Maanantaiaamuna oli kilpparikokeiden ja tiistaina lääkärin tapaamisen aika. Puoli vuotta on hujahtanut lääkeannostuksen nostosta. Nyt t4v oli noussut 17.3, mutta tsh laskenut viiterajan alapuolelle 0.13. Olo minulla on hyvä. Väsymystä eikä silmäoireita ole. Jalkojen kuumotusta ja levottomuutta on jonkin verran, mutta sitä on ollut silloinkin kun kilpirauhanen on ollut enemmän vajaalla. Päiväsaikaan palelen kotosalla edelleenkin, tosin en töitä tehdessäni. Aamuyöstä minulla on usein kuuma, joskus jopa hiki. En kuitenkaan huomaa eroa aiempaan. Eli, lääkitys pysyy edelleen 1.5 aikuisten tabletissa.
Vaikka olo on hyvä, paino ei ota kääntyäkseen laskuun lisääntyneestä liikunnasta huolimatta. Se on alkanut surettamaan aika tavalla. Tiedän ettei siihen ole poppaskonsteja enkä mitään kituutusdiettejä arvosta enkä kannata. Herättelin keskustelua lääkärin kanssa asiasta mutta oikeastaan sain vain pahan mielen itselleni. Hän selvästi elää käsityksessä, että näkövammainen, itse asiassa täysin sokea ei voi liikkua, koska vamma rajoittaa. Hän ei usko minun kuluttavani vuorokaudessa paljoakaan. Onneksi kuulemma minulla on työ, niin kulutusta tulee edes vähän. Koetin kertoa esim. meidän lumikenkäilleen edellisviikolla useampia tunteja kerrallaan. Vaivaannus ja aiheen vaihto. Arveli väsymyksen vieneen sen vähäisenkin liikkumiseni. No totta on, että sairastuessani, tai oireiden iskettyä päälle, liikkuminen jäi todella vähiin. Siitä pahimmasta aivosumusta on jo kuitenkin aikaa. Siitäkin on aikaa se puoli vuotta kun kurjan oloni takia marssin verikokeisiin.
Kun pääsimme tuon kuluttamiskeskustelun yli, hän kyllä pohti asiaa aineenvaihduntani hitauden kautta. Että minulla on ollut tod.näk. aina hidas aineenvaihdunta, tullut jo perintönä. Kyseli jopa paljonko painoin 20-vuotiaana. No en muista, muistan vain olleeni pyöreä jo kouluiässäni. Gluteeinitonta ruokavaliota lääkäri sentäs piti hyvänä asiana, on matalakalorisempi. Koetin selittää ettei leivän mussutus ole ollut minun ongelmani koskaan.
Ehkä vielä jotenkin nuo keskustelut nielen, mutta en lässyttävää puhetapaa. Kun palasin käytävään, jossa avustajani minua odotti lääkärin hyvästeltyä minut, avustajani ihmetteli ”miksi hän puhui kuin lapselle”. Niinpä!!! Siksi kai kun olen vammainen. Ai joo: vastaanoton alussa lääkäri kyseli minulta ovatko minun muut aistit vahvistuneet kun näkö puuttuu. Sain luennon siitä miten aivoissa tapahtuu muutoksia ja muut aistit vahvistuvat. Tosin hajuaistista ei koskaan tule niin hyvää kuin koiralla. Koiralla kun on paljon enemmän hajusoluja nenässään. Ehkä tarkoitus oli saada minut rentoutumaan verenpaineen mittausta varten.
Jotenkin on vaan ikävää, että vammani takia minua aliarvioidaan. Se tuntuu yksinkertaisesti pahalta. Miksi aina on jaksettava todistella pystyvänsä milloin mihinkin. Miksi nykyaikana ei jo ennnakkoluulot voisi väistyä. Työtä on vain jaksettava jatkaa. Ei ole turhaa käydä puhumassa erilaisissa paikoissa vammaisen ihmisen elämästä, siitä miten pystymme elämään täysipainoista elämää vammastamme huolimatta. Tottakai rajotteitakin on, mutta niin niitä on vammattomillakin kellä mistäkin syystä.
Mutta olen kuitenkin tyytyväinen etteivät arvoni ole päinprinkkalaa, ja että oloni on hyvä painon putoamattomuutta lukuun ottamatta. Elämässäni on paljon iloisia ja hyviä asioita, joten ehkä pääsen taas tästäkin ennakkoluuloisesta lääkärin aiheuttamasta mielialasta eroon.
Tammi-helmikuun vaihteessa osallistuin Ura käsillä -hankkeen viiden päivän huovutuskurssille. Minulla ei ollut minkäänlaisesta huovuttamisesta aiempaa kokemusta, joten odotin innolla kurssia. Ensinmmäisenä kurssipäivänä joutui odottamaan iltapäivään ennen kuin pääsimme tositoimiin. Aamupäivä meni erinäisiin esittäytymiskierroksiin ja pajatilaan tutustumiseen. Toiminnan naisena hitaanlainen kurssin käynnistys meinasi alkaa syödä naista, mutta onneksi vihdoin lounaan jälkeen opettajamme Piritta Heiskanen saapui ja pääsimme tutustumaan suomivillan ja merinovillan eroihin.
Maanantai-iltapäivän aikana aloitimme huovutuksen perusteista märkähuovutuksessa tekemällä palloja. Oli etsittävä itselleen sopiva pyöritystapa, pyörittääkö käsissään vai alustan päällä. Vaikka kuvassa pyöritänkin alustan päällä lopulta totesin kuitenkin olevan parempi pyöritellä käsissään.Kun sain tekniikan haltuun, alkoi palloja syntymään 😀Loppupäivästä laitoimme villaa kindermunien koteloihin tarkoituksena huovuttaa palloja pesukoneessa. Siinä villalla koteloita täyttäessäni tunsin itseni vähän hölmöläiseksi, vaikka tosiasia onkin, että jos teet tuotetta missä käytät huopapalloja, ne saa nopeammin huovuttamalla pyykkikoneessa..Saatuamme polvisukkiin kotelot, ne lähtivät pyykkikoneeseen. Iltapäivällä käsin huovutetut pallot laitettiin vielä kuumaan veteen toviksi huopumaan. Sen jälkeen käytettiin vielä kylmässä vedessä, jotta huopuminen loppuu.
Tiistaiaamuna Näkövammaisten liiton yritysneuvojan Hanna Karesjoen jälkeen pajatyöskentely jatkui. Ensiksi saimme nuo kinder-kotelot villoineen. Pesukone ei ollutkaan tehnyt taikojaan. Lähes kaikkilla pallot eivät olleet huopuneet juurikaan. Kaivelimme koteloista kosteaa villaa. Ei siis jäänyt kovin onnistunut käsitys pyykkikonehuovutuksesta. Pari kurssilaista viikon aikana testasi asiaa omissa kotikoneissaan lopputuloksen ollessa huomattavasti parempi. Itsekkin lopulta päätin eräänä sunnuntaiaamuna pyyheliinapyykin sekaan pistää pallot huopumaan. HUOPUI! No kurssilla loppuhuovuttelimme palloja käsin. Huopuivat nopeammin, mutta jotenkin hienoinen turhauma vaani mielen perukoilla.
Lounaan jälkeen onneksi päästiin kokeilemaan uutta. Itse huovutin pienen maljan/kulhon. Työvaiheista ei valitettavasti ole montaakaan kuvaa, joten yritän selittää sanallisesti. Kulhon tein suomivillasta. Päätin haluavani sinisen ulkopinnan ja violetin sisäpinnan. Eriväriset huopalevyt aseteltiin puhalletun ilmapallon päälle. Kun villat oli saatu kostutettuina hyvin aseteltua laitettiin pallo sukkahousujen vartalo-osaan. Sitten ei muuta kuin sytkyttämään 😀 Siirryin huovuttamaan pajatilan ison altaan ääreen. Välillä lämmintä vettä ja saippuaa sytkytyksen jatkuessa. Hiljalleen käsissä villa alkoi tuntumaan tiiviimmältä ja huopuneemmalta. Kun villapallo oli riittävän huopunut, se poistettiin sukkahousujen vartalo-osasta ja huovutusta viimeisteltiin edelleen sytkyttämällä. Kun pallo oli huopunut tarpeeksi sai sekin kuumavesishokkihoidon kylmine vesineen.Pallo puhkaistiin, jonka jälkeen sakset käyttöön ja pienen viillon leikkaus, jotta kulho saa muotonsa ja suuaukkonsa.Kulho jätettiin kuivumaan uusi ilmapallo sisällään, näin tuote säilyttää paremmin muotonsa. Ja tässä kulho valmiina.
Seuraavana päivänä aamupäivä meni itsenäisessä pajatyöskentelyssä. Aloitin tekemällä merinovillasta solmutekniikalla kiviä. Mielessäni olin kehitellyt ajatuksen, että tekisin niistä rintakorut. Tuolloin keskiviikkona ei kuitenkaan ollut riittävän pientä neulaa, joten kivien pyörittelyn jälkeen siirryin kaula-avainnauhojen valmistukseen.
Minun pyöritellessä kiviä Hema autoili hakemaan kotoaan helmikokoelmansa ja näin sain avainkaulanauhoihin huopapallojen lisäksi monipuolisuutta. Kaipasin huopapallojen lisäksi nauhoihin muutakin ja puuhelmet säilyttivät luonnonläheisyyden tuotteissa. Huopahelmiä pujottaessani kaulanauhaan tarvitsin apunani korupihtejä joilla vedin neulan huopapallon läpi. Pelkästään käsin huovutetut pallot olivat napakompia ja siten myös tiukempia saada nauhaan. Pesukonehuovutuksessa olleiden laatu palloissa vaihteli, joten oli mietittävä tarkasti mitkä pallot avainkaulanauhoihin haluan käyttää.
Tässä valmiit avainkaulanauhat
Lounastauon jälkeen matkasimme metroyhteyttä käyttäen Helsingin tTaitoshoppiin, jossa pääsimme tutustumaan huovutettuihin valmiisiin tuotteisiin. Minulle siellä ei sinänsä kauheasti uutta ollut, sillä käsityömessuilla on tullut tutustuttua huovutustöihin. Taidolla upeita töitä oli jokatapauksessa myynnissä. Samalla tutkailimme toki myös kaupan muuta tarjontaa. Lopuksi kävimme kahvittelemassa ja ennen neljää saattoi kotimatka alkaa.
Torstaiaamuna meidän kanssamme oli keskustelemassa Minustako yrittäjä-teemalla Hännisen Riikka, joka itse on musiikkialan yrittäjä. Kävimme hyvää keskustelua myös yrittäjyyteen liittyvistä peloista ja siitä miten niistä pääsee yli. Miten oppia tekemään täsmämarkkinointia jollekin tietylle ryhmälle. Keskustelun jälkeen palasimme töidemme pariin. Minun aikani kului pujotellen siemenhelmiä mustaan kiveen. Työ oli todella hidasta. Tarpeeksi ohutta neulaa ei ollut paitsi taipuisa pujotinneula. Se vääntyili joka suuntaan ja hidasti puuhaa hirveästi. Jos rintaneulan tekemiseen ei ohuita silmäneuloja ole, niin ohuita, että myös langanpujottimen kohdalta siemenhelmi mahtuu läpi, tuotetta on mahdotonta kehittää. Sen tekemiseen menee aivan liian kauan, että se olisi kannattavaa. Nyt täytyy tutkia neulamahdollisuuksia ja katsoa miten käy.
Iltapäivällä pääsin tekemään tasohuovutusta, tavoitteena valmistua pieni seinävaate, jossa kolmiulotteisuutta siten myös käsin tunnusteltavaa.Sammalenvihreä suomenvillalevy on työn pohjaväri, jonka päälle asettelin kiviä sekä lasikuulien puolikkaita haluamallani tavalla.Kivien ja lasikuulanpuolikkaiden päälle aseteltiin toiseen sivuun keväänvihreää ja toiseen sinistä villaa. Ja sitten ei muuta kuin käsin huovuttamaan.
Työn huovuttaminen jatkui viimeisen kurssipäivän aamuna samalla kuunnellen pajaohjaajamme Ritva Kanteleen luentoa tuotteistamisesta. Kun työ oli riittävästi huopunut, aloitin rapsuttelemaan/aukaisemaan huopaa kivien ja lasikuulien päältä samalla aukon reunoja huovuttaen.
Osassa työtä villa oli huopunut liikaa lisättäessä villaa pintakerrokseen. Se jätti työhön epäsiistin tunnun enkä myöskään pitänyt työn epätasaisista reunoista. Piritta keksi, että voisin neulahuovuttamalla siistiä työtä. Huih, neulahuovuttaa! Eihän sokea sellaista voi tehdä, niin olin kuvitellut. Sain kokeiltavakseni huovutusneulan ja olin kuvitellut väkäset paljon isommiksi ja rikkovimmiksi. Kun pääsin neulahuovutusta kokeilemaan en enään ymmärrä miksi sokeakin ei sitä voisi tehdä. Nyt minulla onkin hinku oppia lisää neulahuovutusta. Ensiksi on saatava avustajan kanssa firman kirjanpito ja veroilmoitus kuntoon. Sen jälkeen voi taas heittäytyä käsitöiden ihanaan mailmaan myös hänen kanssaan, sillä kun vauhtiin pääsemme, meitä ei pidättele mikään. On käytävä ostoksilla tarvikkeita ja harjoiteltava lisää neulahuovutusta 🙂Innostuin neulahuovutuksesta niin paljon, että siistittyäni työtä innostuin lisäämään kivien aukkoihin villaa huovuttamalla ja tekemään siniseen osaan pilven tapaisen villaisen kohoaman.
Iltapäivällä ehdin vielä aloittamaan pienen kassin/pussukan huovuttamista. Se jäi kuitenkin kesken ja on sitä valitettavasti edelleen. Tarkoitus oli tehdä työ valmiiksi nyt lomaviikolla, mutta upea talvisää on saanut ulkoilemaan paljon. Siksipä tämän postauksen kirjoittaminenkin on viivästynyt. Kun kurssin alkuhitailuista päästiin ja kun päästiin tekemään monipuolisempia töitä, innostus kasvoi ja kurssi kasvoi hienoksi viikoksi. Jatkoa on luvassa toukokuussa. Silloin huovutetaan neljä päivää iloisessa ja innostuneessa porukassa.
Viime viikolla olin kolmen päivän Ura käsillä -hankkeen nauhakurssilla. Lauta- ja pirtanauhatekniikat ovat hyvin vanhoja käsityömenetelmiä. Nykyisin niitä tehdään todella vähän. Pirtanauhaa pystyy tekemään myös koneellisesti, mutta lautanauha tehdään aina käsin. Nauhoja voi käyttää asusteisiin, koruihin, kassien olkaimiin, vöihin, pantoihin.
Aloitin kurssin tekemällä pirtanauhaa. Valitettavasti kuvamateriaalia ei ole. Pirta on kamman näköinen muovinen suorakaiteen muotoinen mihin langat pujotellaan. Pirtaa liikutetaan ylös-alas-suunnassa. Pirran ollessa yläasennossa tietyt langat nousevat ja tietyt laskevat. Alas laskiessa langat vaihtavat paikkaa. Sukkula viedään lankojen välistä olevasta aukosta viriöstä läpi. Pirtanauhan tekeminen muistuttaa paljon kankaan kudontaa. Työn langat ovat kiinnitettynä esim. hyllyn reunaan tai oven kahvaan. Toinen pää kiinnitetään tekijän vyötäröön. Tekniikka on ehkäpä helpompi kuin lautanauhan tekemisessä, mutta vaatii paljon harjoitusta, että työ ei lähde leviämään. Se tapahtuu kovin helposti. Ainakin minusta siltä tuntui 🙂
Lautanauhaa tehdessä ensiksi on päätettävä millaisen kuvion nauhaan haluaa. Pirtanauhassa tehdään käsittääkseni raitoja, mutta lautanauhassa kuvio voi olla paljon monimutkaisempikin. Koska kurssi oli vain kolmipäiväinen ohjaajamme Anne-Laure teki töiden aloitukset/laittoi langat lautoihin ja pirtoihin valmiiksi. Avustajani otti tilanteesta kuvia ja teki muistiinpanoja ja nyt yritän vähän avata asiaa teillekin.
Ohjaaja oli piirtänyt kuvioita koholle, jotta saisin hiukan tuntumaa millaisia vaihtoehtoja on. Valitsin ns. lehtikuvion.Ruutupaperille piirretty sekä kuvio että ruutupiirroksin vaaka- ja pystyakselille valkoiset ja vihreät nauhat. neliön mallista lautaakäytettäessä (olemassa myös esim 6-kulmaisia), suunnittelualue on neljä riviä. mallin raportti(työssä toistettava kuvio) koostuu neljästä kerroksesta: A B C D ja loimeen tarvittavien lankojen lukumäärän näkee lautojen numeroinnista ja kerroksista eli nämä kerrotaan keskenään (4*9). Lankojen lukumäärän väreittäin näkee raporttiin tehdyn kuvioinnin mukaisista ruudukoista laskemalla kunkin värin ruutujen lukumäärän, tässä tapauksessa 14 sinistä ja 22 valkoista. Lautojen asettelun näkee kuvion alalaidan vinoista viivoista, joko oikealle tai vasemmalle. Tässä mallissa viisi vasemmalle ja neljä oikealle. Kukin lauta on vinoviivan osoittamassa asennossa silloin, kun loimilangat pujotetaan niihin. Yksi pystysuora rivi raportissa vastaa siis yhtä lautaa, sen neljää kulmareikää ja siihen pujotettua neljää loimilankaa. Lautojen kulmareiät merkitään A B C D ja mallissa ne on merkitty alhaalta ylöspäin (=nauhan kutomissuunta). Yksi rivi vaakasuorassa on yksi kudekerros. Lautojen kiertosuunta kudottaessa kuviossa on eteenpäin.Jotta sokeana pystyisi lautoihin langat pujottamaan, laudoissa olevat kirjaimet kulmissa olisi merkittävä pistekirjoituksella sekä lankakerien vyötteisiin langan värit. Ja jotta kuvion mukaisesti langat pystyisi itsenäisesti laittamaan, pitäisi jonkun aukaista kuvion kaava sanalliseen muotoon. Näillä resusseilla mitä nyt oli käytettävissä sokeana ei ollut mitään mahdollisuutta edes yrittää aloituksen tekemistä.
Työ kiinnitetään pirtanauhan tapaan hyllyyn tai oven kahvaan ja itseen kiinni. Laudat on hyvä niputtaa isolla hakaneulalla yhteen, jotta eivät mene sekaisin. Hakaneula irroitetaan laudoista ennen aloitusta.
Ja sitten ei muuta kuin kutomaan :D:DParhaimman käsityksen kutomisesta saanee katsomalla avustajani kuvaaman videon.
Kun päättely tehty, työ irroitetaan hyllyn reunasta tai samoihin loimiin jatketaan toinen. Tein kolme lehtikuviollista nauhaa joista syntynee rannekorut. Vielä on kehiteltävä miten päät yhdistetään toisiinsa. Kurssilla olleet materiaalit olivat joko liian kapeita tai leveitä, joten loppuun työstäminen tapahtuu myöhemmin. Tehdessäni lehtikuviota lautoja käännettiin koko ajan eteenpäin. Kolmas nauha syntyi kääntämällä lautoja koko ajan taaksepäin. Tällöin kuvio tuli peilikuvana verrattuna eteenpäin kääntämiseen. Hankalaa aina samaan suuntaan käännettäessä tuotti lankojen kierteelle meneminen. Niitä saikin olla aika usein selvittelemässä. Onneksi Hema oli paikalla, ei mennyt ohjaajan kaikki aika sellaiseen puuhaan. Sokeana välillä vähän turhautti, kun ei mistään pystynyt tietämään, jos syystä tai toisesta yksi laudoista ei ollut kääntynytkään kunnolla. Jumittelua tuli kmm. lankojen kiertymisen vuoksi. Jos kaikki laudat eivät olleet samaan suuntaan, kuvio muuttui eikä sitä sokeana nähnyt eikä oikein tuntenutkaan, vaikka käytössäni oli kimallelanka joka tuntumaltaan niin erilainen kuin muut langat.
Vasta-alkajalle keinokuitulangat ovat parhaita, sillä esim. villa, silkki tms. katkeaa jo paljon helpommin. Tehdessäni puuvillalangasta sinistä nauhaa, loimi katkesi lähemmäksi kymmenen kertaa perjantaiaamupäivän aikana. Se alkoi olla melko turhauttavaa, mutta naurulla ja hymyillä siitäkin selvittiin kiitos ihanan opettajamme. Nauha on tehty koko ajan lautoja eteenpäin kääntäen.
Tämä musta-keltainen nauha on kudottu lautoja kääntämällä neljä eteenpäin ja neljä taaksepäin -taktiikalla. Tällöin langat eivät päässeet kiertymään laisinkaan. Hakala oli muistaa montako eteen oli tehnyt tai montako taaksepäin. Tekniikka ei anna yhtään anteeksi, kuvio muuttuu heti ja sitähän ei itse pystynyt tietämään mikä oli vähän turhauttavaa ihmiselle, joka on tarkka tekemisistään ja työnsä laadusta. Pitäisi muistaa olevansa harjoittelemassa tekniikkaa.
Kurssilla tein myös sormisolmutekniikalla sini-valkoisen nauhan. Siinä käytettiin viittä lankalenkkiä. Toisen käden sormissa kaksi ja toisen kolme. Se missä oli kaksi lenkkiä, etusormella koukkailtiin lenkkejä toisessa kädessä ja kauimmaisen lenkin alalangasta koukattiin lenkki toisen käden sormiin.
Nauhoja tehdessä työskentelyasento ei ole kovinkaan hartiaystävällinen. Helposti hartiat olivat koholla ja jännittyneenä. Oli tärkeää muistaa välillä rentouttaa yläkroppansa ja malttaa lähteä tuolistaan liikkeelle.
Nauhat kasteltiin ja silitettiin. Tuntuivat heti paljon siistimmiltä ja käteen tyylikkäämmiltä. Kuvassa kurssilla tekemäni nauhat 🙂Ja tässä koko kurssiporukan työtJa vielä opettajamme malleja
En tiedä tuleeko minusta koskaan nauhojen tekijää. Haluaisin kuitenkin vielä nauhojen tekemistä kokeilla laudoilla missä pistemerkinnät ja olisihan se hienoa saada pirtanauhasta tasalevyistä nauhaa eikä levenevää kaottista yritelmää. Jotenkin minua jäi kutittelemaan rannekorut lautanauhasta. Ilmeisesti valkoinen vihreällä kimallelangalla oli toimiva yhdistelmä, sillä niin moni sitä ihasteli. Kimallelankaa on myös muissa väreissä, joten voisi olla kiintoisaa valmistaa erilaisia eri kuvioin olevia lautanauharannekoruja. Aika näyttää miten käy. Ehkäpä jatkokurssi olisi paikallaan. Saisi lisää varmuutta tekemiseen ja oppisi ymmärtämään myös aloituksen tekemisen paremmin. Joka tapauksessa oli hienoa oppia uusia tekniikoita ja tietämään mitä ylipäätään pirta- ja lautanauhat ovat ja miten ne syntyvät.
Käsityöhurahdus on laittanut miettimään laajentaako omaa yritystään hieronnan lisäksi käsitöihin. Jos, mikä olisi järkevin vaihtoehto, aputoiminimikö vai mikä? Olen paljon pohtinut ylipäätään kannattaisiko yrityksen laajennus vai ei. Käsityömyyntini on kuitenkin aika pientä. En myöskään ole keskittynyt yhteen tai muutamaan tuotteeseen. Olen tehnyt kaikkea mahdollista keramiikasta rottinkikoreihin, neulomuksista lasihelmikoruihin, kynttilöistä kransseihin jne. Jos toimisin toiminimeni alla myös käsitöissäni, pitäisikö minulla olla keskittynyt vain joihinkin tuotteisiin? Syksyllä selvästi kranssit ja kynttilät ovat olleet myyntivaltteja ja sesonkiin olen oppinut jo varautumaan.
Ja miten käy käsitöiden mielekkyydelle ja hauskuudelle, jos harrastus muuttuukin työksi? Jos minulle tuleekin aikataulu milloin minkäkin tulee olla valmista. Toisaalta, materiaalikulut, kurssimaksut yms. saisin laittaa verovähennyksiin. Onko hyöty kuitenkaan niin iso, että se kannattaisi? Suosikkipuuhia ei ole firman paperitöitä kirjanpitoineen, käsityöyrittäjyys toisi niitä lisää. Käsityöyrittäjyys/yritys toisi ehkä paremmin tunnettavuutta, uskottavuutta ja parantaisi markkinointimahdollisuuksia.
Toinen asia mikä minua mietityttää on Annansilmät-tarrat joita voi hankkia Näkövammaisten käsityöntekijät-yhdistykseltä. Ne takaavat työn olevan laadukasta näkövammaisen käsityötä. Käsittääkseni tarran käyttöä ei kuitenkaan mitenkään valvota tai sen käyttöön ole laatukritereitä. Minullakin on tuo tarrakiekko hankittuna, mutta en ole osannut päättää haluanko niitä käyttää. Haluanko korostaa näkövammaisuuttani, haluanko, että minut ja työni muistetaan sen sokean tekeminä vai haluanko työni muistettavan jostakin muusta? En halua olla se sokea hieroja. Haluan olla korsolainen hyvä hieroja. Eli, en koe, että tärkeintä minussa olisi vammaisuuteni. Paljon tärkeämpää on millainen olen ihmisenä, miten hyvin ja laadukkaasti teen työni oli kyse hierontatyöstä tai käsitöistä. Joskus kuulee kommentteja siitä, että näkövammainen ja sokea käsityöläinen häviää laadussa näkeviin verrattuna. Pitääkö sen olla niin? Mielestäni ei. Jos myyn tuotteen sen pitää olla laadultaan todella hyvä. Minulle ei riitä ihan ok. Sen on oltava oikeasti sellainen mistä voi hyvällä omallatunnolla sanoa työn olevan hyvin tehty.
On hyvä myös muistaa, en pysty miellyttämään kaikkia, en vaikka kuinka haluaisin. En siihen pysty ihmisenä, hierojana enkä käsityöläisenäkään. Se on tärkeää ymmärtää ja hyväksyä. On ihmisiä, jotka eivät pidä hierontatyylistäni ja on niitä, jotka ovat siitä täysin lumoutuneet. On ihmisiä, jotka arvostavat käsityötä, on ihmisiä, jotka eivät halua maksaa töistäni ja ostavat sen rottinkikorin mielummin vaikkapa Ikeasta. On ihmisiä, jotka eivät pidä persoonastani, on niitä joidenka mieleen olen. Elämä on sellaista. On turha edes yrittää miellyttää kaikkia, sillä se on mahdottomuus. On myös tärkeä taito osata ottaa kritiikkiä vastaan. Joskus se saattaa olla kehittymisen mahdollisuus.
Helsingin ja Uudenmaan näkövammaisissa alkoi viime syksynä kolme vuotinen Ura käsillä-hanke, jonka tavoitteena on lisätä näkövammaisten käsityöyrittäjyyttä, tuoda vanhoja perinteisiä näkövammaiskäsityötaitoja uusille sukupolville, antaa varmuutta itsenäiseen työskentelyyn, eväitä tuotekehittelyyn, yritysneuvontaa jne. Kerrassaan loistava hanke ja nähdessäni joulukuussa kevään kurssikalenterin iski valinnan vaikeus. Millään en voi kaikille kursseille osallistua, joten oli pakko priorisoida ja miettiä mitkä oikeasti kiinnostavat ja mitä tekniikoita pystyisin kotioloissakin tekemään. Harjatyöt jäi mm. pois, koska kotiin ei ole mahdollisuutta hankkia harjakonetta tms. välineistöä. Karsin pois myös makrame-tekniikan. Sitä toki voi tehdä kotonakin, mutta hierontatöitäkin on välillä tehtävä 🙂
Olen osallistunut kahdelle Ura käsillä-hankkeen kurssille tammi-helmikuun vaihteessa huovutus ja nyt tällä viikolla nauhatekniikat. Molemmista kursseista tulossa postaukset kera valokuvien. Kursseilla on puhuttu myös yrittäjyydestä ja tuotteistamisesta, ehkäpä juuri siksi tämä pohdiskelu käsityöyrittäjyydestä on jälleen nostanut päätään. Päätyötä siitä ei toistaiseksi voi tulla, mutta ehkäpä sivutointa kuitenkin. Joka tapauksessa blogini saa jälleen uuden aiheen mistä tulen kirjoittamaan Ura käsillä -hankkeen kurssit. Varmasti yrittäjyysasiakin jossain vaiheessa tulee ratkaisuun, mutta hätiköimään en lähde.
Marraskuussa Inkun ideapajassa Tule sellaisena kuin olet-ryhmissä teemana soijavahakynttilät. Myös aiheesta oli yksi iltakurssi. Nähdessäni ilmoituksen katsoimme ajan, joka sopi minulle ja Hemalle. Niinpä 23.11. keskiviikkona vietimme reilut pari tuntia pajalla kynttiläpuuhissa. Avustajan mukana olo oli ehdoton, sillä niin paljon pajatyöskentelyssä oli väkeä. Se on tietysti hienoa, mutta sokkona väen paljous tuntui hiukan kaottiselta.
Olimme etukäteen kotona valinneet Heman ja minun kätköistä sopivia lasisia kippoja mihin kynttilät voidaan valaa. Ensitöiksi lasiset astiat oli merkittävä, jotta kaikki tiesivät kenen on mitkäkin.Soijavahalastut mitattiin. 2 desiä hiutaleita=1 desi sulanutta soijavahaa.
Soijavaha sulatetaan kattilassa miedolla lämmöllä. Vaha sulaa nopeasti.Sen on oltava täysin sulanutta ennen kuin sen voi kaataa kuppeihin. Huomaatte, ettei vaha ole kuvassa vielä täysin sulaa, joten vielä hetki hellalla.
Teimme kynttilät kahdessa osassa, sillä jaoimme kattilan parin muun kanssa, joten vuorottelimme. Kynttilämassan jäähtyminen kesti aika pitkään ennenkuin sydänlanka aseteltiin paikoilleen. Minun osani oli olla seuraneitinä Heman toimiessa kynttilämestarina.Kun kynttilämassa jäähtyi sen väri muuttui valkoisemmaksi.
Sydänlangan oikea aikainen asettelu on tärkeää. Jos langan laittaa liian aikaisin, se ei tahdo pysyä paikoillaan. Jos taas kynttilämassa on liikaa jähmettynyt asettelu käy hankalaksi. Puutikkua apunakäyttäen lanka asetetaan suoraan kynttilän keskelle. Puutikku on vielä kuvassa tukemassa sydänlankaa, jotta se ei liikkuisi kynttilässä.
Kun katsoo näitä sinisissä astioissa olevia kynttilöitä huomaa kummassa sydänlanka on aseteltu hiukan liian myöhään. Sydämen viereen on jäänyt jäljet.Ja tässä kaikki yhdeksän valmista kynttilää laatikkoon pakattuna
Olen antanut kynttilöitä pikkumuistamisina ja sisällyttänyt osaksi lahjaa. Kiitos Hemalle kun oli ahkera kynttilän tekijä. Kynttilämassa kaadettiin suoraan kattilasta astioihin, joten sokkona lähes mahdotonta. En tiedä miten olisi onnistunut, jos olisin esim. desin mitalla tai jollakin muulla ottanut massaa kattilasta ja laittanut kynttiläastiaan, olisiko massa kärsinyt ylimääräisestä mittausvaiheesta? Mietin myös miten sokkona sydänlangan laittaminen voisi onnistua niin, että olisin itsekin lopputulokseen tyytyväinen. Ehkäpä on mentävä jossain vaiheessa soijavahaostoksille ja tehtävä Heman kanssa testisatsi. Tuolla oli niin paljon väkeä, että työvaiheista koetettiin suoriutua mahdollisimman nopsasti, joten en alkanut yrittämään kaatelemaan massaa astioihin. Kiva oli kuitenkin oppia miten soijavahakynttilät tehdään.
Viikkoa aiemmin (15.11.) olimme myöskin Inkun ideapajassa kynttilöitä tekemässä. Kastokynttilät olivatkin jo viime syksyn kastokurssin(ylläolevasta linkistä voi lukea tarkemman postauksen kynttilöiden tekemisestä) jäljiltä tuttu juttu. Meidän kanssa kynttilöitä oli tekemässä esikoululaisia. Lapsille ja näkövammaisille Inkun ideapajan ohjaaja tekee kynttilöiden alut.Aikuisilla kynttiläsatsissa 12 paria, eli yhteensä 24 kynttilää. Lapsilla kynttiläpareja on kuusi. Kynttiläpari kastetaan kattilassa olevaan parafiini-steariinimassaan. Nykyisin massassa on enemmän parafiinia, joka parantaa kynttilöiden palamista.
Ja tässä muutama otos kun olen kynttilöitä kastamassa. Tällä kerralla Heman osana oli seisoskelu ja hetkittäin minun auttaminen.
Kynttilämassan ollessa parafiinivoittoisempi kuin edelliskerralla, kynttilöiden päiden leikkaaminen mattoveitsellä sujui helpommin. Tällä kerralla leikkaamista ei tehty röpellysten laittamisen jälkeen. Röpellyksen laitoin jokaiseen kynttiläpariin. Kuvassa kynttilät ovat osa ylösalaisin ja osa oikein päin, joten ehkä näyttää kuin röpellyksiä olisi joka puolella?
Vielä kerran palaan rakkaaseen Harmaakuonoon. Ykki olisi täyttänyt menneenä lauantaina 15 vuotta, joka on hurja ikä. Siihen herra ei ihan jaksanut. Eli kuitenkin pitkän hyvän elämän.
Tänään on päivälleen kahdeksan kuukautta kun silitin Harmaakuonoa viimeisen kerran. Kohta vuosi vaihtuu. Aika kuluu nopeaan ja Harmaakuono säilyy muistoissain.
Keväällä tuskan ollessa suuri Ykin viimeisinä päivinä kirjoittaminen toi helpotusta. Niinpä naputtelin muistoja alkutaipaleestamme Ykin kölliessä jaloissani. Tekstiä en saanut kuitenkaan valmiiksi enkä koskaan tiennyt kirjoitankokaan. Silloin tällöin teksti on mielessäni kummitellut ja lopulta kirjoitin loppuun. Koetin valita sopivia kuvia, mutta alkuajoistamme minulla ei ole kuvan kuvaa, valitettavasti.
Mietin julkaisenko tätä vai en. Päätin julkaista, vaikka teksti on suurimmaksi osaksi tajunnan virtaa surutyön keskellä. Tekstiä voisi jäsennellä paremmaksi, mutta sen tunnetilan vuoksi mikä silloin oli en halua ronkkia tekstiä, olla kriittinen sille. Teksti on ollut minun tuskani helpottamiseen ja nyt se on teille muistoja Harmaakuonosta 🙂
YKKI Synnyit joulukuussa 2001 Opaskoirakoululla Vantaalla. Minä asuin Leppävaarassa ja elämäni täyttyi maalipallosta ja mieleni perukoille oli hiipinyt ajatus opaskoirasta. Helmikuussa 2002 sinun viettäessä Hannelen luona pentuaikaa uskaltauduin puhumaan ääneen halustani hakea opaskoiraa. Sain kannustusta ja potkaisun persaukselle ja ryhdyin toimeen. Kevättalven aikana asiat eteni ja vappuaattona sain silloiselta Opaskoirakoulun toimistosihteeriltä soiton ja ilmoituksen olevani nyt opaskoirajonossa. Se oli jännää, mutta silloin en sinusta vielä tiennyt mitään. Jossain vaiheessa muutit toisen Hannelen perheeseen. Minä jatkoin elämääni Leppävaarassa.
Asuin yksiössä ja ajatellessani elämää siellä koiran kanssa kasvoi halu muuttaa isompaan asuntoon. Tieni vei Korsoon kaksioon keväällä 2003. Tuolloin olit puolitoistavuotias ja opiskelut työelämääsi alkaneet tai alkamassa. En enään muista tarkalleen, vaikka kouluttajasi sen minulle on kertonutkin. Joka tapauksessa syksyllä 2003 kävin esikurssin opaskoiran saantia ajatellen. Kävelin kahden hyvin erilaisen koiran kanssa. Pidin enemmän vauhdikkaasta meniästä. Käsittääkseni tuona syksynä sairastit pahan kennelyskän ja sen vuoksi jäit luokallesi, ja taisipa sinun villeydelläsi ja energisyydelläsikin olla osuutensa asiaan. Pääsit viettämään vielä hoitoperheeseesi joululomaa ja talvella 2004 opintosi jatkuivat ammattitaitoisen kouluttajasi Pekan kanssa.
ENSITAPAAMINEN Eräänä maaliskuisena päivänä tiemme kohtasivat. Kouluttajasi Pekka oli soittanut minulle ja halusi tulla kokeilemaan miten sopisimme kanssasi yhteen kulkemaan. Olit kuulemma ”vauhtiraketti”, joten jännitin pysyisinkö vauhdissasi mukana. Muistan aina kun Pekka päästi sinut koulun auton takaa pois, pompit iloisena ja energisenä. Kuultuasi nimesi on pakko myöntää sen tuntuneen alkuun hyvin omituiselta, mutta veit sydämeni hyvin nopeaan iloisuudellasi. Lähdimme kävelemään ja olihan se vauhti erilaista mitä valkoisen kepin kanssa liikuttaessa, mutta pysyin mukanasi. Jossain vaiheessa potkaisin kiven vierimään ja sinähän koetit siitä innostua leikkimään. Sain komentaa sinut istumaan ja maahan. Tottelit tavattoman hienosti ja olin siitä todella vaikuttunut. Ylipäätään valloitit sydämeni sen lenkin aikana ja toivoin saavani sinut minua opastamaan. Pari päivää jouduin kuitenkin päätöstä odottelemaan ja voi sitä riemua Pekan soittaessa, että sinusta tulee opaskoirani. Muistan meidän puhuneen pitkään. Eihän minulla ollut koirista juurikaan kokemusta ja mielessäni miljoona kysymystä ja Pekka vastaili rauhalliseen tyyliinsä.
Vielä oli odoteltava reilu kuukausi, mutta jännitys ja odotus oli ihanaa aikaa. Välillä minua pelotti osaisinko huolehtia sinusta. Näin untakin, että en muistanut ruokkia sinua viikkokausiin. Nyt nuo unet hymyilyttää, sillä kyllä aina huolehdit siitä, että ruokasi sait. Ja taisinpa muistaa käyttää sinut tarpeillasikin, vaikka sitäkin murehdin osaisinko ja muistaisinko. Voi niitä pienen ihmisen pelkoja ja hassuja ajatuksia. Huhtikuu kului eteenpäin ja kansainvälisenä Opaskoirapäivänä Opaskoirakoululla tapasin sinut pikaisesti. Olin silloisen avustajani kanssa tutustumassa paikkaan ja vietimme mukavan jutteluhetken kouluttajasi kanssa. Käytiin katsomassa sinua. Hypit ja haukuit muiden koirien tapaan. Et ehkä tuolloin parhaita puoliasi näyttänyt. Olin siihen vähän onnistunut varautumaan, sillä vuotta aiemmin näin velipuolesi Neron vouhottavan samalla tapaa eikä siihen saanut mitään kontaktia niin kuin ei saanut sinuunkaan. Vielä oli nukuttava muutama yö ja juhlittava vappu pois alta ennen kuin aloitimme yhteistoimintakurssin Loma- ja kurssikeskus Onnelassa.
ENSINMMÄISET YHTEISET VIIKOT Sinut tuotiin huoneeseeni ja olit iloisen riehakas. Huomasit kuntopalloni, josta olit valmis tekemään entisen, mutta kouluttajasi pelasti pallon turvaan. Jäimme hetkeksi kahden sinä riehakkaana ja minä hivenen arkana koetin ottaa sinuun kontaktia. Et pysynyt aloillasi vaan menit joka suuntaan kita ammollaan. Hetken kahden oltuamme sain valjaat käsiini ja ohjeistuksen miten ne yllesi puetaan. Oli todella hienoa, että heti alusta lähtien sai tehdä kaiken itse. Kulkumme suuntautui tarpeiden tekopaikalle ja takaisin. Iltapäivällä lähdimme ensinmmäiselle lenkillemme, jota kouluttaja kutsui Eino Leinon lenkiksi. Vedit aivan järkyttävästi, läähätit, kakkasit ja pissasit kävellessäsi. Olit hermostunut ja stressaantunut. Luotin kouluttajan sanaan, että ei tämä aina tälläistä tulisi olemaan ja oikeassahan Pekka oli. Lenkin varrella oli ihana lehtikasa, jossa tykkäsit piehtaroida ja olit kuulemma erittäin närkästyneen näköinen kun eräällä kerralla joku toinen koira olikin tehnyt tarpeensa Sinun lehtikasaasi.
Ensinmmäisenä yönä unihaukuit ja pelkäsin koko ajan, että sinulle tulisi tarve päästä ulos. Kävitkin tökkimässä muutaman kerran, mutta pysyin sinnikkäästi pedissäni. Ikimuistoinen hetki oli se kun aamulla lähdimme huoneestamme. Kouluttajasi, se tuttu ja turvallinen ihmisauktoriteetti seisoi käytävän toisessa päässä. Suorastaan lensimme hänen luokseen. Pekan rauhallisuus teki minuun syvän vaikutuksen. Hän ei huomioinut sinua vaan kehotti meitä jatkamaan ulos ja tarpeillesi. Jouduit jatkamaan matkaasi epävarman ja ehkä vähän arankin emäntäsi kanssa, joka koetti pitää valjaista kiinni epätoivoisesti.S iitä se ensinmmäinen kokonainen päivämme kuitenkin käynnistyi.
Yhteistoimintakurssimme aikana harjoittelimme liikkumista niin kaupungissa kuin maaseudullakin. Minusta oli kovin outoa kun en enään törmännytkään mainosstandeihin, roskakoreihin, polkupyöriin. Aivan kuin ne olisivat kadonneet. Ja miten kävelynopeuteni nousi hurjasti verrattuna valkoisen kepin kanssa liikkumiseen. Eräänä aurinkoisena aamupäivänä kävelimme Onnelasta Järvenpäähän. Etukäteen ajattelin, että reissuun menee vaikka miten kauan ja hämmästykseni oli todella suuri kun kouluttaja kertoi meidän olevan Järvenpäässä. Olimme kulkeneet reippaasti ja se tuntui mahtavalta. Tiesin nyt miksi todella olin halunnut opaskoiran, päästäkseni liikkumaan vauhdikkaasti. (Vauhtia riitti vielä lenkeillämme 2011 kun vietimme lomaviikkoa Pertunmaalla)Ja sinä todella tarjosit minulle vauhtia. Teillä oli myös koppikaverisi Bentton kanssa tapana metkutella yhdessä. Harjoittelimme oven hakua. Olitte kulkeneet ovelle ties miten monta kertaa kurssin aikana, mutta nyt maleksitte vain oven ohi välittämättä mitä teiltä pyysimme. Ehkäpä jonkinlainen kokeiluvaihe oli alkanut. Onnelan pihapiirissä myös eksyttelitte meitä käyttäjiä samoina iltoina. Eksytyksiin kun vielä lisätään sinun valtava tarve hyppiä kaiken liikkuvan ja elollisen päälle, olin jo epätoivoinen. Seuraavana aamuna ennen kaupunkiharjoituksia lähdimme huoneestamme vasta ties miten monen uusiksi oton jälkeen. Uusinnoista oli apua, kuljit kaupungissa hienosti ja opastusilmettäkin oli nähtävissä. Se tuntui uskomattomalta. Miten koira saattoi hetkessä muuttua ihan erilaiseksi vouhkaajasta arvokkaasti kulkevaksi oppaaksi.
HARMILLINEN ALLERGIA Kurssin aikana ravistelit paljon korviasi ja raavit itseäsi, joten aloitimme kotiutumisen heti eläinlääkärillä. Hiivatulehdushan korvista löytyi ja pääsin heti harjoittelemaan lääkitsemistäsi. Sinä vaistosit epävarmuuteni ja käytit sitä hyväksesi mennen tullen ja korvatippojen laitto kesti aina oman aikansa. Hiljalleen minä opin ja varmuuteni kasvoi etkä sinäkään temppuillut enään. Nuoruudessasi läpi kävimme monta korvatulehdusta eikä ihosikaan hyvin voinut. Kutisit paljon ja hilseilit. Syksyllä todettiin varasto- ja pölypunkkiallergia, joten kuivamuona pois ja tilalle riisiä, perunaa, lihaa, kalaa, kasviksia. Monesti herätit kummastusta kun rouskuttelit tyytyväisenä kupistasi raastettua kaalia masuusi. Sinua hoidettiin kortisonilla, joka pissatti hirmuisesti ja alkuun myös väsytti. Energisestä sydänten murskaajasta ei ollut jälkeäkään. Onneksi kortisonilääkitystä pystyttiin vähentämään ja lopulta se jäi pois kokonaan. Joinain talvina kovilla pakkasilla oli purkki haettava ja annettava lääkettä kutinaa helpottamaan. Erilaisista allergiareaktioista ei kuitenkaan täysin päästy eroon. Rakastit uimista ja hotspotti oli kesäisin tuttu vieras ja mitä vanhemmaksi tulit sitä herkemmin ihosi reakoi myös itikoiden pistoihin. Sait useasti lääkeshampoopesuja sekä hoitoaineita turkkiisi. Et kovin pitänyt suihkuttelusta ja pesemisestä, mutta suostuit kiltisti siihen. Hoitoaineen hieronta turkkiisi taisi olla miellyttävää. Samalla saivat lihasjumitukset kyytiä. Muuten välillä taisi olla fiiliksesi, että suutarin lapsella ei ole kenkiä. Useamminkin olisin voinut sinua hieroa. Sinä olit kuitenkin syy innostukseen opiskella koirahierontaa.
KOIRAKOKSI KASVAMINEN Yhteistoimintakurssin jälkeen alkoi kotipaikkakoulutus. Jo kurssin aikana olimme käyneet tutustumassa ensinmmäisiin lenkkireitteihin kotikonnuilla. Muistan alkuun jännittäneeni kotipaikkakoulutuksessa ja pelkäsin epäonnistuvani kanssasi, mutta Pekka osasi rohkaista antaa vain virheiden tapahtua, jotta niitä päästäisiin korjaamaan. Päänvaivaa aiheutit minulle rouskuttelemalla tien varrelta jotain. Olin arka tunkemaan kättäni kitaasi asian selvittääkseni. Mielikuvituksessa kuvittelin ties mitä kunnes kerran suustasi roikkui pitkä voikukan varsi. Niinpä Pekalle kertomaan, että syöt niitä minua opastaessasi ja tapa saatiin hyvin kitketyksi pois. Ehkä se oli myös jonkinlainen sijaistoiminto. Varmasti sinuakin jännitti kulkea minun kanssani pitkin Mataria. Se tunne kun olimme onnistuneet yli neljän kilsan lenkin ihan kahdestaan, se oli todella mahtavaa. Hiljalleen kuljit aina vain pidempiä pätkiä paremmin ja paremmin. Kulkeminen kanssasi oli todella nautittavaa. Välillä tosin vedit liikaa, joka olikin se sinun heikko kohtasi. Intoa oli aina niin hirmuisesti ja välillä into muuttui vouhkaamiseksi. Rakastit myös vasten hyppimistä ja käden suuhun ottamista. Niitä ominaisuuksia moni vähän pelästyi, mutta useimmiten iloisuudellasi, ystävällisyydelläsi silti voitit aremmatkin puolellesi. Töitä tehtiin paljon hyppimisen ja näykkimisen karsimiseksi.
Rautatieasemilla sinulta katosi itsehillintä useasti täysin. Vouhkaamisella ja vetämiselläsi ilmeisesti koetit selvittää hälyisän ja ihmisiä pursuavan paikan. Kahdesti olisin voinut vaipua maan alle, sillä rakas Harmaakuono niin paljon minua hävetti. Ensinmmäisellä kerralla olimme Keravan asemalla äitini ja sinun kanssasi. Lipunmyynti tapahtui pienehkössä huoneessa, jonne tuli samaan aikaan muitakin asiakkaita. Sinähän innostuit hyppimään vasten. Lopulta sain sinut maahan ja äiti koetti selittää ihmisille ettei sinua tarvitse pelätä ja ettet tee mitään pahaa. Huh-huh, huokaus kun istuimme lopulta junassa. Riihimäellä opastit loistavasti asemalta äidilleni. Hämmästelimme miten pystyit muuttumaan niin totaalisesti riehkaavasta pölhöstä taitavaksi opaskoiraksi.
Rautatieasemat eivät tosiaan tainneet olla suosikkipaikkojasi. Toisella kertaa milloin olisin voinut vaipua maan alle oli Toijalan lipun myynnissä. Mennessämme ostamaan lippua, hyppäsit tiskiä vasten. Rauhoitut aika nopeaan, mutta muistan virkailijan kommentin ikuisesti ”Eivätkös opaskoirat ole yleensä koulutettuja?”En enään muista mitä siihen koetin selitellä, mutta silläkin kertaa selvisimme junaan ja kotiinkin.
Hyppiminen oli alkuun todella ongelma meillä. Kouluttajakin tuli asiaa ratkomaan eräänkin kerran Iirikseen. Et tietenkään silloin pomppinut loikkiasi ja taisi vähän turhauttaa meitä kaikkia kun ei päästy ongelmaan kunnolla käsiksi. Kouluttaja oli hommannut paikalle ihmisen hissiin, jotta todellinen tilanne syntyisi, mutta sinä et pompannutkaan. Jotenkin tiesit Pekan olevan jossain lähellä, vaikka hän piilottelikin itseään. Mutta eräänä marraskuisena päivänä Onnelassa pyyhkäsit ovesta sisälle minä valjaiden toisessa päässä touhua täynnä ja painelit suoraan kahvilan jonossa olevan Juhan luo, pomppasit häntä vasten. Voi poika minkä menitkään tekemään, hyppäsit opaskoirakouluttajaa vasten. Pääsimme Juhan ohjauksessa ottamaan uusiksi sisälle tulomme ja kahvilan jonoon menomme.
Olit aina rohkea eivätkä sinua hätkähdyttäneet tietyömaat tai isot työkoneet. Minusta isot aurat ja traktorit, kuormurit yms. tuntuivat aika pelottavilta ison kokonsa ja äänensä vuoksi. Lenkkireitillämme oli iso tietyömaa. Kuljit määrätietoisesti koneista välittämättä. Minua hirvitti, mutta päätin pysyä mukanasi rohkeana. Kouluttajan kuvailu varmasta olemuksestasi toi lisää uskoa selviämme työmaasta ja niin kävikin. Tuo kuvaa sinua hyvin. Et arkaillut haastaviakaan paikkoja. Ainoa mikä oli sinua hermostuttavaa oli paikat missä oli paljon ihmisiä. Silloinkaan et arkaillut, pikemminkin painelit eteenpäin vauhdilla päästäksesi tilanteesta mahdollisimman pian pois.
Vetäessäsi pidit kovaa röhkivää ääntä, josta sinut monet muutkin muistavat. Valitettavasti ääntä ei ole missään tallennettuna. Muistan kuitenkin miten hiljaisena aamuna ympäristössä kaikui sinun röhkiessä kuin sika. Jotkut sanoivatkin sinua opassiaksi. Usko vaan Ykki kaikella rakkaudella Varttuessasi röhkiminen väheni eikä sitä enään moneen vuoteen kuultu, vaikka vetää jaksoit ihan loppuaikoihisi asti.
PUKUKOPPIELÄMÄÄ Muutamana ensinmmäisenä yhteisenä vuotenamme jouduit viettämään paljon aikaasi urheiluhallien ja koulujen pukuhuoneissa. Pelasin maalipalloa ja sinun osasi oli tylsempi. Jouduit pukuhuoneessa olemaan kiinni valitettavankin pitkiä aikoja. Toki ottelupäivinä otteluiden välillä kävimme ulkoilemassa kuten myös leireillä treenien välillä. Pukuhuone-elo ei varmasti energiselle touhottajalle kovin kivaa ollut, vaikka paljon sait rapsutuksia kilpaillessasi opaskollegan Toven kanssa huomiosta. Molemmat sitä saitte niin pelikavereilta, valmentajilta, huoltajilta kuin tuomareiltakin. Noina vuosina vain kerran tapahtui se mitä kukaan ei koskaan haluaisi joutua kokemaan. Olit saanut pissavaivoihisi antibiottikuurin, joka pisti vatsasi toimimaan. Meidän treenatessa maajoukkueleirillä sinä pukuhuoneessa koetit hätääsi pidätellä. Hihnasi oli kiinni penkin jalassa. Sinä et hätääsi tehnyt siihen missä olit vaan raahasit penkin suihkuhuoneen puolelle ja teit ripulit sinne. Kun tulimme paikalle, olit tavattoman nolo poika, mutta paha olosi voitti nolouden. Oksensit pukuhuoneeseen. Valmentajamme Riikka pesi suihkulla ripulit suihkuhuoneesta ja minä siivosin pukuhuoneen puolelta oksennustasi. Minua hävetti, vaikka et varmasti hädällesi mitään voinut. Samalla minua säälitti, että et ollut päässyt tarpeillesi, vaikka olimme pois alle kaksi tuntia.
Vaikka pukuhuone-elämä ei varmasti niitä parhaimpia hetkiäsi ollutkaan, opastit minut aina reippaasti niihin. Joskus mennessämme Mikkolan koulun treeneihin, et halunnut näyttää käännöstä koulun pihaan. Kävelit ohi mielenosoituksellisesti. Sain sinut siitä kuitenkin kiinni ja kyllä se ovikin sitten löytyi.
Raunon tultuamme elämäämme pukuhuoneissa oleskelusi väheni huomattavasti. Jäit minun mennessäni leirille tai turnaukseen Raunon kanssa touhuamaan. Teit häneen vaikutuksen tottelevaisuudellasi. Menit tarpeillesi kun sinulle annettiin siihen mahdollisuus. Minulla oli hyvä mieli kun sinun ei tarvinnut aina olla turnauksissa ja leireillä pukuhuoneissa makoilemassa. Sait purkaa energiaasi hihnalenkeillä, olla ihan tavallinen koira.
Kisamatkojeni vuoksi olit jonkin verran hoidossa. Sinulla oli muutama vakiopaikka missä olit. Monta ihanaa tarinaa sain kuulla hoitopaikkojesi emänniltä ja isänniltä. Etpä kerran meinannut lähteä Hyvinkäältä kotiin. Kellit vain Artun vierellä, vaikka valjaita helistelin ja kutsuin sinua töihin. Toisaalla olit osallistunut aterian lauluhetkeen seisomalla laulajien rivissä ylväänä. Et sentäs alkanut laulamaan. Hoitopaikoissasi murskasit sydämiä monta, ainakin minulle on niin kerrottu. Iloinen persoonallisuutesi ystävällisellä virneellä saa Ykki ihmeitä aikaan.
RAKKAUS LUONTOON Koin kanssasi monta upeaa luontoelämystä. Kesällä 2006 tepsuttelimme Parikkalassa rajan pinnassa piikkilanka-aidan viertä pitkin. Oli kuumaa, läähätit ja röhkit. Silti menimme reippaasti. Haistaessasi veden tuoksun villiinnyit täysin ja laiturilta koetit päästä väkisin veteen. Tarkoitus oli mennä veneeseen ja vastarannalla pääsit vilvoittavaan veteen. Samaisessa kuussa vietimme viikon Lapissa Kiilopään maisemissa vaeltaen. Sinä jaksoit vetää päivästä toiseen. Ehkä viimeisinä päivinä vähän ylämäissä hyydyit. Porojen jäljet tekivät sinut aivan hulluksi, herkuttelit variksen marjoilla opastaessasi. Tauot käytit todella lepäämiseen. Silloin et pyrkinyt marja- tai paska-apajille, mutta heti kun teimme lähtöä liikkeelle olit taas valmiina poukkoamaan. Olit silti niin suloinen. Yösi nukuit teltassa jalkopäässämme. Et ylimääräisiä liikahdellut, et raapinut itseäsi. Ulkoilma sopi sinulle loistavasti.
Rakastit luontoa ja metsässä liikkumista. Siltä minusta tuntui alusta alkaen. Päästessäsi luontoon olit todella elementissäsi. (Kaunissaaressa 2011 esittelit löytämääsi laudan pätkää meren rannalla. Uit kuin nuoremmatkin opaskaverisi)Vauhtia ja intoa riitti. Jos olit vapaana, kannoit keppejä, kirmailit edellä. Koskaan et kuitenkaan mennyt liian kauas. Hyvin harvoin kadotit näköyhteyden meihin ihmisiin. Jaksoit pitkään kävellä pitkiäkin kävelylenkkejä vielä vanhuuden päivinäsikin. Lenkin jälkeen kyllä uni maistui. Lumikenkälenkeillä kuljit edellä touhukkaana, vasta pari vuotta sitten aloit upottavaa hankea välttelemään. Ilmaisit uikahtamalla, että on liian raskasta. Tunnuit aina tietäväsi rajasi mihin pystyt ja mihin et. 10-vuotiaana ollessamme Raunon vanhempien luona et malttanut pysyä sisällä hetkeäkään meidän hiihdellessä lähialueella reilun kilsan latua pitkin kierros toisensa perään. Jolkotit vierellämme keppi suussa. Tuolla viikolla laihduit ja kotiin päästyämme olit niin väsynyt ettet jaksanut syödä. (keppi suussasi pysyit ladun vierellä uskollisesti)
Paria vuotta aiemmin koimme Kuusamossa yhdessä 35 asteen pakkasen. Kävelit todella reippaasti mökiltä talolle reilun kilsan matkan. Taisipa tassujasi paleltaa. Kun pakkanen lauhtui 20 asteeseen lähdimme pulkkamäkeen. Juoksit pulkkamme rinnalla kepin kanssa ja koetit pelastaa meitä. Haukuit pulkalle ja kiihtyvälle vauhdille. Meillä oli hauskaa.
OPASKOIRASTA ELÄKELÄISEKSI Ikäsi karttuessa siedit aina vain huonommin ja huonommin hellesäitä ja oli tarkkaan mietittävä kesäisin jaksamistasi. (2013 Riksussa koirapuistossa lämpimänä kesäpäivänä)Mökillä oli viilentävä lampi ja siellä lotasit välillä liikaakin. Siellä olit kuitenkin elementissäsi, joten tuntui todella kurjalta pitää sinua kiinni ihottumien vaivatessa sinua. Viileämmällä säällä liikuit reippaasti eikä ikääntymistäsi silloin juuri huomannut. Hiljalleen tuli kuitenkin aika milloin sinun eläkkeelle siirtymistäsi aloimme suunnittelemaan. Päädyimme, että et enään opastaisi kesällä 2013, vuonna milloin joulukuussa täytit 12 vuotta. Itse elin valtavissa tunnemyllerryksissä tuona keväänä ja sinä vaistosit sen. Välillä tulit luokseni ja painauduit lähemmäksi, niin liki kuin ikinä pääsit. Siinä oli jotain uudenlaista tunnetta. Välillä minusta tuntui, että sydämeni murtuu. Lopulta tuli päivä milloin Oton ensivisiitti tapahtui. Tutustuitte toisiinne ja lähdin Oton ja Jannen kanssa kokeilulenkille. Tuntui hirveältä jättää sinut Raunon kanssa ja pukea toinen poika valjaisiin. Toisella kerralla osoitit mieltäsi. Raunon oli otettava sinut luokseen kylppäriin, jossa ajoi partaansa. Sinä ulvoit ja hakkasit yläkerran porttia tassuillasi. Palatessani et ottanut minuun mitään kontaktia. Vasta illalla hait sydäntä särkevästi läheisyyttä minulta. Voi, en minä sinua jätä rakas ystävä. Olimme päätöksemme tehneet, jäisit luoksemme eläkepäiviäsi viettelemään.
Toukokuussa tuli se päivä milloin kävelin kanssasi viimeisen kerran valjaat ylläsi. Linnut lauloivat, minulla tunteet pinnassa. Eteisessä riisuin hitaasti työvermeesi ja halasin sinua lujasti. Ymmärsit hetkessä olevan jotain. Olit siinä niin rauhallisesti ja annoit minun tunteilla rauhassa. Ehkä et kuitenkaan ymmärtänyt ettet koskaan enään pukisi työvermeitä yllesi. Kovasti niihin koetit aluksi sukeltaa minun lähtiessäni Oton kanssa liikkeelle. Otit kuitenkin hienosti uuden tulokkaan vastaan. Olitte kaveruksia lähes kolmen vuoden ajan. Pidit itse huolta, että Otto ei rohmuaisi ahneena tyyppinä ruokaasi. Osasit ilmaista, jos leikki äityi liian riehakkaaksi. Oton rakastamasta painimisesta et niin välittänyt, mutta voi niitä kepin vetoja murraten mökin pihassa.(Syyskuu 2013, ensinmmäinen syksy milloin et enään työvermeitä yllesi pukenut)
Sinä murrasit niin onnellisena aina leikkiessäsi. Toit köysilelun ihmisten käteen kertoen, että nyt voitaisiin vetää. Teit sitä ihan viimeisiin viikkoihisi asti. Vaikka aloit hiipumaan ja valtava rasvapatti haittaamaan liikkumistasi mielesi pysyi nuorena ja energisenä. Leikkihetket eivät tietenkään kerrallaan kovin kauaa kestäneet, mutta halusit leikkiä sitten pienemmissä erissä. (Jouluna 2011 sait oman pikkuveljeksi ristityn pehmolappiksen, josta riitti iloa sinulle pitkäksi aikaa, vaikka nujuutit sitä paljon.)
Olen onnellinen, että sait olla luonamme myös eläkeaikasi. Luopuminen työminuudestasi otti koville, mutta selviydyimme siitä molemmat. Minusta tuntuu, että olen luopunut sinusta kahdesti. Ensin koirakkoudestamme ja nyt huhtikuussa kokonaan. Pelkäsin päivää milloin olisi luopumisen aika ja miten siitä selviäisin. Olin kuitenkin tehnyt itselleni selväksi, että en halua sinun kärsivän. Ja kun se aika tuli, sydän täynnä surua mutta vielä täydenpänä rakkautta olin vierelläsi kun nukuit rauhallisesti pois. Nyt muutostasi tähtien kotiin on tasan kahdeksan kuukautta. Suru on vaihtunut kauniisiin ja onnellisiin muistoihin sinusta. Joskus iskee kaipaus kova, mutta niin sen kuuluukin olla. Tassun jälki sydämessä elämä on jatkunut ja niin varmasti myös sinä olisit tahtonut. Liian pitkäksi aikaa ei voi jäädä suruun ja kaipaukseen, mutta muistoja kukaan ei ota minulta pois.
Elämme vuoden pimeintä aikaa, aikaa milloin lintuja ei ole niin paljoa kuin keväästä syksyyn. Tosin nyt kun olen enemmän linnuista kiinnostunut, huomaan kuulevani myös talvisessa maisemassa lintujen ääniä. Lisäksi kovasti hämmästelen lukiessani Birdlifen postituslistalta kuinka monia eri lajeja ihmiset ovat nähneet. En totisesti ole ymmärtänyt, että Suomessakin talvehtii paljon eri lintulajeja.
Viime viikolla flunssaisena tutkailin Tringan Helsingin lintutieteellisen yhdistyksen retkikalenteria. Minua oli jäänyt kiehtomaan talviretki Kökariin. Silja innostui retkestä, joka on vain Tringan jäsenille. Olen pohtinut jo kuukausia liittyisinkö yhdistykseen. Päätin liittyä ja ilmottauduimme retkelle mukaan. Se on helmikuussa. Odotan sitä jo innolla.
Olemme Siljan kanssa aiemmin puhuneet myös pöllöretkelle osallistumisesta ja retkikalenteria selatessa kohdalle osui myös sellainen. Ilmottauduimme maaliskuiselle pöllöretkelle ja otamme nuo miehekkeet mukaamme. Avokki ei vielä tiedä, sillä saa joululahjaksi pöllöretken 😀 Sai lahjaksi myös Tringan perhejäsenyyden.
Yhdistykseen liittyminen tapahtui nopeasti. Loppuviikosta sain jo paksun kirjeen, jossa oli liittymislahjoina Tringan uusin jäsenlehti, näytenumerona uusin Linnut-lehti, Tiira-lehti sekä mustakantinen ruutuvihko mihin voi tehdä lintuhavaintomerkintöjään. Avustajan selaillessa Linnut-lehden otsikoita vaikutti todella kiinnostavalta lehdeltä, melkein tekisi mieli tilata se. Ongelma on vain sen luetuttaminen. Onneksi tuttavani Made in Korsosta on lukenut ja lukemassa luontolehtiä tallenteelle. Suomen Luonto-lehden artikkeleita kuuntelin sairastaessani. Siinä myös lehti, jonka kaikki numerot olisi ihanaa saada luettuina.
Löysin myös Tringan oman postituslistan, liityin mukaan. Lauttasaaressa on nähty mustakaulusrastaita joiden olemassa olosta en ole aiemmin tiennyt mitään. 😀 Minulla taitaa olla hurjan paljon oppimista Suomen linnuista lähikuukausina.
Syksyllä kirjoittelin täälläkin, että haluaisin paremman välineistön lintunauhoitteluun. Kyselin mikrofoneista mm. Birdlifen postituslistalta ja Lintuvaruste-kaupasta. Minua jäi kutkuttelemaan Telingan paraboloidimikrofoni, joka on pelottavan kallis. Välillä yritin unohtaa koko asian, mutta aina se puski mielen päälle. Lopulta joulupukki puuttui asiaan. Minun on oltava kiltti seuraavat miljoona vuotta 🙂 Tänään nimittäin suuntasimme Lintuvaruste-liikkeeseen. Kauppias kokosi mikrofonin ja yhdisti sen Olumbuksen ls11 digisanelimeen. Kävimme ulkona kuuntelemassa mikin toimivuutta. Siellä seisoin kadulla kuulokkeet korvilla mikrofoni kädessäni. Mikrofonin mukana on 60 cm peili, joten mahdoin olla näky leveine hymyineni. Kotiuduttuani oli hirvittävä hinku päästä mikrofonia testailemaan, mutta en ole tähän mennessä onnistunut saamaan digisanelinta eloon. Ei kuulu piippauksia, ei mitään. Siellä kaupassa se piru vie toimi! Löysin netistä Pdf:nä käyttöohjeen, tai osan siitä. Siinä kirjoitettiin jostain Holt-tilasta ja epäilykseni onkin, että laite on sellaisessa tilassa. Minun on pakko malttaa siiheks kun saan näkevät silmät apuun. Onneksi pystyin kokeilemaan mikrofonia vanhalla Olumbus ds50 millä viime kesäiset lintunauhoituksenikin tein.
Tringan liittymislahjana oli myös 500 sivun lintuopas, jonka sai noutaa Lintuvarusteesta jäsenmaksun kuittia vastaan. Nyt on pakko sanoa se mitä en kovin usein sano: Voi kun näkisin! Ei auta, en näe ja lintuharrastusta on harrastettava niillä ehdoilla mitä minulla on. Ja nyt minulla on uusi hieno mikrofoni. Lopetetaanpas siis mahdottomuuksien haikailu.
Tämän kuun ensinmmäisenä sunnuntaina vietimme mielenkiintoisen päivän avokin ja Siljan kanssa Haltian luontokeskuksessa.Jos näkisin, päivä olisi varmasti ollut vielä antoisampi. Luonto on mielenkiintoinen ja siihen tutustumiseen luontokeskuksessa oli käytetty paljon audiovisuaalista materiaalia. Täysin sokeana oli iso pettymys kun paikassa ei ollut tunnusteltavana kuin naaraskarhu nukkuasennossaan.Minulle karhun koko oli yllätys, kuvittelin naaraskarhunkin paljon isommaksi. Opin myös ettei karhulla ole varsinaista häntää, vain pieni töpöhäntä 🙂
Otto haisteli karhua kiinnostuneena 🙂 Ja taisipa karhun käpäliä hiukan lipaista kielellään. Kummastusta koirassa herätti myös lumikanjonin lattian lasin alla olleet hirven jäljet ja papanat. Koira valjaissa teki nopeita kuonon laskuja lattiaan. Itselleni tila oli lähinnä kaikuva paikka.
Kanjonissa oli vitriinin takana mm. täytettyjä riekkoja ja teeriä. Voi kun niitä olisi voinut tunnustella millainen on esim. kiepillä oleva lintu. Kuvassa riekkoja talvipuvussaan..
Riekkojen ääntä kuulimme ”The sounds of finland” teoksessa, jossa päänäyttelysalissa soitettiin lintujen ääniä samalla kun taiteilija oli piirtänyt tietokoneohjelmalla, miltä äänet hänestä voisivat visuaalisesti näyttää. Riekon nauru oli upeaa kuulla. Voi kun joskus sen saisin kuulla luonnossa. Täältävoitte käydä kuuntelemassa tuota hädkähdyttävää, mutta kiehtovaa naurua.
Päänäyttelysalissa pyöri video viisi vuodenaikaa, sillä talvi oltiin jaettu kaamos- ja kevättalveen. Videokuvaa näytettiin ympäri Suomen: mm. kevättä Saimaan rannalta, kesää ulkosaaristosta, syksyä Kuhmoisista, talvea tunturista. Videoissa oli mukana myös äänimaisemaa. Kuulimme mm. kalasääsken, kuikan, pääskysten, lokkien, tuulen suhinan, revontulien rätinän, puron solinan. Kaamostalven aikana salissa valot himmenivät ja ilma viileni. Silja napsasi kuvan videon pyörittäessä kevättä Saimaan rannalta.
Pääsalista siirryimme huoneeseen, jossa oli pimeää. Siellä kuului erilaisia luonnon ääniä, ihmisen soutelua, virvelin heittoa, halon hakkuuta, nuotion sytytystä, teltan tai makuupussin vetoketjun avaus/sulkeminen… Huoneessa oli vitriinissä karhun kallo.
Pimeästä huoneesta siirryimme ns. kyttäyskoppiin, jossa pyöri video. Siinä isä ja poika pyrkivät kuvaamaan karhua, mutta nukkuivat onnensa ohi 🙂 Myöhemmin kopin ohittaessamme siellä samainen esitys pyöri englanniksi.
Näyttelytilassa oli myös iso puuristikoista tehty sotkan muna, jonka sisällä on Osmo Rauhalan taideteos Peliteoria. Siinä on shakkilauta, kaksi laulujoutsenta. Lasipalat, jotka roikkuvat katosta heijastavat valoa ja siksi taideteos näyttää joka hetki erilaiselta. Valitettavasti tähänkään ei voinut koskea. Salin puolella oli mahdollisuus kuunnella kuulokkeilla Osmo Rauhalan haastattelu, jossa hän kertoo taideteoksestaan sekä ylipäätään Haltian näyttelyistä. Siitä miten audiovisuaalisuutta on haluttu hyödyntää visuaalisen mailman vuoksi. Haastattelua kuunnellessani tuli kyllä vähän kurja olo. Onhan totta, että ympäristömme on hirmuisen visuaalinen ja visuaalisuus lisääntyy kaikessa koko ajan. Ikävää kun muiden aistien käyttö unhoittuu visuaalisten upeiden mahdollisuuksien myötä. Näkövammaiset saavat varmasti mailman tappiin taistella siitä, että jäisi myös näyttelyihin, museoihin kosketeltavaa.
Kävimme myös linnunpöntössä, jonka sisällä oli säkkituoleja ja seinät kuluneiden lautaseinän näköiset. Linnun lentoaukon kohdalla videonäyttö, josta näkyy maisemaa ja lintujen liikettä. Ilmeisesti pöntössä on myös ääniä, jotka ei tosin nyt toiminnassa.Ääniä ei kuulunut myöskään vedenalaisessa huoneessa.
Päivätupahuoneessa kuului kaminan rätinää ja istuimme pirtin pöydän ääressä kuuntelemassa vieraskirjamerkintöjä varaustuvista Siljan lukemana. Kirjoituksissa oli mm. presidentti Urho Kekkosen hiihtoretkistä, erään seurueen lumipyrylettukesteistä.
Vielä ennen Haltian kaupassa käyntiä piipahdimme Viherkehä-tilassa, jossa myöskin isolta skriiniltä pääkaupunki-seudun maisemia eri vuodenajoissa. Kuvissa mm. metsää, jossa paljon valkovuokkoja, meren rantaa, jossa lapset leikkivät kallioilla. Maisemat vaihtuivat nopeasti ja huoneessa oli kuuma. Äänet vaihtuivat maisemien mukaan.
Ennen pufeelounasta Haltian ravintolassa ja näyttelykierrosta kiersimme Maahisen luontopolun, joka on esteetön myös pyörätuolia käyttäville. Maastossa oli jonkin verran kalliota, toisaalta myös nenään tunkeutui suopursun maanläheinen hieno tuoksu. Reitin puolessa oli näköalapaikka, josta näkyi Pitkäjärvelle. Tuona päivänä järven pinta oli peilityyni.
Reitin loppupuolella pääsimme sattumalta kuuntelemaan käpytikan ruuan etsinnästä kuuluvaa nakuttelua. Seisoimme aivan vieressä ja Silja kertoi meille käpytikan värityksestä verrattuna Suomessa kovin harvinaiseen valkoselkätikkaan. Sain myös hyvän äänityspätkän käpytikan nakutuksesta, mutta emme malta olla hiljaa niin pitkään, että saisin arkistoitua linnun nakutteluäänen. Uusia tilaisuuksia varmasti tulee, sillä mökin pihapiirissä kuuluu monesti käpytikan tiuskintaa, vai miten kuvailisitte ääntä? Käykäähän kuuntelemassa. Luontoportin ääninäytteessäkuuluu ensin reviirirummutusta ja heti perään linnun tiuskahtelua.
Kirjoitin asiallisen palautteen Haltiaan kertoen kokemuksestamme näyttelyssä. Viikkoja myöhemmin sain myös asiallisen vastauksen. Nyttemmin näyttelyyn on tullut lisäelementtejä. Ilmeisesti eri pisteissä on mahdollisuus kuunnella tietoiskuja luonnosta. Toivottavasti jossain vaiheessa pääsisin katsomaan/kuuntelemaan näyttelyn uudestaan. Saisinko tulleilla uudistuksilla luontokeskuksesta enemmän irti. Vaikka törmäsimmekin kovaa audiovisuaalisuuteen, meillä oli oikein onnistunut päivä. Silja jaksoi kertoa meille maisemia ja kierrättää kaikki paikat läpi, lukea varaustuvan vieraskirjoja jne. Halu tutustua luontoon entistä enemmän kasvoi ja toivottavasti löytyy paikkoja ja tilanteita missä pääsee enemmän myös tunnustelemaan.
Lopuksi: Olen kirjoittanut täällä monesti yrittäväni nauhoittaa palokärjen huutelua ja lentohuutoa. Syyslomalla käydessäni nauhoituksia läpi, yllätys iloinen syyskuun 9. päivältä. Ääninäytteen voi käydä kuuntelemassa täältä.
Lauantaina päättyi kolmen viikon piina ja sain hakea tietokoneeni huollosta. Se kruunasi upean ulkoilupäivän 😀
Nyt tietokoneen käyttöjärjestelmä on päivitetty Windows kymppiin, joka ei täysin vieras ympäristö ole, sillä avokin/työkoneessa se on ollut kesästä lähtien. Käytettävyys on hyvää ja aika helppoakin. Näinä päivinä olenkin tarkistellut, että käyttämäni ohjelmat toimivat. Dropboxissa olevien wordien aukaisussa oli ongelmaa. Ruudunluku ei lukenut tekstiä, vaikka se näyttikin ruudulla normaalilta. Yrittäessä sulkea tiedostoa tuli jokin Dropboxin mainos ja sen sulkemisen jälkeen vasta pystyin lukemaan tekstiä. Tuota mainostakaan ruudunluku ei lukenut, joten olin täysin hukassa. Avustajan kanssa vasta selvisi moinen ja mikä oudointa yht’äkkiä wordit aukesivatkin normaalisti myös ruudunluvulla luettaviksi ilman, että teimme mitään. On nämä välillä niin kummallisia juttuja, huoh!
Pistenäyttö ei käynnistynyt koneen käynnistyksen yhteydessä, joten jouduin asentamaan jonkin lisätiedoston koneelleni tietotekniikkagurun Kallen ohjauksessa. Kalle kertoo puhelimessa mitä näppäimiä painelen ja toteutan mitä pitää välttämättä ymmärtämättä koko jutusta oikein mitään 🙂 Välillä saan ohjeet kirjallisena ja rohkeasti vain yrittämään. Onnistumisia on tullut kivasti. Olen Kallen kärsivällisyydelle ja avulle todella kiitollinen. Meillä oli hankaluuksia saada avokin vanha räyhkänä reitittimen piiriin. Toissalauantaina istuin pitkälti toista tuntia konetta näpytellen ja kärsivällisyyteni oli koetuksella, mutta Kallella sitä vaan riitti. Lopulta kone saatiin liitettyä reitittimeen.
Vuosi sitten halusin saada sähköpostini myös iphoneen eikä jostain syystä luukun osoitteeni toiminut siinä. Vaihdoin Outlookkiin ja kyllä alkoi vörkkimään. Keväällä tuli Outlookilta ilmoitus ettei jatkossa windows livemailiin tue enään s-postit ja jonkin aikaa minulla oli jokin nettisysteemi mitä kautta postit tulivat livemailiin. Se kuitenkin takkusi, joten Kalle asensi nyt tähän tietokoneeseen outlook-sähköpostin. Totuttelemista on… Kansioissa liikkuminen tuntuu erilaiselta. Näppäinkomennot ovat eri jne. Lisäksi ruudunluku ilmoittaa ”lukematta EI merkintöjä lähettäjä aihe” Saatiin jo kerran tuo ”ei merkintöjä” pois, mutta seuraavana päivänä se oli taas. On rasittavaa kuunneltavaa ja luettavaa. Lisäksi vähän häiritsee kun ennen sain auki olevan viestin poistettua deletellä ja seuraava viesti tuli näkyviin. Nyt control+d viesti poistuu ja menee viestiluetteloon seuraavan viestin kohdalle, joka on avattava enterillä erikseen. Viestiä lähetettäessä painan control+enter Outlook kysyy, haluanko käyttää tuota komentoa viestin lähettämiseen. Enterillä viesti lähtee. Ehkäpä tähänkin tottuu tai sitten opin jonkin nopeamman tavan, jos sellaista on.
Tietokoneeni hajoamisen myötä kadotin wordissa olleen kalenterini ja nyt ajattelin opetella käyttämään outlookin kalenteria. Tapaamisien ja tapahtumien lisääminen vaikuttaa kohtuu helpolta, mutta selaaminen onkin sitten toinen juttu. Hyvää on myös, että outlookin kalenteri toimii iphonellakin. Ehkäpä koetan luopua word-kalenterista kokonaan. HUIH!
Audacity vaikuttaisi toimivan kuten ennenkin, ehkäpä jopa paremmin. Tallennusmuodot olivat ainakin lisääntyneet. Olen innoissani, pääsen editoimaan lintunauhotteitani, yes. Tosin nyt on aikaa annettava kynttilöille ja kransseille. Myyntitapahtumia on tullut lisää, joten onhan tuotteita oltava reilusti 🙂
Mutta eiköhän tämä postausten kirjoittelukin taas pääse vauhtiin kun on toimiva kone, joka on paljon nopeampi kuin ennen. Ie:lla linkitkin aukeaa mitä ei aina ennen päivityksiä tapahtunut. Tämä Firefoxikaan ei naksu ja pauku sivuja aukoessaan. Eiköhän minun ole nyt hyvä työskennellä tällä huolletulla koneella.
Pidän blogin kirjoittamisesta niin paljon, että lupauduin mukaan yhdeksi kirjoittajaksi made in korso-blogiin. Blogissa tuodaan esille Korson pehmeämpää puolta käsityöläisten kirjoituksin. En ole aiemmin ollut mukana useamman kirjoittajan blogissa, joten mielenkiintoinen matka luvassa. Blogi päivittyy kerran viikossa ja minulla on tämän vuoden puolella kolme kirjoitusvuoroa. Tänään julkaistui ensinmmäinen tekstini.
Viikko sitten blogissa julkaistiin ensinmmäinen teksti ja blogi julkaistiin made in korson sivuilla sekä fb:ssa. Tuona julkaisupäivänä alkoi todella jännittämään, että miten osaan ja pärjään blogin korkeassa tasossa mukana. 🙂 Eilen upeassa syyssäässä kirjoittelin ensinmmäisen tekstini auringon paisteessa mökin pihassa. Kun alkuun pääsi alkoi tekstiäkin syntymään. Huomasin kuitenkin, että paljon tarkemmin miettii mitä kirjoittaa kuin tässä henk.koht. blogissani. Täällä antaa vaan sormien tanssia ajatusten tahtiin eikä ole ihan niin kriittinen tekstilleen.
On mukavaa olla mukana made in korso-blogissa ja toivon näin saatavan käsitöiden arvostusta nousemaan ja myös Korson mainetta kohennettua. Teksteissäni en aio korostaa näkövammaisuuttani kuten en täälläkään. Se kulkee teksteissä mukana tarpeen mukaan ja jos se kirjoitettavaan aiheeseen jotenkin liittyy. Toivoisin kuitenkin, että minut muistettaisiin made in korso-blogissa ennen kaikkea käsitöistäni, teksteistäni, kenties korsolaisena hierojana ja vasta jossain taka-alalla vammaisuudestani. Ensisijaisesti olen kuitenkin ihan tavallinen ihminen, joka työskentelee hierojana ja joka rakastaa käsillä tekemistä.
Lokakuussa made in korsolla on villisukatmyyjäistapahtuma. Toivottavasti pääsen piipahtamaan paikalla, vaikka minulla ei olekaan myytäväksi villasukkia. Se taito kun on jäänyt puolitiehen. Marraskuussa osallistun Korson joulutorille ja tod.näk. Cafe Korson myyjäispäivään. Olen innostunut ja vähän jännittynytkin. Vielä jokunen vuosi sitten en nähnyt itseäni myyjäisissä myymässä. No nytkään en ilman näkevää apuria touhuun yksin uskaltaisi, mutta myös ihan käytännön syistäkään. En saa katsekontaktia mahdolliseen ostajaan, en välttämättä tiedä jonkun tutkivan tuotteitani, jos tämä on hipihiljaa. On siis tärkeää, että mukanani on näkevä henkilö, joka voi ottaa sen ensinmmäisen kontaktin asiakkaiden kanssa . Toivottavasti tapahtumista tulee iloisen vilkkaat ja saan monta ihanaa kohtaamista myyjäishulinassa.
