Julkaistu

Pime Cafe – koe kahvi/teehetki pimeässä

Lauantaina 26.5. klo 12-17
Pime Cafe
osoitteessa Pengerkatu 11 A
Talon pihassa pihakirppis sekä mehua ja makkaraa.

Pime Cafen tarjoilijat ovat näkövammaisia ja tila, jossa kahvio pidetään on täysin pimeä. On elämys heittäytyä pimeässä näkövammaisen opastettavaksi, kokea kahvin kaatamista termarista, vaihtaa kokemuksia muiden kanssa täysin pimeässä.

Suosittelen kaikkia kokeilemaan, jotka täällä Pk-seudulla liikkuvat lauantaina. Pengerkatuhan sijaitsee Kalliossa.

Itse haluaisin tuolloin lauantaina piipahtaa Mailma kylässä -tapahtumassa, joka levittäytyy Kaisaniemen puiston ja Rautatien torin ympäristöön viikonloppuna. Nyt koetan etsiskellä kaveria tapahtumaan ja jos kaveri haluaisi käydä Pime cafessa, voisin lähteä seuraksi. Saas nähdä miten käy.

Tällaisina hetkinä tämä sokeus harmittaa. Olis tapahtuma, joka kiinnostaisi, mutta kaveri puuttuu.
Ei kuitenkaan masennuta vaan katotaan josko joku vielä innostuisi.
Jos teistä lukijoista joku innostui joko Mailma kylässä -tapahtumasta tai tuosta Pime Cafesta ja kaipaisi seuraa (tai jopa molemmista), viestiä sähköpostiini.
Lähden mielelläni kahvilaan rohkasijaksi ja kaveriksi.

Minusta olisi muuten aivan ihanaa joskus järjestää blogimiitin yhteyteen tuo Pime Cafe. En tiedä haluaisiko sinne kukaan tulla, mutta musta olisi vaan mahtavaa tarjota elämys bloggaajille!

Julkaistu

Uusi ryhmä Facebookissa: Luentoja hyvinvoinnista, terveydestä ja ravitsemuksesta

Äkillisestä päähän pistosta perustin Facebookiin ryhmän
Luentoja hyvinvoinnista, terveydestä ja ravitsemuksesta

Unelmani on, että luennoista tietoja löytäisi kootusti jostakin
Christer Suntqvist (Veteraaniurheilija-blogin kirjoittaja) Ylläpitää
Terveysluennot ja -tapahtumat Suomessa -kalenteria
mutta ruudunluku ei selviydy sen lukemisesta kunnialla. Saatan löytää luennon, joka kiinnostaisi, mutta en missä se on, tai milloin. Kalenterissa voi ladata ”tulostettavan version”, joka on bdf ja lopputulos lähes yhtä onneton.
Kun luin kalenterista, innostuin ja sitten petyin.

Facebookissa oleva ryhmä ei tietenkään korvaa kalentereita tms, mutta päätinpä kokeilla saisiko sitä kautta vinkkejä hyvistä/mielenkiintoisista luennoista/tapahtumista. Ja toisena ajatuksenani on, että näkövammaiset (hih, siis minä itte) voisivat sitä kautta kysellä opasta/kaveria luennoille. Ryhmään voi liittyä kaikki hyvinvoinnista kiinnostuneet, eikä se luonnollisestikaan sido lähtemään koskaan kenenkään oppaaksi tms, tai heittämään yhtäkään vinkkiä.
Halusin kuitenkin luoda ryhmän antamaan kaikille lisäinfomahdollisuuden ja samalla luentoseuran haun oli sitten näkevä tai näkövammainen.
Ehkä olen ihan pöhkö ja ryhmä kuihtuu, mutta katsotaan… Toivossa on hyvä elää ja yrittänyttä ei laiteta 😀

Jos kiinnostuit, liity mukaan!
Jos et itse innostunut, mutta tiedät jonkun/joitakin joille asiasta vinkata, tee se ihmeessä.

Eli, tietoa saa levittää parhaaksi katsomilleen tahoilleen 😀

Julkaistu

Blogimiitti

Jokin aika sitten mm. Iive vinkkaili blogissaan Jyväskylässä järjestettävästä blogimiitistä. Mieleni pohjalla alkoi mukavasti kutkutella ajatus osallistumisesta tapahtumaan. Toinen (se varovainen ja ujo) puoliminusta hangoitteli vastaan. Voinko lähteä treffeille vieraalle paikkakunnalle tuntematta muusta seurueesta ketään? Varmasti kaikkia jänskättää enempi vähempi tavata uusia ihmisiä blogien takaa, mutta eivät kuitenkaan ole kanssaihmisien varassa. Toki minulla on opaskoirani, mutta emme kuitenkaan osaa itsenäisesti mihinkään vieraassa ympäristössä.

Kutkutus osallistumisesta kuitenkin kasvoi ja kasvoin ja päätin ottaa härkää sarvista kiinni ja ”tunnustaa” kiinnostukseni tapahtumasta ja liityin naamakirjassa tapahtuman ryhmään. Sieltä sainkin kannustavia kommentteja ja lupasin lähteä 5.5. olevaan blogimiittiin. Kun päätös oli tehty, innostus on ollut suuri. Nyt on kuitenkin alkanut ”sokkoraasua” jänskättämään. Junalippuja en eilen avustajan kanssa ehtinyt varaamaan, joten homma on hoidettava pikimmiten. Kun lippu on hankittu en enään jänistä 😀

Jotenkin tuntuu ihan hassulta, että näin jännittää ja huolestuttaa pärjäänkö miten hyvin, sillä en toki haluaisi kellekään olla liiaksi vaivaksi. Avokki on kannustanut lähtemään ja ylittämään itseni. Sekin on ihan pöllöä, että johonkin näkövammaisten tapahtumaan voi helpostikin lähteä yksin, vaikka muita ei juuri tuntisi. Se on paljon helpompaa kuin tämä. Ehkä se kertoo huonosta itsetunnosta tai jostain.

Avustaja tulee perjantaina töihin. Itse lähen koulutukseen, mutta jätän hälle listaa työtehtävistä ja yksi tehtävistä on tuo lipun osto Jyväskylän junaan! Eli, näiden jännityksieni ja vaivaksi olo-ajatuksien ei anneta taltuttaa halua tavata teitä muita bloggaajia!

Höh, miksi kirjoitin tästäkin tänne…
Ollakseni rehellinen ja avoin 😀
Ja jos joku lukijoistani sattuisi haluta osallistua eikä vielä ollut tietoinen tästä…

Eli, Blogimiitti Jyväskylässä 5.5. noin klo 12.00 alkaen
Tarkoituksena reippailla yhdessä, jonka jälkeen käydä syömässä.
Ilmottautua voi niinacmon@hotmail.com
ja hältä varmasti saa myös lisätietoja miitistä!
Ja ryhmä löytyy Facesta nimellä JBM 2012
Ja anteeksi etten nyt laittanut suoria linkkejä blogeihin mistä asiasta olen lukenut tai tuonne Facebookkiinkaan.
Rehellisesti laiskuus voitti 🙁

Julkaistu

Puhuvia apuvälineitä

Meille näkövammaisille on paljon erilaisia puhuvia apuvälineitä. Itselläni käytetyimmät ovat vaaka, lämpömittari ja värintunnistin. Puhuvista kelloista en tykkää, joten käytänkin pistekelloa puheen siasta. Meiltä löytyy myös puhuva kuumemittari, mutta se ei kovin luotettava mittari ole.

Ystäväni avustuksella teimme videopätkän, jossa näytän miten lämpömittari ilmoittaa englanniksi sisä- ja ulkotilan lämpötilat, miten vaaka ilmoittaa valmiutensa ja miten se kertoo kauhulukemat kolme kertaa. Vähemmällähän se lukema ei mene perille 😉 😛 Vaaka puhuu suomea.
Värintunnistin on myös suomen kielinen. Kun haluan tietää esim. puseron värin, laitan puseron tasaiselle alustalle ja painan tunnistimen kangasta vasten. Valoa ei saa päästä tunnistusvaiheessa, laite ilmoittaa ihan omiaan. Tosin omiaan se ilmoittaa välillä, vaikka valoa ei tunnistimeen osuisikaan. Sen huomaatte videolta keskimmäisen pyyheliinan värin tunnistuksessa. Jos minulla on jokin beessin värinen juttu, laite ilmoittaa ”oliivinvihreäruskeaharmaa” jne. Sanonkin, että värintunnistin on suuntaa antava ja oikeasti tunnistaa päävärit, selkeät värit hyvin. Liukuvärjätyt, murretut värit, erilaiset värisävyt ovat sitten vaikeampi juttu.

Julkaistu

Positiivisen energian tiukassa puristuksessa

Edelleenkin pulppuan iloa ja intoa.
Takana kaksi uintikertaa. Eilen kävin uimassa Vuosaaressa kilsan, jossa tapasimme erittäin puheliaan uinnin valvojan, joka oli kaverilleni miettinyt, että olen hyväkuntoinen kun jaksan uida niin pitkään raskaasta uimatyylistäni huolimatta. No tänään olin tutustumassa vuorostaan Tikkurilan uimahalliin ja nyt pyräys oli 1500 metrin mittainen. Tiksissä altaan mitta on 50 metriä, joka alkuun tuntui vähän oudolta ja pitkältä. Olen pääasiassa uinut 25 metrin altaissa. Kun tammikuun alussa asetin tavotteeksi 4kk aikana uida 20 kilsaa, nyt kasassa 5.7 kilsaa, joten helmikuun uintien myötä hyvässä vauhdissa ollaan. Ja olen niin iloinen, sillä uinnin jälkeen on niin ihana fiilis. Tavallaan on väsyneet lihakset ja mieli tekisi köllötellä, mutta samalla on energinen ja voimaisa fiilis. Vaikea kuvailla, mutta ihan mahtava fiilis. Ens viikolla taas altaaseen. IHANAA! Ainoa mikä ei tykkää on iho. Näillä pakkasilla muutenkin korppuunnun, joten uima-altaiden kloori ei todellakaan helpota asiaa. No rasvaa kuluu ja sitä on onneksi monta putelia. Sen kun vaan viittii levitellä iholleen.
Tällä hetkellä näyttäs painollakin olevan oikea suunta, eli alaspäin. Tänään sain lukemat 68.4 kg. Ehkä kroppa alkaa sopeutumaan liikkumiseen ja aineenvaihdunta vörkkimään paremmin. No eipä nuolaista ennen kuin tipahtaa. Huomenna penkkitreeni, joten sen jälkeen saattaa vaaka taas hypätä 69 kiloon 
Toisaalta, täytyyhän näiden kestävyysliikuntojenkin jotain saada aikaan aineenvaihdunnassa ja kropassa. PAKKO PAKKO kun Hepa tahtoo 😀
Kävin mielenkiintoisen keskustelun. Nimittäin kun iloitsin tulevista matkoista ja tapahtumista mitä on luvassa, minulta kysyttiin ”kannattaako käyttää rahaa esim. ulkomaan matkaan kun ei näe?” Olin kysymyksestä tyrmistynyt ja ihmettelin miksi niin. ”No kun et näe mitä ympärilläsi on, et voi katsella museoissa, kirkoissa, nähdä maisemia.” No totta kyllä. En näe, en ehkä pysty nauttimaan museoista enkä välttämättä aina maisemistakaan. On kuitenkin paljon asioita mitä silti voit kokea. Kun olet esim. jossain korkealla, tunnet tuulisuuden, ohuemman ilman jne. No okei, museoista en erityisemmin välitä ja siihen varmasti vaikuttaa näkövammani. Mun ei kuitenkaan ole mikään pakko änkeytyä museoihin missä ei saa koskea mihinkään, ja suurimmaksi osaksihan museot ovat sellaisia. Mutta etenkin vanhojen kirkkojen tuoksusta ja tunnelmasta pidän. Ja vaikka ei näe, muilla aisteillaan voi kokea, nauttia siinä missä näkevätkin ihmiset. Näkövamma tai vammaisuus ei ole este matkustelulle. Itse ainakin haluan kokea elämässäni mahdollisimman paljon sokeudestani huolimatta.
No okei, tarvitsen mukaani jonkun näkevän, koska en selviydy yksin paikasta toiseen vieraissa paikoissa, mutta vaikka näkisin tuskin matkustaisin yksin. Niin laumasieluinen olen, että kaveri mukaan. Vai onko laumasieluisuus tullut vamman myötä, mene ja tiedä. No eipä sillä väliäkään. Olen kuitenkin tottunut siihen, että lähden matkoille jonkun toisen seurassa ja nautin siitä.
Nyt esim. olen edelleen täpinöissäni Lontoon matkasta, vaikka siihen on vielä yli puoli vuotta aikaa. Useinhan se valmistelu ja odotus onkin sitä parasta aikaa.
Toisaalta olen hämmennyksissä siitä, että mulla on puolen vuoden sisällä kaksi matkaa edessä. Ei ole mulle kovinkaan normaalia. Sillon kun pelasin maalipalloa oli toki turnausmatkoja ulkomaille vuoden aikana 2-3; tyyliin arvokisat kauempana ja Ruotsissa turnaus tai pari. Kerran oltiin tosin Englannissa maajoukkueturnauksessa Ruotsin turnauksen lisäksi. Silloin MM-kisat taisi olla Jenkeissä. No pelireissut onkin ihan oma lukunsa 😀
Nyt kun nämä matkat ovat ihan lomasellaisia, mietin olenko jotenkin… äh, tuhlailija, voinko nyt oikeesti matkustaa jne. Sellasta puolittaista huonoa omaatuntoa.
Mutta sen kyllä kumoaa valtava innostus, iloisuus ja pulppuisuus. Tuo käymäni keskustelukaan ei saanut mieltäni matalaksi. Tuumailin vain, että hällä on vielä paljon opittavaa elämästä 😀
Ja olen valtavan onnellinen tästä positiivisesta ja energisestä olosta. Onhan elämässäni ollut paljon hyvää viime vuonnakin, mutta nyt jotenkin tunnen olevani elossa, läsnä, tyytyväisempi… Äh, tiesmitä kaikkea hyvää!!! Voiko onnistuneet korvaleikkaukset ja niiden myötä kuulon reilu parantuminen vaikuttaa näin hirmuisesti?
En tiedä, mutta nautin tämän hetkisestä olosta/fiiliksestä ja toivon kaikille muillekin iloa ja valoa elämään.
Nyt on 9. helmikuuta ja tälle kuuta olen saanut Liikuntahaasteeseen jo  kuusi merkintää tammikuun päivien ollessa kymmenen, joten nyt näyttää hyvältä liikuntamäärien nousun suhteen. Huomenna on penkkitreeni ja sunnuntaina ratsastus, joten tän viikon jälkeen ollaan ainakin 18 liikuntamerkinnässä, ja jospa lauantaina polkasisin vielä spinningtreenin, olisin itsestäni jo aikas ylpeä.
Hoh, ketäköhän tääkin hehkutus ja lätinä mahtaa kiinnostaa. Nyt Hepa ottaa pienen relaushetken ennen ruokailua ja töitä ja lopettaa tältä erää tämän…
Julkaistu

Uin, uin – Minä tyttö uin

Mittari paukuttaa päivälläkin liki 20 pakkasasteessa, joten lenkkeily on jäänyt minimiinsä. Alkaa Harmaakuonokin nostelemaan tassujaan, jos yrittääkään pidempää matkaa kävellä. Onneksi pakkasesta huolimatta olen päässyt treenaamaan. Olin sekä eilen että tänään uimassa. Eilen taittui kilsa 50 min ja tänään tunnissa 1200 m. Uintivauhti tällä hetkellä on 10min/200m, joten siitä pystynee kiristämään jonkin verran, jos säännöllisyys pysyy uintitreeneissä. Tänään en hyytynyt missään vaiheessa eikä vauhti hidastunut. Ihan alussa ehkä ekalla 150 metrillä tuntui reisissä eilinen uinti.
Pidän uintia kokonaisvaltaisena harjoittelumuotona, joka parantaa kestävyyttä/hapenottokykyä
Sopii myös laihduttajalle; kaloreita palaa altaassa mukavasti, ja jos ylipainoa olisi reilumminkin vesi on pehmentävä elementti nivelille. Tosin moni ylipainoinen kammoksuu ajatustakin mennä yleiselle uima-altaalle uimaan ajatellen miten kamalalta ehkä joidenkin silmissä näyttää. Silti on tärkeää, että olet rohkeasti siellä omana itsenäsi. Olethan liikkumassa ja tekemässä itsellesi parempaa oloa jaolet matkalla  kevyempää itseäsi. Jos siis olet ylipainoinen ja pidät uimisesta, mene rohkeasti uimaan. Anna muiden ajatella mitä tykkäävät. Sinä olet matkalla elämäntapamuutoksessasi ja näin ollen helkkarin hyvällä tiellä. Jos jokin itse täydellisyys tuijottaa, tuijota takaisin ja muista täydellisiä ihmisiä, ei myöskään vartaloita ole olemassakaan. Ja sinä et ole sen huonompi ihminen kuin hänkään, vaikka kantaisitkin ylimääräisiä kiloja kehossasi.
Itse nautin kovasti uimisesta ja vaikka minulla on iso persaus ja reisissä läskiä vatsaläskiä unohtamatta, uin nauttien siitä mitä olen tekemässä. Minua tietysti helpottaa ehkä se, että en näe mahdollisia katseita ja tuijotuksia, ja siksi minun on helppoa olla välittämättä niistä. Uimahallissa en edes ajattele asiaa juuri koskaan. Myönnän tosin joskus miettineeni miten läskini näkyvät. Toisaalta minun erilaisuuteni näkövammani vuoksi kerää ehkä enemmän katseita ja ihmetyksiä.  Matkamittarina käytän muoviarkkia ja reijittäjää. Aina kierroksen uituani teen muoviin reijän ja treenin jälkeen siitä on helppoa laskea uitu matka. Kaverini on joskus todennut, että ihmisten ilmeet ovat näkemisen arvoisia kun yrittävät ymmärtää mitä oikein puuhaan. Joskus tulee kommenttia siitä, että uin aina samaa radan reunaa enkä oikea oppisesti laitaa vaihtaen. Käytämme radan päätyyn laitettavaa kylttiä ”radalla näkövammainen uimari” ja yleensä rata tyhjenee muista uimareista. Ei toki ole tarkoitus ”häätää” heitä pois, mutta toki mitä vähemmän väkeä samalla radalla sitä vapaammin pystyn uimaan. Vieraisiin ihmisiin törmäily kun ei välttämättä kovin mukavaa ole. Nautin kun saan uida omaa tahtia ja ettei kaverini tarvitse koko aikaa ”vahtia” missä menen ja kuinka vauhdilla, olla varottelemassa ihmisistä jne. Juuri koskaan en törmää altaan päätyyn. Kuulen sen metrien päästä ja jos tulen pää veden alla, yleensä aina käsi osuu päätyyn, joten nuppini on säästynyt kolhuilta.
Yleensä aina uinnin jälkeen on mielettömän hyvä olo. Lihaksissa ihana rentous ja pirteä mieli. Tänään ennätin hetken porealtaassa venyttelemään. Venyttely pitäisikin ottaa aina jokaisen uinnin jälkeiseksi lihashuolloksi poreissa.  Vaikka saunomista rakastankin en uinnin jälkeen erityisemmin kaipaa saunaa. Tosin en kaipaa sitä heti minkään treenin jälkeen. Saunassa rentoutuminen on kuitenkin ihanaa, mutta vasta muutaman tunnin päästä tehokkaan liikkumisen jälkeen.
Ostin viime keväänä Hyvinvoinnin tavaratalosta piikkimaton, ja tänään vasta korkkasin sen. Makasin selinmakuulla sen päällä 45 mi kuunnellen rentoutus-cd:tä. Taisin kyllä melkein nukkua, sillä en cd:stä paljoakaan muista. Alkuun piikkimaton piikit tuntuivat kipeästi, mutta hiljalleen selkään levisi ihana lämpö. Pötköttelyn jälkeen selässä oli tietystikin piikeistä painaumia ja iho tuntui aika aralta. Tunne meni kuitenkin ehkä noin vartissa ohi. Muista vaikutuksista en osaa sanoa. Pitää rentoutua sen päällä useampi kerta, jotta oppii tuntemaan paremmin kehonsa ja mielensä tuntemukset. Jotenkin uinnin jälkeen tuollainen rentoutumishetki tuntuu hyvältä ja voimistaa virkeyttä. Olen ajatellutkin, että nyt kiinnitän myös rentoutumiseen ja lihashuoltoonkin paremmin huomiota. Venyttely/lihashuolto  on kuitenkin tärkeitä asioita hyvinvoinnin kannalta ja ne on syytä muistaa ja oppia ottamaan osana elämäänsä. Ei vaan suorittaakseen suorituksena vaan nauttien hyvästä olosta.
  
Olen saanut kolme uutta lukijaa, kaksi Lauraa ja J.B:n.
Olen iloinen kun olette täällä!
Toivottavasti viihdytte.
Ja lopuksi vielä ”hätyyttelen” kaikkia osallistumaan arvontaan. Aikaa on vielä monta päivää 😀 Maanantaina arvotaan!!!
Julkaistu

Pohdintaa vammaisuudesta ja blogistani arvontalupausta unohtamatta

Olen seuraillut jonkin aikaa blogini tilastoja, ja olen jäänyt pohtimaan niiden paikkaansa pitävyyttä. Nimittäin esim. postaukseni ” Pienenpieni historiikkini sokeudestani”(viidenneksi luetuin postaukseni) lukukerrat ovat pudonneet 46 kerrasta 44 kertaan. Miten se on selitettävissä, vai onko vaan Bloggerin oikkuja? Jos et ole tekstiä lukenut löydät sen heinäkuun postauksista ”11.7.2011, 10 kommenttia” ja aihe sattuu kiinnostamaan. Selkeästi luetuimpia postauksia ovat otoskleroosia käsittelevät kirjoitukset. Tilastojen kärkipaikkaa lukukerroissa pitää 319 lukukerralla ” Stressaava otoskleroosi
4.11.2010, 6 kommenttia”. Otoskleroosipostauksien väliin kiilaa 119 lukukerralla ” Opaskoira tuo reippautta liikkumiseen 6.2.2011, 5 kommenttia” Tilastoissa kolmantena lukukerroissa (82)  ” Otoskleroosi tuskaannuttaa
17.1.2011, 4 kommenttia”. Väliin kiilaa postauksia liittyen näkövammaani, blogiarvontaan ja yltääpä kymmenen sakkiin yksi luentopostauskin  ”hyvää yötä nukahtamisvaikeudet” -luennon satoa
20.9.2011, 2 kommenttia” sijoittuen 36 lukukerralla  kuudenneksi. Ja otoskleroosi kiinnostaa, sillä ” Odotettu ja pelätty leikkaus ja siitä toipuminen
4.4.2011” on luettu 31 kertaa ja sijoitus tällä hetkellä yhdeksäs. Sokkohistoriikki-postauksen lisäksi kiinnostusta on herättänyt myös näkövammaisuuteeni liittyvä kirjoitus ” Treeniä/urheilua minun sokkosilmin 17.9.2011, 7 kommenttia” (sijoitus 7.)
Kuten tilastoista voi päätellä erilaisuus kiinnostaa ihmisiä ja toivon todella, että olen pystynyt edes hivenen valottamaan vammaisen ihmisen elämää. Vammaisuus tuo omia haasteitaan, mutta toivottavasti olen onnistunut välittämään myös sitä tavallisempaa elämää, ja että vammastani huolimatta elän, koen, touhuan. Useasti vamma ei ole este, hidaste kylläkin. Ja totta kai se rajoittaa jonkin verran, mutta toisaalta antaa jotakin muuta tilalle. Joskus olen pohtinut millainen minusta olisi tullut, jos en olisikaan näkövammainen. On aika turhaa moisia miettiä, mutta miten paljon vammaisuus vaikuttaa ihmiseen, luonteeseen, elämäntapoihin jne. Olen kiltti, rauhallinen. Olisinko vammattomana erilainen? Mitä tekisin työkseni, olisiko minulla lapsia, koira tai muita lemmikkejä???  Nyt minulla on ihana opaskoira Harmaakuono, jota ei olisi elämässäni, jos näkisin. Tuskin olisin käynyt Sydneyssä, Qebeckissa, Sao Paolossa urheilumatkoilla, mutta osaisin ajatella itseni hoitotyössä näkevänäkin.
Usein kysytään olenko katkera näkövammaisuudestani ja monen yllätykseksi vastaan, en. Ei kannata myrkyttää katkeruudella elämäänsä. Minulla on paljon parempi olo ja elämä kun hyväksyn tosiasiat ja opettelen elämään vammani kanssa. Kaikille se ei ole helppoa ja sen hyväksymiseen voi mennä valtavasti aikaa. Asian kun saa läpi käydyksi, elämä helpottuu kummasti. Näin moni on todennut lopetettuaan taistelemisen tuulimyllyjä vastaan. Itse en muista paljoakaan taistelleeni vammaani vastaan. Olen hyväksynyt sen aika helpolla, mistä lie johtuu. Sokeutumista pelkäsin ja murehdin näköjäänteeni alkaessa heikentyä, mutta nopeasti uuteen tilanteeseen tottui. Kuulon heikentyessä pelkäsin paljon enemmän ja mietin miten siitä oikeasti selviydyn. Kuuroutuminen oli ja on todella pelottava ajatuskin ja tällä hetkellä en tiedä pystyisinkö siihen sopeutumaan. Toivottavasti asiaan ei tarvitse koskaan sen enempää perehtyä. Niin se vaan kuitenkin on, että vastaan on otettava se mitä elämä meille kullekin antaa ja ottaa.
Vammaisuus on monelle tabu. Siitä ei puhuta ja erilaisuutta pelätään. Valitettavasti vammainen henkilö saa osakseen säälittelyä tai ylenpalttista hehkutusta siitä, että on päässyt vaikkapa ravintolaan siiderille. Muistan opiskeluvuosilta erään baari-illan milloin naisten veskissä sain luennon aiheesta miten hienoa on kun olen tullut rentoutumaan, ja että miten vammainen ihminenkin voi vaihtaa vapaalle jne. Sellaista en oikein kestä, enkä sitä säälittelyäkään. Karvat nousee pystyyn välittömästi. Mahdollisimman normaali ja luonnollinen suhtautuminen on parasta, ja mielestäni on parempi kysyä, jos jokin asia mieltä askarruttaa. Tietämättömyyshän useimmiten ne ennakkoluulot ja epäluontevan suhtautumisen aiheuttaa. Ja siksipä ehkä vammaisten ihmistenkin pitäisi olla avoimempia ja omalta osaltaan pyrkiä hälventämään ennakkoluuloisuutta ja lisäämään tietoisuutta. Se ei ole helppoa etenkään jos itse ei ole vielä vammansa kanssa sinut. Enkä tarkoita sitäkään, että aina pitäisi jaksaa olla kertomassa vammaisen ihmisen elämästä tms. Kyllähän mekin haluamme unohtaa vammaisuutemme. Itse en jatkuvasti ajattele sokeuttani tai nyt kuulo-ongelmia. Elän niiden kanssa, mutta en ajattele niitä jatkuvasti. Ja siihen kai pitäisikin elämänhallinnassaan, itsensä hyväksymisessä, sopeutumisessa jokaisen päästä, tai ainakin siihen pyrkiä.
    
Mistä minut muistetaan esim. täällä blogien paljoudessa. Olen se näkövammainen/sokko Hepa, toivottavasti jotain muutakin. No otosklerootikko ainakin. Toivoisin kovasti ettei erilaisuuteni jätä varjoon arvomailmaa hyvinvoinnista, terveydestä, ravitsemuksesta, ruuasta ja elämästä yleensä. Ne kun on loppujenlopulta paljon tärkeämpiä asioita kuin vammaisuuteni. Haluaisin kuitenkin, että teidän lukijoiden olisi tulevaisuudessa ehkä helpompi kohdata vammainen henkilö ilman suuria ennakkoluuloja joita ehkä onnistun vähän karistamaan mielistänne. Eli, huomaatte haluan niin paljon… Haluan minusta jäävän mieleen muutakin kuin vammaisuuteni, mutta samalla avaan vammaisen ihmisen elämää haasteineen ja toivon sitä kautta mahdollisien ennakkoluulojen karisemista. Ja jos näistä kirjoituksista joku saa vertaistukea mikä sen hienompaa!!! Ja vaikka olen kirjoittanut jo otoskleroosileikkauksesta viime keväänä, kirjoitan seuraavastakin operaatiosta toipumisineen.
Tämän blogin kautta sain muuten haastattelupyynnön liittyen tuohon otoskleroosiin. Haastatteluni on Kauneus ja terveys-lehdessä numero 15, joka ilmestyy 24.11. Kyseessä on selviytyjä-tarina. Suostuin haastatteluun ennen kaikkea voidakseni antaa vertaistukea muille otosklerootikoille. Koin itse kovin hankalaksi löytää vertaistukea silloin kun pää oli täynnä pelkoja ja kysymyksiä. Ehkä kyseinen lehtijuttu ja tämä blogi voi auttaa jotakin lukijaani vertaistuen saamisessa. Ja minuun voi aina ottaa halutessaan yhteyttä. Yhteystietoni löydät kohdasta Ota yhteyttä.
Kyllä myös minulla on huonot hetkeni milloin sokeus vituttaa, kuulon alentuma ärsyttää. On myös niitä hetkiä milloin ei huvita olla vertaistuellinen tai vammaisuuden ennakkoluulojen hälventäjä. Ja siitä en tunne edes huonoa omaatuntoa ja pidän moisia fiiliksiä luonnollisina. Ne kuuluu elämääni, mutta onneksi eivät täytä sitä kovinkaan pahasti. Hyvät asiat, elämän hienoudet voittavat.  Ja elämän hienouksiin kuuluu tämä blogikirjoittaminen. Olen innostunut tästä kovasti, joten blogissani järjestetään arvonta heti kun lukijoita on 50 tai jokin postauksistani luetaan 500 kertaa. Lukijoita tällä hetkellä 26. Brego tervetuloa mukaan! Itse asiassa lukijoista löydän 24 nimeä ja silti ”lukijat”-kohdassa seisoo 26. Ilmeisesti lukijana voi olla myös niin ettei nimi näy. Nyt ilmeisesti minulla on kaksi sellaista, joten toivotan teidätkin tervetulleiksi lukemaan Hepan jorinoita.  Myös tuohon 500 lukukerran rajapyykkiin on matkaa paljon, mutta katsotaan kumpi täyttyy ensin 50 lukijaa vai 500 lukukertaa. Arvontahan voi olla vaikka viiden vuoden (siis, meinaanko kirjoittaa tätä muka vielä viisi vuotta???) päästä 😀 Jospa vähän aikasemmin… Viisi oli muuten maalipallossa vuosia pelinumeroni niin seura- kuin maajoukkueessakin, joten Viisi nollilla olkoon päivän numero 😀
 
Julkaistu

Treeniä/urheilua minun sokkosilmin

Meinasin ensin, että en postaile ennen kuin kaikki Azorit-matkakertomuksen osat on saatu luettavaksenne, mutta en malta olla hiljaa, tekee mieli kirjoittaa 🙂 Azoreita on siis luvassa edelleenkin, mutta nyt…

Tässä tekstissä yritän hivenen avata miten näkövammainen voi liikkua, mitä pitää huomioida, onko niksejä jne. Tämän aiheen Iive heitti mulle blogissani olleen arvonnan yhteydessä heinäkuussa. Ja tämän postattua olenkin vastannut kaikkien arvontaan osallistuneiden antamiin aiheisiin, tosin Toppiksen kvanttifysiikkateoria sai väistyä Rakkaustarinan tieltä 😀 Mutta nyt ei hempeillä vaan pistetään hiki haisemaan.

Luulen, että mistä nyt kirjoitan on monia erilaisia ajatuksia/näkemyksiä myös meidän näkövammaisten keskuudessa, mutta tässä minun kokemukseni ja tuntemukseni liikunnan riemuista. Tosiasia on, että täysin sokea henkilö ei pysty mallioppimaan. Ei ole mahdollisuutta katsoa miten jokin liike tehdään. Se on opetettava kädestä pitäen, tultava iholle, joskus aivan liki. Sokea voi myös tunnustella käsin ohjaajan tehdessä liikettä. Miten lantio liikkuu, miten kädet, jalat jne. Eli, sokealle ohjatessa jotain liikettä on unohdettava kaikenmailman koskemattomuusjutut. Myös hyvästä verbaliikasta on paljon hyötyä. Jos teemme esim. ryhmässä keppijumppaa, ohjaajan pitää olla selkeäsanainen. Ei voi sanoa ”siirtäkää keppi sinne alas” tai ”vie keppi tänne” tms. On ohjattava ” Ota hartialevyinen haara, aseta keppi niskan taakse, koukista polvista ja vie keppi samanaikaisesti ylös pään jatkeeksi”. Joitakin vuosia sitten kävin ahkerasti spinningtunneilla ja sielläkin ohjaajalla oli iso merkitys. Eli, mitä paremmin ohjaaja ohjasi sanallisesti sen parempi minulle. Ja pidän todella tärkeänä, että tiedän miten liike tehdään oikein. Mikään ei ole niin turhauttavaa kuin sinnepäin ohjaus ja virheellinen suorittaminen. Itselläni ei ole mikään huippu koordinaatio eikä kehon hahmotus, joten mitä enemmän saan palautetta miten asia oikeasti tehdään sen parempi. Itseluottamus kasvaa, opin tuntemaan kehossani millaiselta oikea liike tuntuu.

Turvallisuus on tärkeää, jotta voin keskittyä liikkumiseen, siihen hikitreeniin ilman että tarvii pelätä vaikkapa putoavansa jostakin, tai huitasevan vierastoveria kahvakuulalla tms. Jos haluan juosta koiran kanssa en ikinä tee sitä asfalttiteillä jalkakäytäviä pitkin. En luota koiraan, että se malttaisi pysähtyä rotvallin reunojen eteen aina, ja jos ei pysähdy vaara nuljauttaa nilkka kiveykseen tai pahimmassa tapauksessa joutua kovaa ajavien autojen sekaan. Jos juoksen, haluan olla kutakuinkin varma, että alusta on tasainen, ei isompia kuoppia/railoja. Ulkoilureitit sopivat hyvin tarkoitukseen. Juostessa oppaan kanssa voimme mennä normiopastusotteessa, mutta silloin juoksu ei ole kovinkaan rentoa, joten parempi on käyttää lenkkiä. Lenkki voi nyt olla mikä vaan, mutta tarpeeksi iso, jotta molempien kädet mahtuvat liikkumaan juoksussa. Kilpajuoksussa opas ei saa vetää sokeaa juoksijaa vaan on tultava tasatahtiin. Olenpa ollut myös sellaisissa kisoissa missä juostiin 100 m siten, että 50 metrin paikkeilla oli suunnan antaja, joka huusi radan numeroa. Samaan aikaan juoksi vain yksi juoksija törmäilyjen välttämiseksi. Eli huutaja huusi ”kolme-kolme-kolme-neljä-neljä-kolme-kolme”. Joissain tapauksissa suunnan antaja peruutti juoksian lähestyessä tai suunnan antaja vaihtui toiseen, joka oli maalin tuntumassa. Eli radan numeroa huudettaessa tiesi millä radalla on ja mahdollisuus pysyä suunnassa ja mennä suoraan. Pituushypyssä voi hypätä ilman vauhtia milloin ei kyllä lennä mihinkään, tai opeteltava vauhdilla ja askeleet milloin ponnistus osuu kohdilleen. Tässäkin voi käyttää suunnan antajaa, kuten kuulan työnnössä, keihään heitossa jne.

Kun uin altaassa uin yleensä rataköyden vieressä pitääkseni suunnan oikeana. Päädyn kuulee aika hyvin tai uidessa käsi osuu siihen. En varmaan ikinä ole törmännyt seinään satuttaen itseni siihen. Kilpaa uidessa päätyyn tarvitaan merkin antaja. Merkin antaja koskettaa uimaria selkään esim. kepillä, jonka päässä on pallo. Tällöin uimari tietää valmistautua käännökseen.

Hiihtäessä on etua, jos reitti on tuttu. Opashiihtäjä hiihtää yleensä edellä, tai jos on rinnakkaiset ladut, vierellä. Kilpailevat käyttävät jonkinlaista kaijutinmikrofonisysteemiä, eli oppaalla on suun edessä mikki ja selässä kaijutin. Tällöin ei tarvitse kääntää päätä sanoessa ohjeita hiihtäjälle, ja vauhti ei hidastu. Itse en ole moista systeemiä koskaan livenä nähnyt. Viime talvena hiihdimme jonkusen kerran avokin kanssa tuossa likellä olevalla ladulla. Ostimme huomioliivit, jotta kanssa liikkujat huomaisivat erilaisuutemme ja välttyisimme vaaratilanteilta. On olemassa myös opas- ja sokea-liivejä. Ehkä liivejä on hyvä käyttää myös jos harrastaa juoksemista tms.

Kuntosalitreeniä tehdessä tai kahvakuulaa heilutellessa mulla ei ole mitään ns. apuvälineitä tai mitään erityisempiä niksejäkään. Kuntosaliharjoittelussa mielestäni on tärkeää, että liikkeiden tekniikka tulee opeteltua oikein. Ja alussa ohjaus onkin todella tärkeää. Painoissa ei lue pisteillä kilomääriä, mutta useimmiten kohokirjaimin kuitenkin. Joskus ne on vaan niin koristeellisiksi tehty että on vaikea tunnistaa. Oikea järjestys, siisteys helpottaa hommaa kummasti. Ja isoilla julkisilla saleilla on kyllä oppaasta iso apu. Ei ole kiva nimittäin haahuilla laitteesta toiseen ihmisiin törmäillen ja kokeillen onkos tässä nyt vapaata 😀

Väitän liikunnan harrastamisen helpottuvan ja monipuolistuvan, jos näköä on jonkin verran jäljellä. Voit helpommin lähteä juoksulenkille, painua ryhmäliikuntatunneille jne. Toki heikkonäköisellä on omat vaikeutensa. Ryhmäliikuntatunneilla on päästävä tarpeeksi lähelle ohjaajaa, jotta näkee mitä pitää tehdä. Ja jos haluaa mallioppia katsomisen kautta on päästävä lähelle ja sekään ei aina riitä ja silloin on ohjattava/neuvottava kädestä pitäen. Palaute on tärkeää. Mutta heikkari pystyy treenaamaan monipuolisemmin eikä tarvitse opasta niin paljoa kuin täyssokko. Toki sokkonakin pystyn tekemään paljon itekseni, treenaamaan tutulla salilla tutuilla laitteilla, tekemään kahvakuulatreeniä, pilatesta, joogaa jne. Kunhan vain ensin liikkeet on opittu ja opeteltu huolellisesti. Ajan yksin spinningpyörällä kotisalilla, käyn koiran kanssa lenkillä, joskus jopa juoksemme. Nyt tosin ei. Menneenä kesänä juostiin avokin innoittamana kerran 😀 Joskus olen miettinyt, että ehkä haluaisin juosta enemmän, mutta sitä pitää kattoa sitten kun Harmaakuono on eläköitynyt ja uusi opas on valjaissa. Sauvakävelylenkki toteutuu muuten siten, että kiinnitän koiran valjaiden kädensijaan mustekalan ja lenkitän sen ympärilläni olevaan mustekalaan. Näin koira mahtuu kulkemaan edelläni ja minulla jää molemmat kädet vapaaksi. Sauvakävelylenkkejä yleensä teen jonkun toisen seurassa, jotta voin olla sen turvallisuudesta täysin varma.
Useasti meillä sokoilla ei ole yhtä hyvä tasapaino kuin näkevillä. Minulla ei ainakaan ole mikään huippu. Se ei näy normaalissa arkiliikkumisessa, mutta en pysty seisoskelemaan pitkiä aikoja yhdellä jalalla. Tasapainon pitämistähän helpottaa katse, kun katsoo jotain kiintopistettä… Se ei ole mahdollista, mutta onneksi tasapainoakin voi treenata. Meillä on itse asiassa tavallinen pyöreä tasapainolauta, jolla tulee ihan liian harvoin keikuttua. Pitäskin kaivaa se näkösälle muistuttelemaan olemassa olostaan. Judossa tuon huonomman tasapainon sai kokea ihan konkreettisesti. Niin kauan judo tuntui hauskalta kun ”nujuttiin” matossa, mutta siirryttäessä pystyyn ja harjoteltaessa esim. jalkapyyhkäsyjä, eipä kaverin tarvinnut kuin hiukan horjuttaa ja pyyhkästä, nurin! Mut judokin on ihan mielettömän hyvä koordinaation ja kehonhallinnan treenausmahdollisuus. Siinäkin tosin ohjauksella on iso merkitys siinäkin. On laji missä todellakin ollaan tiiviissä tuntumassa joka tapauksessa fyysisesti, joten judokalle ehkä sokean ohjaaminen ei ole niinkään hankalaa, näyttää kädestä pitäen asioita. Ainakin sellainen olo tuli judossa käydessäni.

No pyöräilemään sokkona en voi lähteä. Tarvitsen tandempyörän ja mielellään myös pilotin. Olenkin haaveillut omasta pyörästä ja olinkin jo sellaista tilaamassa Aviriksesta, Näkövammaisten apuvälinemyymälästä, mutta heillä olikin maahantuontivaikeuksia. Asia on nyt hautumassa ja harkinnassa mistä pyörän hankkia ja paljonko siihen olen valmis sioittamaan. Löydänkö innokkaan kaverin sitä kanssani polkemaan jne.

Erilaiset kunnon seurantamenetelmät tyyliin sykemittarit ja vastaavat ei valitettavasti tällä hetkellä ole saavutettavissa. Oman hankaluutensa tuottaa myös esim. kuntosaleilla olevat kuntopyörät, soutulaitteet ja vastaavat missä toimitaan hipaisunäppäimin ja on miljoona valittavaa ohjelmaa. Haaveena on puhuva sykemittari, ja siitä olen täälläkin avautunut. Mahdollisuuksia on tutkittu ja yksi olisi jonkinlainen älypuhelimen ja sykemittarin yhdistelmä erään firman kautta, mutta hinta-arvio on 1500 euroa uuden puhelimen ja puheohjelman kanssa. Kirpasee, kirpasee. Ja kun en tarkalleen vielä edes tiedä miten se systeemi toimii. Ja mulla on jo puhelimissa puheohjelma. Haluaisin pitää sen, koska siihen on siirtolisenssi vain 85 euroa, joka pudottaisi hintaa ainakin parilla sadalla. Uuden puhelimen hankinta on edessä joka tapauksessa lähitulevaisuudessa. Täällä on siis kova mietintä käynnissä. Eräs ystäväni sanoi/ehdotti voisinko ajatella tuota itselleni joululahjaksi. Hm… Houkuttelevaa, mutta haluanko puhuvaa sykemittaria niin paljon? Tiedän jo nyt, että jos homma toimii, haluan sen ja maksan sen ison summan toteuttaakseni unelmani. Silloin voisin seurata sykekehitystä, kaloreiden kulutusta jne. Se olisi ihanaa ja toisi varmasti lisäpotkua urheiluun.

Jos liikuntasuoritukseen tarvitaan ajastinta on olemassa puhuvia kelloja ja ainakin jossain vaiheessa oli sellainenkin kello missä oli ihan ajastintoiminto, joka esim luki sekunteja, minuutteja tms. Helpottaa spurttien teossa. Tällä hetkellä en tiedä tuon kellon saatavuudesta. Mulla se ei vuosia sitten kovinkaan hyvin toiminut. Pitäisikin katsoa onko se Aviriksen valikoimissa. Josko uudempi malli toimisi paremmin.

On olemassa myös puhuvia askelmittareita. Minullakin sellainen on. Puhuu englantia enkä ole koskaan saanut siihen opastusta. Se itse asiassa jötköttää tuossa pöydällä uuden pariston ostoa ajatellen ja Aa:n mut siihen perehdyttänee lähitulevaisuudessa. Että kyllä kaikenlaisia pieniä niksejä ja apuvälineitä on millä liikkuminen onnistuu hyvin, ja vähän jopa pystyy seuraamaan liikunnan tehoa/määrää esim. tuon puhuvan askelmittarin kautta. Ja oma mielikuvitus vaan kehiin aina kun jokin homma meinaa kaatua sokeuteen 😀 Useimmiten jokin niksi löytyy, että voi toteuttaa juttua ainakin sovelletusti. Pelaapa ne sokot jalkapalloakin käsittääkseni ihan paralympiatasolla, ite en kyllä siihen ryhtyis 😀 Koripallo yms. on ehkä niitä lajeja joita ei pysty harrastamaan. Olen koripalloonkin tutustunut sen verran, että tiedän millainen kori on mihin pallo heitetään ja olen jopa yrittänyt osua siihen laihoin tuloksin tosin 🙂

Mmmmmmm…. Mitähän vielä? Mitähän oleellista olen unohtanut? Toivottavasti tästä tekstistä avautui edes hivenen miten liikun, miten treenaan. Kysykää vapaasti, jos jokin oleellinen juttu jäi käsittelemättä tai epäselväksi. Yritän parhaani mukaan avata asiaa lisää. Ja lopuksi toivotan ihan jokaiselle iloa liikkumiseen. Siitä tulee niin mahtava olo!

Julkaistu

Pienenpieni historiikkini sokeudestani

Toppis edellisen postauksen kommenteissa pyysi omaa tarinaani ja se tulee tässä. En osaa kovin lyhyesti kirjoittaa, joten…

Synnyin 1160 g painoisena oltuani kohdussa kuuden kuukauden ajan. Yritin syntyä jo aijemmin, mutta taistelivat minun pysymään masussa. Äitini veriryhmä tuhoaa sikiön punasoluja ja kerta kerralta raskausajasta tuli haasteellisempi. Olin viides lapsi. Tyttö puuttui ja sitä kovin haluttiin. Vielä vatsassa ollessani minulta vaihdettiin verta
tms. Lopulta oli kuitenkin syytä mun päästä mailmaan. Noh, ettei homma kävisi helposti istukan ryökäle jämähti tielleni ja äiti joutui keisarinleikkaukseen. Mailmaan tuli pieni rääpäle pitkine sikiökarvoineen. Kädet ja jalat ovivat tikunohuet ja keskivartalo pullukka ja nuo mustat sikiökarvat koristivat kroppaani. Minut kiidätettiin happikaappiin elämää aloittelemaan. Henkiin jäämisestäni ei ollut aavistustakaan, olin kriittisessä tilassa pitkään. Äiti toipui leikkauksesta ja edellispäivänä kun hänen piti päästä kotiin tapahtuikin aikas kammottavaa. Suihkussa vatsa vain aukesi ja hätänapin painallus. Kiireesti leikkaukseen ja aikaa vähän. Vatsakalvontulehdus. Mahaan oli jäänyt pumpulituppo. Taistelimme molemmat elämästämme ja vieläkin porskutamme eteenpäin. Äiti makasi toista kuukautta tajuttomana sairaalassa ja lopulta herättyään ja parantumisen, elämänhalun sai vasta kun ”pakotettiin” peilin ääreen katsomaan ulkonäköä, joka ei tietystikään loistokas ollut letkuissa makaamisen jälkeen. Minä puolestani kasvoin happikaapissa ja alkoi näyttämään siltä, että henkiin jäädään. Äidille oli kerrottu keskoslapsen erinäisistä mahdollisuuksista saada ties mitä vammoja ja sairauksia. Näkövammaa ei kukaan muistanut kertoa.

Äiti kotiutui kahden kuukauden sairaalareissultaan juhannukseksi ja minä elokuussa siirryttyäni happikaapista lämpökaappiin ja sitten vasta kotiin. Kehittyminen oli muita hitaampaa ja jossain vaiheessa äiti alkoi huolestua. En ottanut, en yrittänyt ottaa katsekontaktia. En katsonut leluja, haroin käsillä niitä jne. Alkuun neuvolassa sanottiin, että ei kannata olla huolissaan jne. Äiti vaati kuitenkin lähetettä silmätutkimuksiin. Ja hetihän simmutohtori oli todennut tosiasiat. Kova pala nieltäväksi, mutta muita vammoja eikä sairauksia ei ollut siunaantunut. Elämä kuitenkin jatkui ja kasvoin muuten terveenä tyttönä.

Näin 10-vuotiaaksi oikealla silmällä vähän. Näin värit ja liikkumanäköä oli jonkin verran. En nähnyt kauaksi enkä tarkasti. Ihmiset tunnistin vaatteista, en kasvonpiirteistä. Mulla oli silmälasitkin, oikeat pullonpohjaversiot ja tyttömäisesti vaaleanpunasilla kehyksillä ja rusetilla, UUUUURRRH!!!! Laseista en oikeasti muista hyötyneeni. Ne painoivat korvantauksia, joten ne saattoi piilottaa keittiön tuuletusluukkuun 😀 Niitä etsittiin toista viikkoa eräänkin kerran. Pihapiirissä minua kiusattiin laseistani ja haukuttiin rillikalleksi tms. Äitini muistaa varmaan loppuikänsä… Hän valmisti ruokaa ja pihalta luistinradan suunnalta kuului hirveä huuto. Äiti lähti katsomaan. Makasin jääsohjossa mahallani ja kaksi muuta lasta hakkasi ja haukkui minua. Äiti keroo muistavansa miten näki tuolloin punaista ja miten vieraille lapsille teki mieli antaa selkään. Itse en tuosta muista onneksi mitään. Sen muistan kun pari poikaa halusi nostaa minua ilmaan ja laskivat ampiaisen päälle. Liekkö vahinko vai ei. Joskus sain lautakeinusta päähäni ja aivotäräyksen. Kaikissa leikeissä en tietenkään huonolla näölläni pysynyt mukana jne. Kyllä minulla on hyviäkin muistoja pihapiiristä: lettukestejä, erilaisia leikkejä ja kaveritouhuja. Ja osasin minä puolustautuakin – löin vuotta vanhempaa poikaa nenään ja siitä tuli verta. Kai hermostuin kiusaamiseen…. Isoveljeni oli ylpeä pikkusiskostaan. Noh, ehkä tuo ei ole ylpeyden aihe, mutta ehkä lapsen mailmassa poika sen ansaitsi.

Seitsenvuotiaana aloi tin koulun Jyväskylän näkövammaisten koulussa. Siellä oltiin viikot, joten aikas karu vaihe elämässä olla poissa kotoa niin kauan ennen sopeutumista.
Kotikaupunkini olisi sijoittanut minut apukouluun, joten Jyväskylä tuntui paremmalta vaihtoehdolta pitkästä matkasta huolimatta. Karuja oli ne sunnuntai-illat milloin koulumatkaa taitoin itkien, huutaen ja vastaan taistellen. Kärsin kovasta koti-ikävästä iltaisin ja öisin. Muistan miten itkin suureen ääneen vollottaen. Hiljalleen kuitenkin uudet kujeet, uudet kaverit tms. vei voiton. Olin avulias, halusin opastaa muita lapsia koululla, lapsia jotka eivät nähneet mitään tai muuten liikkuminen hankalaa.

Opettelin pistekirjoituksen, mutta opin myös tikkukirjaimet. Minulla oli näönkäytön ohjausta ja ehdin harjoitella kauno- ja tekstauskirjoitusta ennen lopun näön menemistä. En kuitenkaan enään muista kuin tikkukirjaimet. Tykkäsin piirtämisestä 😀

Huhtikuussa täytin kymmenen ja elämäni muuttui. Kesän aikana lomaillessani näkö alkoi heiketä ja syksyllä mennessäni kouluun huomasin näkeväni asiat harmaan sumun läpi ja paljon epäselvemmin. En kertonut tuosta kenellekään. En kotonani en koulussa. Kotona törmäilin kirjahyllyyn tms, mutta en myöntänyt. Koululla asiat eivät sujuneetkaan niin kuin ennen. Liikkatunnilla juoksimme 60 metrin matkaa. Olin keväällä taittanut sen tyyliin 11 sekunnin pintaan. Nyt menikin yli 20 sek. En erottanut radan reunaa, punaista tiilimurskaa vihreästä nurmesta ja siksakkasin. Tottahan ihmeessä liikkaopettaja huomasi jotain olevan pielessä. En taaskaan tunnustanut mitään. Kotipuolessa oli puolestaan vartin edestakaisella kävelyllä matka kioskille, josta joskus hain maitoa tms. Nyt en nänytkään oikeaa kohtaa mistä ylittää tie. Reissuun meni 45 min. En muista mitä kotona selittelin. Viimeinen niitti oli kun tulimme äitini kanssa jostain ja kävelin rivariasuntomme oven ohi. Tuolloin rattaat jo pyörivät ja seuraavalle tiistaille oli varattuna silmälääkäri. Äiti paasasi, että minun on kerrottava lääkärille näön heikknememisestä. No se oli niin ilmeistä ettei pahemmin tarvinnut selitellä tai yrittää peitellä. Muistan istuneeni tuolissa ja tarkoitus oli katsoa seinältä, taululta kirjaimia. Ei, en nähnyt mitä siinä oli ennen kuin taulu oli aivan nenäni edessä. Lääkäri kertoi lasiaisen eteen kasvaneen harmaan massan, joka estää näkemisen. Hän kirjottaisi lähetteen Meikkuun tutkimuksiin voisiko minua leikkauksella auttaa. Minä raivostuin, huusin etten halua leikkaukseen, että minua ei leikata jne. Pelkäsin moista ajatustakin, vaikka olisin voinut kenties saada näön takaisin.

Paria kuukautta myöhemmin äitini vei mut Meilahteen. Sieltä värilliset muistikuvat on jo aika heikot. Kuvittelin, toivoin käyväni siellä vain ja järkytys olikin suuri kun kuulin joutuvani jäämään yöksi. Istuin huoneessa ja söin maksakastiketta ja perunoita ja itkin. Äiti koitti lohduttaa minua. Ja muistan lääkärin lukeneen papereistaleikkausvastahankaisuudestani. Olin tutkimuksissa muutaman päivän ajan. Minua tutki monta silmäspesialistia ja kaikkien vastaus sama. Leikkauksesta ei olisi apua. Silmänpohjia ei pystytä vaihtamaan. Jos leikattaisiin todennäkösempää olisi proteesi kuin näön palautuminen. Eli, mitään ei ollut tehtävissä. Minusta tulisi sokea, joka ilmeisesti oli odotettavissakin.

Eli, kun lapsi syntyy keskosena ja jos silmien kehitys on vielä vaiheessa, happi tuhoaa silmänpohjia. Aikuisiällä olen ymmärtänyt, että huoneilman happi riittää. Ja nykyisin keskosvauvoille laitetaankin jonkinlaiset suojakalvot silmille syntymän jälkeen. Ja meitä keskossokkoja onkin paljon vähemmän. Siihen en ole oikein koskaan saanut vastausta miksi tuo hapen tuhoajaiset jatkuu vielä vuosia myöhemmin, miksi kasvaa jokin massa lasiaisen eteen???? Tämä ei kuitenkaan ole se tärkein juttu tarinassani, joten eteenpäin mars…

Tuon vuoden eli 88 jouluun mennessä voi sanoa, en nähnyt enään mitään. Joulusta ei ole värillisiä muistoja. En muista hirveästi surreeni tai edes pelänneeni sokeutumista. Ilmeisesti se leikkaus oli paljon suurempi peikko. En muista tunteilleeni asian kanssa. Murkkuiässäkään ei tullut sitä kapinointivaihetta tai vaihetta pakko olla niin kuin muut/normaalit, tavalliset ihmiset. Toki kärsin siitä ettei kotiseudulla ollut niitä näkeviä kavereita ja kesät olikin yksinäistä elämää äänikirjeiden ja pistekirjeiden parissa ympäri Suomea olevien näkövammaisten ystävien ja kavereiden kanssa. Juhannusta vietin äidin ja hänen miesystävänsä kanssa. Joskus se turhautti, kiukutti, vitutti. Voisin kuitenkin sanoa hyväksyneeni vammaisuuteni varhain, tai en ole ainakaan taistellut kiviseinää vastaankaan. Olen sokea ja se ei muutu mihikään. Minun on paljon helpompi elää kun hyväksyn sen ja elän elämääni täysillä eteenpäin. Toki vieläkin joskus turhauttaa kun haluaisi lähteä vaikkapa rannalle eikä saa silmiä mukaansa ja rantailu jää haaveeksi. Silloin inhoan vammaani, mutta onneksi fiilis yleensä menee aika pian ohi… Joka tapauksessa vammastani huolimatta olen työllistynyt, avoliitostunut, löytänyt harrastuksia, ystäviä, kokenut paljon hienoja asioita jne… Miksi siis jäädä kotiin suremaan, ei miksikään!

Näkövammojahan on hyvin erilaisia. Minulta kysytään monesti onko mailmani musta/pimeä. Koska olen nähnyt mustan ja pimeyden vastaus on ei. En näe mustaa enkä pimeyttä. Kuulostaa varmasti vaikealta hahmottaa eikä sitä pystykään. En ainakaan usko. Mutta olen sanonut, jos näkisin mustan/pimeyden silloin näkisin vastakohdan valkoisen/valkeuden. Mutta kun en näe mitään… En näe mustaa, valkoista, pimeää, valoa. Jos näkisin jotain niistä en olisi aivan täysin sokea. Minulla olisi valonerotuskykyä, saattaisin nähdä hahmoja. Ja niin pienestä näköjäänteestä voisi olla jotain pientä hyötyä. Mutta, en näe, niin en näe… Olen umpisokea niin kuin umpikuuro on umpikuuro. Ei kuule mitään, ei kerrassaan mitään… Ei edes hiljaisuutta…

Moni kysyy myös näenkö unia, näen. Joskus niissä on värejä, jos ei, joskus vaan tiedän värit vaikka en niitä fyysisesti unessa näe…

Mutta rakkaat lukijat nyt menen ottamaan melatoniini-napin ja kysykää jos teksti herätti kysymyksiä. En kavahda, enkä suutu, Muistakaa myös ettei tyhmiä kysymyksiä ole olemassakaan. No tai jos haluatte tietää miten onnistun pyyhkimään wc-toimituksen jälkeen, lasken osastoon tyhmät kysymykset. Äidiltäni on kysytty tuotakin joskus, miten selviän moisesta jne…