Paralympiahuumaa

20 vuotta sitten Atlantan paralympialaisten jälkeen noin kuukauden päästä näytettiin tunnin televisiossa koostelähetys kisoista. Sydneyn kisojen aikaan puolen tunnin koosteita taisi tulla peräti kaksi kisojen aikaan ja kolmas taas yli kuukauden kisojen päättymisen jälkeen.

Nyt kisoja voi seurata päivittäin useamman tunnin ajan televisiosta ja Yleareenalta ja vieläpä suorana. Pitkä matka on kuljettu ja suunta on ollut oikea. On ollut käsittämättömän upeaa kun on voinut seurata kisoja realiajassa. Vihdoinkin vammaisurheilu on saanut sitä arvostusta mitä pitääkin ja minkä se ansaitsee. Kyse ei ole mistään höntsäilystä vaan kilpailu on kovaa. Urheilijoiden on treenattava määrätietoisesti päästäkseen tavoitteeseensa. Vamma tuo omat lisähaasteensa niin harjoitteluun kuin jossain määrin arkeen ylipäätään. Ponsoreita on vähemmän kuin ns. terveillä urheilijoilla ja monen onkin tehtävä myös töitä vaikka kilpailisikin korkeimmalla huipulla. Ponsoreiden kiinnostuksen herättämiseen tarvitaan näkyvyyttä, jota vammaisurheilu ei ole aina saanut. Nyt kuitenkin suunta on oikea. Arvostus on noussut. Tulevaisuudessa varmasti muutos antaa aina vain paremmat mahdollisuudet myös vammaisurheilijalle.

Vammaisurheilussa on paljon luokkia eikä luokittelua ole välttämättä helppoa ymmärtää. Onkin hienoa, että Paralympia-sivustolta löytyy aiheesta infoa. Hienoa on myös, että Yle:n asijantuntijakommentaattori Tuomas Törrönen avaa asiaa selostuksissaan ja kommenteissaan. Ihmetystä monesti herättää luokkien paljous, mutta myös vammatasoja on useita. Ei ole oikein, että esim. henkilöt joilla on selkäydin vamma korkeudella mikä vie jalkojen toiminnan ja henkilöt joilla vamma on korkeammalla vaikuttaen keskikropan toimintaan kilpailisivat samassa luokassa. Kilpailu ei olisi tasavertaista. Tai jos näkövammaisissa täysin sokea juoksisi heikkonäköisen kanssa samassa sarjassa. Heikkonäköisellä on paremmat harjoittelumahdollisuudet tehdä ainakin osa harjoituksista itsenäisesti ilman opasta. Sokealla opas on oltava paikalla, jotta harjoittelu sujuu turvallisesti eikä sokean urheilijan tarvitse olla varuillaan. On siis täysin perusteltua luokkien paljous. Joskushan niitä yhdistelläänkin, tällöin on jonkinlainen hyvitysjärjestelmä, josta en tiedä sen enempää.

Minulle tärkein ja rakkain laji on ehdottomasti maalipallo. Miesten otteluita olenkin seurannut tiiviisti ja nytkin odottelen tämän illan USA-matsin alkua. Torstai-iltana pötköttelin äidin luona peiton alla Suomen avausottelua seuraten SUORANA. Se tuntui upealta, vähän myös uskomattomalta. Valitettavasti miesten kisat eivät ole suomalaisittain sujuneet toivotulla tavalla, mutta eiköhän tänään kelkka käänny suuntaan oikeaan.

Myös maalipalloilijat luokitellaan, vaikka sillä ei ole samanlaista merkitystä esim. yleisurheilulajeihin verrattuna. Säännöissä ei ole tyyliin kentällä oltava aina yksi täysin sokea tms. Pelatessa ei ole väliä onko luokitus sokea, vaikeasti heikkonäköinen tai heikkonäköinen. Otteluissa pelaajien silmät ovat aina peitetty, jotta ei pysty hyödyntämään jäljellä olevaa näköään. Sokea saattaa jopa olla etulyöntiasemassa siinä ettei kentän hahmottaminen muutu lasien tullessa silmille. Vaikutusta on enemmän mielestäni harjoittelussa. Sokkonakin pystyy paljon tekemään asioita yksinkin, mutta esim. mallioppiminen on pois laskuista. Toki ei mallioppimen välttämättä käy heikkonäköiseltäkään helposti, mutta sokeaan verrattuna helpommin.

Oman maalipallourani lopetin yli viisi vuotta sitten. Tuolloin kuvittelin tosin jääväni tauolle kuulohuolien ajaksi. Paluuta kentille ei kuitenkaan enään tapahtunut. Siihen on varmasti monta syytä, mutta vieläkin vuosien jälkeen mieleen nousee paljon muistoja oman uran varrelta. Ja nyt kun kisat ovat iholla, tulevat minun kotiin en jää kylmäksi. Muistoja nousee pintaan, niitä fiiliksiä voittojen hetkillä ja maistellessa tappioiden karvasta kalkkia.

Tunteiden moninaisuudesta huolimatta olen todella iloinen vammaisurheilun saamasta huomiosta. Toivon mahdollisimman monen katsovan edes tovin huippusuorituksia vammaisurheilukentiltä. Se saattaa olla todella silmiä avaavaa. Ja uskokaa vain miten tärkeää tämä huomio on meille, jotka olemme erilaisia valtaporukkaan verrattuna. Toivottavasti nämä kisat taas murtavat edes hiukan ennakkoluuloja ja parantaa asennevammaisten eloa.

Lopuksi heitänkin kysymyksen: millaisia ajatuksia vammaisurheilu teissä herättää ja miksi?

Osa 2: Kevään ja kesän lintuja – äänitiedosto dropboxissa

Tänään et tarvitse kuunteluun 30 min aikaa. n. 20 min riittää 🙂
Edellisessä osassa kuulit mm. laulurastaan lurittelua, kurkien kajauttelua, laulujoutsenien töräytyksiä. Nyt luvassa mm. lehtokerttu, hernekerttu, peippo, käki kähinöineen, keltasirkku…

Olen niin innostunut luontonauhoittelusta ja toivottavasti ensi kevääseen mennessä olen löytänyt kavereita luontoon kanssani kulkemaan nauhuri mukanamme. Täältä voit joka tapauksessa ladata mökin ympäristöstä nauhoitetut lintuäänite-esittelyn.

Osa 1: Kevään ja kesän lintuja – äänitiedosto dropboxissa

Tarvitset n. 30 min aikaa tähän postaukseen. Luettavaa ei ole paljoa, mutta kuunneltavaa kylläkin 🙂
Laita kuulokkeet korvillesi, ota hyvä asento ja lähde mukaan lintujen mailmaan. Et näe niitä, kuulet äänet ja ehkä saat jonkinlaisen kokemuksen sokean silmin ja korvin linnuista. Kerro kommentteihin millainen kokemus syntyi ja toki muukin palaute on tervetullut, tai jos sinulla on jokin tarina nauhoitteen linnuista, anna palaa kommentteihin 😀 Ja ei tämä tähän yhteen postaukseen jää, sillä monta upeaa ääninäytettä jäi pois ajan puutteen vuoksi.

Täältä pääset lataamaan tiedoston itsellesi.

Rakkaus on sokea

Näkövammaisteatteri esitti näytelmän Rakkaus on sokea Palvelu- ja toimintakeskus Iiriksessä huhti-toukokuun vaihteessa. Itsekin kävin katsomassa 3.5. olleen esityksen. Näytelmässä pureudutaan miten sokea kokee ihastumisen&rakastumisen katsekontaktin puuttuessa. Kalle Lindh kuvasi ensi-iltaesityksen ja se on katsottavissa täältä.
Haluaisin kuitenkin heittää teille lukioille toivomuksen: Laita kuulokkeet korville ja näyttö pimeäksi. Lähde matkaan mukaan. Koe teatteriesitys kuten sokea. Tässä näytelmässä pysyt kuvailutulkin ansiosta loistavasti mukana, vaikka et näkisikään. Jos esityksen jälkeen koet, että haluat kokea sen uudelleen, katso kuvan kera. Kerro kommentteihin millaisen kokemuksen koit.

Esitys on mahdollista nähdä myös livenä Cross over -festareilla torstaina 9.6. klo 19. Kaapelitehtaalla osoitteessa Tallberginkatu1, Ruoholahti, Helsinki

Opaskoira Oton matkassa

Viime torstaiaamupäivä sujahti Vantaakanava.fi:n toimittajan ja kuvaajan kanssa. Kuvia otettiin monenlaisista tilanteista ja haastattelussa minulla oli paljon sanottavaa. Esteettömyys ei ole yksinkertainen eikä kovin helppokaan aihe. Kahteen minuuttiin saatiin mukavan paljon kuvamateriaalia ja ehkäpä tiivistetysti myös se mitä halusin sanoa.Opaskoira Oton matkassa
Kommentit, kysymykset ovat enemmän kuin tervetulleita.

Lintujen yö

Viimeiset pari viikkoa saimme nauttia upeista lämpimistä kevätpäivistä, auringon paisteesta ja luonnon puhkeamisesta. Sisätiloissa ei malttanut millään olla muuta kuin sen mitä oli pakko. Sääennustetta seuraillessa Lintujen yön lähestyessä kuitenkin meinasi hymy hyytyä. Kaatosateita, kuukauden sademäärä yhdessä vuorokaudessa, ei kyllä naurattanut. En niinkään murehtinut kastumista, paljon enemmän huolestutti kuulisimmeko kaatosateessa juuri mitään.

Kokoonnuimme viideksi lauantai-iltapäivänä yhteiselle päivälliselle Onnelaan, joka sijaitsee Tuusulassa Rantatiellä. Ravitsevan aterian jälkeen lähdimme heti kuuntelemaan millaista lintukonserttia olisi tarjolla. Kävelimme Tuusulanjärven rantaan Onnelan pihapiirissä.

Mustarastas
Uudenmaan maakuntalintu ja suomen yhdeksänneksi yleisin lintu soitteli huiluaan hyvin runsaasti ja muiden lintujen äänet peittäen. Laiturilla seistessämme kuulimme kalalokin, harmaalokin rääkäisyjä sekä kauempaa rantasipin varoitusäänen. Kävellessämme laiturilta poispäin pääsimme kuuntelemaan paremmin rantasipiä.

Hiljattain kirjoitin Facebookissa, että en ole koskaan kuullut pajulinnun viserrystä. Nyt minua moinen väite hävettää, sillä onhan kyseessä Suomen yleisin lintu ja opittuani sen äänen sitä kuulee lähes kaikkialla. Pajulinnun ja peipon voi helposti sekoittaa äänestä keskenään, mutta uskoakseni osaan ne nyt erottaa. Pajulinnun
laulu on temmoltaan hitaampaa ja mollisävyistä. Peippo
taas livertää iloisella nuotilla nopeatempoisemmin ja lopussa on sellainen nopea liverrysääni. Vaikea selittää. Tulimmekin siihen tulokseen, että lintujen ääniä on vaikea kertoa sanallisesti. Siksipä halusin saada tänän postaukseen myös ääniä mukaan, joten kuunnelkaahan linkeistä ihania kevään ja kesän ääniä.

Iltakävelyllä opin tunnistamaan laulurastaan, jota on paljon mökkimme ympäristössä. Olen monesti miettinyt mistä linnusta on kyse ja laulurastasta epäillytkin. Jossain vaiheessa kyllä luulin lintua satakieleksi. On laulurastaalla
vaan kaunis ja monipuolinen ääni.

Punakylkirastas on huonosti tunnettu lintu, vaikka on hyvinkin yleinen Suomessa. Senkin laulua kuulee paljon, kun oppii sen muista linnuista erottamaan. Se ei aluksi ole kovin helppoa, mutta ajan mittaa siinäkin harjaantuu. Nytkin retkellämme selvästi huomasi, että vetäjämme Hannes, joka on harrastanut lintuja yli 30 vuottapystyi mahtavasta lintukonsertista erottamaan lintuja toisistaan ihan eri tavalla kuin moni meistä kurssilaisista. Eräs ryhmästämme kuuli hippiäisen rullaavan laulun, jonka kuuli myös yöretkellämme järvenpääläinen lintuharrastaja Olavi Kurttio. Hippiäisellä on korkea ääni ja jos kuulossa on tapahtunut kuulon alentumaa korkeissa äänissä sitä on vaikea kuulla. Itse en pystynyt hippiäistä muusta lintukonsertista erottamaan, joten ääninäyte
oli otettava kotona avuksi.

Iltakävelyllämme ei juurikaan satanut. Loppuvaiheessa saimme vähän tihkua niskaamme. Pari tuntinen sujahti nopeasti, jonka jälkeen istahdimme vielä kuuntelemaan Lauri Hallikaisen Luonto soi-sarjan cd-levyiltä lintujen ääniä. Minuun teki syvän vaikutuksen viitakerttunen, joka on myöhäisempiä kevään muuttajia ja on yölaulaja. Miten linnusta voi lähteä niin monipuolista kaunista liverrystä/soittoa. Olisi upeaa päästä kuulemaan lintua. Sitä tavataan mm. Viikissä lintualueilla, joten sinne mieli halajaa.

Lintuäänitteiden kuuntelun jälkeen lähdimme ulkoiluttamaan Ottoa vähän runsaampaan vesisateeseen. Otto oli mukana myös lintujen kuuntelu-kävelyllämme kahden muun opaskoiran kanssa. Niillä taisi välillä olla vähän tylsää ihmisten vain seisoskellessa hiljaa lintuja kuunnellen.

Kello herätti 03.30. Tosin heräsin varmuudeks jo ennen kolmea 🙂 Ihmeen vähän väsytti, ehkäpä se johtui tietoisuudesta luvassa olevan mielenkiintoisen aamuyön. Otto jäi muiten koiruuksien tapaan nukuskelemaan meidän pakkautuessa pikkubussiin. Mukaamme saimme paikallisen lintujen harrastajan Olavi Kurttion, joka johdatti meidät ensiksi Lemmenlaaksoon. Siellä kävelimme laavulle matkalla pysähdellen lintuja kuuntelemaan. Hannes ja Olavi tunnistivat taas monia monia lintuja mahtavan lintukonsertin seasta.Laavulla istuskellessamme lintuja kuuntelemassa kuulimme peukaloisen.
En edes yritä väittää, että seuraavan kerran sen kuullessani tunnistaisin. Onneksi on ääninäytteitä ja niihin voi aina palata tarvittaessa. Perjantaina latasin Iphoneen Suomen lintuoppaan, enkä meinannut malttaa nukkumaan. Univelan keräys meinasi alkaa jo edellisyönä Lintujen yöstä. Mutta joo, palataan upeaan aamuhetkeen laavulla. Metsä tuoksui sykähdyttävän upealta. Kukintansa aloitteleva tuomi sekä koivu. Sateen raikastama kevätyö. Voiko ihminen muuta kaivatakkaan?

Aamun aikana pysähdyimme kahdessa muussakin paikassa. Mukaamme olimme saaneet termareissa kahvia ja teetä sekä eväspussukoihin leipää, hedelmää ja mehua. Mikäpä siis olla ja nautiskella upeasta aamusta. Sadekin hellitti tuntien aikana. Onnistuimme kuulemaan vielä retken loppuhetkillä satakielen
lurittelua oikein kahden yksilön ansiosta. Käki kukahteli jossain kaukana. Seitsemän jälkeen oli aika päätellä upeassa lintukonsertissa Lintujen yö. Oli mielenkiintoinen tapahtuma. Nautin siitä miten Hannes Tiira Porista johdatteli meidät lintujen mailmaan. Miehellä on paljon tietoa ja upea taito tunnistaa linnut toisistaan. Toivon todella, että tämä Lintujen yö saa joskus jatkoa. Vesilintuja jäin ehkä vähän kaipaamaan. Tuusulanjärvessä varmaankin kannat ovat pienentyneet, vaikka toisaalta onhan sitä viime aikoina puhdistettukin.

Hannes kirjoitti blogissaan myös tästä upeasta tapahtumasta. Tekstin voi lukeatäältä.

Muistoja alkutaipaleelta

Olen lueskellut viime päivinä kirjoituksiani minun ja Ykki-herran alkutaipaleelta. Joitain tekstejä olen julkaissut blogini alkutaipaleella useita vuosia sitten. Nyt kun Ykki mielessä on jatkuvasti jaan kolme tekstiä teille luettavaksi. Kirjoituksia löytyy vuodelta 2011 helmikuulta lisää, jos haluaa lueskella niitä. Tässä nyt nämä kolme tekstiä:

Muistoja, muistoja 18.11.04 11:11
Tänään tulee tasan puoli vuotta siitä kun lähdimme Ykin kanssa yhteistyökurssilta kotiin väsyneinä, mutta uusia haasteita odottaen. Kurssin aikana moneen kysymykseen oli tullut vastauksia, mutta uusia kumpusi sisältäin ja kumpuaa vieläkin.

Viime kevät oli jännää aikaa. Se odotus, jännitys… Muistan sanoneeni monesti ”tulis jo se toukokuu”. Toisaalta se pelottikin, sillä minulla ei koirista juurikaan aikasempaa kokemusta ole. Muistan myös pelänneeni, että mitä jos minusta ei olekkaan opaskoiran kanssa liikkujaksi. Entä, osaanko varmasti ruokkia ja huomioida koiran tarpeet muutoinkin. Kysymyksiä oli paljon joihin näiden kuukausien aikana on tullut vastauksia. Olen huomannut osaavani ruokkia koirani ja nautin Ykin kanssa liikkumisesta.

Tapasin Ykin ensikerran Keravalla maaliskuun lopussa. Teimme pienen pätkän kävelyn kouluttajan katsoessa miten liikkumisemme toimii. Ykki kulki reippaasti. Muistan potkasseeni kiven vierimään, jonka perään Ykki meinasi lähteä. Tuo lyhyt kävelylenkki oli jännää. Kävelyn lomassa sain kokeilla koiran tottelevaisuutta istu- ja maahan –komennoin. Olin todella vaikuttunut miten hienosti Ykki totteli. Seuraavana päivänä sainkin kuulla Ykistä tulevan opaskoirani. Ja voi sitä viimeisten viikkojen odotusta ja jännitystä.

Vihdoinkin yhteistyökurssi alkoi. Oli upea toukokuinen aamu kun matkasin Loma ja kurssikeskus Onnelaan Tuusulaan tavaroineni. Melkein heti huoneeseeni mentyä sain Ykin kaverikseni. Ykki oli kovin riehakas ja meinasi ensitöikseen tuhota kuntopalloni. Jäätyämme hetkeksi kahden ykki vouhkas joka suuntaan ja minä hivenen arkana yritin ottaa koiraan kontaktia.

Ja sitten ensinmäiselle pissilenkille… Koiralle valjaat. Minusta oli hienoa kun heti alusta lähtien sai tehdä asiat itse kouluttajan vain ohjeistaessa minua miten nuo työvermeet ylle puetaan.
Ja se veto se oli aivan omaa luokkaansa. Ykki oli varmasti stressaantunut tilanteesta. Olihan nyt valjaissa täysin vieras epävarma ihminen. Jalottelupaikalle päästiin ja sieltä takasinkin Viertolaan.

Iltapäivällä lähdimme ns. Eino Leinon lenkille. Ykki veti ja röhki mennessään. Pissi ja kakkas kulkiessaan. Hyvästä opaskoiran käyttäytymisestä ei ollut tietoakaan. Kouluttaja lohdutti, että ei tämä aina tälläistä tule olemaan. Ja kyllähän sen sanoi järkikin, että tämä kaikki oli myös Ykille uutta. Mutta, käsi ja lapa olivat tuolla reissulla kovilla. Ei siinä muu auttanut kuin venytellä.

Ensinmäinen ilta meni aikalailla huoneessa koiraan tutustuessa ja äänikirjaa kuunnellessa upeasta kevätsäästä huolimatta. Ja illalla vielä yksi jännittävä hetki, nimittäin iltajalottelu. Jalottelupaikalle pääsimme ja sieltä poiskin suuremmitta ongelmitta tosin päivystävän kouluttajan silmäinalla.

Ykki oli yön aika levoton. Makasin sitkeästi sängyssäni päättäen, että turhaan en lähde ulos. Koko ajan oli kuitenkin tunne, että pitäisköhän sittenkin, mitäs jos se tekee sisälle… No ei tehnyt. yö meni niin hyvin kuin se nyt vain voi mennä.

Ja voi sitä Ykin riemua, kun avasin oven käytävään ja käytävän toisessa päässä oli kouluttaja. Sitä suorastaan lennettiin kouluttajan luo Ykin hyppiessä suunnattomasta riemuntunteestaan innoissaan. Tuttu, turvallinen ihminen!!! Mutta, ei muuta kuin taas opashommiin tuo vieras, epävarma ihminen valjaiden toisessa päässä. Muuta vaihtoehtoa ei ollut, jos mieli jalottelemaan ja sen jälkeen ruokailemaan. Viertolan ovi löytyikin aamuisin ongelmitta. Taisi odottava ruokakuppi olla suurin motivaation lähden tuossa vaiheessa.

Siitä se sitten lähti… Maaseutuharjottelua, ykki kahville mukaan jne. Ja se onnistumisenriemu, kun jalottelulenkki sujui ilman kouluttajaa. Alkuun oltiin päästy.
Kurssin aikana kävimme aika paljon Järvenpäässä kävelemässä. Tavaratalossa kulkiessamme pelotti, että milloin törmäämme johonkin tai tapahtuu muuta katastrofaalista. Ei vaan tapahtunut, ja esteetkin oli kummasti kadonneet.
Vauhti oli melkomoinen. Tuntui kadulla liikkuessa huikealta se miten koira osaa ja pystyy tekemään asioita; etsimään suojatiet, näyttämään tien vasemmalle taioikealle.

Perjantaiaamuna hellepäivän tehdessä tuloaan lähdimme toisen koirakon ja kouluttajan kanssa kävelemään Onnelasta Järvenpäähän. Olimme miettineet kunnon lenkin olevan hyvä viikonloppua ajatellen jollonka emme koirinemme saaneet lähteä mihinkään pidemmälle hohhoilemaan. No sellanen ei kyllä edes käynyt mielessä. Kouluttaja totesi, että kävellään Järvenpäähän. Muistan pohtineeni, että siinä menee aikaa. Mutta, kävelimme reippaasti kevätaamusta nauttien. Muistan miettineeni vasenta tienlaitaa kulkiessani, että valkoisen kepin kanssa matka olisi varmasti tuntunut pitkältä, nyt hämmästelin kun kouluttaja sanoi meidän olevan Järvenpäässä. Kävelyvauhti oli kasvanut hurjasti.

Lauantaina lähdin maalipalloleirille ja ykki jäi Onnelaan. Ja kun tulin takasin voi sitä hyppimistä ja riemua… Minustakin olii aivan ihanaa taas tavata ykki, vaikka olinkin poissa vain muutaman tunnin.
Sunnuntaina tulin käymään kotona. Ykki oli mukana. Se kulki ympäri asuntoa haistelemassa. Parveke oli erityisen mieluisa paikka. Paikat haisteltuaan, se rupesi makoilemaan, mutta het liikkeelle, jos liikahdinkin.

Toisella viikolla alkoivat kurssilla luennot. Teimme entistä enemmän tottelevaisuusharjoituksia, ja niitä treenattiin myös Viertolan käytävällä ahkerasti. Loppuviikkoa kohden alkoi hiipiä jonkinlainen väsymys niin koiraan kuin emäntäänkin. Viikonloppu oli pyhitetty levolle. Olimme kotona. Kävimme ainoastaan pissilenkillä. Olimme viikolla aikaisemmin harjoitelleet täällä Korsossa lenkkiä ja pissityspaikalle menoa. Nyt olin Ykin kanssa aivan kahden ja iltahätien aika. Jännitti lähteä ulos. Menomatka sujui ongelmitta, mutta paluussa haroimme, mutta pääsimme naapurin avustamina oikealle reitille. Tuon viikonlopun aikana osa pissilenkeistä onnistuivat hyvin, osa ei. Se ensinmöinen onnistuminen tuntui hyvältä.

Sunnuntaina palasimme Onnelaan ja voi sitä Ykin riemua. Siitä pienestä huoneesta oli tullut koiralle koti. Ilta tuntui aika kamalalta, sillä Ykki eksytti pariin otteeseen ja hyppi kaiken liikkuvan päälle. Olin onnellinen kun iltapalalla ja iltahädillä oli käyty. Ja maanantaiaamuna kouluttaja toteaa, ”nyt lähdetään kaupungille”. Mietin ääneen, että eihän tuollaista hyppivää vouhkaa sinne voi viedä. Noh, kaupungille lähdettiin ensin tottelevaisuutta treenattuamme. Huoneesta lähtö otettiin uudestaan niin monta kertaa, että Ykki teki sen rauhallisesti vouhottamatta. Kouluttajan kärsivällisyys ja usko asiaan oli itseänikin rauhoittavaa ja usko onnistumisiin alkoi palata. Ja kaupunkiopastus sujuikin suht mukavasti. opaskoirailmettäkin alkoi löytyä.

Iltapäivällä Ykki pääsi vapaaksi, mutta pyöri lähettyvillämme. Kuvittelin koiran singahtavan ties minne, mutta ykki tuli todella nätisti luo sitä kutsuttaessa.
Tiistaina viimeiset harjoitukset, papereiden läpikäynti, luento ja kotiin…

Ensinmäinen päivä alkoi eläinlääkärillä. Menimme opaskoirakoululle lääkäriin. Ykki sai rokotteen ja korvatulehdukseen tipat. Uskokaa tai älkää, mutta tuo eläinlääkärikin jännitti. En koskaan aikaisemmin ole käynyt siellä. Ja taas uusi jännityksen aihe, miten saan ykin korviin tiputeltua korvatipat… Illalla olikin aikamoinen taistelu asiasta. Koira vaistosi epävarmuuteni. Kerta kerran jälkeen kuitenkin homma sujui paremmin ja paremmin. Ja nyt annan kortisonilääkitystä koiralle päivittäin. Aluksi taas mietin miten pilleri menee koiran mahaanasti, mutta vaikeuksia ei tunnu olevan.

Alussa kuuntelin kovin tarkasti mitä Ykki milloinkin tekee Enään ei tarvitse, ellei kuulu jotain todella omituista. Huomaan miten paljon asiat jo puolen vuoden aikana muuttuu. Aluksi ykki nousi heti, jos minä liikuin. Nyt ei enään tarvitse niin tehdä. Ja hiljalleen liikkumatila ulkosalla on kasvanut ja kokemuksia Ykin kanssa tullut. Kun kesällä ajatteli, että nythän Ykki menee hienosti, niin nyt se osaa mennä jo paljon hienomminkin. Se on jännää miten sen tuntee, kun hyvähetki on meneillään, sen vaistoaa miten koirakin tuntee samoin. Toki edelleenkin niitähuonoja hetkiä on ja tulee olemaan. Joskus se turhauttaa, kun ensin on mennyt pitkä pätkä hyvin ja sitten tulee romahdus. Niin se vain on. Tämä on kuitenkin ollut todella hienoa aikaa ja tiedän tehneeni oikean ratkaisun jahakea opaskoiraa. Eksyttykin ollaan, mutta sellaiset monen tunnin eksymiset ovat vielä edessä päin. Tulevatko ne ensinmäisenä yhteisenä talvenamme vai milloin…

Erikoinen viikko02.12.04 0:04
Outo viikko on takana. Voin ottaa lokoisan asennon makkarin lattialle ja kertoa tarinani. Turkki on vielä pesun jäljiltä kostea.
Kaikki alkoi viime keskiviikkona tultuamme töistä. Kasseja pakattiin. Aloin aavistamaan, että nyt lähdetään jonnekin. Minullekin pakattiin oma kassi ja kerrottiin hoidossa olevan mukavaa. Niin kai… Mutta, miksi en voisi lähteä emäntäni mukaan, kun yleensä aina olen sen mukana.

Torstaiaamuna kuudelta ylös ja työmaalle aikaseen. Emännälläni tuntui olevan työtelijäs päivä. Kävimme kuitenkin jalottelemassa. Minulla olikin jo kova hätä. Ne perhanan pillerit joita minulle aamuin illoin annetaan janottaa ja pissittää. Kait niistä jotain hyötyäkin on kun kutittaa vähemmän. Tympii kuitenkin kun etenkin aamusin on kaamea hätä.

Ja sitten iltapäivällä se hetki koitti. Emäntäni vaihtoi työvaatteet siviliasuun, puki takin. Ei ota valjaita eikä talutinta käteensä. Selvästikin aikoo jättää minut tänne. Olen siis aavistellut oikein. Ja ottaa vielä tuon vaalean kepukan esille. Höh. Empä taida heiluttaa häntää. Istun tähän vessan oven eteen ja riiputan mielenosoituksellisesti päätäni. Tuntuu sillä jotain vaikutusta olevan. Silitellään, rapsutetaan, toivotetaan hyvää viikonloppua. Riiputampa vähän lisää päätäni ja nojaan oveen. Turha on yrittää mukaan, ei se kuitenkaan ota. Jaa, että kiltistikin pitäis olla. Noh, katellaan. Ja sitten rapsuttelut loppuu ja emäntäni lähtee. Jään pukuhuoneeseen yksin, enkä oikeastan ymmärrä milloin emäntäni tulee takaisin. Kyllähän se sen kertoi. En vaan noita aikamääreitä oikein kässää… Ehkäpä voin ottaa lokosamman asennon ja käydä pitkäkseni. Tuliskohan se toinen koira myöhemmin iltapäivällä, niin vois reuhata sen kanssa.

Jaa, tuo nainen minua hoitaa. Ei minulla taida hätää olla. Olenhan sen tavannut monta kertaa pukkarissa. Lähden naisen mukaan, joka ottaa minun tavarani mukaan. illalla pääsen juoksemaan vapaana metsässä ja se onkin tosi ihanaa. Muuten ilta menee hivenen vahtiessa ja levottomuuden merkeissä. Täällä mä nyt sitten olen. Hiljalleen tutustun hoitoemäntääni paremmin ja paremmin. Viikonloppu onkin oikein rattoisa. Pääsen juoksemaan metsässä ja lenkkeilemään kunnolla. Joitakin vieraitakin käväs ja heille sai häntää huiskuttaa.

Maanantaiaamuna hoitajani tuo minut takasin työpaikan pukkariin. Hm.. Tulisikohan emäntäni hakemaan minua? Oih, miten väsyttää eilinen monen tunnin lenkki… Oikaisempa lepäämään.
Hetkinen. Nyt kuuluu tuttuja askeleita. tässähän on noustava ja ravistettava itteensä. Pukuhuoneen ovi aukeaa ja emäntäni tulee. Vähän pitää hypähdellä, vaikka aina se mua siitä kieltääkin. Onpas emäntäni väsyneen ja flunssaisen oloinen. Lähdemme kotiin. Käperryn taksin jalkatilaan,josta kurkistelen. Emäntäni on melkein unessa. Niin, sehän taisi höpöttää jostain maratonturnauksesta, jossa pelataan yötäpäivää. Hullun hommaa sanon minä. Joka tapauksessa kotiin on kiva tulla. Emäntäni painuu tosin melkein heti nukkumaan, vaikka onkin päivä vasta puolessaan. Välillä se nousee niistämään ja käyttää mua ulkona. Onkin inhottavan pöpperöinen keliRuuankin saan. Tämä oikeastaan sopii, rauhallista ja minäkin saan olla möllötellä.

Tiistaiaamuna lähdemme normaalisti töihin. Emäntäni on edelleenkin väsynyt ja flunssa on pahentunut. Sillä on kuitenkin jokin koulutus jonne pitää mennä. Ryytymys kuitenkin iskee ja lähdetään puol yhdeltä kotiin, outoa. Se on todella outoa. yleensä kotiudumme aikasintaan kuuden pintaan. Ja taas se menee nukkumaan. Voi hitto. Tää alkaa käymään jo tylsäksi. Pissillä sentään kävästiin. Ei kait tässä muu auta kuin levätä itsekin.
Hm… Emännän tuttava tulee käymään. Käydään sen kanssa lenkillä emännän nukkuessa. Se taitaa tosissaan olla kipee. Välillä se pahottelee mulle tilannetta, mutta minkäs sille teet.

Tänään ei lähdetty olleskaan töihin vaan nukuttiin pitkään. Aamulla sain ruuan ja käytiin hädillä, mutta sitten nukkumatti taas tuli kylään. Jossain vaiheessa oli kuitenkin pakko herätä, sillä mulla oli lääkäriaika.Mentiin sinne koululle, jossa olen asunut sellasessa kopperossa, ja jossa oli paljon muitakin koirakamuja. Piha on kamalan liukas ja emäntä kieltää vetämästä. On vaan niin paljon kiintoisia hajuja, että ei malta. Joudun kuitenkin etsimään oven. Noh, oven takaa löytyy matto, joka muillakin käyntikerroilla on kiehtonut minua. Ja nyt sieltä tulee vielä joku mies 12 viikkoisen pennun kanssa. Mies toivoo koirasta tulevan minun kollega. Hm… Niin, meistä on kait aika-ajoin vähän pulaa…
Mennään Merjan luo. Taaskohan se pistää mua. Menempä tuolin alle, josta minut houkutellaan esille. Ihoni kuulemma hilseilee. Ja nyt sitä keskustellaan miten kutinaa parhaiten saadaan aisoihin. Kortisoni jatkuu edelleenkin, joten pissireissuja piisaa. Tosin nyt yritetään antaa tabletti useammissa osissa pitkin päivää. Toivottavasti se on hyvä systeemi… Hm… kotiruokaan siirtyminen… Millaisiakohan herkkuja sitä jatkossa saan. Vaikka, kyllä se lammasriisikin upposi. Taitaa olla meikäläisten ominaisuuksia, että ei hirveesti ennätä safkaa maistelemaan, kun se on jo kiskastu kitusiin… Mutta, kotiruoka… Riisiä, perunoita, lammasta… Hm… Jahas, nyt kaapista kaivetaan vielä jotain pesuainepulloja. Minut pitää kuulemma pestä allergiashamppoolla kerran-kaksi viikossa ja laittaa kuivauksen jälkeen hoitoainetta. Höh, oma hajunihan siinä kärsii… Lähdetään jo täältä pois. Emäntäni ottaa valjaista ja minä singahdan kohti eteistä. En jaksa käyttäytyä, en edes yritä. Tänään pissilenkilläkään en oikein jaksanut. Oli hirvee loska ja käännyin väärästä kohtaa. Pyörittiin lähellä kotia ja emäntäni oli hiukan tuskastunut. No ei kait se sinänsä ihme, kun on niin tukkonen ja kuumeinen… Kaitpa tämä loppupäivä pitää käyttäytyä…

Tänään ollaankin emännän kanssa vähän leikitty ja ruuaksi sain riisiä ja jauhelihaa. Eli, kotiruokinta alkaa heti.
Iltalenkin jälkeen emäntäni vie minut suihkuun. Kylmän kuraveden jälkeen lämmin suihku tuntuukin hyvältä. Nyt se kastelee minut kokonaan. Ottaa purkista jotain mönjää ja hieroo turkkiini… Vähän tekisi mieleni häipätä, mutta maltan kuitenkin olla aloillani. Emäntäni höpöttää, että toivottavasti kutina helpottuu. No samaa toivon minäkin, mutta auttaakohan tämä? Ja taas vettä, huuhdellaan mönjä pois. Haju kuitenkin jää, ja on inhaa olla ihan märkä. Emäntäni kietoo minut kuitenkin enemmät ravisteltuani pyyhkeeseen ja puhelee mukavia. Kuivattavana on oikeastaan aika hyvä olla, joten heilutetaanpa vähän häntää kiitokseksi. Huolellisen kuivauksen jälkeen pääsen vapaaksi ja oman kuivausrituaalini suoritan eteisen mattoon, vaikka emäntäni ei siitä ihan hirveästi pidäkkään. Emäntäni tultua suihkusta se pyytää minut istumaan ja ruiskuttaa hoitavaa ainetta turkkiini ja hieroo sen ihoon asti. Emännällä on selkeet hierojan otteet, joten tässähän on hyvä olla. Toisaalta vähän tekisi mieli mennä keittiöön iltaporkkanaa odottelemaan. Emäntä ei kuitenkaan päästä ja jatkaa hieromistaan. Hieronnan jälkeen saan taas iltalääkkeen ja porkkanan, jonka jälkeen hetki leikitään. Nyt onkin aika hyvä fiilis. Toivottavasti emäntä vaan piristyis, niin päästäs kunnon lenkille. Saa nähdä miten huomisen työpäivän käy.

rakennustyömaa14.09.05 20:13
Hau, hau! Näin sateisena iltana on mukava istahtaa tietokoneen ääreen kirjoittelemaan. Ykki huokailee omalla paikallaan ja on ihanan rauhallista.
Eilen illalla kuitenkin seikkailimme rakennustyömailla turhautumiseen asti. Lähdin maalipalloharjoituksiin iloisena siitä, että treenipaikka on kävelymatkan päässä, ja reitillä jonka osaan jo etukäteen. Rakennus- ja tietyöt ovat kuitenkin hankaloittaneet kulkua jo pitkään, mutta ei koskaan siinä määrin kuin nyt. Reitillämme meidän pitäisi löytää oikealle menevä tie. Pyysin Ykkiä etsimään sen. Pyörimme alueella eikä tietä vain löytynyt. Oli muovisia tolppia, muovista verkkoaitaa, sahanpuruläjiä jne. Ja tien pirua ei missään. Ykki kääntyi kotitielle kolmasti. Oli sitä mieltä, että tuolla ei kyllä liikuta. En vaan antanut periksi, koska halusin treeneihin ja halusin löytää sinne itse. Ja neljättä kertaa pyöriessämme ja hiivatin tietä etsiessämme Ykin käytöksessä tapahtui selvä muutos. Poika selkeesti stressasi tilanteessa. Yritti moikata kaikkia koiria mitä vähänkin liikku, hyppiä ihmisten päälle jne. Yritin saada kahdelta mieheltä apua, jotka jonkun hökötyksen luona höpöttivät, mutta he eivät olleet minun menemisistä pätkän vertaa kiinnostuneet. Lopulta ystävällinen koiranulkoiluttaja auttoi meidät oikealle reitille. Nainen ei kuitenkaan oikein osannut selittää millainen mullistus oli tapahtunut. Ykki oli aivan riehana eikä etenimisestämme meinannut tulla mitään. Nainen kuljetti meidät jonkin ison kivikorokkeen kautta ja lopulta oikea pyörätiekin löytyi. Ykki vain röhki mennessään ja veti kuin henkensä edessä. Lopulta oikea koulu löytyi ja pääsin pelaamisen riemuihin.

Tänään pyysin tuttavaani kattomaan missä kunnossa reitti oikein on. Siellä oli jokin kauhean iso kuoppa ja se tienpätkä oli poissa minkä Ykin olisi pitänyt etsiä. Olisin päässyt oikealle reitille, jos olisin mennyt talonvieritse, jossa oli muoviaitaverkko. Väli oli ahdas ja kävimme Ykin kanssa sieläkin, mutta se tuntui liian ahtaalta ja mahdottomalta kulkea. Ilmeisesti siitä olisi kuitenkin oikealle reitille päässyt. Tuttavani kommentti olikin, että ”ei ihme, että Ykki ei suostunut menemään siitä kaaoksesta läpi”. Ja minähän sitten vielä lyömään lisää jarruja paikassa mistä sitten ilmeisestikin olisimme päässeet.

Oli jotenkin turhauttavaa eksyä, tai ei edes eksyä, mutta kuitenkin… noin tutulla reitillä, mutta ehkä olisi pitänyt uskoa koiraa eikä vain jääräpäisesti palauttaa sitä ja itseäni montun luo. Yritin käskyttää kiertämäänkin, mutta sekään ei oikein tuntunut tulevan kysymykseen. Mutta, ei luonto antanut periksi palata kotiinkaan… Ja siinä kait virheen olisinkin tehnyt, jos olisin luovuttanut. Tietenkään tyhmänrohkeakaan ei saa olla. Noh, eilisiltana olin montusta ja tien katoamisesta onnellisen tietämätön. Lopulta treeneihin kuitenkin pääsin ja hyvä niin.

Myyjäisissä myymässä

Pienrottinkityökerho on Helsingin ja Uudenmaan Näkövammaiset ry:n järjestämää harrastetoimintaa. Kerho pyörii syyskuun alusta huhtikuun puolenvälin yli. Meitä kerholaisia on seitsemän+ohjaaja. Moni meistä tekee paljon myös muita käsitöitä neuleista koriste-esineisiin, poppanaliinoista koruihin, keramiikasta itse tehtyihin kortteihin, mehiläisvahakynttilöistä kransseihin. Valitettavasti tässä postauksessa ei ole kuvia kuin omistani myyntipöydistä.

Järjestimme kerhon nimissä myös viime vuoden pääsiäisen alla myyjäiset Iiriksessä, päätimme toimia tälläkin kertaa. Saimme tilan infon takana olevasta aulasta, jossa on silloin tällöin näkövammaisia tuotteidensa myyjiä, joskus on myös joistain yrityksistä esim. kenkien myyjiä. On todella mukavaa, että tilaa voidaan käyttää ja pääsemme silloin tällöin töinemme esille Iiriksessäkin.

Viime tiistai oli tuo myyjäispäivä. Paikalla olimme 12-18. Käytössäni oli kaksi pöytää. Sijaintini ei ehkä paras mahdollinen ollut, sillä olin aulan perällä. Toisaalta olimme kaikki kerholaiset samassa rivissä. Lisäksemme myymässä oli käsittääkseni artesaani-opiskelija.

Myyjäisiin valmistautuessani jälleen kaikkein hankalimmaksi koin töideni hinnoittelun. Neuleissa käytän useimmiten aitoja kuituja ja minulle merkitsee tavattomasti miltä lanka tuntuu käteen kerässä ja myös neulottuna. Keramiikassa käytän paljon aikaa viimeistelyyn ja värien valitsemiseen. Korujen helmiin tuppaa valikoitumaan myös hinnakkaampia yksilöitä. Koreissa taas haluan aina ne lakattavan, jotta ovat silloin pitkäikäisempiä käytössä. Kävimmekin Heman kanssa pitkiä keskusteluja hinnoittelusta, käsityön arvostuksesta, oman työn arvostuksesta. Hintoja päättäessäni useimmiten esitin alhaisempaa hintaa laitettavaksi mitä taas Hema olisi laittanut. Minähän päätökset lopulta aina tein, mutta onneksi Heman kanssa keskustelut sai minua ehkä taas rohkeammaksi laittamaan työlle arvoakin. Kyllä huomasi joidenkin töiden kohdalla asiakkaalle hinnan olevan liian iso. Ihmisiä kierteli katselemassa töitämme ja ihasteluakin tuli esim. keraamisesta sinisestä vadista, tulppaanilyhdystä ja parista koriste-esineestä. Ihailua herätti koreista erityisesti iso kori, jonka seinämä pysyi suorassa eikä aaltoillut. Kyseisestä korista piti tulla työhuoneeseemme roskakori, mutta ehkä se sittenkin on sinne liian pieni.

Päivän aikana olisi parempikin myynti voinut olla, mutta onneksi ihan kaikkea ei tarvinnut tuoda kotiin. Koruista meni korvikset, lila-sävyinen kaulakoru sekä huopapalloista tehty kaulanauha. Korit, keramiikkatyöt sekä neuleet tuli kaikki takaisin kotiin. Kynttilöitä meni kolme pakettia. Niitä olikin vain yhdeksän pakettia matkassa.

Otto oli mukanani ja jaksoi hienosti koko pitkän päivän. Pääasiassa köllötteli tuolini vieressä. Jos luoksemme saapui joku tuttu silloin piti päästä tervehtimään ja rapsutuksia hakemaan. Ja kyllä herra pari kertaa otti myös hatkat paikaltaan. Istuskelin kaikessa rauhassa tuolilla ja toinen myyjä huuteli kauempaa ”joko olette ostaneet yllätyskakkuja?” ja silloin koira singahti kahden pöydän päässä olevan myyntipöydän lu, laski kuononsa pöydän reunalle juuri äsken puhuttujen kakkujen kohdalle. Naurua riitti aulassa kun Otto palautettiin paikalleen. Toisen kerran samainen myyjäkaverini huuteli minulle kysellen olenko leiponut mantelimuffinsseja. No Ottopas se lähti kysyjän luo katsomaan herkkutilanteen. Taas aulassa olleet räjähti nauruun. Kyllä Otto tietää milloin puhutaan herkuista 😀

Ihmisiä kierteli pöytiemme luona tasaiseen tahtiin. Välillä oli myös rauhallisia hetkiä ja silloin ehti hyvin neulomaan kaulurin loppuun, joten eipä odottelu haitannut.

Helatorstaina täällä Korsossa järjestetään markkinat ja niiden yhteydessä nuorisotalolla korsolaisten käsityön tekijöiden myyjäiset. Lupasin osallistua tapahtumaan. Minua todella jännittää, sillä myyntikokemukseni rajoittuu kolmeen tapahtumaan ja ne kaikki ovat olleet Iiriksessä. Nyt asiakaskunta on täysin eri ja jännitänkin miten osaan olla esillä, mistä tiedän milloin pöydällä olevia tuotteita katsellaan jne? Onneksi mukanani on ystäväni auttamassa. Asiakkaat eivät välttämättä heti tiedosta minun olevan täysin sokea ja hälinässä on välillä vaikeaa tietää milloin juuri minulle puhutaan. Reilun kuukauden päästä olen kuitenkin taas yhtä myyjäiskokemusta rikkaampi. Toivottavasti kokemuksesta tulee sellainen, että jatkossakin uskaltaudun toimintaan mukaan.

Luksuselämääkö???

Minut on kutsuttu ystävän luo kylään. Hän asuu kotikaupunkini toisella laidalla eikä minulla ole ollut mahdollisuutta opetella reittiä hänen luokseen. En voi vaan lähteä ja katsoa löytäisinkö perille. Reitti olisi pitänyt opetella liikkumistaidon ohjaajan kanssa, ja jotta reitin opettelu olisi mahdollista ensiksi pitää anoa maksusitoomus ohjaustunteihin. On siis sulamahdottomuus opetella kaikkia reittejä kulkemaan itsenäisesti, vaikka apuna onkin minun tapauksessani opaskoira.

Minulle on myönnetty 18 yhden suuntaista vammaispalvelulain mukaista vapaa-ajan kuljetuspalvelumatkaa, eli kuukaudessa pääsen YHDEKSÄN kertaa kulkemaan edestakaisen matkan pisteestä a pisteeseen b ja takaisin. Keskimäärin voin osallistua harrastustoimintaa, käydä ystävien luona, matkustaa johonkin tapahtumaan kahdesti viikossa.

Olen työikäinen aktiivinen ihminen, joka harrastaa monenlaisia asioita, joka haluaa osallistua moniin eri tapahtumiin, joka haluaa elää elämäänsä siitä nauttien. Minun on kuitenkin laskettava riittävätkö matkani kuun loppuun asti, jos otan ystävän kutsun vastaan ja menen hänen luokseen.

Sinä joka näet, sinun liikkumistasi ei rajoita näkökyvyn puute. Liikkumiseesi vaikuttaa toki bussi/juna/metroaikataulut, mutta liikkeelle pääset pääsääntöisesti milloin haluat. Jos omistat auton ja siinä on polttoainetta ei muuta kuin matkaan. Pystyt lähtemään extembore mihin haluat. Minulla ja monella muulla vammaisella sellainen on lähes mahdotonta. Elämäänsä ja liikkumisiaan joutuu suunnittelemaan paljon tarkemmin. Joudut tilaamaan kyydin esim. Helsingin Matkapalvelussa ennakkoon, mutta aina et voi tietää milloin olet lähdössä pois vaikkapa yhdistyksen hallituksen kokouksesta, kestääkö se vielä puolituntia vai tunnin. Istut kokouksen loppuun, tilaat kyydin ja odotat sitä ties miten pitkään. Et voi vaan lähteä ellet ole erikseen reittiä opetellut. Ja kuten jo aiemmin kirjoitin, kaikkien reittien opettelu on mahdotonta.

Se että vammainen henkilö saa helpotusta paikasta toiseen siirtymisiin taksilla herättää valitettavasti monissa kateutta ja närää. Ja viime aikoina keskusteluihin on noussut tulkinta siitä, että kuljetuspalvelu olisi avustajan tavoin luksusta. Voin kertoa, ei todellakaan ole. Minulle kuljetuspalvelu on iso apu ja mahdollistaja. En halua jäädä kotiin neljän seinän sisälle. Jos jäisin, taatusti masentuisin ja mielenterveysongelmat voisi tulla yhteiskunnalle kalliiksi.

Myöskään avustaja ei ole luksusta, vaan helpottaa arkea. Kun haluan mennä ruokakauppaan, sieltä ei välttämättä saa palvelua. Henkilökuntaa on vähän ja kiire kova. Menen sinne kassan luo fiiliksellä ”anteeksi, mutta tarvitsisin ruokaa minäkin, ehtisikö joku auttamaan”. Minä en voi mennä kauppaan ja kerätä kärryyn haluamiani tuotteita. Ok. voin tietysti tunnustella laatikoita, hyllyjä tms, mutta taatusti en saa haluamaani, tai jos saan, se on tuuria. Opaskoirakaan kun ei osaa lukea ja kertoa mikä tuote on mikin. Onko siis luksusta, että menen kauppaan avustajan kanssa, joka hakee minulle haluamani tuotteet, lukee tarvittaessa tuoteselosteita, kertoo tarjouksista jne??? Voisinhan käyttää jotakin nettiruokakauppaa, mutta ruudunluvulla nekin toimivat useimmiten puutteellisesti, ja miksi en minäkin saisi käydä normaalisti kaupassa, vaikka avustettunakin. Kyllä ruokakaupassa avustaja on ehdottomasti arjen helpottaja.

Pöydällä nököttää läjä kirjeitä. Skannerilla tutkailen mitä niissä on. Jaahas, jokin käsin kirjoitettu kirje. Skanneri ei selviydy siitä. Tarvitsen jonkun lukemaan kirjeen. Haluanko luetuttaa postejani kenellä tahansa? En! Luotettava avustaja voi tehdä sen. Entäpä kun eteeni osuu lomake, joka on täytettävä. En näe täyttää sitä. Onko luksusta, että avustajani täyttää sen puolestani minun saneluni mukaan? Taaskin vastaan luksuksesta ei tietoakaan, mutta arkeni helpottuu ja saan asian hoidetuksi.

Minulla on ollut viime päivinä siivousvimma ja olen käynyt laatikoita läpi. En kuitenkaan kaikkia papereita uskalla heittää suoraan roskiin vaan minun on kasattava ne odottamaan seuraavaa avustajan käyntiä, jotta hän voi katsoa mitä ne ovat. Saan vinkin jostakin neuleohjeesta. Vielä saatan sen löytää netin syövereistä, mutta kaavapiirros estää ohjeen ymmärtämisen ja ohje jää saavuttamattomaksi. Inspiraatio on just nyt helvetillinen, mutta on odotettava kunnes avustaja on paikalla ja kirjoittaa kaavan auki sanalliseen muotoon, jotta pääsen neulomaan. Eli, on paljon (tekstissä vain joitakin) asioita mihin tarvitsen apua ja kun saan sitä onko se sitten luksusta?

Taloudellinen tila Suomessa on mikä on ja ankeita aikoja on edessäpäin. Säästöjä tulee ja valitettavasti tuntuu siltä, että heikoimmiltahan ne on hyvä repiä. Minulla ei ole sitä viisasten kiveä, josta kertoisin miten tästä kaikesta pitäisi selviytyä, tai mistä säästöt ottaa. Pelottavaa on kuitenkin ne näkymät mitä vammaisten kohdalle viime viikkoina on heitetty. Ja kun vammainen henkilö ikääntyy ja lopulta täyttää 75 vuotta hän ei yht’äkkiä olisikaan oikeutettu saamaan kuljetuspalvelumatkoja tai avustajatunteja. Ikäänkuin vamma katoaisi ja tilalle tulisi vanhuus. Samalla puhutaan siitä, että vanhuksien pitäisi voida asua mahdollisimman pitkään kotonaan. Ja se on varmasti meidän jokaisen toive. Entä sitten kun vammaisena ihmisenä et pääsekkään sieltä kotoa harrastuksiin, tapahtumiin? Masentavalta ja ankealtahan sellainen tuntuu ja varmasti vaikuttaa myös toimintakykyyn, virkeyteen, mielenterveyteen. Tuleeko niitä kaivattuja säästöjä pitkässä juoksussa, vai kasvavatko muut kulut mittoihin arvaamattomiin?

Ei todellakaan tunnu mukavalta lehtien sivuilta lukea kirjoituksia missä asenne on tukipalvelujen olevan meille vammaisille luksusta. Ne jotka asian ajattelee niin, olisi hyvä hetki kokeilla vammaisen elämää. Saattaisi asennevamma saada vähän hoitoa. Mitä ajatuksia sinulle herää???

Savireliefi levytekniikalla

Kevään aikana Inkun Ideapajassa on näkövammaisille viisi käsityökertaa. Torstaina oli ensinmmäinen kerta. Osallistujia oli vaan harmillisen vähän. Lisäkseni vain yksi osallistuja.

Minulle keramiikka/savityöt on jonkin verran tuttuja ja olikin jännä huomata miten erilaisia ohjeistuksia on eri keramiikan ohjaajilla.

Iltapäivän aikana oli tarkoitus tehdä Savireliefi levytekniikalla. Minulle oli heti selvää, että halusin tehdä lyhdyn. Ja tästähän se lähti, palasta savea 🙂Eipä sitten muuta kuin kaulimaan.Kaulittuani tasaiseksi levyksi päätös minkä korkuinen lyhdystä tulisi ja sen mukainen leikkaus. Reliefin teko tapahtui työn ollessa vielä levynä pöydällä. Työn yläreunan leikkasin aaltoilevaksi.

Hetken jouduin hakemaan inspiraatiota mitä työhön haluan. Lopulta alaosaan kaulitsin vohvelipintaa, yläreunaan leikattuani aaltomaisen reunan, tussin korkilla painelin kukkia mukaillen aaltoa. Halusin työhön vielä tulppaanin, joka syntyi kolmesta sydämen puolikkaasta. Tulppaani kiinnitettiin lietteellä levyyn. Ja tottahan lyhty tarvitsi reiät, jotta kynttilä loistaisi sieltä komeasti 🙂

Oli aika nostaa työ pystyyn ja siistiä halutunlaisiksi pintoja.Levy hetkeksi rullan ympärille muotoutumaan ennen pohjan kiinnitystä työhön. Pohja kiinnitettiin liettämällä sisäreunaalaosastaan pohjan ulkoreunaan. Ennen lietteen laittoa molemmat pinnat karhennetaan. Samainen operaatio tehtiin lyhdyn saumauksessa.Liettämisen jälkeen saumakohdan hävitys. Olen tarkka ettei sauma jää näkyviin. Vielä alareunan vohvelipinnan korostusta sekä kukkakuvion kohennusta. Siinä se sitten olikin. Nyt työ kuivuu pajalla ja parin viikon päästä se lasitetaan. Sitä ennen se käy kuitenkin läpi raakapolton. Savi on korkeapolton savea, mutta Ideapajan uuni nousee vain 600 asteeseen. En tiedä onko sillä miten vaikutusta saveen tai ei. Joka tapauksessa oli kiva oppia taas lisää keramiikasta. Tavallaan kaikkia tekniikoita olen aiemminkin käyttänyt, joten sinänsä ei tullut paljoakaan uutta. Ehkä ennemminkin tuli lisävarmuutta tehdä myös reliefitöitä enemmän jatkossa.

Minulla on jo jonkinlainen mielikuva millaisin värein työn haluaisin lasittaa, mutta saas nähdä mitä värejä pajalla on käytettävissä. Oikein mukavaa, että tälläinen käsityömahdollisuus on ja on mahdollista oppia aina jotain uutta. Vielä ennen pääsiäistä päästään mosaiikkin mailmaan. Huhtikuussa on teemana solmubatiikki. Se ei jostain syystä oikein sytytä minua. Toukokuussa päästään hopeakorujen mailmaan ja se taas kiinnostaa ja innostaa hurjasti.