Julkaistu

Lisää kuvailutulkkausta televisioon

Myös me näkövammaiset katselemme televisiota, ja jos ohjelmiin saataisiin enemmän kuvailutulkkausta, mekin saisimme ohjelmatarjonnasta paljon enemmän irti, ohjelmista tulisi entistä saavutettavampia myös meille näkövammaisille.

Nyt sinullakin on mahdollisuus käydä allekirjoittamassa hyvän ja tärkeän asian puolesta. Adressin voit allekirjoittaa täällä

Tässä adressin teksti:

Lisää kuvailutulkkausta televisioon

Korvinkin voi katsella tv-ohjelmia, jos joku niitä kuvailutulkkaa! Sokeat ja heikkonäköiset katsovat televisiota siinä missä muutkin. He, jotka ovat aiemmin nähneet, katsovat, koska ovat niitä näkevänäkin katselleet. He, jotka eivät ole nähneet ja joilla ei ole näkömuistoja, tahtovat hekin olla osallisia samoista elämyksistä kuin muutkin ihmiset ja ovat kiinnostuneita siitä, miltä asiat näyttävät. Kaikki tarvitsevat visuaalista yleissivistystä pysyäkseen mukana siinä, mistä mediassa ja kahvipöydissä puhutaan. Miltä Putouksen sketsihahmot oikein näyttävät ja mitä he siellä lavalla oikein touhuavat?

Äänitekstitys palvelee useimmilla kanavilla niitä, jotka eivät voi normaalitekstiä lukea, mutta teksti kertoo vain sen, mitä vieraalla kielellä puhutaan – se, mitä nähdään, jää melkein aina hämärän peittoon. Vain yhdessä Ylen tuotannossa vuosittain on kuvailutulkkaus!

Kuvailutulkkaus tarkoittaa visuaalisen informaation sanallistamista. Kuvat, maisemat, ilmeet, eleet, henkilöiden ulkonäkö, liikkeet, toiminta ja paljon muuta kerrotaan auki korvin katseltaviksi.

Eikö näkövammaisille riitä radio? Ei, sillä tv-draamaan satsataan nyt paljon enemmän kuin perinteisiin kuunnelmiin. Ruudun ääressä koetaan elämyksiä, katselumuistoiksi vuosien päähän tallentuvia, ja ne myös puhuttavat laajoja kansanosia. Ruotsissa kuvailutulkataan Euroviisut, Saksassa rikossarjoja sekä Britanniassa Emmerdale ja paljon muuta.

Jo nyt Yle palvelee erityisryhmiä (kuulovammaiset, kielivähemmistöt) erinomaisella tavalla. Miksei äänitekstin lisäksi myös näkövammaisia kuvailutulkkauksella? Miksi kaupalliset kanavat eivät kuvailutulkkaa ohjelmiaan? Kuvailutulkin palkkio valmistellusta ja toteutetusta kuvailusta ei ole suuri kustannuserä koko tuotantoa ajatellen, ja tuohan kuvailutulkkaus myös uusia katsojia ohjelmalle. Näkövammaisia on Suomessa noin 80 000 henkilöä, joten jo murto-osa tästä toisi tuhansia uusia katsojia.

Vetoamme Yleisradioon ja kaupallisiin tv-kanaviin: Jos jotakin ohjelmaa katselee viidesosa suomalaisista, eikö sitä voisi kuvailutulkata myös näkövammaisille? Vaadimme kuvailutulkkausta suuren kansansuosion saavuttaneisiin televisio-ohjelmiin tai mediatapahtumiin kuten

– Putous
– Voice of Finland
– Euroviisut

Näkövammaisten kulttuuripalvelu ry.

Julkaistu

Ravia keventäen ja tasapainotreeniä ilman satulaa ratsastaen

Ennen ratsastamaan lähtöä kävimme koirien ja avokin kanssa kävelyllä. Lenkistä ei oikein voida puhua, sillä keli oli melkoisen jäätikkäinen. Icebugeilla pärjäsin aika hyvin, mutta Otto suti vierelläni kävellessään. Harmaakuono valitsi nuoskaisen hangen missä vähän helpompi liikkua avokin taiteillessa tien puolella. Pystyssä pysyttiin, mutta vauhti oli välillä melkoista hissuttelua. Talitintit piipitti ja tuoksui sulava lumi. Eihän nyt vielä ole kevään aika. Enhän ole päässyt vielä suksille enkä lumikengillekään. Kevättä kuitenkin tuntui olevan ilmassa ja lämpöasteitakin pari-kolme. Eipä tarvinnut ratsastamaankaan pukeutua moneen kerrokseen.

Tallin piha oli myös aika liukas, mutta itse harjoituskenttä yllättävänkin hyvä. Välillä jopa kavioiden alla litisi ja lotisi silkka vesi. Ratsastin Airalla, jolla on ratsastanut pari-kolme kertaa aiemminkin. Aira ei juurikaan tölttää vaan ottaa ravin.Pääsin siis pitkästä aikaa treenaamaan keventämistä, ja se sujuikin hyvin. Aika hyvin jalatkin pysyi riittävän takana, istunta tahtoi välillä mennä liian etupainotteiseksi milloin Airan ravi lopahti. Tyyppi kuunteli kroppani viestintää. Hetkittäin uskalsin keventää myös niin etten ottanus satulan etukaaresta kiinni vaan kannattelin käsiäni ratsastusasennossa. Välillä kevennyksessä nostin persausta vähän liikaakin, mutta pääsääntöisesti keventäminen sujui hyvin, ja minusta se on mielettömän hauskaa. Siinä jotenkin tuntee onnistumisen riemua kun oikea rytmi löytyy. Harjoittelimme myös ravista vauhdin hidastamista hitaampaan raviin ja lopulta käyntiin. Itse käytin vatsoja niin tehokkaasti, että Aira siirtyi harjoituksen alusta lähtien käyntiin ja hidas ravi jäi välistä pois 😀 Jos istuin satulassa liian etupainoisesti hevonen ei meinannut siirtyä käynnistä takaisin raville, mutta heti kun istuntaansa korjasi hevonenkin teki mitä halusin 😀

Tunnin puolessa vaihdoimme kulkusuuntaa. Meillä oli taasen ns. kärkiratsastaja ja suunnat sen ansiosta pysyy hyvin hallinnassa. Voi keskittyä ratsastamiseen eikä ohjaamiseen hevosta pois ohjaajan luota keskikentältä. Tunnilla teimme myös muutamat voltit, harjoittelimme painon siirtoja käynnissä, ratsastimme ilman jalustimia hakien oikeaa asentoa. Eli, niitä samoja juttuja mitä nyt viimeset kuukaudet ollaankin jo treenattu. Kehitystä tapahtuu koko ajan, vaikka aika pienin askelin mennään. On kuitenkin ihana tunne kun huomaa osaavansa/pystyvänsä vähän parempaan kuin edelliskerralla. Nautin siitäkin, että jalat kipeytyvät ja tunnen ratsastaneeni, olen osannut tehdä asioita oikein oikeita lihaksia käyttäen.

Tunnista viimeset kymmenen minsaa ratsastimme taasen ilman satulaa. Ystäväni teki pysähtymisharjoituksia, voltteja ja tölttipätkiä. Itse tälläkin kerralla tyydyin istumaan hevosen selässä talutuksessa. Teimme kerran voltin, mutta vielä suurin energiani menee tasapainoiluun. Istunta tahtoo jäädä etukenoiseksi, pitäisi uskaltaa rohkeasti istua oikein, olisi vähemmän kiikkerää menoa. Hetkittäin kun könöasennosta ”päästin irti” ja istuin oikeaoppisesti istuntakin rentoutui. Ja heti kun ohjaaja huomasi minun rentoutuneen ja sanoi siitä, jännityin ja meno tuntui taas kiikkerältä. Ehkä nyt tuntui jaloissa keventäminen hienoisena väsymyksenä ja tasapainoilu siksikin rankalta. Silti oli ihanaa! Lämmin hevonen, jota ei haitannut, vaikka pidinkin harjasta lujasti kiinni. Olin pois taas mukavuusalueeltani, mutta on valtava tunne uskaltautua ja uskaltaa siihen. Jos arkailisin liikaa moni upeaksi kokemukseksi osoittautuva juttu jäisi kokematta. Olen onnellinen ystäväni rohkeudesta, joka rohkaisee myös minua nyt ratsastamaan ilman satulaa. Vielä en usko pystyväni ratsastamaan koko tuntia niin. Hermostoni ei kestäisi sellaista eikä ehkä psyykekään. Mutta ehkä joskus teemme senkin ja silloinon taas uusi upea kokemus koettu. Nyt pienin askelin kohden parempaa tasapainoa ja opitaan ratsastuksen hienouksia kaikessa rauhassa. Kiire ei ole mihinkään. Kumpikaan meistä ei suunnittele osallistumista vammaisratsastuskisoihin tms. Nautimme ja opimme, riemuitsemme ja ratsastamme. Ratsastus on ihanaa!!!

Julkaistu

Messari-viikonloppu ja ystävien treffausta – kiireistä, mutta ihanaa :D

Viikonloppuna Helsingin Messukeskuksessa oli mailman suurin koiratapahtuma, Messarit. Olen joskus vuosia sitten piipahtanut messuilla, mutta nyt vietin aikaani sielä kaikkina kolmena päivänä. Ja jos Otto oli väsynyt messurupeamasta, olin minäkin. Tosin viikonloppuun mahtui paljon muutakin mikä varmasti osasyynä hurjaan väsymykseen. Silti yhtäkään ystävä- ja sukulaistreffausta en olisi tahtonut jättää toiseen kertaan. Teitä kaikkia oli mukavaa nähdä vielä ennen joulua.

Perjantaina lähdin Oton kanssa kotoa ennen puolta päivää Opaskoirakoululle, josta lähdin erään kouluttajan ja toimistosihteerin kanssa kohti Messukeskusta. Koululla oli käynnissä paukkutestit testeissä oleville koirille. Varmasti olisi ollut sekin mielenkiintoista seurattavaa. Kouluttajalla oli mukanaan siitosnarttu Viivi. Molemmat koirat olivat täpinöissään Messukeskuksen parkkipaikalle päästyämme. Koiria oli joka puolella ja melske melkoinen. Kulkuluvat ja koirien passit tarkistettua päästiin itse messuhalliin. Pohdimme miten kulkeminen sujuisi parhaiten. Koiralle ihan liikaa erilaisia ärsykkeitä toisten koirien, lelujen, ruuan ja ihmisten muodossa. Päädyimme kulkemaan ihmisopastuksessa Oton ollessa seurauksessa. Noh, seuraaminen ei mennyt kuin oppikirjassa, mutta Hyötykoiraosastolle päästiin. Opaskoirakoulun päivystysaika alkoi klo 13. Ylimääräistä tilaa ei juurikaan ollut. Vieressämme Kaverikoirat esittelivät toimintaansa, toisella puolella puolestaan poliisikoirat. Tapasimme myös avustajakoira-väkeä. Ohitsemme kulki paljon ihmisiä ja paljon koiria. Otto seisoskeli lähes koko pari tuntisen. Isot ja pörröiset koirat sai pojan haukahtamaan kerran kumeasti, mutta hyvin aloillaan pysyen. Muutama ihminen pysähtyi kyselemään meiltäkin opaskoirista ja kävipä meitä moikkaamassa myös ystäväni, jolla on myös siitosnarttu sekä eräs Silmukkasiskoista.

Päivystysaikamme loppuhetkillä vasta Otto malttoi hetkeksi köllähtää ja ottaa vähän rennommin. Onneksi kotona ehti lepäillä parisen tuntia ennen iltaohjelmaa 😀 Lähdimme ystäväpariskunnan luo viettämään iltaa. Ja olikin hauska ilta, herkullinen tapasillallinen, saunomista, kuulumisien vaihtoa jne. Harmaakuono haki koko ajan huomiota tassuttamalla milloin ketäkin ja pyytämällä ulos, vaikka minuutti sitten sieltä oli tullut 😀 Otto oli rauhallisempi, vaikka keittiössä pitikin tarkkailla ruokien viimeistelyä. Saimme myös hyvät naurut kuunnellessamme vanhoja äänityksiä vuosien takaa. Kyllä ystäviä on kiva nähdä, vaikka valitettavan harvoin. Onneksi homma lähtee käyntiin aina siitä mihin viime kerralla on jääty ja välissä ollut aika katoaa. Se sitä oikeaa ystävyyttä parhaimmillaan on. Kotiin oli kuitenkin lähdettävä, jotta seuraavaan messupäivään jaksoimme. Yöunet jäi reiluun viiteen tuntiin, mutta oli se sen arvoistakin.

Lauantaiaamuna matkasimme Oton kanssa kymmeneksi Messukeskukselle, jossa yksi kouluttajista oli minua vastassa. Liikuimme messutilassa edellispäivän tapaan. Hakeuduimme tapahtumakehän laidalle. Huih, haastattelu lähestyi. Tapasimme toisen haastateltavan avustajakoiran käyttäjän Chili-koiransa kanssa ja haastattelijan Heidin. Saimme hedsetit päähämme ja osuutemme alkoi 10.30 Heidin kertoessa alkuun yleistä hyötykoirista. Meidän haastattelumme oli ensiksi vuorossa. Kerroimme itsestämme ja koiristamme lyhyesti, kuka voi saada opas- tai avustajakoiran, mitkä tahot niitä tuottavat, kuinka paljon Suomessa koiria on jne. Miten kanssakulkijoiden tulisi koiriin suhtautua, mitä koirilta vaaditaan, mitä koirat tekevät avuksemme. Yleisöäkin oli jonkin verran paikalla, joten ei ihan tyhjälle katsomolle tarvinnut rupatella. Osuutemme jälkeen toiminnastaan kertoivat mm. kaverikoirat, pelastuskoirat ja sotakoirat. Otolle oli sotakoiran esitys kestämätön paikka. Sota koira komennettiin maahan ja sotilas(varusmies) lähti ryömimään lattiaa pitkin koiran liittyessä mukaan. Etenivät heitettyä palloa kohden hitaasti ryömien ja varusmiehen pyssyllä palloa osottaen. Otto istui aloillaan, mutta ulvoi äänekkäästi. Sama toistui sunnuntaina, mutta silloin haukunnan kera. Mietimme pojan reaktiota. Ehkä Otto koki sen uhkaavaksi, jännittyneeksi, latautuneeksi tms. Sotakoiran (oikeammin varmaankin rajavartioston koira) otettua pallon suuhunsa Ottokin rauhoittui, tosin sunnuntaina jatkoi hiljaisempaa ulinaa vielä vähän pidempään.

Hyötykoiraesityksen jälkeen pujottelimme taasen standillemme, jossa oli esillä rajalaitoksen koirat, kaverikoirat jne. Kouluttajan lisäksi mulla oli seurana peesarikaveri, joka oli tullut Messareihin fb-päivityksen innoittamana. Hänen kanssaan tehtiin pieni shoppailukierros. Ostin kympillä kymmenen siankorvaa, kympillä viis isohkoa nahkarullaluuta, kympillä kolme röhkivää possulelua ja Otolle joululahjaksi lelun, joka on luun muotoinen, ja jonka päällä on ”taskuja” minne saa herkkuja piiloon. Ja ne ”taskut” limitetään yhteen. Koira saa lisähaastetta. Peesari halusi maksaa Ykin lahjan, pallon, josta lähtee pitkä paksu karvahäntä. Piipahdettiin teellä ”henkilökunnan” kahviossa ja Otolle se olikin hyvä hetken rentoutumisen paikka. Tuntui ihan pahalta herätellä poika taas hommiin. Standilla päivystettiin yhdestä kolmeen. Nyt Ottokin malttoi välillä köllötellä kaikessa rauhassa. Kuulokoirista kyseltiin paljon, mutta heidän edustusta ei paikalla näkynyt. Oli vain esitteitä. Erään naisen kanssa keskustelimme opaskoirilla käytettävistä valjaista. Joku kyseli miten voin ylittää kadun, jos risteyksessä ei ole ääniohjattuja liikennevaloja. Noh, tarkkaavainen kuuntelu ja rohkeasti yli, HUIH! Kysyjä kuitenkin tiedosti ettei koira osaa arvioida autojen etäisyyksiä ja nopeuksia, ettei koira tee sitä ratkaisua milloin katu ylitetään. Sen ratkaisun teen minä siellä valjaiden yläpäässä.

Ruokakaupan kautta kotiin ja ystävää treffaamaan. Keiteltiin kahvit ja teet, jonka jälkeen ystäväni loi minulle aple-tilin, ladattiin Iphoneen näkövammaisille tarkoitettuja ohjelmia. Palaan aiheeseen vielä tarkemmin omana postauksenaan, mutta todettakoon minun saaneen etukäteisjoululahjaksi Iphonen avokilta juuri noiden näkövammaisohjelmien vuoksi. Toistaseksi käyttötaito ei kovin kaksinen ole ja edelleen vanha Nokiani on käytössä, jotta saan puhelut ja tekstarit hoidetuksi :D:D Joka tapauksessa ilta meni Iphonen merkeissä. Otto nukkui jaloissa, säpsähteli ja tassut univilistivät. Harmaakuono haki tietystikin ystävältämme hellyyksiä.

Sunnuntaina taasen kymmeneksi Messukeskukseen ja siellä tapahtumakehän laidalle odottelemaan haastattelun alkamista. Avustajakoiran käyttäjä oli vaihtunut, mutta itse haastattelu meni samalla rungolla kuin edellispäivänä. Nyt muutama pitkä kuulutus tosin keskeytti juttutuokiomme pariinkin kertaan. Saimme kuulijoilta hyvää palautetta kuten edellispäivänäkin, joten kaiketikin esitykset menivät hyvin. Otto oli haastattelun aikana katsellut kaihoisasti viereisen kehän agilityradalla tehtyjä harjoituksia. Otto vaikutti väsyneeltä, joten kouluttaja vei koiran opaskoiran autoon nukkumaan reiluksi tunniksi, sillä olin messuilta lähdössä vielä keskustaan ystävää tapaamaan. Oton levätessä kiertelimme shoppailukojuja, mutta itse en enään ostanut mitään. Käytiin myös teellä. Ennen yhtä sitten matkani jatkui seuraavaan tapaamiseen. Messarit oli mielenkiintoinen, vaikkakin aika raskas (mielettön hälinä) kokemus. Ihmiset ja koirat olivat mukavia ja heidän kanssaan oli kiva jutella. Ja ehkä taas muutamille tuli myös lisätietoutta opaskoirista.

Tarkoitus oli kierrellä keskustan kivijalkaliikkeitä, mutta suurimmaksi osaksi ne olivat kiinni. Otto oli rättipoikkiväsynyt, todella haluton opas. Kulku oli haahuamista. Käytiin Ruohonjuuressa, josta ostin vadelmamarmeladeja seuraavan päivän kaveritapaamiseen, itelleni dödöä, Clipperin luomukaakaota, Frantsilan saunatuoksun Sininen hetki sekä pari suklaapatukkaa illan ystävän kanssa vietettävää teehetkeen. Kun kivijalkakaupat eivät olleet auki päädyimme Kamppiin kiertelemään. Jos oli Otto väsynyt, aloin olla minäkin. Ihmisvilinä ja hälinä uuvutti. En ostanut mistään muualta mitään. Lopuksi kävimme kaakaolla. Neljän maissa suuntasimme kotiin. Avokki oli valmistanut ruokaa, ihanaa. Illalla vielä ystäväni tuli teelle. Pari tuntia hujahti nopsaan jutellen ja koirien kynnetkin tuli leikatuksi. Koirat oli vieraasta innoissaan. Oton hepulointi saattoi olla myös stressin laukeamista.

Vaikka messut olikin messuiltu vielä yksi kiireinen päivä edessä. Koska Otto oli naatti päätin suoda sille vapaapäivän, jonka koira varmasti ansaitsi. Avokin kanssa nuuskuttelulenkki ja lepäilyä, kyllä kelpas. Itse lähdin taas keskustaan treffaukseen. Käytiin Punnitse & säästä-Kampin uudessa isossa myymälässä. Sorruin ostamaan tummalla suklaalla päällystettyjä manteleita, ananasta ja mansikoita. Tiimarista löytyi vielä ulkotulia, maksoin neljästä isosta ulkotulesta hurjat 2.40 €Istuskelimme hyvän tovin jutellen Thehuoneella juoden jouluista teetä. Mukava, rento hetki. Sitten mun matka jatkui Riihimäelle äidin luo. Samalla tapasin toiseksi vanhimman veljeni perheineen. Vein joulumuistamiset Riksun sakille, juotiin teet ja rupateltiin. Äidiltä sain isohkon joulukukka-asetelman, jossa hyasintteja ja punalatvaa, avokille kahvia ja joulutorttuja, yhteisesti kynttilöitä, mehua ja hilloja. Ja vielä ennen kotiutumista kävin moikkaamassa ystävää. Teetä ja siemenrieskaa, nam. Teetä tuli juoduksi aika paljon tuon päivän aikana :D:D Hiukan ennen yhtätoista olin kotona, tavarat purettuani ja suihkussa käytyäni kutsui sänky.

Takana hektiset päivät, mutta ihana oli kaiken tohinan keskellä tavata teidät kaikki ja kokea Oton kanssa messuelämää. Kiitos kun saimme olla Messareissakin mukana. Nyt on tuntunut hyvältä viettää normityöpäivää ja asiakkaiden välillä kirjoitella tätä postausta. Päivällä aiemmin julkaistun joulukorttipostauksen kirjoittelin jo viime torstaina.

Julkaistu

Joulukortit

Luin alkusyksystä, että Inkun ideapajassa järjestetään kerran kuukaudessa näkövammaisille askarteluilta ja saatuani iltojen teemat ilostuin joulukorttien tekemismahdollisuudesta, ilmoitin kiinnostukseni ja varasin päivän kalenteriin. Myöhemmin syksyllä sain ilmoituksen päivän vaihtuneen, mutta onneksi uusi päiväkin sopi minulle. Niinpä äitini kanssa kävelimme paikalle ja tapasimme Inkun itsensä. Muita ei ollutkaan ja se tuntui hiukan hämmentävältä. Hämmennystä lisäsi kun Inkku ryhtyi esittelemään joulutonttuja joita oli tehty käpyyn ja piipunrassiin. Mieleen hiipi ajatus sekaannuksesta ja oli ”pakko” avata suunsa ja kertoa tulleensa tekemään joulukortteja ilmoituksen mukaan. Hämmennys oli suuri, mutta Inkku toisen ohjaajan kanssa ryhtyivät tuumasta toimeen. Haettiin korttipohjia, sakset, vanhoja joulukortteja, muotteja jne. Toinen ohjaaja, joka lähtikin työpäivänsä päätyttyä pois, ohjasi miten reikäleikkurilla toimitaan. En valitettavasti muista leikkurin virallista nimeä. Joka tapauksessa vanhoista korteista valittiin sopivia, jotka leikkurin läpi vietiin. Kortti laitettiin muottilevyjen väliin ja veivattiin leikkurin läpi. Valittiin sopivan väriset korttipohjat mihin leikatut ja rei’ät nypittyä kuvista liimattiin ja taputeltiin tiiviisti korttipohjaan kiinni. Oma osuuteni oli aika pieni, kerran sain asetella leikkuriin levyt oikein ja veivata kortin kuvan sen läpi. Yhteen korttiin laitoin enkelin siivet kiinni haaraniitillä. Kuvat sain liimata korttipohjiin, tosin ohjaajan pitäen melkein koko ajan kädestä kiinni. Se oli vähän turhauttavaa, vaikka varmasti hyvää tarkoittikin. Muuten hän oli valloittava persoona ja se miten hänelle askartelu ja käsityöt ylipäätään on elämän työ uhkui persoonastaan.

Inkun ideapaja on liki 40 vuotta vanha yritys ja kierrellessämme tiloja näimme monenlaisia kierrätysmateriaaleista tehtyjä töitä. Osa valtavan ihania, osa ei taas välttämättä sykähdyttäneet minua. Niinhän se on, että kaikki eivät pidä kaikesta. Joka tapauksessa on upeaa kun ihmisellä on käsillä tekemisen taito ja siihen vielä mielikuvitusta tehdä miltein mitä vaan mistä vaan. Taito on myös ohjata ja opettaa askartelutaitoja erilaisille ihmisille. Inkku on tehnyt askartelukirjan näkövammaisille, jota selailin. Siellä oli monta kivaa ohjetta ja ajattelin, että ehkäpä kirjan voisi hankkia itsellekin.

Kun valitsimme kuvia kortteihin äidistä oli siinä iso apu. En halunnut joulupukkikortteja, halusin enemmän joulun rauhallisempaa puolta, vaikka en mikään kovin harras ihminen ole. Kahdelle ystävälleni lähetin joululahjojen mukana enkelin siivet-kortit. Toinen heistä kerää enkeleitä ja molemmille joulun sanoma on tärkeä asia myös uskonnolliselta kannalta. Toinen heistä harrastaa myös laulamista ja musisointia, joten miksipä ei lapset soittamassa ja laulamassa enkelin siipien suojassa Kun minulle kuvailtiin korttien kuvia itse mietin korttipohjan värin. Äiti ja Inkku sitten testasivat ja arvioivat sopivatko kuva ja korttipohja väriltään yhteen. Yleensä tein hyvät ja oikeat valinnat.

Enkelin siipien lisäksi teimme kortteja myös toisella muotilla, perinteinen piparkakku, jossa siemenen muotoisia reikiä, ja niistä tuli tällaisia:

Kaikkia kuvia ei haluttu”rikkoa”, kuten ei enkelin siipi-korteissakaan tehty, joten vanhasta kortista kuva leikattiin uuteen korttipohjaan. Lähetin Oton hoitoperheelle tuon koirakortin :D:D Nuo korteissa olevat tarrat ”hyvää joulua” ja tähdet ovat äidin ja Inkun liimaamia. Ne oli erittäin vaikeaa saada alustastaan irti… Ja enkelin siipien hilettä olen laittanut itse tosin kädestä ohjattuna.

Lopuksi tein vielä yhden tonttukortin, jonka leikkasin paperista, tosin ohjaajan kädestä pitäen, mutta silmät ja suu ovat täysin ”käsialaani” 😀
Ilta oli mukavan leppoisa, vaikka en päässytkään tekemään itse niin paljoa kuin olisin toivonut. Kuitenkin saimme tehdyksi monta lämminhenkistä, kaunista joulurauhaa huokuvaa korttia. Ja kiva kun äiti lähti mukaan epäröinnistään huolimatta. Ei nimittäin ole askartelu/käsityöihmisiä. Nyt kuitenkin osa jolukorteista joita lähetin on ainakin osittain itse tehtyjä ja se tuntuu hyvältä.

Julkaistu

HAND-I-HAND-IKAPP-päivässä

Eilen vietettiin kolmella Espoon ruotsin kielisellä koululla HAND-I-HAND-IKAPP-päivää ja minua pyydettiin Sökövikens skola,:niin puhumaan opaskoirista ja näkövammaisuudesta seiskaluokkalaisille. Koululle oli kokoontunut päivää viettämään kaikki kolmen ruotsin kielisen koulun seiskat. Olen ollut samassa tapahtumassa joskus vuosia sitten esittelemässä maalipalloa. Pelasimme näytösottelun, jonka jälkeen oppilaat pääsivät itse lajia kokeilemaan. Nyt saavuin paikalle Oton kanssa, jolla häntä heilui iloisesti ja opettajien huoneen naulakolla yritti kovasti työkaverin Pekon kanssa ottaa painimatsia 😀 Koirat rauhoittuivat ja siirryimme avajaisiin.

Avajaisissa esiintyi näkövammainen muusikko Riikka Hänninen ja loppuhuipentumana opaskoiransa Kessu pääsi laulamaan. Oppilaat hiljentyivät hienosti kuuntelemaan. Välillä puheen sorina kohosi Riikan jututettua tai laulatettua yleisöä. Oton piti ihan hiljaa vastata Kessulle tämän vedettyä soolonsa 😀

Liikuntasalista avajaisista siirryimme luokkahuoneisiin ryhmiemme kanssa. Päivän aikana puhuin kahdelle eri ryhmälle. Kielitaito ei todellakaan riittäisi ruotsiksi opaskoirista eikä näkövammastakaan kertomaan. Puhuin suomeksi ja ilmeisesti kaikki ymmärsivät. Otto köllötti vierelläni rauhallisena valjaissa. Puhuin siitä ettei opaskoiraan saa ottaa kontaktia silloin kun sillä on valjaat. Loppupuolella tuntia otin Otolta valjaat pois ja oppilaat saivat rapsutella koiraa ja Otto kulkikin nuoren luota toisen nuoren luo häntä heiluen. Taisi poika nauttia saamastaan huomiosta. Vielä oppilaiden tehdessä lähtöä luokasta yksi poika kysyi ”saanko vielä vähän rapsuttaa”, ja saihan poika kun valjaat oli vielä tuolin selkänojalla :D:D

Oppilaat saivat myös kysellä minulta. Ekassa ryhmässä kysymyksiä tuli enemmän. Kysyttiin mm. ”Miten maksat kaupassa”, ”, ”kuunteletko musiikkia tai radiota”, ”Miten voit matkustaa” jne… Kysyttiinpä myös opaskoiraksi sopivia rotuja ja miten peesariksi pääsee. Ihailtavaa oli miten rauhallisia oppilaat olivat, ylimääräistä pulinaa ei juurikaan kuulunut. Heidän asiallisuuttaan ja ystävällisyyttään arvostan suuresti. Eräskin tyttö tarjoutui jakamaan muille oppilaille esitteet, jotka minulla oli mukana. Toinen puolestaan toi käteen pistekelloni, joka kiersi oppilailla minulta kysytyn kysymyksen ”mistä tiedät paljonko kello on” jälkeen. Kokemus oli miellyttävä ja ehdottomasti jos on tarvetta voin osallistua uudestaankin. Minua nimittäin etukäteen vähän jännitti mitä touhusta tulee, sillä joskus vuosia sitten olin jollain helsinkiläisellä koululla maalipalloesittelyä pitämässä toisten kanssa. Muut olivat myöhässä pahasti ja ennen käytännön kokeilua minun piti kertoa lajista oppilaille. Ryhmä möykkäsi koko ajan ja vitut ja haistattelut lensivät. Ei siis minulle, mutta eivät he kyllä minua kuunnelleetkaan. Nyt oli aivan erilaista ja tykästyin nuoriin.

Tuntien vä lissä oli ruokailu kouluruokalassa. Siellä tapasimme naisen, joka oli kertomassa viittomakielestä. Opettajainhuoneessa tavattiin myös liikuntavammaisia, jotka olivat samalla tapaa pitämässä esitelmää jostakin vammaansa liittyvästä. Minusta on todella upeaa, että tällaisia koulupäiviä järjestetään ja toivottavasti se karkoittaa edes hiukan ennakkoluuloja, pelkoja erilaisuutta kohtaan ja lisää suvaitsevaisuutta. Ja jos voin omalta osaltani vaikuttaa asenteisiin positiivisempaan suuntaan erilaisuutta kohtaan osallistun mielelläni omalla pienellä panoksellani. Lähden kyllä siis uudestaankin opaskoirista tai näkövammaisuudesta ylipäätään kouluille kertomaan. En toki siitä halua elämän tehtävää, mutta sillointällöin. Kyllä pääsääntöisesti haluan olla ihminen, joka muistetaan muusta kuin vammaisuudestani.

Jos huomenna liikutte Tampereella, menkää ihmeessä Apuvälinemessuille, pääsette Liikuntamaassa kokeilemaan erilaisia vammaisurheilulajeja, Pime Cafessa nauttimaan kahvit ja pullat pimeässä huoneessa jne.

Julkaistu

Kenttätunnilla hepostelemassa

Nyt pahasti näyttää siltä, että olen hurahtamassa tai ehkäpä jo hurahtanut ratsastukseen. Keskiviikkona kun kypärää ei löytynyt (mukaan lähti housut) kävimme perjantaina Horzessa ostoksilla. Sopiva kypärä löytyi, mutta pään muotoni vuoksi jouduin ostamaan enempi soikean kuin pyöreän mallin. Hinta nousi, mutta enhän voi ratsastaa kypärällä, joka painaa otsaa ja sivuilta on liian iso. Siispä ostin 95 € maksavan soikeamman vaihtoehdon. KIRPAISI, ja mietinkin tulleeni hulluksi. Ja suusta vielä lipsahti, että kenkiäkin voisin katsoa 🙂 No löysin nahkaiset jalkaan vedettävät nilkkurit joissa paksut pohjat ja pohjallisessa lämpöä tuomassa karvaa. Jalkani on pieni ja saapasmalleihin ei pohkeeni mahdu, mutta kyllä kengät asiansa ajoivat ilman saapasvarsiakin.

Tallin piha ja kenttä olikin melkoisen märkä pe-la -yön ja la-päivän sateiden jäljiltä, joten onneksi olin shoppaillut vielä nuo viidenkympin kengätkin… Ja onneksi tuo ratsastustunti oli sunnuntaina eikä lauantaina. Nimittäin jälleen kerran saimme nauttia sateettomasta säästä. Nyt ryhmässämme oli kolme sokkoa, ratsastuskokemusta yhdellä meistä selvästi enemmän, mutta pitkä tauko edelliskerroista. Päästyämme hevosten selkään kiersimme kentän pariin kertaan ympäri siten että tunnin ohjaaja kertoi millä sivulla milloinkin ollaan. Mukana oli myös toinen henkilö vähän ohjaamassa ja suuntia antamassa. Hevoset hyvin mielellään hipsivät kentän keskustaa kohden, joten aidan viereen sai olla ohjastamassa koko ajan. Tunnin aikana kuului monta kertaa ”oikea ohjas ja vasen pohje” ja käännyttyämme kulkemaan toisinpäin ”vasen ohjas ja oikea pohje”. Tunnin aikana kiinnitettiin huomiota ratsastusasentoon ja me kaikki saatiin todella hyvin palautetta siitä. Itselläni tahtoo leuka jäädä vähän alas ja painonsiirto taakse. Harjoittelimme pysähdyksiä jännittämällä syvät vatsalihakset. Helmasyntini on pitää kantapäitä liian ylhällä, joten kuulin myös useasti ”kantapäät alas” tunnin aikana.

Hevoset ovat vaihtaneet jo talvikarvan, joten 12 asteen lämmössä niillä oli kuuma ja laiskuus. Kuulemma olivat olleet aika vetämättömissä koko päivän. Noh, saipahan todella tehdä töitä saadakseen hevosen tölttäämään. Töltti tuntui kovin väkinäiseltä ja niin hitaalta, että koin sen käynniksi. Pohkeita, pohkeita annettiin, korjattiin asentoa ryhdikkäämmäksi ja nautittiin. Lopputunnista kokenein ratsastaja halusi kokeilla laukkaa ja me muut perässä 😀 Jokainen pääsi kokemaan hetkeksi laukan hurmaa. Laukka nostettiin aina tietyllä suoralla eikä se pätkä kovin pitkä ollut. Minun pitäisi vaan rohkeammin nojata taakse ja pitää harjasta kiinni. Nyt kuitenkin voin sanoa laukanneeni myös kentällä!!! Tunnin vetäjä ja avustajamme oli aivan innoissaan rohkeudestamme, ja vetäjä totesikin ”Kyllä te ootte ihan hulluja” :D:D Me todettiin puolestaan ”sinä vasta hullu oletkin, kun otat tällaisen ryhmän ohjattavaksi”. Vakavasti ottaen hyöty on varmasti molemminpuolinen. Ohjaajamme saa omaan työhönsä kenties uutta näkökulmaa, oppii vammaisten ratsastajien mahdollisuuksista jne. Me taas saadaan oppia ratsastamiseen ja siinä sivussa koordinaatio, tasapaino ja kehonhallintatreeniä. Wouh!!! Menis pari viikkoa nopsaan, niin päästäisiin uudelleen.

Tunnin jälkeen talutimme hevoset kentältä ja saimme olla mukana ohjien ja kuolaimien riisumisessa. Tunnista jäi käsittämättömän hyvä fiilis varmasti meille kaikille, myös vetäjälle – ainakin toivon niin. Ja tuollaisella huippufiiliksellä olikin mukavaa lähteä viettämään lomaviikkoa mökille.

Eilisiltana ei tehty kuin ruoka: uunilohta ja perunoita. Lohen maustoin kuivatulla tillillä, savusuolalla, sitruunaisella kalamausteella. Pilkoin uunivuokaan kirsikkatomaatteja, kaadoin pussista pakastekatkaravut ja kermaa. Perunat maustettiin kesäiseen tapaan ja grilliin nyyttiin paistumaan. Takassa loimotti tuli ja meitä vaivasi väsymys. Olimme nimittäin lauantaina ystäväpariskunnan luona iltaa viettämässä. Söimme herkullista kanasalaattia, jonka kanssa oli tarjolla Semperin gluteeinittomia aamiaissämpylöitä. Sämpylät olivat jännän makeita. Kahvin ja teen kanssa syötiin minun tekemääni pannaria kera mustikoiden. Illan aikana nautittiin jokunen lasi punaviiniä. Onneksi krapulaa ei ollut, ratsastustunti olisi saattanut olla aika kurja muussa tapauksessa. Mutta ystäviä oli mukavaa tavata.

Pitkien yöunien jälkeen olo on ollut pirteä ja aamupalan jälkeen lähdimmekin kävelemään. Koirat saivat juosta vapaina. Oli todella märkää joka paikassa. Jostain kauempaa kuului jänisten ajossa käytettävien koirien haukku. Omamme ei onneksi niistä välittäneet, joten saivat olla vapaana koko reilun kahden tunnin lenkin. Loppumatkasta aavistuksen tihutti vettä. Kävellessämme metsäautoteitä pitkin tuoksuttelimme syksyisen metsän tuoksua. Siinä on jotain rauhoittavaa ja koskettavaa. Käytiin myös tunnustelemassa hirvimiesten tähystys/ampumislavaa, kun en tiennyt millainen se on. Ei kiivetty lavalle, mutta ylsin juuri ja juuri lavan reunaan. Nytpä tiedän millainen tuokin hökötys on – ainakin suunnilleen.

Ruuaksi valmistin linssi-kookoskeiton ja siemenrieskaa, joten terveellinen ja ravitseva ateria kynttilän valossa. Päivän kruunasi sauna. Lampeen menemistä harkitsimme, mutta kumpikaan ei kyennyt veteen. Kastauduimme pohkeitamme myöden, mutta pulahdus jäi tekemättä. Saunominen oli ihanaa ajan kanssa, ei ollut kiirettä mihinkään. Sen jälkeen maistuikin iltatee. Olen niin lomatunnelmissa kuin vaan. Nyt kuitenkin kirja korville ja unille.

Julkaistu

Kun valo vähenee

Vaikka ollaan saatu nauttia upeista aurinkoisista syyspäivistä päivät lyhenevät vääjäämättä ja tuo univaikeudet pimeän ajan seuralaisina. Oli aika milloin unettomuus iski vasta joulukuussa, oli aika milloin se iski marraskuussa… Ja nyt on aika milloin oireilu alkaa jo lokakuussa 🙁 Vuosia sitten kärsin pimeän ajan yli univaikeuksieni kanssa ja välillä olin sekaisin kuin seinäkello. En osannut ongelmaa yhdistää oikein mihinkään. Tiesin, että näkövammaisilla on ehkä normaalia enemmän unettomuutta, mutta vasta kolme vuotta (onko siitäkin jo niin kauan?) juteltuani erään tuttavani kanssa valvomisesta sain vinkin kokeilla melatoniinia. Ja minähän marssin luontaistuotekauppaan ostoksille. Tuolloin reseptivapaana sain 3mg vahvusta melatoniinia. Tuon jälkeen raja on laskenut ja muuttunut useampaan kertaan. Muistan vieläkin sen autuaallisen tunteen otettua ensinmäisen pillerin. Nukuin heräilemättä ja olo oli levännyt.

Siitä lähtien olen yrittänyt huolehtia, että minulla on melatoniinia aina kaiken varalta. Pimeimpään aikaan tarvitsen sitä eniten ja pidempiä kuureja. Kesällä onneksi harvoin, mutta joskus silloinkin. Selvästi kuitenkin ongelma on loka-helmikuussa pahimmillaan. Koskaan en ole lääkärissä käynyt, vaikka melatoniini tulisi reseptillä edullisemmaksi.

En koskaan aloita yhden huonosti nukutun yön jälkeen melatoniinikuuria enkä ota pilleriä myöskään keskellä yötä todettuani, että uni ei tule. Jos unettomuus jatkuu useamman yön aloitan kuurin, ja niin tein maanantaina. Viime viikolla yö yöltä uni huononi ja väheni, joten totesin pimeän ajan alkaneen ja melatoniinini ei vaan riitä ja apuja tarvitaan purkista. Kyllähän minulle on suositeltu myös nukahtamis- tai unilääkkeitä. Sellaisia en halua syödä. En halua tulla riippuvaiseksi niistä enkä nukkua kemiallista unta. Melatoniinista ei tule sivuoireita painajaisten lisääntymistä lukuun ottamatta. Ja painajainenkin on ehkä liian vahva ilmaisu unille mitä näen. Ne ovat inhottavan todellisia ja usein vähän ahdistavia. Unien näkeminen ylipäätään lisääntyy hurjasti.

Uniongelmien aikaan usein myös levottomat jalat pahenevat, ja niin tälläkin kertaa. Mangnesiumista on siihen suuri apu. Ei kuitenkaan ole ihan sama mitä magnesiumia syön. Parhaaksi olen todennut toistaseksi Pioteekin Super Mg-valmisteen, jossa magnesiumia per pilleri 375 mg. Viime viikolla söin jotain toista ja hyöty oli laiha. Nyt on ihana köllähtää unille kun tietää ettei levottomat koivet häiritse unia. Levottomiin jalkoihin vaikuttaa myös mitä illalla suuhuni laitan. Jos iltapala on kovin hiilaripitoinen oireita riittää. Nyt pitäisikin taas ryhdistäytyä illalla syömään jogurttia tai rahkaa marjoilla ja jättämään tattarinäkkärit vähemmälle.

Käydessäni viime viikolla Thehuoneella teeostoksilla ostin SLEEP WELL -yrttiteesekoitusta, jossa aineksina rooibostee, tulsitee, melissa, sitruuna-verbena, anis, fenkoli, piparmintunlehdet ja lakritsijuuri. Tee haudutetaan 95 asteessa 7-8 min. Minulla ei ole mitään puhuvaa veden lämpötilaa mittaavaa mittaria, joten enpä kovin pääse hienostelemaan oikeiden lämpötilojen kanssa 😀 Nyt olen yrttisekoitusta nauttinut iltaisin. Mielestäni tee on miellyttävän pehmeän yrttisen makuista. Joskus yrttitee maistuu ehkä liiaksi heinältä, mutta tämä sekoitus on myös maultaan onnistunut ja myöskin rauhoittavilta yrteiltään toimiva. Yrttiteen huono puoli on, että se lisää pissalla juoksemista, joten yritän iltateestä nauttia hyvissä ajoin ennen nukkumaan menemistä.

Univaikeudet on todella kurja vaiva ja oikean avun saamiseksi kannattaa kyllä nähdä vaivaa. Se painostava väsymys on jotain todella kamalaa. Ja inhoan myös aamuja milloin olo on niin kuollut väsymyksen takia, että sovittu tapaaminen on pakko peruuttaa. Ei vaan jaksa lähteä tai on nukuttava aamupäivästä kun sattuu nukuttamaan. Ja sekään kun ei helpota nukkua päivällä. Seuraava yö on vielä hirveämpi. Toisaalta kun niitä hirveitä öitä on viikkotolkulla on pakko nukahtaa lopulta silloin kun uni on tullakseen. Onneksi tällä hetkellä ongelma ei ole niin pitkällä, eikä ole ollut melatoniinin löydettyäni. Joskus sovitun tapaamisen olen joutunut perumaan ja inhoan sellaista. Uniongelmista kärsivä voi varmasti syyn ymmärtää, mutta ymmärtääkö ihminen, joka nukkuu lähes aina heräilemättä yössä 8-9 tuntia onkin sitten toinen juttu.

Julkaistu

Hipaisukytkimet – näkövammaisen painajainenko?

Aika milloin kodin eletroniikassa ja koneissa oli selkeät nappulat alkaa olla ohi, ja tilalle tulleet ohjauspaneelit hipaisukytkimin. Ei auta muu kuin ottaa kontaktimuovia esille ja kirjoittaa pistekirjoituskoneella tunnisteita painikkeiden ylä- tai alapuolelle. Mutta sekään ei riitä, sillä useasti saman painikkeen takana on useampi toiminto, joten ei muuta kuin kirjoittamaan erillinen lista muistin tueksi, jotta saa haluamansa ohjelman tai toiminnon kytketyksi päälle.

Keittiöremontti on vihdoin valmis, ja nyt olemme todella päässeet hipaisukytkimien mailmaan, kontaktimuovia ja merkkausnypyjä on käytetty ahkerasti. Nyt vaan ei muuta kuin kokkaamaan.

Moni kauhistuu kuullessaan, että meillä on induktioliesi ja kysytäänkin ”miten sillä sokeana pystyy toimimaan”. Kysymys ei ole tyhmä, ja itsekin pidin sitä aika mahdottomana. Nyt meillä kuitenkin on induktiotaso uudessa keittiössämme. Halusimme sellaisen leveän tason mihin mahtuu kolme kattilaa rinnakkain. Aluksi ihastuimme sellaiseen  tasoon missä kattilan olisi voinut laittaa mihin kohtaa tahansa, mutta hinta oli todella suolainen ja päädyimme tuohon kolmen kattilan paikan malliin. Tasossa kattilan paikat tuntuvat äärimmäisen huonosti, mutta onneksi äänestä tietää milloin kattila on kohdallaan. Mitä kovempi sirinä sen parempi. Aikaisemmin meillä oli keraaminen taso, jossa ei tiennyt kattiloiden paikkoja ja monesti se tuottikin ongelmaa. Induktiossa on myös hyvä ettei siihen pääse palamaan ruokaa, joten puhtaana pito on helppoa.

Entäs sitten se hipaisukytkimin toimiva ohjauspaneeli. Aikas pelottavalta sokon korville ainakin kuulostaa. Nyt kuitenkin sekin alkaa olla hallussa. Merkkasimme nypyllä virtakytkimen, levyjen kuumentamisasteikon pistekirjoituksella. Merkit ovat kytkimien alapuolella, joten sormella tunnusteltuaan ja löydettyään haluamansa kohdan, sormea viedään ylöspäin sentin verran ja painallus. Merkkasimme nollan, josta levy menee päälle, ykkösen ja poverin kirjaimella p. Väliin jää 2-9, mutta pistekirjoituksen koon vuoksi niiden kaikkien merkkaaminen on mahdotonta, mutta esim. vitosen löytää kivasti ykkösen ja P:en puolesta välistä. Tasossa on myös näppäimet lukitukseen ja ajastimeen. Niitä ei merkattu, koska niitä ei käytetä. Levyhän ei toimi, jos siinä ei ole kattilaa. Ja katkaisemalla virran toiminnot nollaantuvat. Onneksi induktio piippaa aina halutun painalluksen jälkeen, joten saadaan tieto myös toiminnon kytkennän onnistumisesta.

Nykyään on paljon uuneja missä on pyöritettävät portaattomat säätimet, jotka vielä pyörivät ympäri ja ympäri. Ovat aivan mahdottomia käyttää. Onneksi löysimme Bossin perusuunin, jossa pyöritettävä nappula naksahtaa kunkin toiminnon kohdalla, joten merkit tarvittiin vain lämpötilan säätimen ympärille. Laitoimme nypyt sadan ja kahden sadan asteen kohdalle ja grillausalueen aloitukseen. Kirjoitimme erillisen listan missä on pyöritettävän nappulan toimintojärjestys, eli tyyliin
1 tasalämpö
2 kiertoilma
3 alalämpö jne, jne…

Tiskikoneessa nappulat tuntuvat hyvin, mutta saman napin takana on useampi toiminto. Virtanappia painaessa ei tiedä onko virta päällä vai ei. Se ei valitettavasti piippaa eikä napin kohoumakaan muutu. Virtanapin jälkeen on ajastin mitä emme aio edes yrittää käyttää. Sitten on kaksi ohjelmanappia, nuli ylös ja alas. Onneksi koneen tiskattua se palaa aina perustilaan, joten painamalla esim. yhden kerran saan peruspesun päälle, tai jos haluan ekopesun painan nappia viidesti. Toiseen ohjelmanappiin ei tarvitse koskea, menisi vain sekaisin. Sitten on vielä jokin multitabs-nappi, joka onneksi pysyy kerrasta toiseen. Siitä saa muutettua huuhteluaineiden käyttöön tai mitä niitä nyt onkaan. Meillä on yhdistelmätapletteja, joten siihenkään ei tarvitse koskea. Merkkasimme tuon toisen ohjelmanapin nypyllä näin alkuun muistin virkistykseksi ja kirjoitimme erillisen listan mitä napista tapahtuu kuinkin monella painalluksella. Hana laitetaan päälle painamalla lyhyesti nappia, josta kuuluu naksahdus. Jos nappia painaa liian pitkään siihen tulee jotain muita toimintoja mistä ei aavistustakaan. Onneksi virta katkeaa jonkin ajan päästä itsestään ja homman voi ottaa uudelleen tarvittaessa.

Kodinkoneiden lisäks ollaan merkattu pisteille kaikki mahdollinen mausteet, kuiva-aineet, säilykkeet, teet jne. Tuo pitäisi jatkossa tehdä aina, jotta kaappeihin/laatikoihin ei unohtuisi mitään, tai että ei jäisi käyttämättä kun ei muista mitä tuossa pussissa olikaan… 🙂 Ylipäätään olen nykyiseen keittiöön todella tyytyväinen. Kaikella on loogisesti hyvät paikat ja uskoisin järjestyksen pysyvän aikaisempaa paremmin. Nyt ylttyy kaikkeen hyvin ja laatikoissa on tavaraa sopivasti jne. Eli, ehkä meillä siirryttiin nykyaikaan. Olen ymmärtänyt, että kaapit tason alla ei enään ole in, vaan laatikostot, ja meille muutos tuntuisi sopivan hienosti. Nyt ei muuta kuin uudesta keittiöstä nauttimaan ja kokkaamaan.

Julkaistu

Osa 4: Toisen kurssiviikon tunnelmia + kotiutuminen

Toinen kurssiviikko aloitettiin ns. Itiksen lenkillä, joka sujui mukavasti. Otto teki kivasti töitä ja viikonlopun lepo oli tehnyt tehtävänsä. Mutta… iltapäivällä tuli totaalinen romahdus ja muistutus miten hetkessä kaikki voi olla toisin. Mentiin Vuosaareen merenrantalenkille, jossa koiralle tulee näytettäväksi suoraan meneviä suojateitä sekä suojateiden hakuja sekä oikealta että vasemmalta. Otto meni alkuun suojateistä läpi ja uusintaottojen jälkeen aloitti hiipimisen jo 10-15 metriä ennen pysähdyspaikkaa. Eikä haut oikein sujuneet, meni mateluksi. Aamun lenkillä Otto vei rohkeasti vaikeassakin reitissä (rakennustyömaan läpi puikkelehtimista) uskaltautuen kääntyä eteeni ja työntää minua oikealle. Eli, rohkeuden myötä ilmeisesti piti testailla olisko suojateiden näyttö tarpeen vai ei. Onneksi kuitenkin osasin suhtautua tilanteeseen enkä menettänyt hermojani tai tullut epätoivoiseksi.
Kahvin jälkeen Opaskoirakoulun johtaja kävi läpi sopimuksissa olevia asioita sekä vähän lakipykäliin liittyviä juttuja. Opaskoiralla ei ole mitään oikeuksia. Minulla on oikeus päästä opaskoiran kanssa paikkoihin mihin siviilikoirilla ei ole asiaa. Puhuimme myös koirien hyvästä kohtelusta, riittävästä liikunnasta, ravitsemuksesta tms.
Päivällisen jälkeen Johtava kouluttaja luennoin äänen käytöstä ja tuon luennon aiemminkin kuulleena tiesin odottaa huippuluentoa enkä joutunut nytkään pettymään. Kouluttaja osaa hyvin käyttää omaa ääntään antaessa esimerkkejä ja luento oli elävä. Liian usein itsekin syyllistyy käskyjen toistamiseen ja äänen käyttö on mitä sattuu. Nyt kun taas muistaisi jatkossa paremmin itsekin toimia.
Luentojen jälkeen mua ja Ottoa tuli moikkaamaan ystäväni. Käytettiin Ottoa tarpeillaan, jonka jälkeen Otto sai jäädä huoneeseen ja me naiset pyyhkäsimme Itikseen teelle. Olipa ihanaa olla pois laitosmaisista olosuhteista. Kaikki loppuu vaan aikanaan ja palattava Iirikseen iltapalalle.  Ulkoilutusten jälkeen vielä hetki rupattelua kurssikaverin kanssa.
Tiistaiaamuna lähdimme Oton ja kouluttajan kanssa kotimaisemiin Ankkalammen lenkkiä treenaamaan. Alussa Otto meni reippaasti ja innokkaasti, mutta loppua kohden vauhti hiipui eikä oikein kaasukahvan käyttökään auttanut 😀 Ehkä ”turnausväsymystä” ilmassa. Kotona sisällä ei käyty laisinkaan, sillä avokki oli töissä ja Harmaakuono yksin. En halunnut ”häiritä” pikavisiitillä vanhaa herraa, joten palasimme Iirikseen. Mieli olisi kyllä tehnyt jäädä kotiin.
Iltapäivällä treenasimme tottista ja erityisesti vapaudesta luokse tuloa. Kyllähän koira oli kuulolla ja tulikin lähelle, mutta ei vasemmalle sivulleni. Jäi etuvasempaan tai eteen. Treenaamalla se kuitenkin tarkentuu hiljalleen. Käytiin tekemässä vielä siirtolapuutarhalenkki ennen kahvia.
Päivän luento käsitteli hallittavuutta ja maaseutuopastusta. Käytiin teoriassa hallittavuusliikkeet läpi: seuraaminen, luokse tulo, paikalla olo, nouto jne. Maaseutuopastuksessa koiralle ehkä hankalinpia asioita on oikealta tien haku ilman oikomisia. Luennon piti kouluttaja, joka on Harmaakuonon kouluttanut. Häntä kuunnellessa tuli mieleen elävästi yhdeksän vuotta sitten koetut kurssitunnelmat.
Päivällisen jälkeen tapasin pari Silmukkasiskoa joidenka kanssa kävimme Pime Cafessa. Oli mielenkiintoista olla heidän mukanaan. Toinen uskaltautui ottamaan kahvia termarista itse. Etäisyyksien hahmottaminen tuntui vaikealta, mutta molemmat sanoivat ”kaikkien pitäisi päästä kokemaan Pime Cafe”. Jos siihen tulee mahdollisuus, MENKÄÄ!!! Mutta mainostuksen jälkeen takaisin kurssitunnelmiin… Tokihan Siskot halusivat tavata myös Oton. Otto nauttikin rapsutuksista ennen kuin laittoi silmät kiinni ja nukkui pölpötyksestä huolimatta. Vielä ennen iltapalaa ehdin piipahtamaan Aa:n kanssa valitsemassa uuteen keittiöömme uunin ja samalla iltateellä.
Keskiviikkona teimme taasen lenkin Itikseen ja kuljimme myös sisätiloissa. Treenattiin kahvilakäyttäytymistä samaisessa paikassa missä olin jo kahtena iltana ilman koiraa käynytkin. Tee maistui nytkin ja Otto pysyi paikallaan loistavasti. Käsittämättömän rauhallinen koiraherra!!!Opasti hyvin, kroppa näytti aikaisempaa rennommalta ja tyyppi otti muutenkin sopivan lunkisti. Iltapäivällä Vuosaaren lenkki meni jos mahdollista vielä surkeammin kuin maanantaina. Se oli yhtä tuskaa, ja lisäksi koiran totaalinen väsähtäminen, pakko oli vähän jo antaa anteeksikin.Koirasta kuulemma oikein näki miten poikki se henkisesti olikin.
Kahvin jälkeen viimeinen luento aiheena kaupunkiopastus. Käytiin siis kaupungissa liikkkumista teoriassa läpi sekä julkisissa liikkumista. Väliin saimme kuulla mukavia tarinoita vuosien takaaa. Luennon jälkeen olikin hymy herkässä ja iloinen mieli.
Ennen saunomista ja uintia oli hyvää aikaa pakata. Koti-ikävä alkoi olla jo melkoinen, joten tieto kotiin pääsystä siivitti iltaamme. Sauna ja uinti tuntui hyvältä ja mukavan kurssiporukan kanssa oli ilo vietellä iltaa ajatuksia jakaen.
Torstaiaamuna vielä Vuosaaren lenkki, jossa suojateiden näyttö teemana ja nyt homma sujui mukavasti. Kiinnostus toisiin koiriin oli taas vastaavasti lisääntynyt, mutta hyvillä mielin saatoimme lähteä kotiin. Lounaan jälkeen viimeiset pakkaukset ja päätöskahvit, jossa allekirjoitimme sopimukset ja me kurssilaiset muistimme pienellä kouluttajaimitoinnilla omia kouluttajiamme. Naurua riitti ja vähän tuntui haikealta erota niin mahtavasta porukasta. Kotiin oli kuitenkin ihanaa tulla, vaikka keittiöremontti on vielä vähän kesken. Purin tavarat Oton seuratessa joka askeltani koko illan. Avokki ja Harmaakuono olivat lähteneet jo mökille. Ilta sujui väsymyksen kourissa Ottoon tutustuen.
Perjantaiaamuna meillä oli eka kotipaikkakoulutustreeni. Käveltiin meidän lähilenkki Metsolansuon lenkki. Nyt teemana syrjän pito. Otto tahtoi viedä reitillä liian keskellä, joten teemaksi nousi tuo syrjän pito. Ohjeeksi saatiin viikonlopuksi lepoa, ja sitä on noudatettu. Passihakemuksen jätön jälkeen lähdin mökille. Täällä avokki ja Harmaakuono jo odottelivatkin. Koirat juoksivat ja me katottiin istutusten tilanne ja istutettiin tomaattilaatikkoon lisää tomaattia ja paprikaa. Tuntui hyvältä olla taas rakkaidensa lähellä luonnon keskellä. Söimme ulkona grilliperunoita ja lohta, istuttiin viltillä katsellen koirien touhuamista ja rentouduttiin. Ja viikonloppu on mennyt samanlaisissa merkeissä. Eilen kokkasin täytettyjä paprikoita ja avokille raparperipiirakan.
Otto on aivan erilainen koira kuin Harmaakuono. Otto ei mene veteen, Otto on paljon epäsosiaalisempi, arempi tapaus. Täälläkin kulkee aika paljon perässäni ja väistää se ei osaa. Ollaan molemmat avokin kanssa meinattu lentää turvallemme törmätessämme makoilevaan koiraan. Pojalla ei tassukaan rävähdä kun tallomme siihen. Hiljalleen käsky ”väistä” alkaa tulla tutuksi, mutta eihän sitä aina tiedä missä se makaa, joten törmäyksiä tulee kun Otto ei väistä oma-alotteisesti. Paljon on oppimista niin minulla kuin Otollakin ja alkavalla viikolla jatkamme kotipaikkakoulutuksen merkeissä ja toivottavasti kulkumme alkaa tasaantua eikä jokaisella lenkillä nouse jotain teemaa, joka ei vaan sillä kertaa toimi. Ja nyt lepo on ohi, joten tästä hiljalleen lähdetään Oton kanssa eri paikkoihin kestävyyttä kasvattelemaan.
Julkaistu

Ystävät ja kaverit

Kolmenkympin paremmalla puolella on jo oppinut tosiasian: elämässä ystävä- ja kaveripiiri muuttuu vuosien varrella. Toiset pysyvät pitkään elämässä, toiset taas vaan piipahtavat siinä ja katoavat syystä tai toisesta. On surullista menettää ihmisiä elämästään, mutta kuljemme monesti vain eri suuntiin ja arjen keskellä yhteydenpito jää. Toisten kanssa tavatessa juttu jatkuu siitä mihin edelliskerralla on jääty, pitkäkin tauko vain katoaa väliltä. Se kai on sitä oikeaa ja kestävää ystävyyttä. Joskus ystävyys voi olla tiivis, vaikka kestääkin vain hetken elämässä.

Kun olin allekouluikäinen leikin pihapiirin lasten kanssa. Toiset hyväksyivät vammani, toiset vältteli sen vuoksi. Kun kävin koulua Jyväskylän näkövammaisten koulussa, kaveri- ja ystäväpiiri muuttui. Pihan lapset jäi ja koulun kaverit tuli tilalle. En enään mahtunut pihapiirin jengiin, olinhan arkipäivät kaukana kotoa, joten hiljalleen näkevät kaverit hävisivät. Lomilla se tuntui kaikkein pahimmalta, olishan ollut koko kesä aikaa touhuta muiden pihan lasten kanssa. Leikin itsekseni ja jonain kesänä minun luonani kävi tyttöporukka jostain ystäväpalvelusta. Heistä ei kestään tullut oikeaa kaveria tai ystävää. Jopa ala-asteikäisenä koin touhun keinotekoisena ja jonain velvollisuustapaamisina.

Jyväskylässä onneksi kavereita ja ystäviä riitti, isommaksi kasvaessa aloin kaipaamaan kavereita, jotka olivat integroituneet normaaleihin kouluihin. Tutustuminen tuntui vaikealta, mutta onneksi kirjeenvaihto auttoi asiaa. Koin itseni laitostuneeksi heidän rinnallaan ja jotenkin vammaisemmalta kuin he. Silti heistä on vieläkin ystäviä jäljellä. Emme tapaa usein, mutta kun tapaamme ystävyys on matkassa. Se tuntuu hienolta.

Ammattikoulussakin ystävä- ja kaveripiiri muodostui näkövammaisista. Minulla ei ollut yhtään näkevää kaveria saatika ystävää. Se tuntui pahalta ja monesti mietin minussa olevan jotain pahasti vialla. Järjellä ajatellen missäpä niitä näkevien kanssa olisi päässyt ystävystymäänkään. Harrastukset kun näkövammaisten joukkuepelissä maalipallossa, ja muu vapaa-aika opiskelutovereiden parissa.

Opiskeluiden jälkeen vapaa-ajasta vuosi vuodelta maalipallo nappasi isomman osan, ja siellä pelaajat oli pääsääntöisesti näkövammaisia kuten itsekin. Heidän kanssaan touhuilimme toki paljon muutakin kuin vain pelasimme tai treenasimme. Maalipallokavereista/ystävistä suurinosa katosi minun jäätyä lajista pois reilu pari vuotta sitten. En itsekään osannut pitää yhteyttä heihin. Alkuun tuntui kovin tyhjältä, jopa yksinäiseltä, vaikka lähimmät ystävyyssuhteet olivatkin säilyneet ja kestävät edelleen.

Toki matkan varrella on ollut lyhyitä kaveri- tai ystäväsuhteita näkeviin ihmisiin. Vasta viime vuosina tilanne on kuitenkin muuttunut. Opaskoiratouhujen kautta tutustuin pariin ihanaan ihmiseen. Heidän kanssa tapaamme muutenkin kuin opaskoirien merkeissä. Välillä tarvitsen apuja milloin mihinkin, ja pelkäsin menettäväni heidät jos ”vaadin liikaa” pyynnöilläni. En ole menettänyt ja toivon heidän pysyvän elämässäni vielä vuosikymmeniä eteenkinpäin.

Rakkaan harrastuksen lopettaminen oli kova pala, ja kuten aiemminkin kirjoitin, elämä tuntui tyhjältä. Toisen korvan leikkauksen jälkeisellä sairaslomalla löysin käsityöt. Pitkäaikainen ystäväni maalipalloajoilta lähtien toi harpun ja lankaa. Pitkäaikainen asiakkaani, josta on tullut ystävä vuosien varrella suunnitteli käsityötapaamista viime keväänä ja käsityötuokioiden myötä syntyi Silmukkasiskot. Minulla ei ole siskoa, mutta koen tiivistä ystävyyttä, vilpitöntä välittämistä Silmukkasiskojen kanssa touhutessa. Heistä on tullut siskoja ja ystäviä minulle. Nykyään uskallan aina vain rohkeammin kysyä neuvoa tai apua käsityöhöni iskiessä ongelma. Tapaamisissa kaikki kyselevät ja neuvovat toisiaan. Toivottavasti minäkin voin tuoda Siskoille edes joskus jotain uutta tietoa tai antaa neuvoa jossakin. He antavat minulle niin paljon, haluan antaa samalla mitalla heille. Samoin toki kaikille muillekin ystävilleni riippumatta olivat he näkeviä tai näkövammaisia.

 On jännää huomata miten tilanne on muuttunut. Vielä joitakin vuosia sitten kaikki ystäväni oli näkövammaisia. Muistan vielä kesällä 2011 kirjoittaneeni täälläkin aiheesta näkevien ystävien vähyys. Nyt minulla on myös näkeviä ystäviä, ja heidän kanssaan tällä hetkellä yhteydenpito on tiiviimpää kuin näkövammaisten. En usko sen johtuvan vammattomuudesta/vammaisuudesta, luulen vaan, että nykyiset harrastukseni vaikuttavat asiaan, eikä se vähennä näkövammaisten ystävien merkitystä tai arvoa. Olen edelleen sitä mieltä, että molempia tarvitaan. Ja ystävyyttä ei mitata sillä onko näkevä vai näkövammainen. Se on epäoleellista ystävyyden tai kaveruudenkin syntyessä ja kestäessä.

Olen onnellinen, että nyt minulla on ystäviä niin näkövammaisissa kuin näkevissä ihmisissäkin. Nyt olen siinä elämäntilanteessa, jota olen toivonut. Muutoksen myötä uskon minusta tulleen rohkeampi touhuamaan myös näkevien mailmassa. En ole enään se ”pelkkä” vammainen muiden vammaisten keskellä. Enkä myöskään laitostunut nuori vammaisten keskellä. Olen aikuinen nainen, joka elää elämäänsä ja pääsääntöisesti nauttii siitä ilman alemmuuskomplekseja. Jos sellainen alemmuusfiilis iskee, se onneksi talttuu melko nopeaan. Vielä kun voittaisin pelon ja jännityksen opiskella näkevien kanssa, se mahdollistaisi englannin opiskelun. Toki se vaatii myös, että luotan itseeni ja siihen, että jopa minä voin oppia vieraan kielen. Vielä joskus ilmottaudun kurssille, se päivä tulee vielä! Voitan pelot ja möröt 😀