Julkaistu

Ykki muistoissa

Vielä kerran palaan rakkaaseen Harmaakuonoon. Ykki olisi täyttänyt menneenä lauantaina 15 vuotta, joka on hurja ikä. Siihen herra ei ihan jaksanut. Eli kuitenkin pitkän hyvän elämän.

Tänään on päivälleen kahdeksan kuukautta kun silitin Harmaakuonoa viimeisen kerran. Kohta vuosi vaihtuu. Aika kuluu nopeaan ja Harmaakuono säilyy muistoissain.

Keväällä tuskan ollessa suuri Ykin viimeisinä päivinä kirjoittaminen toi helpotusta. Niinpä naputtelin muistoja alkutaipaleestamme Ykin kölliessä jaloissani. Tekstiä en saanut kuitenkaan valmiiksi enkä koskaan tiennyt kirjoitankokaan. Silloin tällöin teksti on mielessäni kummitellut ja lopulta kirjoitin loppuun. Koetin valita sopivia kuvia, mutta alkuajoistamme minulla ei ole kuvan kuvaa, valitettavasti.

Mietin julkaisenko tätä vai en. Päätin julkaista, vaikka teksti on suurimmaksi osaksi tajunnan virtaa surutyön keskellä. Tekstiä voisi jäsennellä paremmaksi, mutta sen tunnetilan vuoksi mikä silloin oli en halua ronkkia tekstiä, olla kriittinen sille. Teksti on ollut minun tuskani helpottamiseen ja nyt se on teille muistoja Harmaakuonosta 🙂

YKKI
Synnyit joulukuussa 2001 Opaskoirakoululla Vantaalla. Minä asuin Leppävaarassa ja elämäni täyttyi maalipallosta ja mieleni perukoille oli hiipinyt ajatus opaskoirasta. Helmikuussa 2002 sinun viettäessä Hannelen luona pentuaikaa uskaltauduin puhumaan ääneen halustani hakea opaskoiraa. Sain kannustusta ja potkaisun persaukselle ja ryhdyin toimeen. Kevättalven aikana asiat eteni ja vappuaattona sain silloiselta Opaskoirakoulun toimistosihteeriltä soiton ja ilmoituksen olevani nyt opaskoirajonossa. Se oli jännää, mutta silloin en sinusta vielä tiennyt mitään. Jossain vaiheessa muutit toisen Hannelen perheeseen. Minä jatkoin elämääni Leppävaarassa.

Asuin yksiössä ja ajatellessani elämää siellä koiran kanssa kasvoi halu muuttaa isompaan asuntoon. Tieni vei Korsoon kaksioon keväällä 2003. Tuolloin olit puolitoistavuotias ja opiskelut työelämääsi alkaneet tai alkamassa. En enään muista tarkalleen, vaikka kouluttajasi sen minulle on kertonutkin. Joka tapauksessa syksyllä 2003 kävin esikurssin opaskoiran saantia ajatellen. Kävelin kahden hyvin erilaisen koiran kanssa. Pidin enemmän vauhdikkaasta meniästä. Käsittääkseni tuona syksynä sairastit pahan kennelyskän ja sen vuoksi jäit luokallesi, ja taisipa sinun villeydelläsi ja energisyydelläsikin olla osuutensa asiaan. Pääsit viettämään vielä hoitoperheeseesi joululomaa ja talvella 2004 opintosi jatkuivat ammattitaitoisen kouluttajasi Pekan kanssa.

ENSITAPAAMINEN
Eräänä maaliskuisena päivänä tiemme kohtasivat. Kouluttajasi Pekka oli soittanut minulle ja halusi tulla kokeilemaan miten sopisimme kanssasi yhteen kulkemaan. Olit kuulemma ”vauhtiraketti”, joten jännitin pysyisinkö vauhdissasi mukana. Muistan aina kun Pekka päästi sinut koulun auton takaa pois, pompit iloisena ja energisenä. Kuultuasi nimesi on pakko myöntää sen tuntuneen alkuun hyvin omituiselta, mutta veit sydämeni hyvin nopeaan iloisuudellasi. Lähdimme kävelemään ja olihan se vauhti erilaista mitä valkoisen kepin kanssa liikuttaessa, mutta pysyin mukanasi. Jossain vaiheessa potkaisin kiven vierimään ja sinähän koetit siitä innostua leikkimään. Sain komentaa sinut istumaan ja maahan. Tottelit tavattoman hienosti ja olin siitä todella vaikuttunut. Ylipäätään valloitit sydämeni sen lenkin aikana ja toivoin saavani sinut minua opastamaan. Pari päivää jouduin kuitenkin päätöstä odottelemaan ja voi sitä riemua Pekan soittaessa, että sinusta tulee opaskoirani. Muistan meidän puhuneen pitkään. Eihän minulla ollut koirista juurikaan kokemusta ja mielessäni miljoona kysymystä ja Pekka vastaili rauhalliseen tyyliinsä.

Vielä oli odoteltava reilu kuukausi, mutta jännitys ja odotus oli ihanaa aikaa. Välillä minua pelotti osaisinko huolehtia sinusta. Näin untakin, että en muistanut ruokkia sinua viikkokausiin. Nyt nuo unet hymyilyttää, sillä kyllä aina huolehdit siitä, että ruokasi sait. Ja taisinpa muistaa käyttää sinut tarpeillasikin, vaikka sitäkin murehdin osaisinko ja muistaisinko. Voi niitä pienen ihmisen pelkoja ja hassuja ajatuksia. Huhtikuu kului eteenpäin ja kansainvälisenä Opaskoirapäivänä Opaskoirakoululla tapasin sinut pikaisesti. Olin silloisen avustajani kanssa tutustumassa paikkaan ja vietimme mukavan jutteluhetken kouluttajasi kanssa. Käytiin katsomassa sinua. Hypit ja haukuit muiden koirien tapaan. Et ehkä tuolloin parhaita puoliasi näyttänyt. Olin siihen vähän onnistunut varautumaan, sillä vuotta aiemmin näin velipuolesi Neron vouhottavan samalla tapaa eikä siihen saanut mitään kontaktia niin kuin ei saanut sinuunkaan. Vielä oli nukuttava muutama yö ja juhlittava vappu pois alta ennen kuin aloitimme yhteistoimintakurssin Loma- ja kurssikeskus Onnelassa.

ENSINMMÄISET YHTEISET VIIKOT
Sinut tuotiin huoneeseeni ja olit iloisen riehakas. Huomasit kuntopalloni, josta olit valmis tekemään entisen, mutta kouluttajasi pelasti pallon turvaan. Jäimme hetkeksi kahden sinä riehakkaana ja minä hivenen arkana koetin ottaa sinuun kontaktia. Et pysynyt aloillasi vaan menit joka suuntaan kita ammollaan. Hetken kahden oltuamme sain valjaat käsiini ja ohjeistuksen miten ne yllesi puetaan. Oli todella hienoa, että heti alusta lähtien sai tehdä kaiken itse. Kulkumme suuntautui tarpeiden tekopaikalle ja takaisin. Iltapäivällä lähdimme ensinmmäiselle lenkillemme, jota kouluttaja kutsui Eino Leinon lenkiksi. Vedit aivan järkyttävästi, läähätit, kakkasit ja pissasit kävellessäsi. Olit hermostunut ja stressaantunut. Luotin kouluttajan sanaan, että ei tämä aina tälläistä tulisi olemaan ja oikeassahan Pekka oli. Lenkin varrella oli ihana lehtikasa, jossa tykkäsit piehtaroida ja olit kuulemma erittäin närkästyneen näköinen kun eräällä kerralla joku toinen koira olikin tehnyt tarpeensa Sinun lehtikasaasi.

Ensinmmäisenä yönä unihaukuit ja pelkäsin koko ajan, että sinulle tulisi tarve päästä ulos. Kävitkin tökkimässä muutaman kerran, mutta pysyin sinnikkäästi pedissäni. Ikimuistoinen hetki oli se kun aamulla lähdimme huoneestamme. Kouluttajasi, se tuttu ja turvallinen ihmisauktoriteetti seisoi käytävän toisessa päässä. Suorastaan lensimme hänen luokseen. Pekan rauhallisuus teki minuun syvän vaikutuksen. Hän ei huomioinut sinua vaan kehotti meitä jatkamaan ulos ja tarpeillesi. Jouduit jatkamaan matkaasi epävarman ja ehkä vähän arankin emäntäsi kanssa, joka koetti pitää valjaista kiinni epätoivoisesti.S iitä se ensinmmäinen kokonainen päivämme kuitenkin käynnistyi.

Yhteistoimintakurssimme aikana harjoittelimme liikkumista niin kaupungissa kuin maaseudullakin. Minusta oli kovin outoa kun en enään törmännytkään mainosstandeihin, roskakoreihin, polkupyöriin. Aivan kuin ne olisivat kadonneet. Ja miten kävelynopeuteni nousi hurjasti verrattuna valkoisen kepin kanssa liikkumiseen. Eräänä aurinkoisena aamupäivänä kävelimme Onnelasta Järvenpäähän. Etukäteen ajattelin, että reissuun menee vaikka miten kauan ja hämmästykseni oli todella suuri kun kouluttaja kertoi meidän olevan Järvenpäässä. Olimme kulkeneet reippaasti ja se tuntui mahtavalta. Tiesin nyt miksi todella olin halunnut opaskoiran, päästäkseni liikkumaan vauhdikkaasti.
(Vauhtia riitti vielä lenkeillämme 2011 kun vietimme lomaviikkoa Pertunmaalla)Ja sinä todella tarjosit minulle vauhtia. Teillä oli myös koppikaverisi Bentton kanssa tapana metkutella yhdessä. Harjoittelimme oven hakua. Olitte kulkeneet ovelle ties miten monta kertaa kurssin aikana, mutta nyt maleksitte vain oven ohi välittämättä mitä teiltä pyysimme. Ehkäpä jonkinlainen kokeiluvaihe oli alkanut. Onnelan pihapiirissä myös eksyttelitte meitä käyttäjiä samoina iltoina. Eksytyksiin kun vielä lisätään sinun valtava tarve hyppiä kaiken liikkuvan ja elollisen päälle, olin jo epätoivoinen. Seuraavana aamuna ennen kaupunkiharjoituksia lähdimme huoneestamme vasta ties miten monen uusiksi oton jälkeen. Uusinnoista oli apua, kuljit kaupungissa hienosti ja opastusilmettäkin oli nähtävissä. Se tuntui uskomattomalta. Miten koira saattoi hetkessä muuttua ihan erilaiseksi vouhkaajasta arvokkaasti kulkevaksi oppaaksi.

HARMILLINEN ALLERGIA
Kurssin aikana ravistelit paljon korviasi ja raavit itseäsi, joten aloitimme kotiutumisen heti eläinlääkärillä. Hiivatulehdushan korvista löytyi ja pääsin heti harjoittelemaan lääkitsemistäsi. Sinä vaistosit epävarmuuteni ja käytit sitä hyväksesi mennen tullen ja korvatippojen laitto kesti aina oman aikansa. Hiljalleen minä opin ja varmuuteni kasvoi etkä sinäkään temppuillut enään. Nuoruudessasi läpi kävimme monta korvatulehdusta eikä ihosikaan hyvin voinut. Kutisit paljon ja hilseilit. Syksyllä todettiin varasto- ja pölypunkkiallergia, joten kuivamuona pois ja tilalle riisiä, perunaa, lihaa, kalaa, kasviksia. Monesti herätit kummastusta kun rouskuttelit tyytyväisenä kupistasi raastettua kaalia masuusi. Sinua hoidettiin kortisonilla, joka pissatti hirmuisesti ja alkuun myös väsytti. Energisestä sydänten murskaajasta ei ollut jälkeäkään. Onneksi kortisonilääkitystä pystyttiin vähentämään ja lopulta se jäi pois kokonaan. Joinain talvina kovilla pakkasilla oli purkki haettava ja annettava lääkettä kutinaa helpottamaan. Erilaisista allergiareaktioista ei kuitenkaan täysin päästy eroon. Rakastit uimista ja hotspotti oli kesäisin tuttu vieras ja mitä vanhemmaksi tulit sitä herkemmin ihosi reakoi myös itikoiden pistoihin. Sait useasti lääkeshampoopesuja sekä hoitoaineita turkkiisi. Et kovin pitänyt suihkuttelusta ja pesemisestä, mutta suostuit kiltisti siihen. Hoitoaineen hieronta turkkiisi taisi olla miellyttävää. Samalla saivat lihasjumitukset kyytiä. Muuten välillä taisi olla fiiliksesi, että suutarin lapsella ei ole kenkiä. Useamminkin olisin voinut sinua hieroa. Sinä olit kuitenkin syy innostukseen opiskella koirahierontaa.

KOIRAKOKSI KASVAMINEN
Yhteistoimintakurssin jälkeen alkoi kotipaikkakoulutus. Jo kurssin aikana olimme käyneet tutustumassa ensinmmäisiin lenkkireitteihin kotikonnuilla. Muistan alkuun jännittäneeni kotipaikkakoulutuksessa ja pelkäsin epäonnistuvani kanssasi, mutta Pekka osasi rohkaista antaa vain virheiden tapahtua, jotta niitä päästäisiin korjaamaan. Päänvaivaa aiheutit minulle rouskuttelemalla tien varrelta jotain. Olin arka tunkemaan kättäni kitaasi asian selvittääkseni. Mielikuvituksessa kuvittelin ties mitä kunnes kerran suustasi roikkui pitkä voikukan varsi. Niinpä Pekalle kertomaan, että syöt niitä minua opastaessasi ja tapa saatiin hyvin kitketyksi pois. Ehkä se oli myös jonkinlainen sijaistoiminto. Varmasti sinuakin jännitti kulkea minun kanssani pitkin Mataria. Se tunne kun olimme onnistuneet yli neljän kilsan lenkin ihan kahdestaan, se oli todella mahtavaa. Hiljalleen kuljit aina vain pidempiä pätkiä paremmin ja paremmin. Kulkeminen kanssasi oli todella nautittavaa. Välillä tosin vedit liikaa, joka olikin se sinun heikko kohtasi. Intoa oli aina niin hirmuisesti ja välillä into muuttui vouhkaamiseksi. Rakastit myös vasten hyppimistä ja käden suuhun ottamista. Niitä ominaisuuksia moni vähän pelästyi, mutta useimmiten iloisuudellasi, ystävällisyydelläsi silti voitit aremmatkin puolellesi. Töitä tehtiin paljon hyppimisen ja näykkimisen karsimiseksi.

Rautatieasemilla sinulta katosi itsehillintä useasti täysin. Vouhkaamisella ja vetämiselläsi ilmeisesti koetit selvittää hälyisän ja ihmisiä pursuavan paikan. Kahdesti olisin voinut vaipua maan alle, sillä rakas Harmaakuono niin paljon minua hävetti. Ensinmmäisellä kerralla olimme Keravan asemalla äitini ja sinun kanssasi. Lipunmyynti tapahtui pienehkössä huoneessa, jonne tuli samaan aikaan muitakin asiakkaita. Sinähän innostuit hyppimään vasten. Lopulta sain sinut maahan ja äiti koetti selittää ihmisille ettei sinua tarvitse pelätä ja ettet tee mitään pahaa. Huh-huh, huokaus kun istuimme lopulta junassa. Riihimäellä opastit loistavasti asemalta äidilleni. Hämmästelimme miten pystyit muuttumaan niin totaalisesti riehkaavasta pölhöstä taitavaksi opaskoiraksi.

Rautatieasemat eivät tosiaan tainneet olla suosikkipaikkojasi. Toisella kertaa milloin olisin voinut vaipua maan alle oli Toijalan lipun myynnissä. Mennessämme ostamaan lippua, hyppäsit tiskiä vasten. Rauhoitut aika nopeaan, mutta muistan virkailijan kommentin ikuisesti ”Eivätkös opaskoirat ole yleensä koulutettuja?”En enään muista mitä siihen koetin selitellä, mutta silläkin kertaa selvisimme junaan ja kotiinkin.

Hyppiminen oli alkuun todella ongelma meillä. Kouluttajakin tuli asiaa ratkomaan eräänkin kerran Iirikseen. Et tietenkään silloin pomppinut loikkiasi ja taisi vähän turhauttaa meitä kaikkia kun ei päästy ongelmaan kunnolla käsiksi. Kouluttaja oli hommannut paikalle ihmisen hissiin, jotta todellinen tilanne syntyisi, mutta sinä et pompannutkaan. Jotenkin tiesit Pekan olevan jossain lähellä, vaikka hän piilottelikin itseään. Mutta eräänä marraskuisena päivänä Onnelassa pyyhkäsit ovesta sisälle minä valjaiden toisessa päässä touhua täynnä ja painelit suoraan kahvilan jonossa olevan Juhan luo, pomppasit häntä vasten. Voi poika minkä menitkään tekemään, hyppäsit opaskoirakouluttajaa vasten. Pääsimme Juhan ohjauksessa ottamaan uusiksi sisälle tulomme ja kahvilan jonoon menomme.

Olit aina rohkea eivätkä sinua hätkähdyttäneet tietyömaat tai isot työkoneet. Minusta isot aurat ja traktorit, kuormurit yms. tuntuivat aika pelottavilta ison kokonsa ja äänensä vuoksi. Lenkkireitillämme oli iso tietyömaa. Kuljit määrätietoisesti koneista välittämättä. Minua hirvitti, mutta päätin pysyä mukanasi rohkeana. Kouluttajan kuvailu varmasta olemuksestasi toi lisää uskoa selviämme työmaasta ja niin kävikin. Tuo kuvaa sinua hyvin. Et arkaillut haastaviakaan paikkoja. Ainoa mikä oli sinua hermostuttavaa oli paikat missä oli paljon ihmisiä. Silloinkaan et arkaillut, pikemminkin painelit eteenpäin vauhdilla päästäksesi tilanteesta mahdollisimman pian pois.

Vetäessäsi pidit kovaa röhkivää ääntä, josta sinut monet muutkin muistavat. Valitettavasti ääntä ei ole missään tallennettuna. Muistan kuitenkin miten hiljaisena aamuna ympäristössä kaikui sinun röhkiessä kuin sika. Jotkut sanoivatkin sinua opassiaksi. Usko vaan Ykki kaikella rakkaudella  Varttuessasi röhkiminen väheni eikä sitä enään moneen vuoteen kuultu, vaikka vetää jaksoit ihan loppuaikoihisi asti.

PUKUKOPPIELÄMÄÄ
Muutamana ensinmmäisenä yhteisenä vuotenamme jouduit viettämään paljon aikaasi urheiluhallien ja koulujen pukuhuoneissa. Pelasin maalipalloa ja sinun osasi oli tylsempi. Jouduit pukuhuoneessa olemaan kiinni valitettavankin pitkiä aikoja. Toki ottelupäivinä otteluiden välillä kävimme ulkoilemassa kuten myös leireillä treenien välillä. Pukuhuone-elo ei varmasti energiselle touhottajalle kovin kivaa ollut, vaikka paljon sait rapsutuksia kilpaillessasi opaskollegan Toven kanssa huomiosta. Molemmat sitä saitte niin pelikavereilta, valmentajilta, huoltajilta kuin tuomareiltakin. Noina vuosina vain kerran tapahtui se mitä kukaan ei koskaan haluaisi joutua kokemaan. Olit saanut pissavaivoihisi antibiottikuurin, joka pisti vatsasi toimimaan. Meidän treenatessa maajoukkueleirillä sinä pukuhuoneessa koetit hätääsi pidätellä. Hihnasi oli kiinni penkin jalassa. Sinä et hätääsi tehnyt siihen missä olit vaan raahasit penkin suihkuhuoneen puolelle ja teit ripulit sinne. Kun tulimme paikalle, olit tavattoman nolo poika, mutta paha olosi voitti nolouden. Oksensit pukuhuoneeseen. Valmentajamme Riikka pesi suihkulla ripulit suihkuhuoneesta ja minä siivosin pukuhuoneen puolelta oksennustasi. Minua hävetti, vaikka et varmasti hädällesi mitään voinut. Samalla minua säälitti, että et ollut päässyt tarpeillesi, vaikka olimme pois alle kaksi tuntia.

Vaikka pukuhuone-elämä ei varmasti niitä parhaimpia hetkiäsi ollutkaan, opastit minut aina reippaasti niihin. Joskus mennessämme Mikkolan koulun treeneihin, et halunnut näyttää käännöstä koulun pihaan. Kävelit ohi mielenosoituksellisesti. Sain sinut siitä kuitenkin kiinni ja kyllä se ovikin sitten löytyi.

Raunon tultuamme elämäämme pukuhuoneissa oleskelusi väheni huomattavasti. Jäit minun mennessäni leirille tai turnaukseen Raunon kanssa touhuamaan. Teit häneen vaikutuksen tottelevaisuudellasi. Menit tarpeillesi kun sinulle annettiin siihen mahdollisuus. Minulla oli hyvä mieli kun sinun ei tarvinnut aina olla turnauksissa ja leireillä pukuhuoneissa makoilemassa. Sait purkaa energiaasi hihnalenkeillä, olla ihan tavallinen koira.

Kisamatkojeni vuoksi olit jonkin verran hoidossa. Sinulla oli muutama vakiopaikka missä olit. Monta ihanaa tarinaa sain kuulla hoitopaikkojesi emänniltä ja isänniltä. Etpä kerran meinannut lähteä Hyvinkäältä kotiin. Kellit vain Artun vierellä, vaikka valjaita helistelin ja kutsuin sinua töihin. Toisaalla olit osallistunut aterian lauluhetkeen seisomalla laulajien rivissä ylväänä. Et sentäs alkanut laulamaan. Hoitopaikoissasi murskasit sydämiä monta, ainakin minulle on niin kerrottu. Iloinen persoonallisuutesi ystävällisellä virneellä saa Ykki ihmeitä aikaan.

RAKKAUS LUONTOON
Koin kanssasi monta upeaa luontoelämystä. Kesällä 2006 tepsuttelimme Parikkalassa rajan pinnassa piikkilanka-aidan viertä pitkin. Oli kuumaa, läähätit ja röhkit. Silti menimme reippaasti. Haistaessasi veden tuoksun villiinnyit täysin ja laiturilta koetit päästä väkisin veteen. Tarkoitus oli mennä veneeseen ja vastarannalla pääsit vilvoittavaan veteen. Samaisessa kuussa vietimme viikon Lapissa Kiilopään maisemissa vaeltaen. Sinä jaksoit vetää päivästä toiseen. Ehkä viimeisinä päivinä vähän ylämäissä hyydyit. Porojen jäljet tekivät sinut aivan hulluksi, herkuttelit variksen marjoilla opastaessasi. Tauot käytit todella lepäämiseen. Silloin et pyrkinyt marja- tai paska-apajille, mutta heti kun teimme lähtöä liikkeelle olit taas valmiina poukkoamaan. Olit silti niin suloinen. Yösi nukuit teltassa jalkopäässämme. Et ylimääräisiä liikahdellut, et raapinut itseäsi. Ulkoilma sopi sinulle loistavasti.

Rakastit luontoa ja metsässä liikkumista. Siltä minusta tuntui alusta alkaen. Päästessäsi luontoon olit todella elementissäsi.
(Kaunissaaressa 2011 esittelit löytämääsi laudan pätkää meren rannalla. Uit kuin nuoremmatkin opaskaverisi)Vauhtia ja intoa riitti. Jos olit vapaana, kannoit keppejä, kirmailit edellä. Koskaan et kuitenkaan mennyt liian kauas. Hyvin harvoin kadotit näköyhteyden meihin ihmisiin. Jaksoit pitkään kävellä pitkiäkin kävelylenkkejä vielä vanhuuden päivinäsikin. Lenkin jälkeen kyllä uni maistui. Lumikenkälenkeillä kuljit edellä touhukkaana, vasta pari vuotta sitten aloit upottavaa hankea välttelemään. Ilmaisit uikahtamalla, että on liian raskasta. Tunnuit aina tietäväsi rajasi mihin pystyt ja mihin et. 10-vuotiaana ollessamme Raunon vanhempien luona et malttanut pysyä sisällä hetkeäkään meidän hiihdellessä lähialueella reilun kilsan latua pitkin kierros toisensa perään. Jolkotit vierellämme keppi suussa. Tuolla viikolla laihduit ja kotiin päästyämme olit niin väsynyt ettet jaksanut syödä.
(keppi suussasi pysyit ladun vierellä uskollisesti)

Paria vuotta aiemmin koimme Kuusamossa yhdessä 35 asteen pakkasen. Kävelit todella reippaasti mökiltä talolle reilun kilsan matkan. Taisipa tassujasi paleltaa. Kun pakkanen lauhtui 20 asteeseen lähdimme pulkkamäkeen. Juoksit pulkkamme rinnalla kepin kanssa ja koetit pelastaa meitä. Haukuit pulkalle ja kiihtyvälle vauhdille. Meillä oli hauskaa.

OPASKOIRASTA ELÄKELÄISEKSI
Ikäsi karttuessa siedit aina vain huonommin ja huonommin hellesäitä ja oli tarkkaan mietittävä kesäisin jaksamistasi.
(2013 Riksussa koirapuistossa lämpimänä kesäpäivänä)Mökillä oli viilentävä lampi ja siellä lotasit välillä liikaakin. Siellä olit kuitenkin elementissäsi, joten tuntui todella kurjalta pitää sinua kiinni ihottumien vaivatessa sinua. Viileämmällä säällä liikuit reippaasti eikä ikääntymistäsi silloin juuri huomannut. Hiljalleen tuli kuitenkin aika milloin sinun eläkkeelle siirtymistäsi aloimme suunnittelemaan. Päädyimme, että et enään opastaisi kesällä 2013, vuonna milloin joulukuussa täytit 12 vuotta. Itse elin valtavissa tunnemyllerryksissä tuona keväänä ja sinä vaistosit sen. Välillä tulit luokseni ja painauduit lähemmäksi, niin liki kuin ikinä pääsit. Siinä oli jotain uudenlaista tunnetta. Välillä minusta tuntui, että sydämeni murtuu. Lopulta tuli päivä milloin Oton ensivisiitti tapahtui. Tutustuitte toisiinne ja lähdin Oton ja Jannen kanssa kokeilulenkille. Tuntui hirveältä jättää sinut Raunon kanssa ja pukea toinen poika valjaisiin. Toisella kerralla osoitit mieltäsi. Raunon oli otettava sinut luokseen kylppäriin, jossa ajoi partaansa. Sinä ulvoit ja hakkasit yläkerran porttia tassuillasi. Palatessani et ottanut minuun mitään kontaktia. Vasta illalla hait sydäntä särkevästi läheisyyttä minulta. Voi, en minä sinua jätä rakas ystävä. Olimme päätöksemme tehneet, jäisit luoksemme eläkepäiviäsi viettelemään.

Toukokuussa tuli se päivä milloin kävelin kanssasi viimeisen kerran valjaat ylläsi. Linnut lauloivat, minulla tunteet pinnassa. Eteisessä riisuin hitaasti työvermeesi ja halasin sinua lujasti. Ymmärsit hetkessä olevan jotain. Olit siinä niin rauhallisesti ja annoit minun tunteilla rauhassa. Ehkä et kuitenkaan ymmärtänyt ettet koskaan enään pukisi työvermeitä yllesi. Kovasti niihin koetit aluksi sukeltaa minun lähtiessäni Oton kanssa liikkeelle. Otit kuitenkin hienosti uuden tulokkaan vastaan. Olitte kaveruksia lähes kolmen vuoden ajan. Pidit itse huolta, että Otto ei rohmuaisi ahneena tyyppinä ruokaasi. Osasit ilmaista, jos leikki äityi liian riehakkaaksi. Oton rakastamasta painimisesta et niin välittänyt, mutta voi niitä kepin vetoja murraten mökin pihassa.(Syyskuu 2013, ensinmmäinen syksy milloin et enään työvermeitä yllesi pukenut)

Sinä murrasit niin onnellisena aina leikkiessäsi. Toit köysilelun ihmisten käteen kertoen, että nyt voitaisiin vetää. Teit sitä ihan viimeisiin viikkoihisi asti. Vaikka aloit hiipumaan ja valtava rasvapatti haittaamaan liikkumistasi mielesi pysyi nuorena ja energisenä. Leikkihetket eivät tietenkään kerrallaan kovin kauaa kestäneet, mutta halusit leikkiä sitten pienemmissä erissä.
(Jouluna 2011 sait oman pikkuveljeksi ristityn pehmolappiksen, josta riitti iloa sinulle pitkäksi aikaa, vaikka nujuutit sitä paljon.)

Olen onnellinen, että sait olla luonamme myös eläkeaikasi. Luopuminen työminuudestasi otti koville, mutta selviydyimme siitä molemmat. Minusta tuntuu, että olen luopunut sinusta kahdesti. Ensin koirakkoudestamme ja nyt huhtikuussa kokonaan. Pelkäsin päivää milloin olisi luopumisen aika ja miten siitä selviäisin. Olin kuitenkin tehnyt itselleni selväksi, että en halua sinun kärsivän. Ja kun se aika tuli, sydän täynnä surua mutta vielä täydenpänä rakkautta olin vierelläsi kun nukuit rauhallisesti pois.
Nyt muutostasi tähtien kotiin on tasan kahdeksan kuukautta. Suru on vaihtunut kauniisiin ja onnellisiin muistoihin sinusta. Joskus iskee kaipaus kova, mutta niin sen kuuluukin olla. Tassun jälki sydämessä elämä on jatkunut ja niin varmasti myös sinä olisit tahtonut. Liian pitkäksi aikaa ei voi jäädä suruun ja kaipaukseen, mutta muistoja kukaan ei ota minulta pois.

Julkaistu

Paralympiahuumaa

20 vuotta sitten Atlantan paralympialaisten jälkeen noin kuukauden päästä näytettiin tunnin televisiossa koostelähetys kisoista. Sydneyn kisojen aikaan puolen tunnin koosteita taisi tulla peräti kaksi kisojen aikaan ja kolmas taas yli kuukauden kisojen päättymisen jälkeen.

Nyt kisoja voi seurata päivittäin useamman tunnin ajan televisiosta ja Yleareenalta ja vieläpä suorana. Pitkä matka on kuljettu ja suunta on ollut oikea. On ollut käsittämättömän upeaa kun on voinut seurata kisoja realiajassa. Vihdoinkin vammaisurheilu on saanut sitä arvostusta mitä pitääkin ja minkä se ansaitsee. Kyse ei ole mistään höntsäilystä vaan kilpailu on kovaa. Urheilijoiden on treenattava määrätietoisesti päästäkseen tavoitteeseensa. Vamma tuo omat lisähaasteensa niin harjoitteluun kuin jossain määrin arkeen ylipäätään. Ponsoreita on vähemmän kuin ns. terveillä urheilijoilla ja monen onkin tehtävä myös töitä vaikka kilpailisikin korkeimmalla huipulla. Ponsoreiden kiinnostuksen herättämiseen tarvitaan näkyvyyttä, jota vammaisurheilu ei ole aina saanut. Nyt kuitenkin suunta on oikea. Arvostus on noussut. Tulevaisuudessa varmasti muutos antaa aina vain paremmat mahdollisuudet myös vammaisurheilijalle.

Vammaisurheilussa on paljon luokkia eikä luokittelua ole välttämättä helppoa ymmärtää. Onkin hienoa, että Paralympia-sivustolta löytyy aiheesta infoa. Hienoa on myös, että Yle:n asijantuntijakommentaattori Tuomas Törrönen avaa asiaa selostuksissaan ja kommenteissaan. Ihmetystä monesti herättää luokkien paljous, mutta myös vammatasoja on useita. Ei ole oikein, että esim. henkilöt joilla on selkäydin vamma korkeudella mikä vie jalkojen toiminnan ja henkilöt joilla vamma on korkeammalla vaikuttaen keskikropan toimintaan kilpailisivat samassa luokassa. Kilpailu ei olisi tasavertaista. Tai jos näkövammaisissa täysin sokea juoksisi heikkonäköisen kanssa samassa sarjassa. Heikkonäköisellä on paremmat harjoittelumahdollisuudet tehdä ainakin osa harjoituksista itsenäisesti ilman opasta. Sokealla opas on oltava paikalla, jotta harjoittelu sujuu turvallisesti eikä sokean urheilijan tarvitse olla varuillaan. On siis täysin perusteltua luokkien paljous. Joskushan niitä yhdistelläänkin, tällöin on jonkinlainen hyvitysjärjestelmä, josta en tiedä sen enempää.

Minulle tärkein ja rakkain laji on ehdottomasti maalipallo. Miesten otteluita olenkin seurannut tiiviisti ja nytkin odottelen tämän illan USA-matsin alkua. Torstai-iltana pötköttelin äidin luona peiton alla Suomen avausottelua seuraten SUORANA. Se tuntui upealta, vähän myös uskomattomalta. Valitettavasti miesten kisat eivät ole suomalaisittain sujuneet toivotulla tavalla, mutta eiköhän tänään kelkka käänny suuntaan oikeaan.

Myös maalipalloilijat luokitellaan, vaikka sillä ei ole samanlaista merkitystä esim. yleisurheilulajeihin verrattuna. Säännöissä ei ole tyyliin kentällä oltava aina yksi täysin sokea tms. Pelatessa ei ole väliä onko luokitus sokea, vaikeasti heikkonäköinen tai heikkonäköinen. Otteluissa pelaajien silmät ovat aina peitetty, jotta ei pysty hyödyntämään jäljellä olevaa näköään. Sokea saattaa jopa olla etulyöntiasemassa siinä ettei kentän hahmottaminen muutu lasien tullessa silmille. Vaikutusta on enemmän mielestäni harjoittelussa. Sokkonakin pystyy paljon tekemään asioita yksinkin, mutta esim. mallioppiminen on pois laskuista. Toki ei mallioppimen välttämättä käy heikkonäköiseltäkään helposti, mutta sokeaan verrattuna helpommin.

Oman maalipallourani lopetin yli viisi vuotta sitten. Tuolloin kuvittelin tosin jääväni tauolle kuulohuolien ajaksi. Paluuta kentille ei kuitenkaan enään tapahtunut. Siihen on varmasti monta syytä, mutta vieläkin vuosien jälkeen mieleen nousee paljon muistoja oman uran varrelta. Ja nyt kun kisat ovat iholla, tulevat minun kotiin en jää kylmäksi. Muistoja nousee pintaan, niitä fiiliksiä voittojen hetkillä ja maistellessa tappioiden karvasta kalkkia.

Tunteiden moninaisuudesta huolimatta olen todella iloinen vammaisurheilun saamasta huomiosta. Toivon mahdollisimman monen katsovan edes tovin huippusuorituksia vammaisurheilukentiltä. Se saattaa olla todella silmiä avaavaa. Ja uskokaa vain miten tärkeää tämä huomio on meille, jotka olemme erilaisia valtaporukkaan verrattuna. Toivottavasti nämä kisat taas murtavat edes hiukan ennakkoluuloja ja parantaa asennevammaisten eloa.

Lopuksi heitänkin kysymyksen: millaisia ajatuksia vammaisurheilu teissä herättää ja miksi?

Julkaistu

Kesäkuulumisia :)

Matkalla mökille ostin laatikon mansikoita ja niitä putsatessa muistui mieleen äidin tarina asiakkaasta, joka osti mansikoita ja seuraavana päivänä tuli vihaisena valittamaan mansikoiden olleen pilaantuneet. Äiti oli ollut kummissaan ja saanut kuulla asiakkaan putsatessa marjoja hänen käsiensä värjääntyneen punaisiksi 😀 Niinpä taisi minullakin värjääntyä kantoja poistaessani :D:D Mutta mansikat olivat makeita, kiinteitä ja tuoreita. Taisipa omaan suuhun livahtaa ainakin litra mansikoita.

Perunamaalla potut aloittelevat kukintaansa ja varhaispottupenkissä kukkivat jo, joten tällä lomapätkällä päästään herkuttelemaan oman maan perunoita. Myös musta- ja punaherukat kypsyvät varmastikin viikon aikana kuten myös karviaiset. Niitä onkin paljon. Yrttipenkistä pinaatista on jo eka sato kerätty ja tammenlehtisalaattiakin maisteltu. Basillika, rukola, persiljia ovat jääneet todella pieniksi, mutta herne kasvaa hyvin. Viime perjantaina pistelin tukikepit ja langat niille. Tomaatit kepitettiin jo kesäkuun lopussa.

Vietimme viime viikon mökillä kahden ystävämme vieraillessa täällä. Ti-to – välillä saimme seurata Oton ja sen työtoverin Aidan relausnujuamisesta. Koirat jatkuvasti painivat, kirmasivat Harmaakuonon niitä komentaessa, ja yrittipä vanhuskin välillä leikkiin mukaan ryhtyä etenkin jos koirilla oli keppi vedossa. Se onkin melkoinen näky ja kuulu kun kolme koiraa repii samaa keppiä jokainen eri suuntaan 😀

Lauantaina saapui Viki-opas emäntänsä kanssa. Nytkin leikkimistä riitti. Suoranaista painimista oli aika vähän, enemmänkin ajettiin toisiaan takaa. Siinä koirien touhuja seuratessa vaihdettiin ihmisten kesken kuulumisia, uitiin, syötiin grilliruokaa, saunottiin ja istuttiin nuotiolla. Päivät meni vauhdilla ja molempia ystäviä oli ihanaa tavata ajan kanssa. Sunnuntaina olikin väsymystä ilmassa, sillä istuimme Tiinan kanssa nuotiolla pitkälle yöhön. Tänäkesänä tuo nuotio on ollut ystävien juttelupaikka ja todella toimiva sellainen 🙂
Kyllähän viikon aikana saatiin myös hommia tehdyksi; avokki leikkas nurmikon ja poraili pari kiveä kiviporallaan mun laittaessa marjapensaisiin linnunpelättimiksi foliosuikaleita ja kepitellessä herne jne.

Kaupungissa viivyin sunnuntai-illasta tähän päivään. Aamulla pääsin pitkästä aikaa ajelemaan tandemilla, ei edes pikkusade tahtia haitannut. Tehtiin Virvan kanssa tunnin lenkki 14.3 km. Ihanaa oli päästä liikkumaan! Heinäkuun liikkumiset ovat olleet todella vähissä. Onneksi maalipallohuuman keskeltä pääsin kuun alussa Lauran kanssa hikoilemaan kuntosalille ja spinnupyörän selkään.

Mutta näinä viikkoina mökkeilyn lisäksi on mahtunut paljon mukavia asioita. Kesäkuun viimeisenä lauantaina lähdimme Silmukkasiskojen kanssa Tallinnaan. Sääkin oli meille suosiollinen kuten myös ystäväni polttariseurueelle. Tallinnassa kiertelimme vanhassa kaupungissa pääosin pienesti shopaten. Istahdimme aurinkoiselle terassille viinilasillisille, jonka jälkeen tallustimmekin syömään. Aterian jälkeen vain kuljeskelimme ja kävimme joissakin lankakaupoissakin. Yhtäkään lankaa en ostanut. Niitä on nurkissa niin paljon ja kun tämä neuloosi on viettänyt hiljaiseloa, ei mitään järkeä ostaa uusia lankoja ennen kuin neuloosi oirehtii taas. Tosin nyt olen tehnyt jonkin verran kauluria, vielä kolme levennyskerrosta ja välikerrokset, mutta loppusuoralla ollaan.

Tuo lauantai oli pitkä päivä. Treffattiin satamassa 7.15 ja kotona olin kahdelta yöllä, sillä lähdin vielä polttariseurueen illan viettoon. Joimme sankarin kotona kuoharia ja kävimme puistossa istuskelemassa. Päivällä aiemmin polttarisankari pukeutui penisasuun ja kulki Bride-kulkueessa, nautiskeli herkkuja lahtelaisessa ravintolassa ja oluita oluttapahtumassa. Heidän palatessaan Lahdesta minut napattiin kyytiin ja keskustassa hengailun/biletyksen sijaan minulle sopi puistoilu mainiosti. Seuraavana päivänä oli taasen väsyä ilmassa ja syksyinen sadesää. Oton ja Aidan nujuamista (koira meillä hoidossa) oli viihtyisää seurata ja ihanaa nähdä niin onnellinen morsian polttaripäivästään hakiessaan koiransa kotiin.Seuraavana lauantaina vietettiinkin häitä maaseudun rauhassa. Juhla oli rento ja ihanasti hääparin näköinen. Oli huippukivaa tutustua uusiin ihmisiin ja nauttia kesäillasta.

Halusin ostaa juhlaan uuden mekon. Ostin mekon, jossa vaalea pohja ja sinisiä kuvioita. Tahdoin myös uudet juhlakengät ja ostin elämäni ekat kiilakorkokengät ja kylläpä ne oli tukevat kävellä, vaikka olivatkin korkeat korot 😀 Meikäpätkälle tuli lähes kymmenen senttiä pituutta lisää. Tuona vaateshoppailupäivänä tapasin Marjan. Söimme Silvopleessa herkullisen kasvisaterian. Kierreltyämme lähialueella käyden mm. Ekolossa palasimme jälkkärille. Söin elämäni ekan raakakakkupalan, tiramisuherkun ja hyvää oli. Oli myös aika kallis, jos vain palan kokoa katsoo, mutta tuhtia täyttä tavaraa ja vieläpä terveellistä.

Maanantaina vietimme ihanan illan juhlien Lauran synttäreitä Silmukkasiskojen kesken. Laura oli leiponut herkullisen gluteeinittoman juusto-rahkakakun, NAM ja nam! Ja kyllähän me neulottiinkin, kuulemma kuvatodisteita on 😀 On siis kädet tehneet muutakin kuin pistänyt herkkuja suuhun 🙂 Seuraavaa Silmukkasiskomiittiä ei ole sovittu, mutta toivottavasti pian. Syksylle on suunnitelmia mm. Tampereen kädentaitomessut ja shoppailupäivä Porvoossa.

Viime postauksessa olin maalipallohuumassa, josta kai olen aika hyvin selvinnyt. Toki edelleen harkitsen menisinkö kokeilemaan miltä pelaaminen pitkästä aikaa tuntuu. Mm-kisat pelattiin päätökseen 5.7. Suomen miesten pelatessa Brasiliaa vastaan loppuottelussa. Brasilia oli tyly kisaisännille vieden ottelun tylyin numeroin 9-1. Mutta Riion paralympialaisiin paikka tuli, joten varmasti sinne jäi nälkää ja kovasti. Eipä siis muuta kuin kovaa treeniä jatkossakin!

Julkaistu

Tunteiden viikko – Maalipallon mm-kisat

Tällä viikolla pelataan Espoon Tapiolassa maalipallon mm-kisoja. Huomenna alkavat pudotuspelit. Otteluita Tapiola-hallista on voinut seurata suorana Yle Areenalta ilman selostusta. Huomenna lähetys tulee selostuksen kanssa lukuun ottamatta kahta naisten puolivälieräottelua. Selostusosuus alkaa Suomen miesten ottelusta Kiinaa vastaan 13.30. Selostajana Jouko Vuolle ja asiantuntijakommentaattorina Tuomas Törrönen. Finaalit nähdään lauantaina Yle Areenan lisäksi televisiosta kakkoselta. On todella hienoa, että vammaisurheilua ja upeaa lajia maalipalloa näytetään Yle:n kanavilla. Ymmärtääkseni pitkin viikkoa on nähty myös Urheiluruuduissa pätkiä Espoon kisanäyttämöltä. Jos et ole vielä lajiin tutustunut, tee se heti huomenna Yle Areenalta alkaen klo 11.00
http://areena.yle.fi/tv/2316275>
Ja lauantain suoraan nettilähetykseen 9.20-15.00 linkki on
http://areena.yle.fi/tv/2316276>
Jos haluat tutustua joukkueisiin, uutisiin, aikatauluihin yms. ne löytyvät tapahtuman omilta sivuilta: www.goalball2014.fi
Maalipallon historiasta, säännöistä, Suomen sarjatoiminnasta jne. voit lukea puolestaan www.maalipallo.net-sivustolta.

Itse pelasin maalipalloa aktiivisesti 1996 syksystä kevääseen 2011, joten lajista ehti tulla minulle todella tärkeä vuosien mittaan. Koskaan minusta ei tähteä noussut ja kannoinkin monissa arvokisoissa ehkä sitä raskainta roolia – vaihtopenkillä istujan roolia peliajan jäädessä joihinkin minuutteihin turnauksessa. Minulle oli kuitenkin kunnia-asia kantaa rooli aina niin ettei omat tunteeni (pettymys itseeni, turhautuminen, alemmuuskompleksit yms.) näkyisi muille joukkueen jäsenille. Töitä tehtiin joukkueen parhaaksi ja minun oli oltava valmis mihin vaan tilanteen niin vaatiessa ja siihen ei omat mörköni saaneet vaikuttaa. Varmasti märehdin ja tuskittelin asiaa monta kertaa ihan liian paljon pääni sisällä lopulta kuitenkin aina selviytyen uudestaan ja uudestaan. Välillä se oli hyvin raskasta ja itsensä kanssa taistelua. Maalipallo oli kuitenkin minulle enemmän kuin harrastus. Nautin pelaamisesta, itsensä haastamisesta, treenaamisesta. Ja nyt Suomessa MM-kisat!
Miksi sitten lopetin pelaamisen, olihan kotikisat tulossa… Ne jotka ovat kirjoitteluani jo pidempään seuranneet tietävätkin syyn – kuulon heikkeneminen. Räpiköin vielä kaudella 2010-11 Suomen sarjassa ja maajoukkuevalmennuksessa helmikuulle asti. Lopulta oli kuitenkin hyväksyttävä tosiasia EN KUULE riittävästi voidakseni pelata. Halu oli olemassa, mutta paljonko iloa joukkueelle pelaajasta, joka ei kuule lajissa, jossa kuulo on ehdoton edellytys. Ei ollut vaihtoehtoja kamat komeron perukoille odottamaan aikaa parempaa. Mielessäni ajattelin, että tämä on vain tauko ja korvaleikkauksien onnistuessa palaan lajin pariin.
Mutta kuinkas kävikään… Sitä päivää ei vain tullut, vaikka kuuloni puolesta se olisikin voinut olla mahdollista. Alkuun tuntui elämä tyhjältä, viikonloput vapaina, ei turnauksia ei leirejä. Arki-iltaisinkaan ei mitään tekemistä kun en mennyt treeneihin. Sosiaalinen elämäkin tuntui olevan kadoksissa. Tuolloin talvella 2011 tunsin jopa yksinäisyyttä. Pohdinkin tuolloin paljon sitä miten hallitseva maalipallo elämässäni olikaan noina viitenätoista vuotena ollut. Hiljalleen kuitenkin tajusin elämän jatkuvan ja paljon muutakin touhua olevan. Ja mikä parasta sain kuuloni takaisin, silti ei Hepaa maalipallokentillä näkynyt. Toisenkin korvan leikkauksen jälkeen vielä mielessäni suunnittelin meneväni treeneihin kokeilemaan miltä pelaaminen tuntuu, mutta yht’äkkiä vuosi 2012 olikin jo pitkällä ja kentän valloitus edelleen tekemättä. En pysty sanomaan miksi niin kävi. Hiljalleen vieraannuin lajista enkä enään muistanut kotimaan sarjaturnausten ajankohtia, joukkueiden kokoonpanoja jne. Ja yht’äkkiä MM-kisat ovat täällä!
Maanantaina seurasin ensiksi Suomen miesten ottelun Tshekkiä vastaan Yle Areenalta. Oli jännä turnauksen avaus Suomen hävitessä maalilla. Istuin tässä tietokoneeni ääressä nappikuulokkeet korvilla ja kuuntelin pelaajien liikkeitä, pallon liikkeitä, heittoja, yleisön mylvintää… Elin mukana joka solulla. Ja naisten Turkki-matsissa kärsin joukkueen mukana. Peli ei vaan kulkenut. Pelien jälkeen olin henkisesti väsynyt ja tajusin jotain… vaikka en ole lajin parissa ollut kolmeen vuoteen, en nähnyt livenä yhtään ottelua, en koskenut pelivälineeseen, en ole ollut maalipalloilijoiden kanssa paljoakaan tekemisissä, vuodet pyyhkiytyi jonnekin ja Hepa ja maalipallo kuuluu yhteen – ainakin tämän viikon 😀

Tiistaina olin itse kisapaikalla ja fiilis yleisössä oli aivan mahtava. Ensiksi Tapiola-hallissa pelattiin miesten ottelu Suomen ja Espanjan välillä. Istuin katsomossa lumoutuneena fiiliksestä ja siitä, että olin paikanpäällä. Suomen miehiltä ottelu alkoi loistavasti. Mattila tinttasi ekalla heitolla pallon Espanjan maaliin!!! Suomi johti jo 3-0 ja ottelun lopussa Espanja onnistui kahdesti kaventamaan, mutta upea voitto miehille! Tunnelma katossa, ihmiset iloisia ja tuttavia mukavaa moikkailla.

Siirryimme Summa-halliin, joka on paljon pienempi ja sitä myöden ehkä tunnelmaltaan vielä tiiviimpi. Istuimme alimmalla penkkirivillä, joten olimme likellä pelikenttää. Huh, miten naisten peli herättikin kaipuun pelaamaan ja ottelua seuratessa järkyn levottoman olon. Jos edellispäivänä elin joka solulla netti-tv:n äärellä nyt elin jo solujen puolikkaillakin. Naiset pelasivat Usaa vastaan ja taistelivatkin ekan erän hienosti. Valitettavasti toisessa erässä loppupuolella tuli repsahdus ja Jenkit vei ottelun nimiinsä 7.2.
Noiden parin tunnin aikana tuli tuttuja tavattua ja halattua 😀 Voipuneena lähdimme jatkamaan matkaa. Kävimme syömässä ja teellä ennen kuin itse pääsin hikoilemaan. Menin Lauran kanssa kuntosalille ja spinningtunnille. Salilla tehtiin keskivartalolle ja yläkropalle lihaskuntoliikkeitä ja spinningtunnilla nostatettiin sykettä ja hikoiltiin, Aivan mahtavaa!!! Kotiin päästyä olo oli väsynyt mutta onnellinen. Siitä huolimatta unimatti unohti minut ja kuuntelin pitkälle aamuyöhön Saharan tytär-nimistä kirjaa. Aamulla matkasin ekokampaajalle murehtien etten ehdi katsomaan naisten Saksa- ja miesten Algeria-otteluita netti-tv:stä. Nyt kuitenkin hiukset ovat värjätty ja leikattu. Ja kotona sainkin kuulla molempien joukkueiden voittaneen ottelunsa. YES!!!
Päivä sujahti koomaillessa parin tunnin yöunilla. Jouduin perumaan (sattui sieluun) tandempyörätreffitkin, tylsyys!!! Kuudelta parkkeerasin itseni taas tietokoneen ääreen vahtaamaan naisten ottelua Venäjää vastaan. Ottelu pelattiin Summa-hallissa, joten ei netti-televisiointia. Onneksi Facebook-sivulle ottelun kulkua maalien muodossa päivitettiin paitsi 2-2 tasoituksen jälkeen ei pitkään aikaan tullut viestin viestiä 🙁 Ja meikä päivittää ja päivittää hermorauniona sivua :D:D Ottelu olisi ollut elintärkeää voittaa jatkoa ajatellen, mutta lopulta Venäjä vei 4-3 ja voi sitä harmituksen määrää.
Tänään en asiakkaiden vuoksi ehtinyt seuraamaan naisten Japani-ottelua ja nähdessäni tuloksen 4-0 Japanille, iski hurja harmitus/ahdistus. Suomen naisten ottelut turnauksessa olivat päättyneet 🙁 Olen itse ollut vastaavassa tilanteessa 2006 mm-kisoissa ja tiedän miten hirveää se on!!! Ja nyt minua on harmittanut koko illan ja taas tajuan jos kerran maalipalloilija niin sitä on aina. Se jokin palo on minussakin edelleenkin. En voi muuten tuntea näin voimalla kaikkea tätä. Ei monet muistot vuosien varrelta tulvisi lujasti mieleeni… Nyt vaan toivon naisten joukkueelle kaikkea hyvää tulevaan. Mutta Suomen miehillä turnaus on vielä kesken. Illalla pelasivat tiukan Iran-matsin, joka päättyi tasuriin. Päivällä aiemmin Jenkki-peli sujui presidentin läsnäollessa voitokkaasti. Ja huomenna puolivälierissä vastaan asettuu Kiina. Ei muuta kuin kohden mitaliotteluita ja varmasti se kirkkain on kaikkien suomalaisten toiveissa. Siihen joukkueella on täydet mahdollisuudet, joten annetaan vain Hepan tunteiden maalipallosaralla yhä lennellä ja niiden muistojenkin tulvahdella mieleen. Paljon, paljon upeaa olen lajin parissa kokenut ja paljon vuosien varrella saanut arvokisaroolistani huolimatta. Ja josko vielä joskus kävelen komerolle ja sieltä perukoilta kaivan varusteet esille ja käyn kokeilemassa miltä se pelaaminen ihan oikeasti vuosien tauon jälkeen maistuu, katsotaan…

Ps: Valokuvat 1.7.2014 Suomi-Espanja- ja Suomi-Usa -otteluista. Valitettavasti jostain syystä naisten ottelukuvat ovat epätarkkoja, mutta silti halusin laittaa ne tänne…

Julkaistu

Mistä olen ylpeä?

Tammi-helmikuun vaihteessa täällä oli blogiarvonta ja tuolloin sain kaksi kysymystä. Toiseen vastaaminen on jäänyt, joten eiköhän ala olla aika vastata 😀

Karhutar kysyi
”Mistä tekemästäsi / saavuttamastasi
asiasta olet erityisen ylpeä?”

Kysymys on vaikea minunlaiselleni itsekriittiselle ja vaatimattomalle ihmiselle. Minun pitäisi varmastikin kirjoittaa olevani ylpeä mm. paralympiaedustuksestani, EM-mitaleista vuosien takaa. Olenhan toki varmasti jollain tasolla saavutuksista ylpeäkin, mutta samalla muistutan itseäni etten juurikaan kentällä pelannut kyseisissä turnauksissa. Ja taas minun pitäisi muistaa, että jokainen on joukkueessa tärkeä ja se vaihtopelaajan rooli vasta helvetin raskas onkin kantaa. Ehkä siitä olen ylpeä, että tuon raskaan roolin pystyin kantamaan vuosia hyvin, vaikka välillä tuntui mailma kaatuvan nurinnarin oman turhauman ja tuskan vuoksi. Mölyt pysyi mahassa ja purkautui itsekritiikkinä ja alemmuuskomplekseina kisareissun jälkeen. Mutta reissuissa pysyin kasassa! Siitä olen ja saan olla ylpeä. Toki mielelläni ylpeilisin pelillisillä onnistumisilla paljon mielummin.

Saan tekemistäni käsitöistä hyvää palautetta, sanotaan neulejäljen olevan hyvää jne. Siitä voisin kai olla ylpeä, mutta taas kriittinen Hepa astuu toteamaan töiden olevan vaan yksinkertaisia tekeleitä. Ei tarpeeksi kuvioita, raitoja. Ovat vaan jotain helppoja perusräpellyksiä… Olen kuitenkin ylpeä käsityöharrastuksestani. Se on hieno harrastus. Siinä näkee omien kättensä jäljen, voi antaa itse tehtyä lahjaksi tai muistamiseksi. Se tuo hyvää ja lämmintä mieltä.

Isossa porukassa olen aika hiljainen, ehkä jopa ujo. Opaskoiratapahtumia järjestäessäni ja kerhoja vetäessäni olen tullut rohkeammaksi ja rohkeammaksi puhumaan isolle porukalle. Olen ylpeä siitä, että osaan organisoida kerhotapahtumia ja viemään ne työryhmän muiden jäsenien kanssa läpi. Äänimäärä Opaskoirayhdistyksen hallitukseen yllätti ja hämmensi, mutta ei tuonut ylpeyden tunnetta.

Ammatistani olen ylpeä, vaikka jotkut vähättelevätkin sitä eivätkä pidä sitä oikein minään.  Hierojana voin auttaa ihmisiä, helpottaa heidän oireitaan, olla mielen keventäjänä. Voin tarjota asiakkaalle hänen tarvitsemansa ikioman hetken vain hälle itselleen.  Nykyään on aina kauhea kiire, joten luonani voi pysähtyä ja hetkeksi antaa kiireen hellittää.  Teen mielestäni arvokasta työtä monella tapaa, vaikka en ole korkeakouluja käynytkään.

Minun korvaan sana ”ylpeä”  antaa negatiivisen kaiun, vaikka tässä kysymyksessä varmastikin haettiin sitä positiivista ylpeyttä eikä niinkään  sitä negatiivista. Sitäkin kun valitettavasti ihmisillä on enempi ja vähempi…

Mutta lopuksi toivotan Akun tervetulleeksi blogia lukemaan ja olen ylpeä teistä kaikista 47:stä lukiasta ja myös teistä, jotka ette ole rekisteröityneet.

Julkaistu

Ystävät ja kaverit

Kolmenkympin paremmalla puolella on jo oppinut tosiasian: elämässä ystävä- ja kaveripiiri muuttuu vuosien varrella. Toiset pysyvät pitkään elämässä, toiset taas vaan piipahtavat siinä ja katoavat syystä tai toisesta. On surullista menettää ihmisiä elämästään, mutta kuljemme monesti vain eri suuntiin ja arjen keskellä yhteydenpito jää. Toisten kanssa tavatessa juttu jatkuu siitä mihin edelliskerralla on jääty, pitkäkin tauko vain katoaa väliltä. Se kai on sitä oikeaa ja kestävää ystävyyttä. Joskus ystävyys voi olla tiivis, vaikka kestääkin vain hetken elämässä.

Kun olin allekouluikäinen leikin pihapiirin lasten kanssa. Toiset hyväksyivät vammani, toiset vältteli sen vuoksi. Kun kävin koulua Jyväskylän näkövammaisten koulussa, kaveri- ja ystäväpiiri muuttui. Pihan lapset jäi ja koulun kaverit tuli tilalle. En enään mahtunut pihapiirin jengiin, olinhan arkipäivät kaukana kotoa, joten hiljalleen näkevät kaverit hävisivät. Lomilla se tuntui kaikkein pahimmalta, olishan ollut koko kesä aikaa touhuta muiden pihan lasten kanssa. Leikin itsekseni ja jonain kesänä minun luonani kävi tyttöporukka jostain ystäväpalvelusta. Heistä ei kestään tullut oikeaa kaveria tai ystävää. Jopa ala-asteikäisenä koin touhun keinotekoisena ja jonain velvollisuustapaamisina.

Jyväskylässä onneksi kavereita ja ystäviä riitti, isommaksi kasvaessa aloin kaipaamaan kavereita, jotka olivat integroituneet normaaleihin kouluihin. Tutustuminen tuntui vaikealta, mutta onneksi kirjeenvaihto auttoi asiaa. Koin itseni laitostuneeksi heidän rinnallaan ja jotenkin vammaisemmalta kuin he. Silti heistä on vieläkin ystäviä jäljellä. Emme tapaa usein, mutta kun tapaamme ystävyys on matkassa. Se tuntuu hienolta.

Ammattikoulussakin ystävä- ja kaveripiiri muodostui näkövammaisista. Minulla ei ollut yhtään näkevää kaveria saatika ystävää. Se tuntui pahalta ja monesti mietin minussa olevan jotain pahasti vialla. Järjellä ajatellen missäpä niitä näkevien kanssa olisi päässyt ystävystymäänkään. Harrastukset kun näkövammaisten joukkuepelissä maalipallossa, ja muu vapaa-aika opiskelutovereiden parissa.

Opiskeluiden jälkeen vapaa-ajasta vuosi vuodelta maalipallo nappasi isomman osan, ja siellä pelaajat oli pääsääntöisesti näkövammaisia kuten itsekin. Heidän kanssaan touhuilimme toki paljon muutakin kuin vain pelasimme tai treenasimme. Maalipallokavereista/ystävistä suurinosa katosi minun jäätyä lajista pois reilu pari vuotta sitten. En itsekään osannut pitää yhteyttä heihin. Alkuun tuntui kovin tyhjältä, jopa yksinäiseltä, vaikka lähimmät ystävyyssuhteet olivatkin säilyneet ja kestävät edelleen.

Toki matkan varrella on ollut lyhyitä kaveri- tai ystäväsuhteita näkeviin ihmisiin. Vasta viime vuosina tilanne on kuitenkin muuttunut. Opaskoiratouhujen kautta tutustuin pariin ihanaan ihmiseen. Heidän kanssa tapaamme muutenkin kuin opaskoirien merkeissä. Välillä tarvitsen apuja milloin mihinkin, ja pelkäsin menettäväni heidät jos ”vaadin liikaa” pyynnöilläni. En ole menettänyt ja toivon heidän pysyvän elämässäni vielä vuosikymmeniä eteenkinpäin.

Rakkaan harrastuksen lopettaminen oli kova pala, ja kuten aiemminkin kirjoitin, elämä tuntui tyhjältä. Toisen korvan leikkauksen jälkeisellä sairaslomalla löysin käsityöt. Pitkäaikainen ystäväni maalipalloajoilta lähtien toi harpun ja lankaa. Pitkäaikainen asiakkaani, josta on tullut ystävä vuosien varrella suunnitteli käsityötapaamista viime keväänä ja käsityötuokioiden myötä syntyi Silmukkasiskot. Minulla ei ole siskoa, mutta koen tiivistä ystävyyttä, vilpitöntä välittämistä Silmukkasiskojen kanssa touhutessa. Heistä on tullut siskoja ja ystäviä minulle. Nykyään uskallan aina vain rohkeammin kysyä neuvoa tai apua käsityöhöni iskiessä ongelma. Tapaamisissa kaikki kyselevät ja neuvovat toisiaan. Toivottavasti minäkin voin tuoda Siskoille edes joskus jotain uutta tietoa tai antaa neuvoa jossakin. He antavat minulle niin paljon, haluan antaa samalla mitalla heille. Samoin toki kaikille muillekin ystävilleni riippumatta olivat he näkeviä tai näkövammaisia.

 On jännää huomata miten tilanne on muuttunut. Vielä joitakin vuosia sitten kaikki ystäväni oli näkövammaisia. Muistan vielä kesällä 2011 kirjoittaneeni täälläkin aiheesta näkevien ystävien vähyys. Nyt minulla on myös näkeviä ystäviä, ja heidän kanssaan tällä hetkellä yhteydenpito on tiiviimpää kuin näkövammaisten. En usko sen johtuvan vammattomuudesta/vammaisuudesta, luulen vaan, että nykyiset harrastukseni vaikuttavat asiaan, eikä se vähennä näkövammaisten ystävien merkitystä tai arvoa. Olen edelleen sitä mieltä, että molempia tarvitaan. Ja ystävyyttä ei mitata sillä onko näkevä vai näkövammainen. Se on epäoleellista ystävyyden tai kaveruudenkin syntyessä ja kestäessä.

Olen onnellinen, että nyt minulla on ystäviä niin näkövammaisissa kuin näkevissä ihmisissäkin. Nyt olen siinä elämäntilanteessa, jota olen toivonut. Muutoksen myötä uskon minusta tulleen rohkeampi touhuamaan myös näkevien mailmassa. En ole enään se ”pelkkä” vammainen muiden vammaisten keskellä. Enkä myöskään laitostunut nuori vammaisten keskellä. Olen aikuinen nainen, joka elää elämäänsä ja pääsääntöisesti nauttii siitä ilman alemmuuskomplekseja. Jos sellainen alemmuusfiilis iskee, se onneksi talttuu melko nopeaan. Vielä kun voittaisin pelon ja jännityksen opiskella näkevien kanssa, se mahdollistaisi englannin opiskelun. Toki se vaatii myös, että luotan itseeni ja siihen, että jopa minä voin oppia vieraan kielen. Vielä joskus ilmottaudun kurssille, se päivä tulee vielä! Voitan pelot ja möröt 😀

Julkaistu

Passiivinen tupakointi lenkkipoluilla

Myönnän, nyt NIPOTAN
Ja myönnän senkin, että PAHAKS on päässy, mut ku…
ÄRSYTTÄÄ!!!
ONKO PAKKO, JOS EI TAHO olla lenkkipoluilla passiivinen tupakoitsija???
Valitettavasti välillä KYLLÄ!

En ala saarnata tupakan terveysvaikutuksista enkä  mitään omien keuhkojeni turmeltumisesta passiivipoltosta. Se tupakan katku ei vaan kuulu lenkkipoluille minun mielestäni. Ehkä siinä koiraa ulkoiluttaessaan on mukavaa poltella kaikessa rauhassa tai rupatellessaan seuralaisensa kanssa. Kyllä ymmärrän, että jossainhan se tupakka on poltettava eikä voi kieltää sitä tekemästä esim. lenkkipoluilla. Onhan se jo kielletty niin monessa muussa paikassa. Ja tottahan toki mun on helppo valittaa asiasta, ihminen joka ei ole moista koskaan edes maistanut. Mutta kun kuntoilu, liikunta, urheilu, treeni – NE EI VAAN KUULU tupakan kanssa yhteen!
Joo, ei kaikki kuntoile, treenaa, urheile kävellessään lenkkipoluilla.
Ja vastaavasti on niitä tupakoitsevia urheilijoitakin, eli ei se niin mustavalkoista ole…

Jotenkin tänään ”kuppi meni nurin” kun törmäsimme tupakan katkuun reilun tunnin aikana moneen eri otteeseen. Kun ärsyynnyin moisesta jäin samalla miettimään olenko tullut niuhottavaksi paskaksi keski-iän kynnyksellä olevaksi akaksi. On se minua ennenkin tympässyt. Ja olen kokenut paljon ”pahempaakin”. Olimme vuosia sitten Kreikassa maalipalloleirillä. Harjoittelimme salissa, jossa lämpötila varmasti hipoi yli 40 astetta. Ovet oli auki, sisään tulvi raskas pakokaasu, jonka lisäks isäntämme huoltojoukot ja valmennus polttelivat ketjussa kentän laidalla. Tuollainenhan ei Suomessa kovin nopeaan tulisi kysymykseenkään, mutta siellä ilmeisesti varsin tavallista. No muutenkin tupakointikulttuuri oli siellä juuri tuo, poltetaan missä ja milloin vaan. Ei kukaan kysynyt mahtaako joku kärsiä tästä. Eipä muuta kuin pelaamisesta nauttimaan. Silloinkin mietin miten ei tilanteeseen kuuluva se röökin haju olikaan.

Mut joo, tupakka on persiistä ja sen katku… Ehkei siitä nyt tämän enempää. Lenkillä oli onneksi muuta ja paljon mielenkiintoisempaa. Kiertelimme tuolla ulkoilualueen sisälle tehdyillä lenkkipoluilla. Harmaakuono opasti innokkaasti, näytti polkujen haarautumiset, merkkasi sillat ensin minun parilta pudottuani 😀 Harmaakuonon puolustukseksi sanotaan, sillan leveys oli ehkä 30-40 cm, mutta pienellä treenillä opastus niidenkin suhteen tarkentui. Olimme reissussa Gps-matkamittarin mukaan 1 h 20 min, kävelimme 6 km, keskinopeus 4.5km/h, nopeimmillaan 5.9km/h. Maastossa nopeus vähän putoaa ja olihan tuossa parit meikäläisen rönyämiset silloilla ja Harmaakuonon hädätystauot. Olen tuosta Gps:stä tosi innoissani ja näemmä tykkään tilastoista 😀

Huomaatteko, meikäläisen 300. postaus on jo ihan nurkan takana. Aika likellä on myös 30 tuhannen blogini näyttökerrat, joten taitaa olla aika suunnitella arvontaa 😀
Kannattaa pysyä tarkkana ja vihjaista muillekin.

Julkaistu

1. Lontoo: judotunnelmia- ystävää kannustamassa

Jälleen ”matkaraporttini” tulee osissa.
Valitettavasti kuvia ei ole vielä käytettävissä, mutta tässä menomatkasta ja parilta ekalta päivältä kuulumisia ja fiiliksiä, jotka vietimme paralympialaisjudoa seuraten.

Keskiviikkoaamuna (29.8.) yhdeksäksi ekokampaajalle, joka värjäsi hiukseni kasvivärein ja lopuksi leikkasi ne. Onneksi tavarat oli lähes pakattuna, joten kotona viimeiset matkavalmistelut (ruokailu, suihku, käsimatkatavaroiden pakkaus) ja avokin ja Harmaakuonon halimista.
Lentomme oli lopulta lähes neljä tuntia myöhässä, mutta ihmeen kivuttomasti aika kentällä kului. Saimme 12 euron kupongit joilla ostaa ruokaa hyvityksenä lennon myöhästymisestä. Kävimme vetäsemässä salaatit, ostamassa vettä ja pikkupurtavaa koneeseen. Vihdoin ennen yhdeksää kone nousi lentoon ja matka kohden Gatwickin lentokenttää saattoi alkaa. Kauan odotettu ja etukäteen hehkutettu Lontoon matka oli nyt todellista.
Kolmen tunnin lennon jälkeen kiirehdimme hakemaan matkatavaramme ja junaan, joka veisi meidät Victorian asemalle, jossa Aa odotti miehensä kanssa meitä. He olivat hakeneet asuntomme vuokraajalta avaimen ja vieneet meille iltapalaa. Myös vuokraaja oli täydentänyt kaappeja, joten meitä odotti hedelmiä, leipää, croisantteja, teetä, tomaatteja tms. Aivan ihanaa ja huomaavaista. Ei totisesti yhdeltä yöllä olisi ollut kiva lähteä etsimään syötävää. Koska metrojen kulku oli siltä yöltä loppumassa AA oli hankkinut meille taksikyydin, jolla huristeltiin asunnolle kiitollisina tietoisuudesta iltapalasta ja puhtaiden lakanoiden väliin pääsystä.
Aamulla reippaina ylös ennen kahdeksaa, sillä Harringaymista, jossa asuimme ExCel-hallille matka-aikaa oli varattava minimissään 90 min. Ensin menimme junalla yhden pysäkin välin, jonka jälkeen vaihdoimme metroon. Ja metroakin vaihdettiin vielä kahdesti. Heti päästiin siis kiinni lontoolaiseen elämään; metroasemilla kävelyä, portaita portaiden perään. Metrot ja junat kulkivat niin tiheään ettei niitä juurikaan tarvinnut laiturilla odotella.
Vaikka metroja ei tarvinnut odotella, olimme ExCelilla katsomossa jälkeen yhdentoista. Judomatsit olivat jo alkaneet. Aikaa meni matkan loppupäässä metroasemalta hallille siirtymisessä, vaikka ne oli vierekkäin. Ihmisiä oli paljon, tuhansia, joten ei siellä niin vaan paineltu eteenpäin, vaikka liput oltiinkin ostettu. Noh, kiirekin oikeastaan loppui siinä vaiheessa kun saimme tekstarin, ettei suomalaisjudoka pysty ottelemaan niskavamman vuoksi. Varmasti urheilijalle niitä vaikeimpia päätöksiä jättää kisa kisaamatta, mutta terveys ennen kaikkea! Jani olisi otellut -66 kiloisissa. Kyllähän tuo tieto fiilistä ja latautuneisuutta toki laski, mutta istuimme judoa seuraamassa kaikesta huolimatta. 
Mukanamme oli entinen naisjudoka, joka on ollut huipulla 80-luvun alussa, mutta opiskelut ja työ vei naisen kilpauralta pois. Myöhemmin hän valmensi naisten maalipallojoukkuetta mm. 92 paralympialaiskultaan Barceloonassa. Sen jälkeen on noussut huipputuomariksi kansainvälisellä tasollakin. Ei judokaan kokonaan elämästä kadonnut, on ollut mukana nostamassa judoa näkövammaisten harrastukseksi ja valmentanut Kallungin Jania. Meillä ei olisi voinut olla parempaa asiantuntijaa, joka kertoo mitä otteluissa tapahtuu. Hänen eläväisyytensä, eläytymisensä oli jo niin mahtavaa seurattavaa, että aika kului siivillä. Toki itseäni hiukan helpotti, että olen judoa harrastanut vajaan vuoden.
Yleisössä oli kaiken ikäisiä ihmisiä ja paljon sellaisia, jotka eivät olleet judoa koskaan nähnyt. Otteluiden alkaessa skriinillä näytettiin mitä judo on ja selitettiin mikä tarkoittaa mitäkin. Yleisö eli mahtavasti etenkin Britti-ottelijan astellessa matolle. Isäntämaan judokan voittaessa paralympiapronssia yleisö räjähti. Pakko oli istua hetki kädet korvilla.
Otteluissa oli kolmen tunnin tauko ennen illan finaaleja. Tauolla söimme salaatit ja kuluttelimme aikaa. Ottelut alkoivat neljältä ja halliin jonotus aloitettiin jo ennen kolmea. Se oli uskomatonta miten paljon väkeä riitti. Tuolloin otteluiden jälkeen jäimme katsomaan vielä palkintojen jaon, vaikka Väsymys tosin painoi raskaana, sillä matkustus ja vähäiset yöunet veivät veronsa. Lopulta ennen kahdeksaa pääsimme kotimatkalle, jossa reilu tunti vierähtikin. Syömään mihinkään ei jaksettu lähteä. Tehtiin entisen judokan kanssa tonnikalamunakasta.
Perjantaiaamuna jälleen ajoissa ylös, sillä halusimme olla hyvillä paikoilla suomalaisnaisjudokan Päivin astellessa ensikertaa tatamille. Ja ehdimmekin hyvissä ajoin ja toivomillemme paikoille. Jouduimme tovin otteluiden alkamista odotellakin. Toisaalta hyvä niin, sillä Aa ehti näkemään judon esittelyvideon, joka helpotti varmasti seuraamista. Siinä odotellessa tunnelma oli jännittynyt. Kyllä ystävänsä puolesta näemmä voi jänskättää ihan huolella. Ekassa ottelussaan Päivi kohtasi Brassi-ottelijan ja valitettavasti ottelu ei vanhentunut montaakaan sekuntia kun Päivi lensi ipponin arvoisesti ja ottelu päättyi. Sellaista judo vaan on.
Näkövammaisjudo ei muuten oikeastaan eroa näkevien judosta kuin, että ottelijoilla pitää olla koko ajan ote. Näkeväthän kilpailevat jo siitä kumpi otteen saa. Sokeilla ei tule varoitutksia/huomautuksia, jos menee pois ottelualueelta. Heikkonäköisillä varoitukset tulee kuten näkevillekin. Judokissa on merkit ottelian sokeudesta, jotta tuomarit tietävät sen. Voi olla myös kuurosokeita milloin merkintä puvussa on erilainen, ja tällöin tuomarin tulee näyttää aina käteen tuomionsa.
Päivin tappion harmituksesta huolimatta ottelut jatkuivat ja ottelutauko tuli aikanaan. Tauko käytettiin taas ruokailuun ja jonottamiseen. Nyt istuimme muutaman muun suomalaisen kanssa ja Päivin tullessa keräilyotteluun turkkilaista vastaan sisuuntuneena aamupäivän lennosta, huuto oli melkoinen. Yleltähän judoa tuli netistä suorana ja siellä oli kaiketikin kommentoitu, että kannustusta riittää. Nytkään ottelu ei kauaa ehtinyt vanheta kun Päivi lennätti vastustajansa voiton arvoisesti ja me saatiin huutaa. Nainen otteli itsensä pronssimatsiin, ja huh miten syke nousi pronssiottelijoiden tullessa tatamille. Kannustus oli valtaisaa ja Päivillä ottelu espanjalaista kokenutta kehäkettua vastaan alkoi hienosti hyvällä heitolla, jonka ansiosta pääsi johtoon. Valitettavasti kuitenkin ottelu päättyi käsilukkoon espanjalaisen hyväksi. Joka tapauksessa hienoa ja ennakkoluulotonta meininkiä. Ääni käheänä huutamisesta iso harmitus ottelun jälkeen. Paikalla oli kuitenkin mahtava olla, sillä kokemus oli huikea Päivihän otteli -63 kilosissa.
Seurasimme ottelut loppuun, mutta ei jääty enää palkintojen jakoon. Lähdimme kotimatkalle. Taaskaan ei jaksettu syömään mihinkään, joten kaupasta haukipihvit ja salaattiainekset, nam! Hyvää!
Ilta vierähti kämpillä. Katselimme jotain paikallista kanavaa, josta tuli paralympialaisia aamusta iltaan. Kaipasimme maalipalloa, mutta sieltä tuli lähinnä kaikkea mitä isäntämaan urheilijat olivat päivän aikana tehneet ja miten menestyneet. Judohallilla selvittelimme myös mahdollisuutta hankkia lippuja maalipallo-otteluihin, mutta saamamme tiedon mukaan niitä sai vaan ja ainoastaan netistä. Aa kertoikin paikallisten kritisoineen lippusysteemiä. Myöhemmin kuulin kyllä väitteen, jonka mukaan lippuja olisikin saattanut saada ostaa paikan päältä. Noh, siinä vaiheessa se oli jo myöhäistä. Miesten kullan voitto jäi siis näkemättä. Mutta, toisaalta päivät oli täynnänsä ohjelmaa muutenkin, joten turhaa nyt jossitella jälkikäteen.  Onneksi tulostiedottaminen toimi hyvin meidän touhutessa kaupungilla, joten ei hätää. Upeaa kuitenkin, että maalipallossa palattiin 16 vuoden jälkeen kultakantaan. Naiset sijoittuivat neljänneksi.
 Ja te jotka jaksoitte loppuun asti, ymmärtänette miksi tämä tulee osissa 😀
Hepa kun ei osaa kirjoittaa lyhyesti :O
Julkaistu

Haikeuttako vai tahto takaisin kilpakentille???

Tultiin aamulla tänne mökille ja ei kyllä upeampaa säätä olis voinu toivoa mitä nyt on, aurinko paistaa jopa kuumasti eikä tuuli suhise puissa. Harmaakuono on jo lammessa lotrannut ja multakasassa möyrinyt. Nyt rouskuttaa tyytyväisenä keppiä suurimmat energiat purettuaan. Me nautittiin ulkona teet ja nautiskelu jatkuuu roskien polton merkeissä.
Mulla Lontoon matka lähestyy, joten tällä viikolla vähän matkavalmisteluja: adapterin ja pattereiden osto, rahan vaihto, lentokentältä majapaikkaan matkareitin suunnittelua jne.   Aa on jo lentänyt Lontooseen, joten lisäinfoa matkareitistä on luvassa vielä myöhemmin. Pari ekaa päivää menee tiiviisti judohallilla. Torstaina 30. päivä ottelee Jani Kallunki -66 kiloisten sarjassa ja 31. päivänä perjantaina Päivi Tolppanen -63 kilosissa. Muuten matkasuunnitelmat aika avoimet: markkinoita, museoita tms.
Jos paralympialähetykset kiinnostaa, koosteita tulee kakkoselta to-aamusta alkaen. Karkeesti aamuisin vähän ennen yhdeksää ja iltaisin 20.30 paikkeilla. Maalipallo-ottelut taisivat alkaa 31. päivä, ja nyt Facebookista lukiessani porukan lähtötunnelmia ja fiilistelyä kisakylästä, mieleen on hiipinyt hienoinen haikeus, ehkä jopa paha mieli. Vielä 2008 tavoitteet oli Lontoon paralympialaisissa. Mutkia tuli matkaan keuhkoveritulpan muodossa. Siitä toivuin kuitenkin hyvin ja kaikki olisi voinut olla vielä mahdollista palatessani valmennukseen, mutta otoskleroosi päätti toisin. Huonolla kuulolla oli täysi mahdottomuus taistella kisapaikoista, saatika pelipaikoista ja jäätyäni ”tauolle”, paluuta en ole tehnyt. Joskus mietin miksi en palannut tammikuussa lajin pariin molempien korvien leikkauksien jälkeen. Ehkä olen ja olin ajautunut porukasta niin kauaksi etten ”osannut” palata, tai rohkeus ei riittänyt. Entä jos kuulo heikkenee uudestaan ja taas kaikki romuttuu???
En odottanut kaipauksen heräävän kilpailemiseen, mutta pakko myöntää vähän nyt sattuvan. Ehkä paluu olisi mahdollista vieläkin, mutta olenko saanut jo sen mitä maalipallolta voin saada? En ollut siinä huippulahjakkuus, joten ehkei minusta enää tällä iällä voi huippua tullakaan. Olisiko minua varten vielä jokin muu urheilulaji, jossa kokeilla rajojaan? Haluaisin vielä kokeilla ne rajani, ja laittaa itseni likoon ja toteuttaa onnistumisia urheilun parissa, ehkä jopa niitä unelmia, jotka maalipallon parissa jäi saavuttamatta.
Julkaistu

Linkkivinkkejä

Satavuotias Fauja Singh pääsi maaliin Toronton maratonilla! WAU ja vielä kerran WAU!!! Aikaa meni yli kahdeksan tuntia. Noin 36 kilsan paikkeilla näytti jo siltä, että mies joutuisi keskeyttämään, mutta sisukkaasti hän puristi loppuun asti! Ja menneellä viikolla pappa pinkaisi sadan metrin juoksun aikaan 23.4 sek, joten kunnioitettavaa sekin. Olisi kiintoisaa tietää hänen menneisyydestään. Takana on pakko olla erittäin liikunnallinen elämä, vaikka kilpajuoksu on tullut mukaan vasta 89-vuotiaana.

Täällä blogissani olen maininnut sanan maalipallo eräänkin kerran, vaikka laji onkin jäänyt elämässäni taka-alalle. Jotkut on kyselleet mitä maalipallo on, miten sitä pelataan jne. Olen yrittänyt sanallisesti selittää, mutta oikean käsityksen saanee vasta kun pääsee näkemään lajia livenä tai elävästä kuvasta. Huomenna Tanskassa alkaa lajin EM-kilpailut ja Suomi osallistuu kisoihin niin miesten kuin naistenkin joukkueella. Kisojen viralliset kotisivut on http://www.ecgoalball2011.dkJa suoraa nettilähetystä löytyy osotteesta http://www.pressakey.net/

Jos lajiin tutustuminen kiinnostaa on ehkä mukavaa tietää vähän otteluohjelmaa, joten se tulee Suomen osalta tässä:

Ke 19.10.
Klo 15.00 miehet, Ruotsi-Suomi
Klo 16.00 naiset, Suomi-Venäjä
Klo 19.00 miehet, Suomi-Slovenia
Klo 22.00 naiset, Espanja-Suomi

To 20.10.
Klo 13.00 miehet, Suomi-Unkari
Klo 16.00 naiset, Saksa-Suomi
Klo 17.00 miehet, Saksa-Suomi
Klo 20.00 naiset, Suomi-Tanska

Pe 21.10.
Klo 09.30 alkaen, miesten puolivälierät
Klo 11.50 alkaen, naisten puolivälierät
Klo 17.40 naiset, välierät
Klo 18.50 miehet, välierät

La 22.10.
Klo 11.00 naiset, pronssiottelu
Klo 12.30 miehet, pronssiottelu
Klo 14.30 naiset, loppuottelu
Klo 16.00 miehet, loppuottelu
Suomen peleistä otteluraportit löytyvät osotteesta http://www.maalipallo.net
Sekä Facebookista löytyy maalipallo-sivut joita päivitellään mahdollisuuksien mukaan. Homma siis toimii vapaaehtoisvoimin ja aina tuloksen tullessa ei ole koneella 😀 Tulos saattaa joskus vähän viivästyä 🙁 Mutta, ei muuta kuin tutustumaan lajiin ja heittämään tiukkoja kysymyksiä.

Ja jatketaan vielä linkkivinkeillä, nimittäin Näkövammaiset nuoret tekivät viime talven aikana Askel-dvd:n, jossa kerrotaan näkövammaisten nuorien elämästä. Dvd:n voi katsoa osoitteessa http://www.vimeo.com/nutor
Ja jos Toiminta- ja palvelukeskus Iiriksen esittelyvideo kiinnostaa se löytyy http://www.youtube.com/watch?v=Tzdj28fKMFA.
Iirishän on Itäkeskuksessa sijaitseva näkövammaisten paikka, johon on paljon keskittynyt näkövammaistoimintaa.

No niin, olisikohan nyt ihan riittämiin mainostettu ja jaettu näkövammaislinkkejä? Tämähän alkaa muistuttaan jotain tuputusblogia 😀 Ja eihän sellainen ole tarkoituksen mukaista, koska toivottavasti minusta muistetaan muutakin kuin vammaisuuteni.