Julkaistu

Viides päivä illassa

Oikeastaan olisin halunnut postata joko nahkatyön jatkokurssista tai Luonnosta -keramiikkanäyttelymme avajaisista, mutta tämä on se ilta taas milloin kuvien lisääminen ei onnistu.

FitLinen Optimaalisetti, jogurtti ja aminohapot hain perjantaina postista. Heti illalla laitoin jogurtin tekeytymään ja lauantaiaamuna aloitin Optimaalisetin ja aminohappojen käytön. Viikolla kurssipäivinä olin kovin väsynyt. Jo viikonloppuna tunsin miten olo oli virkeämpi ja parempi. Olen aloittanut jauheiden käytön pienillä annoksilla ohjeiden mukaan ja silti muutos on hämmästyttävä.

Tämä viikko menee huovutuskurssin merkeissä. Olen ollut paljon virkeämpi kurssipäivien jälkeen mitä viime viikolla. Aineenvaihdunnassa selvästi tapahtuu, sillä vessassa saa käydä usein. Yölläkin parikin kertaa. Olen koettanut huolehtia siitä, että juon riittävästi. Näin liikkeelle lähtevät kuonat pääsevät pois elimistöstäni. Varmastikin vessassa ravaaminen tasottuu ajan oloon.

En tiedä liittyykö vai ei, mutta kuivasilmäisyysoireet ovat lähes kadonneet. Kertaakaan minua ei ole närästänyt näiden viiden päivän aikana. Uni on levollisempaa, vaikka heräänkin pissalle välillä. Aamuisin ei ole kovin vaikeaa kömpiä ylös 6.30. Ehkä jopa mielikin on parempi.

Myönnän, olen ihmeissäni, hämilläni, mutta iloinen. Tänään mietinkin, että ajan oloon saan kenties myös liikunnallisemman elämän takaisin. Ja ehkä vasta ajan oloon ymmärrän miten väsynyt ja epämääräisiä oireita täynnänsä päiväni ovat olleet. Voisiko tämä todella kohentaa elämän laatua, käynnistää aineenvaihdunnan, tasapainottaa hormoonitoimintaa, piristää ja aikanaan kenties vielä hoikentaakin. En toki tarkoita, että laihtuisin ravintolisillä pelkästään. Kyllä se tarkoittaa myös terveellistä, ravitsevaa ruokaa ja liikunnan lisäämistä. Energian lisääntyessä, lisääntynee liikkumishinkukin.

Onneksi minulla on ollut käsityöt, jotka ovat täyttäneet päiviäni. Ei kovin fyysistä, mutta mielekästä tekemistä ja uuden oppimista. Siksi en ehkä ole ymmärtänyt väsymykseni määrää. Vaikka takana on vain muutama päivä mietin jo miten se olo mikä minulla on ollut ei ole normaalia, ei alkuunkaan. En yritä tässä väittää, että olisin kokenut ihmepiristymisen, ettei minua enään väsytä, mutta koen muutoksen alkaneen.

Onneksi sain kutsun FitLine-kotikutsuille, onneksi ilta sopi minulle ja ennen kaikkea onneksi menin paikalle ja uskalsin lähteä kokeilemaan. Ja nyt haluan katsoa mitä tällä tiellä on minulle tarjota. Alku vaikuttaa lupaavalta.

Nyt kuitenkin on aika painua peiton alle, sillä huomenna huovutuskurssilla aloitan huivia mihin huovutan lehtikuviota. Alkuviikosta olen huovuttanut kaitaliinan.

Julkaistu

FitLine -kotikutsut

Suhtaudun moniinlisäravinne&laihdutus&dietti-konsepteihin skeptisesti. Ajattelen, että bussikeittodietit yms. eivät tuo pysyvää muutosta ylipainon kanssa taistellessa. En pidä ajatuksesta synteettisiä valmisteita laihduttamaan kehoa, kohentamaan oloa. Mietin myös monien tuotteiden kohdalla niiden todellista toimivuutta ja sopivuutta hyvinvointiin. Hyvinvointialahan on suurta bisnestä ja välillä on rahastuksen makua ilmassa enempi vähempi. Toisaalta on myös muistettava, että jokin juttu sopii toiselle ja toiselle taas ei. Jokaisen meistä on löydettävä ne omat jutut mitkä toimivat juuri itselleen.

Lauantaina olin FitLine-kotikutsuilla. En ole löytänyt oikeita keinoja painon pudotukseen, hyvinvoinnin kohentumiseen. Epämääräisiä oireita riittää mitkä eivät estä toimintaa, mutta välillä hidastaa kyllä. Vilkkaiden päivien jälkeen tarvitsen palautumisaikaa aivan eri tavalla mitä aiemmin.

FitLinesta olen kuullut aiemminkin ja eräs ystäväni sitä kokeilikin hyvin tuloksin. Minua tuolloin yllätti, että hän lähti mukaan, sillä hänelle puhtaus, lisäaineettomuus, kehon puhdistuminen jne. ovat tärkeitä asioita. Ajattelin tuolloin, että tässä täytyy olla jokin juttu, mutta tuolloin rohkeuteni ei riittänyt mennä mihinkään esittelytilaisuuteen. Nettiä selailin kyllä innokkaasti pohtien. Nyt kuitenkin taisi olla aika kypsä, sillä nähdessäni kaverin kyselyä Fb:ssa olisiko kotikutsuista kiinnostuneita vastasin myöntävästi ja onneksi ilta sattui myös sopimaan.

Kutsuilla istuin ja kuuntelin tarkasti ravitsemuksesta ja FitLine-tuotteista. Miten tärkeää on, että suolistomme on hyvässä kunnossa, sillä se vaikuttaa käytännössä kaikkeen. Ennen ravintoainemittausta kerroin etukäteen vain sairastavani kilpirauhasen vajaatoimintaa. Minusta tuntui nimittäin aivan käsittämättömältä, että mittaus tehtiin anturia käyttäen. Samaa menetelmää käytetään kuulemma myös astronauttien terveydentilan tutkimiseen. Tutkimus tehdään magneettikenttiä hyväksi käyttäen. En osaa asiasta kertoa oikeastaan enempää. Pitäessäni kädessäni anturia tunsin sen värinän.

Yllätys oli suuri kun minulta kysyttiin mm. närästääkö minua, kuivuvatko limakalvot, onko minulla herpestä jne. Kaikkea sellaista millaisia oireita tai tuntemuksia minulla on. Raudan puute, silmien kuivuminen, levottomat jalat… Siinä istuessani mietin onko tämä oikeasti totta vai kusetusta. Testin mukaan minulla voisi olla suolistossa jotain häikkää, vatsa liian emäksinen, b12-vitamiinin puutos, d-vitamiini rajalla, viitteitä raudan vähäisyyteen. Lisäksi nestehukkaa, aminohappojen vähäisyyttä, jämähtänyt aineenvaihdunta ja ravinnon tärkeät ainekset eivät imeydy kunnolla.

Huh, onhan siinä listaa kerrakseen. Toisaalta ehkäpä vielä ei ole myöhäistä saada hyvinvointiaan paremmaksi ja ehkäpä sen myötä myös treenikärpänenkin surahtaa jossain vaiheessa. Päätin nimittäin kokeilla mitä FitLinella on minulle annettavana. Toivottavasti en joudu pettymään. Arvostan sitä, että asiaa lähdettiin purkamaan kehon puhdistumisen ja tasapainottamisen kautta eikä suorilta jollekin bussikeittodietille. Salaa kuitenkin toivon, että tämä aloittamani matka johtaa myös painon laskuun. Minulle suositeltiin Optimaalisettiä, aminohappoja sekä FitLinen jogurttia, ja niillä lähden kehoani puhdistelemaan, aineenvaihduntaa herättelemään, unen laadun kohentumiseen jne. Tuotteet eidät halvimmasta päästä ole, joten toivon todella niistä hyötyvän.

Kutsujen jälkeen olen etsinyt tietoa niin FitLinesta kuin tuotteistakin. Olen käsityksessä, että tuotteet ovat luonnollisia aineksia eikä niissä ole synteettisiä aineksia täyteaineineen. Lääkärit ovat tarkoin tutkineet mitä mihinkin tulee, mitkä vitamiinit ja hivenaineet toimivat parhaiten yhdessä. Näinhän sanotaan tietysti monesta muustakin tuoteperheestä. Haluan uskoa, haluan luottaa, silti epäröin ja pohdin sorruinko turhuuteen. Vastauksia en saa, jos en uskalla kokeilla. Ja kutsuilla skeptisyyttä tunnustivat kokeneen alkuun nyt tuotteista innolla puhuneet henkilötkin, joten ehkäpä annatte ristiriitaiset tuntemukseni anteeksi? Ja hyvistä raakaa-aineista valmistettua ruokaa ei sovi unohtaa. Sillä on iso merkitys.

Ja lopuksi haluan todeta, että teksti ei ole mitään sovittua mainospulinaa. Kirjoitan tästä, koska asia pohdituttaa minua, ja silti odotan toiveikkaana ja innokkaana pakettia päästäkseni aloittamaan.

Julkaistu

EI MYYTÄVÄNÄ! – Allekirjoita sinäkin

Kilpailutus ei ole aina hyvästä etenkin kun palvelua valittaessa valinta kohdistuu siihen edullisempaan vaihtoehtoon, joka ei takaa laatua palvelulle. Aivan liian usein saa lukea artikkeleita, ihmisten järkyttäviä kokemuksia siitä miten heikosti esim. läheisen vammaisen asiat ovat. Hoitava/ohjaava henkilökunta vaihtuu kilpailutuksen myötä ja tutut ihmiset katoavat, ihmiset jotka tietävät tarpeesi, toiveesi, osaa huomioida mistä pidät ja mistä et, mikä saa sinut levottomaksi, mikä rauhoittumaan. Kilpailutusta tapahtuu myös vanhusten hoivassa. Jos asia ei koske sinua juuri nyt, tulee kuitenkin päivä milloin asiasta voi tulla sinullekin hyvin tärkeä, joten
allekirjoita sinäkin kansalaisaloite EI MYYTÄVÄNÄ

Taannoin Iive kirjoitti blogissaan aiheesta todella hyvin ja koskettavasti. Kilpailutus ei ole ongelmallista vain vammaisen kannalta, se on haastavaa myös hoitavan henkilökunnan kannalta.
Tekstin voit lukea
täältä

Soten myötä monet asiat tulevat muuttumaan ja pelolla luen erilaisia raportteja missä kerrotaan eri työryhmien ratkovan miten vammaispalvelut jatkossa toteutetaan. On perustettu esim. uusimaalla alityöryhmiä pohtimaan kuljetuspalvelua, avustaja-asioita jne. Ongelmalliseksi valmistelytyön tekee vammaisten kannalta, että meitä ei ole monessakaan ryhmässä mukana riittävästi. On tunne, että meitä ei ehditä/haluta kuulla. Sensijaan on runnottava läpi jokin mikä virkamiehistä näyttää paperilla hyvältä ja säästöjä tuovalta. Eniten tällä hetkellä minua huolestuttaa kuljetuspalvelun tulevaisuus. Joidenkin huhujen mukaan meidät tullaan liittämään Helsingin matkapalveluun ajan oloon koko Uusimaa. Virkamiehet väittävät Matkapalvelusta saadun hyvää palautetta ja asiakkaiden olevan tyytyväisiä. Lukiessa Facebookista tai keskustelualueiltamme saa kyllä toisenlaisen käsityksen.

Säästöjä on aina jostain revittävä, niitä on saatava keinolla millä hyvänsä. Joskus mietin miksi niiden elämää vaikeutetaan joilla on jo muutenkin omat haasteensa. Kukaan meistä vammaisesta ei ole vammaansa valinnut eikä tahtonut. Me emme ole voineet valita, mutta meidän on aina päivästä toiseen, viikosta viikkoon… jaksettava taistella täällä aina vain kovenevassa yhteiskunnassa. On aina perusteltava juurtajaksaen miksi tarvitset jotakin palvelua tai apuvälinettä, osoitettava palveluiden välttämyyden jne. Kaikilla vammaisilla ei kuitenkaan ole voimia tai mahdollisuutta taistella tuulimyllyjä vastaan. Heidän puolestaan tuntuu erityisen pahalta. Ja myönnän kyllä joskus minuakin väsyttää taistella, vaatia, perätä, perustella. Myönnän myös, että pelottaa mikä on meidän vammaisten tulevaisuus. Onko meidän todella alistuttava olemaan kilpailutuksien uhreja, jotta kaupungit/yhteiskunta säästää???

Moni vammainen haluaa tehdä työtä, mutta työllistyminen on vaikeaa. On oltava extra-parempi kuin muut, jotta sinut valitaan. Sittenkin esteeksi voi tulla esim. näkövammaiselle ruudunluvulla toimimattomat ohjelmat. Me kuitenkin haluamme kantaa kortemme kekoon, maksaa veromme, tehdä työtä, käydä harrastuksissa. Meissä vammaisissa on myös niitä, jotka eivät työhön pysty ja tarvitsevat tukiasuntoja, laitoshoitoa tms. On hyvä muistaa ettei se ole valintakysymys vaan pakon sanelemaa. Eikö ole heilläkin oikeus hyvään, ihmisarvoiseen elämään? Ehdottomasti on. Miksi tästä edes tarvitsee kirjoittaa, olla huolissaan?

Jos vielä et ole allekirjoittanut aloitetta Ei myytävänä
tee se nyt heti. Saatetaan asia eduskunnan käsittelyyn.
Muista, jos asia ei ole juuri nyt sinulle ajankohtainen, joskus se voi olla ja silloin sinäkin haluat ihmismäistä kohtelua.
Ps: Joskus toivoisin, että osaisin kirjoittaa aiheesta virallisemmin ja jäsennellymmin, mutta tämä syntyi tajunnanvirtana.

Julkaistu

Henkilökohtaista avustajaa etsimässä

Arkeen paluu toi elämäni ensinmmäisen avustajan irtisanomisprosessin. En lähde täällä retostelemaan syistä miksi päädyin/päädyimme ratkaisuun irtisanoa avustajani koeajan puitteissa. Sen voin kuitenkin kertoa, että se oli hurjan vaikeaa kertoa hänelle. Lopulta päädyin raukkamaiseen tapaan ja tein sen sähköpostitse. Ahdistus oli valtava viestiä kirjottaessa ja odottaessa reaktiota. Vasta kun kaikki viralliset paperit oli saatu toimitetuksi asianosaiselle ja Vantaan kaupungille, olo alkoi helpottua. Toivon todella, että en joudu ihan hetkeen vastaavaan tilanteeseen uudestaan.

Nyt on uuden avustajan rekrytointi edessä. Työpaikkailmoitusta olen koettanut jakaa eri Facebook-ryhmien kautta, oman profiilini kautta sekä oppilaitoksien ilmoitustauluille. Samalla olemme pyrkineet selviytymään arkisista askareista ilman näköapua. Olen määrittänyt hakuajaksi elokuun loppuun mennessä, jonka jälkeen pitäisi kutsua avustajaehdokkaita haastatteluun. Toivottavasti vielä hakemuksia ilmestyy, sillä yllättävän vähäiseksi hakemusten määrä on toistaiseksi jäänyt.

Itse haastattelutilanteessa on oltava tuntosarvet koholla ja hyvin tarkkana kuulemaan ja aistimaan niitä tuntoja mitä haastattelu tuo. Vaikka avustajan tarve on, olen päättänyt olla hätiköimättä. Etsin ja löydän aikanaan sen kenen kanssa haluamme yrittää miten yhteistyö lähtee sujumaan.

Henkilökohtainen avustaja on niin paljon ja tulee niin lähelle, hän saa tietoonsa hyvin henkilökohtaisia asioita, häneen täytyy voida luottaa täysin. Henkilökemioilla on myös iso merkitys. Haastattelun perusteella pitäisi voida ratkaista keheen haastateltuun lähdet luottamuksellista suhdetta rakentamaan. Tämä rekrytointivaihe on raskas, mutta välttämätön. Toivottavasti löydän henkilön, jonka kanssa yhteistyö voisi jatkua mahdollisimman pitkään.

Julkaistu

Satuttavat ennakkoasenteet

Maanantaiaamuna oli kilpparikokeiden ja tiistaina lääkärin tapaamisen aika. Puoli vuotta on hujahtanut lääkeannostuksen nostosta. Nyt t4v oli noussut 17.3, mutta tsh laskenut viiterajan alapuolelle 0.13. Olo minulla on hyvä. Väsymystä eikä silmäoireita ole. Jalkojen kuumotusta ja levottomuutta on jonkin verran, mutta sitä on ollut silloinkin kun kilpirauhanen on ollut enemmän vajaalla. Päiväsaikaan palelen kotosalla edelleenkin, tosin en töitä tehdessäni. Aamuyöstä minulla on usein kuuma, joskus jopa hiki. En kuitenkaan huomaa eroa aiempaan. Eli, lääkitys pysyy edelleen 1.5 aikuisten tabletissa.

Vaikka olo on hyvä, paino ei ota kääntyäkseen laskuun lisääntyneestä liikunnasta huolimatta. Se on alkanut surettamaan aika tavalla. Tiedän ettei siihen ole poppaskonsteja enkä mitään kituutusdiettejä arvosta enkä kannata. Herättelin keskustelua lääkärin kanssa asiasta mutta oikeastaan sain vain pahan mielen itselleni. Hän selvästi elää käsityksessä, että näkövammainen, itse asiassa täysin sokea ei voi liikkua, koska vamma rajoittaa. Hän ei usko minun kuluttavani vuorokaudessa paljoakaan. Onneksi kuulemma minulla on työ, niin kulutusta tulee edes vähän. Koetin kertoa esim. meidän lumikenkäilleen edellisviikolla useampia tunteja kerrallaan. Vaivaannus ja aiheen vaihto. Arveli väsymyksen vieneen sen vähäisenkin liikkumiseni. No totta on, että sairastuessani, tai oireiden iskettyä päälle, liikkuminen jäi todella vähiin. Siitä pahimmasta aivosumusta on jo kuitenkin aikaa. Siitäkin on aikaa se puoli vuotta kun kurjan oloni takia marssin verikokeisiin.

Kun pääsimme tuon kuluttamiskeskustelun yli, hän kyllä pohti asiaa aineenvaihduntani hitauden kautta. Että minulla on ollut tod.näk. aina hidas aineenvaihdunta, tullut jo perintönä. Kyseli jopa paljonko painoin 20-vuotiaana. No en muista, muistan vain olleeni pyöreä jo kouluiässäni. Gluteeinitonta ruokavaliota lääkäri sentäs piti hyvänä asiana, on matalakalorisempi. Koetin selittää ettei leivän mussutus ole ollut minun ongelmani koskaan.

Ehkä vielä jotenkin nuo keskustelut nielen, mutta en lässyttävää puhetapaa. Kun palasin käytävään, jossa avustajani minua odotti lääkärin hyvästeltyä minut, avustajani ihmetteli ”miksi hän puhui kuin lapselle”. Niinpä!!! Siksi kai kun olen vammainen. Ai joo: vastaanoton alussa lääkäri kyseli minulta ovatko minun muut aistit vahvistuneet kun näkö puuttuu. Sain luennon siitä miten aivoissa tapahtuu muutoksia ja muut aistit vahvistuvat. Tosin hajuaistista ei koskaan tule niin hyvää kuin koiralla. Koiralla kun on paljon enemmän hajusoluja nenässään. Ehkä tarkoitus oli saada minut rentoutumaan verenpaineen mittausta varten.

Jotenkin on vaan ikävää, että vammani takia minua aliarvioidaan. Se tuntuu yksinkertaisesti pahalta. Miksi aina on jaksettava todistella pystyvänsä milloin mihinkin. Miksi nykyaikana ei jo ennnakkoluulot voisi väistyä. Työtä on vain jaksettava jatkaa. Ei ole turhaa käydä puhumassa erilaisissa paikoissa vammaisen ihmisen elämästä, siitä miten pystymme elämään täysipainoista elämää vammastamme huolimatta. Tottakai rajotteitakin on, mutta niin niitä on vammattomillakin kellä mistäkin syystä.

Mutta olen kuitenkin tyytyväinen etteivät arvoni ole päinprinkkalaa, ja että oloni on hyvä painon putoamattomuutta lukuun ottamatta. Elämässäni on paljon iloisia ja hyviä asioita, joten ehkä pääsen taas tästäkin ennakkoluuloisesta lääkärin aiheuttamasta mielialasta eroon.

Julkaistu

Käsityöyrittäjyys

Käsityöhurahdus on laittanut miettimään laajentaako omaa yritystään hieronnan lisäksi käsitöihin. Jos, mikä olisi järkevin vaihtoehto, aputoiminimikö vai mikä? Olen paljon pohtinut ylipäätään kannattaisiko yrityksen laajennus vai ei. Käsityömyyntini on kuitenkin aika pientä. En myöskään ole keskittynyt yhteen tai muutamaan tuotteeseen. Olen tehnyt kaikkea mahdollista keramiikasta rottinkikoreihin, neulomuksista lasihelmikoruihin, kynttilöistä kransseihin jne. Jos toimisin toiminimeni alla myös käsitöissäni, pitäisikö minulla olla keskittynyt vain joihinkin tuotteisiin? Syksyllä selvästi kranssit ja kynttilät ovat olleet myyntivaltteja ja sesonkiin olen oppinut jo varautumaan.

Ja miten käy käsitöiden mielekkyydelle ja hauskuudelle, jos harrastus muuttuukin työksi? Jos minulle tuleekin aikataulu milloin minkäkin tulee olla valmista. Toisaalta, materiaalikulut, kurssimaksut yms. saisin laittaa verovähennyksiin. Onko hyöty kuitenkaan niin iso, että se kannattaisi? Suosikkipuuhia ei ole firman paperitöitä kirjanpitoineen, käsityöyrittäjyys toisi niitä lisää. Käsityöyrittäjyys/yritys toisi ehkä paremmin tunnettavuutta, uskottavuutta ja parantaisi markkinointimahdollisuuksia.

Toinen asia mikä minua mietityttää on Annansilmät-tarrat joita voi hankkia Näkövammaisten käsityöntekijät-yhdistykseltä. Ne takaavat työn olevan laadukasta näkövammaisen käsityötä. Käsittääkseni tarran käyttöä ei kuitenkaan mitenkään valvota tai sen käyttöön ole laatukritereitä. Minullakin on tuo tarrakiekko hankittuna, mutta en ole osannut päättää haluanko niitä käyttää. Haluanko korostaa näkövammaisuuttani, haluanko, että minut ja työni muistetaan sen sokean tekeminä vai haluanko työni muistettavan jostakin muusta? En halua olla se sokea hieroja. Haluan olla korsolainen hyvä hieroja. Eli, en koe, että tärkeintä minussa olisi vammaisuuteni. Paljon tärkeämpää on millainen olen ihmisenä, miten hyvin ja laadukkaasti teen työni oli kyse hierontatyöstä tai käsitöistä. Joskus kuulee kommentteja siitä, että näkövammainen ja sokea käsityöläinen häviää laadussa näkeviin verrattuna. Pitääkö sen olla niin? Mielestäni ei. Jos myyn tuotteen sen pitää olla laadultaan todella hyvä. Minulle ei riitä ihan ok. Sen on oltava oikeasti sellainen mistä voi hyvällä omallatunnolla sanoa työn olevan hyvin tehty.

On hyvä myös muistaa, en pysty miellyttämään kaikkia, en vaikka kuinka haluaisin. En siihen pysty ihmisenä, hierojana enkä käsityöläisenäkään. Se on tärkeää ymmärtää ja hyväksyä. On ihmisiä, jotka eivät pidä hierontatyylistäni ja on niitä, jotka ovat siitä täysin lumoutuneet. On ihmisiä, jotka arvostavat käsityötä, on ihmisiä, jotka eivät halua maksaa töistäni ja ostavat sen rottinkikorin mielummin vaikkapa Ikeasta. On ihmisiä, jotka eivät pidä persoonastani, on niitä joidenka mieleen olen. Elämä on sellaista. On turha edes yrittää miellyttää kaikkia, sillä se on mahdottomuus. On myös tärkeä taito osata ottaa kritiikkiä vastaan. Joskus se saattaa olla kehittymisen mahdollisuus.

Helsingin ja Uudenmaan näkövammaisissa alkoi viime syksynä kolme vuotinen Ura käsillä-hanke, jonka tavoitteena on lisätä näkövammaisten käsityöyrittäjyyttä, tuoda vanhoja perinteisiä näkövammaiskäsityötaitoja uusille sukupolville, antaa varmuutta itsenäiseen työskentelyyn, eväitä tuotekehittelyyn, yritysneuvontaa jne. Kerrassaan loistava hanke ja nähdessäni joulukuussa kevään kurssikalenterin iski valinnan vaikeus. Millään en voi kaikille kursseille osallistua, joten oli pakko priorisoida ja miettiä mitkä oikeasti kiinnostavat ja mitä tekniikoita pystyisin kotioloissakin tekemään. Harjatyöt jäi mm. pois, koska kotiin ei ole mahdollisuutta hankkia harjakonetta tms. välineistöä. Karsin pois myös makrame-tekniikan. Sitä toki voi tehdä kotonakin, mutta hierontatöitäkin on välillä tehtävä 🙂

Olen osallistunut kahdelle Ura käsillä-hankkeen kurssille tammi-helmikuun vaihteessa huovutus ja nyt tällä viikolla nauhatekniikat. Molemmista kursseista tulossa postaukset kera valokuvien. Kursseilla on puhuttu myös yrittäjyydestä ja tuotteistamisesta, ehkäpä juuri siksi tämä pohdiskelu käsityöyrittäjyydestä on jälleen nostanut päätään. Päätyötä siitä ei toistaiseksi voi tulla, mutta ehkäpä sivutointa kuitenkin. Joka tapauksessa blogini saa jälleen uuden aiheen mistä tulen kirjoittamaan Ura käsillä -hankkeen kurssit. Varmasti yrittäjyysasiakin jossain vaiheessa tulee ratkaisuun, mutta hätiköimään en lähde.

Julkaistu

Haltian luontokeskus – paljon katsottavaa, vähän tunnusteltavaa

Tämän kuun ensinmmäisenä sunnuntaina vietimme mielenkiintoisen päivän avokin ja Siljan kanssa Haltian luontokeskuksessa.Jos näkisin, päivä olisi varmasti ollut vielä antoisampi. Luonto on mielenkiintoinen ja siihen tutustumiseen luontokeskuksessa oli käytetty paljon audiovisuaalista materiaalia. Täysin sokeana oli iso pettymys kun paikassa ei ollut tunnusteltavana kuin naaraskarhu nukkuasennossaan.Minulle karhun koko oli yllätys, kuvittelin naaraskarhunkin paljon isommaksi. Opin myös ettei karhulla ole varsinaista häntää, vain pieni töpöhäntä 🙂

Otto haisteli karhua kiinnostuneena 🙂 Ja taisipa karhun käpäliä hiukan lipaista kielellään. Kummastusta koirassa herätti myös lumikanjonin lattian lasin alla olleet hirven jäljet ja papanat. Koira valjaissa teki nopeita kuonon laskuja lattiaan. Itselleni tila oli lähinnä kaikuva paikka.

Kanjonissa oli vitriinin takana mm. täytettyjä riekkoja ja teeriä. Voi kun niitä olisi voinut tunnustella millainen on esim. kiepillä oleva lintu. Kuvassa riekkoja talvipuvussaan..

Riekkojen ääntä kuulimme ”The sounds of finland” teoksessa, jossa päänäyttelysalissa soitettiin lintujen ääniä samalla kun taiteilija oli piirtänyt tietokoneohjelmalla, miltä äänet hänestä voisivat visuaalisesti näyttää. Riekon nauru oli upeaa kuulla. Voi kun joskus sen saisin kuulla luonnossa. Täältävoitte käydä kuuntelemassa tuota hädkähdyttävää, mutta kiehtovaa naurua.

Päänäyttelysalissa pyöri video viisi vuodenaikaa, sillä talvi oltiin jaettu kaamos- ja kevättalveen. Videokuvaa näytettiin ympäri Suomen: mm. kevättä Saimaan rannalta, kesää ulkosaaristosta, syksyä Kuhmoisista, talvea tunturista. Videoissa oli mukana myös äänimaisemaa. Kuulimme mm. kalasääsken, kuikan, pääskysten, lokkien, tuulen suhinan, revontulien rätinän, puron solinan. Kaamostalven aikana salissa valot himmenivät ja ilma viileni. Silja napsasi kuvan videon pyörittäessä kevättä Saimaan rannalta.

Pääsalista siirryimme huoneeseen, jossa oli pimeää. Siellä kuului erilaisia luonnon ääniä, ihmisen soutelua, virvelin heittoa, halon hakkuuta, nuotion sytytystä, teltan tai makuupussin vetoketjun avaus/sulkeminen… Huoneessa oli vitriinissä karhun kallo.

Pimeästä huoneesta siirryimme ns. kyttäyskoppiin, jossa pyöri video. Siinä isä ja poika pyrkivät kuvaamaan karhua, mutta nukkuivat onnensa ohi 🙂 Myöhemmin kopin ohittaessamme siellä samainen esitys pyöri englanniksi.

Näyttelytilassa oli myös iso puuristikoista tehty sotkan muna, jonka sisällä on Osmo Rauhalan taideteos Peliteoria. Siinä on shakkilauta, kaksi laulujoutsenta. Lasipalat, jotka roikkuvat katosta heijastavat valoa ja siksi taideteos näyttää joka hetki erilaiselta. Valitettavasti tähänkään ei voinut koskea. Salin puolella oli mahdollisuus kuunnella kuulokkeilla Osmo Rauhalan haastattelu, jossa hän kertoo taideteoksestaan sekä ylipäätään Haltian näyttelyistä. Siitä miten audiovisuaalisuutta on haluttu hyödyntää visuaalisen mailman vuoksi. Haastattelua kuunnellessani tuli kyllä vähän kurja olo. Onhan totta, että ympäristömme on hirmuisen visuaalinen ja visuaalisuus lisääntyy kaikessa koko ajan. Ikävää kun muiden aistien käyttö unhoittuu visuaalisten upeiden mahdollisuuksien myötä. Näkövammaiset saavat varmasti mailman tappiin taistella siitä, että jäisi myös näyttelyihin, museoihin kosketeltavaa.

Kävimme myös linnunpöntössä, jonka sisällä oli säkkituoleja ja seinät kuluneiden lautaseinän näköiset. Linnun lentoaukon kohdalla videonäyttö, josta näkyy maisemaa ja lintujen liikettä. Ilmeisesti pöntössä on myös ääniä, jotka ei tosin nyt toiminnassa.Ääniä ei kuulunut myöskään vedenalaisessa huoneessa.

Päivätupahuoneessa kuului kaminan rätinää ja istuimme pirtin pöydän ääressä kuuntelemassa vieraskirjamerkintöjä varaustuvista Siljan lukemana. Kirjoituksissa oli mm. presidentti Urho Kekkosen hiihtoretkistä, erään seurueen lumipyrylettukesteistä.

Vielä ennen Haltian kaupassa käyntiä piipahdimme Viherkehä-tilassa, jossa myöskin isolta skriiniltä pääkaupunki-seudun maisemia eri vuodenajoissa. Kuvissa mm. metsää, jossa paljon valkovuokkoja, meren rantaa, jossa lapset leikkivät kallioilla. Maisemat vaihtuivat nopeasti ja huoneessa oli kuuma. Äänet vaihtuivat maisemien mukaan.

Ennen pufeelounasta Haltian ravintolassa ja näyttelykierrosta kiersimme Maahisen luontopolun, joka on esteetön myös pyörätuolia käyttäville. Maastossa oli jonkin verran kalliota, toisaalta myös nenään tunkeutui suopursun maanläheinen hieno tuoksu. Reitin puolessa oli näköalapaikka, josta näkyi Pitkäjärvelle. Tuona päivänä järven pinta oli peilityyni.

Reitin loppupuolella pääsimme sattumalta kuuntelemaan käpytikan ruuan etsinnästä kuuluvaa nakuttelua. Seisoimme aivan vieressä ja Silja kertoi meille käpytikan värityksestä verrattuna Suomessa kovin harvinaiseen valkoselkätikkaan. Sain myös hyvän äänityspätkän käpytikan nakutuksesta, mutta emme malta olla hiljaa niin pitkään, että saisin arkistoitua linnun nakutteluäänen. Uusia tilaisuuksia varmasti tulee, sillä mökin pihapiirissä kuuluu monesti käpytikan tiuskintaa, vai miten kuvailisitte ääntä? Käykäähän kuuntelemassa. Luontoportin ääninäytteessäkuuluu ensin reviirirummutusta ja heti perään linnun tiuskahtelua.

Kirjoitin asiallisen palautteen Haltiaan kertoen kokemuksestamme näyttelyssä. Viikkoja myöhemmin sain myös asiallisen vastauksen. Nyttemmin näyttelyyn on tullut lisäelementtejä. Ilmeisesti eri pisteissä on mahdollisuus kuunnella tietoiskuja luonnosta. Toivottavasti jossain vaiheessa pääsisin katsomaan/kuuntelemaan näyttelyn uudestaan. Saisinko tulleilla uudistuksilla luontokeskuksesta enemmän irti. Vaikka törmäsimmekin kovaa audiovisuaalisuuteen, meillä oli oikein onnistunut päivä. Silja jaksoi kertoa meille maisemia ja kierrättää kaikki paikat läpi, lukea varaustuvan vieraskirjoja jne. Halu tutustua luontoon entistä enemmän kasvoi ja toivottavasti löytyy paikkoja ja tilanteita missä pääsee enemmän myös tunnustelemaan.

Lopuksi: Olen kirjoittanut täällä monesti yrittäväni nauhoittaa palokärjen huutelua ja lentohuutoa. Syyslomalla käydessäni nauhoituksia läpi, yllätys iloinen syyskuun 9. päivältä. Ääninäytteen voi käydä kuuntelemassa täältä.

Julkaistu

Paralympiahuumaa

20 vuotta sitten Atlantan paralympialaisten jälkeen noin kuukauden päästä näytettiin tunnin televisiossa koostelähetys kisoista. Sydneyn kisojen aikaan puolen tunnin koosteita taisi tulla peräti kaksi kisojen aikaan ja kolmas taas yli kuukauden kisojen päättymisen jälkeen.

Nyt kisoja voi seurata päivittäin useamman tunnin ajan televisiosta ja Yleareenalta ja vieläpä suorana. Pitkä matka on kuljettu ja suunta on ollut oikea. On ollut käsittämättömän upeaa kun on voinut seurata kisoja realiajassa. Vihdoinkin vammaisurheilu on saanut sitä arvostusta mitä pitääkin ja minkä se ansaitsee. Kyse ei ole mistään höntsäilystä vaan kilpailu on kovaa. Urheilijoiden on treenattava määrätietoisesti päästäkseen tavoitteeseensa. Vamma tuo omat lisähaasteensa niin harjoitteluun kuin jossain määrin arkeen ylipäätään. Ponsoreita on vähemmän kuin ns. terveillä urheilijoilla ja monen onkin tehtävä myös töitä vaikka kilpailisikin korkeimmalla huipulla. Ponsoreiden kiinnostuksen herättämiseen tarvitaan näkyvyyttä, jota vammaisurheilu ei ole aina saanut. Nyt kuitenkin suunta on oikea. Arvostus on noussut. Tulevaisuudessa varmasti muutos antaa aina vain paremmat mahdollisuudet myös vammaisurheilijalle.

Vammaisurheilussa on paljon luokkia eikä luokittelua ole välttämättä helppoa ymmärtää. Onkin hienoa, että Paralympia-sivustolta löytyy aiheesta infoa. Hienoa on myös, että Yle:n asijantuntijakommentaattori Tuomas Törrönen avaa asiaa selostuksissaan ja kommenteissaan. Ihmetystä monesti herättää luokkien paljous, mutta myös vammatasoja on useita. Ei ole oikein, että esim. henkilöt joilla on selkäydin vamma korkeudella mikä vie jalkojen toiminnan ja henkilöt joilla vamma on korkeammalla vaikuttaen keskikropan toimintaan kilpailisivat samassa luokassa. Kilpailu ei olisi tasavertaista. Tai jos näkövammaisissa täysin sokea juoksisi heikkonäköisen kanssa samassa sarjassa. Heikkonäköisellä on paremmat harjoittelumahdollisuudet tehdä ainakin osa harjoituksista itsenäisesti ilman opasta. Sokealla opas on oltava paikalla, jotta harjoittelu sujuu turvallisesti eikä sokean urheilijan tarvitse olla varuillaan. On siis täysin perusteltua luokkien paljous. Joskushan niitä yhdistelläänkin, tällöin on jonkinlainen hyvitysjärjestelmä, josta en tiedä sen enempää.

Minulle tärkein ja rakkain laji on ehdottomasti maalipallo. Miesten otteluita olenkin seurannut tiiviisti ja nytkin odottelen tämän illan USA-matsin alkua. Torstai-iltana pötköttelin äidin luona peiton alla Suomen avausottelua seuraten SUORANA. Se tuntui upealta, vähän myös uskomattomalta. Valitettavasti miesten kisat eivät ole suomalaisittain sujuneet toivotulla tavalla, mutta eiköhän tänään kelkka käänny suuntaan oikeaan.

Myös maalipalloilijat luokitellaan, vaikka sillä ei ole samanlaista merkitystä esim. yleisurheilulajeihin verrattuna. Säännöissä ei ole tyyliin kentällä oltava aina yksi täysin sokea tms. Pelatessa ei ole väliä onko luokitus sokea, vaikeasti heikkonäköinen tai heikkonäköinen. Otteluissa pelaajien silmät ovat aina peitetty, jotta ei pysty hyödyntämään jäljellä olevaa näköään. Sokea saattaa jopa olla etulyöntiasemassa siinä ettei kentän hahmottaminen muutu lasien tullessa silmille. Vaikutusta on enemmän mielestäni harjoittelussa. Sokkonakin pystyy paljon tekemään asioita yksinkin, mutta esim. mallioppiminen on pois laskuista. Toki ei mallioppimen välttämättä käy heikkonäköiseltäkään helposti, mutta sokeaan verrattuna helpommin.

Oman maalipallourani lopetin yli viisi vuotta sitten. Tuolloin kuvittelin tosin jääväni tauolle kuulohuolien ajaksi. Paluuta kentille ei kuitenkaan enään tapahtunut. Siihen on varmasti monta syytä, mutta vieläkin vuosien jälkeen mieleen nousee paljon muistoja oman uran varrelta. Ja nyt kun kisat ovat iholla, tulevat minun kotiin en jää kylmäksi. Muistoja nousee pintaan, niitä fiiliksiä voittojen hetkillä ja maistellessa tappioiden karvasta kalkkia.

Tunteiden moninaisuudesta huolimatta olen todella iloinen vammaisurheilun saamasta huomiosta. Toivon mahdollisimman monen katsovan edes tovin huippusuorituksia vammaisurheilukentiltä. Se saattaa olla todella silmiä avaavaa. Ja uskokaa vain miten tärkeää tämä huomio on meille, jotka olemme erilaisia valtaporukkaan verrattuna. Toivottavasti nämä kisat taas murtavat edes hiukan ennakkoluuloja ja parantaa asennevammaisten eloa.

Lopuksi heitänkin kysymyksen: millaisia ajatuksia vammaisurheilu teissä herättää ja miksi?

Julkaistu

Syys alkaa lääkenostolla

VÄSYTTÄÄ-VÄ-syt-tää
silmät kuivuvat/kyynelkanavat valuu valtoimenaan
yöllä herää paleluun, seuraavalla kerralla hikoiluun
Aamulla akillesjänteet jäykät ja kipeät
YHDEKSÄN tunnin unienkaan jälkeen olo ei ole levännyt
VÄSYTTÄÄ!!!
Ulkoillessa hengästyy ihan liian helposti
Vaaka näyttää surullisia lukemia.
Tunnen oloni nesteläskiksi öllötykseksi!

Oli aika marssia käyttämään lähete kilpparikokeisiin, vaikka marraskuun alussa ajatus olikin seuranta vuoden päästä. Noh, kahta kuukautta vaille vuosi, joten ei tällaista oloa halua katsella yhtään kauempaa, jos apua siihen voi saada.

Jokin aika sitten oli lehdistössä artikkeleita kilpirauhasen vajaatoiminnasta ja siitä miten siitä on tullut muotisairaus. Nykyään syytetään kilpirauhasta kaikesta ja lääkitys halutaan kevein perustein. Tulkintani on vähän karrikoitu, mutta artikkeleita lukiessa tuli tuollainen tunne. Itse vältän lääkkeitä niin paljon kuin mahdollista. En todellakaan kaipaa lääkekaappiini monia purkkeja reseptillä enkä ilman. En vuosi sitten mitenkään ilahtunut saadessani Thyroxinin joka päiväiseen elämääni. Se miten lääke kuitenkin auttoi minua sai elämäni hymyilemään. Nousin tahmeasta aivosumusta väsymyksen kourista ja sain ilon ja innokkuuden takaisin.

Talvella oli tahmeampi jakso, mutta rautakuurin ansiosta? olo koheni. Nyt hiljalleen loppukesästä olo on taas muuttunut huonommaksi. Oireet ovat palanneet mitkä lääkityksen alottamisen jälkeen katosivat. Aamut ovat pirullisia tahmeudessaan. En ole oma itseni. Tällä viikolla en ole tehnyt edes käsitöitä silmukan silmukkaa.

Lääkitykseni aloitettiin vuosi sitten arvoilla tsh 4.4 ja t4v 14.1. Vasta-aineita ei ollut testin mukaan. Aikaisemmin samaiset arvot olivat tsh 2.8 ja t4v 12.6. Lääkitys aloitettiin suoraan yhdellä aikuisten tabletilla per vrk. Iso annos pelotti minua, koska olin lukenut paljon 25 mikrogramman ja 50 mikrogramman aloituksesta. Thyroxin joka tapauksessa tuntui toimivan, elämä palasi normaaliin ja reilun kuukauden jälkeen arvot olivat tsh 0.43 ja t4v 14.4. T3-arvoa minulta ei ole koskaan mitattu eikä varastorautojakaan. Ensinmmäisellä laprakäynnillä otettiin iso veren kuva, jossa punasolujen keskimassa oli alhainen ja viittasi varastorautojen vähyyteen. Tuolloin aloitinkin rautakuurin tabletteina, mutta myöhemmin olen vaihtanut nestemmäiseen rautaan.

Tälläkin kerralla lähetteessä oli vain nuo kaksi arvoa mitattavana tsh oli 1.3 ja t4v 12.9. Lääkäri sanoi arvoja kohtuullisiksi todeten niiden vähän huonontuneen edelliskerrasta. Kuunteli minun oireluetteloni ja pohti oireiden voivan johtua jostakin muustakin kuin kilpirauhasesta, mutta mietti myös minun voivan olla sellainen, joka reakoi voimakkaasti jo noilla kohtuullisilla arvoillakin. Thyroxin-annosta nostettiin puoleentoista aikuisen tablettiin. Jos se ei auta, tuskin kuulemma lisänostostakaan sitten olisi enään apua. Sain uuden lähetteen puolen vuoden päähän ja tuolloin lääkäri toivoi näkevänsä minut ihan paikan päällä. Rohkeuteni ei riittänyt ehdottaa varastorautakokeita lisättävän lapralähetteeseen. Tai en ole kyllä katsonut mitä lähetteeseen on laitettu tutkittavaksi, mutta lääkäri ei muusta ainakaan maininnut kuin kilpirauhasesta.

Kun lääkäri sanoi oireideni voivan johtuvan jostakin muustakin kuin kilpirauhasesta, heti vilkkaalla mielikuvituksella varustettuna pohdiskelen mikä minua muu voisi vaivata? Vielä mielikuvitus ei ole onneksi lähtenyt villiin lentoonsa ja toivottavasti ei lähdekään. En tiedä kannattaisiko minun käydä esim. City-terveydessä otattamassa ne rauta-arvot, niin tietäisinpähän ainakin.

Että tällainen ”mukava” MUOTISAIRAUS. Kyllä mielelläni olisin ottamatta osaa tähän muotivillitykseen. En halua hukata elämääni väsymykseen ja kaikenmailman oireiluun. Siksi olen yrittänyt pitää kaikesta sovitusta kiinni ja olen suunnitellut syksylle kaikkea mukavaa mihin haluan osallistua. Elokuussa joudin yhden tapaamisen perumaan, koska en kertakaikkiaan jaksanut. Tiedän, että minun on kuunneltava oloani ja oltava itselleni armelias, mutta en halua kuitenkaan tämän hallitsevan elämääni. Tiedän ettei palautuminen rasituksista tapahdu entiseen tapaan, on annettava enemmän aikaa. Silti en halua jäädä sairastamaan kotiin. Haluan elää ja tehdä minua kiinnostavia asioita, tehdä kaikkea sellaista mistä pidän, olla sosiaalinen, liikkua luonnossa, tehdä käsitöitä. Haluan myös hoitaa muita ihmisiä, tehdä työni hyvin. Listaa voisi jatkaa ties miten pitkälle.

Huomisaamuna otan sitten ensinmmäisen puolentoista tabletin annoksen, joten toivottavasti nousu kohden pirteyttä ja hyvää oloa alkaa. Toki etsin koko ajan myös niitä lääkkeettömiä keinoja tuoda pirteyttä ja hyvää oloa elämään.

Julkaistu

Kun vääjäämätön lähestyy

Tänään 14 vuotta 3 kk ja 18 päivää on rakkaalla Harmaakuonolla takanaan. Moni sanoo, että hurjan korkea ikä etenkin aktiiviselle työkoiralle. Marraskuun alussa vanhus oli vaisu ja mietimme näkeekö tämä 14-vuotispäiväänsä. Koira piristyi hurjan paljon parilla mökkiviikonlopulla ja porskutti reippaana herrana juhlapäivänäänkin. Joulun alla uskalsimme toivoa, että Harmaakuono pysyy luonamme ainakin talven yli. Näin on myös tapahtunut. Nyt kuitenkin talvi on taittumassa kevääksi ja Harmaakuono hiipuu. Viihtyy paljon omissa oloissaan suosikkipaikkanaan olohuoneen pöydän alus tai makkarin koiran peti. Pöydän alta se seurailee mitä ympärillä tapahtuu. Välillä nukkuu niin sikeään ettei tiedosta minun esim. saapuvan Oton kanssa kotiin. Toki osaltaan siihen vaikuttaa myös kuulon alentuminen. Selvästi myös näkö on heikentynyt. Esim. ravistelee liian lähellä seinää, kävelee päin minua, ei väistä keittiön pöydän tuoleja vaan menee siitä mistä on päättänyt kulkea tuolien siirtyillessä tieltään.

Kuurous eikä sokeutuminenkaan ole este elämälle, mutta isot rasvapatit alkavat sitä olla. Harmaakuono lähtee innoissaan ulos ja liikkuu reippaasti. Intoa olisi ties mihin, mutta kroppa ei jaksa. Läähätys alkaa pian. Toistaseksi koira on kulkenut itse ilman apuja portaat. Välillä tosin kuulee miten oikeanetutassun liikerata ei riitä ja tassu raapii porrasta. Viikon kahden aikana on liikkuminen portaissa tullut varovaisemmaksi.

Kynsien leikkaaminen on Harmaakuonolle nykyisin äärimmäisen vastenmielistä. Saattaa hetkeksi suostua ja köllöttää rauhallisesti paikoillaan. Kynnet pitäisi saada leikatuksi nopeasti, mutta ei se vaan sokkona onnistu. Koira hermostuu ja karkaa paikalta. Kynsien leikkaamisesta onkin tullut ikävä show. Koira hermostuu täysin eikä stressistä meinaa palautua. Tassuissa on varmasti kipuja, ehkä myös muuallakin. Rasvapatit eivät varmasti helpota oloa. Aiemmin on tuntunut ettei ne sitä haittaa. Voi taputtaa patin kohdalta jne. Nyt ehkä herra tulee levottomaksi patin kohdalle osuneesta taputuksesta. Vetäytyy pois läheltä.

Tänään olen tuntenut hyvin voimakkaasti, että päätösten aika on tullut. Ensinmmäistä kertaa kävin tutkimassa netissä tuhkaukseen liittyviä asioita sekä lähetin sähköpostia Opaskoirakoululle kysellen menettelytavoista. Tämä kulunut päivä on ollut todella ahdistava ja päivä on tuntunut pitkältä. Lopullinen päätös on tekemättä, mutta hyvin lähellä se on.

Paljon olen miettinyt mikä on oikea hetki koiran lähteä. Milloin se ei ole liian hätiköityä/aikaista, mutta myöskään ei asia mikä olisi pitänyt tehdä aikaa sitten. Ratkaisun tekeminen on vaikeaa, mutta toisaalta miksi sitä vetkuttaa viikosta tai jopa kuukaudesta toiseen, oman luopumisen tuskansa vuoksi. Kenties pelosta miten itse siitä selviää, miten surun kestää kantaa ja miten siitä pääsee yli. Koira on elänyt pitkän hyvän elämän, mutta nyt on väsynyt ja vetäytyvä, ei siedä hoitotoimenpiteitä ja liikkuminen huonontuu viikko viikolta. Vaikka herra välillä iloitsee, touhottaa, tekee itseään tykö jne onko siltikään tarpeen ”odottaa” romahdusta ja tehdä se päätös pakon edessä. Miksi kiusata koiraa omalla tuskallaan, miksi uskotella itselleen parempina päivinä, että kyllä tästä vielä eloa ja iloa löytyy kuukausiksi. Esim. päivällä olin jo päätöksen kynnyksellä. Nyt illalla tuo rakas ystävä on ollut rauhallinen, tunnen miten olen perääntymässä. Koetan kuitenkin muistuttaa itseäni ettei se pelkkä rauhallisuus kerro totuutta, etenkin kun koira on pöydän alla tarkkailemassa.

Jotenkin tiedän tai vaistoan, että niin Harmaakuono kuin Ottokin aavistavat, että jotain on tekeillä. Otto on kulkenut perässäni koko päivän kun olen asunnossamme liikuskellut levottomana. Istuu vieressäni ja tökkii kuonollaan. Harmaakuono puolestaan lepuuttaa päätään kättäni vasten mitä se ei ole juurikaan tehnyt. Välillä minusta tuntuu, että sydämeni särkyy tähän kokonaan. Hetken päästä tunnen itsevarmuuden nostavan päätään ja uskon selviäväni. Ja oikeasti selviänhän minä. Elämä jatkuu joka tapauksessa. Harmaakuono on minun ensinmmäinen koirani ja koen tämän kaiken nyt ensinmmäistä kertaa. Katsotaan mitä tulevat päivät tuo tullessaan. Nyt menen avokin viekkuun nukkumaan ja keräämään voimia tulevaan.