Kesäseikkailu Kuusamossa ja Posiolla 8.-15.6.2019 – Issikan selästä kotimatkalle

Pienryhmä -kolme näkövammaista avustajineen/peesareineen vietti ikimuistoisen seikkailuviikon Seikkailuapinoiden pääoppaan Heidi Savolaisen kanssa. Tervetuloa lukemaan viikostamme!

Kaupungin sykkeestä luonnon rauhaan
Luontoon tutustumassa tunturissa
Koskenlaskua ja poroja
Pieni Karhunkierros – seikkailuviikon kohokohta
Biitsitunnelmasta yllätysohjelmaan
Issikan selästä kotimatkalle

Aamupäivän aktiviteetti issikkavaellus

Viimeisenä yönä Seikkailuapinoiden majatalossa jäi unet aika vähiin, sillä aamulla lähdimme heti yhdeksän jälkeen ajelemaan issikkatallille. Sitä ennen nautimme aamiaista, ulkoilutimme koiria ja viimeistelimme pakkauksiamme.

Kymmenen pintavilla saavuimme etelä-kuusamolaiseen WANHA RAATESALMI –issikkatilalle. Vastassa meitä oli iloinen Mirva-Kristine Varpa Wanhan Raatesalmen tilan emäntä, joka kartoitti meidän ratsastuskokemuksiamme minkä perusteella meille valittiin hevoset. Pihapiirissä pyöri myös suloisia lampaita ympärillämme hakiessamme ratsastuskypäriä varastosta. Koska olimme ensikertaa asiakkaina tilalla ja monella pitkä aika edellisestä ratsastuskerrasta me näkövammaiset saimme ratsun rinnalle kävelemään tallin työntekijän.

Seikkailijaryhmä ratsailla kauniissa aurinkoisessa kesäsäässä. Matka käy metsäautotietä letkassa Mirvan taluttaessa etummaisena kulkevaa Heidin hevosta.
Seikkailijat ratsailla

On pakko myöntää, että aluksi olo tuntui aika huteralta hevosen selkään noustuani. Edelliskerrasta oli aivan liian pitkä aika, kolmisen vuotta.  Hiljalleen pystyin rentoutumaan ja pohdiskelinkin, että olisipa mukava herätellä vanha harrastus uudelleen.

Aluksi kuljimme leveää metsäautotietä pitkin hevosiimme tutustuen. Tieltä käännyimme metsäpolulle, joka oli paikkapaikoin hyvin kapeaa. Joitain kertoja
puiden oksat osuivat käsiimme. Tiheä mäntymetsä tuoksui vahvasti. Reitillä oli yksi vähän haasteellisempi ojan ylitys.

Ratsastin Valkyrjalla lempinimeltään Varjo <3. Minun kanssani kulki Mirva, ja aikamme juteltuamme tuli ilmi, että hän on työskennellyt Mintzun issikkatallilla ja vetänyt minullekin maastoretken ja jokusen kenttätunnin. Selvisi myös, että Valkyrja on siirtynyt Minzun luota Mirvalle Kuusamoon. Myös Héla,
jolla paljon ratsastin aikanaan oli siellä. Siinä jutustellessamme aloin todella kaivata ratsastuskertojamme. Vaikka juttua riitti hiljennyimme toviksi kuuntelemaan
luontoa ja hevosten askeleita

Ratsukot taivaltavat harvan mäntymetsän suojissa. Maa on tuuhean varvikon peittämää. Etummaisena Heidi sekä Valkyrjaa taluttava Mirva, muut letkassa perässä.
Metsän rauhassa

Ratsastuksen aikana kuljimme käyntiä ja tölttiä. Emme laukanneet. Retki oli rentouttava täyden viikon päätteeksi. Siitä tuli hyvälle mielelle. Ja olihan se yhteiskuva napsaistava ennen ratsailta laskeutumista.

Yhteiskuva ryhmästämme ratsailla vihreällä ruohikolla. Hevoset eivät aivan malttaneet asettua riviin kuvaa varten. Aurinko paistaa. Taivaalla muutama poutapilvi.
Ryhmäkuva ennen ratsailta laskeutumista

Lounaalle ja kotimatkalle

Meillä ei liiemmälti ollut ylimääräistä aikaa, joten lähdimme ajelemaan majatalolle heti issikkavaelluksen päätyttyä. Siellä meitä odottikin jo herkullinen lounas.

Meheviä suolakurkkuja, rapeita pekoniin käärittyjä parsoja, poronkäristystä puolukkahillolla ja uusia perunoita.
Herkullinen ateria kruunasi päivän

Vaatteiden vaihdon ja lounaan jälkeen oli aika pakata autot, halata Anneli ja Tuulikki. He valmistivat meille seikkailuviikkomme aikana herkullista ruokaa sekä huolehtivat koiristamme silloin kun koirat eivät voineet aktiviteetteihin osallistua. KIITOS <3 <3

Matkalla Rovaniemelle pysähdyimme puuseppä Kaisa Karvon liikkeeseen, jossa saimme tutustua hänen upeisiin puutöihinsä. Itse ostin puulastoja.

Kaisa Karvon myymälästä löytyy toinen toistaan hienompia käsitöitä joissa on käytetty pohjoisen luonnon materiaaleja: puuta, poron sarvea, luuta. Valikoimaa ihailemassa Sini, Taija, Outi ja Marianne.
Käsityöostoksilla

Rovaniemellä menimme syömään Frans and Cherie -nimiseen ravintolaan. Syödessämme kävimme viikon parhaita hetkiä läpi sekä joitain kehittämisehdotuksia. Kello tikitti hurjaa vauhtia, joten vähän tuli hoppu. Vielä Rovaniemen katutyöt sotkivat reittiä rautatieasemalle. Saimme todella jännittää ehtisimmekö junaan vai emme. Kaikkia sääntöjä uhmaten Heidi ajoi autonsa laiturille, josta puoliksi juostiin oikeiden vaunujen kohdalle. Osa jäi kantamaan tavaroitamme. Lopulta junassa oltiin hikisinä sydän hakaten. Kuului kun ovet sulkeutuivat, mutta juna lähti liikkeelle vasta tovin päästä ja me kaikki olimme sen kyydissä. Ei ollut aikaa haikeille hyvästeille. Takana oli ikimuistoinen viikko, jonka mutustamiseen meni tovi aikaa. Siinä makuuhytin sängyllä istuessa tuntui haikealta, tyhjältä, onnelliselta, väsyneeltä. Kävimme Sinin ja Mariannen kanssa ravintolavaunussa lasillisella. Siellä oli liian kuuma, joten kovin pitkään ei siellä viihdytty. Koirat pääsivät Oulussa jaloittelemaan minkä jälkeen olikin hyvä sulkea silmänsä. Onneksi paluumatkalla ei ollut wc-showta. Hipaisunappuloiden kanssa tultiin jotenkin toimeen ja johan ennen kuutta lauantaiaamuna jäin Tikkurilassa junasta pois.

Sini teki seikkailumme jälkeen ihanan videon, jossa mukana paljon kuvia, videopätkiä sekä sanallista kerrontaa viikostamme.

Kiitokset

Seikkailuapinoiden pääopas Heidille isot kiitokset seikkailuviikon järjestelyistä, rohkeudestasi vastaanottaa erityisryhmä hoteisiisi. Asenteella toteutit meidän monta unelmaa turvallisuudesta tinkimättä. Luonto todellakin kuuluu kaikille!

Marianne ja Outi kiitos, että innostuitte seikkailuviikosta ja lähditte mukaan. Koimme paljon upeita hetkiä yhdessä: nauroimme ja kiljahtelimme koskenlaskussa, patikoimme Pienen Karhunkierroksen, rapsuttelimme lampaita ja poroja, tutustuimme Riisitunturin luontoon ja paljon muuta unohtumatonta, joista syntyi paljon ihania keskusteluja ruokapöydän ääressä ja saunan lauteilla.

Sirpa, Sini ja Taija kiitos kun innostuitte mahdollisuudesta lähteä seikkailuviikkoomme peesareiksi ja avustajiksi. Haastavassa maastossa kuljettaessa apunne ja turvallisen kulkemisen varmistaminen on korvaamaton apu. Se miten iloisena olitte aina valmiina kuvailemaan asioita, peesaamaan, opastamaan tarvittaessa meitä tilanteessa kuin tilanteessa on upeaa. Uskon, että saitte myös paljon upeita kokemuksia viikon aikana ja toivottavasti myös välillä tovin omaakin aikaa.

Isot kiitokset ansaitsevat myös Heidin taustajoukot majatalolla: Olli, Tuulikki ja Anneli. Herkullinen ruoka ja puilla lämmitetty sauna <3

Myös Heidin yhteistyökumppanit ansaitsevat kiitoksen. Kiitos, että saimme tulla tutustumaan tiloihinne, kokemaan upeita seikkailuja luonnossa. Kanssanne oli hyvä ja turvallinen olla, rikkoa niitä rajojaan.

Ja kiitos sinulle, joka olet lukenut nämä kaikki KUUSI postausta 😀 Kerrothan kommentointiin mitä tämä juttusarja sinussa herätti.

Lopuksi kesäyön ääniä Kitkan rannalta, jonka ensinmmäinen osa on
Koskenlaskua ja poroja -tekstissä

Kesäyön ääniä Kitkan rannalla 2

Kesäseikkailu Kuusamossa ja Posiolla 8.-15.6.2019 – biitsitunnelmasta yllätysohjelmaan

Pienryhmä -kolme näkövammaista avustajineen/peesareineen vietti ikimuistoisen seikkailuviikon Seikkailuapinoiden pääoppaan Heidi Savolaisen kanssa. Tervetuloa lukemaan viikostamme!

Kaupungin sykkeestä luonnon rauhaan
Luontoon tutustumassa tunturissa
Koskenlaskua ja poroja
Pieni Karhunkierros – seikkailuviikon kohokohta
Biitsitunnelmasta yllätysohjelmaan
Issikan selästä kotimatkalle

Rauhallinen aamu ja paikallisiin käsitöihin tutustumassa

Torstaiaamuna nukuimme hiukan pidempään, nautimme aamiaista kaikessa rauhassa ja pakkasimme rantakassit biitsiä varten. Tosin oli aavistus siitä ettei rantakamppeita tarvittaisi, sillä sen verran viileän oloinen sää.

Rauhallisen aamun toimet tehtyämme ajelimme Posion keskustaan tutustumaan Ingan tupa –käsityömyymälään. Siellä oli paikallisten käsityöläisten töitä valikoiman ollessa monipuolinen.  Kiertelimme myymälässä tunnustellen ja tutustuen tuotteisiin.

Heidi tunnustelee karhun muotoista puista pullotelinettä Ingan tuvan myymälässä.
Komea karhun muotoinen puinen pulloteline

Ostosten jälkeen istuimme Ingan tuvan terassilla jäätelöistä nauttien

Porukkamme aurinkoisella terassilla nauttimassa jäätelöä.
Ingan tuvan terassilla

Biitsillä kylmässä tuulessa

Lähdimme ajelemaan Livojärven kuuluisalle hiekkarannalle. Käännyimme kuitenkin väärästä tienhaarasta päätyen Paskaperäharjulle. Emme enään jatkaneet matkaamme, vaan päästimme koirat telmimään, uimaan, kirmaamaan. Ryhmämme näkevät tarkkailivat ympäristöä porojen varalta.

Istuskelimme vilttien päällä kasseistamme lisää lämmintä vaatetta hakien. Ei tarvinnut ajatellakaan uimista tai ranta-asuun pukeutumista. Nauroimme biitsipäiväämme ja tovin Paskaperäharjulla värjöteltyämme lähdimme takaisin majatalolle.

Seikkailijat värjöttelemässä hiekkarannalla vilttien päällä koirien nauttiessa vapaudesta ja vedestä.
Paskaperänharjulla Livojärvellä

Yllätysohjelma

Seikkailuapinoiden majatalolla söimme myöhäisen lounaan, jonka jälkeen oli hetki omaa aikaa. Kokoonnuimme ruokasaliin neljän pintavilla Koillis-Sanomien toimittajan Petri Markkasen haastatteluun sekä kuulemaan mikä on yllätysohjelmanumero, jonka Heidi oli meille järjestänyt. Kertoilimme toimittajalle upeasta viikostamme niin meidän näkövammaisten, peesareiden kuin yrittäjänkin näkökulmasta.

Toimittaja kirjoitti paperiversion lisäksi myös hiukan erilaisen artikkelin nettiversioon

Koko sivun artikkeli Koillis-Sanomissa jossa on neljä isoa kuvaa kalliolaskeutumisestamme.
Koillissanomat toimittaja Petri Markkanen ja kuvaaja Mikko Halvari

Minuutit kuluivat ja juttutuokiosta toimittajan kanssa oli aika siirtyä arvuuttelemaan mikä yllätys meitä odottikaan. Heitimme hurjia arvauksia ja Outi osui lähimmäksi – lähtisimme kokeilemaan Ruoppivaaraan kalliolaskeutumista. Kuulostihan se aika hurjalta, mutta Heidi haastoi toimittajan osallistumaan silmät peitettyinä ja toimittaja otti haasteen vastaan.

Jännitystä ilmassa

Ajoimme Ruoppivaaraan nousten koko ajan ylemmäksi. Jännitystä oli ilmassa. Perillä meitä oli vastassa Outdoor Passion Finlandin Jussi Tupasela ja Lotta Sandvik, erittäin ammattitaitoiset rauhalliset oppaamme. Katsottuamme koirille mukavat paikat lähistöltä, aloimme valmistautua kalliolaskeutumiseen. Jokaiselle puettiin kypärä, hanskat, kiipeilyvaljaat tykötarpeineen. Tunnelma oli mukavan jännittynyt.

Jussi Tupasela kiinnittää laskeutumiseen tarvittavia köysiä Heidin vyötäisillä olevaan kiipeilyvyöhön.
Varmistukset ennen laskeutumista

Jokaisen kanssa harjoiteltiin kalliokielekkeelle lähestymistä takaperin kävellen ennen kuin aloitettiin itse laskeutumiset.

Ensiksi vuorossa oli Koillis-Sanomien toimittaja Petri Markkanen. Seurasimme kauempana hänen valmistautumistaan ja laskeutumistaan.

Mikko Halvari kuvaa Petri Markkasta joka huivi silmillään odottaa jyrkänteen reunalla omaa laskeutumisvuoroaan. Petrin takana on Jussi Tupasela.
Petri valmiina laskeutumaan
Jussi Tupasela varmistaa vielä Petri Markkasen kiinnitysköydet ennen laskua. Miehet ovat aivan jyrkänteen reunalla. Taustalla puiden peittämä vaara sekä sen edessä oleva vesistö.
Viime hetken varmistukset ennen laskeutumista

Vapaapudotus mukaan laskien laskeutumista oli n. 20 metriä, jonka jälkeen oli kavuttava erittäin kivikkoista ja juurakkoista jyrkkää polkua ylös. Tämän myös Petri kulki silmät peitettynä Sinin opastamana.

Petrin jälkeen lähdimme kukin vuorollamme kohden hurjaa seikkailua muiden odottaessa ja jännittäessä sivummalla. Ryhmästämme uskaltautui kielekkeen yli kaksi sokeaa ja yksi näkevä. Minulla on vahvasti käsitys, että näkemättömyydellä tai näkemisellä ei ollut merkitystä uskaltautuiko laskeutumaan.

Seikkailijaryhmämme jyrkänteen laella kypärät päässä ja valjaat puettuna. Vasemmalta Outi, Taija, Marianne, Sini, Sirpa ja Heidi.
Jännittyneitä ilmeitä ennen laskeutumista
Sini valjaiden varassa pystysuoralla, rosoisella seinämällä. Lotta Sandvik varmistaa alempana köydestä roikkuen.
Sini laskeutumassa
Sinin leveä voittaja-hymy! Laskeutuminen tehty.
Alhaalla!
Marianne laskeutumisvuorossa jyrkällä seinämällä. Lotta varmistaa Mariannen laskeutumista köydessä vastapainona roikkuen. Sini seisoo alhaalla vieressä.
Melkein alhaalla jo.

Rohkeutta on monenlaista

Oli minun vuoroni siirtyä laskeutumispaikalle Jussin turvallisessa ohjauksessa. Lähestyimme hitaasti kalliokielekettä takaperin. Tunsin sisälläni meneväni pois mukavuusalueeltani siinä määrin, että jännityksen lisäksi syke kiihtyi ja tuli fyysisesti huono olo. Pysähdyimme ja hetken päästä yritin jatkaa matkaa, mutta en pystynyt siihen. En ottanut viimeisiä askeleita enkä pudottautunut kielekkeeltä. Minusta ei vaan siihen ollut. Arvostan todella Jussin ja Lotan tilannetajua. Minua ei yritetty saada menemään puoliväkisin vaan kunnioitettiin sitä miltä minusta tuntui. Siirryimme kauemmaksi kielekkeeltä halasimme ja tulimme rauhallisesti pois lähtöalueelta. Jussi sanoi minulle ”on suurta rohkeutta kieltäytyä menemästä ryhmän edessä”. Näin se varmasti on. Toisaalta en tiedä vaatiko se edes rohkeutta olla menemättä niin pahalta hetkellisesti fyysisesti tuntui. Pelkäsin etukäteen myös ylös kapuamista, sillä huonot seinäkiipeilykokemukseni nousivat voimakkaasti mieleeni. Jälkeenpäin olen miettinyt, että onko minua kaduttanut jänistämiseni ja todettava on ettei ole katumus iskenyt. Toki olisin toivonut uskaltavani, mutta kaikki kokemukset eivät vaan ole kaikkia varten. Tunteen vapaapudotuksesta olisin halunnut tuntea, mutta ensiksi olisi pitänyt kyetä menemään kielekkeen yli ja sen jälkeen kavuta pelkäämääni jyrkkää polkua.  Olen kuitenkin todella iloinen, että Heidi järjesti tämän yllätysnumeron ja osa meistä sai varmasti unohtumattoman kokemuksen.

”Helvetti, mä en näe mitään!”

Lopuksi oppaaltamme Heidiltä kysyttiin haluaisiko hän laskeutua ja vastaus oli ”kyllä, mutta silmät peitettyinä”. Hän oli tehnyt laskeutumisen aiemmin, joten tiesi vähän mistä on kysymys. Seurasimme Heidin valmistautumista ja lähtöä sivummalta. Kielekkeellä kuului ”Helvetti, mä en näe mitään!” Niin vain kuitenkin hän lähti laskeutumaan Lotta vierellään. Lotta laskeutui kaikkien laskeutuneiden kanssa. Heidin päästyä alas Sini opasti hänet jyrkkää polkua ylös edelleen silmät peitettynä.

Olen todella vaikuttunut Heidin ja Petrin rohkeudesta laskeutua alas ja kavuta ylös silmät peitettyinä. Iloitsen myös muiden suorituksista, jotka voittivat pelon ja jännityksen.

Viimeinen ilta majatalolla

Majatalolle palattuamme menimme heti saunomaan iloisen puheen sorinan pulputessa. Kymmenen jälkeen kokoonnuimme kodalle illalliselle. Anneli ja Tuulikki olivat loihtineet herkullisen aterian jälkiruokalettuineen. Syötyämme muistelimme kulunutta viikkoa. Tarkoitus oli tehdä äänitallenne muisteluksistamme, mutta puheemme meni liian viralliseksi rentouden kadotessa, joten tallennetta ei koskaan editoitu eikä säilytetty.

Juttua olisi riittänyt pidempäänkin, mutta osalla oli vielä pakkaamista yms. pientä tohinaa. Veimme yhden jälkeen Sirpan kanssa Seikkailuapinoiden pihapiiriin parapoloidi-mikrofonini ja digisanelimen ikuistamaan öistä tunnelmaa. Tallenteen kuunteluun kannattaa käyttää aikaa, sillä niin kiehtovia ääniä sieltä kuuluu.

Lintujen yökonsertti

Kesäseikkailu Kuusamossa ja Posiolla 8.-15.6.2019 – Pieni Karhunkierros – seikkailuviikon kohokohta

Pienryhmä -kolme näkövammaista avustajineen/peesareineen vietti ikimuistoisen seikkailuviikon Seikkailuapinoiden pääoppaan Heidi Savolaisen kanssa. Tervetuloa lukemaan viikostamme!

Kaupungin sykkeestä luonnon rauhaan
Luontoon tutustumassa tunturissa
Koskenlaskua ja poroja
Pieni Karhunkierros – seikkailuviikon kohokohta
Biitsitunnelmasta yllätysohjelmaan
Issikan selästä kotimatkalle

Aamun kauhun hetket

Seuraavana aamuna noustuani tajusin kauhukseni palelevani, aivan kuin kuume olisi nousemassa. ”En kai vaan vilustunut märissä saappaissani edellispäivänä?”, pohdiskelin aamutoimia tehdessäni. Toivoteltuani huomenet muille kyselin palelsiko heitä, ja ei.  ”Nytkö minun haaveeni Pienestä karhunkierroksesta murenisi ja joudun jäämään majatalolle!?” Pyysin kuumemittarin ja ei kuumetta ollut, joten teimme päätöksen, että lähden matkaan. Ja nyt jälkikäteen voin vaan kuvitella sitä harmituksen määrää, jos olisin viettänyt päivän majatalolla. Onneksi palelu asettui ja sain kokea ikimuistoisen päivän. Olihan Pieni Karhunkierros minun haaveeni, jonka ympärille viikon ohjelmaa rakennettiin.

Alun hitaat sadat metrit

Aamiaisen jälkeen pakattuamme eväät lähdimme ajelemaan Pienen Karhunkierroksen lähtöpaikalle. Ennen reitille lähtöä vielä yhteiskuvaan ja sen jälkeen matkaan.

Ryhmämme Pienen Karhunkierroksen sisäänkäynnin luona valmiina lähtöön.
Ryhmäpotretti ennen vaellukselle lähtöä

Ensimmäiset sadat metrit tuntuivat olevan yhtä helvettiä. Heti otettiin kyllä luulot pois! Tässä kohden pyydän muistamaan että maastossa liikuttaessa sokeana on omat haasteensa. Hermosto on todella lujilla koko ajan hakiessa tasapainoa ja kohtaa mihin voi turvallisesti astua. Kuljimme hitaasti totutellen hankalaan maastoon ja hakien hyvää tapaa edetä.

Oppaamme Heidi etukäteen jännitti miten koirat reagoivat riippusiltoihin. Puolisen tuntia taiteiltuamme reitin alkua saavuimme Niskakosken ylittävälle riippusillalle. Molemmilta koirilta ylitys sujui hienosti. Todettava on myös, että itselle nuo riippusiltaylitykset olivat niitä reitin helpoimpia osuuksia.

Heidi ja Otto ylittämässä riippusiltaa Niskakosken yllä. Kosken rannat ovat kivikkoiset, jyrkkäreunaiset ja sankan metsän ympäröimät.
Riippusilta yli Niskakosken

Matka jatkui kohden Myllykoskea.
Ennen Myllykoskelle saapumista pysähdyimme pitkoksilla kuuntelemaan ja tallentamaan kuukkeliemon ja poikasten ääntelyä.

Myllykoskella pysähdyimme hetkeksi näköalatasanteelle, jonka jälkeen  emme kuitenkaan ylittäneet riippusiltaa vaan jatkoimme kohden Siilastupaa.

Heidi ja Otto Myllykosken katselutasanteella pienen putouksen kohdalla. Koski kuohuu vuolaana. Sen takana nousee kallioinen metsän peittämä rinne.
Myllykosken katselutasanteella

Myllykoskelta Siilastuvalle

Metsäisen osuuden jälkeen nousimme jyrkähköt portaat ylös ja laskeuduimme sen jälkeen alas.

Jyrkkä nousu puisia rappusia ylöspäin. Edellä tulee Otto Heidi perässään.  Sirpa peesaa Heidin takana. Portaiden alapäässä tulevat  Taija ja Outi. Portaiden vieressä näkyy kaukana alhaalla olevaa vesistöä jyrkän rinteen alla. Onneksi välissä on tukeva kaide.
Portaita, portaita….
Ja sitten laskeudutaan portaat. Alkupäässä portaat ovat jyrkät ja alempana huonokuntoiset laudat markkeeraavat portaiden paikkoja. Portaiden yläpäässä laskeutumassa Heidi, Sirpa ja Tuulikki. Portaiden vierellä kasvaa korkeita lehti- ja havupuita.
Ja lisää portaita…

Eihän nämä portaat toki Kallioportin nousuun verrattuna pahat olleet!

Matka jatkui Kitkajokea seuraillen ja ohitimme pitkän Aallokkokosken. Metsäisen osuuden jälkeen tuli jyrkkä alamäki, jossa oli osittain luonnon ja osittain ihmisen tekemät pitkät portaat alas kohti Kitkan kuohuja.

Laskeutumisessa oli haastetta juurien ja kivien muodossa portaista huolimatta.

Teräväsärmäisten kivien ja juurien peittämä rinne ja sen takana portaat joita pitkin ovat laskeutumassa Sirpa, Heidi, Tuulikki ja Otto. Ympärillä korkeita ja suoria puita.
Ja vaihteeksi portaita

Alas päästyämme menimme Heidin ja Sirpan kanssa kuuntelemaan Jyrävänputouksen ääntä. Jouduimme tekemään pienen piston vasemmalle ja kulkemaan helvetillisen kivikon läpi. Heidi kysyi haluanko mennä kivikkoon vai jatkaa suoraan Siilastuvalle tauolle. Vastasin ” helvetti kun tänne on tultu niin mennään nyt.” Heidiä ja Sirpaa hymyilytti ja niin me rymyttiin putouksen ääntä kuuntelemaan. Tunsimme putouksesta tulevan sumusateen. Siinä kaatuneen puun päällä oli hieno hetki kuunnella ja tuntea Jyrävänkoski, kiitos Heidi ja Sirpa kun rymysitte kanssani sinne.

Rannan puiden takaa paljastuu ylempänä jokivarressa oleva, komeasti kuohuva Jyrävän putous. Rantatöyräs on paksujen juurten peittämä ja etualalla on kaatunut puun runko.
Jyrävän putous

Upean hetken jälkeen palasimme reitillemme kohden Siilastuvan taukopaikkaa. Kuljimme aivan Jyrävänkosken viertä. Kosken kohina kuului kaukaa alhalta eikä isoihin harha-askeleisiin ollut varaa. Otto opasti kuitenkin hienosti ja määrätietoisesti. Eihän sekään tietenkään halunnut pudota alas koskeen.

Heidi, Otto ja Sirpa kulkevat kapeaa polkua joka kulkee aivan Jyrävänkosken viertä. Polku ei ole paljoa korkeammalla kuin koski joka   uoman keskikohdalla virtaa vuolaana kuohuen. Joen reunoilla kohoaa korkea kallio jonka rinteillä kasvaa tiheää sekametsää.
Jyrävänkosken viertä kohti Siilastupaa

Siilastuvalle mentäessä ensiksi oli nuotiopaikka pöytineen. Wc oli ylhällä hankalan kivikon päässä, joten sinne menimme vasta tauon lopuksi. Tauolla söimme eväitä, paistoimme makkaraa ja jotkut kanssavaeltajat tarjoilivat meille nuotiolla paistettuja vaahtokarkkeja <3. Ylipäätään tuon päivän aikana minua ja meitä tervehdittiin useasti hymyillen. Se oli välillä jopa hämmennystä herättävää positiivisessa mielessä. Kotiympyröissä meitä äärimmäisen harvoin tervehditään.

Iltapäivän kilometrit

Kuljimme kohti Harrisuvannon riippusiltaa ja taukopaikkaa. Sää lämpeni ja oli pysähdyttävä kaatuneen puunrungon päällä istuen poistamaan välihousut. Siinä meitä kolme naista operoi housujensa kanssa rivissä. Oli paljon mukavampaa jatkaa matkaa kun ei ollut niin hikinen olo. Ohitimme Kalliosaaresta kertovan kyltin.

Kalliosaaresta kertovassa mustassa opastetaulussa on reikä josta näkyy alla virtaava Jyrävänjoki. Taulussa kerrotaan näin: Kalliosaari on sitkeä kuin kuivaliha. Kymmenien tuhansien vuosien ajan se on sinnitellyt sateen ja joen yrittäessä sitä romauttaa. Kalliosaari on ympäristöään kovempaa ainesta, ja niinpä se seisoo keskellä jokea pehmeämmän aineen valuttua aikaa sitten Paanajärven pohjalle. Tiesitkö että Venäjän Paanajärvelle on tästä enää reilut 20km?
Kalliosaaren opastetaulu

Pienellä Karhunkierroksella oli lähes koko ajan polulla kiviä tai juuria. Kävellessämme Sirpa totesi minulle jossain vaiheessa ”Nyt on ”silkkitietä” niin kauas kuin näkee”. Ja sitä jatkui ehkä kuusi metriä ja mutkan takana meitä odotti jälleen kivet ja juuret. Päivän aikana selvästi vauhti kasvoi ja kivistä ja juurista selviydyimme helpommin matkan edetessä.

Kohdissa missä koskien tai joen kuohut kuuluivat alhalta, se tuntui äärimmäisen hienolta.

Heidi, Otto ja Sirpa kosken viereisellä korkealla harjanteella matkalla kohti Harrisuvantoa.
Taivalta taittamassa kosken kuohuja kuunnellen

Hiljalleen erkaannuimme Kitkajoesta ja koskista lähestyessämme Harrisuvannon riippusiltaa.

Ennen sillan ylitystä opas Heidi ja Outi vaihtoivat kenkiä, sillä Outilla oli ongelmia kenkiensä kanssa. Jälleen riippusillan ylitys meni hienosti.

Aurinkoisessa säässä kylpevän, tyynen Harrisuvannon ylitse kulkee riippusilta kohden vastapäistä puiden peittämää saareketta.
Harrisuvannon riippusilta

Harrisuvannon sillan tuntumassa on infotaulu jossa kerrotaan näin: Harrisuvanto. Harri eli harjus antaa nimensä tälle kutupaikalleen. Erityisesti ennen kevätkutuaan harri popsii myöhemmin kesällä retkeilijän riesana pyöriviä mäkäriä. Uskoisitko että yhden harjuksen mahalaukusta löytyi yli 5000 mäkärää?
Pysähdyimme Harrisuvannon taukopaikalle nauttimaan eväitä ja hengähtämään. Samalla Sirpa laittoi Outille nilkkoihin tukisiteet, jotta saivat vaihdetuksi kengät oikeille omistajilleen.

Sirpa laittaa Outille tukisidettä jalkaan.
Ensiaputaitojakin tarvittiin, onneksi vain tukisiteen muodossa

Ei se niin paha ollutkaan

Harrisuvannon taukopaikan jälkeen aloimme lähestyä Kallioportin nousua, joka jännitti opastamme Heidiä eikä aivan suotta, sillä niin jyrkkä nousu oli. Opaskoiramme suoriutuivat kuitenkin jyrkistä portaista hienosti. En tiedä monta porrasaskelmaa nousussa on, mutta riittävästi niitä joka tapauksessa asteltiin. Aluksi ei ollut kaidetta ja portaat olivat maahan iskettyjä puolipöllejä. Tovi edettyämme vastaan tuli kuitenkin kunnon puuportaikko kaiteineen. Ei siis muuta kuin määrätietoisesti askel askeleelta ylöspäin. Oli kerran pysähdyttävä hengittelemään ja tauolle saatiin hiukan pituutta kun tallensin jostain alempaa kuuluvaa linnun ääntä. Valitettavasti lajia ei ole kukaan varmasti osannut lajimäärittää äänen perusteella, mutta hetki oli hieno viimeisissä portaissa seisoa ja kuunnella sitä.

Päästyämme Kallioportin huipulle oli aika tuuletusten ja yhteiskuvan

Seikkailuporukka tuulettaa Kallioportin katselutasanteella.
Kallioportin katselutasanteella!

Liikutusta ja huikeita maisemia

Tuuletusten jälkeen jatkoimme kulkua eteenpäin. Kuljimme mäntykangasta pitkin ja ohitimme huikean rotkon. Päivän aikana pilvinen sää oli vaihtunut aurinkoiseksi.

Otto, Heidi ja Sirpa kulkevat pienten kalliokumpareiden ja mäntyjen välissä kiemurtelevaa polkua.
Aurinkoisessa säässä eteenpäin
Huikaiseva näkymä pystysuoralta korkealta jyrkänteeltä alas laaksoon jossa suomaaston ympärillä kasvaa sankkaa metsää.
Päätä huimaava näkymä matkan varrelta
Taija, Outi ja Tuulikki vaikeakulkuisella juurien peittämällä polulla. Edessä kauniita syvänsinisiä suolampia.
Juuret tuovat lisähaastetta poluilla

Opas Heidi kertoi jälkeenpäin jännittäneensä Pienen Karhunkierroksen onnistumista kaikkein eniten. Hän oli tehnyt varasuunnitelmat moneen eri tilanteeseen ja varasuunnitelmille vielä varasuunnitelmat. Liikutus, helpotus ja rentoutuminen oli hyvä tehdä vähän ennen Pyöreälampea hetken hiljaisuudessa. Vaikeimmat kohdat reitistä oli ohi eikä varasuunnitelmarepertuaaria tarvittu.

Vaelluskenkien peittämät jalat laiturilla lammen yllä. Valkoiset pilvet ja sininen taivas heijastuvat lammen pintaan.
Sielu ja ruumis lepäävät

Pienen oman hetken jälkeen Heidi kuuli radiopuhelimesta jonkun meistä kutsuvan häntä ja niin matka hänelläkin jatkui.

Pyöreälammen taukopaikalla pidimme pienen tauon.

Kuusikulmainen, pyöröhirsistä tehty nuotiopaikka kuivalla mäntykankaalla tyynen lammen rannalla.
Pyöreälammen taukopaikka

Loppurutistus

Ennen Myllykoskea ylitimme ns. tavallisen sillan. Pian pääsimmekin Myllykosken riippusillalle jossa kuulimme ja näimme upean kosken pauhun ja riippusillan ylitys sujui tutusti mallikkaasti.

Myllykosken riippusillan jälkeen kärkiparimme vaihtui Outin ja Taijan siirtyessä etummaisiksi. Heille tapahtui kuitenkin pieni eksyminen ja ilmoittivat siitä heti radiopuhelimella. Heidin paikallistettua eksyneet hän kipaisi hakemaan heidät meidän muiden odotellessa, että ryhmä saadaan kokoon. Pian Heidi saapuikin Outin ja Taijan kanssa ja matka eteni Basecambin luo, jossa me koiralliset jäimme odottelemaan Tuulikin kanssa Heidin ja Sirpan hakevan autot. Viimeiset sadat metrit kuljettiin samaa reittiä kuin lähtiessä. Taija ja Outi kävelivät loppumatkan kun taas Sini nautti loppumatkan juosten, Sirpa nautiskeli rauhallisempaan tahtiin. Peesareillakin oli kova päivä takanaan, joten hetki omaa aikaa oli täysin paikallaan. Mariannen ja Tuulikin kanssa istuskelimme koirat jaloissamme odotellen muita.

Tunteikas illallinen ja uuden projektin synty

Seikkailuapinoiden majatalolle saavuttuamme painuin heti suihkuun, sillä hiukan nihkeissä vaatteissa tuli vilu. Kuuma suihku tekikin oikein hyvää ja oli mukava istua illallispöytään lämpimästi puettuna. Illallisella oli yksi ja toinen liikuttunut huikeasta päivästämme ja onnistumisestamme. Puhua pulputimme iloisesti ja Heidi sanoi vievänsä meidät vaikka kuuhun! Sitä odotellessa siis. 
Pöydässä istuessamme tuli puheeksi hetki jolloin meille näytettiin kartasta minkälainen reitti Iso Karhunkierros on ja millainen osa siitä on Pientä Karhunkierrosta. Outi täräytti ”Kun se Pieni Karhunkierros oli niin pieni voitaisiinko mennä joskus se Iso Karhunkierros?” Heidi ei epäröinyt hetkeäkään sanoessaan ”Mennään, mutta sopiiko, että vasta vuoden päästä”. Ja näin oli kylvetty siemen Isosta Karhunkierroksesta, jota aloimmekin juhannuksen tietämissä suunnitella tosissamme ja projekti Iso Karhunkierros 2020 sai alkunsa.

Aterian jälkeen osa lähti vielä saunomaan ja jotkut saunojista kävelivät Kitkan rantaan uimaan saunatuokion alkajaisiksi. Me Sirpan kanssa nautimme valkoviinilasilliset ja lähdimme viemään koiria iltahädilleen samalla vieden tallentimen ja mikrofonin Kotivaaran alle yöksi tallentamaan.
Tallenteelta kuulet mm. vihervarpusen ja pajulinnun.

Lintujen ääniä kesäyössä

Oli jo liki puoliyö, joten oli aika kömpiä petiin väsyneenä, mutta onnellisena.

Kesäseikkailu Kuusamossa ja Posiolla 8.-15.6.2019 – Koskenlaskua ja poroja

Pienryhmä -kolme näkövammaista avustajineen/peesareineen vietti ikimuistoisen seikkailuviikon Seikkailuapinoiden pääoppaan Heidi Savolaisen kanssa.
Tervetuloa lukemaan huikeasta viikostamme

Kaupungin sykkeestä luonnon rauhaan
Luontoon tutustumassa tunturissa
Koskenlaskua ja poroja
Pieni Karhunkierros – seikkailuviikon kohokohta
Biitsitunnelmasta yllätysohjelmaan
Issikan selästä kotimatkalle

Alun perin tiistaille oli suunniteltu melontaretki Kitka-järvellä, mutta kovan tuulen ennuste muutti suunnitelman paljon jännemmäksi, nimittäin pääsimme kokemaan koskenlaskua Kitkajoella. Aamuun herätessämme ja koiriamme jalotellessa satoi räntää. Lähtiessämme ajamaan kohden Basecamp Oulankaa lämpöasteita oli hurjat kolme.

Basecampissa meitä vastassa oli kipparimme Martti Latva-Kurikka. Menimme ensiksi lisäämään yllemme lämmintä vaatetta ja sadeasut. Pynttäytyneinä siirryimme autokyydillä Käylään Kitkajoen rantaan, josta lähtö tapahtui. Ennen kuin asettauduimme koskenlaskulauttaan Martti kävi toimintatapoja ja turvallisuusasioita läpi.

Seikkailuryhmämme Kitkajoen rannassa pelastusliivit, kypärät ja sadevaatteet yllä kuuntelemassa melonnan ohjeistusta kippariltamme Martti Latva-Kurikalta ennen lauttaan nousua.
Ohjeistusta ennen lauttaan nousua

Menimme yksitellen lauttaan. Istuimme vinottain ponttoonin ja lautan reunan päällä. Toinen jalka työnnettiin edessä olevan ponttoonin alle ja toinen itsensä alla olevan ponttoonin alle. Aluksi joutui vähän hakemaan miten saappaansa saa tömäytettyä paikoilleen siten, että ei heti jalat irtoa. Asento tuntui aluksi vähän epämukavalta, mutta hiljalleen siihen tottui.

Lautassa käytiin läpi vielä melontaote, komennot mitä Martti käytti ohjatessaan miten kulloinkin tulee toimia. Sovimme, että 05 ja I-luokan koskissa myös me sokot melomme, mutta II-luokan koskissa nautimme vauhdin hurmasta kyytiläisinä. Kosket luokitellaan vaarallisuuden mukaan. Kolmos- ja nelosluokan koskia vielä lasketaan kaupallisessa retkeilytarjonnassa. Meidän 14 kilometrin reitillä oli seitsemän 0.5-2 –luokan koskea. Vielä juuri ennen lähtöä Martti muistutti meitä ”Muistakaa aina hymyillä”, silloinkin jos tulee mulahdus. Tiedättekös miksi? No hymyillessä ei ehdi tulla paniikki…

Jännitystä ilmassa. Ryhmämme suuressa koskenlaskulautassa jossa on perämoottori hiljaisempia osuuksia varten. Kaikilla on melat käsissään ja hieman jännittynyt ilme kasvoillaan ensimmäisiä koskia odotellessa.
Kohti seikkailua

Rannasta lähtiessämme saimme niskaamme pienen raekuuron. Sen minkä kesä kastelee, se myös sen kuivaa. Ja niinhän siinä kävi, että saimme retken aikana myös auringon paistetta. Raekuuro lähinnä nauratti meitä. Martti antoi melontatahdin ja pääsimme matkaan. Ensinmmäiset kosket olivat i-luokan koskia joissa meloimme kaikki. Kuulimmekin Martin suusta useaan ”Kaikki meloo”. Tutuiksi tuli myös ”vasen jarru” ”oikea jarru”

Basecamp Oulangan matkassa koskenlaskussa

Laskiessamme koskea tunsi alla veden voiman, mutta välillä myös kivet joidenka yli koskenlaskulautta mennä sujahti. Parin pienemmän kosken jälkeen alkoi jo kaivata isompaa ja hurjempaa laskua. Pääsimmekin nauramaan, kiljahtelemaan, hymyilemään Peurakoskessa ja Saarikoskessa. Voi sitä riemua ja onnellista oloa. Olen aina luullut, että sokeana koskenlasku olisi mahdottomuus enkä sitä osannut edes ehdottaa seikkailuviikon ohjelmaa suunniteltaessa. Onneksi tuli kova tuuli ja melonta järvellä vaihtui tähän huikeaan kokemukseen.

Koskien väliset osuudet melottiin hiljalleen luonnon hiljaisuutta kuunnellen ja onnellisesta olosta nauttien. Reitillä olleet isot järvialueet kuljettiin mukavan hiljaisella moottorilla. Välillä nähtiin joitakin lintuja, jotka jäivät valitettavasti lajimäärittämättä. Ennen lopussa ollutta isoa järvialuetta tyhjentelin toista kumisaapasta, jossa oli pärskeistä litratolkulla vettä. Märkä saapas takaisin jalkaan ja toppatakki ylle. Lopussa olikin ihana rentoilla koskia muistellen.

Sini levähtää koskenlaskulautassa melan varsien keskellä Kitkajoen kuohuessa lautan ympärillä.
Sinin lepotauko

Voi miksi kaikki hauska loppuu aikanaan? Niin tämäkin retki. Saavuimme Basecampin hiekkarannalle, jossa nousimme lautasta pois. Ennen kuoriutumista sadevaatteista ja fleeseasuista menimme iloiseen yhteiskuvaan. Olimmehan saaneet upean kokemuksen yhdessä. KIITOS Martti <3

Me tehtiin se! Riemukkaita tuuletuksia koskenlaskureissun jälkeen. Märkinä mutta onnellisina vasemmalta lähtien: kippari-Martti Basecamp Oulangasta, Heidi, Sirpa, Outi, Taija, Marianne ja Sini. Koirat eivät tälle reissulle päässeet.
Me tehtiin se!

Lämminhenkinen vierailu Kujalan porotilalla

Ennen vierailuamme Kujalan porotilalle pysähdyimme viettämään evästaukoa. Itsekullakin oli mukanaan aamulla tekemiään eväitä: leipää, keitettyä kananmunaa, hedelmiä, kahvia ja teetä. Koleassa säässä lämmin tee maistuikin hyvältä.

Kujalan porotilalla on pitkät perinteet, sillä toiminta on aloitettu jo 1860. Parhaillaan on menossa viides sukupolvi porojen hoitajina. Elämysmatkailu on tullut toimintaan mukaan 2017.

Perille päästyämme meitä oli vastassa porotilan isäntä Juha Kujala. Saimme ystävällisen ja lämminhenkisen vastaanoton. Kävelimme ensiksi heidän tunnelmalliselle kodalleen, jossa Juha kertoi meille poroista ja poron vuodesta. Hänen innostunutta tarinointiaan oli mukava kuunnella ja oppia uutta.

Kujalan porotilan isäntä Juha Kujala kertoo ryhmällemme poroista ja poron vuodesta istuessamme kodan lämmössä porontaljoilla.
Tietoisku porojen ja porotilan vuodesta

Mukavan kotahetken jälkeen kävelimme tilan laitumelle, jossa poroja pääsi rapsuttelemaan ja syöttämään. Sinne kävellessämme kuulimme kauempaa poroemon kutsuvan vasojaan. Juha toi kuivattua jäkälää, jota saimme poroille antaa kädestä. Tosin tuore ruoho vei tällä kertaa voiton. Juha otti Kaneli-nimisen vasan syliinsä, jotta saimme tunnustella sitä paremmin ja tarjoilla jäkälää.

Porotilan isäntä Juha Kujala nappasi syliinsä hurmaavan Kaneli-vasan jolle Marianne syöttää poron herkkua: jäkälää. Heidi ja Sirpa seuraavat vieressä.
Kaneli-vasan herkkuhetki
Pikkuinen suurisilmäinen Kaneli poronvasa hamuaa maasta sen suurta herkkua: poronjäkälää jota on ripoteltu vehreälle nurmikolle.
Kaneli-vasa

Lisäksi tapasimme alle kuukauden ikäisen vasan, jolla ei ollut vielä nimeä. Olisipa hauska tietää mikä sen nimeksi on tullut.  Voi miten kevyeltä sen askeleet kuulostivat ruohikolla.

Saimme isommalta porolta varovasti tunnustella kohtaa mihin porolla sarvet kasvavat. Sarven alut tuntuivat pehmeiltä ja poro selvästi arasteli kosketusta. Hauska oli myös kuunnella poron sorkista kuuluvaa luista naksetta. Poron sorkkaa sanotaan myös koparaksi.

Neljä aikuista poroa ja kaksi vasaa syömässä ruohoa vehreällä niityllä. Etummaisella porolla on hurjan komeat sarvet.
Porot ruokatauolla

paliskunta.fi sivulla kerrotaan: ”Poron liikkuessa koparoiden nivelistä kuuluu pakkasella selkeä naksuva ääni. Ääni syntyy koparan luista. Koparoiden nakse kertoo lähellä oleville eläimille naapurien liikkumisesta ja varoittaa, mikäli lähellä olevat porot liikkuvat nopeasti ja levottomasti. Porolla on myös lukuisia muita yhteydenpitoon liittyviä merkkejä. Poron takajaloissa on sorkanvälirauhanen, josta maahan jää hajuaineita. Voimakas haju toimii myös vaaratilanteista tiedottamisessa. Poron paetessaan pystyyn nostama valkea häntä toimii myös sosiaalisena signaalina tokan pitämiseksi koossa. Muut porot seuraavat edellä tolvaavan poron häntää.”

Vierailun lopuksi kävimme Käsityöpajassa, jossa oli paljon ihania tuotteita liittyen poroihin. Itse ostin poron sarvista tehdyn naulakon ja Otolle kapeita poron luita herkkuhetkiin. Myymälässä oli paljon Juhan vaimon tekemiä käsitöitä, mutta myös muilta lähiseudun käsityön tekijöiltä.

Saunassa yrttijalkakylpyjä

Palattuamme Seikkailuapinoiden majataloon pääsimme heti syömään. Anneli ja Tuulikki olivat valmistaneet meille herkullisen aterian. Aterian jälkeen lähdimme kävelemään pihapiiriin yrttejä jalkakylpyyn keräten. Samalla saimme tunnustella erilaisia kasveja. Itse suuntasin koirien ja Sirpan kanssa Kitkan rantaan. Veimme sinne digisanelimeni ja parapoloidimikrofonini. Tallennus oli päällä lähes yksitoista tuntia ja sain huikeita ääniä: kuikan huutoa, kalalokin kiljuntaa, kaakkurin ja härkälinnun mylvintää, tavien keskustelua, valkoviklon piippauksia jne. Aiempina öinä oli sateista ja tuulista, joten tallennukset jäivät tekemättä. Onneksi tuuli tyyntyi ja luvassa oli poutaa. Näiden tallenteiden kuunteluun kannattaa keskittyä ja käyttää aikaa, niin huikean upea kooste siitä tuli! Tallenteen alkuosa on tässä alla. Toinen osa tallennetta löytyy Biitsitunnelmasta yllätysohjelmaan -blogitekstin alusta.

Kesäyön ääniä Kitkan rannalla 1

Saunassa hemmottelimme jalkojamme jalkakylvyssä mihin oli laitettu juuri kerättyyjä villiyrttejä.

Luonnonyrttien peittämät jalat rentouttavassa jalkakylvyssä.
Hemmottelua keholle ja mielelle

Jalkakylvyn jälkeen teimme vielä jaloille kuuma-kylmä -hoitoa kuumaa ja kylmää vettä vaihdellen.

Saunassa kävi iloinen puheen sorina ja rentoutumishetken jälkeen olikin ihana valmistautua yöpuulle.

Kesäseikkailu Kuusamossa ja Posiolla 8.-15.6.2019 – Luontoon tutustumassa tunturissa

Pienryhmä -kolme näkövammaista avustajineen/peesareineen vietti ikimuistoisen seikkailuviikon Seikkailuapinoiden pääoppaan Heidi Savolaisen kanssa.
Tervetuloa lukemaan huikeasta viikostamme

Kaupungin sykkeestä luonnon rauhaan
Luontoon tutustumassa tunturissa
Koskenlaskua ja poroja
Pieni Karhunkierros – seikkailuviikon kohokohta
Biitsitunnelmasta yllätysohjelmaan
Issikan selästä kotimatkalle

Jokaisena aamuna meille oli katettu runsas aamiaispuffet. Aamupalalla varmasti jokainen löysi itselleen sopivaa syötävää. Viikon aikana erityisruokavaliot oli huomioitu loistavasti.

Majatalon herkullisella aamiaisella oli tarjolla tuoreita kasviksia, levitteitä, leikkeleitä, leipiä ja pöydän mitalta kaikkea maistuvaa.
Seikkailuapinoiden majatalon runsas aamiaispöytä

Aamiaisen yhteydessä pakkasimme päivärinkkoihin retkieväät ja kokkaamiseen tarvittavaa välineistöä lautasineen ja ruokailuvälineineen. Valitsimme mukaan ateriaan laitettavaa. Sirpan kanssa otimme broileria ja riisiä.

Ajelimme Posion puolelle Riisitunturin kansallispuistoon tarkoituksenamme kävellä Riisinrääpäsy-reitti, jonka kuljimme myös helmikuussa käydessämme Heidin luona vierailulla Sirpan kanssa. Siitä voitte lukea täällä.

”Riisin rääpäsy on maisemareitti Riisitunturille. Reitin varren nähtävyyksiä ovat mm. maisemat yli Kitkajärvien, Ikkunalampi, rinnesuot ja Riisitunturin huippu.”, kerrotaan Luontoon.fi-sivustolla. Reitti sopii lapsiperheille ja retkeilyä aloittaville.

Sisäänkäynti Riisitunturin kansallispuistoon kulkee vanhan hirsistä tehdyn aitan läpi. Aitan päätyseiniin on tehty ovet ja aitan sisällä on infotauluja kansallispuistosta.
Portti Riisitunturin kansallispuistoon

Luontoa aistimassa tunturissa

Meille reitti oli ennen kaikkea tutkimusmatka luontoon. Kuljimme rauhalliseen tahtiin tutustuen kasvillisuuteen. Ryhmäläistemme ja oppaamme Heidin lisäksi retkellä olivat mukana Anneli ja Tiia. Sää oli vaihteleva eikä oikein tiennyt oliko takki tarpeen vai ei. Alussa saatiin myös pienen pieni vesikuuro. Tuuli tuiversi noustessamme tunturiin. Tuulesta huolimatta pystyi aistimaan miten puusto oli matalaa ja maisema aukeaa.

Naava ja luppo näyttävät hyvin samalta ja niissä on monia alalajeja. Naavoja kasvaa Suomessa noin kymmenisen erilaista, luppoja vähän enemmän. Naavat ja lupot kasvavat vanhoissa metsissä ja ne ovat herkkiä ilmansaasteille. Eli kun niitä on paljon kertovat ne ilman puhtaudesta. Näitä kasveja ei ole helppo erottaa toisistaan, ja monesti ne sekoittuvat ammattilaisillakin. Ero on monesti ihan dna-tasolla. Naavan ja lupon ero paljastuu helpoiten venyttämällä. Naavassa on keskusjänne, joka venyy kuin kuminauha kun sitä venyttää. Lupolla tuota jännettä ei ole. Naavat ja lupot erottaa toisistaan myös väristä. Naavat ovat usein kellanvihreitä, koska niissä on usniinihappoa, joka värjää ne kellertäviksi. Lupossa ei tuota happoa ole. Molemmat ovat jäkäliä, eli levän ja sienen yhteenliittymiä. Ne eivät vahingoita puita, joissa ne kasvavat. Ne eivät ime puun ravinteita vaan saavat kaikki tarvitsemansa ravinteet ilmasta ja sadevedestä. Naavat ja lupot kasvavat koko maassa, mutta ovat harvinaisia alueilla, joilla on ilmansaasteita.

Heidi tunnustelemassa vanhan jäkälöityneen puun oksilta naavaa -vaiko luppoa? Senhän tietää varmasti vasta kokeilemalla.
Heidi tunnustelee luppoa. Vaiko naavaa?

Tapionpöytä, eli metsäkuusi ilman latvaa oli mielenkiintoinen tuttavuus. Se kasvaa vaakatasoon ja ei juurikaan ylöspäin. Näin oksista muodostuu litteähkö, laajeneva levy, jota on nimitetty ehkä muotonsa vuoksi pöydäksi. Herkän luonnon vuoksi ei ole luvallista poiketa reiteiltä, mutta oppaamme Heidi teki poikkeuksen, jotta saisimme käsityksen tapionpöydästä. Menimme hyvin varovaisesti tutkimaan kuusta ja sen alle.

Tiivistä tunnelmaa tapionpöydäksi kutsutun vanhan metsäkuusen oksiston suojissa. Puun vaakatasossa kasvavat oksat muodostavat ikäänkuin majan. Puuta tutkimassa Sini, Heidi ja Marianne.
Tapionpöytäpuun suojissa
Sini ja Marianne sekä taka-alalla Heidi tutustumassa tapionpöytään eli vanhaan metsäkuuseen jonka oksisto kasvaa vaakatasossa muodostaen majankaltaisen tilan.
Tapionpöytää tutkimassa

Wikipedian mukaan: ”Tapionpöytä syntyy mutaation tuloksena tai metsäkuusen menettäessä melko varhaisessa iässä latvansa, eikä mikään oksista jostain syystä voi muodostua uudeksi latvaksi. Kun kuusi omaksuu litteän kasvutavan, se ei enää myöhemminkään voi kasvattaa latvaa eikä kasvaa ylöspäin. Tapionpöydät kantavat vain harvoin käpyjä.” Aikoinaan tapionpöytä on ollut uhripaikka, jossa on uhrattu ”metsän kuninkaalle” Tapiolle.

Mitä ylemmäksi nousimme sitä pienemmäksi puusto muuttui. Tunnustelimme ja tuoksuttelimme mm. hillan kukkaa, vaivaiskoivuja sekä variksenmarjan kukkaa. Voi miten herkän kauniilta kasvit tuntuivat kädessä. Tuoksu oli hyvin mieto.

Heidi kumartuneena lähelle maan kamaraa haistelemaan pientä varvunkaltaista vaivaiskoivua.
Heidi vaivaiskoivua tuoksuttelemassa
Männyn juurella kauniisti kukkiva variksenmarja ja puuta kiertävä vaivaiskoivu.
Variksenmarjan kukkaloistoa

Tunturin laelta Ikkunalammelle

Tunturin huipulla tuuli navakasti, mutta aukeuden pystyi silti hyvin aistimaan. Toki olisi hienoa, jos upean maiseman voisi nähdä, mutta ei kannata tuhlata energiaansa murehtimalla  sitä ettei se ole mahdollista. Aistitaan ja nautitaan muilla aisteilla.

Riisitunturin huipulta aukeaa karu näkymä horisonttiin saakka. Tunturin laella kasvaa osin jo tuleentuneita matalakasvuisia heiniä ja ruohoja, loivia rinteitä täplittävät matalat havupuut. Huipulla on pieni lampi josta matalalla roikkuvat tummat pilvet heijastuvat. Matka alas jatkuu kivituhkan peittämää leveää polkua
Maisemaa Riisitunturin huipulla

Hetken kuulosteltuamme tuulta ja nautittuamme tunturin huiputuksesta lähdimme laskeutumaan kohti Ikkunalampea.

Riisitunturin sammaleenvihreä alarinne tuntuu jatkuvan ikuisuuksiin. Rinteellä siellä täällä kasvavat matalat ja tuuheat kuuset seisovat tunturin tuulia uhmaten kivituhkan peittämän polun johdattaessa kulkijat alas tunturilta. Horisontissa sinertää kaukaisia tunturin lakia. Matalalla roikkuvat pilvet uhkaavat sateella. Pilvien välistä pilkistää aurinko.
Hieno näkymä Riisitunturilta
Otto opastamassa Heidiä kivituhkan peittämällä polulla. Polun kummallakin puolella kasvaa tuuheaa varvikkoa ja matalia havupuita.
Heidi ja Otto taittamassa taivalta
Tikkusuora ja hyvin ohut mänty jonka yläosassa kasvaa muutama kitukasvuinen oksa mutta sen alaosa on tuuhea, kuin leveä mekko. Uutta heleän vihreää kerkkää versoo runsaana vanhojen oksien lomasta.
Luonnon omia taideteoksia

Saavuimme Ikkunalammen katselu&levähdystasanteelle, jolle päästäkseen oli kuljettava lyhyt pätkä pitkoksia pitkin.

Seikkailuryhmä saapumassa Ikkunalammen levähdystasanteelle matalakasvuisen havumetsikön suojista. Tasanteelle kuljetaan pienen matkaa pitkosten yli. Osa vielä odottaa vuoroaan.
Seurue saapumassa Ikkunalammelle
Ikkunalammella. Heidi ja Sirpa saapumassa kolmen laudan levyisiä pitkoksia Ikkunalammelle. Heidi pitää kiinni Sirpan rinkasta. Edellä kulkee Anneli Ottoa taluttaen. Penkillä Ikkunalammen edessä istuvat jo Taija ja Outi, Marianne ja Tia. Sini seisoo edempänä Pekon makoillessa tasanteella. Suuret pumpulipilvet täplittävät sinistä taivasta Ikkunalammen yllä.
Ikkunalammen katselutasanteella

Ikkunalampi vastavalossa

Lähes tyynestä Ikkunalammen pinnasta heijastuvat raskaana roikkuvat pumpulipilvet ja niiden välistä pilkottaa sininen taivas. Rauhaa henkivää erämäälampea reunustavat matalat heinikkoiset penkereet ja matalakasvuiset havupuut. Lammen takaa siintää sinisävyisenä horisontissa kulkevien tuntureiden nauha.
Ikkunalampi

Jatkoimme matkaa kohden autiotupaa kulkien pitkospuita pitkin päästäksemme Ikkunalammen katselutasanteelta pois. Pitkoksilla etenemistapoja on monia meillä opaskoiran kanssa liikkuvilla. Oton valjaiden aisa osoittautui liian lyhyeksi pitkospuilla liikkumiseen vaikka se kaupunkiolosuhteissa onkin sopiva, muodostui kulkutavaksi kulkea Sirpan kanssa perätysten pitkoksilla ja Otto pitkososuudet taluttimessa. Marianne puolestaan kulki pitkoksilla Pekon opastamana Sinin peesatessa heidän takanaan.

Lähdössä pitkoksia kulkemaan. Heidillä hyvä ote Sirpan rinkasta varmistaa turvallisen kulkemisen.  Aurinko paistaa kauniisti suurten
pilvien välistä, ympärillä matalakasvuista harvaa havumetsää
Sirpa, Heidi ja Anneli pitkospuilla
Pitkokset ovat kahden lankun leveyiset ja niille nouseminen vaatii keskittymistä. Pekko odottelee että Marianne on valmiina matkaan.
Marianne lähdössä ylittämään pitkoksia Sinin ja Outin tarkkaillessa tilannetta

Lähellä ikkunalampea

Hassu pikkuinen pystyyn kuivunut kuusi jonka oksat näyttävät kasvavan kuusen huipulta alaspäin. Kuusi on kuin kolmion mallinen mekko. Taustalla vehreää, harvaa sekametsää ja tummareunaisia pumpulipilviä sinisellä taivaalla.
Pystyyn kuivunut kuusi

Lounashetki ja radiopuhelimien käytön harjoittelua

Autiotuvan pihapiiriin saavuttuamme totesimme tuulevan liikaa nuotiotulia ajatellen. Pöydän ääressä kokkasimme ateriamme. Leikkasin puukolla broilerfileet riisin joukkoon. Jokaisella oli omanlaisensa ateria. Koska nuotiotulia ei tehty Heidi ja Anneli autiotuvassa lämmitti ateriamme kaasulla.

Ruokahetki autiotuvan pihapöydän äärellä auringon paistaessa. Otto odottelee toiveikkaana pöydän ääressä mahdollisia herkkupaloja.
Ruokatauko autiotuvalla

Pöydän ääressä istuessani tuulesta huolimatta korviini kantautui minulle vieraan kuuloinen linnun laulu. Menimme Sirpan kanssa lähemmäksi ja onnistuin tuulesta ja puheen sorinasta huolimatta äänittämään pienen pätkän leppälinnun laulua.

Leppälinnun ääninäyte

Kun lähdimme autiotuvalta jatkamaan matkaa harjoittelimme radiopuhelimien käyttöä Pientä Karhunkierrosta ajatellen. Ryhmässämme oli eri nopeudella käveleviä, joten ryhmä hajaantuisi väkisinkin, mutta nopea yhteydenpito kaikkiin toimisi radiopuhelimien välityksellä. Radiopuhelimien käyttö tuli nopeaan tutuksi.

Sirpa ja Heidi sekä Otto kulkemassa juurten raidoittamaa ja kivituhkan peittämää polkua sekä harjoittelemassa radiopuhelinten käyttöä. Heidiltä se näyttää sujuvan hyvin.
Radiopuhelimia testaamassa patikoinnin lomassa

Riisinrääpäsy-reitti on helppokulkuista. Polulla oli vähänlaisesti juuria ja kiviä. Pitkososuudetkin olivat lyhyitä. Reitin ehkä hankalin kohta oli autiotuvan jälkeen ollut kosteikko. Siinä oli mietittävä miten ylitys parhaiten sujuisi.

Lyhyt mutta vaativa kosteikon ylitys. Alkumatkasta kaksi puuta vieretysten, sitten tasapainottelua pyöreän tukin päällä ja askellus sivuun yhden laudan levyiselle pitkokselle. Anneli auttaa Outia pyöreän tukin yli.  Taija testaa maaston märkyyttä etualalla. Sirpa opastaa Heidiä ylityksen alkupäässä pienen kostean rinteen alastulossa. Vesi ei ole syvää mutta takuuvarmasti kylmää eikä syvyyttä tee mieli testata. Vedestä pilkistää lisäksi petollisia kiviä.
Reitin varrella oli haasteellisia paikkoja.

Ja sujuihan se. Kukaan ei kastellut kenkiään.

Lähtöpisteeseen saavuimme iloisina onnistuneesta luontoretkestämme.

Iloisia ja onnellisia hymyjä Riisitunturin kansallispuiston sisäänkäynnin edessä joka on kuin aitan pääty jonka keskellä on ovi.
Voittaja-ilmeitä! Vasemmalla Sirpa, keskellä Heidi sekä Otto ja oikealla Anneli

Suloisia lampaita

Matkalla lammastilalle Heidin autollinen pysähtyi Pentikin tehtaanmyymälään tekemään ostoksia. Me Sirpan kanssa ajelimme suoraan lammastilalle.
Metsänreunan Lammastilan emäntä Anne Pätsi oli meitä vastassa lampaineen.

Komea lammaslauma tiiviinä muodostelmana hamuamassa vihreää tuoretta ruohoa. Joukossa valkoisia lampaita, pari ruskeaa sekä yksi mustavalkoinen.
Lampaiden ruokahetki

Muidenkin saavuttua lammastilalle pääsimme tutustumaan 12-vuotiaaseen Siiri-lampaaseen, jota aluksi hiukan hermostutti opaskoiramme Otto ja Pekko. Pidimmekin koiramme kauempana. Saimme rapsutella vanhusta sekä kokeilla saksilla talvivillan leikkaamista. Voi miten ihanan pehmeältä uusi kesävilla talvivillan alla tuntuikaan. Tuntui rauhoittavalta, suorastaan terapeuttiselta työntää sormet Siirin villaan ja saksilla leikata vanhaa villaa pois.

Heidi tunnustelemassa Siiri-lampaan pehmeää alusvillaa kyljen kohdalta. Kaulasta ja päästä villa on jo leikattu. Heidillä on sakset valmiina villan leikkaamiseen. Siiri on Annen varmassa otteessa rauhallinen ja tähyää kauempana telmiviä opaskoiria.
Heidi, Siiri-lammas ja Metsänreunan lammastilan Anne
Siiri-lampaan ihanat luonnonvalkoiset kiharat lähikuvassa ja Heidin kädet saksimassa pitkää talvivillaa lyhyemmäksi.
Siiri-lammas Heidin parturoitavana

Kun jokainen oli saanut kokeilla villan leikkaamista pääsimme syöttämään lampaille niiden suurta herkkua – raakaa makaronia. Ne tulivat ihan hassuiksi syöden kädestä kauhealla vauhdilla makaronia suuhunsa. Mitä putosi maahan ei siellä kauaa ehtinyt vanheta.

Lammastilan Anne ojentamassa makaroonia Heidille. Ruskea keritty lammas Heidin ja Annen edessä odottaa herkkuja malttamattomana. Mariannella on jo makaroonia kädessään. Outi ja Taija odottelevat vuoroaan.
Lampaiden herkkuhetki: kuivattua makaroonia!

Seikkailuapinoiden majatalolle palattuamme pääsimme miltei heti saunomaan. Saunan jälkeen nautimme illallista ja sen aikana kuulimme seuraavan päivän ohjelmamuutoksesta. Kovan tuulen vuoksi Kitkajärvellä melonta ei tullut kysymykseenkään.
Mitä melonnan tilalle saimmekaan, siitä voit lukea seuraavassa postauksessa.

Kesäseikkailu Kuusamossa ja Posiolla 8.-15.6.2019 – Kaupungin sykkeestä luonnon rauhaan

Pienryhmä -kolme näkövammaista avustajineen/peesareineen vietti ikimuistoisen seikkailuviikon Seikkailuapinoiden pääoppaan Heidi Savolaisen kanssa.
Tervetuloa lukemaan huikeasta viikostamme

Kaupungin sykkeestä luonnon rauhaan
Luontoon tutustumassa tunturissa
Koskenlaskua ja poroja
Pieni Karhunkierros – seikkailuviikon kohokohta
Biitsitunnelmasta yllätysohjelmaan
Issikan selästä kotimatkalle

Seikkailuporukka Riisitunturin tuulisella huipulla ryhmäkuvassa. Kuvan otti retken vetäjä Heidi Savolainen Seikkailuapinoista. Heidi juuri ja juuri mahtuu kuvaan etuoikealla muun ryhmän vilkuttaessa iloisesti taaempana.
Seikkailijaryhmämme lepotauolla

Seikkailu alkoi jo yöjunassa

Edellisyönä en ollut nukkunut silmällistäkään. Olin ollut Villingin saaressa linturetkioppaana näkövammaisille. Lintuja lähdimme kuuntelemaan neljältä ja  iltayöstä nukkumatti unohti treffata minua. Linturetken jälkeen saaresta suoraan Vantaan opaskoirakoulun avoimiin oviin myymään käsityötuotteitani.

Päivä oli helteinen ja nukkumattomuuskin vaivasi. Kotona ehdin syömään, vaihtamaan vaatteet ja oli aika lähteä Helsingin rautatieasemalle, jossa tapasimme muiden seikkailuviikkoon osallistuvien kanssa.

Olimme eri makuuvaunuissa, koska meille oli varattu lemmikkihytit  opaskoirien vuoksi. Omaan hyttiini Oton kanssa päästyäni pian selvisi, että lähin wc on rikki. Peesarin Sinin opastamana tutustuin vaunuaulan toisella puolella olevan käytävän varrella olevaan  wc:n. Ovi oli varustettu mekaanisella lukolla, joten sokkokin tiesi milloin se on lukittu. Jotta elämä ei kävisi liian tylsäksi tuli ilmi oven lukossa olevan jotain vikaa ja konnari suositteli toisessa vaunussa olevaa wc:tä. Eipä siis muuta kuin taas opettelemaan uusi reitti vaunuvälikön läpi vessaan. Voin sanoa, että vaunuväliköt ovat hirveitä paikkoja. Ovet avautuvat ja sulkeutuvat napista painamalla ja meteli on jäätävä. On todella epämiellyttävää liikkua niissä yksin. Itse wc oli myös pyörätuolia käyttäville sopiva, ei kynnyksiä jne. Kaikki toimi kuitenkin hipasunapeista painamalla. Tässä vessassa oli se hyvää, että esim. oven lukittuessa kuului piippaus. Sokkona pärjäsi siis suht ok. 

Vaunuväliköissä kulkeminen vessaan päästäkseen tuntui kyllä todella ahdistavalta. Aloin kuitenkin alistumaan kohtalooni, sillä väsy painoi kulkijaa raskaana. Hytissäni nököttäessäni Sini soitti, että konnari ehdotti minun paikkani siirtoa samaan vaunuun hänen ja Mariannen kanssa. Sehän sopi minulle enemmän kuin hyvin. Pian erittäin mukava konnari tulikin auttamaan minua siirtymään tavaroineni ja koirineni toiseen hyttiin. Se oli ilmeisesti invahytti, sillä ovi avautui ja sulkeutui hipasunapeista, kuinkas muutenkaan.

Wc oli kuitenkin käytävän toisella puolella. Eipä muu kuin taas opettelemaan jo kolmannen veskin toiminnot. Tämä viimeisin oli muutoin samanlainen hipasunapein toimiva kuin edellinen, mutta nyt sokkoa auttavat piippaukset puuttuivat. Konnari laittoi teippiä lukituspainikkeen kohdalle. Hän oikeasti yritti auttaa meitä.

Vielä kun opin, että halutessani avata hytin oven sisäpuolelta se on tehtävä istuen sängyllä, jotta nappeihin osuu, aloin olla valmista kauraa petiin. Vielä ei oltu edes Tampereella. Onneksi Sini lupasi ottaa Oton jalottelemaan Mariannen ja Pekon kanssa

Tampereelle tultaessa juna oli myöhässä ja vettä satoi kaatamalla. Koirien jalottelupaikkaakin joutuivat etsimään, sillä Tampereenratikka- ja tietyömaat olivat aiheuttaneet muutoksia. Makasin sängyllä, haistoin sateen ja saadessani märän koiran takaisin hyttiin tunsin syyllisyyttä, että en ollut itse mukana koirien jalottelussa. Kuivasin Ottoa ja nukahdin. Voih, miten hyvää nukkuminen tekikään.

Matkasta väsynyt Otto on nukahtanut junavaunun lattialle pää Heidin jalan päällä.
Väsynyt opaskoira Otto

Matkalla Kuusamoon kosken kuohuntaa ja visiitti lintutornilla

Sunnuntaiaamuna saavuimme seitsemän jälkeen Rovaniemelle, jossa kaimani Heidi ja peesarini Sirpa olivat meitä vastassa. Sirpa oli ajellut edellispäivänä kotikonnuiltaan Rovaniemelle. Jälleentapaamis- ja tervetulohalauksien jälkeen käytimme Oton ja Pekon tarpeillaan, jonka jälkeen lähdimme ajamaan kohden Kuusamoa. Matkustin Sirpan kanssa muiden matkustaessa Heidin autossa. Matka taittui Sirpan kanssa kuulumisia vaihtaen. Onneksi edellispäiväisestä väsymyksestä ei ollut enään tietoakaan. Ajeltuamme reilun tunnin (n. 82km) pysähdyimme Auttikönkäällä, joka on vielä Rovaniemeä. Voi miten kosken kohina rauhoittikaan mieltä ja arjen kiireet valuivat kehosta ja mielestä pois.

Kosken kuohuntaa kuunneltuamme istuimme syömään Heidin mukanaan tuomia eväitä mm. hedelmiä ja mehua, Hyttysiä oli jonkin verran. Sää oli ukkosta enteilevä. Lähdimmekin jatkamaan matkaamme.

Pysähdyimme n. 50 km myöhemmin Posion lintutornille. Linnusto oli kovin hiljaa. Tornin lähistöllä pesii kuulemma upea laulujoutsenpari.

Posion lintutornille johtaa leveä ja tasainen laudoitettu reitti. Suorarunkoisten mäntyjen takaa näkyy lintutorni sekä sen takana häämöttävä vesistö.
Posion lintutorni
Lintutornilta avautuu sadunomainen maisema. Pastellisävyiset pumpulipilvet peittävät taivaan ja heijastuvat tyynen Posiojärven pintaan.
Näkymä Posiojärvelle Posion lintutornista

Harmiksemme huomasimme rannassa olevan rikottu pullo. Onneksi sirpaleet saatiin kerätyksi pois eikä koiristamme kukaan sirpaleisiin astunut. Voi kun ihmiset muistaisivat olla jättämättä jälkiä luontoon. Maastossa olevat lasinsirut voivat saada paljon pahaa aikaan.

Kotivaaran lenkki luontoa tutkaillen

Seikkailuapinoiden majataloon saavuttuamme majottauduimme ja lounastimme herkullista kalakeittoa. Sääennuste lupasi kovia ukkos- ja sadekuuroja myöhemmälle iltapäivää, joten lähdimme heti syötyämme kävelemään ns. Kotivaaran lenkin. Sinne pääsee käytännössä Seikkailuapinoiden majatalon pihapiiristä. Kuljimme rauhalliseen tahtiin erittäin hiostavassa säässä. Ukkonen selvästi teki tuloaan. Sirpa totesikin ukkosesta näin: ”Ukko se vaan siivoaa taivasta.”

"Matka Kotivaaran huipulle alkaa Seikkailuapinoiden majatalon pihasta halki peltojen ja niittyjen. " Retkeläiset kulkevat vehmaan niityn poikki kulkevaa polkua kohti uusia seikkailuja.
Polku kohti Kotivaaran huippua nousee varvikon lomassa, mäntyjen katveessa. Retkeilijät nousemassa ylämäkeen painostavassa säässä.
Kohti Kotivaaraa

Reitin varrella pysähtelimme tunnustelemaan kasvillisuutta. Uusi tuttavuus oli meistä useammalle tupassara. Rakkaalla lapsella on monta lempinimeä ja kansankielellä tätä tikkutukkaa kutsutaan usein ryssänpääksi tai peikonpääksi. ”Tupassara on monivuotinen kapealehtinen kasvi joka muodostaa tuppaita, kasvitieteilijän termillä kaulamättäitä jotka sopivilla paikoilla kasvavat vieri vieressä`, tietää Kalevan toimittaja ja biologi Pekka Rahko. Kommentti on poimittu Kalevan artikkelista:

Peikonpäät kiehtovat kuvaajia. Peikonpää eli tupassara tai ryssänpää on komea mätäs jossa tuore vihreä kasvusto nousee mättään keskeltä peittäen alaspäin roikkuvat kuivuneet heinät.
Peikonpäät kiehtovat kuvaajia

Reitillemme osui myös jokunen korvasieni

Muhkea korvasieni puolukan varpujen ja kuivan karikkeen ympäröimänä.

Kotivaaran lenkki on n. kolme kilometriä pitkä. Oli mukava kävellä pitkän juna- ja automatkan jälkeen. Jännittää saimme pysyisimmekö kuivana lenkin ajan ja pysyimme kuin pysyimmekin. Innostuimme vielä kävelemään majatalolta Kitkan rantaan koiria uittamaan. Koirilla oli kivaa ja niiden ilonpitoa oli mukavaa seurata. Siinä vain tanner tömisi ja vesi loiskui kun opaskoirat Otto ja Pekko sekä Sirpan koirat eläkeläisopas Turo ja opaspentu Jossu  nauttivat elämästään. Siinä ei paljoa koirien ikäero tuntunut 4kk-10.5v. Kivaa oli

Koirien ansaittu uimatauko rannalla. Kolme labbista matalassa rantavedessä. Järvi on tyyni ja pastellisävyiset pilvet heijastuvat tyyneen veden pintaan. Tummia pilviä kertyy taivaan rantaan.
Koirien uimahetki

Tikkupullan paistoa ja rentoa rupattelua

Kitkan rannalta käveltyämme onnellisien koirien kanssa Seikkailuapinoiden majatalolle, hengähdimme hetken ja kokoonnuimme majatalon pihapiirissä olevaan kotaan tikkupullan paistoon. Outi ja Marianne kokosivat tulisijaan puuklapit ja saivat sytyttää tulet kotanuotioon. Keittiöhengettäret Anneli ja Tuulikki olivat valmistaneet pullataikinan tikkupullan paistoa varten. Minulle oli tehty gluteiiniton taikina. Vaatikin todellista kärsivällisyyttä saada tikkupullani kypsäksi. Kärsivällisesti kuitenkin pullaa paistelin. Mikäpä siinä oli istuskella, rupatella ja kuunnella sateen kohinaa kodassa lämpimässä.

Heidi asettelee taikinaa pitkän puukepin päähän kodan lämmössä.
Tikkupullan pujottelu paistotikkuun vaatii keskittymistä
Retkeilijät rentoutumassa kodassa tulen lämmössä. Tikkupullat paistuvat ja vesi lämpenee nokipannussa tulen yllä.
Tikkupullan paistoa kodan lämmössä

Mukavan kotahetken jälkeen iloinen rupattelu jatkui saunassa. Sauna lämpenikin joka ilta ja nautimme siitä kovasti. Tulopäivän iltana illastimme saunan jälkeen. Ajatus oli mennä toviksi kotaan juttua jatkamaan, mutta pian totesimmekin kaikkia nukuttavan, joten lähdimme nukkumaan tyytyväisinä ja onnellisina. Ihana seikkailuviikkomme oli vasta alussa, joten syytä levätä kunnolla.

Valokuvia Kuusamon viikolta :D

Kahdeksan asteen lämmössä hiihtelyä

Tuona samaisena päivänä Harmaakuono meidän suksiessa kolmisen tuntia, kantoi samaa keppiä vierellämme hölkyttäen

Ja juoksentelun jälkeen lepo taatusti maistui

Hiihtovaatteita oli kätevää kuivata leivinuuniin ripustettuna

Hiilareita, hiilareita marjapiirakan muodossa Hepa mussuttaa tyytyväisenä

Hiilaripommin jälkeen on syytä lähteä taasen ulkoilemaan, ja Harmaakuonolla energiaa riittää. Mistä ihmeestä sitä piisaa???

Hm… Jäniksen jäljet tuoksuu

Mökki, jossa iltaisin nautimme takkatulen loimotuksesta

Kevättalven järvimaisema

Moottorikelkan jälkiä pitkin hyvä kävellä, mutta jos astahti jäljiltä sivuun jalka upposi reittä myöden lumeen 😀

Huoh, nyt vähän jänskättää menikö kuvat oikeille paikoilleen?
Tunnin taistelin tän systeemin kanssa ennen kuin tajusin mihin kohtaan teksti ja kuvat nyt tulee… Taisin oppia, mutta lopputulos???

Hiihtelyä keväthangilla ja paljon leipää

Viikon aikana taisin syödä viikoiksi eteenpäin leipäkiintiöni täyteen! Syön leipää ylipäätään kovin vähän, joten kroppani taisi joutua Kuusamon reissulla aika koville. Ilahduttavaa kuitenkin on ettei paino ole noussut, päinvastoin. Lähdöaamuna vaa’an surulliset lukemat olivat 68.2 kilossa ja tänään hypätessäni vaalle 67.3, joten riemulla ei rajaa. Huomisaamuna tosin vasta ”virallinen” punnitusaamu 😀 Joka tapauksessa leipäkiintiö ja hiilarikiintiö on aika täynnä. Siitä huolimatta viikkoon mahtui paljon ihania asioita. Saatiin avokin kanssa huippuhyvää palvelua niin lentokentällä kuin koneessakin. Menomatkalla saimme meitä opastelemaan tyylikkään Finavian pukumiehen, joka saatteli meidät jonojen ohi niin lähtöselvityksessä kuin turvatarkastuksessakin. No en tiedä oliko se nyt välttämätöntä. Toisaalta, hänellä saattoi olla muutakin puuhaa kuin meidän saattelemisemme. Ja se taitaa olla ihan yleinen käytäntö, että apua tarvitsevat matkustajat viedään ohi jonojen.

Harmaakuono oli vähän stressissä lentokentällä eikä oikein jaksanut keskittyä opastamiseen. Päästiin kuitenkin onnellisesti portin vieressä olevaan kahvilaan, jossa kahvilan työntekijä tuli pöytään tiedustelemaan mitä haluaisimme. Kahvilasta meidät tultiin opastamaan lentokoneeseen. Lentoemännät olivat Harmaakuonosta myytyjä. Lepertelivät sille ja antoivat oman pehmolentokoneen 😀 Ahtauduimme kahden istuttavaan riviin avokin kanssa ja Harmaakuono jalkoihin. Herra tunki koko ajan kuonoaan käytävälle, joten sain olla tarkkana ettei joku tallaisi jätkää ohi mennessään. Päästyämme ilmaan lentoemäntä tuli kyselemään tarvitsisiko koira vettä ja samalla jäi rapsuttelemaan Harmaakuonoa.

Laskeuduttuamme Kuusamoon kone tyhjentyi ja lähdimme viimeisinä sieltä ulos. Lentoemäntä huolehti, että Harmaakuonon oma lentokone tuli meidän mukaamme. Kenttähenkilökunta opasti meidät koneesta matkatavaroita hakemaan ja sieltä löytyikin jo avokin vanhemmatkin.

Perille päästyämme istuimme heti syömään sianlihaperunalaatikkoa ja jälkiruuaksi uunijuustoa. Ateriasta selvittyämme lähdimme koko porukalla hiihtämään. Avokin isäukko oli tehnyt pelloille latuja, joten mikäpäs siinä oli hiihdellä. Tuolloin lauantaina hiihdettiin melkein kolme tuntia, välillä piti käydä päiväkahvilla herkuttelemassa rahkapiirakalla ja pikkupullilla 😀 Hiihtomatkoja on vaikea arvioida, joten jätetään ne arviot kokonaan tekemättä. Mulla oli vähän harmia, sillä prinsessajalkani ottivat heti siipeensä; kantapäihin isot rakot, jotka puhkesivat, mutta jatkoin sinnikkäästi hiihtoa. Ei välttämättä mailman fiksuimpia vetoja, mutta…

Illalla saunoimme ja iltapalalla tarjottiin leipää. Leivän päälle oli ihanaa kraavilohta tai kylmäsavustettua hirveä, joten olihan se ihan pakko leipää syödä, että sai niitä ihania herkkuja. Ei kehdannut syödä vain päällisiä 🙂

Kello oli jo yli kymmenen ennen kuin pääsimme lähtemään puolentoista kilsan päässä olevalle mökille. Siinä tuli mukava iltalenkki kiristyvässä pakkasessa kuun kumottaessa. Mökillä takkaan tulet ja mokkulan toiminnan testailua.  Ja kyllähän se toimi. Jäi vaan tänne postailematta 🙁

Sunnuntai oli tuhruinen ja sateinen päivä. Mun kantapäät oli kipeet ja Kuusamon keskustasta avokin veli kiikutti rakkolaastareita. Valitettavasti ne oli jotain halpisversioita eikä toimineet yhtään. Päivä menikin pirtissä avokin veljiä tavatessa ja harputellessa kaulaliinaa. Harppu keräsi tietystikin ihmettelyä ja sain naisväelle näyttää ja selittää miten harpulla neulotaan. Aamupalalla nautiskelimme muuten puuroa, kananmunaa, leipää, pullaa, piirakkaa… Ja siitä reilu tunti, olikin päiväkahvin aika. Ja siitä taas ehkä pari tuntia syötiin ruoka. Ruokana oli lohikeittoa, jonka kanssa leipää. Leipää oli kyllä tarjolla vahvemmillakin aterioilla. Jälkiruuaksi persikkarahkaa. Ja jotta ei vaan tulisi nälkä, vajaan parin tunnin päästä kahvin kanssa leipäjuustoa ja appelsiinituorejuustokakkua 😀
Ja vieraiden lähdettyä tietysti iltapalalla taasen leipää. Ja mukaan mökille pullaa iltateen kanssa syötäväksi. Siinä ei auttanut vastustelut.
Mökki-illat noudattivat koko viikon samaa kaavaa, takkaa, iltateetä, tietokonetta ja yhdessä oloa.

Maanantaina oli upee keli. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja hiihto maistui ihanalta. Ei maltettu aamupalan jälkeiselle päiväkahvillekaan. Hiihdettiin kolme ja puoltuntia. Suolla kierrettiin 12 kertaa ja pellolla 4 kierrosta. Avokin isä toi meille ladun varteen mehua. Ja kyllä meidän suoritustamme kehuttiin ja hehkutettiin 😀
Lopulta kuitenkin painuimme kiltisti syömään. Kantapäät oli aika kipeät, yllätys!
Lohikeitto maistui taivaallisen hyvältä ulkoilun jälkeen 😀

Kahvittelun ja iltapalastelun jälkeen lähdimme pakastuvaan iltaan kävelemään. Käveltiin mökin ohi jäälle. Kuljimme moottorikelkkojen ajamia uria pitkin. Muuten jalat upposi hankeen, jossa oli jo jään rajassa vettä. Noh, aikamme reippailtuamme astuin vähän sivuun ja kenkä kastui. Oli aika hassua, sillä pakkasta oli jo reilut kymmenen astetta. Oli aika palata mökille. Kengistä sai irrotella jäätä ja laittaa kengät takan ääreen kuivumaan.

Tiistaina oli liukas hiihtokeli. Mun makuun vähän liiankin liukas. Olen loppujenlopulta kuitenkin hiihtänyt tosi vähän ja epätasaisuudet ladussa tekevät oman haasteensa. Ärsytti ja kiukutti. Noh, rupeshan siinä tietysti myös kantapäätä hiertämään, joten kolmen vartin jälkeen siirryin sisätiloihin. Avokki jäi hiihtämään vielä melkein pariksi tunniksi. Mulla oli paska fiilis, olisin niin itsekin halunnut hiihtää. Tajusin kuitenkin ettei aukinaisilla kantapäillä voi hiihtää enempää, etenkin kun rakkolaastarit oli mitä oli.
Istuskelin tuvassa kuunnellen avokin äidin ja jonkun kylän naisen jutustelua. Kahvittelimme, söimme hirvikäristystä. Perunamuussissa oli ihanan paljon voita, joka antoi siihen todella makua. Oli se kyllä tuhtiakin.
Illalla vielä avokki tapasi naapurin isäntää maatalousbisneksissä, jotka sujuivatkin mallikkaasti. Mulla oli hienokseltaan tylsää. Ehkä se oli kuitenkin sen arvoista.

Kantapäät alko oleen suoraan sanottuna helvetin kipeät. Mietittiinkin miten mökille mentäisiin. Mentiin potkukelkalla.  Avokki työnsi mut mökille. Kyydissä oli kivaa, vaikka samalla turhauttavaa. Aamulla sitten takaisin ylämäkeen 😀 Sää oli aika kehno, joten hiihdot jäi avokiltakin. Avokin setä toi meille lisää rakkolaastareita. Noh, ne oli Compiitin kantapään halkeamiin tarkoitettuja, mutta paransi tilannetta huomattavasti. Ne laitettiin mulle illalla suihkun jälkeen. Voin sanoa, että toipuminen alkoi siitä hetkestä. Päivä meni avokin setää ja joitain muita kylän ukkoja tavatessa. Ulkoilua todella kaipasi. Ja vielä kun illalla saatiin mökille autokyyti, keskiviikon ulkoilut jäi minimiin. Ja tuolloin syömistä oli ihan käsittämättömiä määriä ja käsittämättömän usein. Mun vatsa oli halkeamaisillaan 😀

Torstaina oli hieno aurinkoinen sää, mutta ehkä jo liian lämmin. Lumi petti alta, silti hiihtelimme kolmisen tuntia. Olin fiiliksissä kun jalkoihin ei sattunut. Harmaakuono juoksi rinnallamme kuten muinakin hiihtopäivinä. Suussa iso keppi ja hangelta kuului vain onnellista koiran kipitystä. Tuolloin torstaina se kantoi koko hiihtoajan samaa kalikkaa hyvin tärkeän näköisenä.

Ruuaksi saimme haukipihvejä ja perunamuussia. Jälkkärinä uunijuustoa. Kahvien kanssa taisi olla mustikkapiirakkaa, omenapiirakkaa… Ei kykene muistamaan mitä oli milloinkin 😀

Ruuan jälkeen pikkulevon jälkeen lähdimme potkukelkkailemaan. Halusin kokeilla kelkkailua. Olen sitä joskus lapsena tehnytkin, mutta silloin näin vielä vähän. Noh, penkassahan sitä koko ajan olin kelkan kanssa. Potkuteltiin mökille. Siellä oli hyvä alamäki. Halusin kokeilla mennä mäkeä siten, että jalat oli jalaksilla. Noh, mäki päästiin alas, mutta aikas monta kertaa törmäsin penkkaan 😀 Kerran törmäyksen voimasta lensin kelkan yli hankeen ja siitä kierähdin ojaan. Sieltä meinasi olla hankalaa päästä pois kun lumi petti alta aina kun yritti ponnistaa.
Laskimme mäen alas myös siten, että olin avokin kyydissä. PELOTTI. Ja penkassa käytiin tälläkin kertaa. Hauskaa oli!  Ulkoilun päälle olikin mukavaa painua saunomaan.

Perjantaina lämpöaalto jatkui ja hiihtämisestä ei tullut mitään. Avokki kävi testaamassa, mutta totesi homman mahdottomaksi. Harmitti tietystikin. Lähdettiin kävelemään jäälle, mutta sekin oli aika huono ajatus. Moottorikelkan jäljetkään eivät tahtoneet kantaa, joten liian märkää touhua. Saatiin kuitenkin tunnin ulkoilut aikaan. Yritin avokkia houkutella kävelylle teitä pitkin, mutta ei se innostunut. Tein illan aikana kaulaliinan loppuun, jota harputtelin keskiviikkonakin aika paljon.

Pe-la-yönä oli pakkasta, joten lauantaina olisi ollut hienot hankikelit, joten harmitti aika tavalla kun enään ei ehtinyt suksille. Oli aamiaisen (riisipuuroa ja pannukakkua) jälkeen aika pakata, käydä suihkussa ja juoda lähtökahvit. Harmaakuonolle nousi turkin pintaan hilsettä ja herra haisi stressikoiralle ajellessamme Kuusamon lentokentälle. Siellä lähtöselvityksessä virkailija ei velottanut suksistamme (20 € per suunta) mitään, joten saimme kotimatkalle sukset ilmaiseksi mukaan. Avokin vanhemmat saattoivat meidät portille, josta meidät opastettiin koneeseen. Meillä oli taasen paikat kahden istuttavassa rivissä, mutta lentoemäntä (olivat eri ihmisiä kuin tullessa) tuli sanomaan, että voimme siirtyä käytävän toiselle puolelle penkkiriviin, jossa kolme istuinta. Näin Harmaakuono ja meidän jalkamme sai lisää tilaa. Ja tuota ehdotustahan vastaan meillä ei tietenkään ollut mitään 😀 Matka kului rattoisasti.

Helsinki-Vantaalla meitä oltiin vastassa. Oppaamme oli mukava mies, joka auttoi laukkujemme noutamisessa hihnalta ja saattoi meidät hakiamme luo. Oikeasti tosi hyvää palvelua saatiin. Ainoa mikä mua aina ahdistaa on se, että en pääse vessaan silloin kun haluan, että olen jonkun virkailijan varassa. Ja tottahan hitossa aina silloin on olevinansa ja kyllä onkin ihan kamala pissahätä. Kirosin asiaa moneen kertaan. Jos mukana on joku näkevä, tuota ongelmaa ei ole. Mutta kun istut portilla tai kahvilassa, et pääse vessaan ennen kuin noutaja saapuu 🙁 Mutta, se että apua saa ja palvelu on hyvää, siitä täytyy toki olla kiitollinen.

Ja mikä nautinto, kotona ruuaksi iso vihersalaatti ja falafeleja, nam 😀
Ja en ole varmasti ikinä kohdannut niin uupunutta Harmaakuonoa kuin nyt. Se piti herättää syömään. Siis, labpis, joka ei havahdu ruokakipponsa kolahdukseen!!! Ja syötyään herra jäi makaamaan kuppinsa viereen etutassut suorana ja pää koholla. Siinä se maiskutti suutaan. Pelästyin jo sen halvaantuneen tms. Komensin nousemaan ylös ja ette arvaa miten suuri helpotus kupusi syvältä sydämestä kun Harmaakuono nousi tassuilleen, heilutti häntäänsä ja käveli ottamaan luun suuhun. Sitä se ei kyllä jaksanut syödä pitkään.

Nyt on sitten lomat lomailtu ja paluu arkeen edessä. Ja arki alkaakin rytinällä, heti aamulla neljä asiakasta ja iltaan vielä pari lisää 😀
Mutta nyt jaksaa taas pakertaa arkisten asioiden parissa. 

Lentomatka opaskoiran kanssa ja lomaviikko Kuusamossa 2010

Tammikuussa 2010 lensin opaskoirani kanssa ensikerran matkatessamme Kuusamoon avokkini vanhempien luo viikon vierailulle. Etukäteen jännitin lentoa jonkin verran ja sitä miten koira reakoisi siihen. Kaikki meni kuitenkin loistavasti. Kirjoittelin kotiuduttuamme pienen tekstin tuosta viikosta ja tässä tämä kirjoitukseni myös teidän luettavaksenne.

MINÄ ENSIKERTAA LENNOLLA
Jaahas, ollaan lähdössä jonnekin missä yövytään, sillä emäntäni haki matkapetini ja pakkasi sen kassin pohjalle. Ja nyt sinne sujahti meikäläisen ruuat ja herkkuluut 😀 Taidetaan olla reissussa pidempäänkin. Ei mulle noin paljon muuten ruokaa tulis…
Sit nuo höpöttää jostain lentämisestä ja pohtivat miten mahdan reakoida. Höh, mistähän mahtaa olla kyse, ja mihin piruun ollaan lähdössä???
Pakkasta on yli 20 astetta kun saavutaan Helsinki-Vantaan lentokentälle. Täällä en ole aijemmin ollutkaan… Outoja hajuja… HM… Ihmisiä hirveesti kuten juna-asemilla, tämä on paikka siis missä pitää vetää ja röhkiä 😀 Ollaan jollain luukulla ja nuo emäntä ja sen avokki saa jotkut liput. Ja mihin hittoon niiden isot kassit menee, tollaselle hihnalle…
Jahas, matka jatkuu. No mikäs tää paikka on? Takit riisutaan ja reppu menee hihnalle takkien kanssa.
Jahas, emännän avokki menee edeltä tollasen kapeen väylän läpi. Mikä tuo piippaus on? No sit tulee meitin vuoro ja taas kuuluu piippi. Joku nainen tulee emännän luo ja sanoo tekevänsä käsitarkastuksen… Kummaa touhua, mentäs jo…
Meidät opastetaan jollein portille… Häh, ei tässä mitään porttia ole. Tuoleja vain… Noh, rupeenpa makoileen tuohon jalkoihin. Jaa, että se lentokone on myöhässä… Mikä sitten lieneen.
Hei, nyt tapahtuu jotain. Joku tulee tiedustelemaan, että sopiiko emännälle ja sen avokille, että niiden paikat muutetaan kolmen istuttavan riviin ja keskipaikka jätetään tyhjäksi. Näin mullakin on kuulemma enempi tilaa. Hymyillen vaihdokseen nuo suostuvat.
Nainen kehaisee mua ja muistuttaa itteensä mun olevan töissä, ei voi rapsutella. Nää valjaat sitten aina karkottaa niin ihanat rapsutukset ja paijaukset.
Vihdoinkin mulle taitaa selvitä mihin ollaan menossa… Kävellään jossain mitä sanovat putkeksi. Tulee kumma haju, kerosiini kuulemma. Hm… kapea silta, oviaukko, nainen toivottaa tervetulleeksi…
Helkkarin kapee käytävä ja penkkejä vierivieressä. Jaa nyt ollaan meidän paikkojen kohdalla. Miten kummassa mahdun tuohon rakoon? Emäntä ahtautuu ensin ja mä tuun jalkoihin ja sit sen avokki. Niiden välis on tyhjä paikka. Ei, mä kyllä haluun kuonon käytävään päin. Täytyyhän sitä nähdä mitä tapahtuu.
Kun tää lentokoneeksi kutsuttu lähtee liikkeelle, siitä kuuluu ihmeellisiä ulinoita ja kolinoita. Onkohan tää nyt ihan turvallista? Ja kylläpä nuo seuraa mua tarkasti. Ylämäki!!! Mitä hittoa, ihan kun noustas irti maasta. Tääkö nyt on sitä lentämistä?
No mikäs se tässä on köllötellessä, vähän ahdasta ja korvissa tuntuu oudolta.
Ihmisten nautiskeltua teet ja kahvit alkaakin laskeutumisvalmistelut; roskat kerätään jne… Nyt jo viettää alaspäin. Tuntuu korvissa. Ei auta vaikka ”heittelenkin” päätä. No vaihdetaan kylkeä. Äh, kun ahdasta. No vielä kerran… Ai, ai ja pään heilautus… Jyrkkenee, jyrkkenee ja taas kuuluu niitä kummia ääniä… Ei tässä varmaan kuiteskaan tarvii hermoilla kun nuo ihmisetkin on ihan rauhallisia. Ohoh, nyt taidettiin tulla maahan…
Koneen tyhjennettyä muista matkustajista työasu puetaan käytävällä, eihän tuolla penkkien välissä mahu… Odotetaan opastajaa ja ilmeisestikin koneen kapteeni käy tervehtimässä ja pyytää luvan rapsuttaa. Emäntä kertoo ne tylsät fraasinsa mun työssä olosta tms. Mutta an taa kuitenkin luvan kun ollaan paikallaan. Ai kun ihanaa!!! Mies kertoo niillä olevan myös mun rotusen koiran. Höh, nyt meidän opas tuli, joten jyrkkiä metalliportaita alas. Sivumennen sanottuna aika inhat 🙁 Ja kylläpä tuo kone pitää hirveetä metelii… Lunta tuiskuaa ja tuulee. Ollaan Kuusamossa ja matkatavarat noudettua löydetään Avokin vanhemmat. Nehän kävi meillä joskus ja me niillä. Sai kirmailla maaseudun rauhassa. Oiskohan nytkin sellasta ihanuutta luvassa.
Kävellään autolle ja mua ei voi jostain syystä laittaa eteen jalkoihin enkä mahdu penkkien väliinkään… Mun on sit ihan pakko matkustaa noiden välissä penkillä köllöttäen, vaikka emäntä nuriseekin moisesta järjestelystä. Olis vaan hiljaa.
Kyl se sentäs taputtaa mua, mut muistuttaa ettei tää ole oikein sallittua.

Viikko me siellä Kuusamossa oltiin. Yövyttiin emännän ja Avokin kanssa mökillä, joka sijaitsi n. 1.5 km:n päässä Avokin vanhempien kodista. Aamuisin tuli hyvä aamulenkki kun käveltiin mökiltä talolle. Heti ekana aamuna yli 20 asteen pakkanen. Vähän tassuissa tuntu, joten tassua toisen eteen… Ja noilla ihmisillä tuntu käyvän henkeen tää kylmä ilma.
Joskus iltapäivällä pääsen ulos kirmailemaan, mutta ei siellä puolta tuntia kauempaa tarjennu olla. Ehkä mä mut nuo ihmiset niin palelevaisia. Noh, kuluuhan se päivä sukuloidenkin ja saanhan mäkin rapsutuksia tms. Ja vaikka emäntä ei tykkää, ja myös ilmaisi sen, sain ylimääräisiä herkkuja; rieskaa välillä jopa voideltuna 😀 En tajuu miksi tuo emäntäni niuhoaa moisesta.
Iltasin tuli myös kiva lenkki kun käveltiin mökille. Ja on aikas rattosaa painaltaa maantienvartta kun ei autoliikenteestä pahemmin pelkoa. Koko viikon aikana meni yks auto, kuulemma maitoauto.

Mut, porot… Ne tuoksuu mielenkiintoselta ja niitä oli käyny mökinkin pihassa ja paskoneet porraspäähän, joten mulle taas kiellettyä hedelmää 😀 No onneks maha ei menny sekasin. Mut porojen tuoksu… Toisena aamuna mulla oli vaikeuksia keskittyä opastamiseen. Koko ajan kuono viisti maata ja otti ilmavainuja. AH! Niin, ja tulihan sinne päätalollekin poro pihaan. Oli sellanen nälkiintyneen näkönen kaveri ja mä luikahdin ovesta sen perään, mut Avokin käskevä ääni komensi mut takasin… Tulinkin ihan tottelevaisesti takasin, vaikka oliskin tehny mieli mennä tutustuun kaveriin tarkemmin 😀

Takan edessä loikoilu oli aikas mukavaa. Vähän aluksi ihmettelin mitä varten halkoja tuodaan sisälle. Multa kun aina kielletään moinen, jos olen kepin kanssa liikkeellä. Noh, nyt olin apurina ja toin halon takan eteen. Istuin siinä vahtimassa halkoani, kuulemma olisin ollut kuvauksellisen näkösenä siinä. Noh, niinhän siinä kuiteskin kävi, että halko meni takkaan. Noh, kivaa lämpöä sieltä takasta tuli ja oli kiva rauhottua päivän tohinoiden jälkeen.
Takkaa poltettiinkin joka ilta ja parina iltana paistovat makkaraakin, mut mä en saanu, höh!

Kova pakkanen vaan jatku ja paheni päivien edetessä. Torstaiaamuna paleli tassuja tosissaan kun aamusella käveltiin talolle. Noh, saatiin kuulla pakkasen paukkuvan 30 asteessa. Emäntä ja avokki vähän
oli turhautuneita moisesta, ja kyllä mullakin alko oleen ylimäärästä energiaa aikaslailla.
Mut ei tuolla ulkona viihtynyt; äkkiä tarpeille ja sisälle. Noh, illalla oli jo 33 astetta ja saatiin autokyyti mökille. Ja sama meno perjantaina, pakkanen 33-35. Noh, sillon ostoksille Kuusamon keskustaan marketteihin. Kuluhan se iltapäivä näinkin, vaatteita katsellessa 😀 Ei välttämättä mun mielipuuhaa, mut kylhän nuo ostoksia teki.

Noh, lauantaina pakkanen oli lauhtunut 20 asteeseen. Käveltiin mökiltä talolle ja sain olla vapaana. Se oli ihanaa ja oikeesti sain energioita puretuksi. Ja mikä parasta pääsin tuoksuttelemaan poron hajuja kaikessa rauhassa. Tosin mun piti pysyä liki emäntääni, että en lähtisi omille teille hajujen perään tms.
Iltapäivällä pakkasta uhmaten lähdettiin pulkkamäkeen mökkitielle. Ja kyl noilla oli hauskaa. Mäkin juoksin vapaana halko suussa. Pulkalle piti vähän murista ja ja juosta kilpaa sen liukuessa alas. Vähän mietitytti onko tuo vaarallista, mut eipä kai kun niin nauravat ja käskevät mun mennä sivummalle halkoni kanssa 😀 Mut, ihanaa energian purkamista tämä. Saatiinpa edes yks ulkoilupäivä!

Sunnuntaiaamuna pakkasta oli enään kahdeksan ja kotiin lähtö edessä. Niinpä tietysti, kun sää alkais oleen otollinen monen tunnin ulkoiluun meidän pitää lähtee. Noh, mökkitiellä sain vielä kirmailla ja talon pihassa. Iltapäivällä sitten pakkauduimme autoon ja kohden lentokenttää.
Ja taas nuo samat meiningit; laukut jollein hihnalle ja piippaavasta hökötyksestä ohitus…
Nyt oli ahdasta, istuvat kahden hengen rivissä ja mun piti olla jaloissa. Noh, menihän se kerällä ollessa. Mahassa on vaan ilmaa ja arvaahan sen millaisia kommentteja siitä seurasi kymmenen minuutin välein… Noh, eihän mua täältä kukaan näe, joten ei mun syytä, jos tuoksuu 🙂 Mut matka meni ihan kivasti. Nyt en kyllä heitelly päätä enkä vaihdellu asentoa. Ehkä laskussa vähän olisi mieleni tehnyt, mutta ahtaus voitti.
Tässä olkkarin matolla on kiva loikoilla ja muistella tuota Kuusamon viikkoa. Nyt taas palataan arkeen arkirutiineineen. Kyllä toistekin suostun lentokoneeseen, millos taas matkustetaan??? 😀