Heinäkuun alkupuolella elelimme jännittäviä päiviä opaskoirani Oton hammasoperaation vuoksi. Kun opaskoiralla on terveyden kanssa ongelmia, on huoli suunnaton. On sellainen olo, kuin olisi itsekin kipeä. Koiralleen haluaa antaa parasta mahdollista huolenpitoa. Se auttaa minua liikkumisessa ja minun tehtäväni on vastavuoroisesti huolehtia sen hyvinvoinnista.
Videolla reippaillaan, lenkin jälkeen Otto nauttii vapaudesta, teen sille punkkisyynin, harjaan, pesen ja ruokin samalla kertoen Oton vaivoista ja niiden hoidosta. Kerron myös Oton reagoinnista reilun vuoden takaa, kun itselläni oli suuri huoli sydämessä.
Opaskoirani Otto on tärkeä osa elämäämme. Se opastaa minua teillä, poluilla, kaupungissa, luonnossa. Nyt mökkiolosuhteissa kaupunkiliikkumista ei ole tullut eikä sitä tähän videolle ollut mahdollista nyt saada, mutta pääsette katsomaan miten Otto opastaa minut mökkiautotieltä mökin pihaan. Opaskoira tarvitsee myös hoitamista ja huoltoa, jonka teemme mielellämme ja kiitollisena hänen tekemästään työstä. Rauno leikkaa Oton kynnet ilman näköapua. Itse en uskalla sitä tehdä. Voi miten ihanaa on istua Otto vierellä harjaten sitä. Koira rötköttää tyytyväisenä tuhisten ja kuollut karva saa kyytiä.
Tottahan toki hoitamiseen ja huolehtimiseen liittyy paljon muutakin mitä videolla esitetään. Sellaisia ovat esim. korvien putsaus, punkkisyyni, madotus, tarvittaessa lääkitseminen, koiran tunnustelu, jotta mahdolliset patit yms. huomataan mahdollisimman alkuvaiheessa. Toimin myös koirahierojana joten Ottokin saa minulta hierontaa. Opaskoira on niin paljon muutakin kuin apuväline, se on rakas ystävä, joka mahdollistaa niin paljon. Toivottavasti välittäminen ja rakkaus välittyy videoklipissä.
Opaskoiran päivä -harjausta, kynsienleikkuuta ja lenkkeilyä
Rauhallinen aamu ja paikallisiin käsitöihin tutustumassa
Torstaiaamuna nukuimme hiukan pidempään, nautimme aamiaista kaikessa rauhassa ja pakkasimme rantakassit biitsiä varten. Tosin oli aavistus siitä ettei rantakamppeita tarvittaisi, sillä sen verran viileän oloinen sää.
Rauhallisen aamun toimet tehtyämme ajelimme Posion keskustaan tutustumaan Ingan tupa –käsityömyymälään. Siellä oli paikallisten käsityöläisten töitä valikoiman ollessa monipuolinen. Kiertelimme myymälässä tunnustellen ja tutustuen tuotteisiin.
Komea karhun muotoinen puinen pulloteline
Ostosten jälkeen istuimme Ingan tuvan terassilla jäätelöistä nauttien
Istuskelimme vilttien päällä kasseistamme lisää lämmintä vaatetta hakien. Ei tarvinnut ajatellakaan uimista tai ranta-asuun pukeutumista. Nauroimme biitsipäiväämme ja tovin Paskaperäharjulla värjöteltyämme lähdimme takaisin majatalolle.
Paskaperänharjulla Livojärvellä
Yllätysohjelma
Seikkailuapinoiden majatalolla söimme myöhäisen lounaan, jonka jälkeen oli hetki omaa aikaa. Kokoonnuimme ruokasaliin neljän pintavilla Koillis-Sanomien toimittajan Petri Markkasen haastatteluun sekä kuulemaan mikä on yllätysohjelmanumero, jonka Heidi oli meille järjestänyt. Kertoilimme toimittajalle upeasta viikostamme niin meidän näkövammaisten, peesareiden kuin yrittäjänkin näkökulmasta.
Koillissanomat toimittaja Petri Markkanen ja kuvaaja Mikko Halvari
Minuutit kuluivat ja juttutuokiosta toimittajan kanssa oli aika siirtyä arvuuttelemaan mikä yllätys meitä odottikaan. Heitimme hurjia arvauksia ja Outi osui lähimmäksi – lähtisimme kokeilemaan Ruoppivaaraan kalliolaskeutumista. Kuulostihan se aika hurjalta, mutta Heidi haastoi toimittajan osallistumaan silmät peitettyinä ja toimittaja otti haasteen vastaan.
Jännitystä ilmassa
Ajoimme Ruoppivaaraan nousten koko ajan ylemmäksi. Jännitystä oli ilmassa. Perillä meitä oli vastassa Outdoor Passion Finlandin Jussi Tupasela ja Lotta Sandvik, erittäin ammattitaitoiset rauhalliset oppaamme. Katsottuamme koirille mukavat paikat lähistöltä, aloimme valmistautua kalliolaskeutumiseen. Jokaiselle puettiin kypärä, hanskat, kiipeilyvaljaat tykötarpeineen. Tunnelma oli mukavan jännittynyt.
Varmistukset ennen laskeutumista
Jokaisen kanssa harjoiteltiin kalliokielekkeelle lähestymistä takaperin kävellen ennen kuin aloitettiin itse laskeutumiset.
Ensiksi vuorossa oli Koillis-Sanomien toimittaja Petri Markkanen. Seurasimme kauempana hänen valmistautumistaan ja laskeutumistaan.
Petri valmiina laskeutumaanViime hetken varmistukset ennen laskeutumista
Vapaapudotus mukaan laskien laskeutumista oli n. 20 metriä, jonka jälkeen oli kavuttava erittäin kivikkoista ja juurakkoista jyrkkää polkua ylös. Tämän myös Petri kulki silmät peitettynä Sinin opastamana.
Petrin jälkeen lähdimme kukin vuorollamme kohden hurjaa seikkailua muiden odottaessa ja jännittäessä sivummalla. Ryhmästämme uskaltautui kielekkeen yli kaksi sokeaa ja yksi näkevä. Minulla on vahvasti käsitys, että näkemättömyydellä tai näkemisellä ei ollut merkitystä uskaltautuiko laskeutumaan.
Jännittyneitä ilmeitä ennen laskeutumistaSini laskeutumassaAlhaalla! Melkein alhaalla jo.
Rohkeutta on monenlaista
Oli minun vuoroni siirtyä laskeutumispaikalle Jussin turvallisessa ohjauksessa. Lähestyimme hitaasti kalliokielekettä takaperin. Tunsin sisälläni meneväni pois mukavuusalueeltani siinä määrin, että jännityksen lisäksi syke kiihtyi ja tuli fyysisesti huono olo. Pysähdyimme ja hetken päästä yritin jatkaa matkaa, mutta en pystynyt siihen. En ottanut viimeisiä askeleita enkä pudottautunut kielekkeeltä. Minusta ei vaan siihen ollut. Arvostan todella Jussin ja Lotan tilannetajua. Minua ei yritetty saada menemään puoliväkisin vaan kunnioitettiin sitä miltä minusta tuntui. Siirryimme kauemmaksi kielekkeeltä halasimme ja tulimme rauhallisesti pois lähtöalueelta. Jussi sanoi minulle ”on suurta rohkeutta kieltäytyä menemästä ryhmän edessä”. Näin se varmasti on. Toisaalta en tiedä vaatiko se edes rohkeutta olla menemättä niin pahalta hetkellisesti fyysisesti tuntui. Pelkäsin etukäteen myös ylös kapuamista, sillä huonot seinäkiipeilykokemukseni nousivat voimakkaasti mieleeni. Jälkeenpäin olen miettinyt, että onko minua kaduttanut jänistämiseni ja todettava on ettei ole katumus iskenyt. Toki olisin toivonut uskaltavani, mutta kaikki kokemukset eivät vaan ole kaikkia varten. Tunteen vapaapudotuksesta olisin halunnut tuntea, mutta ensiksi olisi pitänyt kyetä menemään kielekkeen yli ja sen jälkeen kavuta pelkäämääni jyrkkää polkua. Olen kuitenkin todella iloinen, että Heidi järjesti tämän yllätysnumeron ja osa meistä sai varmasti unohtumattoman kokemuksen.
”Helvetti, mä en näe mitään!”
Lopuksi oppaaltamme Heidiltä kysyttiin haluaisiko hän laskeutua ja vastaus oli ”kyllä, mutta silmät peitettyinä”. Hän oli tehnyt laskeutumisen aiemmin, joten tiesi vähän mistä on kysymys. Seurasimme Heidin valmistautumista ja lähtöä sivummalta. Kielekkeellä kuului ”Helvetti, mä en näe mitään!” Niin vain kuitenkin hän lähti laskeutumaan Lotta vierellään. Lotta laskeutui kaikkien laskeutuneiden kanssa. Heidin päästyä alas Sini opasti hänet jyrkkää polkua ylös edelleen silmät peitettynä.
Olen todella vaikuttunut Heidin ja Petrin rohkeudesta laskeutua alas ja kavuta ylös silmät peitettyinä. Iloitsen myös muiden suorituksista, jotka voittivat pelon ja jännityksen.
Viimeinen ilta majatalolla
Majatalolle palattuamme menimme heti saunomaan iloisen puheen sorinan pulputessa. Kymmenen jälkeen kokoonnuimme kodalle illalliselle. Anneli ja Tuulikki olivat loihtineet herkullisen aterian jälkiruokalettuineen. Syötyämme muistelimme kulunutta viikkoa. Tarkoitus oli tehdä äänitallenne muisteluksistamme, mutta puheemme meni liian viralliseksi rentouden kadotessa, joten tallennetta ei koskaan editoitu eikä säilytetty.
Juttua olisi riittänyt pidempäänkin, mutta osalla oli vielä pakkaamista yms. pientä tohinaa. Veimme yhden jälkeen Sirpan kanssa Seikkailuapinoiden pihapiiriin parapoloidi-mikrofonini ja digisanelimen ikuistamaan öistä tunnelmaa. Tallenteen kuunteluun kannattaa käyttää aikaa, sillä niin kiehtovia ääniä sieltä kuuluu.
Seuraavana aamuna noustuani tajusin kauhukseni palelevani, aivan kuin kuume olisi nousemassa. ”En kai vaan vilustunut märissä saappaissani edellispäivänä?”, pohdiskelin aamutoimia tehdessäni. Toivoteltuani huomenet muille kyselin palelsiko heitä, ja ei. ”Nytkö minun haaveeni Pienestä karhunkierroksesta murenisi ja joudun jäämään majatalolle!?” Pyysin kuumemittarin ja ei kuumetta ollut, joten teimme päätöksen, että lähden matkaan. Ja nyt jälkikäteen voin vaan kuvitella sitä harmituksen määrää, jos olisin viettänyt päivän majatalolla. Onneksi palelu asettui ja sain kokea ikimuistoisen päivän. Olihan Pieni Karhunkierros minun haaveeni, jonka ympärille viikon ohjelmaa rakennettiin.
Alun hitaat sadat metrit
Aamiaisen jälkeen pakattuamme eväät lähdimme ajelemaan Pienen Karhunkierroksen lähtöpaikalle. Ennen reitille lähtöä vielä yhteiskuvaan ja sen jälkeen matkaan.
Ryhmäpotretti ennen vaellukselle lähtöä
Ensimmäiset sadat metrit tuntuivat olevan yhtä helvettiä. Heti otettiin kyllä luulot pois! Tässä kohden pyydän muistamaan että maastossa liikuttaessa sokeana on omat haasteensa. Hermosto on todella lujilla koko ajan hakiessa tasapainoa ja kohtaa mihin voi turvallisesti astua. Kuljimme hitaasti totutellen hankalaan maastoon ja hakien hyvää tapaa edetä.
Oppaamme Heidi etukäteen jännitti miten koirat reagoivat riippusiltoihin. Puolisen tuntia taiteiltuamme reitin alkua saavuimme Niskakosken ylittävälle riippusillalle. Molemmilta koirilta ylitys sujui hienosti. Todettava on myös, että itselle nuo riippusiltaylitykset olivat niitä reitin helpoimpia osuuksia.
Riippusilta yli Niskakosken
Matka jatkui kohden Myllykoskea. Ennen Myllykoskelle saapumista pysähdyimme pitkoksilla kuuntelemaan ja tallentamaan kuukkeliemon ja poikasten ääntelyä.
Myllykoskella pysähdyimme hetkeksi näköalatasanteelle, jonka jälkeen emme kuitenkaan ylittäneet riippusiltaa vaan jatkoimme kohden Siilastupaa.
Myllykosken katselutasanteella
Myllykoskelta Siilastuvalle
Metsäisen osuuden jälkeen nousimme jyrkähköt portaat ylös ja laskeuduimme sen jälkeen alas.
Portaita, portaita….
Ja lisää portaita…
Eihän nämä portaat toki Kallioportin nousuun verrattuna pahat olleet!
Matka jatkui Kitkajokea seuraillen ja ohitimme pitkän Aallokkokosken. Metsäisen osuuden jälkeen tuli jyrkkä alamäki, jossa oli osittain luonnon ja osittain ihmisen tekemät pitkät portaat alas kohti Kitkan kuohuja.
Laskeutumisessa oli haastetta juurien ja kivien muodossa portaista huolimatta.
Ja vaihteeksi portaita
Alas päästyämme menimme Heidin ja Sirpan kanssa kuuntelemaan Jyrävänputouksen ääntä. Jouduimme tekemään pienen piston vasemmalle ja kulkemaan helvetillisen kivikon läpi. Heidi kysyi haluanko mennä kivikkoon vai jatkaa suoraan Siilastuvalle tauolle. Vastasin ” helvetti kun tänne on tultu niin mennään nyt.” Heidiä ja Sirpaa hymyilytti ja niin me rymyttiin putouksen ääntä kuuntelemaan. Tunsimme putouksesta tulevan sumusateen. Siinä kaatuneen puun päällä oli hieno hetki kuunnella ja tuntea Jyrävänkoski, kiitos Heidi ja Sirpa kun rymysitte kanssani sinne.
Jyrävän putous
Upean hetken jälkeen palasimme reitillemme kohden Siilastuvan taukopaikkaa. Kuljimme aivan Jyrävänkosken viertä. Kosken kohina kuului kaukaa alhalta eikä isoihin harha-askeleisiin ollut varaa. Otto opasti kuitenkin hienosti ja määrätietoisesti. Eihän sekään tietenkään halunnut pudota alas koskeen.
Jyrävänkosken viertä kohti Siilastupaa
Siilastuvalle mentäessä ensiksi oli nuotiopaikka pöytineen. Wc oli ylhällä hankalan kivikon päässä, joten sinne menimme vasta tauon lopuksi. Tauolla söimme eväitä, paistoimme makkaraa ja jotkut kanssavaeltajat tarjoilivat meille nuotiolla paistettuja vaahtokarkkeja <3. Ylipäätään tuon päivän aikana minua ja meitä tervehdittiin useasti hymyillen. Se oli välillä jopa hämmennystä herättävää positiivisessa mielessä. Kotiympyröissä meitä äärimmäisen harvoin tervehditään.
Iltapäivän kilometrit
Kuljimme kohti Harrisuvannon riippusiltaa ja taukopaikkaa. Sää lämpeni ja oli pysähdyttävä kaatuneen puunrungon päällä istuen poistamaan välihousut. Siinä meitä kolme naista operoi housujensa kanssa rivissä. Oli paljon mukavampaa jatkaa matkaa kun ei ollut niin hikinen olo. Ohitimme Kalliosaaresta kertovan kyltin.
Kalliosaaren opastetaulu
Pienellä Karhunkierroksella oli lähes koko ajan polulla kiviä tai juuria. Kävellessämme Sirpa totesi minulle jossain vaiheessa ”Nyt on ”silkkitietä” niin kauas kuin näkee”. Ja sitä jatkui ehkä kuusi metriä ja mutkan takana meitä odotti jälleen kivet ja juuret. Päivän aikana selvästi vauhti kasvoi ja kivistä ja juurista selviydyimme helpommin matkan edetessä.
Kohdissa missä koskien tai joen kuohut kuuluivat alhalta, se tuntui äärimmäisen hienolta.
Taivalta taittamassa kosken kuohuja kuunnellen
Hiljalleen erkaannuimme Kitkajoesta ja koskista lähestyessämme Harrisuvannon riippusiltaa.
Ennen sillan ylitystä opas Heidi ja Outi vaihtoivat kenkiä, sillä Outilla oli ongelmia kenkiensä kanssa. Jälleen riippusillan ylitys meni hienosti.
Harrisuvannon riippusilta
Harrisuvannon sillan tuntumassa on infotaulu jossa kerrotaan näin: Harrisuvanto. Harri eli harjus antaa nimensä tälle kutupaikalleen. Erityisesti ennen kevätkutuaan harri popsii myöhemmin kesällä retkeilijän riesana pyöriviä mäkäriä. Uskoisitko että yhden harjuksen mahalaukusta löytyi yli 5000 mäkärää? Pysähdyimme Harrisuvannon taukopaikalle nauttimaan eväitä ja hengähtämään. Samalla Sirpa laittoi Outille nilkkoihin tukisiteet, jotta saivat vaihdetuksi kengät oikeille omistajilleen.
Ensiaputaitojakin tarvittiin, onneksi vain tukisiteen muodossa
Ei se niin paha ollutkaan
Harrisuvannon taukopaikan jälkeen aloimme lähestyä Kallioportin nousua, joka jännitti opastamme Heidiä eikä aivan suotta, sillä niin jyrkkä nousu oli. Opaskoiramme suoriutuivat kuitenkin jyrkistä portaista hienosti. En tiedä monta porrasaskelmaa nousussa on, mutta riittävästi niitä joka tapauksessa asteltiin. Aluksi ei ollut kaidetta ja portaat olivat maahan iskettyjä puolipöllejä. Tovi edettyämme vastaan tuli kuitenkin kunnon puuportaikko kaiteineen. Ei siis muuta kuin määrätietoisesti askel askeleelta ylöspäin. Oli kerran pysähdyttävä hengittelemään ja tauolle saatiin hiukan pituutta kun tallensin jostain alempaa kuuluvaa linnun ääntä. Valitettavasti lajia ei ole kukaan varmasti osannut lajimäärittää äänen perusteella, mutta hetki oli hieno viimeisissä portaissa seisoa ja kuunnella sitä.
Päästyämme Kallioportin huipulle oli aika tuuletusten ja yhteiskuvan
Kallioportin katselutasanteella!
Liikutusta ja huikeita maisemia
Tuuletusten jälkeen jatkoimme kulkua eteenpäin. Kuljimme mäntykangasta pitkin ja ohitimme huikean rotkon. Päivän aikana pilvinen sää oli vaihtunut aurinkoiseksi.
Aurinkoisessa säässä eteenpäinPäätä huimaava näkymä matkan varreltaJuuret tuovat lisähaastetta poluilla
Opas Heidi kertoi jälkeenpäin jännittäneensä Pienen Karhunkierroksen onnistumista kaikkein eniten. Hän oli tehnyt varasuunnitelmat moneen eri tilanteeseen ja varasuunnitelmille vielä varasuunnitelmat. Liikutus, helpotus ja rentoutuminen oli hyvä tehdä vähän ennen Pyöreälampea hetken hiljaisuudessa. Vaikeimmat kohdat reitistä oli ohi eikä varasuunnitelmarepertuaaria tarvittu.
Sielu ja ruumis lepäävät
Pienen oman hetken jälkeen Heidi kuuli radiopuhelimesta jonkun meistä kutsuvan häntä ja niin matka hänelläkin jatkui.
Pyöreälammen taukopaikalla pidimme pienen tauon.
Pyöreälammen taukopaikka
Loppurutistus
Ennen Myllykoskea ylitimme ns. tavallisen sillan. Pian pääsimmekin Myllykosken riippusillalle jossa kuulimme ja näimme upean kosken pauhun ja riippusillan ylitys sujui tutusti mallikkaasti.
Myllykosken riippusillan jälkeen kärkiparimme vaihtui Outin ja Taijan siirtyessä etummaisiksi. Heille tapahtui kuitenkin pieni eksyminen ja ilmoittivat siitä heti radiopuhelimella. Heidin paikallistettua eksyneet hän kipaisi hakemaan heidät meidän muiden odotellessa, että ryhmä saadaan kokoon. Pian Heidi saapuikin Outin ja Taijan kanssa ja matka eteni Basecambin luo, jossa me koiralliset jäimme odottelemaan Tuulikin kanssa Heidin ja Sirpan hakevan autot. Viimeiset sadat metrit kuljettiin samaa reittiä kuin lähtiessä. Taija ja Outi kävelivät loppumatkan kun taas Sini nautti loppumatkan juosten, Sirpa nautiskeli rauhallisempaan tahtiin. Peesareillakin oli kova päivä takanaan, joten hetki omaa aikaa oli täysin paikallaan. Mariannen ja Tuulikin kanssa istuskelimme koirat jaloissamme odotellen muita.
Tunteikas illallinen ja uuden projektin synty
Seikkailuapinoiden majatalolle saavuttuamme painuin heti suihkuun, sillä hiukan nihkeissä vaatteissa tuli vilu. Kuuma suihku tekikin oikein hyvää ja oli mukava istua illallispöytään lämpimästi puettuna. Illallisella oli yksi ja toinen liikuttunut huikeasta päivästämme ja onnistumisestamme. Puhua pulputimme iloisesti ja Heidi sanoi vievänsä meidät vaikka kuuhun! Sitä odotellessa siis. Pöydässä istuessamme tuli puheeksi hetki jolloin meille näytettiin kartasta minkälainen reitti Iso Karhunkierros on ja millainen osa siitä on Pientä Karhunkierrosta. Outi täräytti ”Kun se Pieni Karhunkierros oli niin pieni voitaisiinko mennä joskus se Iso Karhunkierros?” Heidi ei epäröinyt hetkeäkään sanoessaan ”Mennään, mutta sopiiko, että vasta vuoden päästä”. Ja näin oli kylvetty siemen Isosta Karhunkierroksesta, jota aloimmekin juhannuksen tietämissä suunnitella tosissamme ja projekti Iso Karhunkierros 2020 sai alkunsa.
Aterian jälkeen osa lähti vielä saunomaan ja jotkut saunojista kävelivät Kitkan rantaan uimaan saunatuokion alkajaisiksi. Me Sirpan kanssa nautimme valkoviinilasilliset ja lähdimme viemään koiria iltahädilleen samalla vieden tallentimen ja mikrofonin Kotivaaran alle yöksi tallentamaan. Tallenteelta kuulet mm. vihervarpusen ja pajulinnun.
Lintujen ääniä kesäyössä
Oli jo liki puoliyö, joten oli aika kömpiä petiin väsyneenä, mutta onnellisena.
Alun perin tiistaille oli suunniteltu melontaretki Kitka-järvellä, mutta kovan tuulen ennuste muutti suunnitelman paljon jännemmäksi, nimittäin pääsimme kokemaan koskenlaskua Kitkajoella. Aamuun herätessämme ja koiriamme jalotellessa satoi räntää. Lähtiessämme ajamaan kohden Basecamp Oulankaa lämpöasteita oli hurjat kolme.
Basecampissa meitä vastassa oli kipparimme Martti Latva-Kurikka. Menimme ensiksi lisäämään yllemme lämmintä vaatetta ja sadeasut. Pynttäytyneinä siirryimme autokyydillä Käylään Kitkajoen rantaan, josta lähtö tapahtui. Ennen kuin asettauduimme koskenlaskulauttaan Martti kävi toimintatapoja ja turvallisuusasioita läpi.
Ohjeistusta ennen lauttaan nousua
Menimme yksitellen lauttaan. Istuimme vinottain ponttoonin ja lautan reunan päällä. Toinen jalka työnnettiin edessä olevan ponttoonin alle ja toinen itsensä alla olevan ponttoonin alle. Aluksi joutui vähän hakemaan miten saappaansa saa tömäytettyä paikoilleen siten, että ei heti jalat irtoa. Asento tuntui aluksi vähän epämukavalta, mutta hiljalleen siihen tottui.
Lautassa käytiin läpi vielä melontaote, komennot mitä Martti käytti ohjatessaan miten kulloinkin tulee toimia. Sovimme, että 05 ja I-luokan koskissa myös me sokot melomme, mutta II-luokan koskissa nautimme vauhdin hurmasta kyytiläisinä. Kosket luokitellaan vaarallisuuden mukaan. Kolmos- ja nelosluokan koskia vielä lasketaan kaupallisessa retkeilytarjonnassa. Meidän 14 kilometrin reitillä oli seitsemän 0.5-2 –luokan koskea. Vielä juuri ennen lähtöä Martti muistutti meitä ”Muistakaa aina hymyillä”, silloinkin jos tulee mulahdus. Tiedättekös miksi? No hymyillessä ei ehdi tulla paniikki…
Kohti seikkailua
Rannasta lähtiessämme saimme niskaamme pienen raekuuron. Sen minkä kesä kastelee, se myös sen kuivaa. Ja niinhän siinä kävi, että saimme retken aikana myös auringon paistetta. Raekuuro lähinnä nauratti meitä. Martti antoi melontatahdin ja pääsimme matkaan. Ensinmmäiset kosket olivat i-luokan koskia joissa meloimme kaikki. Kuulimmekin Martin suusta useaan ”Kaikki meloo”. Tutuiksi tuli myös ”vasen jarru” ”oikea jarru”
Basecamp Oulangan matkassa koskenlaskussa
Laskiessamme koskea tunsi alla veden voiman, mutta välillä myös kivet joidenka yli koskenlaskulautta mennä sujahti. Parin pienemmän kosken jälkeen alkoi jo kaivata isompaa ja hurjempaa laskua. Pääsimmekin nauramaan, kiljahtelemaan, hymyilemään Peurakoskessa ja Saarikoskessa. Voi sitä riemua ja onnellista oloa. Olen aina luullut, että sokeana koskenlasku olisi mahdottomuus enkä sitä osannut edes ehdottaa seikkailuviikon ohjelmaa suunniteltaessa. Onneksi tuli kova tuuli ja melonta järvellä vaihtui tähän huikeaan kokemukseen.
Koskien väliset osuudet melottiin hiljalleen luonnon hiljaisuutta kuunnellen ja onnellisesta olosta nauttien. Reitillä olleet isot järvialueet kuljettiin mukavan hiljaisella moottorilla. Välillä nähtiin joitakin lintuja, jotka jäivät valitettavasti lajimäärittämättä. Ennen lopussa ollutta isoa järvialuetta tyhjentelin toista kumisaapasta, jossa oli pärskeistä litratolkulla vettä. Märkä saapas takaisin jalkaan ja toppatakki ylle. Lopussa olikin ihana rentoilla koskia muistellen.
Sinin lepotauko
Voi miksi kaikki hauska loppuu aikanaan? Niin tämäkin retki. Saavuimme Basecampin hiekkarannalle, jossa nousimme lautasta pois. Ennen kuoriutumista sadevaatteista ja fleeseasuista menimme iloiseen yhteiskuvaan. Olimmehan saaneet upean kokemuksen yhdessä. KIITOS Martti <3
Me tehtiin se!
Lämminhenkinen vierailu Kujalan porotilalla
Ennen vierailuamme Kujalan porotilalle pysähdyimme viettämään evästaukoa. Itsekullakin oli mukanaan aamulla tekemiään eväitä: leipää, keitettyä kananmunaa, hedelmiä, kahvia ja teetä. Koleassa säässä lämmin tee maistuikin hyvältä.
Kujalan porotilalla on pitkät perinteet, sillä toiminta on aloitettu jo 1860. Parhaillaan on menossa viides sukupolvi porojen hoitajina. Elämysmatkailu on tullut toimintaan mukaan 2017.
Perille päästyämme meitä oli vastassa porotilan isäntä Juha Kujala. Saimme ystävällisen ja lämminhenkisen vastaanoton. Kävelimme ensiksi heidän tunnelmalliselle kodalleen, jossa Juha kertoi meille poroista ja poron vuodesta. Hänen innostunutta tarinointiaan oli mukava kuunnella ja oppia uutta.
Tietoisku porojen ja porotilan vuodesta
Mukavan kotahetken jälkeen kävelimme tilan laitumelle, jossa poroja pääsi rapsuttelemaan ja syöttämään. Sinne kävellessämme kuulimme kauempaa poroemon kutsuvan vasojaan. Juha toi kuivattua jäkälää, jota saimme poroille antaa kädestä. Tosin tuore ruoho vei tällä kertaa voiton. Juha otti Kaneli-nimisen vasan syliinsä, jotta saimme tunnustella sitä paremmin ja tarjoilla jäkälää.
Kaneli-vasan herkkuhetkiKaneli-vasa
Lisäksi tapasimme alle kuukauden ikäisen vasan, jolla ei ollut vielä nimeä. Olisipa hauska tietää mikä sen nimeksi on tullut. Voi miten kevyeltä sen askeleet kuulostivat ruohikolla.
Saimme isommalta porolta varovasti tunnustella kohtaa mihin porolla sarvet kasvavat. Sarven alut tuntuivat pehmeiltä ja poro selvästi arasteli kosketusta. Hauska oli myös kuunnella poron sorkista kuuluvaa luista naksetta. Poron sorkkaa sanotaan myös koparaksi.
Porot ruokatauolla
paliskunta.fi sivulla kerrotaan: ”Poron liikkuessa koparoiden nivelistä kuuluu pakkasella selkeä naksuva ääni. Ääni syntyy koparan luista. Koparoiden nakse kertoo lähellä oleville eläimille naapurien liikkumisesta ja varoittaa, mikäli lähellä olevat porot liikkuvat nopeasti ja levottomasti. Porolla on myös lukuisia muita yhteydenpitoon liittyviä merkkejä. Poron takajaloissa on sorkanvälirauhanen, josta maahan jää hajuaineita. Voimakas haju toimii myös vaaratilanteista tiedottamisessa. Poron paetessaan pystyyn nostama valkea häntä toimii myös sosiaalisena signaalina tokan pitämiseksi koossa. Muut porot seuraavat edellä tolvaavan poron häntää.”
Vierailun lopuksi kävimme Käsityöpajassa, jossa oli paljon ihania tuotteita liittyen poroihin. Itse ostin poron sarvista tehdyn naulakon ja Otolle kapeita poron luita herkkuhetkiin. Myymälässä oli paljon Juhan vaimon tekemiä käsitöitä, mutta myös muilta lähiseudun käsityön tekijöiltä.
Saunassa yrttijalkakylpyjä
Palattuamme Seikkailuapinoiden majataloon pääsimme heti syömään. Anneli ja Tuulikki olivat valmistaneet meille herkullisen aterian. Aterian jälkeen lähdimme kävelemään pihapiiriin yrttejä jalkakylpyyn keräten. Samalla saimme tunnustella erilaisia kasveja. Itse suuntasin koirien ja Sirpan kanssa Kitkan rantaan. Veimme sinne digisanelimeni ja parapoloidimikrofonini. Tallennus oli päällä lähes yksitoista tuntia ja sain huikeita ääniä: kuikan huutoa, kalalokin kiljuntaa, kaakkurin ja härkälinnun mylvintää, tavien keskustelua, valkoviklon piippauksia jne. Aiempina öinä oli sateista ja tuulista, joten tallennukset jäivät tekemättä. Onneksi tuuli tyyntyi ja luvassa oli poutaa. Näiden tallenteiden kuunteluun kannattaa keskittyä ja käyttää aikaa, niin huikean upea kooste siitä tuli! Tallenteen alkuosa on tässä alla. Toinen osa tallennetta löytyy Biitsitunnelmasta yllätysohjelmaan -blogitekstin alusta.
Kesäyön ääniä Kitkan rannalla 1
Saunassa hemmottelimme jalkojamme jalkakylvyssä mihin oli laitettu juuri kerättyyjä villiyrttejä.
Hemmottelua keholle ja mielelle
Jalkakylvyn jälkeen teimme vielä jaloille kuuma-kylmä -hoitoa kuumaa ja kylmää vettä vaihdellen.
Saunassa kävi iloinen puheen sorina ja rentoutumishetken jälkeen olikin ihana valmistautua yöpuulle.
Jokaisena aamuna meille oli katettu runsas aamiaispuffet. Aamupalalla varmasti jokainen löysi itselleen sopivaa syötävää. Viikon aikana erityisruokavaliot oli huomioitu loistavasti.
Seikkailuapinoiden majatalon runsas aamiaispöytä
Aamiaisen yhteydessä pakkasimme päivärinkkoihin retkieväät ja kokkaamiseen tarvittavaa välineistöä lautasineen ja ruokailuvälineineen. Valitsimme mukaan ateriaan laitettavaa. Sirpan kanssa otimme broileria ja riisiä.
Ajelimme Posion puolelle Riisitunturin kansallispuistoon tarkoituksenamme kävellä Riisinrääpäsy-reitti, jonka kuljimme myös helmikuussa käydessämme Heidin luona vierailulla Sirpan kanssa. Siitä voitte lukea täällä.
”Riisin rääpäsy on maisemareitti Riisitunturille. Reitin varren nähtävyyksiä ovat mm. maisemat yli Kitkajärvien, Ikkunalampi, rinnesuot ja Riisitunturin huippu.”, kerrotaan Luontoon.fi-sivustolla. Reitti sopii lapsiperheille ja retkeilyä aloittaville.
Portti Riisitunturin kansallispuistoon
Luontoa aistimassa tunturissa
Meille reitti oli ennen kaikkea tutkimusmatka luontoon. Kuljimme rauhalliseen tahtiin tutustuen kasvillisuuteen. Ryhmäläistemme ja oppaamme Heidin lisäksi retkellä olivat mukana Anneli ja Tiia. Sää oli vaihteleva eikä oikein tiennyt oliko takki tarpeen vai ei. Alussa saatiin myös pienen pieni vesikuuro. Tuuli tuiversi noustessamme tunturiin. Tuulesta huolimatta pystyi aistimaan miten puusto oli matalaa ja maisema aukeaa.
Naava ja luppo näyttävät hyvin samalta ja niissä on monia alalajeja. Naavoja kasvaa Suomessa noin kymmenisen erilaista, luppoja vähän enemmän. Naavat ja lupot kasvavat vanhoissa metsissä ja ne ovat herkkiä ilmansaasteille. Eli kun niitä on paljon kertovat ne ilman puhtaudesta. Näitä kasveja ei ole helppo erottaa toisistaan, ja monesti ne sekoittuvat ammattilaisillakin. Ero on monesti ihan dna-tasolla. Naavan ja lupon ero paljastuu helpoiten venyttämällä. Naavassa on keskusjänne, joka venyy kuin kuminauha kun sitä venyttää. Lupolla tuota jännettä ei ole. Naavat ja lupot erottaa toisistaan myös väristä. Naavat ovat usein kellanvihreitä, koska niissä on usniinihappoa, joka värjää ne kellertäviksi. Lupossa ei tuota happoa ole. Molemmat ovat jäkäliä, eli levän ja sienen yhteenliittymiä. Ne eivät vahingoita puita, joissa ne kasvavat. Ne eivät ime puun ravinteita vaan saavat kaikki tarvitsemansa ravinteet ilmasta ja sadevedestä. Naavat ja lupot kasvavat koko maassa, mutta ovat harvinaisia alueilla, joilla on ilmansaasteita.
Heidi tunnustelee luppoa. Vaiko naavaa?
Tapionpöytä, eli metsäkuusi ilman latvaa oli mielenkiintoinen tuttavuus. Se kasvaa vaakatasoon ja ei juurikaan ylöspäin. Näin oksista muodostuu litteähkö, laajeneva levy, jota on nimitetty ehkä muotonsa vuoksi pöydäksi. Herkän luonnon vuoksi ei ole luvallista poiketa reiteiltä, mutta oppaamme Heidi teki poikkeuksen, jotta saisimme käsityksen tapionpöydästä. Menimme hyvin varovaisesti tutkimaan kuusta ja sen alle.
Tapionpöytäpuun suojissaTapionpöytää tutkimassa
Wikipedian mukaan: ”Tapionpöytä syntyy mutaation tuloksena tai metsäkuusen menettäessä melko varhaisessa iässä latvansa, eikä mikään oksista jostain syystä voi muodostua uudeksi latvaksi. Kun kuusi omaksuu litteän kasvutavan, se ei enää myöhemminkään voi kasvattaa latvaa eikä kasvaa ylöspäin. Tapionpöydät kantavat vain harvoin käpyjä.” Aikoinaan tapionpöytä on ollut uhripaikka, jossa on uhrattu ”metsän kuninkaalle” Tapiolle.
Mitä ylemmäksi nousimme sitä pienemmäksi puusto muuttui. Tunnustelimme ja tuoksuttelimme mm. hillan kukkaa, vaivaiskoivuja sekä variksenmarjan kukkaa. Voi miten herkän kauniilta kasvit tuntuivat kädessä. Tuoksu oli hyvin mieto.
Tunturin huipulla tuuli navakasti, mutta aukeuden pystyi silti hyvin aistimaan. Toki olisi hienoa, jos upean maiseman voisi nähdä, mutta ei kannata tuhlata energiaansa murehtimalla sitä ettei se ole mahdollista. Aistitaan ja nautitaan muilla aisteilla.
Maisemaa Riisitunturin huipulla
Hetken kuulosteltuamme tuulta ja nautittuamme tunturin huiputuksesta lähdimme laskeutumaan kohti Ikkunalampea.
Hieno näkymä RiisitunturiltaHeidi ja Otto taittamassa taivaltaLuonnon omia taideteoksia
Saavuimme Ikkunalammen katselu&levähdystasanteelle, jolle päästäkseen oli kuljettava lyhyt pätkä pitkoksia pitkin.
Jatkoimme matkaa kohden autiotupaa kulkien pitkospuita pitkin päästäksemme Ikkunalammen katselutasanteelta pois. Pitkoksilla etenemistapoja on monia meillä opaskoiran kanssa liikkuvilla. Oton valjaiden aisa osoittautui liian lyhyeksi pitkospuilla liikkumiseen vaikka se kaupunkiolosuhteissa onkin sopiva, muodostui kulkutavaksi kulkea Sirpan kanssa perätysten pitkoksilla ja Otto pitkososuudet taluttimessa. Marianne puolestaan kulki pitkoksilla Pekon opastamana Sinin peesatessa heidän takanaan.
Sirpa, Heidi ja Anneli pitkospuillaMarianne lähdössä ylittämään pitkoksia Sinin ja Outin tarkkaillessa tilannetta
Lähellä ikkunalampea
Pystyyn kuivunut kuusi
Lounashetki ja radiopuhelimien käytön harjoittelua
Autiotuvan pihapiiriin saavuttuamme totesimme tuulevan liikaa nuotiotulia ajatellen. Pöydän ääressä kokkasimme ateriamme. Leikkasin puukolla broilerfileet riisin joukkoon. Jokaisella oli omanlaisensa ateria. Koska nuotiotulia ei tehty Heidi ja Anneli autiotuvassa lämmitti ateriamme kaasulla.
Ruokatauko autiotuvalla
Pöydän ääressä istuessani tuulesta huolimatta korviini kantautui minulle vieraan kuuloinen linnun laulu. Menimme Sirpan kanssa lähemmäksi ja onnistuin tuulesta ja puheen sorinasta huolimatta äänittämään pienen pätkän leppälinnun laulua.
Leppälinnun ääninäyte
Kun lähdimme autiotuvalta jatkamaan matkaa harjoittelimme radiopuhelimien käyttöä Pientä Karhunkierrosta ajatellen. Ryhmässämme oli eri nopeudella käveleviä, joten ryhmä hajaantuisi väkisinkin, mutta nopea yhteydenpito kaikkiin toimisi radiopuhelimien välityksellä. Radiopuhelimien käyttö tuli nopeaan tutuksi.
Radiopuhelimia testaamassa patikoinnin lomassa
Riisinrääpäsy-reitti on helppokulkuista. Polulla oli vähänlaisesti juuria ja kiviä. Pitkososuudetkin olivat lyhyitä. Reitin ehkä hankalin kohta oli autiotuvan jälkeen ollut kosteikko. Siinä oli mietittävä miten ylitys parhaiten sujuisi.
Voittaja-ilmeitä! Vasemmalla Sirpa, keskellä Heidi sekä Otto ja oikealla Anneli
Suloisia lampaita
Matkalla lammastilalle Heidin autollinen pysähtyi Pentikin tehtaanmyymälään tekemään ostoksia. Me Sirpan kanssa ajelimme suoraan lammastilalle. Metsänreunan Lammastilan emäntä Anne Pätsi oli meitä vastassa lampaineen.
Lampaiden ruokahetki
Muidenkin saavuttua lammastilalle pääsimme tutustumaan 12-vuotiaaseen Siiri-lampaaseen, jota aluksi hiukan hermostutti opaskoiramme Otto ja Pekko. Pidimmekin koiramme kauempana. Saimme rapsutella vanhusta sekä kokeilla saksilla talvivillan leikkaamista. Voi miten ihanan pehmeältä uusi kesävilla talvivillan alla tuntuikaan. Tuntui rauhoittavalta, suorastaan terapeuttiselta työntää sormet Siirin villaan ja saksilla leikata vanhaa villaa pois.
Heidi, Siiri-lammas ja Metsänreunan lammastilan AnneSiiri-lammas Heidin parturoitavana
Kun jokainen oli saanut kokeilla villan leikkaamista pääsimme syöttämään lampaille niiden suurta herkkua – raakaa makaronia. Ne tulivat ihan hassuiksi syöden kädestä kauhealla vauhdilla makaronia suuhunsa. Mitä putosi maahan ei siellä kauaa ehtinyt vanheta.
Lampaiden herkkuhetki: kuivattua makaroonia!
Seikkailuapinoiden majatalolle palattuamme pääsimme miltei heti saunomaan. Saunan jälkeen nautimme illallista ja sen aikana kuulimme seuraavan päivän ohjelmamuutoksesta. Kovan tuulen vuoksi Kitkajärvellä melonta ei tullut kysymykseenkään. Mitä melonnan tilalle saimmekaan, siitä voit lukea seuraavassa postauksessa.
Edellisyönä en ollut nukkunut silmällistäkään. Olin ollut Villingin saaressa linturetkioppaana näkövammaisille. Lintuja lähdimme kuuntelemaan neljältä ja iltayöstä nukkumatti unohti treffata minua. Linturetken jälkeen saaresta suoraan Vantaan opaskoirakoulun avoimiin oviin myymään käsityötuotteitani.
Päivä oli helteinen ja nukkumattomuuskin vaivasi. Kotona ehdin syömään, vaihtamaan vaatteet ja oli aika lähteä Helsingin rautatieasemalle, jossa tapasimme muiden seikkailuviikkoon osallistuvien kanssa.
Olimme eri makuuvaunuissa, koska meille oli varattu lemmikkihytit opaskoirien vuoksi. Omaan hyttiini Oton kanssa päästyäni pian selvisi, että lähin wc on rikki. Peesarin Sinin opastamana tutustuin vaunuaulan toisella puolella olevan käytävän varrella olevaan wc:n. Ovi oli varustettu mekaanisella lukolla, joten sokkokin tiesi milloin se on lukittu. Jotta elämä ei kävisi liian tylsäksi tuli ilmi oven lukossa olevan jotain vikaa ja konnari suositteli toisessa vaunussa olevaa wc:tä. Eipä siis muuta kuin taas opettelemaan uusi reitti vaunuvälikön läpi vessaan. Voin sanoa, että vaunuväliköt ovat hirveitä paikkoja. Ovet avautuvat ja sulkeutuvat napista painamalla ja meteli on jäätävä. On todella epämiellyttävää liikkua niissä yksin. Itse wc oli myös pyörätuolia käyttäville sopiva, ei kynnyksiä jne. Kaikki toimi kuitenkin hipasunapeista painamalla. Tässä vessassa oli se hyvää, että esim. oven lukittuessa kuului piippaus. Sokkona pärjäsi siis suht ok.
Vaunuväliköissä kulkeminen vessaan päästäkseen tuntui kyllä todella ahdistavalta. Aloin kuitenkin alistumaan kohtalooni, sillä väsy painoi kulkijaa raskaana. Hytissäni nököttäessäni Sini soitti, että konnari ehdotti minun paikkani siirtoa samaan vaunuun hänen ja Mariannen kanssa. Sehän sopi minulle enemmän kuin hyvin. Pian erittäin mukava konnari tulikin auttamaan minua siirtymään tavaroineni ja koirineni toiseen hyttiin. Se oli ilmeisesti invahytti, sillä ovi avautui ja sulkeutui hipasunapeista, kuinkas muutenkaan.
Wc oli kuitenkin käytävän toisella puolella. Eipä muu kuin taas opettelemaan jo kolmannen veskin toiminnot. Tämä viimeisin oli muutoin samanlainen hipasunapein toimiva kuin edellinen, mutta nyt sokkoa auttavat piippaukset puuttuivat. Konnari laittoi teippiä lukituspainikkeen kohdalle. Hän oikeasti yritti auttaa meitä.
Vielä kun opin, että halutessani avata hytin oven sisäpuolelta se on tehtävä istuen sängyllä, jotta nappeihin osuu, aloin olla valmista kauraa petiin. Vielä ei oltu edes Tampereella. Onneksi Sini lupasi ottaa Oton jalottelemaan Mariannen ja Pekon kanssa
Tampereelle tultaessa juna oli myöhässä ja vettä satoi kaatamalla. Koirien jalottelupaikkaakin joutuivat etsimään, sillä Tampereenratikka- ja tietyömaat olivat aiheuttaneet muutoksia. Makasin sängyllä, haistoin sateen ja saadessani märän koiran takaisin hyttiin tunsin syyllisyyttä, että en ollut itse mukana koirien jalottelussa. Kuivasin Ottoa ja nukahdin. Voih, miten hyvää nukkuminen tekikään.
Väsynyt opaskoira Otto
Matkalla Kuusamoon kosken kuohuntaa ja visiitti lintutornilla
Sunnuntaiaamuna saavuimme seitsemän jälkeen Rovaniemelle, jossa kaimani Heidi ja peesarini Sirpa olivat meitä vastassa. Sirpa oli ajellut edellispäivänä kotikonnuiltaan Rovaniemelle. Jälleentapaamis- ja tervetulohalauksien jälkeen käytimme Oton ja Pekon tarpeillaan, jonka jälkeen lähdimme ajamaan kohden Kuusamoa. Matkustin Sirpan kanssa muiden matkustaessa Heidin autossa. Matka taittui Sirpan kanssa kuulumisia vaihtaen. Onneksi edellispäiväisestä väsymyksestä ei ollut enään tietoakaan. Ajeltuamme reilun tunnin (n. 82km) pysähdyimme Auttikönkäällä, joka on vielä Rovaniemeä. Voi miten kosken kohina rauhoittikaan mieltä ja arjen kiireet valuivat kehosta ja mielestä pois.
Kosken kuohuntaa kuunneltuamme istuimme syömään Heidin mukanaan tuomia eväitä mm. hedelmiä ja mehua, Hyttysiä oli jonkin verran. Sää oli ukkosta enteilevä. Lähdimmekin jatkamaan matkaamme.
Pysähdyimme n. 50 km myöhemmin Posion lintutornille. Linnusto oli kovin hiljaa. Tornin lähistöllä pesii kuulemma upea laulujoutsenpari.
Harmiksemme huomasimme rannassa olevan rikottu pullo. Onneksi sirpaleet saatiin kerätyksi pois eikä koiristamme kukaan sirpaleisiin astunut. Voi kun ihmiset muistaisivat olla jättämättä jälkiä luontoon. Maastossa olevat lasinsirut voivat saada paljon pahaa aikaan.
Kotivaaran lenkki luontoa tutkaillen
Seikkailuapinoiden majataloon saavuttuamme majottauduimme ja lounastimme herkullista kalakeittoa. Sääennuste lupasi kovia ukkos- ja sadekuuroja myöhemmälle iltapäivää, joten lähdimme heti syötyämme kävelemään ns. Kotivaaran lenkin. Sinne pääsee käytännössä Seikkailuapinoiden majatalon pihapiiristä. Kuljimme rauhalliseen tahtiin erittäin hiostavassa säässä. Ukkonen selvästi teki tuloaan. Sirpa totesikin ukkosesta näin: ”Ukko se vaan siivoaa taivasta.”
Kohti Kotivaaraa
Reitin varrella pysähtelimme tunnustelemaan kasvillisuutta. Uusi tuttavuus oli meistä useammalle tupassara. Rakkaalla lapsella on monta lempinimeä ja kansankielellä tätä tikkutukkaa kutsutaan usein ryssänpääksi tai peikonpääksi. ”Tupassara on monivuotinen kapealehtinen kasvi joka muodostaa tuppaita, kasvitieteilijän termillä kaulamättäitä jotka sopivilla paikoilla kasvavat vieri vieressä`, tietää Kalevan toimittaja ja biologi Pekka Rahko. Kommentti on poimittu Kalevan artikkelista:
Peikonpäät kiehtovat kuvaajia
Reitillemme osui myös jokunen korvasieni
Kotivaaran lenkki on n. kolme kilometriä pitkä. Oli mukava kävellä pitkän juna- ja automatkan jälkeen. Jännittää saimme pysyisimmekö kuivana lenkin ajan ja pysyimme kuin pysyimmekin. Innostuimme vielä kävelemään majatalolta Kitkan rantaan koiria uittamaan. Koirilla oli kivaa ja niiden ilonpitoa oli mukavaa seurata. Siinä vain tanner tömisi ja vesi loiskui kun opaskoirat Otto ja Pekko sekä Sirpan koirat eläkeläisopas Turo ja opaspentu Jossu nauttivat elämästään. Siinä ei paljoa koirien ikäero tuntunut 4kk-10.5v. Kivaa oli
Koirien uimahetki
Tikkupullan paistoa ja rentoa rupattelua
Kitkan rannalta käveltyämme onnellisien koirien kanssa Seikkailuapinoiden majatalolle, hengähdimme hetken ja kokoonnuimme majatalon pihapiirissä olevaan kotaan tikkupullan paistoon. Outi ja Marianne kokosivat tulisijaan puuklapit ja saivat sytyttää tulet kotanuotioon. Keittiöhengettäret Anneli ja Tuulikki olivat valmistaneet pullataikinan tikkupullan paistoa varten. Minulle oli tehty gluteiiniton taikina. Vaatikin todellista kärsivällisyyttä saada tikkupullani kypsäksi. Kärsivällisesti kuitenkin pullaa paistelin. Mikäpä siinä oli istuskella, rupatella ja kuunnella sateen kohinaa kodassa lämpimässä.
Tikkupullan pujottelu paistotikkuun vaatii keskittymistäTikkupullan paistoa kodan lämmössä
Mukavan kotahetken jälkeen iloinen rupattelu jatkui saunassa. Sauna lämpenikin joka ilta ja nautimme siitä kovasti. Tulopäivän iltana illastimme saunan jälkeen. Ajatus oli mennä toviksi kotaan juttua jatkamaan, mutta pian totesimmekin kaikkia nukuttavan, joten lähdimme nukkumaan tyytyväisinä ja onnellisina. Ihana seikkailuviikkomme oli vasta alussa, joten syytä levätä kunnolla.
Tämä postaus sisältää paljon upeita luonto- ja maisemakuvia. Suuret kiitokset valokuvaaja Tuula Vehaselle <3
Torstaina puolen päivän jälkeen lähdimme linja-autolla kohden Kasnäsia iloisesti rupatellen. Otto otti jaloissani rennosti 🙂
Lintumies Hannes Tiira ja hänen vaimonsa olivat viettämässä lomaviikkoa Kemiössä ja he noutivat meidät bussipysäkiltä ajaen Kasnäsin lomakylään, jossa majottauduimme. Heti syötyämme kävelimme rantaan auringon laskua ja keväistä luontoa aistimaan. Kuulimme mystistä haahkojen mouruntaa. Uroksia oli paljon, mutta vielä naaraat vähissä, joten mourunta sangen hillittyä. Näimme/kuulimme myös kurkiauroja, kyhmyjoutsenia, meriharakoita, västäräkkejä ja tietystikin lokkeja, jotka metelöi päivin ja öin.
Auringon laskettua hetki rupattelua Tiirojen kanssa, jonka jälkeen oli aika painua yöpuulle, sillä heräsimme ennen kuutta ehtiäksemme 6.30 lähtevään Hiittisiin kulkevaanlauttaan. Lauttamatkalla Tuula ihasteli upeaa auringon nousua, kauniita maisemia. tuollaisina hetkinä toivoisi itsekin näkevän. Itse lähinnä kannella koki kylmän tuulen tuiverrusta.
Hiittisissä kiertelimme parisen tuntia raikkaasta kevätaamusta nauttien. Siellä kuulin kevään ensinmmäisen punarinnan laulun. Parapoloidi oli koko ajan matkassa, mutta Hiittisistä ei arkistoitavaa valitettavasti saatu.
Hannes tarvitsi kirjaprojektiaan varten valokuvia 1700-luvulla rakennetuista kirkoista, joten kävimme Hiittisissäkin kuvaamassa Andreaksen kirkon kellotapuleineen.
Ehdimme palattuamme Hiittisistä vielä mukavasti majoituspaikkamme aamupalalle, jonka jälkeen lähdimme Tuulan kanssa kävellen retkeilemään. Reippailimmekin reilu pari tuntia. Äänityksiä retkeltä ei tullut, mutta ihana olo fyysisestä rasituksesta, leveä hymy auringosta ja keväästä. Ottokin opasteli mallikkaasti ajoittaisista kosteuksista huolimatta.
Reippailun jälkeen lähdimme Taalintehtaalle ja sen lähistöllä olevaan ravintolaan lounaalle. Ilma oli niin lämmin, että ruokailimme terassilla. Aterian jälkeen kävimme muutamassa paikassa lintuja kuulostelemassa ja katsomassa Högsåran lautan aikataulun.
Aika pian palattuamme lomakylään lähdimme Tuulan kanssa nauttimaan kylpylän ihanuudesta. Polskuttelimme hyvän tovin. Minulle tuli ikävä uintiaikoja ja ehdottomasti uiminen pitäisi saada taas säännölliseksi harrastukseksi tulevana syksynä. Uimisen jälkeen nautimme hierovasta suihkusta altaassa, porealtaan poreista ja kylmäaltaan viileydestä. Lopuksi vielä rentoutumaan höyrysaunan lämpöön. Olimme sopineet tapaavamme Hanneksen ja Pirjon kahdeksan jälkeen, mutta meillä vähän venähti kylpylässä. Niinpä jäi kokematta yli sadan kurjen aura, mutta toisella kertaa sitten.
Lauantaiaamuna heräsimme myöskin kuuden pintaan ja menimme lomakylän rantaan äänittämään. Valitettavasti tuuli oli virinnyt jonkin verran eikä koirashaahkat vielä olleet villiintyneet naaraista riittävästi, mutta upeaa aamutunnelmaa ennen aamupalaa.
Högsåraan oli ainoastaan viiden minuutin lauttamatka. Saari oli pieni ja jalkaisin tutkittavaa olisi ehkä löytynyt enemmänkin. Siellä kuulimme mm. hippiäisen soidinlaulua ja sain äänitetyksi uutena lajina merihanhien kaakotusta. Valokuvia saarelta ei tullut. Palasimme puolilta päivin Kasnäsiin. Ennen lounasta kävimme rannassa äänityspuuhissa ja tapaamassa Siljaa, joka oli tullut Kemiöön kalastamaan miehensä kanssa.
Myöhäisen lounaan jälkeen lähdimme vielä mukavalle iltaretkelle käyden ensiksi Västanfjärdin kirkolla ja hautausmaalla.
Ajellessamme huomasimme pellolla laulujoutsenien lepäilevän. Pysähdyimme ja ennen kuin pääsimme laulujoutsenia äänittämään ja valokuvaamaan lumouduimme pellolla olevista töyhtöhyyypistä, jotka pitivät niin sympaattista soidinlauluaan välillä aivan tasatahtiin. Eikä niitä häirinnyt läsnäolomme. Valitettavasti kuvaa ei niistä ole, mutta Tuula tarpoi laulujoutsenia lähemmäksi kuraten kenkänsä ja lahkeensakin. Saimme kuvia ja hienon äänityksenkin. Valitettavasti tässä postauksessa äänityksiä ei ole, mutta tulevat kyllä Satakielenlaulu-blogiin toivottavasti mahdollisimman pian.
Lintuhurmoksen jälkeen ajelimme vielä Adolfin kirkolle.
Retken lopuksi kävimme vielä nauttimassa kuusenkerkkäjäätelöstä ja Kasnäsiin palasimme laulurastaan säestyksellä
Sunnuntaiaamuna vihdoin haahkat mourusivat sen verran voimakkaasti, että sain kohtalaisen tallenteen. Aamuaikaisesta sää pilvistyi ja ropsauttelipa vähän vettäkin. Vietimme aamupäivän Tuulan kanssa uiskennellen jarentoillen poreissa. Lounaan jälkeen oli aika valmistautua kotimatkalle.
Lämmin kiitos Hannekselle ja Pirjolle, että saimme tulla kanssanne viettämään osan lomastanne. Kiitos kyydeistä, paljosta tiedosta, lämpimimistä keskusteluista ja mukavasta yhdessä olosta. Kiitos myös Tuulalle, että lähdit oppaakseni/kaverikseni. Kiitos äänitysavusta, valokuvista, naurusta, juttutuokioista. Oli onnistunut viikonloppu.
Kuvien kopiointi/käyttö on kielletty ilman valokuvaajan lupaa!
Vietimme maaliskuun kaksi ensinmmäistä viikonloppua kaupungissa ja viikonlopuista muodostuikin toiminnan täyteisiä. Kuun ensinmmäinen viikonloppu alkoi visiitillä kirkkonummelaiselle tallille, jonne menin tuttavan pyynnöstä tallentamaan hänelle hevosen heinän syöntiä sekä askellusta. Räntää räimi taivaan täydeltä, mutta tallennukset saatiin tehdyksi. Tallilla hevosten tuoksua tuoksutellessani iski kaipaus ratsastamaan. Minun tehdessä tallennuksia Otto pääsi kirmailemaan opaskollekansa Patun kanssa. Olivat kuulemma loikkineet ojien yli onnellisina koirina.
Lauantaina tapasin pitkästä aikaa Silmukkasiskot Wanhassa satamassa Kädentaito-messuilla. Oli kiva vaihtaa kuulumisia, kierrellä messustandeja ja tulihan sitä vähän shopattuakin 🙂
Mukavan messupäivän jälkeen kiiruhdin kotiin kokkaamaan kasvissosekeittoa kera pororouheen sekä jälkkäriksi pannukakkua kera äidin vadelmahillon. Ystävämme ratkoi tietokoneongelman. Pistenäyttö ei käynnistynyt vaantuli ilmoitus jonkinlaisesta usb-ongelmasta. Onneksi Kalle sai ongelman ratkottua ja pistenäyttö toimii taas.
Avokin ja Kallen jäädessä nauttimaan parit oluet lähdimme Siljan kanssa omatoimiselle pöllöretkelle. Suuntasimme Sipoonkorven länsilaitamille. Pysähdyimme useammassa kohden kuulostelemaan. Kuulimme liikenteen kohinaa, mutta kolmannella pysähdyksellä korviime kantautui lehtopöllön huhuilu. Innostuimme valtavasti. Vilu unohtui täysin. Siinä tallennuksia tehdessämme edestämme loikki pari metsäjänistä, joten Oton hienoinen levottomuuden syykin selvisi.Olimme niin innoissamme, että emme muistaneet juoda mukaan otettua teetä ja syödä tekemääni pannaria.
Sunnuntaiaamuna kello soi 6.20 ja ennen seitsemää olin valmiina lähtöön. Minä, joka aina väittää olevansa iltaihminen ja aamun torkkuja. Tarpeeksi kiintoisaa kun on luvassa, Heidi nousee reippaasti touhuamaan. Aamuinen retkemme suuntautui Rekolanmetsään. Pakkasaamu, pilvistä ja hirmuinen intomme. Heti pysäköityämme auton kuulimme käpytikan kiihkeää ääntelyä. Lähestyimme ääntä päästen puun alle missä käpytikka oli. Saimme loistavan tallennuksen. Aamuinen lintukonsertti sai hyvälle tuulelle. Tiaiset heläyttelivät iloisesti, mustarastaat varoittelivat, pikkuvarpuset sirkuttivat ja Keravanjoki solisi kevättä enteillen. Sääkin selkeni ja autoa lähestyessämme saimme nauttia auringosta.
Parin tunnin reippailun jälkeen hurautimme Kuusijärvelle. Istahdimme kahvilaan nauttimaan teet/kahvit kera suolapalan Oton ottaessa ansaitsemansa torkut. Poika opasteli reippaasti ja hienosti koko aamun.
Kuusijärvellä emme tallennuksia saaneet, mutta nautimme ihanasta aurinkoisesta kevättalven aamusta. Kiertelimme lähes tunnin verran lintuja kuunnellen, tuntien auringon säteet kasvoillamme.
Kotiin palasin ennen yhtätoista kovin onnellisena ja vähän nälkäisenäkin. Edellispäiväinen kasvissosekeitto kera pororouheen maistui ja lintutallennteiden editointi sujui jouhevasti.
Sää suosi myös toisena viikonloppuna. Perjantaina käytyämme avokin kanssa hieronnassa, lähdin Nuuksioon. Tapasin Haltialan pääovilla opaskoirapennun hoitoperheläisen, jonka kanssa lähdimme reippailemaan. Reitillemme osui paljon jyrkähköjä mäkiä joita nuoskalumessa tarpoessa sai tehdä töitä jaloillaan päästäkseen eteenpäin. Otto opasteli mallikkaasti. Toki märimmissä kohdin poika kyllä ilmaisi inhoavansa joutumista märkyyteen. Reilu pari tuntia sujahti auringon laskiessa sulavan lumen tuoksuja tuoksutellessa. Kilometrejä taittui arviolta 8.4.
Lauantaina vietin muutaman tunnin Naisten olohuone-nimisessä tapahtumassa, jossa olin hieromassa lyhyitä niska-hhartiaseudun hierontoja. Tapahtumassa tunnelma oli leppoisan rento. Töiden jälkeen olikin aika valmistautua Tringan pöllöretkelle. Retkellä kiertelimme bussilla Sipoonkorven ja Pornaisten pöllöalueita. Retken saldona hyvin kaukaa kuulunut varpuspöllö sekä myöskin kaukana huhuillut lehtopöllö. Sää oli todella kirkas, täysi kuu kumotti tunnelmaa luoden. Otto opasteli alkuun reippaasti bussista ulos ja takaisin. Kertojen toistuessa alkoi hienoinen vetäminen ja haahuaminen.
Sunnuntaina matkasin erään toisen hoitopentuäipän kanssa Uutelan lenkkipoluille. Yöllinen pikkupakkanen oli saanut kaikkialle hirmuisen liukkaat tiet. Jouduimme tallustelemaan kovin varovaisesti, joten vauhti ei päätä huimannut. Sää oli pilvinen ja vähän tuulinenkin. Retkemme lopuksi istahdimme kaatuneelle puunrungolle juomaan teetä. Kotona bataatti-porkkanakasvissosekeittoa ja broilerinnuijapaloja, ja aika pian ruuan jälkeen oli aika uuden reippailun. Lähdimme vielä Siljan kanssa omatoimiselle pöllöretkelle. Kävelimme puolisentoista tuntia Sipoonkorven länsilaitamilla välillä pysähdellen kuuntelemaan kuuluisiko pöllöjen ääntä. Ei kuulunut. Luonto oli hyvin hiljaa. Tuuli päivästä vähän tyyntynyt ja pilviverhokin repeili. Emme malttaneet vielä palata kotiin, joten ajoimme toiselle parkkipaikalle kuulostelemaan ja nauttimaan iltateetä. Pöllöt pysyivät edelleen hiljaa, mutta meillä oli silti hyvä olla iltareippailusta ja luonnossa liikkumisesta.
Mökkilomamme on viimeisessä illassaan. Loman aikana olen viettänyt tietokoneella aikaani todella vähän, joten myös blogin puolella se on näkynyt tekstien julkaisemisen vähyytenä. Olen keskittynyt ympyräjakun neulomiseen ja luonto-ohjelmien kuuntelemiseen. Arkeen paluu on kuitenkin edessä eikä intohimoiseen neulomiseen ole samalla tapaa aikaa kuin täällä mökillä ollessamme.
Vuosi on vaihtunut ja vuoden 2017 tohinat alkamassa. Mennyt vuosi tarjosi niin iloa kuin kyyneleitäkin, kuten joka vuosi. Tällä kertaa niitä kyyneleitä kuitenkin riitti yllinkyllin pitkäksi aikaa. Se iso tuska sydämessä rakkauden teon hetkellä on unohtumaton. Siihen Harmaakuonon lähtöön tähtien kotiin sisältyy onneksi vielä paljon enemmän rakkautta. Minun ja meidän oli aika päästää rakas Ykki matkaan huhtikuun puolessa. Ehkäpä siksi alkuvuosi mökin vesiongelmien keralla on jäänyt mieleen hiukan tahmeana ja ikävänä aikakautena.
Kevät saapui, linnut palasivat muuttomatkoiltaan ja hiukan Ykin lähdöstä toivuttuani huomasin hurahtaneeni lintuihin. Vielä kun opin leikkaamaan äänitiedostosta pätkiä Audacity-ohjelmalla nauhoittelu antoi lisäpontta lintuharrastukseen. Onneksi myös avokki kiinnostui linnuista, joten täällä ollessamme iltaisin aika kului lintuja tunnistellessa ja niiden laulua nauhoitellessa. Nauhoittelu tosin oli lähinnä minun vastuullani ja veinkin useana yönä nauhurin puuhun roikkumaan. Sadepäivinä oli hyvää aikaa käydä nauhotteita läpi ja kyllä monta upeaa ääntä sain arkistoitua. Mainittakoon esim. laulurastas, lehtokerttu, keltasirkku, käpytikka, palokärki, peippo, hernekerttu, sinitiainen jne.
Kesän kohokohtia lintuilun lisäksi oli päästä tunnustelemaan ihkaoikeaa alpakkaa, käydä katsomassa upea Kirka-musikaali ja kokea japanilainen teeseremonia Suomenlinnassa.
Valitettavasti elokuun aikana väsymys, silmäoireet, akillesjännekivut palasivat ja kilpparikokeiden jälkeen lääkenoston myötä olo taasen koheni syyskuun puolella. Elokuussa tapasin ensikertaa uuden ystävän, jonka kanssa juttelimme nuotiolla tuntikausia ja sen jälkeen olemme käyneet Sipoonkorvessa reippailemassa ja Haltian luontokeskukseen tutustumassa. Syyskuussa sain kokea myös upean päivän Espoo-Kauniainen -akselilla unohtamatta lokakuista vierailuamme Hunsalaan. Luontoretkeily on ihanaa ja alkaneelle vuodelle toivon luontoretkiä paljon lisää.
Kesää ja syksyä varjosti avokin ahdistusoireet, mutta onneksi astmalääkitys on auttanut tilanteeseen. Lokakuisella lomallamme avokki ahkeroi linnunpönttöjä oireiluista huolimatta minun pyöritellessä mehiläisvahakynttilöitä.
Elämässäni uusi valtaus tuntuu olevan käsityömyyjäiset. Olin menneenä vuonna myymässä töitäni neljästi Iiriksessä, kolmesti Made in Korso-tapahtumissa, kerran Vantaan näkövammaisten käsityömyyjäisissä. Lisäksi joulukuussa järjestin myyntitapahtuman kotonamme. Käsityöt kuului siis elämään hyvin vahvasti. Rottinkikoreja ja keramiikkatöitä syntyy turhankin paljon ja kevään jälkeen on ehkä mietittävä jatkamista ensi syksynä ryhmissä. Neuloosi riehui vahvana talven hiipuen Ykin lähtöön. Kesällä sain aikaseksi yhden kolmiohuivin ja sittemmin tikuttelin ahkerasti kranssin päällisiä. No nyt olen lomalla neulonut koko syksyn edestä melkein valmiiksi vartalo-osan ympyräjakusta.
Lokakuun lopulla olin tehnyt jo kaikki mehiläisvahakynttilät, mutta Inkun ideapajassa valmistui vielä kastamalla parafiini-steariini sekä valamalla soijavahakynttilöitä. Sovi ei unohtaa myöskään perinteikästä viikonloppua Tampereen Kädentaitomessuilla. En ostanut muuten yhtäkään lankaa 🙂
Vuoden aikana blogipostauksien määrässä jäin alle 90 tekstiin. Olen kirjoittanut vähemmän vain 2010 milloin bloggaamisen aloitin. Toivottavasti lukijat pysytte läsnä, vaikka kirjoitustahti olisikin hiukan harvempi mitä aiemmin. Ja eihän sitä tiedä miten taas innostun kirjoittelemaan tälle vuodelle. Harrastushan tämä on eikä tästä saa ottaa stressiä. Tekstiä syntyy silloin kuin hyvältä tuntuu.
Menneenä vuonna oli tasaisen hyvin töitä melkeinpä koko ajan kesäaikaa lukuun ottamatta milloin itsekin lomailimme paljon. Nyt firman paperit heti alkuvuodesta kuntoon ja veroilmoitus kasaan. Sitten saa taas olla rauhassa sellaisilta velvotteilta. Kuluneeseen vuoteen töiden määrän osalta voin olla tyytyväinen, ja voin olla tyytyväinen myös käsityömyyntiin. Tosin se on pientä, niin pientä etten ole lähtenyt firmaani laajentamaan.
Tänään päivittelin työ- ja henk.koht. kalentereitani. Olen ilmottautunut muutamalle Ura käsillä-hankkeen käsityökursseille, sopinut kolmesta linturetkestä ja työkalenterissakin on hyvin merkintöjä, joten reipastahtinen tulee olemaan alkuvuosi mielenkiintoisien asioiden merkeissä. Pääsen opettelemaan huovutusta, tekemään nahkatöitä, retkeilemään Kokarin saarella, kuulemaan pöllöjen huhuilua. Ja varmasti paljon paljon muutakin ihanaa. Toivottavasti onnistumme vanhojen ja uusien ystävien kanssa viettämään aikaa yhdessä erilaisten teemojen ja mukavan yhdessä olon merkeissä. Joskus nimittäin tuntuu, että arki vie mukanaan ja yhteydenpito on luvattoman huonoa, vaikka niin ei sen haluaisikaan olevan.
