Julkaistu

Lohjan retki 22.-23.8.2014 – Osa 3: Alitalon omenaviinitila

Tapasimme tilan isännän Saaribaarissa, jossa hän valotti meille paikan historiaa ja nykytoimintaa. Heillä on 15 hehtaaria omenatarhaa ja 80% menee ruokakauppoihin syöntiomenoiksi. Lopuista tehdään mehua, viinejä sekä siidereitä.

Kävimme myös omenatarhassa. Omenat poimitaan käsin ja heillä työskentelee poimioita. Kevättalvella omenapuut leikataan. Ne pidetään suht matalina n. 3metrin korkuisina. Jaspi-omenat olivat juuri kypsymässä ja maistoimmekin niitä.

feromonipyydyksien avulla seurataan tuholaistilannetta

Alitalon tilan päärakennus

Vanha navetta
alakerrassa Saaribaari ja hevostalli, yläkerrassa viinintuotantotilat ja varasto. Kuvat samasta pitkästä rakennuksesta, ensimmäisessä kuvassa Saaribaarin puoleinen (vasen) pääty, toisessa tallinpuoleinen (oikea) pääty.

Pääsimme piipahtamaan pullottamossa ja mehustamossa. Taitaa pullotuspaikka olla aika steriili paikka ainakin kuvasta päätellen

Kierroksen lopuksi kävimme omenoiden lajittelupisteessä

Kierroksen jälkeen piipahdimme ostoksille myymälään. Ostin valko- ja punaviinin. Valkoviini on valmistettu valkoherukoista ja punainen mustaherukoista. Viime perjantaina avokin ja äidin kanssa maistelimme mökillä valkoviiniä savuahvenoiden, perunoiden, sieni- ja vihersalaatin kanssa. Pehmeä lempeä viini. Lauantaina joimme puolestaan punkun, joka oli hyvin marjaisa ja myöskin pehmeän makuinen. Ruokana meillä oli possupihvit, salaatteja ja kaalikäälyreitä. Suosittelen tutustumaan myös suomalaisiin viinin tuottajiin. Vuosia sitten olin Verlassa ja viinikokemukset sieltäkin positiiviset kuten myös Pihamaalta.

Alitalon tilalla oli paljon eläimiä. Heti pihaan päästyämme Oton nenä alkoi käymään ja korvat liikkumaan. Opastaminen meinasi unohtua. Pian saimmekin kuulla tilalla olevan mm. villisikoja, koiria, hevosia ja kaneja. Hevosten ohi kuljettiinkin mennessämme pullottamoon. Otto katseli, mutta ei haukkunut. Nähdessään kanin, katse nauliutui siihen eikä portaiden alastulosta meinannut tulla mitään.

Ostosten jälkeen lähdimme kotimatkalle. Tarkoituksena oli vielä kiertää eräs luontopolku, jonka alkua ei löydetty, mutta ehkä hyvä niin… Nopeaan nousi melkoinen ukkonen sateineen, joten autoon ehdittiin ennen kastumista. Jos polku olisi löydetty, niin ei olisi todellakaan käynyt. Kastuttu oltas. Lähdimme ajelemaan kotia kohti. Pysähdyimme Myllylammelle syömään salaatit. Onneksi menimme sisälle, sillä ukkonen tavotti meidät pian.

Oli mukava retki Lohjalle. Kyllä myös kotimaan matkailu kannattaa. Isot kiitokset Kirsille matkaseurasta, kuvien kuvailusta, opastuksesta jne. Joskus taas uudestaan, eikös?

Lue myös aiemmat osat matkakertomuksesta:
Osa 1: Tytyrin kalkkikaivos http://yritysjaharrastaminen.blogspot.fi/2014/09/lohjan-retki-22-2382014-osa-1-tytyrin.html
ja
Osa 2: Martinpihan ja Lohjansaaren upeaa luontoa ja tunnelmaa
Ps: Valitettavasti en ole linkittänyt tekstejä tähän, koska linkitys ei toimi syystä tai kolmannesta, joten joudutte kopioimaan osoitteet selaimeenne, ja löytyväthän nuo edellisistä postauksistanikin 🙂

Julkaistu

Lohjan retki 22.-23.8.2014 – Osa 2: Martinpihan ja Lohjansaaren upeaa luontoa ja tunnelmaa

Tytyrin kalkkikaivokselta lähdimme ajelemaan Lohjansaareen. Vähän matkan varrella eksyimme, mutta lopulta oikea tie löytyi ja päästiin Lohjanjärven ylittävälle sillalle ja melko pian majapaikkamme Martinpiha löytyikin. Nukuimme parvellisessa Akseli-nimisessä aitassa jonne veimme tavaramme ja Oton lepäämään. Itse menimme päivälliselle. Istuimme terassilla kuunnellen tunnelmallista bambuisten tuulikellojen sointia aterioidessamme. Söin ison tapaslautasen, jossa mm. ilmakuivattua kinkkua, aurinkokuivattuja tomaatteja, jauhelihapullia, juustoa. Valitettavasti tarkemmin en enään muista. Aurinko paistoi pilvien lomasta ja oli ihana hetkeksi istahtaa ja rentoutua, nauttia jälkiruuaksi mukillinen teetä. Sää kuitenkin pilvistyi ja uhkaavasti alkoi näyttämään siltä, että kohta tulee vettä ja kovaa. Aikamme sadetta odoteltuamme totesimmekin sen menneen muualle ja lähdimme kävelylle. Ensiksi käännyimme hiekkatieltä metsäpolulle, joka oli hyvin kapea ja aluskasvillisuuden ja vatukkojen valtaama. Otto sai kirmata vapaana ja kyllä se hepuloikin. Valkoiset läikät sen silmissä johtuu silmätipoista.

Kirmailun jälkeen Otto teki sellaista mitä en ole aiemmin nähnyt – joi vesilätäköstä!

Koska polku käytännössä katosi vatukkoon palasimme takaisin hiekkatielle ja jatkoimme sitä pitkin. Tien varrella kasvoi omenatarhoja, joulukuusiviljelmä, viinirypäleitä sekä monia lehtopuita esim. saarni, tammi, pähkinä. Maan kalkkipitoisuus saa kasvuston kasvamaan upeasti.

Lähes puolentoistatunnin reippailun ja maisemien ihailun jälkeen palasimme Martinpihan pihapiiriin.

Reippailun jälkeen istahdimme aittamme kuistille pimenevään iltaan rupattelemaan. Herkuttelin Porokylän gluteeinittomilla karjalanpiirakoilla ja muutamalla luumulla. Yhdentoista pintaan uni painoi jo silmiä, joten iltatoimille ja puhtaiden lakanoiden väliin unituhisemaan. Ottokin nukkui rauhallisesti sänkyjemme välissä unissaan juosten ja hiljaa ulahdellen.

Aamupalan jälkeen menimme morjestamaan isäntäväen pässejä mukanamme emännältä saatu leipäpussi.
Günther(sarveton), Brad ja George.

Samalla piipahdimme moikkaamassa talon kukkoa Karppista, jo aamuaikaiseen kajautteli pihapiiriin herätyksensä Herra Karppisella seuranaan viisi kanaa joista yksi leveäpyrstöisenä kotkotti aikansa lopulta painuen piiloon munimaan munan. Palasi pyrstö kapeampana luoksemme juttelemaan.

Pihapiirissä oli kolme pientä putiikkia missä oli myynnissä tavaraa laidasta laitaan. Ostin mustan pitkähihaisenteepaidan, pulloharjan ja sitruunaisen hyttyskarkotinkynttilän. Putiikkeja kierrellessämme alkoikin satamaan. Nurmikko oli jo ennestään todella märkää eikä koretexlenkkarinikaan vettä pitäneet. Vaatteiden ja kenkien vaihto, oli aika jatkaa matkaa lähellä sijaitsevalle Alitalon omenaviinitilalle.

Julkaistu

Lohjan retki 22.-23.8.2014 – osa 1: Tytyrin kalkkikaivosmuseo

Facebookin chatissa Kirsin kanssa pohdimme mihin tekisimme pienen syysretken. Ehdotin tutustumista suomalaiseen viinitilaan, joka olisi täältä Pk-seudulta katottuna kohtuullisen matkan päässä. Niinpä kehkeytyi retkisuunnitelma käydä museokierroksella Tytyrin kalkkikaivosmuseossa, majottua Lohjansaaressa sijaitsevassa Martinpihassa ja vierailla Alitalon omenaviinitilalla. Retkiajankohdaksi sovimme elokuun toiseksi viimeisen viikonlopun. Matkaan lähdimme perjantaina Kirsin luota puolilta päivin. Oton huikea seikkailu alkoi jo Kirsin pihalta; kissa olisi kovasti kiinnostanut, mutta kisu ei ollut ilahtunut Oton tuttavaksi rupeamisesta, joten koiraherran oli tyydyttävä uikuttelemaan perään.

Sää oli koko retkemme vaihtelevaa; vuoroin paistoi ja vuoroin satoi. Vettä ripsi reippaanlaisesti lähtiessämme ajelemaan kohden Lohjaa. Tytyrin kaivoksella paistoikin taas jo aurinko. Perille saavuimme hyvissä ajoin ennen kahta jolloin opastettu kierros alkoi. Olimme kierroksella ainoat asiakkaat. Ennen maan uumeniin siirtymistä laitoimme valkoiset kypärät päähämme ja kirjoitimme nimemme vieraskirjaan.

Sivuttaisleikkauspiirros Tytyrin kaivoksesta. Kaivostornin ja -tuvan kohdalta lähtevät viistot (45 asteen kulmassa) käytävät vievät 110 metrin syvyydessä olevaan museoon. Alaspäin menimme kaivosyhtiön kuhmuisella pikkubussilla vihreää käytävää pitkin, ylös olisi voinut kävellä punaista käytävää lankkuportaita pitkin.

Pikkubussiin siirtyessämme Otto ei millään olisi halunnut tulla etupenkkien ja takapenkin välissä olevaan tilaan. Herra meinasi kai siellä olevan liian ahdasta ja pyrki mennä takapenkin taakse. Tajuttuaan ettei sinne voi mennä tyyppi hyppäsi penkille. Arvatkaa vaan saiko koira lähtöpassit välittömästi ja oli alistuttava penkkien väliin lattiatasoon. Tie, jota pitkin ajoimme oli möykkyinen, kuhmurainen. Laskeutuessamme korvissa ei tuntunut paineen vaihtelu, mutta palatessamme maan pinnalle korvat meni hetkeksi lukkoon.

Ennen kaivokseen pääsi ajamalla vastapainovaunulla edellisen kuvan viistoa punaista käytävää pitkin mutta nyt se on liian vaarallisena kielletty.

Kaivoksessa lämpötila on ympäri vuoden +8 vähän riippuen kosteuden määrästä ja tilan avaruudesta. Museossa olevat valokuvat vaihdetaan muutamien vuosien välein. Kerran vuodessa kaivosmiehet tekevät museoalueella turvallisuustarkistuksen. Varsinainen kaivos toimii tällä hetkellä 350 metrin syvyydessä ja siellä on jo ilmastointi. Sadankymmenen metrin syvyydessä sitä ei vielä ole. Sähköt kuitenkin on. Tippukiviä muodostuu nopealla kasvuvauhdilla. Niissä oleva ruskea väri tulee metalinruosteesta.

Museossa oli paljon valokuvia, mutta myös ihkaoikeita kaivoskoneita. Kuvissa ensinmäinen dumpperi, eli kaivoskuormaaja ja eka dieselkäyttöinen traktori. Dumpperissa ratin voi siirtää myös tarvittaessa vasemmalle puolelle. Bensakäyttöisiä koneita kaivoksessa ei paloturvallisuussyistä johtuen käytetä.

Ja tässä Austraaliasta tuotu Toro, jonka renkaiden piti olla täyskumiset, mutta kuten näkyy totuus taitaa olla lytyssä olevasta renkaasta päätellen toinen 😀 Ja onpa tainnut kauhasta tavara lennellä ties minne…

Kalkki-Petteristä eli kaivosneuvos Petter Forsström ja kaivos sen suuruusaikoina 1940-luvulla

Kaivosmiesten rakentama toivomuskaivo mihin mekin heitimme kolikon ja hengissä päästiin kaivoksesta

Aikanaan kaivoskuiluihin laskeuduttiin päivän alkaessa kuvassa olevalla neljän hengen ”hissillä”. Työvuoron päättyessä jokaisella kiire ylös, jotenka ei muuta kuin reunoille lisää miehiä nostokettingeistä kiinni pitäen mahtui toiset neljä. HUIH!

Kaivoksessa oli kiva kun koneita ja kivenmurikoita sai tunnustella. Tosin koneet olivat ruosteisia, kivipölyssä, likaisia, koskettelu ei tuntunut kovin miellyttävältä, mutta sainpa nyt esim. jonkinlaisen tuntuman poraan, jolla on dynamiitille porattu reiät. Ne pystyttiin poraamaan 15 metrin syvyyteen. Moinen pora on varmasti tärissyt käsissä hurjasti eikä lieneen yllätys kaivosmiesten kärsineen valkosormisuudesta, hiussuoniston ongelmista tms.

Kierroksen aikana istahdimme hetkeksi jonkinlaiseen kaivosmiesten taukotilaan katsomaan videopätkää kaivosmiehen työpäivästä. Pätkä alkoi miesten töihin tulolla, hissillä laskeutumisesta itse työtehtäviin. Pätkässä mm. kohtaus, jossa räjähdyspanoksia aseteltiin paikoilleen ja kun sytytys suoritettu kauas räjähdyskohdasta. Video päättyi kaivosmiesten maan pinnalle nousuun. Tytyrissä on tällä hetkellä 15 kaivosmiestä. Aikanaan niitä on ollut pitkälti toista sataa. Taukotilassa, jossa olimme, oli selvästi lämpimämpää kuin museoalueella muualla. Kierroksen aikana kävimme myös avolouhoksen luolassa, jossa seisoimme kaiteen edessä Sibeliuksen musiikkia kuunnellen ja valoshowta katsellen. ”Eriväriset ja rakenteeltaan erilaisia seiniä vuoroin esiinnostavat valot täydensivät musiikin tunnelmaa. Kuvassa valkoinen valo valaisee luolan karheaa, jyrkkää seinämää. Musiikin mukana voimistuvat punaiset valot alkoivat hehkua korkeammalla pienissä luolissa. Luolan suuruus, n. 100 metriä joka suuntaan ei välity, kun kuvassa ei ole mitään mihin verrata.”, kuvaili Kirsi ottamaansa kuvaa. Musiikki sopi hienosti paikkaan. Otto istui jalkaani vasten ja nojasi reilusti. Pelokkaalta se ei näyttänyt, mutta hämmentyneeltä. Muutenkin koira opasti kierroksella hyvin häntä heiluen. Häntä oli tosin välillä aika jäykkä. Alkuun hajut taisi kummastuttaa, sillä nenä viisti maata jatkuvasti ja kuului kunnon nuuskutusta. Oppaan mukaan koiria ei ole aiemmin kaivosmuseossa ollut.

Kierros käytännössä päättyi nykyiseen Tytyrisaliin, jossa järjestetään mm. häitä, syntymäpäiviä tms. sillä erikoisuudella, että kaikilla on oltava kypärät päässään. Aikaisemmin tila oli sepän paja, jossa sepät terottivat porien teriä ja korjasivat työvälineitä.

Pois lähtiessämme löysimme kauniimmat tippukivet

Päästyämme maan pinnalle takaisin aurinko paistoi lämpimästi. Oton turkissa jonkin verran valkoista kalkkia kuten meidän kengissäkin. Mielenkiintoinen parituntinen sujahti. Ei ehkä ihan meikäläisen unelma-ammatti työskennellä kaivoksen uumenissa. Kuulemma jossain päin mailmaa työskennellään jopa viiden kilometrin syvyydessä. Se tuntuu jo todella ahdistavalta ajatukseltakin. Onneksi nykyään turvallisuus on paremmissa kantimissa kuin aikoinaan, vaikka kyllähän sillointällöin uutisista kuulee mailmalta karmivista kaivosonnettomuuksista. Mutta meidän matka jatkui Lohjansaareen ja majotuspaikkaamme Martinpihaan, joka oli viehättävä paikka kaikkine aittoineen.

Julkaistu

Mökkiviikonloppu

Torstaina olin sopinut kuntosali/spinningtreffit, jotka jouduin perumaan heikohkon menkkaolon takia. Harmitti ihan hirvittävän paljon. Olin niin odottanut ystäväni tapaamista ja yhteistä treeni-iltaa. Tajusin kuitenkin huonovointisena, että ei ole mitään järkeä hypätä treenin pyörteisiin ja kenties oksennella sen jälkeen. Vietin rauhallisen koti-illan avokin jo matkustettua mökille. Aina kun suunnittelin lenkille lähtöä Oton kanssa vettä ryöpsyi taivaan täydeltä. Puhuin parit puhelut ja kirjottelin Facebookin chatissa muutaman kaverin kanssa, joten treeni-ilta vaihtui rentoiluun.

Perjantaina lähdin heti aamupäivästä kaverin kanssa mökille ja teehetken jälkeen lähdimme koko porukka kaikkine koirinemme lenkille. Harmaakuono johti joukkoa avokin kanssa ja vauhti oli melkoinen. Mulla oli jalassa vaelluskengät, joista ilmeisesti iskunvaimennus on pettänyt, joten oli ihan liian kovat kengät kävellä eikä oloa helpottanut tietenkään iki-ihanat naistenpäivät. Sitkeästi vain eteenpäin ja olokin koheni, myös Oton vauhti parani. Toisaalta alkumatkasta tie on aika huonokulkuista ja poika kierteli törrökiviä ja vesilammikoita aivan oikeaoppisesti.

Poikkesimme päätieltä sivutielle, josta piti päästä toista sivutietä pitkin takaisin päätielle. Jossain vaiheessa menimme jonkin pidennyksen kautta ja palattuamme päätielle huomasimme olevamme mökistä ainakin viiden kilsan päässä. Koirille Otolle ja Pekolle tuli hyvää opastustreeniä metsäautotietä pitkin. Saimme muutaman vesikuuronkin niskaan, mutta onneksi Ottokaan ei niistä ollut moksiskaan. Palattuamme päätielle ja tajuttuamme miten paljon matkaa oli takaisin, huoli Harmaakuonon jaksamisesta hiipi sydämiin. Vanhus oli siihen asti painanut menemään hyvää vauhtia ja onneksi jaksoi mökille asti. Toki viimeisillä kilometreillä vauhti hidastui ja sijaistoiminnot lisääntyi. Piti juoda vesilätäköstä, haistella tien vierien kasvustoa jne. Loppuvaiheessa Harmaakuonokin innostui vielä kiristämään vauhtia, mutta mökin pihaan päästyämme se pötkähti nurmikolle huokaisemaan. Olihan se tepsuttanut 12.6 km alle kahdessa ja puolessa tunnissa keskinopeudella 5.3 km/h. Voitte arvata, että vanhus lepäsi ja nukkui koko illan päästyään suihkutuksen ja kuivauksen jälkeen mökkiin lampaantaljalleen loikoilemaan.

Avokki ryhtyi saunan lämmitykseen ja me naiset ruuan laittoon. Kaverini valmisti katkarapusalaatin herkullisella oliiviöljy-valkosipuli-Provencen yrtit-sitruunakastikkeella. Minä maustoin lohen sitruunalla, merisuolalla, sitruunaisella kalamausteella ja tillillä. Valmistin myös oman maan perunoista perunanyytin grilliin. Aterialla maistelimme ranskalaista valkoviiniä ja jälkkäriksi hömpsyt Talvilikööriä.

Saunasta kolmasti lampeen ja pari kertaa laiturilta pohkeita uittaen todeten lammen veden viilentyneen edellisviikonlopusta hurjasti. Jaloille kylmä vesi teki hyvää ja vei levottomat jalat loitolle. Sama meno oli lauantai-iltanakin. Perjantaina saunan jälkeen istuskelimme vielä nuotiolla ja sisälle mennessämme lämpötila oli tippunut alle kuuteen asteeseen. Syksy tulee ja viileät yöt, ei auta, ei!

Perjantain lenkillä onnistuin hankkimaan rakot jalkoihini, joten reippailut jäi osaltani lauantaina väliin. Jäimme Harmaakuonon kanssa mökille muiden tehdessä liki kahdeksan kilsan lenkin. Maustoin broilerin rintafileet soijalla, carrylla, valkosipulilla, chihlillä ja yrttisekoituksella. Täytettyihin paprikoihin laitoin sipulia, kesäkurpitsaa, Provencen yrttejä, juustoraastetta ja mustapippuria. Lisukkeeksi kaverini valmisti vihersalaatin johon lisäsi raejuustoa ja tein vielä bataattinyytin. Lenkkeilyn jälkeen koirat juoksentelivat vapaana käyden lammessa useampaan kertaan. Kivaa niillä tuntui olevan. Tarkoitus oli olla pidempäänkin ulkosalla, mutta viileä sää ajoi sisälle.

Ilta kului syöden ja saunoen. Saunan jälkeen paistoin pannarin, jonka kanssa mansikoita ja kermavaahtoa. Iltateen kanssa sitä maisteltiin. Ennen puolta yötä jo kömmittiin unille. Olihan edellisiltana mennyt pajon myöhempään.

Sunnuntaina mökin siivous ja tavaroiden pakkaus. Koirat kirmaili pihassa ja kun aikaa jäi lähdin kaverin kanssa kävelemään. Tosin jalassa kumisaappaat, jotta rakot eivät kipeytyisi entisestään. Vauhtimme ei siis kovin hurja ollut, mutta kaikenkaikkiaan reilut kahdeksan kilsaa taaperrettiin. Tavattiinpa nainen hevosen kanssa ja Otonhan piti pari kertaa haukahtaa tuolle isolle eläimelle 😀 Matka kuitenkin jatkui. Palatessamme ihan viimesillä metreillä onnistuttiin eksymään. Onneksi ei kuitenkaan kovin pahasti. Kilsan verran saatiin lisää mittaa lontostuslenkillemme :D:D

Kotiuduttuamme melkeinpä heti lähdin Marin kanssa ajamaan lainatandemia Kallioon. Oli ihanaa ajella viilenevässä illassa. Nyt ajoimme hieman eri reittiä kuin ajaessamme pyörää Korsoon. Kilsoja tuli reilut 28, keskinopeuden ollessa jotain 15 kilsan paikkeilla. Välillä vähän haahusimme reittiä mistä pitäisi ajaa, mutta pyörä saatiin palautetuksi omistajalleen. Ja nyt kun satulan korkeus oli sopiva lukkopolkimilla ajo pääsi oikeuksiinsa. Oli mahtavaa ja nyt oikeastaan haluaisin omaan pyöräänikin lukkopolkimet. Ja kun viikonlopuksi on luvattu hyvää säätä kovasti toivoisin pääseväni tandemlenkille, sillä vietämme viikonlopun kaupungissa. Saas nähdä miten käy.

Kotimatkalla junassa alkoi uni silmiä painamaan. Avokki odotteli ilta-aterian kanssa, joten ruokaa massuun, iltateehetki ja unille. Mukava viikonloppu oli vietetty ja mukavasti liikuttu. Tästä on hyvä jatkaa syyskuuhun!

Julkaistu

”Hyiiii, mä kastun ja mun varvasvälikarvanikin”

viestitti Otto-poika koko koiran olemuksellaan aamupäivälenkillämme.
”Jos menisin ihan pieneksi ehkei sadepisarat osuisi minuun.”
”Voi ei, en minä voi näyttää suojatietä, kun edessä on niin paljon vettä.”
”Tie vasemmalle, ja paskat. Siinä on vettä, ei siinä voi kävellä. Minä pistän tassut tanaan.”
”Kyllä nuo vesilammikot ovat sitten kamalia.”

Lähdimme aamupäivällä Oton kanssa reippailemaan. Kiersimme Metsolan suon ja rakas oppaani oli menotuulella, joten kävelyvauhti pysyi koko ajan reippaana. Rinnassani sykähteli tyytyväisyys ja onnellisuus. Aurinkokin paistoi hetken pilvien lomasta. Oli olo, että Otto-herran jumittelut on ainakin hetkeksi selätetty ja nyt voidaan nauttia vauhdin hurmasta.

Kierrettyämme ulkoilualueen, päätin tehdä vielä lisälenkin, lenkin jonka kävelimme Oton kanssa ensikerran kohdatessamme. Hetken koira hämmästeli, että eikö vielä kotiin. Lähti kuitenkin lisälenkille innoissaan tajuttuaan homman juonen 😀 Lähdimme tarpomaan asfalttia ja parit tiet poika näytti hienosti, onnellinen olo vain sisälläni kasvoi. Lehtolantien ylityksessä Otto jostain syystä ei heti hakeutunutkaan jalkakäytävälle vaan olimme siitä muutaman sentin päästä. Onneksi ystävällinen ohikulkija neuvoi meidät oikeaan kohtaan. Käännyimme vasemmalle Metsolantielle, jossa Otto on aina hidastellut syystä tai toisesta. Nytkin vähän sain kannustaa ja patistaa, mutta reippaus löytyi taas. Otto olisi kovin mieluusti kääntynyt Siilitielle, mutta halusin jatkaa edemmäksi seuraavaan tienhaaraan. Jos olisimme toimineet Oton tahdon mukaan emme olisi joutuneet hirvittävään kaatosateeseen. Jatkoimme kuitenkin eteenpäin ja Otto ”tarjoili” minulle hiekkatietä, joka oli pihatie. Poika ei olisi millään halunnut jatkaa matkaa ja talon asukas kävikin kyselemässä tarvitsisimmeko apua. Tuossa vaiheessa ripsi jo vettä ja saatuani varmistuksen Majavatien olevan seuraava tie, jatkoimme matkaa. Tai ainakin se oli tarkoitus.

Taivas repesi ja avasi hanansa, vettä tuli riittämiin! Otto käpertyi pieneksi, niin pieneksi kuin seistessä vaan voi. Koiran elekieli kertoi ”Voi ei, mitä mä teen, mä kastun? Hyi, tää on märkää ja inhaa.” Tiennäytöstä ei tietoakaan enkä itsekään sateen kohinalta kuullut mitään. Ohi mentiin Majavatiestä, että heilahti 😀 Onneksi tajusin tapahtuneen pian ja palasimme. Tiekin löytyi, mutta eihän sitä syrjässä voi kulkea kun tiellä on vettä ja varvasvälikarvatkin kastuu. Jos nekään siinä vaiheessa kuivat olivat. Vauhti meinasi märkyyden takia tyssätä kokonaan ja koiraa sai todella patistella ja komentaa eteenpäin.

Ihme kyllä seuraava käännös onnistui, tosin pienin haahuiluin. Sade oli vähän laantunut ja taas kuulikin jotain. Pyysin Ottoa näyttämään suojatien oikealta, mutta arvaattekin jo: suojatie oli kadonnut, tai ainakin sen alussa iso vesilätäkkö. Eihän sitä voi näyttää, eikä ainakaan tietä ylittää. Parempi siis jatkaa matkaa. Tapasimme mieskulkijan, joka kyseli tarvitsemmeko apua. Kerroin, että tarkoitukseni oli ylittää katu ja mennä kotitiellemme. Arvelin tosin jo ohittaneeni suojatien. Mies varmisti asian, joten lähdimme palaamaan. Ja kappas, suojatie oli palannut paikoilleen, tai ehkäpä vesilätäköt oli enemmän toisesta suuntaa lähestyttäessä kohdalla, mutta nyt se saamarin raitapaikka löytyi. Päästiin tien yli ja kotitielle. Syrjässä ei pysytty, jos ”vaadin” syrjän, koira pysähtyi. VETTÄ, sitä niin kamalaa VETTÄ!!! Lopulta olimme kuitenkin kotiovella ja Trackerin mukaan kävelleet 5.20 km lenkin aikaan 1 h 11 min keskivauhdilla 4.4 km/h. Viimeseen 500 metriin meni varmasti aikaa parisenkymmentäminuuttia :D:D

Että voi yhteen reilun tunnin lenkkiin mahtua monenmoisia tunteita onnellisuudesta, turhautumiseen, rentoilusta hermostumiseen. Kaikesta huolimatta en vaihtaisi elämää opaskoirattomaan versioon. Karvakuonon kanssa saa kokea niin paljon yhdessä kulkiessamme. Ja nyt tuolle viimeiselle pätkälle voi nauraa. Samalla kuitenkin toinen puoli minusta miettii miten Otto vähän siedättyisi vedelle, miten se oppisi kulkemaan niin ettei lätäköt pilaisi sen työn tekoa??? Niitä pirun lätäköitä kun vaan sattuu olemaan aikas paljon. Tässä viimesen kahden viikon aikana on vettä tullut koko kesän edestä ja syksynkin. Ja sitä sadetta tulee varmasti taivaalta tulevina syyskuukausina vielä paljon, joten olisihan se mukavaa kun tiet ja suojatiet eivät lakkaisi olemasta vesilätäköiden takia. Mutta onneksi ne taas palaavat kuivempina kausina, ja joskus jopa silloin kun kohdetta lähestytään vastakkaisesta suunnasta…

Julkaistu

Luukuulokkeet

Eilisaamuna Oton kanssa kävellessäni minusta tuntui, että kesä on ohi ja syksy alkamassa. Onhan elokuu jo loppupuolellaan, joten ehkä tunne on aivan oikea, vaikka sunnuntaina pyöräilimme Porvoosta upeassa aurinkoisessa ja lämpimässä kesäsäässä. Aamu tuoksui syksyltä ja syystuuli puhalteli ympärillämme ja lisää syksyn merkkejä oli luvassa kokousten alkamisestapäätellen. Istuin kolmituntisessa Opaskoirayhdistyksen hallituksen kokouksessa, joten kyllähän yhdistystoiminnan viriäminen on selvä syksyn merkki 🙂

Kokouksen jälkeen piipahdin Näkövammaisten keskusliitto Ry:n Apuvälinemyymälässä Aviriksessa, sillä olin kuullut sinne tulleen myyntiin ns. luukuulokkeet, joita on kehuttu esim. kaupungilla liikuttaessa ja navigaattorohjelmia käytettäessä esim. iphonella. Aviriksen verkkokaupan sivuilla kuulokkeista sanotaan:
”Aftershokz Sportz M2 -kuulokkeet ovat ns. luukuulokkeet (bone conduction), jotka eivät tule korvien päälle, vaan asettuvat aivan korvien eteen leukaluiden päälle. Tästä ääni kulkeutuu kallon luiden kautta sisäkorvaan. Luukuulokkeet eivät siis peitä muita ympäristön ääniä, joten käytettäessä ne ovat perinteisiä korville tulevia kuulokkeita turvallisemmat.
Langalliset Aftershokz Sportz M2 -luukuulokkeet on varustettu mikrofonilla, joten niitä voidaan käyttää handsfree-laitteena matkapuhelimen kanssa. Kiinnitysklipsillinen äänenvoimakkuuden ym. ohjausyksikkö on kiinni kuulokkeiden johdossa. Pakkauksessa USB 2.0 -kaapeli ohjausyksikön lataamista varten. Ohjausyksikön toiminta-aika 12 tuntia, latausaika 3 tuntia.
3,5 mm standardiliitäntä
Kuulokkeet ovat väriltään mustat oranssein tehostein
Mukana säilytyskotelo”

Kuulin luukuulokkeista ekan kerran viime talvena ja kiinnostukseni heräsi jo silloin. Epäilin kuitenkin vaikuttaisiko otoskleroosi korvissani äänen kulkeutumiseen ja yli sadan euron hinta myös vähän hirvitti – kuulokkeista. Tuolloin niitä ei saanut myöskään Suomesta.

Nyt kun olin joka tapauksessa Iiriksessä (palvelu- ja toimintakeskus) oli hyvä tilaisuus käydä Aviriksessa testaamassa kuulokkeet, ja koska testaus osotti mun kuulokkeilla kuulevan, ostin sellaiset. Vielä ei paljoa käyttökokemusta ole. On ollut melkoiset sadepäivät, joten ollaan tyydytty tavallisiin tuttuihin lenkkeihin. Eilisiltana piti tietysti niitä kotosalla testailla. Toinen lisälaite minkä Iphoneen haluaisin (kuulokkeita toki voi käyttää muissakin laitteissa) on erillinen näppis. Kosketusnäytöllä kirjoittaminen on turkasen hidasta ja vaivanloista. On olemassa ohjelma mbrail, jolla voit kirjoittaa pistekirjoituksella näytölle. Olen sitä jonkin verran testaillut, mutta kärsivällisyys on loppunut monta kertaa. Huomenna olen menossa ostamaan ulkoiluhousuja, saas nähdä hipsinkö myös näppiksiä myyvään kauppaan…

Nyt kun helteet ovat loppuneet molemmat koirat ovat piristyneet hurjasti. Oton kävely on reipastunut ja päivä päivältä on tarvinnut vähemmän ja vähemmän poikaa kannustaa, hoputtaa kulkemaan reippaasti. Nyt iltalenkki meni ihanalla tempolla. Lisää sellaisia jookos Otto! Harmaakuonon virkistyminen ilahduttaa erityisesti. Nyt herra on innoissaan ja jaksaa myös tepsuttaa reippaasti kulkien. Pientä harmia on, Harmaakuonon ihotulehduksen jäljiltä oleva läikkä elää omaa elämäänsä välillä kuivahtaen ja pienentyen, välillä taas kostuen ja aueten. Raivostuttavaa, täsmälleen samaa mitä viime syksynäkin. Lisäks Otolla lievä silmätulehdus ja korviin saatiin hiivan estolääkitys aamulla lääkärissä käydessämme. Mutta kaikenkaikkiaan meillä menee mainiosti, joten on hyvä pujahtaa kirjaa kuuntelemaan ja unille laitettuani ensinmäistä kertaa koiran silmiin silmävoidetta. Sanoisin ettei sokkona ihan niitä helpoimpia juttuja. Tunnustelet missä silmä on, avaat luomet erilleen ja koetat saada voiteen alaluomen sisäpuolelle. Toivotaan, että jotain todella menee oikeaan kohtaan. Arvatkaa vaan pyydänkö aina näkevän apuja kun se on nyt viikon aikana mahdollista? Korvien putsaus ja lääkitseminen on tuttua Harmaakuonon korvatulehdusvuosien ajoilta, joten korvan hoitamiseen luotan itseeni ja toimintaani. Silmät jännittää.

Julkaistu

Uintiennätys – kaksi kilsaa

Eilen sain Fb:n postiin viestin henkilöltä, joka on kesällä rantautunut tänne Pk-seudulle ja hän kirjoitti voivansa lähteä kanssani uimaan. Kyllä keväällä taisi sittenkin kannattaa ilmoitella vähän joka puolella perustamastani ryhmästä Tandem-pilotit jonne tämäkin liittyi ja nyt otti yhteyttä, yes! Sovittiin heti tälle aamupäivää uintitreffit, yes!

Olikin mukavaa pulahtaa uima-altaaseen pitkästä aikaa, edelliskerrasta on jo yli kaksi kuukautta. Yleensä tauon jälkeen polskin sen reilun kilsan. Nyt meillä ei ollut mitään aikarajaa, joten polskimme tyytyväisinä pitkään. Alussa ei ollut juurikaan takkuisuutta kuten yleensä tauon jälkeen. Pyöräillyt kilsat ja eilisillan hepostelut vähän tuntui jaloissa, mutta hyvin jaksoi polskuttaa.

Kun olin uinut 1650 metriä aikaa oli mennyt 90 minsaa ja kahden tonnin raja niin lähellä. Kaveri kysyikin uinko sen. Hetken emmin, että en ole aiemmin uinut, mutta olis niin hollilla. Kaveri totesi vain ”anna palaa” ja niinpä jatkoin. Olihan jäljellä enään seitsemän edestakaista altaanväliä. Reissuun lähdin ehkäpä vähän turhan kevyellä aamupalalla, joten vatsassa kurni nälkä. Polskin kuitenkin kaksi kilometriä aikaan 1 h 50 min. Ei vauhti mikään hurja ollut, mutta varmastikin minun raskaalla uimatyylilläni ihan hyvä, ja siitähän voi sitten yrittää pudotella minuutteja pois 😀 Mutta nyt olen tehnyt sen, olen uinut 2 km!

Avokki teki minulle kotona palautusjuoman, jota siemailin selatessani sähköposteja ennen kuin ryhdyin valmistamaan jauhelihapastaa. Syötyäni oli oikaistava hetkeksi sängylle ja unihan se silmiä alkoi painamaan. Onneksi ohjelmassa oli vielä lenkkitreffit. Kävimme pienellä 4.7 kilsan lenkillä Marian ja koirien kanssa. Etenkin alkumatkasta Otto maleksi keskinopeuden jäädessä 3.9 kilsaan. Mitä pidemmälle päästiin sitä reippaammin poika kulki ja viimesellä kilsalla päästiin jo 5.3 kilsan vauhtiin 🙂 Kokonaiskeskinopeutemme oli 4.5 km/h. Toivottavasti Otto jatkaa säiden viilentyessä reipastumistaan. Kovasti sitä saa koko ajan kannustaa ja kehua, vaatia kävelemään reippaasti. Se on aika kuluttavaa ja rasittavaakin. Ehkä kun vaan vielä jaksaa taistella ja tehdä lujasti töitä maleksimisesta päästään eroon – tai sitten ei… Joka tapauksessa oli mukavaa kävellä ystävän kanssa kuulumisia vaihtaen. Täällä vielä nautittiin vissyvedestä rupattelun jatkuessa. Otto ja Harmaakuono pyrkivät saada Thean leikkiin, mutta eipä naista kiinnostanut :D:D Me taistelimme saadaksemme Sports Trackerin jakamistoiminnon toimimaan. Ei onnistuttu. Välillä olisi kiva, jos pystyisin jakamaan ”hurjimmat” lenkit kavereilleni :D:D Taitaa olla vähän hullua???

Julkaistu

Hiipuvat helteet – rela viikonloppu

Superhelteet ovat ohi ja nyt saimme nauttia normikesälämmöstä, jossa jo syksyn tuoksahdus/tuulahdus. Lammen vesi viilenee hyvää vauhtia, lähteistä pulppuaa kylmää vettä auringon lämmittäessä pintaa edelleen häviten päivä päivältä yön viileydelle. Pimeä aika pitenee ja yöt viilenee, syksy hiipii vakain askelin superhelteet työntäen pois. Nyt viikonloppuna ei ole ollut läkähdyttävän kuumaa ja pihalla on jaksanut touhuta. Avokki raivannut rikkaruohoja, poimittu yhdessä nelisen litraa karviaisia, siistitty kasvimaata jne. Karviaisten poimiminen on kyllä hidasta piikkien takia. Ja tutustuinpa vattupuskaankin, jossa piikkejä vielä tiuhempaan. Ymmärrän hyvin etten löydä vapaaehtoisia vadelmien kerääjiä, vaikka kuinka houkuttelisin. Vadelma oli levittäytynyt nimittäin karviaispensaaseen 😀 ja multa meinas palaa pinna marjoja etsiessäni repivät, pistävät piikit. Nyt kuitenkin pakkasessa on talveksi myös karviaisia, ihanaa.

Oman maan antimia laitoin eiliseen salaattiin, tammenlehteä, rukolaa ja herneitä. Herne on tosi kuivunutta ja sato jääkin aika heikoksi. Tomaatit ei vielä kypsiä. kuukausimansikasta herkuteltiin eilisiltana satoa. Eilen savustettiin proilerfilepihvejä joita salaatin kanssa syötiin. Avokin lämmittäessä saunaa innostuin neulomaan valokranssiin neulepäällistä, joka on päättelyä vaille valmis. Ennen saunaa lähdimme lenkille. Tie oli välillä aika möykkelikköä ja etenkin alkumatkasta Otto opasti varovasti hitaalla vauhdilla, varmuuden lisääntyessä vauhtikin onneksi parani. Harmaakuono paineli avokin kanssa edellä kuulemma hihna kireällä. Vanhuksella menohalut hurjat hännän heiluessa pystyssä. Käveltiin 4.6 km/55 min ja lenkin jälkeen pulahdus lampeen. Siitä olikin ihana aloittaa saunominen. Vissyä, lammessa pulahtelua ja saunomista… Ah! Ja vielä puolilta öin reilu tunti nuotiolla.

Tänään karviaispuskassa oltuamme oli ihana pulahtaa lampeen kuten eilenkin pihapuuhastelun jälkeen. Kävinpä nyt illalla vielä toistamiseen polskimassa. Alun perin oli tarkoitus lähteä vielä lenkille, mutta avokin allergialääkeväsymys sai lenkin siirtymään toiseen hetkeen. Neuloin päällistä kuunnellen kirjaa Kadonneet lapset ja perkasin karviaiset. Reilu viikko sitten poimin, perkasin ja pakastin pari litraa mustaherukoita. Punaherukoita tuli niin vähän, että ne popsittiin jo aiemmin jäätelön kanssa. Ruuaksi valmistin jauhelihalla, sipulilla, valkosipulilla ja juustolla täytettyjä paprikoita, jotka grillattiin. Ihanaa syödä ulkona. Toivottavasti vielä lämpimiä kelejä riittää alkusyksyn mökkiviikonloppuihinkin.

Kyllähän se vaan niin on, että hiljalleen kesä kääntyy syksyksi ja mietinnässä on mitä kaikkea arkipäiviinsä ehtii mahduttamaan. Haluan niin paljon kaikkea, paljon töitä, paljon käsitöitä ja liikuntaa. Harkitsen ilmottautumista alottelijoiden keramiikkaryhmään ja pienrottinkityökurssille, haluan tutustua lähisaliin, jossa ehkä voisin ruveta käymään spinningtunneilla. Paikka olisi kävelymatkan päässä, joka on ihan huippua. Nyt vaan tarvitsee käydä tutustumassa ja laskea ehdinkö kolmessa kuukaudessa käymään kymmenen kertaa tunneilla. Oletan, että kyllä… Ja niitä töitäkin olis tehtävä, jotta kaikki nämä harrastukset olisivat mahdollisia… Toivottavasti ensi viikolla selkiytyy taas lisää ja arki alkaa lytämään uomansa.

Eilen tämä blogi täytti NELJÄ VUOTTA! En todella kuvitellut aloittaessani, että bloggaan vielä tänäänkin. Ehkä tmä olisi loppunutkin aiemmin, jos olisin tiukasti kirjoittanut vain yhdestä aiheesta. Nyt kun kirjoittelen vapaasti milloin mistäkin tekstejä tuntuu syntyvän aika tasaseen tahtiin. Tämä taitaa olla 460. postaukseni ja rekisteröityneitä lukijoita 53, blogin näyttöjä lähes 60 tuhatta, joten kaippa täältä on jotain luettavaakin löytynyt. Ja toivottavasti löytyy jatkossakin. Nyt kuitenkin pujahdan peiton alle kuuntelemaan kirjaa ja yöunille. Aamulla möksän siivous ja paluu kaupunkiin.

Ps: En vieläkään tiedä miten nykyään saa lisättyä tekstiin videon. Edellisen postauksen koirien uintivideo odottaa edelleen ratkaisevaa vihjettä.

Julkaistu

Kesäkuulumisia :)

Matkalla mökille ostin laatikon mansikoita ja niitä putsatessa muistui mieleen äidin tarina asiakkaasta, joka osti mansikoita ja seuraavana päivänä tuli vihaisena valittamaan mansikoiden olleen pilaantuneet. Äiti oli ollut kummissaan ja saanut kuulla asiakkaan putsatessa marjoja hänen käsiensä värjääntyneen punaisiksi 😀 Niinpä taisi minullakin värjääntyä kantoja poistaessani :D:D Mutta mansikat olivat makeita, kiinteitä ja tuoreita. Taisipa omaan suuhun livahtaa ainakin litra mansikoita.

Perunamaalla potut aloittelevat kukintaansa ja varhaispottupenkissä kukkivat jo, joten tällä lomapätkällä päästään herkuttelemaan oman maan perunoita. Myös musta- ja punaherukat kypsyvät varmastikin viikon aikana kuten myös karviaiset. Niitä onkin paljon. Yrttipenkistä pinaatista on jo eka sato kerätty ja tammenlehtisalaattiakin maisteltu. Basillika, rukola, persiljia ovat jääneet todella pieniksi, mutta herne kasvaa hyvin. Viime perjantaina pistelin tukikepit ja langat niille. Tomaatit kepitettiin jo kesäkuun lopussa.

Vietimme viime viikon mökillä kahden ystävämme vieraillessa täällä. Ti-to – välillä saimme seurata Oton ja sen työtoverin Aidan relausnujuamisesta. Koirat jatkuvasti painivat, kirmasivat Harmaakuonon niitä komentaessa, ja yrittipä vanhuskin välillä leikkiin mukaan ryhtyä etenkin jos koirilla oli keppi vedossa. Se onkin melkoinen näky ja kuulu kun kolme koiraa repii samaa keppiä jokainen eri suuntaan 😀

Lauantaina saapui Viki-opas emäntänsä kanssa. Nytkin leikkimistä riitti. Suoranaista painimista oli aika vähän, enemmänkin ajettiin toisiaan takaa. Siinä koirien touhuja seuratessa vaihdettiin ihmisten kesken kuulumisia, uitiin, syötiin grilliruokaa, saunottiin ja istuttiin nuotiolla. Päivät meni vauhdilla ja molempia ystäviä oli ihanaa tavata ajan kanssa. Sunnuntaina olikin väsymystä ilmassa, sillä istuimme Tiinan kanssa nuotiolla pitkälle yöhön. Tänäkesänä tuo nuotio on ollut ystävien juttelupaikka ja todella toimiva sellainen 🙂
Kyllähän viikon aikana saatiin myös hommia tehdyksi; avokki leikkas nurmikon ja poraili pari kiveä kiviporallaan mun laittaessa marjapensaisiin linnunpelättimiksi foliosuikaleita ja kepitellessä herne jne.

Kaupungissa viivyin sunnuntai-illasta tähän päivään. Aamulla pääsin pitkästä aikaa ajelemaan tandemilla, ei edes pikkusade tahtia haitannut. Tehtiin Virvan kanssa tunnin lenkki 14.3 km. Ihanaa oli päästä liikkumaan! Heinäkuun liikkumiset ovat olleet todella vähissä. Onneksi maalipallohuuman keskeltä pääsin kuun alussa Lauran kanssa hikoilemaan kuntosalille ja spinnupyörän selkään.

Mutta näinä viikkoina mökkeilyn lisäksi on mahtunut paljon mukavia asioita. Kesäkuun viimeisenä lauantaina lähdimme Silmukkasiskojen kanssa Tallinnaan. Sääkin oli meille suosiollinen kuten myös ystäväni polttariseurueelle. Tallinnassa kiertelimme vanhassa kaupungissa pääosin pienesti shopaten. Istahdimme aurinkoiselle terassille viinilasillisille, jonka jälkeen tallustimmekin syömään. Aterian jälkeen vain kuljeskelimme ja kävimme joissakin lankakaupoissakin. Yhtäkään lankaa en ostanut. Niitä on nurkissa niin paljon ja kun tämä neuloosi on viettänyt hiljaiseloa, ei mitään järkeä ostaa uusia lankoja ennen kuin neuloosi oirehtii taas. Tosin nyt olen tehnyt jonkin verran kauluria, vielä kolme levennyskerrosta ja välikerrokset, mutta loppusuoralla ollaan.

Tuo lauantai oli pitkä päivä. Treffattiin satamassa 7.15 ja kotona olin kahdelta yöllä, sillä lähdin vielä polttariseurueen illan viettoon. Joimme sankarin kotona kuoharia ja kävimme puistossa istuskelemassa. Päivällä aiemmin polttarisankari pukeutui penisasuun ja kulki Bride-kulkueessa, nautiskeli herkkuja lahtelaisessa ravintolassa ja oluita oluttapahtumassa. Heidän palatessaan Lahdesta minut napattiin kyytiin ja keskustassa hengailun/biletyksen sijaan minulle sopi puistoilu mainiosti. Seuraavana päivänä oli taasen väsyä ilmassa ja syksyinen sadesää. Oton ja Aidan nujuamista (koira meillä hoidossa) oli viihtyisää seurata ja ihanaa nähdä niin onnellinen morsian polttaripäivästään hakiessaan koiransa kotiin.Seuraavana lauantaina vietettiinkin häitä maaseudun rauhassa. Juhla oli rento ja ihanasti hääparin näköinen. Oli huippukivaa tutustua uusiin ihmisiin ja nauttia kesäillasta.

Halusin ostaa juhlaan uuden mekon. Ostin mekon, jossa vaalea pohja ja sinisiä kuvioita. Tahdoin myös uudet juhlakengät ja ostin elämäni ekat kiilakorkokengät ja kylläpä ne oli tukevat kävellä, vaikka olivatkin korkeat korot 😀 Meikäpätkälle tuli lähes kymmenen senttiä pituutta lisää. Tuona vaateshoppailupäivänä tapasin Marjan. Söimme Silvopleessa herkullisen kasvisaterian. Kierreltyämme lähialueella käyden mm. Ekolossa palasimme jälkkärille. Söin elämäni ekan raakakakkupalan, tiramisuherkun ja hyvää oli. Oli myös aika kallis, jos vain palan kokoa katsoo, mutta tuhtia täyttä tavaraa ja vieläpä terveellistä.

Maanantaina vietimme ihanan illan juhlien Lauran synttäreitä Silmukkasiskojen kesken. Laura oli leiponut herkullisen gluteeinittoman juusto-rahkakakun, NAM ja nam! Ja kyllähän me neulottiinkin, kuulemma kuvatodisteita on 😀 On siis kädet tehneet muutakin kuin pistänyt herkkuja suuhun 🙂 Seuraavaa Silmukkasiskomiittiä ei ole sovittu, mutta toivottavasti pian. Syksylle on suunnitelmia mm. Tampereen kädentaitomessut ja shoppailupäivä Porvoossa.

Viime postauksessa olin maalipallohuumassa, josta kai olen aika hyvin selvinnyt. Toki edelleen harkitsen menisinkö kokeilemaan miltä pelaaminen pitkästä aikaa tuntuu. Mm-kisat pelattiin päätökseen 5.7. Suomen miesten pelatessa Brasiliaa vastaan loppuottelussa. Brasilia oli tyly kisaisännille vieden ottelun tylyin numeroin 9-1. Mutta Riion paralympialaisiin paikka tuli, joten varmasti sinne jäi nälkää ja kovasti. Eipä siis muuta kuin kovaa treeniä jatkossakin!

Julkaistu

Luennointijännitystä, hepostelua, ystäviä, uintia

Musat soi ja rauta ryskää 😀 Avokki alakerrassa kasvattaa voimiaan. Minä istun tässä teemuki nokan alla hiukan jännittynein mielin. Nimittäin menen tänään Vantaan Opaskoirakoulun yhteistoimintakurssilaisille luennoimaan koirahieronnasta ja näyttämään heille perusotteita miten käsitellä koiraa. Olen joskus aluetapaamisessa pitänyt luennon koirahieronnasta eikä se minua juurikaan jännittänyt. Nyt jännittää, sijaistanhan kouluttajaa, joka normaalisti luennon pitää. Mutta samalla olen iloinen mahdollisuudesta päästä puhumaan tärkeästä asiasta, sillä työkoirille hieronta on kyllä ihan ehdoton apu työssä jaksamisessa. Eilisiltana hieroin tuon vanhan herran Harmaakuonon Oton tassuttaessa mustasukkaisena vieressä. Lähipäivinä täytyy suoda sillekin oma rentoutumishetkensä.

Torstaina luonamme oli hoidossa ystävämme 12-vuotias Nelli-tyttö. jolla jäykähköt lonkat, joten muori pysytteli alakerrassa ja viihtyikin siellä yllättävän hyvin, vaikka omat koiramme toohotti täällä ylhällä. Iltapäivällä saimme vielä neljännen koiran taloon Pekko-pojan saapuessa käyttäjänsä kanssa kyläilemään. Otto ja Pekko nujusivatkin lähes koko ajan. Harmaakuonoa ärsytti moinen ja komentohaukku oli kiukkuisen kimakka 😀 Meille ihmisille maistui ”terveyspannari” kermavaahdolla ja raparperihillolla. Pannarissa oli tattarijauhoja eikä juurikaan sokeria. Leivoin pannarin jo edellisiltana ystävän tullessa iltakahville. Hän saa opaskoiran näinä viikkoina, joten jännitys tapissaan, joten ei varmasti vaikea kuvitella mistä puhuimme.

Tuolloin keskiviikkona olin tekemisissä hiukan isompienkin eläimien kanssa kuin koirat. Oltiin ratsastamassa ja sekös teki mielelle hyvää. Olin aika huonotuulinen/turhautunut. Tandemini oli huollossa ja stressasin saanko ajokavereita, turhautti ruinuaminen ja ainainen pyytäminen. Laitoin Facebookissa asuinalueeni ryhmään viestiä. Viesti meni moneen muuhunkin paikkaan. Ehkä rummutus kuitenkin kannatti, sillä tälle viikkoa on sovittuna kahdet pyöräilytreffit, ihanaa!!!

Niin siinä kävi, huono tuuli jäi ratsastuskentälle enkä muistanut ottaa sitä tunnin jälkeen mukaani. Ratsastin Sebulla, joka on etupainoinen hevonen. Siinä ei ole varaa istua etupainoisesti, tai ratsastus tuntuu hyvin epämukavalta. Ehkäpä hyvää treeniä minulle etukönöttäjälle. Tunnilla ravattiin paljon. Meillä molemmilla oli ravitahtiset hevoset. Ystäväni laukkasikin pienet pätkät. Ravissa uskalsin aika hyvin kannatella käsiä oikeaoppisesti edessä enkä tarttunut jatkuvasti satulan kaareen. Kevennys sujui myös. Jostain syystä minulle se on jopa helpohkoa ja oikeassa rytmissä mennessä tunnen yhteenkuuluvaisuutta hevosen kanssa.

Loppukäynnit tassuttelimme läheisellä pellolla. Se oli mukavaa vaihtelua kentän kiertämiseen. Ennen tuntia kokeilimme kavioiden putsaamista. Kyllä ratsastamisesta tuli taas vaan niin hyvä mieli, joten pakkohan oli löytää seuraava aika mahdollisimman pian, joten viikon päästä taas kopodi-kopodi 🙂

Viikon päästä on myös seuraavat uintitreffit. Viimeksi polskin viime maanantaina. Yleensä ollaan uimassa aamusta tai aamupäivästä, nyt tapasimme kolmen pintaan. Hallilla oli aika vähän väkeä. Uimme reunaradalla ja viereisellä radalla oli kilpauimareita. Heidän valmentajansa kuljeskeli aika paljon reunaradan sivussa ja omien uimareidensa radan päädyssä. Kovasti mies kannusti uimareitaan ja ohjeisti heitä. Itsellä oli vähän sellainen räpiköintiolo. Tuskinpa valmentaja minun tekemisiini tai tekemättä jättämisiini huomiotaan kiinnitti. Uintitekniikassani olisi paljon korjattavaa, joten eipä neuvot olisi pahasta olleetkaan. Joka tapauksessa polskuttelin 1800 m/90 min. Se kahden kilsan rajapyykki oli jo niin lähellä, mutta ei vaan aika riittänyt 🙁 Vielä mä sen kuitenkin uin. Olen tainnut uhata niin jo pari vuotta sitten täällä blogissakin, joten ”pakkohan” se on toteuttaa. Mutta nyt on aika toteuttaa siirtyminen luentopaikalle. Pitäkäähän peukut pystyssä, että osaan edes jotain järkevää kuulioille kertoa :D:D