaa vieläkin, miten hän pelkäsi ja raivosi, kun Ykki Tykki alle aikayksikön haki leikkimökin alta hänen potkupallonsa ja tikkasi sen välittömästi luttanaksi. Meitä aikuisia se silloin vain nauratti, emmekä osanneet suhtautua asiaan kuuluvalla vakavuudella tärkeän pallon puhkaisua. Pienen pojan mielessä se oli kauhea juttu.

Kyllä Ykki oli ihan mahdoton vetäjä ja oli aika hurjaa, kun Ykki kohelsi puuskuttaen kuin veturi edellä ja Heidi pienenä takakenossa perässä kuin peräkärri. Se muistuu aina mieleen, kun Ykistä puhutaan.
Mutta vaikka nämä muistelot olivat vähän tälläisiä, ei mikään muuta sitä, että Ykki oli kultainen koiruus! Kyllä sitä tuli taputeltua pukuhuoneissa ylen määrin.”

Anita oli tiiviisti meidän elämässä yhdeksän vuoden ajan ja kirjoittaa niin kauniisti Ykki-herrasta:
”Ykki oli maailman rakastettavin koira. Ykki rakasti ihmisiä, ruokaa ja ulkoilmaa juuri niin kuin koiran pitääkin!
Parhaimmat muistot Ykistä ovat juuri metsistä, missä Ykki on täysin rinnoin nauttinut vapaudesta, ulkoilmasta ja noutamisesta. Tosin voimakas noutamisvietti aiheutti etenkin alkuaikoina päänvaivaa, sillä kerta jos toinenkin matkaan mukaan lähti jopa metrejä pitkä keppi, jota en saanut Ykiltä pois yrityksistä huolimatta. Useasti jouduin myöntämään tappioni ja kävelimme Heidin ovelle keppi seurana kunnes Heidi avasi oven ja Ykki kiltisti jätti kepin oven eteen niin kuin emme olisikaan käyneet pitkää taistelua kepin ovelle tuomisesta.
Toinen muistissa pitkään säilynyt tapaus on kerta, kun olin Ykkiä ulkoiluttamassa ensimmäisiä kertoja keskellä talvea. Metsässä oli paljon lunta ja olimme pysähtyneet Ykin haistellessa maastoa, kun takaamme tulikin paikalle toinen koira ulkoiluttajan kanssa. Ykki nykäisi yht’äkkiä hihnasta sellaisella voimalla, että lensin kaaressa selälleni lumihankeen. Onneksi laskeutuminen oli pehmeä, mutta suurinpana mieleen jäi nolostuminen, kun toinen ulkoiluttaja sai miettiä kumpi meistä vei; Ykki vai minä.
Pelottavin muisto on kesältä, kun ensimmäisen kerran tajusin, että Ykki ei olekaan enää se ikuisesti nuori energiapakkaus, johon olin tottunut. Ykki sai kesäisellä retkellä pienen kävelyn jälkeen lämpöhalvauksen, mutta kaikeksi onneksi olimme juuri tulleet lammen rantaan, joten saimme nopeasti elvytettyä Ykin kuntoon. Kyllä siinä kaikki säikähtivät, kun mietimme miten olisi saattanut käydä, jos emme olisi saaneet koiraa niin pian viilennettyä.
Tämän tapauksen jälkeen sitä ymmärsi, että Ykki ei olekaan kaikesta energisyydestään huolimatta ikuisesti olemassa. Pikkuhiljaa muitakin vanhenemisen merkkejä huomasi, mutta silti Ykki pysyi sympaattisena omana itsenään vain hieman nopeammin väsyvänä ja turkki harmaantuvana.
Nyt väistämättä nousee itku silmään kun ajattelen Ykkiä, mutta lohdutuksena on ajatus, että Ykki eli hyvän elämän täydellä vauhdilla ja nyt hänellä on aikaa levätä.
RIP maailman paras koira xxx”
(Ykki pentuaikaisissa maisemissa 2007 keppi etutassujen välissä ja takapuoli pystyssä häntä heiluen.)

”Mä muistan Ykki-tykin hurjan vauhdin, taitavan uimisen ja keppien kanniskelun. Joskus Uutelassa rannassa katsoin,että kukas musta se sieltä puiston suunnalta juoksee häntä suorana ja molskista vaan suoraan mereen. Ykkihän se oli Ja se röhkinä! Ja harmaa kuono sekä tassut. Ihana, viisas Ykki ❤️”, muisteli Saana, jolla on ollut myös opaspentu kasvamassa.
(Kuvassa Ykki ui meressä Kaunissaaressa 2011)

Peesari-Kirsin sympaattinen runo:
”Ykki,

labradorinsydämellisesti
nuoli käden, kun sen
polvelleni laskin.

Kurkistin pöydän alle,
tömps tömps tömps se
labradorinhännällisesti
vastasi.

Naamalla virne labradorinkujeellisesti
ehdottaen ”pysyköön meidän salaisuutena”,
enkä raatsinut poikaa kerjäämisestä narauttaa.

Sinä iltana
peesarina perässänne kuljin,
labradorinmutkatonta menoanne ihaillen,
ensimmäisen kerran
monista.

Ykki,
vähitellen vanhanherranharmaata
yhä enemmän labradorinmuhkean nenänsä
ympärillä ja hansikkaissa.
Mieli ja sydän ikuisesti ilkikurisen pikkupojan.

Vaella vapaana!”
(Ykki makailee kahvilassa 2010 ja seurailee paikan vilinää tarkkaavaisena)

Ystäväni Laura tuli elämäämme minun työskennellessäni Iiriksessä hierojana ja on sittemmin tavannut meidät montakertaa:
”Muistan Ykin Iiriksestä. Se odotteli Heidiä aina pukuhuoneessa ja Heidi meni hieronnan jälkeen sen luo. Ykki tuli aina ovelle häntä heiluen vastaan. Sittemmin olen tavannut Ykin monta kertaa ja mieleen on jäänyt sen leikkisyys ja riehakkuus. Kun oltiin teillä esim. Silmukkasiskojen kanssa, Ykki kantoi leluja ja tuli viereen rapsutettavaksi. Välillä lelun tilalla oli Heidin kenkä. Muistan, kun Ykki ja Otto viime kerralla, kun kerin paperinarua Heidille, vetivät narulelua kovasti äristen ja puristen. Ja viime kesänä teidän mökillä oli hauska seurata, miten Ykki meni kerta toisensa jälkeen lampeen polskuttamaan. Ihana herra harmaakuono.”
(Ykki ja Otto mökin pihan lammessa uimassa kesällä 2013)

Blogi-kaverini Liiolii tapasi meidät Ykin kanssa ensikerran reippailun merkeissä:
”Ykki oli ensimmäinen opaskoira, jonka olen kohdannut. Hepa oli tullut tutuksi jo bloginsa kautta ja päätimme tavata ”livenä” ja lähteä Haltialaan lumikenkäilemään. Ykki loikkasi Haltialan kotieläintilan pihalla taksin peräkontista ulos. Mieleen jäi koiruuden reippaus ja innokas menevyys. Ankara räntäsade ei meitä haitannut, kun lumikenkäilimme pelloilla Ykin juostessa vapaana ympärillä, välillä lähempänä meitä, välillä kauempana. Kerran koira katosi näköpiiristä pieneen metsikköön pellon laidalla ja ehdin jo hiukan säikähtää, että ”nyt se koira karkasi”. Hepan huhuiltua Ykkiä, vanhaherra kuitenkin kirmasi taas luoksemme.”
(Ykki kellii lumessa vierelläni kyseisellä lumikenkälenkillä 2013)

Harmaakuono osasi katsoa oikealla tapaa, joka sai sydämet heltymään. Äitin kanssa ”taistelin” alkuaikoina herkkupalojen antamisesta ja onneksi kompromissikin löytyi. Eipä siis yllätys, että äitini muisto liittyy tuohon sydämen sulattavaan katseeseen:
”Ykki tiesi keneltä kannatti kerjätä. Katsoi ruskeilla silmillään pää kallellaan. Ihan kuin ois sanonut: — En ole saanut mitään ruokaa.
Siinähän sydän heltyi. ”Salaa” herkkupaloja tuli annettua.
Aamuherätyksestä Ykki piti myös huolen, kuono nöykki niin kauan, että sanoin heränneeni.
Me oltiin kavereita, käytiin yhdessä tupakallakin, Ykki ei kyllä polttanut 🙂
Mä olin Ykille mummo, totteli kun sanoin: — mummo vie pissalle.
Mä ainakin uskon että ymmärsi sanan ”mummo” kun Ykkä aina uskoi mitä sanoin.”

Tätä postausta oli ihanaa koota teidän muistoistanne. Monta kertaa iso hymy levisi kasvoilleni tekstejänne lukiess
ni. Ykki on selvästi jäänyt monen mieleen iloisena ja energisenä koirana. Joskus vauhtia oli liikaakin, mutta kultaisuus antoi niin paljon anteeksi. Kiitos teille muistojanne jakaneille, teitte tästä upean muistelutekstin minulle kovin rakkaasta Harmaakuonostani!
Kiitos Marja, Susanna, Sanna, Piia, Jorma, Kaisa, Anita, Saana, Kirsi, Laura, Liiolii ja Äiti

Julkaistu

Elämässä eteenpäin

Suunnaton suru ja voimat puristanut kaipaus ovat hiljalleen muuttaneet muotoaan, surusta haikeuteen, kaipauksesta muistoihin. Samalla ilo ja into tehdä asioita ovat palanneet. Se tuntuu erityisen hyvältä. Tänään esim. kuunnellessani radiosta lätkäfinaalia tein 24 omenan vihreää mehiläisvahakynttilää. Eilisiltana pujottelin lasihelmistä kaulakorun ja neuloin kolmiohuivia.

Eilen oli myös riipaiseva ja tunteet pintaan nostanut hetki. Kävin hakemassa Ykin uurnan. Sitä tunnetta on vaikea kuvailla kun kävelin Oton kanssa pihatietämme pitkin paperikassissa uurnaa kantaen. Vielä puolitoistaviikkoa sitten tunsin Ykin tuoksun, lämmön, pehmoisen turkin, kuulin sen tassuttelun, huokaukset, huulien lipomiset. Nyt jäljellä on puolitoista kiloa tuhkaa pahviseen uurnaan laitettuna. Kotiin kannoin rakkaan ystäväni niin pienenä ja kevyenä. Kaipaus heräsi, suru iski sydämeen. Se niin konkretisoitui ettei minun ole mahdollista silittää enään koskaa sitä Harmaakuonoa, joka nyt elää muistoissani ja josta on jäljellä kovin vähän uurnassa. Lohtua tuo tieto Ykillä olevan hyvä nyt, ei ole tuskia, ja se kantaa minua eteenpäin.

Elämä jatkuu ja siinä on mentävä eteenpäin. Ilokseni olen saanut mukavasti juonesta taas kiinni. Ykin viimeisien viikkojen aikana tosin ilmottauduin mm. toukokuussa oleviin valomaalaukseen ja Lintujen yöhön. Lisäksi olen menossa japanilaisen teeseremonia-luennolle. Nyt koetan valmistautua helatorstaina olevaan myyjäistapahtumaan tekemällä koruja ja kynttilöitä. Keramiikasta toin kolme uutta työtä, jotka pitäisi hinnotella. Mökillä kevättyöt odottavat, kunhan vaan tämä kylmyys ja vesisade vähän hellittäisivät.

Työtilanne on ollut koko alkuvuoden yllättävänkin hyvä. Vaikka Ykki-herran lähdön ympärille otin vapaapäiviä, asiakasmäärä on pysynyt samana kuin edellisinäkin kuukausina. Elämä tuntuisi siis olevan mallillaan. Antaa kaipauksen vieläkin tulla, jos on tullakseen. Ja tuleehan se varmasti vielä monta kertaa, mutta onneksi muistot ottavat oman paikkansa sen rinnalla.

Julkaistu

Sydäntä särkevä kaipaus

Kun palasimme kotiin Ykkiä saattelemasta koti tuntui niin kovin tyhjältä ilman rakasta tuhisijaa. Kuulin koko ajan, että Ykki ei ole täällä. Aistin sen hirmuisen tyhjyyden. Leijuin jonkinlaisessa shokissa kai, tavallaan oli olo helpottunut, mutta sydämessä pohjaton suru. Helpotus siitä, että odotus ja päivien, tuntien laskeminen on ohi. Tiesimme päätöksen sydämessämme oikeaksi ja vielä lääkäri sanoi monta kertaa ratkaisumme olleen oikean. Ykin valtaisa rasvapattikasvain on saattanut muuttua pahalaatuiseksi, mutta Ykki touhotti itse omin jaloin klinikalle, tervehti omana iloisena ja energisenä itsenään paikalla olleet. Kyllähän se kipeää teki kun Ykki nukkui pois, tuhisteli viimeiset kerrat silityksieni alla.

Se lämpö, empatia ja ystävällisyys kennelvastaavan ja eläinlääkärin taholta oli todella koskettavaa. He todella elivät tuskassamme mukana. Saimme olla niin kauan Ykin luona kuin halusimme, mutta eihän asia siitä kummentunut, joten tuntui hyvältä lähteä pois Oton haisteltua ystävänsä viimeisen kerran. Tai eihän Otto haistellut läheltä, väisti Ykin hajun ja haki turvaa luotamme uikahtaen. Olemus kuitenkin kertoi sen ymmärtäneen.

Lähdimme mökille. Puhin äidin ja ystäväni Sussun kanssa pitkään puhelimessa. Pystyin kertomaan ilman kyyneleitä miten kaikki tapahtui. Jotenkin tuossa vaiheessa ei lopulta vielä ollut täysin sisäistänyt mitä se kaikki tarkoittaa. Suru ja kaipaus vasta vaanivat jossain sumun ja shokin takana. Muistan selailleeni Facebookia ja vastailleeni ihmisten tervehdyksiin. En kuitenkaan oikein tiedä mitä olen heille kirjoittanut. Avokki pötkötteli lattialla Otto kainalossaan. Mitä väsyneemmäksi tulin sitä pahemmin ajatukset pyörivät. Ajattelin niitä pieniä hengen haukkomisia hetkeä ennen sydämen pysähtymistä, voi Ykki rakas. Mietin sitäkin onko oikein, että ihminen päättää toisen elämästä, vaikka se olisikin oikea ratkaisu eläimen voinnin kannalta. Sitten kuitenkin ajattelen, että jokaisen pitäisi voida lähteä noin, rauhallisesti nukkuen. Okei, uni on rauhottavien tuomaa ja yliannostusta, mutta kai kuitenkin tuskatonta. Ykki ei reakoinut kanyylin laittamiseen mitenkään, ehkäpä se ei sitä siinä unessa haitannut. Juttelimme sille vielä silloinkin kun tiputuksen aineet alkoivat vaikuttamaan. Silitin Harmaakuonoa niin pitkään kun Otto tuli huoneeseen. Sen jälkeen en enään Ykkiin koskenut.

Perjantaiaamuun heräsin hyvin synkeällä mielellä. Silmät olivat kyynelissä välittömästi kun heräsin ja muistin ettei mun rakasta enään ole. Se ei koskaan tuhistele lähelläni, ei tunge kuonoaan syliini, ei kerjää herkkuja tai ulos, ei kanna keppejä… Oloani ei yhtään helpottanut se, että avokki oli putkimiehen apuna kaivon vesipumpun korjauksessa. Taas aistin koko kehollani, että on tyhjää, ei rapise kuin yhdet tassut. Tosin Ottokin oli kovin vaisu. Join teetä ja vastailin tulleisiin tervehdyksiin Facebookissa. Tajusin tuolloin myös miten sumussa torstai-ilta oli mennyt.

Päivään toi vähän iloa se että vesipumpun vaihto toi meille veden mökkiin juoksemaan. Se oli riemullinen hetki. Kolmisen tuntia korjauspuuhissa meni. Istuskelin kuistilla auringon lämmöstä nauttien ja peipposen liverrystä kuunnellen. Surin, että Ykki ei sitä kuule ja kaipasin. Voi luoja sitä kaipuun määrää Miten koiraa voikin kaivata niin hirveästi. Putkimiehen lähdettyä vaan oleskelimme ja koetimme tottua uuteen tilanteeseen. Avokki otti tirsat ja minä liikutuin monien hyvin kauniista ja lohdullisista tervehdyksistä. Iltapäivällä oltiin jokunen tovi ulkona. Mihinkään ei oikein osannut ryhtyä. Ei ollut voimaa, voima meni pohjattomaan kaipaukseen. Jossain vaiheessa avokki imuroi mökin ja minä siistin tiskipöydän. Ruuaksi tein pekoniin kiedottuja parsoja. Torkuimme kainalokkain sohvalla lohtua hakien.

Eilisaamuna tuntui aavistuksen helpommalta aamuteestä nauttien. Menimme ulos puuhommiin. Hakkasin klapeja avokin pöllejä sahatessa. Voi miten siinä hakatessani helppohalkojalla kaipasin puurosvoa. Ei kukaan varastanut klapikasasta yhtäkään puuta. Otto seurasi tosin tiiviisti tekemisiämme ja saipa se pari hepuliakin. Joksi ihan pirukseen ympäri pihaa. Se tuntui hyvältä. Ehkäpä tämä elämä vielä normalisoituisi.

Puiden klapitus ei sujunut niin jouhevasti mitä pari viikkoa sitten. Nyt oli hyvin oksaista kuusta, jota ei avokkikaan meinannut saada hajoamaan. Pääasia kuitenkin, että oltiin ulkona ja saatiin jotakin aikaan. Ja kyllähän me siellä ulkona oltiinkin lähemmäksi seitsemää. Avokin lämmittäessä saunaa inspiroiduin tekemään yhden kaulakorun. Vaihdoin petiimme puhtaat lakanat ja saunominen tuntui todella ihanalta. Puhuimme paljon vielä iltateenkin aikaan. Kello oli yli kaksi ennen kuin painuimme unille.

Tänään sateisena päivänä on mielikin ollut aika sateinen. Upeat kevään tuoksut ja lintukonsertti on vähän lohduttanut, mutta se ikävä, se on täällä edelleen. Ja ehkäpä se voimistui kun tulimme kotiin. Taas aistin niin voimakkaasti sen, että Ykki puuttuu. Jotenkin tunsin missä se torstaina liikkui ja mun oli pakko haistella olohuoneen mattoa missä se paljon köllötti. Siinä nökötti pehmolehmäkin, jota se vielä torstaiaamuna kanteli.

Suru ja kaipaus on kyllä todella kuluttavia tunnetiloja. Väsymys on valtava. Se ei välttämättä tarkoita, että nukkuisi, mutta on sellainen möllöolo. Ei osaa tehdä mitään, ei saa aikaiseksi mitään hyödyllistä. Tästä kuitenkin alkaa uusi viikko ja arjesta pitäisi saada kiinni taas. Ehkäpä se tyhjyys hiljalleen pienenee ja täyttyy elämällä, kaipaus muuttuu haikeudeksi ja ihaniksi muistoiksi. Muistoja tulvii toki jo nyt mieleen ja ne saa välillä nauramaankin.

Julkaistu

Rakas Harmaakuono tähtien kodissa

Tuli päivä milloin tiesin sun lähdettävä on
Se koski kovaa sydämeen, mutta olit liian rakas kärsimään, joten tein päätöksen kipeimmän.
Ennen lähtöäsi sait kuitenkin viettää viikonlopun mökillä ja kuin tilauksesta saimme kevään upeimman päivän. Kuljit pihapiirissä koko ajan jotain touhuten, osallistuit puuklapiurakkaamme levittäen klapeja pitkin pihaa. Kaivoit kuoppia, söit maata. Teit kaikkea mitä täällä mökillä rakastit. Katselimme touhujasi sun sydämet vereslihalla tuskasta. Illalla köllötitte Oton kanssa jaloissamme niin rakkaina ja lämpiminä.

Tänään et täällä ole. Ehkä katselet tähdistä miten pärjäilemme. Kaipaus ja suru on pohjaton. Eilisaamuna heräsin painajaisiin ja kuulin kopastasi unituhinoitasi ja asennon vaihteluääniä. Kyyneleet nousivat silmiin, sillä tiesin tänään on päivä milloin matkaat pois luotani mun.

Se fyysinen huonovointisuus oli jotain todella kuvottavaa. Kellit olkkarin pöydän alla ja minä sinua rapsuttelin. Tassutit pyytäen lisää. Ehkä kerroit minulle, että olet valmis lähtemään. Patti vaivasi sinua ja viimeisinä päivinä liikeradat tassussa vaikeutuivat hurjasti. Kävelit reippaasti kotoa autolle ja Opaskoirakoululla nuuskuteltuasi tutut paikat sisälle klinikalle. Siellä koululla sinä synnyit ja siellä sinut saatettiin tähtien luo. Kyllähän minua itketti, vaikka tiesin tehneeni rakkauden teon.

Sain itseni kootuksi ja kun lähdön hetki oli käsillä en kyynelehtinyt. Toivotin sinulle hyvää matkaa ja halusin sinun nukkuvan rauhassa. Silitin sinua niin pitkään kun sydämesi oli pysähtynyt. Otto tuli sinut hyvästelemään. Vähän poika oli hämmentynyt, ei haistellut sinua ja väisteli kohtaamistasi sinun lattialla maatessasi. Otto tuli luoksemme ja istui eteemme. Päästi uikahduksen. Olemus kertoi sen ymmärtäneen. Kuljittehan te enempi vähempi miltein kolme vuotta yhdessä.

Sinua oli saattelemassa myös sinullekin kovin rakkaaksi tullut avomieheni. Silitimme sinua yhdessä ja annoimme sinun mennä, koska tiesimme sen olevan oikein. Nyt ei patit sinua paina, eikä vanhuus vaivaa. Sanoinpa sinulle nukahdettuasi, että eivät myöskään itikat kiusaa eikä hotspotti rakkaasta uinivimmasta riehaannu. Sinun on nyt hyvä tähtien kodissa. Täällä kaipaus ja suru painavat, mutta samalla myös helpotus.

Sait lähteä Opaskoirakoululla todella rauhallisissa olosuhteissa. Sinulle oli laitettu peti, josta et tosin piitannut. Paljas lattia oli parempi.
Eläinlääkäri Lena auttoi sinut matkaan Vesan ollessa tarvittaessa apuna. Heidän ammatillisuus yhdistettynä empatialla, tunteilla, rakkaudella teki minuun syvän vaikutuksen oman tuskanikin keskellä. Kiireettömyys, rauhallisuus, lämminhenkisyys ne kaikki auttoivat varmasti niin sinua kuin meitäkin.

Nyt Ykki et ole täällä, mutta sait elää pitkän (14v 4kk ja 4vrk) elämän. Teit hienon uran opaskoirana. Hurmasit ympärillä olevat ihmiset. Joskus vedit ihan liikaa etkä tehnyt kulkuamme helpoksi, silti sinua niin rakastan. Olit rohkea ja opit reitit helposti. Ja se sinun ilo ja energisyytesi. <3 Sait nauttia myös eläkepäivistä melkein kolme vuotta. Ehdit rakastumaan mökkielämään. Täällä todella toteutit itseäsi. Välillä tuntui ettei niin isoa puukarahkaa ole mitä et raahaisi mukanasi. Olen myös iloinen, että sait lähteä iloisena itsenäsi, jaksoit tepsuttaa itse lääkärin luo . Sait lähteä arvokkaasti ja me pystyimme luopumaan sinusta ennen kuin olit liian kipeä.
Hyvää matkaa Ykki tähtien kotiin <3