Julkaistu

Labpisenergiaa neljän koiran voimin :D

Toissalauantaina saimme mökille vieraaksi kavereiden mukana kaksi ihastuttavaa labpisnuorukaista. Nelisen tuntia pieniä rauhottumisen hetkiä lukuun ottamatta koirat leikkivät, painivat, nujusivat keskenään. Meidän ihmisten nauttiessa salaattia ja siemenrieskaa sekä myöhemmin kahvin kanssa pannaria koirat malttoi kutakuinkin pysyä aloillaan. Sisätiloissa kun ei riehuta – ei ainakaan paljoa 😀 Mutta ulkona senkin edestä :D:D

Koirista pienin on alle kuusi kuukautta, mutta isompien kanssa leikkiminen oli selvästi ihan parasta puuhaa. Vaalea uros on vuoden ja reilut kolme kuukautta. Otto taas 2.5v, joten nuorta innokasta energiaa riitti. Harmaakuono miltein 12-vuotiaana ei riehunaan jaksanut niin osallistua. Toi kyllä meille keppiä, jotta sitä heitettäisiin. Vieraiden tehdessä lähtöä Harmaakuono haastoi nuorukaisia leikkiin 😀 Mukava iltapäivä koirien parissa. Arvatkaapa vaan oliko meillä vieraiden lähdettyä väsyneitä koiria? Ja niin myös kuulemma vieraidemme kotona rauhallisia karvakasoja 😀

Nuorin saa kunnon höykyytystä

Otto valmiina hyökkäykseen :O
Marraskuussakin voi kastautua lähdepohjaisessa lammessa, eikä veden kylmyys tahtia haittaa 🙂

Rakas Harmaakuono <3

Ja nuoriso hyväntuulisena painimassa

Otto velmuilemassa

Harmaakuonon ikioma aarre -keppi

Julkaistu

Vauhtia löytyy ehkä sittenkin…

Reilu viikko sitten tunsin epätoivoa Oton kanssa. Lenkkimme oli kamalaa tahmatassuilua. Koira kun päätti, että nyt maleksitaan tai suorastaan seisoskellaan, niin sitä sitten tehtiin, HUOH! Mun kärsivällisyys ja koiran ohjaustaidot oli todella kovilla. Maanantai-illan lenkki ystävän kanssa meni asiasta purnaamiseen ja Oton jumitteluun. Käveltiin 6.8 km/1 h 50 min, kun edellistiistaina kuljettiin reilussa kahdessa tunnissa yli kolme kilometriä enemmän. Olen ystäväni kärsivällisyydestä ja tuesta todella kiitollinen. Siinä hetkessä tuntui helpottavalle kun oli ihminen joka jaksoi kuunnella murheeni ja huoleni. Pohdin onko kyseessä jokin fyysinen vaiva koiralla, onko jumittelu kokeilua kuka päättää ja mitä, olenko epäonnistunut Oton kanssa jne. Pohdinnat ja tunteet kulki laidasta laitaan, huolesta turhautumiseen, ärsytyksestä rakkauteen koiraa kohtaan. Ja vauhti, se oli melkoista matelua ja senkin ystäväni kesti, vaikka normaalisti kulkee reippaammin. Kotiuduttuani ja iltatoimet tehtyäni istuin tietokoneelle ja kirjoitin Oton kouluttajalle pitkähkön vuodatuksen tilanteesta. Hän sanoikin torstaina tavatessamme, että viestin edetessä selvästi lepyin niin itselleni kuin koirallekin. 😀 😀 Ehkä vaan helpotti kun sain huolen purettua ulos itsestäni.

Seuraavana aamuna lähdin Helsingin keskustaan. Harkitsin kahdesti otanko Oton mukaan vai en. Päätin kuitenkin tarttua härkää sarvista, ja onneksi tartuin, nimittäin Otto kulki hienosti. Treffasin kaverini Kampissa Narinkkatorilla, josta noustiin portaat ylös. Ennen portaita Otto olisi näyttänyt hyvin mieluusti kaikki oikealla puolella olevat ovet, mutta portaat noustuamme kadulle pojan ilme parani ja itsevarmuus lisääntyi hurjasti. IHANAA! Kävimme askarteluliikkeestä ostamassa paperinarua ja kehykset neulevalokransseihin. Otto käyttäyti sisätilassa hienosti. Opasti Eerikinkadulla olevaan Theehuoneeseen, jossa maistelimme vihreää teetä rupatellen. Otto köllötteli jaloissa rauhallisena.

Teehetken ja teeshoppailujen jälkeen treenin vuoksi menimme pysäkin välin Kaisaniemen suuntaan. Loppumatka Kaisaniemen Tarjoustaloon käveltiin. Päästiin siis Kaisaniemen tunneliin kävelemään. Taas Otto kulki varmasti ja rauhallisesti. Tarjoustalosta löydettiin valot kransseihin, joten käsityöshoppailut päättyi onnistuneesti. Samaa ei voi sanoa iltalenkistä. Otto maleksi ja eksytti minut. Olin todella turhautunut ja ahdistunut.

Keskiviikkona juttelin Oton kouluttajan kanssa ja sovimme seuraavalle päivää treffit. Aivan kuin Otto olisi ymmärtänyt tuon, sillä aamulenkillä poika painoi hirvittävää vauhtia. Kierrettiin Metsolan suo alle puoleentuntiin, matkaa tulee karvan auki kolme kilsaa. En muista milloin oltas päästy tuollaiseen vauhtiin. Pohkeet jumitti, maitohapotti mutta nautin ja lähdin lenkin jälkeen onnellisena uimaan. Ja lenkki antoi ilmeisesti hyvät lämmöt kroppaan, sillä vetäsin 1650m/80min. Uinnin jälkeen toivoin, että olisin syönyt vahvemman aamupalan 😀 Mutta päivä jatkui: kotiin ja pikaisesti hedelmäsalaattia ja koulutuslenkille. Kierrettiin Ankkalammen lenkki (4.4km) Oton ja kouluttajan kanssa. Reitin alkuvaiheessa Otto yritti jumitella, mutta uusin konstein päästiin eteenpäin. Nyt ei nosteta valjaita yhtään, annetaan valjaskäden olla rentona ja toisella kädellä otetaan talutin lyhyeksi ja viedään se eteenpäin nypyttäen lyhyesti taluttimesta. TOIMI! Alkuun koira uskoi vain kouluttajaa, mutta lopulta sain itsekin toivotun tuloksen aikaan. Ankkalammella koira olisi aina kääntynyt oikealle vaikka pitää mennä tienhaarasta vasemmalle. Noita kahta haaraa treenattiin ja ei annettu periksi. Niistä kun pääsimme lopulta onnistuneesti Oton työskentely parani huomattavasti. Ja jos vauhti yritti pudota mateluksi sain nypytyksin Oton nostamaan vauhtia. Paluumatkalla viimeisessä ylämäessä homma meni mateluksi, mutta kouluttajan mielestä lenkki oli koulutuksellisesti hyvä. Saatiin koira liikkumaan ilman kouluttajan käskytystä. Käskytys tuli minulta. Hankalissa paikoissa kouluttaja pysyi kauempana takanamme ja hiljaa. Koiran askellus on kaunista ja ei näyttäisi fyysisiä vaivoja olevan. Kouluttaja uskoi kyseessä olevan ennemminkin testailuvaihe, että ei muuta kuin taistoon kuka on kuka :D:D

Joka tapauksessa lenkin jälkeen olo oli taas luottavaisempi ja parempi. Kyllä tästä vielä hyvä tulee. Viikonloppuna päästiin kulkemaan pienin tahmatassuiluin ja nyt alkuviikosta sujuvuus on ollut koko ajan parempaa ja parempaa. Eipä kirvestä jouda kaivoon viskaamaan, vaikka silloin viikko sitten aika likellä olikin.

Lauantaina olimme Opaskoira laulaa oodin -juhlakonsertissa. Näkövammaisen muusikon Riikka Hännisen opaskoira Kessu laulaa Riikan soittaessa pianoa. Koira on nyt kymmenvuotias, joten oli aika juhlakonsertin. Ensinmäisellä puoliajalla esiintyi Kessun Jauhelihaorkesteri, jossa oli niin näkeviä kuin näkövammaisia muusikoita. Konsertti alkoi Moozartilla, jota Riikka soitti pianolla mihin Kessu-herra yhtyi. Siinä hetkessä kun Kessu alkoi laulun Otto ponnahti istumaan ja aloitti vastausuikutuksen ja puhahtelun 😀 Kun konsertti jatkui bändin osuudella Otto pötkötteli jaloissani rauhallisesti. Muusikot olivat tehneet laulut pentujen hoitokotiajasta, koulutukseen menosta ja työssä olosta. Hyviä sanotuksia opaskoiran elämästä.

Konsertissa esiintyi myös Kessun poika Ärri isäntänsä kanssa. Isäntä oli tehnyt Kessulle oman laulun. Ärri ei laula pianon säestyksellä, mutta huuliharpulla kylläkin. Nyt tosin Ärri ei kovin innokas laulupoika ollut, taisipa välillä käydä pötköttelemäänkin… Toisen laulun aikana, joka oli blues, jonka tahdissa me ihmisetkin bluesmeiningillä haukuimme, Otto taas ponnahti pystyyn ja laittoi edessä olevien selkänojien päälle päänsä, josta katseli lavalle erittäin kiinnostuneena osallistuen blueshaukuntaan 😀 Tämän jälkeen olikin vuorossa Kessun laulukoulu, jonka aikana Riikka soitti pianoa ja Kessu haukutti meitä. Otto oli juonessa mukana :D:D Lopuksi vielä bändi esitti laulun opaskoirien eläkeajasta, joka oli kovin koskettava.

Toisella puoliajalla siirryttiin Tarukin esityksiin, kolmen naisen lauluyhtye ja teemana maatiaiseläimet. Lauluesityksien lisäksi katsoimme multivideoesityksen johon Riikka kumppaneineen oli tehnyt musiikin. Lopuksi vielä Kessu pääsi laulamaan. Konsertin jälkeen menimme vielä syömään ja Otto pötkötteli taasen mallikkaasti pöydän alla. Mitä nyt välillä piti nuolla lattiaa, josko sieltä irtoisi jotain suuhun asti 🙂

Tänään käytiin treffaamassa 11 viikkoista opaskoiran alkua. Koirat pääsivät leikkimään pihalla. Vauhti oli melkoinen. Ei Likka aina meinannut ihan pysyä Oton vauhdissa. Ja välillä piti tulla meidän ihmisten jalkoihin turvaan. Hetken päästä kuitenkin taasen uhittelemaan. Ja jos leikki kävi liian pelottavaksi tai rajuksi pentu päästi melkoisen vingahduksen. Sisällä Oton syödessä luuta pentu yritti saada huomion juuri oppimallaan taidollaan, haukkumalla. Ja kyllähän sisälläkin vähän energiaa riitti leikkimiseen, mutta koirat viihtyivät myös omissa oloissaan meidän nauttiessa teestä ja suklaasta.

Julkaistu

Miniloma huipentui blogimiittiin Tampereella

Mukissa sitrusmate-juomaa, joka toivottavasti piristää, sillä univelkaa on minilomalla tainnut kertyä melkoisesti. Sähkömies häärää kuitenkin keittiössä, joten oli pakko aamu-unisuudestaan huolimatta repiä ittensä sängystä ylös. Ja tämä hetkihän on hyvä hyödyntää postaamalla tänne. Takana on mukava miniloma, joka huipentui eiliseen blogimiittiin. Vietimme hauskan päivän, eikä sadekuurokaan lannistanut meitä kannustaessamme Kanelia puolimaratonilta maaliin ja aiemmin istuskellessamme Pyynikin näköalatornin kahvilassa sateessa herkutellen munkkeja ja kahvia(mulla tosin haudutettua teetä ja gluteeiniton mustikkamuffinssi).

Kokoonnuimme Tampereen rautatieasemalla, josta siirryimme Varalaan. Siellä odottelimme Kanelin matkaan lähtöä rupatellen vilkkaasti. Otto keräsi ympärilleen faneja ja sai hellyyksiä joista poika nauttikin täysin siemauksin. Kanelin juostessa me muut kävelimme Pyynikille herkuttelemaan, mutta ei Kanelinkaan tarvinnut jäädä ilman munkkia 😀

Varalasta siirryimme ruokailemaan ja jatkamaan rupattelua. Aika kului vauhdilla ja aivan liian nopeaan kotimatka alkoi. Kiitos kaikille mukana olleille ihanasta päivästä!!! Kotiin saapui kaksi väsynyttä mutta tyytyväistä matkalaista. Suurin väsy taisi kuitenkin mulla olla kertyneestä univelasta.

Keskiviikkona lähdin matkaan mieli huolta ja murhetta täynnä. Eipä siis paras mahdollinen olotila matkustaa. Aamulla olin käynyt Harmaakuonon kanssa lääkärissä. Hieroin sitä edellispäivänä ja totesin ettei hotspot ole oikein parantunut ja syylien yms. ihomuutosten kokokin tuntui kasvaneen. LÄÄKÄRIIN, ja onneks menimme. Ihotulehdus ja ihomuutoksia eikä syövän mahdollisuutta voitu sulkea pois. Ajatuskin pahalaatuisesta kasvaimesta ja syöpäsolujen riehunnasta rakkaan koiran kehossa tuntuu hirveältä. Nyt kuitenkin koetetaan saada iho kuntoon, jotta tilanne pystytään paremmin kontrolloimaan. Lääkäri ei kuitenkaan pitänyt takatassussa olevasta läiskästä, joka edelliskerralla näytti hotspotilta, mutta nyt noita pelottavia ajatuksia herättävältä. Läiskä ei ole umpeutunut ja se vuotaa. Joskus pinnalliset pahalaatuiset kasvaimet tekevät niin. Ja ei ollut mielikuvituksen tuotetta kasvaneet syylätkään, joten lääkäri ei halunnut pelotella syövällä, mutta kertoa sen mahdollisuuden. Koira on kuitenkin energinen, iloinen oma itsensä. Ja reissussa ollessani avokin viestit mökiltä on olleet rohkaisevia, vaikka eihän koira kipujaan näytä ja joskus hyvinkin normaalisti käyttäytyvä onkin hyvin sairas. Odotan Harmaakuonoa kovasti tänään kotiin. Lääkäri määräsi ihotulehdukseen vahvan antibiottikuurin, lääkeshampoopesun kolmena päivänä, jonka jälkeen jatketaan kevyemmällä shampoolla neljänä päivänä, korviin lääkitsevää huuhdetta ja tuohon vuotavaan kohtaan kortisonivoidetta paikallisesti, Viakutaania ruokaan laitettavaksi. Huomenna tai keskiviikkona olen eläintenhoitajaan yhteydessä ja viimeistään parin viikon päästä vien koiran lääkärin kontrolliin. Toivotaan parasta, että iho paranee eikä vielä olisi vakavien sairauksien aika, sillä Harmaakuono vaikuttaa vielä energiseltä ja elämänhaluiselta, joten yhteistä aikaa toivoisin vielä olevan. Toki tiedän päivä milloin rakkaasta ystävästä on luovuttava tulevan ja sen sattuvan ja paljon. Nyt mennään kuitenkin viikko kerrallaan ja katsotaan miten meidän käy.

Eipä siis loman aloitukselle paras mahdollinen fiilis. Melkein jo peruin koko reissun, mutta onneksi avokki hätisti matkaan. Tuskaisen junamatkan jälkeen tapasinkin lapsuudenystävän, jonka vieraana vietin pari päivää. Kuulumisia vaihdettiin, käytiin Reipinniemen rantasaunalla saunomassa ja uimassa. Vesi oli vielä uimalämpöistä, mutta ei nyt tietenkään keskikesän veroista. Neljä kertaa kuitenkin saunasta käytiin veden raikkaudesta nauttimassa. Illalla herkuteltiin takoja joihin laitettiin mm. jauhelihaa ja salaattia, juotiin pullo punaviiniä. Otto sai hellyyksiä ja ihanan pitkiä lenkkejä. Torstaina käytiin Pyynikissä munkilla, joten Otolle paikka oli jo eilen tuttu. Sen huomasi lähestyttäessä sen vedosta 😀 Rentoa ja mukavaa yhdessä oloa, vanhojen äänikuvien kuuntelua…

Perjantaina oli aika jatkaa matkaa Speakeasyn kautta Kangasalle. Ruokailin tuttavan kanssa kuulumisia vilkkaasti vaihtaen. Kivaa oli. Ja seuraavassa kyläpaikassa Otto saikin koiraseuraa kolmikuisesta opaspennusta Hiposta sekä kahdesta vanhemmasta koiruudesta. Hippo ja Otto leikkivät paljon ja sunnuntaiaamuna olivat rättipoikkiväsyneitä. Otto selvästi opetti pennulle ”isojen poikien” leikkejä 😀 Otto nautti hurjasti myös vapaana kirmaamisesta. Otti pihalla melkoisia spurtteja onnellisena laukaten – Hippo perässään. Kyllä maalla on mukavaa :O 😀 Muuten aika kului saunoen, rauhaisasti iltaa istuen. Lauantaina kävimme Tampereen seudun Opaskoirakerhossa, jossa vieraana liikkumistaidon ohjaaja ja koirankäyttäjät pääsivät peesareiden kanssa pienille harjoituslenkeille. Kerhon jälkeen nautimme herkullisen hirviaterian ja vietimme rauhallisen illan. Ennen saunaa hieroin 8-vuotiaan koiran, jolla jaloissa ongelmaa. Jo yhden hierontakerran jälkeen koira liikkui paremmin. Tyttö selvästi nautti hieronnasta. Köllötteli paikallaan välillä kipupisteisiin osuessani päätä nostellen. Kyllä se vaan tuntuu hienolta kun pystyy koiran oloa helpottamaan ja auttamaan sitä.

Kaikesta huolesta ja murheesta huolimatta vietin mukavan loppuviikon, joten onneksi keskiviikkona istuin junan penkkiin ja matkustin Tampereelle, kiitos teille kaikille, jotka mahdollistitte tämän miniloman. Nyt arki alkakoon!

Julkaistu

Otoskleroosi säätelee elämääni, mutta eteenpäin mars

Niin se vain menee, otoskleroosi molemmissa korvissa voi hyvin ja pitää tiukasti otteessaan. Viime keskiviikkona otettujen kuulokäyrien mukaan vasen korva on lokakuun tasolla, mutta oikeassa korvassa on tapahtunut kuulomuutoksia ja kuulo madaltunut melkein vasemman korvan tasolle, joten siinä selitys miksi yleiskuuleminen on heikentynyt, miksi tammikuun valmennusleiri kävi liian raskaaksi. Tuota tietoa osasinkin oikeastaan odottaa, sillä vasemmalla korvalla kuulen puhelimessa puhuessani ihan niin kuin jo pitkään. Silti minusta on tuntunut, että kuulen muutoin paljon huonommin nyt kuin esim. tuolloin lokakuussa. Tuolla keskiviikkoisella käynnillä allekirjoitettiin kuulokojeen luovutussopimus, joten nyt voin käyttää leikkaukseen asti kuulokojetta vasemmassa korvassa. En edelleenkään ole kuulokojeen kanssa ystävystynyt, mutta tulen toimeen rauhaisissa tilanteissa missä ei ole kuin pari ihmistä keskustelemassa. Asiakastilanteissa siitä on jopa hyötyäkin. Mutta, auta armias jos on samassa tilassa useampia ihmisiä ja puhuvat yhtäaikaa, peli on menetetty. Ei tule mitään. Ja edelleen kuulokojeen kanssa etäisyyksien hahmottaminen on erittäin pirullista, vaikeaa ellei jopa mahdotonta.Noh, joka tapauksessa on apuvälineenä, josta toivottavasti voin luopua vielä jonain päivänä.

Tammikuun lopussa tapasin korvakirurgin, joka kertoi leikkauksen hyödyt ja haitat. Korosti riskejä, mutta silti halusin leikkauksen. Joskus, harvoin tosin tasapainoon voi tulla pysyviä vaurioita ja toipuminen sokealla kestänee pidempään kuin normaalisti näkevällä henkilöllä, joten tästä syystä sairaslomanikin tulee olemaan pidempi. Normaalisti se nykyisin on kuulemma puolestatoista kahteen viikkoon. Itse toimenpiteestä lääkäri kertoi, että se kestää n. 45 min, joskus vähän yli tunnin, puudutus ja rauhoittavaa. Ulkoista haavaa ei välttämättä jouduta tekemään laisinkaan. Kuuloluuketjusta rikotaan luukudosta ja laserilla porataan reikä mihin proteesi asetetaan, jonka pitäisi sitten johtaa ääni jatkossa sisäkorvaan. Nuo jutut tärykalvon pois siirtämiset, makuhermon katkaisu ja jonkin jänteen katkaisu kuulostivat aika hurjilta, eikä se porauskaan nyt ihan hirveästi innostuksen värinöitä aikaan saa. Silti odotan ja toivon, että kaikki menee hyvin eikä pysyviä tasapaino-ongelmia tulisi tai korva kuuroutuisi. Nyt sitten vain odotellaan tuota leikkausta ja todella toivon sen tulevan pian, etenkin kun tuo toinenkin korva on huonontunut. Lääkäri sanoi, että mätäkuussa ei leikkaa ja että puoli vuotta on hoitotakuu. Kuulin kuitenkin, että tämän puolen vuoden aikana saatan saada leikkauspäivän, joka onkin esim. lähemmäksi vuoden päästä. Ajatus siitä on ihan hirveä, että tässä vuosi odoteltas vielä. Koko prosessi kun käynnistynyt jo viime elokuussa. Eikä tämä odottaminen töidenkään kannalta ole kovin mukavaa. Olen myös peruutusaikojen jonossa, joten mitään isompia suunnitelmia ei voi tehdä ja se turhauttaa. Markkinointitempaukset ovat nyt vähän kyseenalaisia myös, jotta en ole yht’äkkiä myymässä ei oota sairaslomani ratoksi. Ja sehän olisi pahinta mahdollista markkinointia. Toivotaan nyt kuitenkin, että asia etenee nopeammalla aikataululla.

Viimeisimmän maalipalloturnauksen jälkeen jouduin tekemään kipeän päätöksen, sillä tuo kotimaan sarjaturnaus osoitti ettei kuulo enään riitä pelaamiseen. Malmö openin jälkeen hullussa mielessäni kuvittelin että pystyn pelaamaan matalasta lähdöasennosta, mutta en huomioinut pelisalien erilaisia äänimaisemia, kaikuja ja akustiikkaa. Noh, viikonlopun turnauksessa Pajulahdessa onneksi heräsin tosiasioille. Pelihaluja olisi ollut, mutta en halunnut pelata, jotta joukkueella säilyisi edes jonkinlaiset mahdollisuudet menestymiseen. Kökötinkin pääasiassa vaihtopenkillä itseäni tsempaten ja yrittäen auttaa omaa joukkuetta hyviin suorituksiin. Tuon pelisalin kaiku ja akustiikka söi jotenkin äänet ja olin todella hankaluuksissa. Kotiuduttuani ainoa mitä saatoin tehdä oli ilmoittaa valmentajalle maalipallon jäävän osaltani tauolle. Päätös sattuu, mutta se oli pakko tehdä. En halua menettää peli-iloa, jos joskus vielä pystyisin palaamaan maalipallokentälle, en myöskään menettää ylipäätään liikunnan, treenaamisen riemua. Tänään olinkin uimassa ja se tuntui rentouttavalta, suorastaan terapeuttiselta. Ei tarvinnut yrittää kuulla mitään. Saattoi vaan uida ja uida, ottaa spurtteja ja pistää kroppansa töihin.

Uinnin jälkeen näin opaskoirakoululla koiranpentuja 5-viikkoisia söpöläisiä. Ne oli juuri syöneet ja tavanneet vierailijaryhmän. Nukkuminen maistui… Niiden karva jotenkin niin pehmeää ja untuvaista. Olivat kyllä niin hellyyttäviä 😀 :O Olisin voinut ottaa yhden taskuuni ja tuoda kotiin. Emokoira otti myös huomionsa kantamalla leluaan ja huiskimalla hännällään, änkeytynmällä keskellemme lekottelemaan rapsutettavaksi. Pennut imivät nisää eivätkä välittäneet vaikka niitä kokeilikin. Anturat oli pehmeät ja niin pienet, kuono söpöläinen, tuntokarvat pehmeät… Oi-oi… Kyllä niitä lellitteli ilokseen. Ja ystävän kanssa teehetki tuon jälkeen, sekin oli paikallaan. Elämän on siis kaikesta huolimatta jatkuttava ja maalipallolla aina paikkansa sydämessäni kävi jatkossa miten tahansa. Kuitenkin kaikkein tärkeintä olisi saada oma luonnollinen kuulo edes osittain takaisin. Ei ehkä pidä liikaa toivoa, on oltava realisti kuitenkin. Eilen kävin ostamassa television katselua varten langattomat kuulokkeet, jotta avokkini ei tarvitse kuunnella telkkaria kovin kovalla. Kuulemma, jos se minun kuulemiseni mukaan menee avokin pää räjähtää 😀 Mutta, näin tämä otoskleroosi vaan säätelee elämääni ja sen kanssa on vain elettävä ja eteenpäin porskutettava.