Julkaistu

Kolme opaskoira-aiheista videoklippiä

Opaskoirayhdistys
on julkaissut kotisivuillaan kolme videota
Opaskoira arjen apuri
Arkesi avuksi opaskoira
Peesari auttaa arjessa

Videoklipit ovat parin minuutin mittaisia. Olin Oton kanssa kuvauksissa mukana, joten vilahtelemme videoilla. Klippejä ei kannata katsoa pelkästään nähdäkseen Hepan ja Oton liikenteessä, vaan videoilla on oikeastikin hyvää, tärkeää asiaa liittyen opaskoiriin ja opaskoiratoimintaan. Nyt siis katsomaan tietoiskuja ja kenties oppimaan jotakin uutta siitä mailmasta. Yhdistyksen sivuilta löytyy toki paljon muutakin mielenkiintoista, joten mukavia luku- ja katseluhetkiä.

Ja jos kiinnostus heräsi peesaritoimintaan käy myös täällä .

Millaisia ajatuksia tai kysymyksiä videot sinussa herätti?
Tunnistitko allekirjoittaneen ja Oton?
Otolle kuvaukset oli erittäin hämmentävä tilanne ja jumivaihde meinasi hetkittäin iskeä oikein tosissaan. Onneksi välillä vauhtiakin löytyi eikä homma mennyt osaltamme täysin haahuiluksi.

Vastaan mielelläni kysymyksiin mitä videot tai opaskoira-aiheiset sivustot sinussa herättää, joten kommentointiloota vaan täyteen arkailematta.

Julkaistu

Viikonloppu lumisessa Riksussa

Matkustin jo perjantaina äidin luo ja vietimmekin ihanan rennon illan. Nautimme kevyen aterian katkarapusalaattia ja broilerfilettä kuulumisia vaihdellen, maistelimme appelsiini-inkivääri -vihreää teetä rupatellen rauhaisaa iltaa viettäen. Illan aikana neuloin pelleriiniin kuudennen ja seitsemännen kiilan. Telkkarista katselimme keskusteluohjelman Inhimillinentekijä, jossa aiheena keskosuus. Itsekihän olen syntynyt keskosena maitopurkin kokoisena karvaisena vauvana. Aihe oli siis hyvinkin mielenkiintoinen ja halu päästä tunnustelemaan silloista happikaappia ja nykyistä vastaavaa kasvoi hurjiin mittoihinsa. Toivottavasti vielä joskus pääsisin tutustumaan tuohon mailmaan tarkemmin.

Mutta nyt meinaan ajautua kauas postauksen varsinaisesta aiheesta, joten palataanpa ruotuun :D:D Tuolloin perjantai-iltana käydessämme iltalenkillä äidin ja Oton kanssa pakkanen paukkui kymmenessä asteessa ja tuuli todella kylmästi. Siinä kävellessämme kasvot jäätyi hetkessä. Mietinkin jo mitä kurssiviikonlopusta mahtaakaan tulla. Noh, yön aikana tuli lumipyry, joka aamupäivästä taukosi alkaen iltapäivällä uudelleen. Tuuli kuitenkin laantui ja pakkanenkin hellitti. Loppujenlopulta saatiinkin hyvä sää kaupunkiharjoitteluun koirien kanssa

Hyvin nukutun yön ja aamupalan jälkeen äiti saatteli meidät hotellille Oton opastaessa reippaasti ja määrätietoisestikin. Väkeä oli jo saapunut paikalle ja tohina oli melkoinen. Viikonloppu aloitettiin perinteisesti alkukahveilla. Kahvittelun lomassa kävimme esittäytymiskierroksen, viikonlopun ohjelman sekä peesarijaon läpi. Ennen treenilenkeille lähtöä suurin osa majoittui.

Olimme saaneet kouluttajia niin Vantaan Opaskoirakoululta kuin Koirakoulu nouhaustakin viikonloppuun mukaan. Vantaan kouluttajista toinen oli Oton kouluttaja, joten osaltani kurssiviikonloppu alkoi ns. tarkastuksella/katselmuksella. Eli, kun yhteistyötä on reilu puoli vuotta takana tarkistetaan miten homma sujuu, ja katsotaan onko tarvetta lisäkoulutukselle tms. Otto kulki tuon katselmuksen aika mukavasti. Parissa suojatien näytössä oli vähän epävarmuutta, mutta suojatiet olivat hyvin sataneen lumen peitossa ja tuon lumipyryn vuoksi olosuhteet koiran työskentelyyn aika haastavat. Otto näytti hienosti portaat vasemmalta ja löysipä suojatiet oikealta ja vasemmaltakin. Kouluttajan mukaan Otto näytti rennommalta kuin aikaisemmin hännän heiluessa korkealla. Yhteistyömme toimi ja tarkastus meni läpi :D:D

Ennen toista harjoituslenkkiä ehdin neulomaan hyvän matkaa pelleriinin kahdeksatta kiilaa ja samalla vaihtamaan kuulumisia toisen koirankäyttäjän kanssa. Toiselle treenilenkille lähdettäessä lumipyry oli alkanut uudelleen. Kävimme leipomokahvila Laurenissa herkuttelemassa, näin koiralle tuli hyvää paikallaolotreeniä, jonka jälkeen toisen kouluttajan kanssa kuljimme Riihimäen katuja ristiinrastiin 😀 Otto kulki edelleen reippaasti ja pyysipä tarpeilleen pysähtymällä, jota ei ole aiemmin tapahtunutkaan. Kulkiessamme välillä pyrin liikaa ohjaamaan koiraa käännöksissä, josta kouluttaja aiheellisesti huomauttikin minua. Aina pitäisi antaa koiran tehdä työ eikä itse ohjailla kulkusuunnissa. Toki koiran epäröidessä kannustetaan ja tarvittaessa vähän avitetaan esim. kulman takana olevalle suojatielle.

Viikonlopussa oli mukana myös kaksi ns. peesariharjoittelijaa. He molemmat kulkivat harjoituslenkeillämme. On mukavaa saada toimintaan uutta verta ja kouluttajien tai kokeneiden peesareiden matkassa kulkeminen on hyvää oppia. Toki ehkä vieläkin tärkeämpää on uskaltautua itse peesaamaan. Monet sanovatkin, että peesauksen oppii parhaiten peesaamalla.

Harjoituslenkkien jälkeen olikin aika siisteytyä päivällistä varten ja koirat pääsivät ansaitusti lepäämään. Otto jäi illallisen ajaksi huoneeseen kuorsaamaan 😀 Ilta kuluikin syöden ja ihmisten kanssa kuulumisia vaihtaen. Välillä toki vietiin koirat iltajaloitteluilleen, jonka jälkeen vielä hetkeksi osa porukasta kokoontui nauttimaan lasilliset ja rupattelemaan.

Sunnuntaiaamuna reippaina aamupalan jälkeen lenkkeilyä jatkamaan. Nyt lähdin erään konkaripeesarin kanssa liikkeelle. Alkuun Otto kulki reippaasti, mutta eräällä pitkällä suoralla nähtyään kollekansa opastushalut loppui tyysti ja sain taas muistutuksen millainen on jumitteleva koira. Ei auttanut kyynärvarsilukitus, ei ”kaasukahva”, ei hihnasta nypytys. Lopulta peesari otti minut opastukseensa ja koira seuraukseen. Reippain askelin matkaan iloisesti koiralle höpöttäen Otto lähti liikkeelle. Kuitenkin lenkin teemaksi tuli jumittelu ja siitä eteenpäin pääsy. Toista tuntia kuljimme pitkin Riksun katuja lauhassa säässä. Palasimme hotellille tauolle ajatuksena Otolle lepohetki. Siitä ei ollut juurikaan apua, joten toisesta lenkistä tuli lyhyt. Ei ole mitään järkeä väkisin vääntää. Koira oli ilmeisen väsynyt. Tuollaiset viikonloput ovat koirille todella rankkoja. Joskus tuntuu, että me ihmiset unohdamme sen. Koirille paikat ovat uusia, treenaaminen henkisesti rankkaa ja vielä paljon opaskavereita ja ihmisiä, huoh! Ja ehkä nuorelle koiralle henkinen rasitus on vielä kovempi.

Ennen lounasta huoneiden luovutus. Lounaalla sain lahjakortin Ruohonjuureen kiitokseksi yhteyshenkilönä toimimisesta. Kävimme myös viikonlopusta palautekeskustelun, jonka jälkeen olikin loppusanojen aika. Lähdin vielä äidin luo teelle, jossa Otto nukkui tassut säpsyen sohvapöydän jalkoja vasten. Koira oli todella väsynyt. Illalla kotonakaan sitä ei voinut vähempää kiinnostaa mitä teimme. Uni oli paljon tärkeämpää…

Näitä viikonloppukurssejahan järjestetään ympäri Suomen. Järjestäjinä ovat Opaskoirayhdistyksen alueellisten tapahtumien järjestäjät yhteyshenkilöt. Oma pestini yhteyshenkilönä päättyi tähän Riksun kurssiin. Edellisviikonloppuna täallainen vastaava viikonloppu vietettiin Oulussa, jonka järjestelyistä huolehti Pohjois-Suomen yhteyshenkilö ja osallistujat hänen alueeltaan. Olen aiemmin kirjoittanut kahdesta viikonlopusta täällä blogissa, mutta toki olen osallistunut useampaan vuosien varrella. Jos haluat lukea Tammisaaren ja Porvoon vastaavista lumikursseista niin linkit tässä:

Julkaistu

Otto tottistreeneissä

Osallistuimme Oton kanssa alle kaksi vuotta yhteistyötä takana olleiden koirakoiden tottistreeneihin. Vantaan opaskoirakoululta oli treenejä vetämässä kaksi kouluttajaa ja apureina muutama peesari. Meidät jaettiin kahteen ryhmään. Ekana harjoituksena seisoimme ryhmässä ja koirien piti istua vierellämme nätisti. Yksi peesari lähti opastamaan koiran käyttäjää, jolla opaskoira oli seurauksessa. Tarkoituksena heidän oli kulkea mahdollisimman läheltä istuvia oppaita, ja arvatkaapa vain malttovatko nämä nuoret työnsä vasta aloittaneet istua? No ei kovinkaan hyvin. Otolla pyöri pää ympäriinsä ja monesti jaksaminen olla aloillaan vaan loppui. Ei muuta kuin uudestaan. Jokainen ryhmäläinen pääsi kävelemään koira seurauksessa ja Otolla seuraaminen menikin paljon paremmin kuin tuo istuskelu. Harjoittelimme myös tilannetta missä toinen henkilö tulee halaamaan ja vouhottamaan iloisesti meitä koirankäyttäjiä. Opaskoiran pitäisi pysyä silloinkin rauhallisena. otto nousi ylös istuma-asennostaan ja olisi mieluusti osallistunut jälleen tapaamisen riemuun, mutta aina tuli käsky istumaan. Seuraamista treenasimme myös siten, että käännökset tulivat mukaan ja toisten koirien kohtaamisia. Harjoittelimme myös hihnassa luokse tuloa. Koiranhan pitäisi tulla vasemmalle viereen istumaan. Otto jäi useimmiten pienen matkan päähän. Nypytyksillä vaan käskytystä sijoittua paremmin. Kokeilimme myös noutoa. Olen ollut sitä mieltä ettei Otto nouda. Nyt sain vinkkejä miten noutoa treenata, miten treenaus aloittaa pitämällä vain hetken noutoesinettä koiran suussa ja kehuen samalla.

Rakas karvanaama päätti myös ottaa ilon irti elämästään :D:D Koirat komennettiin maahan ja itse piti olla mahd. rentona pitämättä tiukasti hihnasta kiinni. Kouluttajilla oli palloja ja muuta kiehtovaa. Lisäksi kentällä oli poikajoukko jalkapalloa potkimassa. Noh, Ottopa päätti ottaa hatkat luotani lelujen luo. Nuorukainen singahti matkoihinsa. Laukkasi onnellisena häntä heiluen kunnes kouluttaja sai sen kiinni. Peesari vei minut koiran luo ja sain ohjeen olla vihainen, murahdella viedessäni pojan takaisin paikoilleen. Tämän jälkeen en tyyppiä sitten saanutkaan enään maahan. Se vain seisoi tai istui, uikutti vastaukseksi. Lopulta kouluttaja sanoi, että anna istua, koira on sellaisessa mielentilassa ettei pysty olemaan maassa. Kentällä oli niin paljon mielenkiintoista toimintaa. Otto uikuttikin lähes koko ajan. Minulle se on outoa, koska Ykki ei ole vastaavaa tehnyt juuri koskaan.

Lopuksi kahvittelimme ja lopulta Ottokin malttoi rauhoittua tuolini viereen pötköttelemään. 😀 Mutta tosiasia on, että tottistreenejä pitäisi tehdä jatkuvasti ainakin pari-kolme kertaa viikossa. Myönnän olleeni asian suhteen vähän laiska.

Tiistaina sain kuitenkin olla ylpeä oppaastani. Olin Helsingin ja Uudenmaan näkövammaisten Näkyillään-projektin päivätoiminnan vieraana kertomassa opaskoirista. Tilaisuudessa oli toistakymmentä kuulijaa, pääasiassa vanhempaa porukkaa, ja olipa paikalla myös kaksi koiran käyttäjääkin, jotka kiitettävästi täydenteli juttujani. En ole paljoa esitelmiä tai luentoja pitänyt, joten etenin tunteella. Totesinkin olevani aika syvällä opaskoira-asiaa ja siitä oli helppoa puhua. Kerroin miten opaskoiraa haetaan, millaista on olla yhteistyökurssilla, mitä koiran tulee osata, mitä opaskoira on elämässäni muuttanut jne. Yllättävää kyllä reilu puolitoistatuntia juttua tuli juurikaan miettimättä. Hommaa tietystikin helpotti myös hyvät yleisökysymykset. Otto jaksoi hyvin vierelläni, ja sai muutamat rapsutuksetkin.

Keskiviikkona Harmaakuono selvästi ilahtui tajutessaan pääsevänsä minun ja Oton mukaan. Lähdimme tapaamaan perhettä, jossa Ykin veli vietti eläkepäiviään. Teimme melkein puolentoistatunnin lenkin ja koirat saivat juosta aika paljon vapaana. Otto sai labpishepuleita ja Harmaakuono kantoi onnellisena keppejä. Ja mikä parasta perheen luona molemmat saivat yllinkyllin rapsutuksia ja hellyyksiä. Kotiin saapuikin kaksi onnellista ja aika väsynyttä koiraa.

Täällä mökillä Oton hepulit ovat jatkuneet pihapiirissä kirmaillessaan. Pojat kiskovat innokkaina keppiä ja haukku ja murina on melkoinen. Nyt ne tuossa kuorsaa molemmat. Aamulla vielä vapaana kirmailut ja sitten onkin aika taas palata kaupunkiin.

Julkaistu

”lumikurssi” Tammisaaressa

Opaskoirakerhomme kokoontui viikonloppukurssille Tammisaareen. Vastaava ”lumikurssi” pidettiin viime vuonna Porvoossa. Nyt paikaksi valikoitui Tammisaari. Siellä on paljon kapeita  katuja vanhan kaupungin idyllistä tunnelmaa. Kapeat ja lumiset kadut tuo haastetta opaskoiran työskentelyyn. Suojatiet lumen peitossa ja lumivallit kaventavat katuja entisestään.

Viikonloppu aloitettiin aloituskahveilla perinteisesti. Kahvittelun yhteydessä kerroin viikonlopun ohjelmarungon, jonka olin osallistujille lähettänyt myös maileitse. Jaettiin peesarit koirakoille ja ennen treenilenkkejä majottauduimme.

Itse kävin peesarin kanssa – yllätys – lankakaupassa ostamassa alpakkaa ja merinovillaa. Ovat arvokkaita lankoja muutenkin, mutta oli tuo pieni lankakauppa kalliskin. Kiertelimme vanhan kaupungin tuntumassa, Harmaakuono ei ollut parhaalla opastustuulellaan. Sitä kiinnosti enempi nuuskuttelu ja merkkauspisujen lorauttelu. Ja jostain syystä se olisi aina ja aina halunnut kääntyä oikealle heti kun vaan mahdollista. Taisipa treeni tehdä myös vanhalle herralle ihan hyvää. Käydessämme pikaisesti ruokakaupassa siellä asiakas nosti metakan siitä ettei koiria saa kaupassa olla. Kaupan kassa oli asiassa ajantasalla ja selitti hänelle opaskoirien saavan olla kaupassa. Nainen oli yllättynyt ja ihmeissään. Ehkä oppi tuona päivänä jotain uutta.

Ennen päivällistä kävelimme motellilta muutaman sata metriä Tammisaaren luontokeskukseen, joka oli mielenkiintoinen paikka. Meille kerrottiin siellä Itämerestä, sen historiasta ja nykytilasta. Pääsimme kuuntelemaan äänitteitä 30 metrin syvyydestä. Kuulimme mm. pyöriäisen, turskan, harmaahylkeen, laivojen, lintujen jne ääniä. Saimme käsin tunnustella puusta veistettyä oikean kokoista harmaahylkeä. Pääsimme tunnustelemaan minkin turkkia, merikotkan isoa sulkaa, laivan hylyn puupalaa, simpukoiden kuoria ja haahkan untuvia. Luontokeskuksessa oli myytävänä pehmolintuja jotka ääntelivät kuten oikeat lajinsa edustajansa. Ostin peipposen.

Motellille palatessamme juoksutimme jäällä tovin koiria vapaana. Lumipyry oli melkoinen ja tuuli yltynyt. Vein Harmaakuonon lepäämään huoneeseen päivällisen ajaksi.

Illalla ennen saunaa osa katseli Putousta. Saunan jälkeen istuimme baarissa yksillä ja puolilta öin yöpuulle. Sunnuntaiaamuna reippaina aamiaisen jälkeen lenkkeilemään.

Nyt kuljin peesarin kanssa kaupungin laitamia pitkin. Käytiin jollain ulkoilumetsäalueellakin, kuultiin tikan nakuttavan puussa. Osa teistä oli hautautuneet lumeen eikä niitä oltu ehditty auraamaan auki. Harmaakuono nyt ei haistellut niin paljon kuin lauantaina, mutta tahtoi mennä ylityksistä pysähtymättä, joten uusiksi ottoja tuli jonkin verran. Hyvää treeniä ja muistutusta vanhallekin koiralle. Laitoin lähteissämme gps-paikantimesta matkamittarin päälle ja lenkkiin käytimme 1 h 35 min, kävelimme 6.2 km, joten vauhti ei päätä huimannut, mutta toisaalta on muistettava nuo uusinnat ja kartasta katsomistauot jne. Loppumatkasta huomasi Harmaakuonon alkavan väsymään. Keskittyminen alkoi herpaantumaan. Olihan takana jo lauantai kaikkine koirakavereineen.

Lounaan jälkeen käytiin palautekeskustelua. Viikonloppuun oltiin pääsääntöisesti tyytyväisiä. Keskustelua kuitenkin herätti peesaripula, joka on varmastikin koko maan kattava ongelma. Hyväkuntoisia vapaaehtoisia tarvitaan, jotka jaksavat kävellä koirakoiden perässä. Osalla meistä on hirmuinen kävelyvauhti, joten polvivaivaisina tai muuten huonokuntoisina ei vaan pärjää. Toki koirankäyttäjissä on myös hiljempaa käveleviä, joten ei kaikkien peesareidenkaan tarvitse mitään huippukuntoisia olla.  Peesarit mahdollistavat mm. nämä viikonloppukurssit, he mahdollistavat myös kotipaikalla turvallisen reittien opettelun, joten jokainen peesari on arvokas ja tekee hyvää ja hienoa vapaaehtoistyötä.

Kotona olin neljän maissa. Olin aivan rättipoikkiväsynyt.  Vaikka järjestelyt olikin enempi etukäteisjärjestelyjä. Tuolla lähinnä huolehdin nuo keskustelut tms. Silti harteilla vastuu ja kai jonkinlainen huoli ja jännitys siitä miten kaikki sujuu. Kaitpa se vaan pistää väsymään, huoh. Ilta menikin tekemättä oikein mitään järkevää.

Eilen käytännön toiminnasta siirryin tuohon yhdistystoiminnan kokoustamispuoleen. Meillä oli nimittäin kolmituntinen Opaskoirayhdistyksen hallituksen kokous.  Että ehkä nyt olen ansainnut pari vapaapäivää vapaaehtois- ja yhdistystyöstä 😀 No tänään en ole asian tiimoilta muuta tehnyt kuin lukenut muutaman sähköpostiviestin reakoimatta niihin. Ehkä huomenna taas…

Julkaistu

Viikonloppu talvisessa Porvoossa

Helsingin ja Uudenmaan Opaskoirakerho kokoontui viettämään jo perinteeksi muodostunutta ”lumikurssia” Porvooseen. Viikonlopun tarkoituksena on tarjota mahdollisuus koirakolle (koirankäyttäjä ja opaskoira) harjoitella pääasiassa kaupunkiliikkumista peesareiden turvatessa turvallisen liikkumisen.

Peesarit
eivät ole kouluttajia! He ovat vapaaehtoisia, jotka osallistuvat opaskoiratapahtumiin ja joita koirakot voi pyytää avukseen harjoiteltaessa uusia reittejä. He tekevät todella hienoa ja arvokasta vapaaehtoistyötä.

Meitä kokoontui Porvooseen 11 koirakkoa, 11 peesaria ja 3 peesariharjoittelijaa.
Majotuimme Hotelli Seurahovissa, jossa Puisto-kapinetissa nautiskelimme aloituskahvit. Hotelli on koiramyönteinen paikka ja ottavat näinkin ison ”koiralauman” hoteisiinsa, joten aikaisempien hyvien kokemuksien perusteella majapaikka oli helppoa valita.

Kahvien ja alkulätinöiden jälkeen jaoin koirakoille peesarit ja itse kukanenkin pari saattoi lähteä treenaamaan Porvoon kaduille. Porvoo on mukava kaupunki ja antaa hyviä harjoittelumahdollisuuksia. On tärkeää, että koira pysähtyy suoraan edessä olevan suojatien eteen, tai näyttää käskystä missä on suojatie vasemmalle, oikealle. Etsii oven, portaat, kiertää esteet käskystä jne. Näin talvisaikaan monesti suojatiet ovat lumen peitossa ja niiden merkkaaminen on koiralle hankalaa. Treenaamalla/kertaamalla asia useimmiten kuitenkin paranee/korjaantuu.

Monesti koirankäyttäjä toteaakin tutuille reiteilleen kotikulmilleen palattuaan, että koira toimii tehokkaammin ja tarkemmin kurssin jälkeen. Siksipä nämä treeniviikonloput on tosi tärkeitä meille.

Sattuipa ihan mielettömän ihana talvisää. Lauantaina pakkasta alle 10 astetta ja aurinkoista. Sunnuntaille pakkasherra vähän kiristi otettaan, mutta eipä se tahtia haitannut.

Pidän vanhan kaupungin tunnelmasta ja etenkin kesäisin Porvoossa käydessäni fiilistelen mukulakivikaduilla, pienillä kujilla. Nyt tiet olivat lumiset ja jalkakäytävillä ei juuri voinut kävellä. Siitä huolimatta nautin talvisäästä ja koiran kanssa liikkumisesta.
Ja jotta emme vain pyörisi kaupungin kaduilla päämäärättömästi piipahdimme sympaattisessa Pieni suklaa-puoti -nimisessä myymälässä. Sisälle mahtuu ehkä maksimissaan neljä ihmistä, ja jos mukana on koira kaksikin riittää 😀 Paikassa on ihana suklaan tuoksu ja suklaata tehdään siellä käsin. Tekoa voi seurata lasin takaa. Ostin sieltä käsin tehtyjä tryffeleitä maultaan vadelma, mustikka, minttu, chili,saksanpähkinä, hasselpähkinä… Sorruin ostamaan myös suklaalevyn, jossa kuivattua mansikkaa kerroksittain suklaan kanssa sekä 80%:n tumman suklaan.  Namsk.

Niin, että kukas oli laihdutuskuurilla??? No suklaalevyt on edelleen avaamatta ja konvehdit jaettu avokin kanssa tasan, molemmille 8. Avokki vetäsi omansa maanantaiaamuun mennessä.

Koska nimensä mukaisesti Pieni suklaapuoti oli pieni, vuoroani odottelin ulkosalla 😀

Suklaapuodista matka jatkui kirkon mäelle ja kirkkoon

Kirkkomäen kuvissa välittyy varmasti upea talvipäivän fiilis.

Kävimme kirkossa myös sisällä. Pidän kirkkojen rauhallisesta tunnelmasta ja tuoksusta. Tosin se ihana tuoksu on vain vanhoissa kirkoissa.



Istuin sellaisen vieressä pienessä kahden hengen pöydässä. Ja kun suklaapuodissa sorruin ostoksiin, sorruin myös Helmessä herkkuhetkeen peesarini kanssa.

Kolmen suklaan kakku ja italialainen kuuma suklaa, eli ”cioccolata calda” maistuivat todella herkullisilta. Mielettömän makeaa, mutta ah niin hyvää.

Hm… Aika turhaa kai vinkua kun paino ei putoa 🙁 Silti nautin jokaisesta suupalasta ja siemauksesta 😀 Nyt sitten elellään herkkujen suhteen tiukemmin.

Kaiken herkuttelun ja tunnelmoinnin ohella saimme Harmaakuonon kanssa hyvää treeniä kaupunkiliikkumiseen. Ja kyllähän koirakin pääsi treenauksen/kaupungilla liikkumisen jälkeen viettämään rentoutushetkensä koirapuistossa muiden opaskavereidensa kanssa.

Tosin Harmaakuonosta oli ajoittain aistittavissa ettei koko aikaa jaksanutkaan temmeltää/riehua nuorempiensa kanssa

Kyllähän onneksi Harmaakuonokin irrotteli puistossa muidenkin kanssa, mutta viihtyi myös omissa nuuskutuksissaan.

Näillä viikonlopputapahtumilla on myös iso vertaistuellinen merkitys. Koirakot pääsemme vaihtamaan kokemuksiamme koiran kanssa liikkumisesta ja kaikesta muustakin.  On myös hienoa tavata upeita peesareita, jotka mahdollistavat näiden viikonloppujen toteutumisen. 
Lauantai-iltana ruokailimme Rossossa, jossa oli todella ystävällinen ja hyvä palvelu. Vaikka ryhmämme oli iso, ilman isompia säätöjä selvisimme loistavasti. 
Mikä Rossossa oli merkille pantavaa, elävän tulen kiviuuni, jossa paistavat pitsansa. Itse söin broileria.
Päivällisen jälkeen konkaripeesarit pitivät teorialuennon uudemmille ja vasta aloitteleville peesareille peesauksen perusperiaatteista. Osa meistä koirakoista oli mukana. Samalla itse neuloin kaulaliinaa 😀


Viikonloppu sujahti nopeasti ja järjestäjän vastuistakin selviydyimme työparini kanssa mukavasti. Joitain kehittämisideoita tuli jatkoa ajatellen, ja niinhän se täytyykin olla. Rakentavassa hengessä toiminta kehittyy aina vain paremmaksi ja paremmaksi.


Sunnuntaina kotiin päästyäni ja kassini purettua oli pakko vetästä parin tunnin päiväunet, vaikka reissussa en todellakaan pämpytellyt. Join ruuan kanssa italialaista punaviiniä, jälkiruokaviinin ja illalla yhden karpalolonkeron. Huonekaverini kanssa kuitenkin juttua riitti pikkutunneille asti vielä seurassa olleiden lähdettyä yöpuulle. Aamulla kuitenkin reippaasti ylös, aamupalalle ja liikkumaan kiristyneeseen pakkaseen. Pidimme peesarini kanssa sen verran hyvää vauhtia, että sain itselleni liikuntamerkinnänkin 😀 Jeeeee!!!
 Muistakaahan osallistua arvontaan
Aikaa on sunnuntai-iltaan. Arvonta tapahtuu ma 6.2, joten ei muuta kuin arpaonnea kokeilemaan!
Voittaja saa jotain itse tekemääni 🙂
Julkaistu

Patikka- ja vaellusmuistoja vuodelta 2006

Opaskoiratouhuja muistellessani ”lupailin” palaavani vielä muistojen pariin. Ja nyt on kahden ihanan opaskoiratapahtuman muistelun aika. Löysin nämä kirjoitukset ja iloitsen siitä, sillä positiivinen ja hyvä fiilis
henkii näistä. Mukavia lukuhetkiä!

8.8.06 23:09

Parikkalan Peesaripatikka upea kokemus

Rinkka selkään, sauvat kainaloon ja Pojan kanssa matkaan! Kokoonnuimme
viime torstaiaamuna viiden muun koirakon ja kolmen peesarin kanssa
Helsingin rautatieasemalle, josta matkalippujen oston jälkeen
valloitimme Parikkalaan asti yhden eläinvaunun. Matkustimme mukavasti
Ice:n uusitussa eläinvaunussa; vanhassa ykkösluokassa. Tilaa oli
mukavasti ja mieli täynnä odotusta.
Neljän tunnin matkan jälkeen saavuimme Parikkalaan. Iso kiitos junassa
olleelle konnarinaiselle, joka huolehti, että ehdimme koirinemme ja
rinkkoinemme junasta ulos. Huolenpito oli todella maininnan arvoinen.
Autot pakattuamme matkasimme Intsilän kylätalolle, jossa viikonlopun
vietimme. Istuimme pitkässä pöydässä ulkoterassilla itse tehtyä
kotikaljaa juoden. Hiljalleen väki lisääntyi; tuttavat vaihtoivat
kuulumisiaan ja tuntemattomat esittäytyivät. Matkan väsyt karistua
pihapiiriin alkoi nousta telttoja vieriviereen. Itse majottauduin vanhan
kyläkoulun vanhaan luokkahuoneeseen. Makuualusta ja makuupussi
paikoilleen, rinkalle oma nurkka, pojalle oma petipaikka…

Lammen rannassa oli pieni sauna, joka lämpesikin joka ilta. Mikä
ihanempaa kuin istahtaa puilla lämmitettävään saunaan ja vihtoa oikein
kunnolla, pulahtaa lampeen; Kyllä Suomen kesä voi olla ihana. Lampi oli
pieni ja laiturista olikin vedetty vastalaiturille narut, joten saimme
hyvän uimaradan. Siinä oli hyvä uida ja nauttia elämästä. Saunomisen jälkeen istuimme ulkoterassilla tuhtia iltapalaa syöden. Tarjolla itse tehtyjä karjalanpiirakoita munavoin kera, savumuikkuja,
makaroonisalaattia jne. Oli rento ja hyvä olla. Kodassa keitettiin nokipannukahvit ja
herkuteltiin kääretortun kera. Teeihmisenä pääsin maistelemaan Elvin
itsensä tekemiä teelaatuja, ja hyviä olivat. Illan edetessä lauluvihkot
esille ja laulamaan. Laulu raikuikin kodasta kesäyöhön. Siinä menivät
Isoisän olkihatusta Rentunruusuun.

Perjantaiaamuna reippaina aamu-uinnille. Kauhistus miten vesi tuntuikin kylmältä, mutta erittäin virkistävältä. Suomen kesä tarjosi taasen
meille parhaita puoliaan. Aamiainen ulkona puuroineen, leipineen. Ja sitten valmistautumaan patikoimiseen. Lähdimme kävelemään erämiesten opastamina. Maasto oli vaihtelevaa. Löytyi mäkiä, maantien vartta, metsätietä, polkuja. Erittäin
miellyttävää patikointimaastoa. Välillä pysähdyimme juomaan ja janoiset koirat saivat osansa. Pääsivät välillä myös kirmaamaan vapaana ja rentoutumaan. Oppaat tekivät innolla työtä hännät heiluen. Oli mukavaa päästä vieraille reiteille.
Aurinko paistoi kuumasti. Kuivuus näkyi viljapeltojen tuleentumisina, metsien kuivine ratisivine oksineen. Paarman pirulaiset tarttuivat innokkaina kosteaan ihoon. Viikonlopusta onkin muistona monta paukamaa.

Intsilän kylätalolle palattuamme koirat pääsivät uimaan ja kyllä ne
nauttivatkin. Iloinen kirmaaminen, veden loiske, koirien huiske
kertoivat siitä miten oppaamme nauttivat elämästään. Koirien
hauskanpidon jälkeen oli aika itse pulahtaa veteen ja antaa veden
hyväillä väsyneitä jäseniään. Ja eikun syömään! Voiko olla parempaa elämää kuin ensin patikoida, uida
matkan uuvuttamana ja sen jälkeen istahtaa ruokapöytään herkkupatojen
ääreen. Vihanneskeiton jälkeen karjalanpaistia ja perunaa ja
jälkiruuaksi ternimaidosta tehtyä uunijuustoa. Maito oli aamulla
lypsettyä. Herkullista!

Hetken huili ja jälleen lenkkeilemään. Kävimme kivilouhoksella, jonka
kaiku on kokemisen arvoinen. Tosin tällä kertaa totesimme sen olevan
”lomalla”. Kävelimme aamupäivää helpompaa maastoa. Pikkukärpäset olivat
kiusanamme. Niitä tuli suuhun ja silmiin. Edelleen ilma oli uskomattoman
upea. Ilta meni saunoen ja kodassa istuen. Grillasimme paikallisen palvaamon
herkkuja, erilaisia nakkeja. Rupattelimme, vaihdoimme päivän kokemuksia,
vietimme mukavaa iltaa.

Lauantaiaamuna aamu-innin ja uunipuuron jälkeen luvanvaraiselle
rajapatikalle. Päivä oli edellisiä päiviä selkeesti lämpimämpi, joten
maantietä tarpoessamme vesi kului niin ihmisten kuin koirienkin suuhun.
Aikamme patikoituamme käännyimme metsätielle, joka vei meidät rajan
pintaan. Osa porukasta lähti ylimääräiselle kilsan rajalenkille. Loput
odottelimme loppujoukkoa ja vettä. Jälleen väen ollessa koossa Rajavartioston henkilökunta kertoi meille
työstään ja etenkin rajavartiakoiran työpäivästä. Tekevät päivitt’äin
keskimäärin 8-10 kilometrin patikointeja rajalla koiran etsiessä jälkeä.
Koira motivoidaan työhönsä ruuan avulla. Saimme tästä myös
demostraation. Liki 10-vuotias Saksanpaimenkoira etsi lyhyen jäljen.
Katselimme touhua pellolta. Koira ei ollut pätkän vertaa kiinnostunut
meistä tai koiristamme. Se eteni nenä maata viistäen, ja jälkikin
löytyi. Palkkioksi miltein eläkeiässä oleva koira sai ruokapussukan.
Näimme myös toisen esityksen, jossa näytettiin miten toimitaan
kiinniottotilanteessa. Mies rähjäsi pellon laidalla meille huutaen.
Paikalle ajoi auto, josta tuli ulos toinen mies. Koira ulvoi ja haukkui;
kävi kuumana. Hetken kesti rähjäämistä ja vastaavasti tilanteen
rauhoittelua. Mies lähti kuitenkin karkuun, joten koira perään. Se
saikin rettelöitsijän nopeasti kiinni tarttumalla meuhkaajaan. Mies
makasi maassa ja hänet saatiin käsirautoihin. Yritti vielä riehkata,
mutta koira tarttui uudelleen. Oli kovin onnellinen kun suojapuvun hiha
irtosi. Kulki se suussaan häntä huiskuen. Esityksen aikana oppaamme
nousivat istumaan tai seisomaan. Osa haukkui, osa murisi, osa oli muuten
vain levottomia. Työssä oleva koira ei kuitenkaan edes huomannut meidän
läsnäoloamme. Isot kiitokset Rajavartioston miehille tästä tietoiskusta!

Matka jatkui. Lähdimme kulkemaan pellon piennarta pitkin rajan
tuntumassa. Piikkilanka-aita aivan vieressämme. Polku oli muhkurainen ja
kuoppainen. Parasta oli säilyttää tasapainonsa, että ei joutunut
tekemään tuttavuutta piikkilankojen kanssa. Tuntui henkisesti yllättävän
raskaalta skarpatessaan kulkemistaan. Aurinko paahtoi kuumasti ja hiki
virtasi. Vieläkin haasteellisempaa oli edessä. Pääosin kaksilautaiset
pitkospuut, jotka olivat osittain lahonneet, pahimmillaan piikkilanka
oli 30 cm:n päässä. Vauhti ei päätä huimannut kun etenimme. Silti hiki
virtasi ja henkisesti oli aika poikki. Siitä huolimatta en tuota
kokemusta vaihtaisi. Kun käännyimme metsäpolulle puiden varjoon ja
kauemmaksi piikkilangasta, saattoi henkäistä helpotuksesta. Metsäpolku
vei meidät järven rantaan. Sieltä erämiehet moottoriveneillään vei
meidät Roivaisten tilalle. Tuntui hyvältä istua veneessä ja antaa tuulen
löyhytellä kasvoja, käsivarsia. Poika lepäsi jaloissani ensin laiturilla
yritettyään väkisin veteen. Pojan unelmasta tulikin totta
rantauduttuamme. Voi sitä koirien ilonpitoa kun pääsivät pulikoimaan. Koirien uinti-iloittelun jälkeen nousimme tilan pihapiiriin, jossa istuimme kahvittelemaan ja levähtämään. Tilan emäntä kertoi tilan
kuuluneen suvulle 1600-luvulta lähtien. Tosin viime sotien aikana
venäläiset olivat pitäneet paikkaa tukikohtanaan ja jättäneet sen
ka´rmeaan kuntoon. Suvun kannalta onneksi tila oli jäänyt juuri ja juuri
Suomen puolelle. Pihapiirissä tallusteli kanoja, talon sisältä kuului
koirien haukuntaa. Lisäksi oli kissoja. Oli aivan ihana paikka. Ja talon
väki rentoa, sydänmellistä porukkaa.

Loppurutistus metsä- ja maantietä pitkin. Olo oli kuin olisi kävellyt
vielä paljon pidemmälti. Oli todella kuuma ja hikinen olo. Pojan
rentouduttua lammessa oli aika taas itse pulahtaa veteen.
Ruokailussamme vieraili Parikkalan kunnanjohtaja, jonka kanssa käytiin
keskustelua Parikkalaan liittyvistä asioista.
Vielä ennen saunaa oli aika juhlan. Peesaripatikan järjestäjä Elvi Kurri
on täyttänyt talvella pyöreitä vuosia ja nyt oli aika juhlan. Hän oli
pukeutunut itse tekemäänsä kansallispukuun. Joimme kakkukahvit
ulkoterassilla parit puheet pitäen. Ilta jatkui jo perinteikkäästi saunoen, uiden, kodassa istuen. Nyt vain
meni paljon myöhempään. Sunnuntaiaamuna kuitenkin väsymys karistettiin
lampeen. Peesareiden pitäessä kokoustaan lähdimme erämiesten opastamina
lenkkeilemään. Kävelimme peltojen viertä kulkevia teitä pitkin. Oli traktorin renkaiden uraisia heinittyneitä teitä. Kuljimme maatilan ohitse ja haistoimme sikalan tuoksuja. Kävimme louhoksella, jossa säilytetään paljon puita. Ja lenkin jälkeen vielä koirat uimaan ja temmeltämään. Lounaan jälkeen alkoikin olla aika hyvästien. Väkeä lähti hiljalleen junalle, autoillaan kotimatkalle. Oli aika pakata tavaransa, käydä viimeisen kerran lammessa uimassa oikein ajan kanssa. Kotimatkalla suunnittelimme jo uusia kuvioita; mitä söisimme vaelluksella, jonne lähtö on reilun viikon kuluttua. Poitsu nukkui onnellisena jaloissa. Olimme väsyneitä, mutta onnellisia! En ole aikaisemmin Peesaripatikalla ollut, mutta näin ensikertalaiselle tämä oli mahtava kokemus. Haluankin kiittää erityisesti Elvi Kurria, joka apujoukkoineen sai aikaan ihanan viikonlopun. Kiitokset kuuluvat hänen muonitusjoukoilleen ja erämiestovereilleen. KIITOS!

(Kirjoitettu syyskuussa opaskoiran kokemana 2006)
Peesareiden järjestämä opaskoiravaellus 18.-27.8.06 Ikimuistoinen viikko Lapin erämaissa

Jaahas, tuo iso reppu jötköttää edelleen sohvalla. Sieltä tulee ruuan
tuoksu nenään. Makuualustanikin pakattiin jo toissapäivänä. Mihin
ihmeessä ollaan lähdössä? Vielä viime hetken pakkauksia
Kaikki pakataan muovipussien sisään, etteivät kostuisi. Höh, hankalaa
haistella… Kuulemma pyörin tiellä, mutta haluan tietää mistä on
kysymys. Jostain Lapin vaelluksesta on höpötetty koko viikko. Mitähän se
mahtaa tarkoittaa???

Pakkaudumme taksiin rinkkoinemme, reppuinemme ja sauvakävelysauvoinemme.
Perille tultua huomaan meidän olevan rautatieasemalla – stressaava
paikka! Ei kai tämä nyt ole sitä vaeltamista? Tavataan tuttuja! Hei,
Tellu ja Novakin on täällä! Kauhistus miten ihmisillä on paljon tavaraa.
Lähdetään kohden junaa. Mun tekee mieli vetää kuten asemilla aina. Emäntäni on vähän tuskastunut. Ei kai ihme, kun kantaa rinkkaa ja reppua. En nyt kuitenkaan jouda säälimään vaan kiskon eteenpäin. Hirveän
pitkä juna. Sitä vain riittää ja riittää. Lopulta mennään sisään ja
sellaseen ahtaaseen koppiin. Parasta painua tuonne sängyn alle Tellun
kanssa kuorsaamaan. Tää taitaakin olla pidempi matka, kun ihmisillä on
sängyt…

Tampereen asemalla pääsemme tarpeillemme, ja tapaamme Femin, Pösön, ja
Maran. Olga liittyy seuraamme kuulemma aamulla. On aivan ihanan lämmin
ilta. Ihmisille tulee ihan etelän tunnelma mieleen. Millastahan siellä
sitten on? Ihmiset ovat kovin iloisia ja tunnelma himpun odottava.
Vaelluksesta puhutaan. Sitä on odotettu innolla. Hitto, Selviäis jo mitä
se vaeltaminen on. Yö ollaan junassa. Vähän outoa kun juna nytkii, pysähtelee ja
kolistelee. Eiköhän täällä uni maistu, kun ihmisetkin ottaa niin
rennosti.

Lauantaiaamuna saavumme Rovaniemelle, josta matka jatkuu bussilla
Kiilopäälle. Tylsiä nuo bussien penkkien välit, on niin ahdasta. Pakko
yrittää penkille, mutta eihän tuo emäntä siihen suostu vaan saan
äkkilähdöt, ja lattialla on pysyttävä. Olgakin on jo matkassa mukana.
Bussimatka kesti 3.5 tuntia ja meni rattosasti rupattelua kuunnellen.
Sodankylässä pysähdyimme kahville. No, ihmiset herkutteli. Ei me koirat
mitään saatu, höh!

Kiilopäällä alkaa huiske ja hulina. Tavaroita siirellään rinkasta
reppuun ja päinvastoin. Vesipulloja täytetään, kahvilasta ostetaan
termariin kahvia. Ilma on paljon viileempi mitä Etelä-Suomessa.
Pitkähihaisia näyttävät kiskovan ylleen. Lopulta päästään punnitsemaan
rinkkoja. Se kuuluu asiaan. Lopulta päästään matkaan! Olenkin tässä
hiljaa matalasti äännellyt kun menohaluja on niin hirmuisesti.

Lähdemme nousemaan epämääräisiä puuportaita. Välillä on leveämpää ja
välillä kapeampaa. Hiljalleen nuo portaat harvenevat ja lopulta loppuvat
kokonaan. kuljemme kivikkoista huoltotietä pitkin. Peesarit puhuu
kaikenmailman kivistä. On törrökiveä, maakiveä, irtokiveä jne. Aina kun
joku huutaa ”mekka” pysähdymme huilaamaan. Alkupäivinä en malttanut olla
paikallaan, mutta loppuviikosta jokaisesta lepohetkestä piti ottaa
kaiken irti. Ns. mekkatauoilla korjailtiin varustusta, juotiin,
levättiin. Tunnin välein pidimme rinkkatauon. Sillon ihmiset otti nuo
isot reput selästään. Onneks mun ei tarvii kantaa mitään. Voin kiskoa
kaikessa rauhassa :()
Tuolloin lauantaina vaelsimme n. 4.5 kilometriä Porokämpälle. Kuljimme
koko matkan huoltotietä pitkin, joka oli nousuvoittoinen. Ei maastoltaan
siis mikään kovin paha. Mut, ihan parasta oli kun näin ja haistoin
poron. Se tuli sivulta eteemme johonkin reilun 10 metrin päähän. Unohdin
täysin työni! Vedin minkä kykenin. Ihme, että mustekala, joka oli
valjaan kädensijassa kiinni, ja toinen pää vyölaukun lenkissä, ei
katkennut. Emäntäni oli aika aseeton, koska molemmissa käsissä oli
sauvakävelysauvat. Mut, se poron tuoksu oli niin vastustamaton. Remmoin
ja temmoin minkä vain kykenin. Lopulta talutin kiinnitettiin
kaulapantaan ja peesari hillitsi menohalujani hihnan toisessa päässä.
Höh, ja tuolla se poro vaan on, enkä pääse!!! No, ehkä kaikkien kannalta
oli hyvä, että poro luikahti edestämme takaisin metsään…

Porokämpälle saavuttuamme tutustuimme paikkoihin ja teltat pystytettiin. Emäntäni ei kuulemma
aikaisemmin moista puuhaa ollut tehnyt. Katselin puussa kiinni ollessani
miten Sari opasti Heidiä teltan pystyttämisessä. Tuossa
kangashökötyksessä kuulemma nukutaan. Minullekin tuli oma paikka
jalkopäähän. Teltassa olikin oikeastaan tosi hyvä olla. Ei
kutkuttanutkaan yhtään. Ja oma tuttu karva tuoksui pedissäni. En öisin
jaksanut edes innostua kun ihmiset ravas pissalla. Olen onnellinen!
Leiripaikalle aina saavuttuamme tutustuttiin paikkoihin, jonka jälkeen
pystytettiin teltat. Ruokakunnittain väki teki ruokaa. Iltaa istuttiin
nuotiolla rupatellen, nauraen, teetä, kahvia juoden. Itse olin yleensä
teltassa, että polttiaiset eivät käy kimppuuni. Sitä poltetta ja kutinaa
ei kyllä olis kestänyt! Nuotion rätinä ja ihmisten iloisuus tuntui
hyvältä.

Sunnuntaina lähdimme kohden laavua. Aamu oli rauhallinen. Aamupalaa
nautittiin, teltat purettiin jne. Vielä ennen lähtöä pääsimme
poroerotteluaitaukseen juoksemaan vapaana. Ihmiset jumppasivat
harteitaan, jotta rinkan kanto sujuisi paremmin. Ja mulla taas menohalut hirmuiset. Vedin koko ajan. Alamäissä etenkin kiire oli hirmuinen. Mitä vaikeampaa maastoa sitä tarmokkaammin kiskoin,
tai ainakin emännästäni tuntui siltä. Alkumatka oli helpohkoa maastoa.
Toki polulta löytyi törröjuuria, poikittaisjuuria, ilmajuuria, erinäisiä
kiviä, lahoja puunrunkoja jne.
Jossain vaiheessa pidettiin lounastauko. Ihmiset söivät kuka mitäkin. ja
sitten huilattiin. Hm.. lepotauon jälkeen jaksoi taas kiskoa. Päivän
vaellus oli taasen 4.5 km paikkeilla, josta viimenen kolmasosa aika
hankalakulkuista maastoa. Laskeuduttaessa kivikkoisessa maastossa en
millään malttanut odottaa tarpeeksi ja kulkea tarpeeksi hitaasti, että
emännällä olisi ollut turvallinen olo. Talutin taasen kaulapantaan
kiinni ja peesari hillitsemään menohalujani. Perille päästyäni emäntäni
sanoi olevansa henkisesti uupunut kivikkomäen jäljiltä. Noh, ehkä mun
pitäis vähän hellittää vetämistä… Laavulla nukuimme teltassa Heidin
kanssa kahden. Vähän jänskätti, mutta hyvinhän se meni. Laavulla
emäntäni pääsi kokeilemaan luonnossa tiskaamista ja aamunuotiolla puuron
sekoittamista. Ja laavulla paistettiin lettuja. Hm… Herkullinen tuoksu
kantautui telttaan asti… Oi, pannulla nuotiolla tirisevä lettu… Onko
herkullisempaa??? Mä sain vaan kuivattua lihaa, porkkanaa, omenaa,
riisihiutaleita vedessä lionneena…

Maanantaina suuntasimme kulkumme kohden Kopsusjärveä. Taasen alku oli
kohtuuhelppoa maastoa kulkea. Opin huomaamaan variksenmarjat ja niiden
ihanan maun. Rupesin marjastamaan oikein urakalla opastamistehtävät
unohtaen. Kyllä syötäväksi kelpaava on aina niin vastustamaton… Heti
alkumatkasta tulimme puron ylitykseen. Meidät koirat vietiin peesareiden
toimesta yli, jonka jälkeen peesarit auttoivat isäntämme ja emäntämme
ylityksestä. Siinä piti mennä kiveltä kivelle, kokeilla sauvalla ensin
mihin astua. Siinä ei saanut kiirehtiä.! Niin, Ykki!
Saavuimme Suomunruoktulle lounastamaan. Ensin piti kuitenkin ylittää
puro. Nyt ihmiset riisuivat kengät ja sukat jaloistaan, vaihtoivat
sandaalit, jotka sai kastua. Taasen peesari vei koiraa ja emännät ja
isännät tulivat vierellä tai perästäpäin. Vesi tuntui kylmältä
tassuissa. Emäntäni ja jokunen muukin kehui miten vesi oli ihanan
viileetä ja helli väsyneitä pohkeita. Tauko pidettiin siis Suomunruoktun
varaustuvan pihapiirissä. Tänne tultaisiin huomenna pariksi yötä.
Rakennustyömiehet ahkeroivat uuden tuvan valmiiksi saamiseksi. Tekivät
meille oven eteen luiskan ja kaiteen. Todella huomaavaista!

Kopsusjärvelle oli n. puolet matkasta vielä edessä. Päivämatkan pituus
oli n. 8 km. Ja tuo viimeiset neljä kilsaa olivatkin haastavat.
Kiipesimme jyrkähköä mäkeä ylös. Minunkin vetohaluni alkoi hiipua 🙂
Tunturin laelle päästyämme huilasimme ja ihmiset testaili puheelimensa
toimivuutta. Yksitellen se onnistuikin. Ja sitten alkoi kivikkoinen,
juurinen alamäki. Välillä oli todella jyrkkiä kohtia ja mieleni olisi
tehnyt vetää hirmuisesti. Siinä maastossa se olisi ollut jo aika
vaarallista. Kuljimme hitaasti tukevia kohtia maasta etsien. Ihmiset
olivat hikisiä ja varmasti jokainen lepohetki oli tarpeen. Lopulta
saavuimme Kopsukselle polttiaisten kiusaamina ja väsyneinä. Heti alkoi
telttojen pystytys. Odottelin puun luona ja kun telttamme oli hätinä
pystyssä tuli koko reissun ainoa vesisade. Minut juoksutettiin telttaan.
Saimme kaiken juuri ja juuri suojaan. Minä köllötin tyytyväisenä Heidin
ja Sarin ährätessä tavaroidensa kanssa ahtaassa teltassa. Sateen ropinaa
kuunneltiin ja tytöt söivät suklaata. Siinä oli oma tunnelmansa. Sadetta
kesti tunnin verran, jonka jälkeen nuotio sytytettiin ja alkoi ruuan
valmistus. Tuona iltana ruokailimme myöhään. Mun ruoka tarvii kuumaa
vettä, joten meni aikansa ennen kuin ruoka oli sopivasti turvonnut.
Vähän olin jo huolissani saanko ruokaa laisinkaan, mutta vihdoin
emäntäni tuli kupin kanssa teltalle. Voi sitä riemua. Oli ihan pakko
vähän hyppiä!

Tiistaina emme pitäneet minkäänlaista kiirettä. Telttoja kuivateltiin
kaikessa rauhassa ja me koirat saimme juosta vapaana. Paikalla ei ollut
muita leiriläisiä. Se olikin ihanan rentouttavaa ja aivot saivat levätä.
Hiljalleen teltat purettiin ja valmistauduttiin matkaan. Palasimme samaa
reittiä Suomunruoktulle mitä edellispäivänä kuljimme. Edessä oli jyrkkä
nousu töppyröineen, juurineen, kivineen. Mietin pistäessäni tassua
toisen eteen, että tässäkö todella piti kiskoa alasmentäessä. Saavuimme
”kännykkäkukkulalle”, paikkaan jossa yksi puhelin kerrallaan toimi.
Edessä oli lasku. Emäntäni muisti sen paljon pahempana mitä se olikaan.
Olikin ihanaa laskeutua kanervikkoa myöden alaspäin. Saavuimme puron
ylityskohtaan. Kävimme, Eijan, Jannen ja Maran kanssa tutustumassa
Kultalan autiotupaan. Se oli ihanan tunnelmallinen paikka. Polttiaisia
oli taasen hirmuisesti. Nyt puron ylitys ei ollutkaan niin
nautinnollinen, kun öttiäiset poltti pitkin kinttuja. Varaustuvalle
päästyämme ihmiset levittivät petivehkeensä patjoille. Kolme ihmistä
nukkui kahden hengen sängyssä. Taisi olla vähän ahdasta. Onneks meillä
koirilla oli lattialla tilaa… Pysyinkin koko illan sisällä
polttiaisten vuoksi. Jahtasin ruokakuppiani. Näin sen ja nälkä oli
kauhea. Lopulta pääsin syömään… Ihmisetkin valmistivat ruokiaan ja
istuivat nuotiolla iltaa. Aivan mahtava äänimaisema… Alhalta kuului
puron solina, ja nuotiopaikalta tulen räiskettä. Se oli ihanan
rauhoittavaa ja tunnelmallista. Ja ei sovi unohtaa varaustuvan kymmenen
ihmisen ja viiden koiran kuorsausta. Jokainen veti eri tahtiin ja eri
voimakkuudella… Pösö ja Femi nukkuivat emäntänsä ja isäntänsä kanssa
teltassa, joten heiltä jäi kokematta tuo uskomaton kuorsauskonsertti…

Keskiviikkona meillä oli ns. välipäivä. Teimme päiväretken eräälle
nuotiopaikalle. Maasto oli helppoa kangasmaastoa. Nuotiolla ihmiset
viihtyivätkin monta tuntia. Minä ja kollegat otettiin rennosti. Tosin
ohikulkijoille osan piti vähän murrata ja haukahdella. Ihmiset söivät
kopsuksia. Ai että mitä ne on? lettutaikinaan laitetaan kaikkea mitä
ihmisten rinkoista löytyy. Nyt oli juustoa, tonnikalaa, tahnoja,
lämminkuppikeittoja jne. Kopsukset on peesareiden keksimä juttu heidän
ns. koevaellukseltaan. .
Palattuamme Suomunruoktulle nuotiohetki jatkui. Ruokaa ja tikkupullaa.
Tikkupullien paistossa naurua riitti. Ensiksi pullataikina piti vaivata
muovipussissa, jonka jälkeen taikina pyöritettiin spiraalinmuotoisesti
kepin ympärille. Ja Peesarit ohjeistivat paistajia ”pyöritä, pyöritä”.
”Vähän vasemmalle, varo! tippuu, tippuu… Palaa”! Naurua riitti. Osa
pullista paistettiin pannulla. Osa ihmisistä kävi purossa kunnon pesulla ja emäntänikin kehui pesseensä
hiuksensa. Se oli ollu kaiketikin aika taivaallista. Minä en noista
pesuhommista ymmärrä ! Tuhahdus!

Torstaina edessä kahdeksasisen kilometriä ja suuntanamme Rautulampi. On
jännää huomata miten loppupäivien maastosta ei muista kovin hyvin. Ehkä
kulkeminen vaikealla maastolla oli helpottunut jonkin verran. Minukin
vetohalut oli aika vähissä. ylämäissä en vetänyt laisinkaan. Poron
jälkiä innostuin jäljestämään ja marjoja syömään. Suuntaa en malttanut
oikein pitää. Muuten veto oli kohtuullista. Lounastaukomme on jäänyt monelle vaeltajalle mieleen. Päivät olivat viikon aikana vain lämmenneet. Nyt tunturissa asteita 25 ja miltein
tuuletonta, vaikka aika korkealla olimmekin. Lounaan jälkeen kaikki
ottivat rennosti. Mietinkin, miten voi olla näin hiljaista 12 ihmisen ja
7 koiran leirissä. Ei kuulunut ääntäkään ja oli niin hyvä köllöttää
auringon paistaessa. Tuo hetki varmasti säilyy mielessäin pitkään.

Saavuimme Rautulammelle hyvissä ajoissa. Pystytimme teltat, tai minä
kyllä katselin vierestä… Leirialueella oli paljon muitakin vaeltajia.
Tein tuttavuutta erään vieraskielisen miehen kanssa 🙂 Ja ei sovi
unohtaa, että sain ruokaani aimoannoksen lisuketta kun Heidi, Eija ja
Sari eivät jaksaneet syödä kaikkea pastaruuastaan. Suklaamoussea eivät
sentään tarjoilleet minulle. Viimeistä iltaa vietettiin tutusti nuotion
räiskeessä lettuja paistaen ja kakkua maistellen.

Enään yksi päivä maastossa. Lähdimme perjantaiaamuna hyvissä ajoin
kohden Kiilopäätä. Ja taas on todettava, että maastosta ei muistu
mieleen erityisen hankalia kohtia. Porokämpältä eteenpäin reitti oli
sama mitä aivan alkumatkastamme. ilma oli helteinen. Vettä kului ja me
koirat läähätettiin ja aina kun tuli tilaisuus vedettiin maihin
huilaamaan. Matkaa kiilopäälle oli 10 km, ja kuljimme suht reippaasti.
Kiilopäälle päästyämme halailimme toisiamme ja olimme onnellisia siitä
miten upea vaellus oli nyt takana. Rinkat punnittiin ja majottauduimme.
Ihmiset kiiruhti suihkuun ja saunaan. Kuulemma tuntui uskomattoman
hyvältä olla putipuhdas. Vaellusvaatteet äkkiä rinkan uumeniin pesua
odottamaan.

Ennen seitsemää lämmintä 23 astetta ja ihmisten juoma siideri maistui
huikaisevan hyvältä terassilla. Niin ne kehivat! Söivät hirmuiset
annokset poronkäristystä ja marjarahkaa. Ähisivät ja puhisivat täysin
vatsoin. Kyllähän me koirat oltas voitu auttaa, vai mitä kollegat? Nuo
ihmiset ei vaan tunnu muistavan!!! Kumma juttu! Vielä ennen nukkumaanmenoa kokoonnuimme iltaa istumaan ja vaellusta
muistelemaan ja kommentoimaan. Uni ihmisille maistui leveissä sängyissä
makoisasti. Itse innostuin aamupuolella rapsuttelemaan. Höh, tuo
teltta-asuminen taitas sopia mulle.

Aamutoimet, ruoka ja sitten kotimatkalle. Meillä oli aivan ihana
bussikuski, joka kertoili matkan varrella olleista paikoista erinäisiä
tarinoita. Sodankylässä vietimme taas kunnon kahvitauon.
Rovaniemellä taas menimme pitkään junaan ja ahtaaseen koppiin. Tosin
ihmiset kokoontuivat rupattelemaan ja iltaa viettämään. Nukutti
ihanasti, joten kömminpä taasen sängyn alle… Aamulla seitsemän pintaan olimme Helsingissä väsyneinä, mutta
onnellisina! Kotiin pyykinpesuun ja rentoutumaan!