Julkaistu

Vuosi 2013

Kulunut vuosi on ollut ennätyksellinen käsitöiden suhteen. Puikoilta on syntynyt ponchoja, kaulureita, tuubihuiveja ja neulepäällisiä valokransseihin. Kesken jäi elämäni ekat villasukat, mutta jospa nekin valmistuisivat ensi vuoden aikana 😀 Neulomuksien lisäksi syntyi iso kasa mehiläisvahakynttilöitä ja opin tekemään koirien vetolelun munkinnyöritystekniikalla, vaikka hommasta ei mun suosikkipuuhaa tainnut tullakkaan. Myös iso kasa tyhjiä kahvipusseja odottaa askartelijaansa. Kyllä mä nekin vielä taltutan 🙂 Tosiasia on, että käsitöistä on tullut iso osa elämääni eikä lämmin kesäkään täysin neulomushimoa tauottanut. Ja halu oppia uutta on edelleen hirmuinen. Oppia ymmärtämään erilaisia neulomusohjeita ja siirtämään vieläpä ohjeet käytäntöön :D:D

Käsitöiden merkeissä olen kuluneen vuoden aikana viettänyt monta huippukivaa hetkeä Silmukkasiskojen kanssa. Matkustimmepa porukalla keväällä Tallinnaan lankakauppoja kiertämään ja marraskuussa Tampereelle käsityömessuille sekä monena iltana istuimme porukalla neulomaan ja herkuttelemaan 😀 Jos lopetettuani maalipallon miltein kolme vuotta sitten, tuntui tyhjältä, ei tunnu enään!!!

Kuluneena vuonna suurimpia asioita mitä elämässämme tapahtui oli opakoirani Harmaakuonon eläköityminen ja uuden oppaan Oton elämäämme tulo. Tuohon koiran vaihtoon on liittynyt paljon suuria tunteita eikä sitä oikein ymmärräkään miten paljon rakkautta sydämeen voi mahtua eläintä kohtaan. Nyt Harmaakuono viettää ansaittuja eläkepäiviä luonamme ja minä koetan kasvaa Oton kanssa koirakoksi ensi vuoden aikana. Koska koirat ovat kovin erilaiset tie ei kovin helppo ole ollut ja vieläkin yhteisiä kilometrejä on taitettava ennen kuin homma sujuu pääsääntöisesti hyvin. Toivottavasti kuitenkin itsekin kasvan muutoksessa ihmisenä ja opin tästä vaiheesta jotain uutta mikä kantaa minua eteenpäin elämässäni.

Olen kuitenkin onnellinen, että Harmaakuono on luonamme vielä hyväkuntoisena vanhuksena samalla peläten päivää milloin on aika hyvästien. En tiedä voiko siihen valmistautua, ehkä sen jollain tasolla hyväksyn, silti se pelottaa. Nyt on kuitenkin syytä nauttia siitä ajasta mitä meillä yhteistä aikaa on. Tänä vuonna olemme kuitenkin saaneet tutustua myös Ottoon ja seurata miten poika ottaa vanhuksesta oppia, ihanaa aikaa!

Ilokseni huomaan, että vuoden aikana ne varhaisaikuisuuden ja teinivuosien ystäväsuhteet ovat heränneet uudelleen henkiin. Yhteydenpito on ollut monen kanssa luvattoman huonoa ilman mitään varsinaista syytä. Arki on rullannut vain omalla painollaan. Nyt kuitenkin tilanne on muuttunut. Eräänkin ystävän kanssa löysimme toisemme taas opaskoirakurssilla ja myöhemmin ratsastuksen merkeissä. Olen onnellinen siitä. En nimittäin halua kadottaa ystäviä vuosien takaa vain aikuisen arjen pyörittämisen takia, joten ystävät hyvät pidetään ystävyydestämme jatkossakin kiinni! Ja otetaan uusi vuosi vastaan ystäväpariskunnan kanssa täällä mökillä 🙂

Mökillä olemmekin avokin kanssa viettäneet vapaa-ajastamme suurimman osan. Kesällä ei meitä työpäivien ulkopuolella kaupungissa juuri näkynytkään. Olemme saaneet nauttia aurinkoisista talven, kevää, kesän ja syksynkin päivistä. Keväällä täällä luonto hullaannutti minut täysin ja sisälle malttoi just ja just nukkumaan. Kesän aikana saimme nauttia ihanan monta ateriaa lammen rannalla, istua iltanuotiolla, pulahtaa lammen raikkaaseen veteen, kestitä ystäviämme ja viettää heidän kanssaan rentoa oleskelua unohtamatta. Mökki on ihana ja ei meillä ainakaan turha hankinta.

Blogissa olen myös kirjoittanut niistä hyvistä elämäntavoista, laihduttamisesta ja liikunnasta, joten eipäs sivuuteta aihetta nytkään. Painon pudotus ei ole sujunut olleskaan toivotulla tavalla. Se ei ole onneksi kuitenkaan noussutkaan, joten painonhallinta on kai sinänsä sujunut ainakin tyydyttävästi. Edelleen kuitenkin haluan päästä sinne alle 60 kilon, joten ryhtiliikettä kohden. Lisää reipasta liikuntaa. Kävelylenkit eivät koiran kanssa riitä, eikä pari kertaa kuukaudessa uinnit ja ratsastukset. Teholiikuntaa on lisättävä! Lisäks mökillä saunasiiderit ja ruokailujen yhteydessä olevat viinilasilliset pitää minimoida. Niistä tulee turhia kaloreita ja muutenkin. Pohdinkin avokille joulusaunassa, että mikä siinä onkin niin pirun vaikeaa. Molemmat pidämme treenaamisesta/liikunnasta ja liikunnan jälkeisestä olosta, mutta miksi silti on taas niin vaikeaa saada se tiiviiksi osaksi elämää??? Pitääkö aina olla jokin urheilullinen tavoite, jota kohden ponnistaa, eikö hyvä olo ole riittävä kannustin??? Jospa kuitenkin yhdessä löytäisimme taas sen treenikärpäsen pureman, koska se purema on oikeasti aika magee!!!

Tän loppuvuoden mahtavimpia juttuja on ollut ratsastus ja sen säännöllistyminen. Hevosen selässä oppii uutta omasta kehostaan, keskivartalon hallinta paranee, wouh. Odotan jo tammikuista ratsastustuntia! Ja tällä hetkellä ainakin näyttää ettei ratsastusvarusteiden osto ollut turhaa. Ja ystävän joululahjaksi antama raippakin pääsee käyttöön. Toivottavasti vuoden päästä voisin sanoa tandem-pyörästä samaa. Nyt en päässyt ajelemaan laisinkaan, joten pilottien metsästys on aloitettava hyvissä ajoin kevään häämöttäessä. No jos sitä talvea nyt edes tuleekaan…

Mutta joo, kulunut vuosi on ollut hyvä, vaikka tunnekuohuinen koiran vaihdon myötä. Ulkomailla Tallinnaa lukuun ottamatta en käynyt ja ihmettelen hiukan ettei matkakuume ole iskenyt pahemmin. Nyt tosin tunnen sisimmässäni, että ensi vuonna haluan lentoon ja kokemaan jotain uutta ja mielenkiintoista ulkomaiden kamaralle 🙂 Ehkäpä mökki on hiukan rauhoittanut minuakin… Mene ja tiedä…

Vuoden aikana moni teistä lukijoista on auttanut minua monin eri tavoin, kuka kuvaillut valokuvia, kuka kirjoittanut neuleohjeen kaavat auki jne. Haluan kiittää teitä kaikkia ja lähettää virtuaalisesti, mutta sitäkin lämpimämmät halaukset teille kaikille. Avustanne olen kovin kiitollinen ja haluaisin korvata apunne jotenkin, mutta kukaan teistä ei tunnu korvauksia huolivan 🙂 Olkoon sellainen julkinen kiitos ystävät hyvät!
KIITOS!!!

Ja lopuksi hurjan paljon jokaiselle iloa vuoden vaihteeseen ja onnellisuutta, rakkautta, menestystä tulevaan vuoteen 🙂

Julkaistu

Lopettamispäätös

Olen kirjoittanut tätä blogia kolme vuotta ja reilut kolme kuukautta. Aika tarkalleen vuoden kauemmin olen toiminut alueellisen opaskoiratoiminnan yhteyshenkilönä täällä pääkaupunkiseudulla. Vuosittain olemme järjestäneet paljon erilaisia tapahtumia luontoretkistä kaupunkiliikkumisharjoituksiin, teemailloista pikkujouluihin, peesarikoulutuksiin jne. Vuosittain tapahtumia on ollut toistakymmentä, joten järjesteltävää on riittänyt. Tämä aika on ollut mielenkiintoista ja opettavaistakin, mutta on tullut aika muutoksen. Jatkossa haluan osallistua niihin tapahtumiin mitkä minua kiinnostaa ja ilman järjestäjän vastuita. Haluan olla tavallinen koirakko Oton kanssa muiden koirakoiden joukossa. Vapaaehtoistyöstä ei saa tulla taakkaa eikä se saa alkaa ahdistamaan. Peli on vihellettävä ajoissa poikki, marttyyriksi ei tarvitse ruveta. Jos jatkajaa ei heti löydy, se löytyy aikanaan. Tätä ajatusta olen viljellyt aina ja nyt toteutan omalta kohdaltani.

Hiljalleen huomasin etten enään nauti järjestämisestä, ja että ahdistun minulle heitettäessä ideoita tai toiveita siitä mitä voitaisiin tapaamisissa puuhata. Pohdin lopettamista pitkään, pohdin sitä paljon, jauhoin asiasta avokille varmasti kyllästymiseen asti. Lopulta annoin itselleni aikaa lomaviikkomme loppuun tehdä päätös. Ja sain päätetyksi, lopetan yhteyshenkilönä toimimisen. Sovimme muiden työryhmässä olevien kanssa, että jään pois helmikuun ekana viikonloppuna olevan viikonloppukurssin jälkeen. Olen ollut hotelliin yhteyksissä tms. hoitanut alustavia valmisteluja viikonloppua ajatellen, joten hoidan osaltani hommat loppuun. Sen jälkeen on jonkun toisen vuoro astua remmiin.

Päätöksen jälkeen on ollut vähän haikeakin olo, mutta suurin tunne on helpotus. Asian vatvominen ja pohtiminen oli yllättävän kuluttavaa. Nyt päätös on ja sen mukaan eletään. Hoidan kaiken mitä olen luvannutkin ja annan toiminnalle oman panokseni ja helmikuun alussa voin todeta toimineeni 4.5 vuotta ja siirtyä hyvällä mielellä sivuun järjestäjän vastuista, IHANAA!!

Julkaistu

Detox – jalkapohjalaastarit

Monet hyvinvointi-alojen yritykset myyvät detox-tuotteita. On laastareista jalkakylpyihin, yrttiuutteista puhdistaviin teejuomiin jne. Itse kävin viime syksynä kurssilla, jossa ruokavalion avulla ohjattiin kehon puhdistaminen. Puhdistukseen kulutettiin neljä viikkoa. Ihastuin muutamaan kasvisruokareseptiin ja nautiskelen niistä aina silloin tällöin. Olen myös harkinnut, että tekisin syksyn aikana puhdistautumisen ruokavalion avulla uudelleen.

Nykyisin kehoomme kertyy paljon erilaisia vierasaineita ja kemikaaleja, jotka kuormittavat elimistöämme ja kertyvät erityisesti kehon puhdistautumiselimiin munuaisiin ja maksaan. Valitettavasti kuormitukselta on melkeinpä mahdotonta välttyä. Saasteet, ruokien ja juomien lisäaineet, iholla käytettävät keinotekoiset kemikaalit, kodin puhdistusaineet, tupakka, alkoholi ja paljon muuta. Omilla valinnoillamme voimme toki jonkin verran kuormittavuuteen vaikuttaa, jos tiedostamme asian. Kerrotaanko asiasta riittävästi? Saako ihmiset tietoa helposti ja tarpeeksi? Tutkimusten mukaan suomalaiset saavat kehoonsa keskimäärin 350 vierasainetta. Onneksi nykyisin tietoa on enemmän ja erilaisten vieraiden aineiden vaikuttavuutta tutkitaan. Tosin pieni ihminen on usein hämmennyksissään kun tutkimustulos usein kumoaa toisensa. Millaiseen tutkimukseen voit luottaa?

Mistä voit tietää, että keho on ylikuormittunut kuona-aineista? Oireita voi olla mm. vatsaoireet, ihon huono kunto, väsymys, tunkkainen olo, huono verenkierto,, uniongelmat, vastustuskyvyn heikentyminen, erilaiset kivut ja säryt. Elimistön oma puhdistusjärjestelmä ei aina pysty riittävän tehokkaaseen puhdistautumiseen syystä tai toisesta. Tämänpä takia detox-tuotteita suositellaan avuksi.

Ostin messuilta jo aikoja sitten kaksi pakettia Detox – jalkapohjalaastareita ja vihdoinkin ennen Tampereen matkaa päätin kokeilla. Laitoin laastarit kahdeksana iltana jalkoihini. Sanotaan, että ensinmäisien öiden jäljiltä laastarit voi olla tummat/likaisen näköiset, ja kosteat. Kuurin edetessä laastarien väri jää vaaleammaksi. Valitettavasti väristä en pysty sanomaan mitään. Kosteannihkeitä ne oli joka aamu ja yrttityynyt koppuraiset.

Kehon puhdistuessa :
•verenkierto paranee ja aineenvaihdunta vilkastuu (Yöllä pari kertaa kova pissahätä, jaloissa kuumotusta verenkierron vilkastuessa)
•kipu ja säryt helpottuvat (Kuuria alottaessa ei ollut kiputiloja)
•nukut rauhallisemmin ja syvempää unta (Tämän allekirjoitan, nukuin noina öinä todella hyvin. Jos pisuhätä ei olisi tullut, tuskin olisin heräillyt ollenkaan)
•vastustuskyky paranee •turvotus ja nesteen kertyminen vähenevät (Ehkä kuurin aikana, mutta en kokenut vaikutuksen jatkuvan)
•painon hallinta helpottuu (Tällä hetkellä en voi tuota allekirjoittaa, sillä painoni pyrkii ylöspäin. Toki reissun aikana kurkusta meni alas jokunen herkku ja viinilasi)
olet energisempi ja virkeämpi (Kyllä, joo)
Väittämät tai mainoslauseet napattu
www.deodoranttikivi.net -sivulta, josta myös laastareita voi ostaa.

Laastareita voi käyttää myös kivun hoitoon. Laastari annetaan vaikuttaa kipukohdassa 8-12 tuntia, ja laastari tehoa parhaiten yöaikaan ainakin puhdistautumisessa, koska tuolloin lynfakiertomme on vilkkaimmillaan. Laastareita voi käyttää milloin vain, mutta paras hyöty yöllä. ”Jalkapohjalaastarien vaikuttavat luontaiset aineet saadaan Aasian luonnosta ja niitä on käytetty perinteisesti vuosituhansia puhdistamaan kehoa ja estämään kehon ennen aikaista rappeutumista. Detox-laastarit ovat japanilaisten tiedemiesten ja lääkärien yhteistyössä 26 vuotta kestäneen tieteellisen tutkimuksen ja kehittämisen tulos. Testattu ihmisillä: The Sanitation Epidemic Prevention Bureau in China” Laastareita voi kokeilla myös selluliitin poistoon, josta minulla ei ole kokemusta mutta sivulla sanotaan: ”Yrtti-laastareiden aineosat auttavat tehokkaasti vapauttamaan lymfanesteeseen ja vereen kertyneitä solumyrkkyjä. Solumyrkyt taas erittyvät ihon huokosten kautta ulos ja kerääntyvät laastarityynyyn. Laastarista itsestään ei imeydy minkäänlaisia aineosia elimistöön”

Jalkapohjalaastarin vaikuttavat aineet
Bambuetikka 32,6 % ja Eukalyptusetikka 30,1% – parantaa verenkiertoa, vahvistaa vastustuskykyä, vähentää väsymystä ja kipuja
Yrttijauhe 7,4 % Herba houttuyniae, voikukka, maissi
Kitosaani 6 %, merestä saatavien äyriäisten kuoriainesta. Kitosaani tunnetaan rasvasiepparina, joka sitoo tehokkaasti erilaisia rasvoja. Käytetään yleisesti lääkkeissä, haavasiteissä, leikkausompeleissa ja palovammojen hoidossa. Tappaa bakteereja ja estää niiden kasvun.
Turmaliini 3 %, jolla on verenkiertoa tasapainottava ja puhdistava vaikutus, infrapunalämpöä ja negatiivisia ioneja tuottava ainutlaatuinen maaperän mineraali
C-vitamiini 0,9% – infektioita vastaan, helpottaa raudan imeytymistä
Tuote sisältää pieniä määriä kitosaania.”
Jalkapohjalaastareita käytettäessä pyydetään huomioimaan
”Mikäli olet allerginen äyriäisille, olet raskaana tai imetät kysy laastarien käytöstä ensin lääkäriltäsi, ei alle 10-vuotiaille lapsille. Älä käytä rikkoutuneelle iholle, säilytä kuivassa ja viileässä. Raikkaan veden runsas päivittäinen juominen edistää puhdistumista!”

En kokenut laastareita käyttäessäni mitään suurenmoista puhdistautumisen tunnetta. Aineenvaihdunta vilkastui jonkin verran, yöni nukuin hyvin ja olo oli pirteä. Ruokavaliolla tehdystä Detox-kuurista koin hyötyneeni enemmän. Joskus ehkä kokeilen uudelleen kuten ruokavalion avullakin tehtävää detox-kuuria.

Julkaistu

Kolme vuotias

Kolme vuotta sitten en kuvitellutkaan, että tämä blogini olisi hengissä vielä vuosien päästä. Silti kolme bloggausvuotta on sujahtanut, kirjoittelun välit vaihdellu melkoisesti, mutta onhan tämä kuitenkin jo 358. postaukseni. Blogia luettu yli 38.200 kertaa ja rekisteröityneitä lukijoita 49. Luetuimpia postauksia on käsitöihin, luentoihin ja otoskleroosiin liittyvät kirjoitukset. Aiheet ovatkin vaihdelleet hyvin paljon käsitöistä mökkeilyyn, ruuan valmistuksesta hyvinvointiin, liikunnasta opaskoiriin aina silloisen fiiliksen mukaan.

Alun perin tarkoituksena oli kirjoittaa yrittäjänaisen arjesta, miten harrastukset ja työ mahtuvat elämään. Ruokaherätys ja sen myötä luennoilla käynnit muuttivat kuitenkin suuntaa hyvinvointipainotteisemmaksi. Ja koska kilojen kanssa olen taistellut koko aikuisuuteni myös laihdutusjutut astui kuvioihin luettuani laihduttajien blogeja rohkaistuin itsekin kirjoittamaan omasta matkastani kohti kevyempää Hepaa. Noihin aikoihin postauksia syntyi aika tiuhaan tahtiin blogin alkutaipaleeseen verrattuna.

Otoskleroosista halusin kirjoittaa, jotta vertaistukea etsivä voisi saada rohkaisua kirjoituksistani. Aihe on sittemmin jäänyt, koska korvien tilanne on pysynyt leikkauksien jälkeen samana. Näkövammaisuus on osa minua ja se kulkee mukanani halusin tai en. Siksipä siitäkin olen kirjoittanut avoimin mielin. Toki en halua blogin olevan jokin sokon naisen selviytymistarina, mutta kertonee kuitenkin myös vammaisen voivan elää hyvää ja mielenkiintoista elämää vammastaan huolimatta. Toivottavasti kirjoituksista on lukijoille löytynyt kiintoisaa luettavaa, vaikka en ole pysynytkään yhden aihealueen piirissä. Ja otoskleroosin myötä leikkauksista toipuessa löysin käsityöt, jotka nykyisin napsasee ison palan kirjoitetuista aiheista.

Mitä blogin kirjoittaminen on sitten minulle antanut?
Olen saanut paljon mukavia kommentteja, asiallisia kysymyksiä ja vertaistukea. Olen tavannut blogimiitissä Jyväskylässä muutaman ihanan blogisiskon, ja tapaan heitä taasen 1.9. Tampereella järjestettävässä miitissä. Pari blogisiskoa on lukenut minulle äänitteelle lehtiartikkeleita, yhden kanssa lumikenkäilty ja vietetty mukava ja mielenkiintoinen teeilta Thehuoneella. Ja teemaan sopivasti hän luki minulle Pirkko Arstilan teekirjan. Muutamien kanssa ollaan Facebookissa kavereita jne.

Blogin myötä minulle tuli haastattelupyyntö Kauneus&terveys-lehteen Selviytymistarinani otoskleroosista. Juttu julkaistiin 2011 marraskuussa. Loppuvuodesta minulle tarjottiin mahdollisuutta linkittää teemaan sopiva linkki (alkoholittomat boolit) blogipostaukseeni ja tienata siitä muutaman kympin. Toteutus oli vasta tämän vuoden puolella. Eli, blogia on luettu ja kaitpa täällä on jotain ihan luettavaakin ollut.

Olen iloinen, että löysin blogimailman ja rupesin itsekin kirjoittamaan. Tämä on antanut paljon ja toivottavasti hyviä fiiliksiä tulee jatkossakin. Kiitos jokaiselle teistä!!

Julkaistu

Mistä olen ylpeä?

Tammi-helmikuun vaihteessa täällä oli blogiarvonta ja tuolloin sain kaksi kysymystä. Toiseen vastaaminen on jäänyt, joten eiköhän ala olla aika vastata 😀

Karhutar kysyi
”Mistä tekemästäsi / saavuttamastasi
asiasta olet erityisen ylpeä?”

Kysymys on vaikea minunlaiselleni itsekriittiselle ja vaatimattomalle ihmiselle. Minun pitäisi varmastikin kirjoittaa olevani ylpeä mm. paralympiaedustuksestani, EM-mitaleista vuosien takaa. Olenhan toki varmasti jollain tasolla saavutuksista ylpeäkin, mutta samalla muistutan itseäni etten juurikaan kentällä pelannut kyseisissä turnauksissa. Ja taas minun pitäisi muistaa, että jokainen on joukkueessa tärkeä ja se vaihtopelaajan rooli vasta helvetin raskas onkin kantaa. Ehkä siitä olen ylpeä, että tuon raskaan roolin pystyin kantamaan vuosia hyvin, vaikka välillä tuntui mailma kaatuvan nurinnarin oman turhauman ja tuskan vuoksi. Mölyt pysyi mahassa ja purkautui itsekritiikkinä ja alemmuuskomplekseina kisareissun jälkeen. Mutta reissuissa pysyin kasassa! Siitä olen ja saan olla ylpeä. Toki mielelläni ylpeilisin pelillisillä onnistumisilla paljon mielummin.

Saan tekemistäni käsitöistä hyvää palautetta, sanotaan neulejäljen olevan hyvää jne. Siitä voisin kai olla ylpeä, mutta taas kriittinen Hepa astuu toteamaan töiden olevan vaan yksinkertaisia tekeleitä. Ei tarpeeksi kuvioita, raitoja. Ovat vaan jotain helppoja perusräpellyksiä… Olen kuitenkin ylpeä käsityöharrastuksestani. Se on hieno harrastus. Siinä näkee omien kättensä jäljen, voi antaa itse tehtyä lahjaksi tai muistamiseksi. Se tuo hyvää ja lämmintä mieltä.

Isossa porukassa olen aika hiljainen, ehkä jopa ujo. Opaskoiratapahtumia järjestäessäni ja kerhoja vetäessäni olen tullut rohkeammaksi ja rohkeammaksi puhumaan isolle porukalle. Olen ylpeä siitä, että osaan organisoida kerhotapahtumia ja viemään ne työryhmän muiden jäsenien kanssa läpi. Äänimäärä Opaskoirayhdistyksen hallitukseen yllätti ja hämmensi, mutta ei tuonut ylpeyden tunnetta.

Ammatistani olen ylpeä, vaikka jotkut vähättelevätkin sitä eivätkä pidä sitä oikein minään.  Hierojana voin auttaa ihmisiä, helpottaa heidän oireitaan, olla mielen keventäjänä. Voin tarjota asiakkaalle hänen tarvitsemansa ikioman hetken vain hälle itselleen.  Nykyään on aina kauhea kiire, joten luonani voi pysähtyä ja hetkeksi antaa kiireen hellittää.  Teen mielestäni arvokasta työtä monella tapaa, vaikka en ole korkeakouluja käynytkään.

Minun korvaan sana ”ylpeä”  antaa negatiivisen kaiun, vaikka tässä kysymyksessä varmastikin haettiin sitä positiivista ylpeyttä eikä niinkään  sitä negatiivista. Sitäkin kun valitettavasti ihmisillä on enempi ja vähempi…

Mutta lopuksi toivotan Akun tervetulleeksi blogia lukemaan ja olen ylpeä teistä kaikista 47:stä lukiasta ja myös teistä, jotka ette ole rekisteröityneet.

Julkaistu

Ystävät ja kaverit

Kolmenkympin paremmalla puolella on jo oppinut tosiasian: elämässä ystävä- ja kaveripiiri muuttuu vuosien varrella. Toiset pysyvät pitkään elämässä, toiset taas vaan piipahtavat siinä ja katoavat syystä tai toisesta. On surullista menettää ihmisiä elämästään, mutta kuljemme monesti vain eri suuntiin ja arjen keskellä yhteydenpito jää. Toisten kanssa tavatessa juttu jatkuu siitä mihin edelliskerralla on jääty, pitkäkin tauko vain katoaa väliltä. Se kai on sitä oikeaa ja kestävää ystävyyttä. Joskus ystävyys voi olla tiivis, vaikka kestääkin vain hetken elämässä.

Kun olin allekouluikäinen leikin pihapiirin lasten kanssa. Toiset hyväksyivät vammani, toiset vältteli sen vuoksi. Kun kävin koulua Jyväskylän näkövammaisten koulussa, kaveri- ja ystäväpiiri muuttui. Pihan lapset jäi ja koulun kaverit tuli tilalle. En enään mahtunut pihapiirin jengiin, olinhan arkipäivät kaukana kotoa, joten hiljalleen näkevät kaverit hävisivät. Lomilla se tuntui kaikkein pahimmalta, olishan ollut koko kesä aikaa touhuta muiden pihan lasten kanssa. Leikin itsekseni ja jonain kesänä minun luonani kävi tyttöporukka jostain ystäväpalvelusta. Heistä ei kestään tullut oikeaa kaveria tai ystävää. Jopa ala-asteikäisenä koin touhun keinotekoisena ja jonain velvollisuustapaamisina.

Jyväskylässä onneksi kavereita ja ystäviä riitti, isommaksi kasvaessa aloin kaipaamaan kavereita, jotka olivat integroituneet normaaleihin kouluihin. Tutustuminen tuntui vaikealta, mutta onneksi kirjeenvaihto auttoi asiaa. Koin itseni laitostuneeksi heidän rinnallaan ja jotenkin vammaisemmalta kuin he. Silti heistä on vieläkin ystäviä jäljellä. Emme tapaa usein, mutta kun tapaamme ystävyys on matkassa. Se tuntuu hienolta.

Ammattikoulussakin ystävä- ja kaveripiiri muodostui näkövammaisista. Minulla ei ollut yhtään näkevää kaveria saatika ystävää. Se tuntui pahalta ja monesti mietin minussa olevan jotain pahasti vialla. Järjellä ajatellen missäpä niitä näkevien kanssa olisi päässyt ystävystymäänkään. Harrastukset kun näkövammaisten joukkuepelissä maalipallossa, ja muu vapaa-aika opiskelutovereiden parissa.

Opiskeluiden jälkeen vapaa-ajasta vuosi vuodelta maalipallo nappasi isomman osan, ja siellä pelaajat oli pääsääntöisesti näkövammaisia kuten itsekin. Heidän kanssaan touhuilimme toki paljon muutakin kuin vain pelasimme tai treenasimme. Maalipallokavereista/ystävistä suurinosa katosi minun jäätyä lajista pois reilu pari vuotta sitten. En itsekään osannut pitää yhteyttä heihin. Alkuun tuntui kovin tyhjältä, jopa yksinäiseltä, vaikka lähimmät ystävyyssuhteet olivatkin säilyneet ja kestävät edelleen.

Toki matkan varrella on ollut lyhyitä kaveri- tai ystäväsuhteita näkeviin ihmisiin. Vasta viime vuosina tilanne on kuitenkin muuttunut. Opaskoiratouhujen kautta tutustuin pariin ihanaan ihmiseen. Heidän kanssa tapaamme muutenkin kuin opaskoirien merkeissä. Välillä tarvitsen apuja milloin mihinkin, ja pelkäsin menettäväni heidät jos ”vaadin liikaa” pyynnöilläni. En ole menettänyt ja toivon heidän pysyvän elämässäni vielä vuosikymmeniä eteenkinpäin.

Rakkaan harrastuksen lopettaminen oli kova pala, ja kuten aiemminkin kirjoitin, elämä tuntui tyhjältä. Toisen korvan leikkauksen jälkeisellä sairaslomalla löysin käsityöt. Pitkäaikainen ystäväni maalipalloajoilta lähtien toi harpun ja lankaa. Pitkäaikainen asiakkaani, josta on tullut ystävä vuosien varrella suunnitteli käsityötapaamista viime keväänä ja käsityötuokioiden myötä syntyi Silmukkasiskot. Minulla ei ole siskoa, mutta koen tiivistä ystävyyttä, vilpitöntä välittämistä Silmukkasiskojen kanssa touhutessa. Heistä on tullut siskoja ja ystäviä minulle. Nykyään uskallan aina vain rohkeammin kysyä neuvoa tai apua käsityöhöni iskiessä ongelma. Tapaamisissa kaikki kyselevät ja neuvovat toisiaan. Toivottavasti minäkin voin tuoda Siskoille edes joskus jotain uutta tietoa tai antaa neuvoa jossakin. He antavat minulle niin paljon, haluan antaa samalla mitalla heille. Samoin toki kaikille muillekin ystävilleni riippumatta olivat he näkeviä tai näkövammaisia.

 On jännää huomata miten tilanne on muuttunut. Vielä joitakin vuosia sitten kaikki ystäväni oli näkövammaisia. Muistan vielä kesällä 2011 kirjoittaneeni täälläkin aiheesta näkevien ystävien vähyys. Nyt minulla on myös näkeviä ystäviä, ja heidän kanssaan tällä hetkellä yhteydenpito on tiiviimpää kuin näkövammaisten. En usko sen johtuvan vammattomuudesta/vammaisuudesta, luulen vaan, että nykyiset harrastukseni vaikuttavat asiaan, eikä se vähennä näkövammaisten ystävien merkitystä tai arvoa. Olen edelleen sitä mieltä, että molempia tarvitaan. Ja ystävyyttä ei mitata sillä onko näkevä vai näkövammainen. Se on epäoleellista ystävyyden tai kaveruudenkin syntyessä ja kestäessä.

Olen onnellinen, että nyt minulla on ystäviä niin näkövammaisissa kuin näkevissä ihmisissäkin. Nyt olen siinä elämäntilanteessa, jota olen toivonut. Muutoksen myötä uskon minusta tulleen rohkeampi touhuamaan myös näkevien mailmassa. En ole enään se ”pelkkä” vammainen muiden vammaisten keskellä. Enkä myöskään laitostunut nuori vammaisten keskellä. Olen aikuinen nainen, joka elää elämäänsä ja pääsääntöisesti nauttii siitä ilman alemmuuskomplekseja. Jos sellainen alemmuusfiilis iskee, se onneksi talttuu melko nopeaan. Vielä kun voittaisin pelon ja jännityksen opiskella näkevien kanssa, se mahdollistaisi englannin opiskelun. Toki se vaatii myös, että luotan itseeni ja siihen, että jopa minä voin oppia vieraan kielen. Vielä joskus ilmottaudun kurssille, se päivä tulee vielä! Voitan pelot ja möröt 😀

Julkaistu

Gluteeinittoman ruokavaljostako johtuvaa?

Tammikuun puolessa aloitin gluteeinittoman dietin selvittääkseni onko siitä apua iho-oireisiin. Nyt on kulunut kaksi kuukautta aloituksesta enkä ole satavarma. Iho-oireet on vähentyneet selvästi, mutta oireiden vähetessä olen tullut siihen tulokseen, että saattaisi olla toinenkin aiheuttaja, ehkä pesuaineiden joku ainesosa… Jalkapöytien päällä ollut kutiseva ihottuma on kadonnut miltein kokonaan, poskesta hävinnyt täysin. Tuo toinen ei kutise ja on hyvin kuivaihoista näppyä. Sitä on ilmestynyt kun käytin Delmoshilin yhtä suihkugeeliä ja kun vaihdoin sen pois, iho on lähtenyt parantumaan.

Gluteeinittomalla ruokavaliolla on ollut hyviä vaikutuksia ruuansulatukseen. En ole kärsinyt kovavatsaisuudesta ja ummetuksesta lainkaan niin paljoa mitä aiemmin. Olen syönyt aika paljon tattar-näkkäriä, jossa on täysjyvätattaria sekä leiponut siemenrieskaa, jonka resepti on täällä maaliskuun postauksissa. Rieska on hyvää ja siitä saa siemenien mukana paljon hyviä rasvoja, vitamiineja tms.

Yllättävän helpolla olen päässyt, sillä ei ole erityisemmin mieli tehnyt mitään vehnätuotteita eikä edes ruisleipää. Toisaalta olen jo pidempään syönyt riisikakkuja, tattarnäkkäriä tms. perinteisen leivän sijaan. Muutos ei ole sen suhteen kovin iso.

Nyt viimesien parin viikon aikana paino on kiihdyttänyt laskuvauhtiaan. Eilen vaaka kertoi painoksi 65.8 kg, josta olen enemmän kuin tyytyväinen. Kertooko sitten paremmasta aineenvaihdunnasta vai mistä. Toki myös kaveritapaamisissa jää herkkuja syömättä, vaikka esim. viimeisimmässä Silmukkasisko-tapaamisessa tarjolla oli omena-teeleipiä, siemenrieskaa, kääretorttua ja jäätelöä… ja kaikki gluteeinittomana. Seuraava miitti onkin luonani ens viikon sunnuntaina. Kiva nähdä taas Siskot 😀

Olen ajatellut jatkaa tätä gluteeinitonta ruokavalioa edelleenkin, vaikka lääketieteellistä näkemystä asiaan ei ole. Voin kuitenkin paremmin, niin miksi palata vehnähötön mailmaan. Toisaalta, lisää vastauksia saadakseen pitäisi ehkä kokeilla palauttaa gluteeinillinen ruoka ruokavalioon ja katsoa tuleeko oireita. En vaan tällä hetkellä haluaisi luopua olostani.

Julkaistu

Perustaakko uusi blogi???

Ennen kuin ”sukellan” otsikkoon haluan mainostaa:
Iive arpoo blogissaan kaksi kuuden lehden pakettia, joten jos Fit -lehti kiinnostaa käy osallistumassa
täällä!!!

Opaskoiran eläköityminen ja sen myötä eteen tuleva koiran vaihto lähestyy vääjäämättä. Tänään johtava kouluttaja haastatteli minut elämäntilanteestani ja toiveistani, Harmaakuonon voinnista. Samalla puhuimme käytännön asioista kuten missä Harmaakuono viettää eläkepäiviään.

Aihe on tarttunut tähän blogiin tiukasti ja olenkin muhitellut ajatusta, perustaakko uusi blogi tyyliin ”koirakon elämää”, jossa kertoisin ekan oppaani kanssa kulkemisesta, tästä koiran vaihdosta, tunteista, uuden oppaan kanssa harjoittelusta tms…

Jos perustaisin toisen blogin, täällä voisin jatkaa edelleen hyvinvoinnista, liikunnasta, ruuasta, käsitöistä ja siitä kaikesta endofiinia tuottavasta. Voihan se olla, että tännekin livahtaisi opaskoirajuttujakin…
Vai kävisikö sitten niin, että tämä blogi hiljenisi kokonaan tai liian pitkäksi aikaa…

Auttakaa Hepaa päätöksen teossa ja kommentoikaa. Tätä blogia ei ole tarkoitus lopettaa!!!

Julkaistu

Ulkoilupäivä Partiopoukamassa

25 ihmistä ja 16 koiraa kokoontui viime sunnuntaina Partiopoukamaan, joka sijaitsee Porvoossa keskellä ei mitään meren rannalla. Kuten nimestä voikin päätellä, paikka on partiolaisten omistuksessa. Ollaan siellä vietetty kerhon ja pentuäippien kerhon yhteisiä pikkujouluja pari vuotta sitten. Pentukerho on järjestänyt jo ainakin kolmena kesänä kesäpäivän ja pari talviriehapäivää siellä. Paikka on loistava sijaintinsa takia. Pihapiiri on iso, joten tilaa on koirien juosta vapaana ja kirmailla keskenään. Vapaana olo on opaskoiralle rentouttavaa niin fyysisesti kuin henkisestikin. Pentukoirat tottuvat toisiin koiriin jne. Nyt retkeilimme Opaskoirakerhon nimissä. Joukossa 11 opaskoiraa, yksi eläkeläis- ja yksi pentukoira sekä kolme ns. uran vaihtajaa/koiraa, jotka syystä tai toisesta ei ole läpäisseet testejä koulutukseen päästäkseen.

Päivä aloitettiin tulokahvilla, jonka kanssa tarjolla oli ruisleipää juustolla, kalkkunalla ja kurkulla. Toivotin porukan tervetulleeksi, kerroin päivän ohjelmasta ja muistutin kerhon tulevista tapahtumista. Esittäytymiskierroksen jälkeen vapaata rupattelua kahvittelun lomassa. Osa koirista oli tuvassa lähellä emäntiään tai isäntiään. Vähintään saman verran kirmaili pihassa. Lumi vain pöllysi. Näihin hulivileihin kuului myös oma oppaani iästään huolimatta. Moni ihmetteli miten noin iäkäs koira jaksaa ja miten se on niin iloinen. Tottakai kommentit lämmitti sydätä. Malttoihan Harmaakuono välillä käydä näytillä.

Kahvittelun jälkeen lähdimme lenkille. Keittiöapulaiset jäivät paistamaan pannukakkuja ja lämmittämään kanakeittoa. Me muut lähdimme kuuden kilsan lenkille. Itse eksyin peesarini kanssa. Käännyimmekin palatessamme väärälle tielle ja kävelimme sitä hyvän matkaa ennen kuin asia tuli ilmi. Harmaakuono pari kertaa teki täyskäännöksen ilmeisesti yrittäen ilmaista, että suunta on väärä. Peesari sanoi kuitenkin, että jatkettaisiin eteenpäin. Noh, aikamme käveltyä hän huomasi erheen. Lähdimme palaamaan takaisin. Jos olisimme kävelleet takaisin Partiopoukamaan lenkille mittaa olisi tullut reilut kymmenen kilsaa. Harmaakuono vähän hidasteli ja aloin vähän huolestua sen jaksamisesta. Toinen peesari poimi meidät kyytiinsä autoon, joten ehkä lopulta kävelimme noin kilsan verran ylimääräistä.

Partiopoukaman pihaan päästyämme Harmaakuono kirmaamaan koirakavereiden kanssa. Väsymyksestä ei enään mitään tietoakaan. Me painuimme syömään. Keitto maistuikin herkulliselta, nam. Ja gluteeiniton pannari kera kermavaahdon ja vadelmahillon täyttivät vatsan. Osa koirista alkoi olla vähän väsähtäneitä ihmisten tavoin. Pari koirankäyttäjää kokeili lumikenkäilyä. Mahdollisuus oli myös pulkkamäkeen, mutta kukaan ei tainnut lasketella.

Vielä ennen kotiin lähtöä joimme kahvit. Erään koirankäyttäjän koiralla oli 5v synttärit, joten koirakavereille tarjottiin luut kotiin vietäväksi. Ihmiset nautiskelivat luun muotoisista murukekseistä. Kotimatkalla takaboxissa makasi kaksi väsynyttä koiraa. Harmaakuono vietti hyvin rauhallisen sunnuntai-illan köllien pääasiassa olkkarin matolla.

Harmaakuonon sosiaalinen elämä jatkui het maanantaina äitini tullessa kylään. Aina kun äiti hipsi parvekkeelle hengittelemään virttelin läpi, Harmaakuono tahtoi mukaan. Ja äitiä piti tietysti aamuisin käydä nuolasemassa oikein kunnolla. Ja pitihän koko lappisenergia ottaa käyttöön, katsoa surkeana äitiä, josko vaikka saisi jotain herkkua…

Keskiviikkona jälleen koirakavereita. Kerhoillassa oli vieraana Hus:in liikkumistaidon ohjaaja. Istuimme pitkän pöydän ääressä kahvitellen ja keskustellen opaskoiriin liittyvistä asioista. Koirilla ei varmasti ollut yhtä hauskaa kuin sunnuntaina. Nyt oli pötköteltävä aloillaan pöydän alla tai käyttäjän tuolin vierellä/takana. Koirakoita paikalla oli liki 20, joten vierailun järjestäminen kannatti. Kiinnostusta opaskoira-asioihin liittyen on, HIENOA! Samalla sain kuulla, että oma maksusitoomukseni on postitettu opaskoirakoululle, joten koiran vaihto on taas askelta lähempänä.

Joskus minusta tuntuu, että Harmaakuono vaistoaa/tietää muutosten olevan tulossa. No ehkä ei sitä, että sen työt loppuu, mutta ehkä sen ikääntymisen… Äh, en osaa selittää, ja koko tuntemukseni voi olla myös inhimillistämistä. Joka tapauksessa Harmaakuono viettää paljon aikaansa ihan lähellä minua. Jos istun säkkituolissa se tulee istumaan aivan kiinni, jos rapsutan se köllähtää viereen. Jos istun tietokoneella koira makoilee aivan tuolini vieressä. Jos istun teetä juomassa löydän koiran pöydän alta jaloistani. Aina kun olen lähdössä ulko-ovesta se seuraa tarkasti pääseekö mukaan. Avokki sanoi myös muutama päivä sitten samaa, että Harmaakuono on kiinni mussa ja että sen huomaa miten se seuraa jokaista liikettäni. Onhan tyyppi aina ollut sosiaalinen ja innokas olemaan seurassa, mutta tämä on jotenkin ihan erilaista. Se tuntuu syvällä sydämessä. En osaa sanoin kuvailla, voin vaan todeta sen kiintymyksen olevan erilaista, vahvempaa, missä ripaus haikeutta tai jotain riipaisevaa… Kyllähän kai koira tuntee vanhenimisen ja ehkä tiedostaa senkin mitä siitä seuraa.

Nyt ollaan tultu mökille ja täällä ollaan viikko. Harmaakuonokin saa nautiskella vapaana kirmailusta ja metsäautotiellä opastamisesta.

Julkaistu

Ensiaskel kohti Harmaakuonon eläköitymistä ja uuden kuonokkaan saamista

Loppujenlopulta ei ole vielä paljoa kerrottavaa, mutta ensiaskel on otettu kohti Harmaakuonon eläkkeelle siirtymistä ja uuden oppaan hakemista. Askel on pieni, mutta sisälläni myllerrys melkoinen. Ehkä juuri siksi kirjoitankin.

Olen järjestänyt Opaskoirakerhon vieraaksi Hussin liikkumistaidon ohjaajan, joka tulee kertomaan muuttuneista käytänteistä ja vastailemaan kysymyksiimme. Muutoksia on tullut, koska tällä hetkellä Suomessa on kolme opaskoiria kouluttavaa tahoa yhden sijasta. Miten jatkossa opaskoiria hakevien jono etenee, miten valikoituu miltä tuottajalta koira tulee käyttäjälleen jne. En näihin kiemuroihin puutu sen enempää, koska kaikki ei ole itsellenikään täysin selvää. En halua antaa väärää tietoa, joten… Ja tuskinpa tuo pyrokratia on se mielenkiintoisin juttu. Helmikuisen vierailun jälkeen olen varmasti itsekin viisaampi. Ja kun itse joudun koiran vaihdon lähestyessä asian kanssa ihan käytännössä tekemisiin. Viesteillessäni kerhotapaamisen tiimoilla liikkumistaidonohjaajan kanssa sain hyvän tilaisuuden ottaa esille oma tilanteenikin. Kirpaisihan se vähän kirjoittaa, että Harmaakuono eläköityy tämän vuoden aikana ja että haluan uuden opastajan. Seuraava askel on, että minun luokseni tullaan kotikäynnille. Silloin jutellaan tilanteestani (terveydentila, liikkumisvalmius, koiran tarve ja mitä kaikkea lie) ja käydään tekemässä puolen tunnin lenkki, jotta liikkumistaidon ohjaaja näkee miten liikun ja millaiset liikkumisvalmiuteni koiran kanssa on.

Kun anoin opaskoiraa 2002 (huih, 11 vuotta sitten) ei ollut tätä käytäntöä tavata sairaanhoitopiirinsä kuntoutusohjaaja kotikäynnin merkeissä. Muistaakseni kävin silloista kuntoutusohjaajaa tapaamassa hänen työpaikallaan ja silmälääkärissä toteamassa sokeuteni. Esikurssilla koiran kouluttajat kävelytti parin kolmen erilaisen koiran kanssa ja katsoi millainen koira minulle sopii vai sopiiko olleskaan. Lisäksi minua haastateltiin ja päätös koiran saamisesta tehtiin. Tällöin maksusitoomus oli jo olemassa. Nyt systeemit on muuttuneet ja sairaanhoitopiirien kuntoutusohjaajat tapaavat asiakkaansa heidän kodeissaan. Näin tapahtuu myös koiran vaihtajille. Onhan terveydentilassa tai elämäntilanteessa voinut tapahtua sellaisia muutoksia mitkä estävätkin koiran kanssa liikkumisen omista haluamisistaan huolimatta.

On ehkä jotenkin hassua, mutta minua jännittää tuo tapaaminen, että minun kotiin tullaan ”tarkkailemaan” tilannettani, tullaan katsomaan miten liikun jne. Olen perusterve, elän terveellistä elämää, olen tasapainoinen jne. En tiedä mitään syytä miksi en voisi saada uuteen oppaaseen maksusitoomusta. Silti jännittää. Samalla tunnen hienoista kutkuttavaa odotusta uudesta mahdollisesta opastajasta. Toisaalla taas syvää surua, haikeutta Harmaakuonon vuoksi. Että ”syrjäytän” sen nuoremman tilalta. Pelkään päivää milloin Harmaakuonolle en pue valjaita, pelkään lähteä uuden oppaan opastettavaksi, vaikka toisaalta se kutkuttaakin.

Olen tiennyt tämän prosessin käynnistyvän, silti mielentilan vaihtelu asiaa kohtaan on yllättänyt, ja taitaa olla tosiasia, että tämä kaikki on vasta alkua. Onneksi lohdullinen tieto on, että Harmaakuono jää kotiimme eläkepäiviään viettämään. Niin on ainakin suunniteltu ja avokin kanssa sovittu. Toki lopullisesti asia ratkeaa siinä vaiheessa miten herra sopeutuu uuteen tilanteeseen. Uskon, että asiassa saan neuvoa ja tukea opaskoirakoululta. Ylipäätään on muistettava etten ole yksin, vertaistukea on tarjolla, kouluttajilta saa tukea ja apua jne. Eli, nyt on vaan aika kohdata vuosi 2013 Harmaakuonon eläköitymisvuotena ja uuden koirasuhteen alkamisvuotena. Se kuuluu elämään ja koiran kanssa, jos haluaa liikkua tämäkin vaihe on läpi käytävä, huh!

Huomaan, että menen silittelemään Harmaakuonoa ja juttelemaan sille tilanteesta. Haen ehkä hänen pehmeästä turkistaan, koiran lämmöstä lohtua ja turvaa, ehkä jopa voimaa. Joskus minusta tuntuu, että koira tietää miksi. Se toki voi olla ja varmaan onkin inhimillistämistä ja monen mielestä liiallista sellaista. Se tunne kun toinen painaa päänsä syliin ja nojaa jalkaan, on lähellä lohduttavana, liikuttavana tekee olon inhimillistäjäksi.

Lukijat, varoituksen sana 😀
Tämä on varmasti aihe mitä ei voi välttää, jos tätä blogia lukee. Tiedän jo nyt,  että tulen tästä elämänvaiheestani kirjoittamaan paljon asioiden edetessä. Nyt asia on liikkumistaidon ohjaajan tiedossa, seuraavaksi sovimme kotikäynnin ajankohdan ja siitä se sitten käynnistyy vääjäämättä.