Julkaistu

Kaikki loppuu aikanaan

Niin tämä lomakin. Huomenna kotiin ja maanantaina arki alkaa taas. Toisaalta on ihan mukavaakin palata kaupunkiin ja ihmisten pariin. Täällä mökillä ollessani tajuan miten sosiaalinen olen. Avokki taas rakastaa kun saa olla kahdestaan ja välillä ihan omissa oloissaankin. Toki se on minustakin ihanaa, mutta huomaan kaipaavani hiljalleen ihmisiä ympärilleni.

Eilisestä muodostui juuri sellainen omissa oloissaan oleilu -Päivä. Avokki kuunteli Taivaan pilarit-nimistä kirjaa. Minä olin ottanut paikkani sohvan nurkkaan, vieressä käsityökori. Arvaattekin varmaan mitä puuhasin? — NEULOIN 😀 Sain tehdyksi sen osan mitä torstaina ponchosta jouduin purkamaan ja paljon enemmänkin. Siinä samalla tuli kuunneltua Robin Cookin kirja Perimä. Olen aina pitänyt Cookin kirjoista, mutta ehkä nekin alkaa vähän toistamaan itseään ja jotenkin loppuratkaisut on liian helppoja tai yksinkertaisia. Ennen tuota Perimä-kirjaa kuuntelin Kantasolu-kirjan. Pidin Perimä-kirjasta huomattavasti enemmän. Ehdoton suosikkini on Cookin kirjoista Kronosomi kuusi. Luin sen pari kolme vuotta sitten pisteillä ja jäin totaalikoukkuun 😀 Pidän Cookin kantaaottavuudesta terveydenhuollon kaupallistumiseen ja rahaan ja vakuutusjuttuihininkin liittyen. Monissa kirjoissa törmätään myös eettisyysasioihin. Ja kun minua kiehtoo jollain tapaa kaikki hoitamiseen yms. liittyvä, ehkä siksi Cook uppoo minuun. Nyt vaan huomasin olleeni kirjojen loppuratkaisuihin vähän pettynyt. Mutta neulomus sujui hyvin ja työ onkin muutamaa kerrosta vaille valmis.

Tänään lähdimme lumikenkäilemään. Matkamittari ei taaskaan tahtonut toimia, joten kävellystä matkasta ei aavistustakaan. Aikaa meni reilut pari tuntia. Kuljimme pellolla missä hankikanto oli lähes täydellinen. Matka jatkui harvaan metsään ja välillä Hepan pinna oli katkeamispisteessä. Perheriita oli välillä aikas liki. Avokki varmasti yritti parhaansa kertoessaan oksista, maaston vaihteluista tms. Välillä ei kai näkö kuitenkaan riitä ja kulkeminen on hankalaa. Tiedän ettei minunkaan pitäis aina pimahtaa, mutta… Noh, onneksi en ole pitkään kiukkunen ja puhuimme asian het kuntoon. Loppumatkasta törmäsin puuhun 🙂 Avokki oli sanonut juuri, että ”tule vaan suoraan” ja minähän tulin. Ainakin luulin niin, tai sitten avokki näki väärin. En yhtään kuullut enkä vaistonnut edessä olevaa puuta. Kävelin siihen komauttaen pään kunnolla. Noh, onneksi vauhti ei päätä huimannut, joten törmäilystä selvittiin säikähdyksellä.

Täytyihän sitä sauna lämmittää viimeisen illan iloksi. Saunan jälkeen minijuustolautanen ja lasilliset punaviiniä. Nyt kun iltatee (Clipperin luomusitrustee) on juotu on minunkin aika ottaa mallia avokista ja siirtyä lakanoiden väliin. Hetki kirjan  (Pirkko Arstilan teekirja, jonka luennasta iso kiitos kuuluu Liioliille)  kuuntelua ja unille.  Aamulla edessä pakkaamista ja siivoamista. Meillä on tapana aina ennen kotiin lähtöä siivota mökki perusteellisesti. Seuraavan kerran on mukava tulla kun ensitöikseen ei tarvitse alkaa rättäämään.  Ja hei, ilokseni huomasin, että blogille on tullut 43. lukija. MAHTAVAA! Ja tervetuloa mukaan. Toivottavasti viihdyt juttujeni parissa.

Julkaistu

Hävittyjen taisteluiden päivä

Huoh, takkuan avokille tulevan kaulurin kanssa 🙁
Olen päässyt levennyksiin ja levennykseen tulee aina reikä. Ongelmalliseksi asian tekee vasen kätisyyteni ja oikean silmukan kiepautus. Ilmeisesti kiepautus aiheuttaa sen etten saa kierrettyä nurjaa levennystä riittävästi ja neulokseen jää reikä. ÄRSYTTÄÄ ja TURHAUTTAA!!! Haluan saada työn valmiiksi, mutta ei Aa:n kanssa onnistuttu ongelmaa ratkaisemaan, huoh! Sunnuntaina miitataan Silmukkasiskojen kanssa, joten tämä ongelmatapaus saapuu paikalle ja toivoo jonkun Siskoista keksivän miten pääsen eteenpäin. Oli muuten jo aika likellä etten purkanut koko työtä. Ajattelin jo, että ehkä mun pitäs vaan pysyä suorissa töissä mihin ei tule mitään leveyden muutoksia kun kerran olen näin aasi. Noh, ehkä mä vielä vedän henkeä ja lasken kymmeneen. Ja ehkä mä vielä löydän vasurin, jolle ohjaaminen/neuvonta on mulle vähän helpompaa.

Suunnittelin alottavani joustinneulebonchoa, mutta siinäkin on levennykset, taisi olla oikealla silmukalla, joten nyt vähän arveluttaa kannattaako aloittaa vai unohtaa koko juttu. Eli, käsityörintamalla just nyt ei mee kovinkaan kaksisesti.

Kun neulomisista ei tullut mitään siirryin toiseen taistoon. Latasin puhelimeeni Gps-paikannin/kartta-ohjelman, joka on ymmärtääkseni kehitelty näkövammaisia ajatellen, ja joka toimii myös Nokian ja näppäinpuhelimissa. Ohjelma on sellainen mikä ratkaisisi meidän ongelman lumikenkäilyssä jäällä. Siinä nimittäin voi tallentaa lähtöpaikan sijainnin ja palatessa ohjelma opastaa oikeaan paikkaan ilmaisemalla matkan määränpäähän ja suunnan kellotaulun mukaan. Sain ohjelman lopulta puhelimeeni ensin soitettua pienen apua pyytelevän puhelun. Ohjelman valikoita pääsin selailemaan ja vaikutti mielenkiintoiselta, tahdon testaamaan. Ongelmaksi kuitenkin muodostui etten saanut sovellusta gps-yhteyteen. Syytä en löytänyt mistään. Kokeilin Kartat-palveluakin ja siellä Gps toimi moitteetta. Odotan innolla, että tuo gps-yhteysongelma ratkeaisi ja ohjelma alkaisi vörkkimään. Tänään en jaksa enään taistella, mutta jospa huomenna ennen lumikenkäilemään lähtöä.

Tämän tietokoneenkin kanssa on ollut taistelua, sillä jämähtelee jumiin ja ei auta kuin pakkosammutus ja sitten uudelleen käynnistys. Ehkä tämä on leviämässä 🙁 Mutta joo, ehkä tälle päivää ei enempiä taistoja enään tule ja huomenna taas selviän voittajana niistä taistoista mihin ryhdyn, vaikka tänään takkiin on tullutkin 😀

Julkaistu

Ensiaskel kohti Harmaakuonon eläköitymistä ja uuden kuonokkaan saamista

Loppujenlopulta ei ole vielä paljoa kerrottavaa, mutta ensiaskel on otettu kohti Harmaakuonon eläkkeelle siirtymistä ja uuden oppaan hakemista. Askel on pieni, mutta sisälläni myllerrys melkoinen. Ehkä juuri siksi kirjoitankin.

Olen järjestänyt Opaskoirakerhon vieraaksi Hussin liikkumistaidon ohjaajan, joka tulee kertomaan muuttuneista käytänteistä ja vastailemaan kysymyksiimme. Muutoksia on tullut, koska tällä hetkellä Suomessa on kolme opaskoiria kouluttavaa tahoa yhden sijasta. Miten jatkossa opaskoiria hakevien jono etenee, miten valikoituu miltä tuottajalta koira tulee käyttäjälleen jne. En näihin kiemuroihin puutu sen enempää, koska kaikki ei ole itsellenikään täysin selvää. En halua antaa väärää tietoa, joten… Ja tuskinpa tuo pyrokratia on se mielenkiintoisin juttu. Helmikuisen vierailun jälkeen olen varmasti itsekin viisaampi. Ja kun itse joudun koiran vaihdon lähestyessä asian kanssa ihan käytännössä tekemisiin. Viesteillessäni kerhotapaamisen tiimoilla liikkumistaidonohjaajan kanssa sain hyvän tilaisuuden ottaa esille oma tilanteenikin. Kirpaisihan se vähän kirjoittaa, että Harmaakuono eläköityy tämän vuoden aikana ja että haluan uuden opastajan. Seuraava askel on, että minun luokseni tullaan kotikäynnille. Silloin jutellaan tilanteestani (terveydentila, liikkumisvalmius, koiran tarve ja mitä kaikkea lie) ja käydään tekemässä puolen tunnin lenkki, jotta liikkumistaidon ohjaaja näkee miten liikun ja millaiset liikkumisvalmiuteni koiran kanssa on.

Kun anoin opaskoiraa 2002 (huih, 11 vuotta sitten) ei ollut tätä käytäntöä tavata sairaanhoitopiirinsä kuntoutusohjaaja kotikäynnin merkeissä. Muistaakseni kävin silloista kuntoutusohjaajaa tapaamassa hänen työpaikallaan ja silmälääkärissä toteamassa sokeuteni. Esikurssilla koiran kouluttajat kävelytti parin kolmen erilaisen koiran kanssa ja katsoi millainen koira minulle sopii vai sopiiko olleskaan. Lisäksi minua haastateltiin ja päätös koiran saamisesta tehtiin. Tällöin maksusitoomus oli jo olemassa. Nyt systeemit on muuttuneet ja sairaanhoitopiirien kuntoutusohjaajat tapaavat asiakkaansa heidän kodeissaan. Näin tapahtuu myös koiran vaihtajille. Onhan terveydentilassa tai elämäntilanteessa voinut tapahtua sellaisia muutoksia mitkä estävätkin koiran kanssa liikkumisen omista haluamisistaan huolimatta.

On ehkä jotenkin hassua, mutta minua jännittää tuo tapaaminen, että minun kotiin tullaan ”tarkkailemaan” tilannettani, tullaan katsomaan miten liikun jne. Olen perusterve, elän terveellistä elämää, olen tasapainoinen jne. En tiedä mitään syytä miksi en voisi saada uuteen oppaaseen maksusitoomusta. Silti jännittää. Samalla tunnen hienoista kutkuttavaa odotusta uudesta mahdollisesta opastajasta. Toisaalla taas syvää surua, haikeutta Harmaakuonon vuoksi. Että ”syrjäytän” sen nuoremman tilalta. Pelkään päivää milloin Harmaakuonolle en pue valjaita, pelkään lähteä uuden oppaan opastettavaksi, vaikka toisaalta se kutkuttaakin.

Olen tiennyt tämän prosessin käynnistyvän, silti mielentilan vaihtelu asiaa kohtaan on yllättänyt, ja taitaa olla tosiasia, että tämä kaikki on vasta alkua. Onneksi lohdullinen tieto on, että Harmaakuono jää kotiimme eläkepäiviään viettämään. Niin on ainakin suunniteltu ja avokin kanssa sovittu. Toki lopullisesti asia ratkeaa siinä vaiheessa miten herra sopeutuu uuteen tilanteeseen. Uskon, että asiassa saan neuvoa ja tukea opaskoirakoululta. Ylipäätään on muistettava etten ole yksin, vertaistukea on tarjolla, kouluttajilta saa tukea ja apua jne. Eli, nyt on vaan aika kohdata vuosi 2013 Harmaakuonon eläköitymisvuotena ja uuden koirasuhteen alkamisvuotena. Se kuuluu elämään ja koiran kanssa, jos haluaa liikkua tämäkin vaihe on läpi käytävä, huh!

Huomaan, että menen silittelemään Harmaakuonoa ja juttelemaan sille tilanteesta. Haen ehkä hänen pehmeästä turkistaan, koiran lämmöstä lohtua ja turvaa, ehkä jopa voimaa. Joskus minusta tuntuu, että koira tietää miksi. Se toki voi olla ja varmaan onkin inhimillistämistä ja monen mielestä liiallista sellaista. Se tunne kun toinen painaa päänsä syliin ja nojaa jalkaan, on lähellä lohduttavana, liikuttavana tekee olon inhimillistäjäksi.

Lukijat, varoituksen sana 😀
Tämä on varmasti aihe mitä ei voi välttää, jos tätä blogia lukee. Tiedän jo nyt,  että tulen tästä elämänvaiheestani kirjoittamaan paljon asioiden edetessä. Nyt asia on liikkumistaidon ohjaajan tiedossa, seuraavaksi sovimme kotikäynnin ajankohdan ja siitä se sitten käynnistyy vääjäämättä.

Julkaistu

Lumikenkäilyä ja neulontaa

Tänään vietimme avokin kanssa mukavat pari tuntia lumikenkäillen Tuusulanjärven jäällä. Lunta ei paljoa ollut, joten kävely oli helppoa. Samalla testasimme Nokian puhelimen Gps-paikantimen matkamittaria, joka kertoi kuljetun matkan, ajan, keskinopeuden ja kovimman nopeuden. Gps-paikantimen mukaan matkaa taittui 5.2 km, joten ei aikaan nähden mitenkään hurjasti. Meillä meni kuitenkin aikaa etsimiseen kohtaa mistä jäälle tultiin. Tuuli sen verran, että jälkemme oli kadonneet, joten avokki joutui ”nuohoamaan” rantoja, jotta oikea kohta löytyisi. Se tietysti pudotti matkavauhtia huimasti. Yritettiin muistutella itsellemme, että ulkoilu sinänsä on vähintään yhtä tärkeää kuin hikitreenikin. Pelkäsin avokin turhautuvan etsimiseen siinä määrin, että toista kertaa ei tule. Kotona kuitenkin hän jo suunnitteli seuraavaa kertaa. Mietittiin kovasti mikä helpottaisi oikean kohdan löytämisessä. Nokian Kartat-palvelu ei varmaankaan toimi jäätä pitkin kuljettaessa? Gps-paikantimen yhteydestä löysin kohdan tallenna sijainti. Jäimme pohtimaan voisiko jään alkaessa tallentaa sijainnin, mutta miten tuota sijaintia kohti tultaessa saa puhelimen sen jotenkin ilmaisemaan??? No tutkitaan ja koetetaan kehitellä jotain… Tuodaan rantaan johonkin puun oksaan joku värikäs vaate tms… Huoh… Mutta joka tapauksessa ulkoilu oli ihanaa ja kyllähän lumikenkäilyssä pikkuhikikin saatiin hidasteista huolimatta aikaan.

Eilen olin opettelemassa sukan neulontaa. En paljoa alkua pidemmälle päässyt, pari senttiä vartta. Bambupuikot on kyllä superhyvät. Silmukat eivät luisuneet puikoilla kuten pelkäsin eikä tulpille ollut käyttöä. Kaverini arvelikin niistä olevan enempi hyötyä kantapäävaiheessa. Alkuun useammalla puikolla heiluminen tuntui hassunpelottavalta, mutta kerrosten karttuessa homma helpottui huomattavasti. Tosin onnistuin ekoilla kerroksilla lisäämään aina kaksi silmukkaa ylimääräistä, joten kaverini sai pelastaa minut muutamaankin kertaan 😀 Mutta kyllä homma lähti kuitenkin sujumaan. Nyt vaan rohkeasti neulomaan.

Tänään meillä oli taasen käsityömiitti. Eilisiltana onnistuin avokin kauluriin tekemään virheen, jonka Sisko korjasi purkaen virheeseen asti 🙁 Sen jälkeen homma sujuikin mukavasti ja kauluri edistyi taas vähän eteenpäin. Korkeutta ei per kerros paljoa tule, joten neulomista riittää. Kiva kuitenkin tehdä jo vähän vaativampiakin neulomuksia.

Ja selvisin hyvin viljattomalla miittiherkutteluissa. Tarjolla olisi ollut tonnikala- ja kinkkupiirakkaa, mutta myös viinirypäleitä, juuressipsejä ja suklaata. Sain siis herkutella vähän minäkin. Suklaassakin vaan pitää olla tarkkana. Esim. Geishassa on vehnää 🙁

Olen saanut uuden lukijan! Tervetuloa!

Julkaistu

Vammaisurheilun arvostus

Vuoden 2012 parhaat urheilijat eri katekorioissaan on valittu, ja kohu vuoden urheilija-valinnasta käy kuumana. Juuri itsekin luin Yle:n sivuilta Leo-pekka Tähden (ratakelaaja) saaneen toimittajien äänestyksessä selvästi eniten ykkössijoja (147) Vuoden urheilijan Tuula Petäjä-Sireenin saadessa 98 ja toiseksi sijoittunut Ruuskanen 47. Kokonaisäänimäärissä Lepe jäi kolmanneksi, joka kertonee siitä, että monen urheilutoimittajan listalle Tähti ei mahtunut laisinkaan. Kertonee jotain vammaisurheilun arvostuksesta Suomessa. Oli kuitenkin mahtavaa kansan äänestys Vuoden sykähdyttävimmästä urheiluhetkestä, jonka Tähti voitti. Ja mitä Facebookia selailin kaikki, jotka asiaa kommentoi olivat vähintäänkin pöyristyneitä.

Minusta ylipäätään on vaikeaa arvioida mikä laji tai urheilija ansaitsee eniten arvostusta. Jokainen kokee sen omalla tavallaan. Varmasti Tuulankin suoritus on maininnan arvoinen. Voiko eri lajeja ja urheilijoita eri lajeista laittaa ylipäätään paremmuusjärjestykseen??? Oli kyseessä sitten suuri ja tunnettu tai jokin markinaalilaji, urheilija antaa kaikkensa menestyäkseen lajissaan.  Näin on myös vammaisurheilun puolella. Vammaisurheilun arvostus on noussut paljon viime vuosien aikana. Se on saanut myös ihan eri tavalla julkisuutta kuin vaikkapa Sydneyn paralympialaisten aikaan. Silloin tuli kolme koostetta kisoista, kaksi kisojen aikana ja se kolmas melkein kaksi kuukautta myöhemmin. Nyt Lontoon paralympialaisten aikaan koostelähetyksiä tuli pari päivässä ja taisipa joukossa ola joitain suoriakin pätkiä. Eli on otettu isoja askelija, mutta vielä ei niin isoja askelia, että vammaisurheilija olisi valittu vuoden urheilijaksi.

Olen itsekin törmännyt ajatteluun, että eihän vammaisurheilu ole mitään urheilua. Että enemmän se on sosiaalinen tapahtuma. Ehkä niin on ollut joskus aikojen alussa, mutta koko ajan vammaisurheilukin menee ammatillisempaan suuntaan. Kilpailu kovenee huipulla, vaikka urheilijoita ei ole samoja määriä kuin ns. terveiden puolella. Jotkut sanovat, että juuri siksi menestystä tulee helpommin. Ehkä niinkin. Toisaalta vammaisurheilija joutuu huomioimaan harjoittelussaan vammansa tuomat rajoitteet, on oltava tukiverkostoa näkövammaisilla esim. oppaita tms. On asioita mitä on pakko soveltaa jne. Ei ole siis aivan yksinkertaista vaan mennä ja urheilla. Eihän se tietenkään ole terveilläkään ihan niin, mutta he eivät ainakaan tarvitse jatkuvasti juoksulenkille opasta tai avustajaa treenin onnistumiseksi. Moni vammaisurheilija on kokenut elämässään tragetian ja vammautuneet. Mikä sen hienompaa kuin löytää vammastaan huolimatta itselleen urheilulajin ja vielä menestyä siinä.

Toivon todella, että vammaisurheilun arvostus nousee tulevaisuudessa ja että Suomen urheilutoimittajat ”uskaltavat” arvostaa myös vammaisurheilijaa todellisena urheilijana, sillä huipulla olevat vammaisurheilijat ovat taatusti urheilijoita ja huippusellaisia.

Julkaistu

Tekee mieli liikkumaan

Hieno talvipäivä: aurinkoa, pakkasta ja tuuletonta.
Päivä milloin ei ikinä pitäisi jäädä neljänseinän sisään möllöttämään. Niin vaan kävi. Suurin syy oli viime yössä. Heräsin kolmelta enkä sen jälkeen nukkunut. Päivä meni vähän sumussa, ja jos olisin fiksu olisin jo peiton alla enkä täällä vinkumassa väsynein aivoin ja ajatuksin. Pitkin päivää ahdistus on nostanut päätään. Mieli halajaa hiihtämään, lumikenkäilemään, luistelemaan; harrastamaan talviliikuntaa. Mutta mutta… ikuinen ja ainainen ongelma mistä se kaveri? Avokki joutuu todella koville omalla heikolla näöllään yrittäessä opastaa ja huolehtia ettei törmäillä esim. kanssahiihtäjiin. On siis ymmärrettävää ettei kahdestaan vieraille reiteille paljoa ole asiaa ja tuolle lähiladullekin on harkittava mikä paras hetki, milloin vähiten väkeä jne.

Mutta kun se mieli halajaa, kroppa huutaa talviliikkumaan!!!
Kyllästyttää, turhauttaa ainainen mankuminen ja kyseleminen voisiko joku lähteä, ehtisikö joku kaveriksi jne.Koen yleensä olevani sokeuteni kanssa sujut, mutta näinä hetkinä epäilen sitä. En ole kadehtia-tyyppi, mutta saan itseni kiinni ajatuksesta ”miksi muille on niin helppoa vaan lähteä ulos liikkumaan”. Onneksi turhauma iskee harvoin, mutta tämän päivän aikana se on iskenyt. Inhoan tätä olotilaa, sillä tämä ei ole luonteeniomaista ajattelua.  Haluan kai vaan niin paljon elämältäni, kokea, liikkua, nauttia, tavata  ihmisiä jne. En kuitenkaan halua olla kelleen liiaksi vaivaksikaan. Olen iloinen, että tällä hetkellä mulla on kaveri uintiin, mutta näemmä haluan lisää. ”nälkä kasvaa syödessä”, niinhän sitä sanotaan…  Nyt kun uintikaveri on, haluan hiihto-, lumikenkäily- ja luistelukavereita.  Voisin ehkä opetella olemaan tyytyväinen siihen mitä minulla on. Tänään aurinko, pakkanen; upea talvipäivä  toi kuitenkin hirmuisen kaipuun liikkumiseen.

Toivon ja uskonkin, että tänä fiilis menee ohi aika nopeasti, jos pääsen edes vähän suksille tai luistimille lähipäivinä. Avokin kanssa huomenna olisi tarkoitus nauttia ulkoilusta, ja tiedän senkin jo helpottavan.

Julkaistu

”Näkövammainen radalla”

Kun kyltti ”näkövammainen radalla” ilmestyy sen radan päätyyn missä uin tapahtuu radalta ihmiskato. Eihän kyltin tarkoitus ole karkoittaa uimareita muille mahdollisesti jo täysille radoille. Kyltin tarkoitus on infota vain uimarista, joka ei näe. Ja siksi ei pysty varomaan yhtä hyvin kuin kanssauimarinsa. Tietysti mitä tyhjempi rata on, sitä rennommin voin uida, ja nautinkin siitä.

Viikko sitten minun polskuttaessa altaan toisessa päässä ja kaverini toisessa. Uimari katseli kylttiä ja minua ihmetellen kaverilleni olenko näkövammainen. Saatuaan vastauksen ”olen”, hän oli jatkanut ”onko hän oikeasti näkövammainen”. Ehkä tuntui hämmentävältä se, että uin yksin eikä kaverini uinut opastaen rinnallani. Silti tuntui hivenen hullulta ajatus kyseenalaistamisesta vammaisuudestani. Tuskinpa kovin moni haluaa leikkiä vaikkapa sokeaa, että saisi lähes tyhjän radan käyttöönsä uidessaan tms. Uinninvalvoja kertoi heiltäkin kyseltävän mitä erilaisempia ”hulluja” kysymyksiä näkövammaisista uimareista, jotka kuulemma noudattavat paremmin sääntöjä kuin muut. Itse uin radalla aina oikeaa laitaa pitkin ihan siksi, että törmäyksiä ei tulisi vastaan uivien kanssa. Miksi en voisi tuota ”liikennesääntöä” noudattaa vammastani huolimatta. Noh ehkä noudatankin sitä niin tunnollisesti juuri siksi.

Tänään oli mukavaa taas pulahtaa altaaseen ja nyt matkaakin taittui 1550m, joten selvä parannus edelliskertaan. Kaverini vetäs samassa ajassa melkein 2500m, että mulla vähän treenattavaa 😀 Nyt uinti ei tuntunut niin takkuiselta alkuun ja vauhti pysyi tasasena koko ajan. Niskoissa kyllä tuntui, joten uintitekniikkaa pitäisi kyllä treenata. Neuloosi-uimaasi:D ei välttämättä ihan huippuyhdistelmä niskoja ajatellen.

Uinnin jälkeen tapasin toisen ystäväni. Käytiin kiertelemässä alemyynneissä ja kaverini löysi itselleen uuden takin. Ite eilen löysin Espritin alesta 50 eurolla kolme puseroa, neljäskin olis ollu sopiva, mutta johonkinhan se raja on vedettävä. Tänään en ostanut mitään. Välillä käytiin teellä ja juttua olisi varmasti riittänyt pidempäänkin. Oli kuitenkin palattava kotiin tekemään töitä. Firman puhelinkin heräsi tänään henkiin ja ensi viikolle tuli muutama varaus. Ihmiset ehkä alkavat heräilemään joulu-Uusivuosi -koomasta ja arki alkaa rullailemaan normaalisti. Yrittäjän kannalta aikas hyvä asia.

Eilen ostin 3mm ja 3.5mm pyöröpuikot sekä 2.5mm ja 3mm sukkapuikot, kaikki bambusina. Lisäks ostoskassiin sujahti silmukkamerkkejä (hakaneulan tyyppisiä) ja tulppia puikkojen päihin. Tänään loin avokin kauluriin silmukat ja tein pari kerrosta. Kolmannella olen tyrinyt, joten työ joutuu viikonlopun yli huiluulle. Aa saa purkaa sen virheeseen asti. Jos ite alan purkamaan, puran koko työn ja en millään halua aloittaa taas silmukoiden luonnista. No ei silti tarvitse ilman neulomusta olla 😀 Punainen duubi valmistuu varmasti ja voin aloitella sukkaa tai lapasta, jotta alku on olemassa siinä vaiheessa kun pääsen ohjaukseen. Ja jos jotain helppoa haluaa tehdä, niin huiviin sopivaa lankaa puikoille vaan.

Julkaistu

Piippauksia kuuntelemassa

Eilen olin kuulotestissä ja kuten arvelinkin oikean korvan kuulo on vasempaa parempi n. 10 desipeliä. Leikkauksella ei kannata yrittää saada kuuloa yhtä hyväksi molempiin korviin tuon kymmenen desibelin takia. Noh, en kyllä itse ajatellutkaan haluta leikkausta uudelleen.

Tälläkin kerralla kuulontutkija passitti minut ensin korvan putsaukseen. Nyt sen teki minua hoitava lääkäri. Täytyy sanoa, että homma ei tuntunut yhtään niin kivuliaalta kuin viimeksi.Itse testissä olin vähän stressissä kuulenko piippaukset ja harhapainalluksia tuli jonkin verran. Olo oli aika epävarma ja kysyinkin kuulotutkijalta, mikä putsauksen vaikutus on kuuloon. No hän totesi vain, että minunhan pitäisi nyt kuulla paremmin. Sanoin, että edelliskerrallakin koin epävarmuutta piippauksien suhteen. No kuulo on kuulemma parempi kuin tammikuussa. Silloinhan vasemman korvan kuulokäyrä kummastutti lääkäriäkin, joten tiedä sitten miten vertauskelvolliset testitulokset olivat. No molemmissa oli korvat putsattu ensin.

Lääkäri oli tapansa mukaan vähän kiireinen ja tylyhkö. Ymmärsin kuitenkin kuulorajojen menevän 23-33 välillä. Lievää johtumisvikaa siis on, sisäkorvat ymmärtääkseni ok. Häilyn nyt lievän kuulovian alamailla, likellä normaalin rajaa, ainakin oikean korvan osalta. Se tuntuu toki hyvältä.

Kuuloseurantoja ei jatketa. Niistä on kuulemma luovuttu, koska muutokset vuositasolla on niin vähäisiä ettei niitä välttämättä pystytä huomaamaankaan. Kuitenkin ilmeisesti kuulo heikkenee ennemmin tai myöhemmin ja silloin on mietittävä kuulokojeen mahdollisuutta. Toki, jos proteesi jostain syystä lakkaa toimimasta (esim. irtoaa), voi leikkaustakin miettiä. Siinä kuitenkin on aina vaara sisäkorvavaurion. Nyt kuitenkin elellään normaalisti ja hakeudutaan tutkimuksiin, jos kuulossa tapahtuu jotain oleellista huonompaan suuntaan.

Tuntuuhan se vähän kurjalta, tietoisuus siitä, että tod.näk. vanhana kärsii kuulo-ongelmista näkövammansa lisäksi, mutta ei sitä nyt kannata alkaa suremaan. Eteenpäin mennään ja kuulosta nautitaan isolla sydämellä ja toivotaan sen pysyvän pitkään. Minulla on varmasti monta vuotta, vuosikymmeniä hyvää aikaa kuulla ja kokea sen kautta elämän iloja ja suruja. Positiivisin mielin eteenpäin siis.

Ja kyllähän se tuntui hyvältä tietää tilanteen olevan hyvän.
Minä kuulen, minä elän, minä voin hyvin.
Voin nauttia elämästä jne.

Pakko tunnustaa, että jännitin testejä ja lääkärin tapaamista 😀

Julkaistu

1. Lontoo: judotunnelmia- ystävää kannustamassa

Jälleen ”matkaraporttini” tulee osissa.
Valitettavasti kuvia ei ole vielä käytettävissä, mutta tässä menomatkasta ja parilta ekalta päivältä kuulumisia ja fiiliksiä, jotka vietimme paralympialaisjudoa seuraten.

Keskiviikkoaamuna (29.8.) yhdeksäksi ekokampaajalle, joka värjäsi hiukseni kasvivärein ja lopuksi leikkasi ne. Onneksi tavarat oli lähes pakattuna, joten kotona viimeiset matkavalmistelut (ruokailu, suihku, käsimatkatavaroiden pakkaus) ja avokin ja Harmaakuonon halimista.
Lentomme oli lopulta lähes neljä tuntia myöhässä, mutta ihmeen kivuttomasti aika kentällä kului. Saimme 12 euron kupongit joilla ostaa ruokaa hyvityksenä lennon myöhästymisestä. Kävimme vetäsemässä salaatit, ostamassa vettä ja pikkupurtavaa koneeseen. Vihdoin ennen yhdeksää kone nousi lentoon ja matka kohden Gatwickin lentokenttää saattoi alkaa. Kauan odotettu ja etukäteen hehkutettu Lontoon matka oli nyt todellista.
Kolmen tunnin lennon jälkeen kiirehdimme hakemaan matkatavaramme ja junaan, joka veisi meidät Victorian asemalle, jossa Aa odotti miehensä kanssa meitä. He olivat hakeneet asuntomme vuokraajalta avaimen ja vieneet meille iltapalaa. Myös vuokraaja oli täydentänyt kaappeja, joten meitä odotti hedelmiä, leipää, croisantteja, teetä, tomaatteja tms. Aivan ihanaa ja huomaavaista. Ei totisesti yhdeltä yöllä olisi ollut kiva lähteä etsimään syötävää. Koska metrojen kulku oli siltä yöltä loppumassa AA oli hankkinut meille taksikyydin, jolla huristeltiin asunnolle kiitollisina tietoisuudesta iltapalasta ja puhtaiden lakanoiden väliin pääsystä.
Aamulla reippaina ylös ennen kahdeksaa, sillä Harringaymista, jossa asuimme ExCel-hallille matka-aikaa oli varattava minimissään 90 min. Ensin menimme junalla yhden pysäkin välin, jonka jälkeen vaihdoimme metroon. Ja metroakin vaihdettiin vielä kahdesti. Heti päästiin siis kiinni lontoolaiseen elämään; metroasemilla kävelyä, portaita portaiden perään. Metrot ja junat kulkivat niin tiheään ettei niitä juurikaan tarvinnut laiturilla odotella.
Vaikka metroja ei tarvinnut odotella, olimme ExCelilla katsomossa jälkeen yhdentoista. Judomatsit olivat jo alkaneet. Aikaa meni matkan loppupäässä metroasemalta hallille siirtymisessä, vaikka ne oli vierekkäin. Ihmisiä oli paljon, tuhansia, joten ei siellä niin vaan paineltu eteenpäin, vaikka liput oltiinkin ostettu. Noh, kiirekin oikeastaan loppui siinä vaiheessa kun saimme tekstarin, ettei suomalaisjudoka pysty ottelemaan niskavamman vuoksi. Varmasti urheilijalle niitä vaikeimpia päätöksiä jättää kisa kisaamatta, mutta terveys ennen kaikkea! Jani olisi otellut -66 kiloisissa. Kyllähän tuo tieto fiilistä ja latautuneisuutta toki laski, mutta istuimme judoa seuraamassa kaikesta huolimatta. 
Mukanamme oli entinen naisjudoka, joka on ollut huipulla 80-luvun alussa, mutta opiskelut ja työ vei naisen kilpauralta pois. Myöhemmin hän valmensi naisten maalipallojoukkuetta mm. 92 paralympialaiskultaan Barceloonassa. Sen jälkeen on noussut huipputuomariksi kansainvälisellä tasollakin. Ei judokaan kokonaan elämästä kadonnut, on ollut mukana nostamassa judoa näkövammaisten harrastukseksi ja valmentanut Kallungin Jania. Meillä ei olisi voinut olla parempaa asiantuntijaa, joka kertoo mitä otteluissa tapahtuu. Hänen eläväisyytensä, eläytymisensä oli jo niin mahtavaa seurattavaa, että aika kului siivillä. Toki itseäni hiukan helpotti, että olen judoa harrastanut vajaan vuoden.
Yleisössä oli kaiken ikäisiä ihmisiä ja paljon sellaisia, jotka eivät olleet judoa koskaan nähnyt. Otteluiden alkaessa skriinillä näytettiin mitä judo on ja selitettiin mikä tarkoittaa mitäkin. Yleisö eli mahtavasti etenkin Britti-ottelijan astellessa matolle. Isäntämaan judokan voittaessa paralympiapronssia yleisö räjähti. Pakko oli istua hetki kädet korvilla.
Otteluissa oli kolmen tunnin tauko ennen illan finaaleja. Tauolla söimme salaatit ja kuluttelimme aikaa. Ottelut alkoivat neljältä ja halliin jonotus aloitettiin jo ennen kolmea. Se oli uskomatonta miten paljon väkeä riitti. Tuolloin otteluiden jälkeen jäimme katsomaan vielä palkintojen jaon, vaikka Väsymys tosin painoi raskaana, sillä matkustus ja vähäiset yöunet veivät veronsa. Lopulta ennen kahdeksaa pääsimme kotimatkalle, jossa reilu tunti vierähtikin. Syömään mihinkään ei jaksettu lähteä. Tehtiin entisen judokan kanssa tonnikalamunakasta.
Perjantaiaamuna jälleen ajoissa ylös, sillä halusimme olla hyvillä paikoilla suomalaisnaisjudokan Päivin astellessa ensikertaa tatamille. Ja ehdimmekin hyvissä ajoin ja toivomillemme paikoille. Jouduimme tovin otteluiden alkamista odotellakin. Toisaalta hyvä niin, sillä Aa ehti näkemään judon esittelyvideon, joka helpotti varmasti seuraamista. Siinä odotellessa tunnelma oli jännittynyt. Kyllä ystävänsä puolesta näemmä voi jänskättää ihan huolella. Ekassa ottelussaan Päivi kohtasi Brassi-ottelijan ja valitettavasti ottelu ei vanhentunut montaakaan sekuntia kun Päivi lensi ipponin arvoisesti ja ottelu päättyi. Sellaista judo vaan on.
Näkövammaisjudo ei muuten oikeastaan eroa näkevien judosta kuin, että ottelijoilla pitää olla koko ajan ote. Näkeväthän kilpailevat jo siitä kumpi otteen saa. Sokeilla ei tule varoitutksia/huomautuksia, jos menee pois ottelualueelta. Heikkonäköisillä varoitukset tulee kuten näkevillekin. Judokissa on merkit ottelian sokeudesta, jotta tuomarit tietävät sen. Voi olla myös kuurosokeita milloin merkintä puvussa on erilainen, ja tällöin tuomarin tulee näyttää aina käteen tuomionsa.
Päivin tappion harmituksesta huolimatta ottelut jatkuivat ja ottelutauko tuli aikanaan. Tauko käytettiin taas ruokailuun ja jonottamiseen. Nyt istuimme muutaman muun suomalaisen kanssa ja Päivin tullessa keräilyotteluun turkkilaista vastaan sisuuntuneena aamupäivän lennosta, huuto oli melkoinen. Yleltähän judoa tuli netistä suorana ja siellä oli kaiketikin kommentoitu, että kannustusta riittää. Nytkään ottelu ei kauaa ehtinyt vanheta kun Päivi lennätti vastustajansa voiton arvoisesti ja me saatiin huutaa. Nainen otteli itsensä pronssimatsiin, ja huh miten syke nousi pronssiottelijoiden tullessa tatamille. Kannustus oli valtaisaa ja Päivillä ottelu espanjalaista kokenutta kehäkettua vastaan alkoi hienosti hyvällä heitolla, jonka ansiosta pääsi johtoon. Valitettavasti kuitenkin ottelu päättyi käsilukkoon espanjalaisen hyväksi. Joka tapauksessa hienoa ja ennakkoluulotonta meininkiä. Ääni käheänä huutamisesta iso harmitus ottelun jälkeen. Paikalla oli kuitenkin mahtava olla, sillä kokemus oli huikea Päivihän otteli -63 kilosissa.
Seurasimme ottelut loppuun, mutta ei jääty enää palkintojen jakoon. Lähdimme kotimatkalle. Taaskaan ei jaksettu syömään mihinkään, joten kaupasta haukipihvit ja salaattiainekset, nam! Hyvää!
Ilta vierähti kämpillä. Katselimme jotain paikallista kanavaa, josta tuli paralympialaisia aamusta iltaan. Kaipasimme maalipalloa, mutta sieltä tuli lähinnä kaikkea mitä isäntämaan urheilijat olivat päivän aikana tehneet ja miten menestyneet. Judohallilla selvittelimme myös mahdollisuutta hankkia lippuja maalipallo-otteluihin, mutta saamamme tiedon mukaan niitä sai vaan ja ainoastaan netistä. Aa kertoikin paikallisten kritisoineen lippusysteemiä. Myöhemmin kuulin kyllä väitteen, jonka mukaan lippuja olisikin saattanut saada ostaa paikan päältä. Noh, siinä vaiheessa se oli jo myöhäistä. Miesten kullan voitto jäi siis näkemättä. Mutta, toisaalta päivät oli täynnänsä ohjelmaa muutenkin, joten turhaa nyt jossitella jälkikäteen.  Onneksi tulostiedottaminen toimi hyvin meidän touhutessa kaupungilla, joten ei hätää. Upeaa kuitenkin, että maalipallossa palattiin 16 vuoden jälkeen kultakantaan. Naiset sijoittuivat neljänneksi.
 Ja te jotka jaksoitte loppuun asti, ymmärtänette miksi tämä tulee osissa 😀
Hepa kun ei osaa kirjoittaa lyhyesti :O
Julkaistu

Ilmottautumisia luennoille

Viime viikolla selailin Helsingin aikuisopiston luento- ja kurssitarjontaa. Ehdottomasti minun olisi pitänyt ilmottautua englannin alkeisiin, koska kielitaidoltani olen heikko. Rohkeus ei kuitenkaan riittänyt. Istuin pitkään tässä ja yritin voittaa epävarmuuden, jännityksen ja pelon. En onnistunut! Osasyynä huonot kokemukset ja ettei minulla ole kokemusta näkevien kanssa opiskelusta.  En laske terveys- ja ravitsemus –yksittäisluentoja. Siinä istuessani tajusin tuon rohkeuteni pettämisen ja olin ja olen itseeni pettynyt. Halu oppia englantia kunnolla ei vieläkään voittanut!
Löysin kolmi-osaisenluentosarjan ”Virkeyttä Detoxista” ja päätin ilmottautua mukaan.
Vähän tuokin jännittää, mutta ehkä siinä saa samalla pientä ”harjoitusta” ja itseluottamuksen kohoamista näkevien parissa opiskelusta. Aa lähtee minulle oppaaksi ja avustajaksi. Soittelin opistolle ja kyselin valmiiksi, että onhan se ok. ja olihan se. Kurssi on kolmena maanantaina alkaen 10.9., eli seuraavana päivänä kotiuduttuani Lontoosta 😀 Arki alkaa ryminällä; koulutusta heti kärkeen:)
Kurssista sanotaan Helsingin aikuisopiston sivuilla:”
”Detox sopii kaikille, jotka kaipaavat lisää energiaa, elinvoimaa ja
kevyempää oloa. Detoxista voi olla apua, jos ruoansulatuksesi ei toimi
kunnolla tai syöt epäterveellisesti. Elimistöömme kertyy erilaisia
haitallisia aineita elintavoistamme, elinympäristöstämme ja
ruokavaliosta johtuen. Detox-kuuria käytetään kuona-aineiden
poistamiseksi elimistöstä. Kevyt puhdistautuminen eli detox pyrkii
palauttamaan elimistömme toiminnan optimaaliseksi oikeanlaisen
ravinnon ja elämäntapojen myötä. Kuuriin liittyy kolmen viikon
puhdistava ruokavalio. Kurssilla saat yksityiskohtaiset ohjeet
puhdistautumiseen ja terveelliseen ruokavalioon. Kurssilla
osallistujille voidaan tehdä kehonkoostumusmittaus ja analyysi
mittaustuloksesta.””
Katselin myös Keravan opiston luentotarjontaa ja ilmottauduimme Aa:n kanssa ”Mielentilat ja ravitsemus” –luennolle lokakuussa. Opiston sivuilla todetaan:
””Luennolla käsitellään aivojen ja mielen terveyttä ravitsemuksen
kannalta, sisältäen tietoa mm. masennuksesta, addiktioista, muistille
tärkeistä ravintoaineista ja aivoja vanhentavista tekijöistä. Luento
tarjoaa uutta tietoa ja työkaluja aivojen ja mielenterveyden
tukemiseen luonnollisin, ravintoterapeuttisin keinoin.””
Uskoisin molempien aiheiden olevan mielenkiintoiset ja oppia antavat, joten odotan innolla niin tuota Detox-kurssia kuin ”Mielentilat ja ravitsemus”-luentoakin.
Ja katsotaan mitä muuta mielenkiintoista syksyyn löydän opiskelumahdollisuuksista, ja vielä ehkä joskus voitan rimakauhun ja ilmottaudun opiskelemaan englantia. Siihen asti mennään näillä terveys-ravitsemus-hyvinvointi –teemoilla.