Julkaistu

Ykki muistoissa

Vielä kerran palaan rakkaaseen Harmaakuonoon. Ykki olisi täyttänyt menneenä lauantaina 15 vuotta, joka on hurja ikä. Siihen herra ei ihan jaksanut. Eli kuitenkin pitkän hyvän elämän.

Tänään on päivälleen kahdeksan kuukautta kun silitin Harmaakuonoa viimeisen kerran. Kohta vuosi vaihtuu. Aika kuluu nopeaan ja Harmaakuono säilyy muistoissain.

Keväällä tuskan ollessa suuri Ykin viimeisinä päivinä kirjoittaminen toi helpotusta. Niinpä naputtelin muistoja alkutaipaleestamme Ykin kölliessä jaloissani. Tekstiä en saanut kuitenkaan valmiiksi enkä koskaan tiennyt kirjoitankokaan. Silloin tällöin teksti on mielessäni kummitellut ja lopulta kirjoitin loppuun. Koetin valita sopivia kuvia, mutta alkuajoistamme minulla ei ole kuvan kuvaa, valitettavasti.

Mietin julkaisenko tätä vai en. Päätin julkaista, vaikka teksti on suurimmaksi osaksi tajunnan virtaa surutyön keskellä. Tekstiä voisi jäsennellä paremmaksi, mutta sen tunnetilan vuoksi mikä silloin oli en halua ronkkia tekstiä, olla kriittinen sille. Teksti on ollut minun tuskani helpottamiseen ja nyt se on teille muistoja Harmaakuonosta 🙂

YKKI
Synnyit joulukuussa 2001 Opaskoirakoululla Vantaalla. Minä asuin Leppävaarassa ja elämäni täyttyi maalipallosta ja mieleni perukoille oli hiipinyt ajatus opaskoirasta. Helmikuussa 2002 sinun viettäessä Hannelen luona pentuaikaa uskaltauduin puhumaan ääneen halustani hakea opaskoiraa. Sain kannustusta ja potkaisun persaukselle ja ryhdyin toimeen. Kevättalven aikana asiat eteni ja vappuaattona sain silloiselta Opaskoirakoulun toimistosihteeriltä soiton ja ilmoituksen olevani nyt opaskoirajonossa. Se oli jännää, mutta silloin en sinusta vielä tiennyt mitään. Jossain vaiheessa muutit toisen Hannelen perheeseen. Minä jatkoin elämääni Leppävaarassa.

Asuin yksiössä ja ajatellessani elämää siellä koiran kanssa kasvoi halu muuttaa isompaan asuntoon. Tieni vei Korsoon kaksioon keväällä 2003. Tuolloin olit puolitoistavuotias ja opiskelut työelämääsi alkaneet tai alkamassa. En enään muista tarkalleen, vaikka kouluttajasi sen minulle on kertonutkin. Joka tapauksessa syksyllä 2003 kävin esikurssin opaskoiran saantia ajatellen. Kävelin kahden hyvin erilaisen koiran kanssa. Pidin enemmän vauhdikkaasta meniästä. Käsittääkseni tuona syksynä sairastit pahan kennelyskän ja sen vuoksi jäit luokallesi, ja taisipa sinun villeydelläsi ja energisyydelläsikin olla osuutensa asiaan. Pääsit viettämään vielä hoitoperheeseesi joululomaa ja talvella 2004 opintosi jatkuivat ammattitaitoisen kouluttajasi Pekan kanssa.

ENSITAPAAMINEN
Eräänä maaliskuisena päivänä tiemme kohtasivat. Kouluttajasi Pekka oli soittanut minulle ja halusi tulla kokeilemaan miten sopisimme kanssasi yhteen kulkemaan. Olit kuulemma ”vauhtiraketti”, joten jännitin pysyisinkö vauhdissasi mukana. Muistan aina kun Pekka päästi sinut koulun auton takaa pois, pompit iloisena ja energisenä. Kuultuasi nimesi on pakko myöntää sen tuntuneen alkuun hyvin omituiselta, mutta veit sydämeni hyvin nopeaan iloisuudellasi. Lähdimme kävelemään ja olihan se vauhti erilaista mitä valkoisen kepin kanssa liikuttaessa, mutta pysyin mukanasi. Jossain vaiheessa potkaisin kiven vierimään ja sinähän koetit siitä innostua leikkimään. Sain komentaa sinut istumaan ja maahan. Tottelit tavattoman hienosti ja olin siitä todella vaikuttunut. Ylipäätään valloitit sydämeni sen lenkin aikana ja toivoin saavani sinut minua opastamaan. Pari päivää jouduin kuitenkin päätöstä odottelemaan ja voi sitä riemua Pekan soittaessa, että sinusta tulee opaskoirani. Muistan meidän puhuneen pitkään. Eihän minulla ollut koirista juurikaan kokemusta ja mielessäni miljoona kysymystä ja Pekka vastaili rauhalliseen tyyliinsä.

Vielä oli odoteltava reilu kuukausi, mutta jännitys ja odotus oli ihanaa aikaa. Välillä minua pelotti osaisinko huolehtia sinusta. Näin untakin, että en muistanut ruokkia sinua viikkokausiin. Nyt nuo unet hymyilyttää, sillä kyllä aina huolehdit siitä, että ruokasi sait. Ja taisinpa muistaa käyttää sinut tarpeillasikin, vaikka sitäkin murehdin osaisinko ja muistaisinko. Voi niitä pienen ihmisen pelkoja ja hassuja ajatuksia. Huhtikuu kului eteenpäin ja kansainvälisenä Opaskoirapäivänä Opaskoirakoululla tapasin sinut pikaisesti. Olin silloisen avustajani kanssa tutustumassa paikkaan ja vietimme mukavan jutteluhetken kouluttajasi kanssa. Käytiin katsomassa sinua. Hypit ja haukuit muiden koirien tapaan. Et ehkä tuolloin parhaita puoliasi näyttänyt. Olin siihen vähän onnistunut varautumaan, sillä vuotta aiemmin näin velipuolesi Neron vouhottavan samalla tapaa eikä siihen saanut mitään kontaktia niin kuin ei saanut sinuunkaan. Vielä oli nukuttava muutama yö ja juhlittava vappu pois alta ennen kuin aloitimme yhteistoimintakurssin Loma- ja kurssikeskus Onnelassa.

ENSINMMÄISET YHTEISET VIIKOT
Sinut tuotiin huoneeseeni ja olit iloisen riehakas. Huomasit kuntopalloni, josta olit valmis tekemään entisen, mutta kouluttajasi pelasti pallon turvaan. Jäimme hetkeksi kahden sinä riehakkaana ja minä hivenen arkana koetin ottaa sinuun kontaktia. Et pysynyt aloillasi vaan menit joka suuntaan kita ammollaan. Hetken kahden oltuamme sain valjaat käsiini ja ohjeistuksen miten ne yllesi puetaan. Oli todella hienoa, että heti alusta lähtien sai tehdä kaiken itse. Kulkumme suuntautui tarpeiden tekopaikalle ja takaisin. Iltapäivällä lähdimme ensinmmäiselle lenkillemme, jota kouluttaja kutsui Eino Leinon lenkiksi. Vedit aivan järkyttävästi, läähätit, kakkasit ja pissasit kävellessäsi. Olit hermostunut ja stressaantunut. Luotin kouluttajan sanaan, että ei tämä aina tälläistä tulisi olemaan ja oikeassahan Pekka oli. Lenkin varrella oli ihana lehtikasa, jossa tykkäsit piehtaroida ja olit kuulemma erittäin närkästyneen näköinen kun eräällä kerralla joku toinen koira olikin tehnyt tarpeensa Sinun lehtikasaasi.

Ensinmmäisenä yönä unihaukuit ja pelkäsin koko ajan, että sinulle tulisi tarve päästä ulos. Kävitkin tökkimässä muutaman kerran, mutta pysyin sinnikkäästi pedissäni. Ikimuistoinen hetki oli se kun aamulla lähdimme huoneestamme. Kouluttajasi, se tuttu ja turvallinen ihmisauktoriteetti seisoi käytävän toisessa päässä. Suorastaan lensimme hänen luokseen. Pekan rauhallisuus teki minuun syvän vaikutuksen. Hän ei huomioinut sinua vaan kehotti meitä jatkamaan ulos ja tarpeillesi. Jouduit jatkamaan matkaasi epävarman ja ehkä vähän arankin emäntäsi kanssa, joka koetti pitää valjaista kiinni epätoivoisesti.S iitä se ensinmmäinen kokonainen päivämme kuitenkin käynnistyi.

Yhteistoimintakurssimme aikana harjoittelimme liikkumista niin kaupungissa kuin maaseudullakin. Minusta oli kovin outoa kun en enään törmännytkään mainosstandeihin, roskakoreihin, polkupyöriin. Aivan kuin ne olisivat kadonneet. Ja miten kävelynopeuteni nousi hurjasti verrattuna valkoisen kepin kanssa liikkumiseen. Eräänä aurinkoisena aamupäivänä kävelimme Onnelasta Järvenpäähän. Etukäteen ajattelin, että reissuun menee vaikka miten kauan ja hämmästykseni oli todella suuri kun kouluttaja kertoi meidän olevan Järvenpäässä. Olimme kulkeneet reippaasti ja se tuntui mahtavalta. Tiesin nyt miksi todella olin halunnut opaskoiran, päästäkseni liikkumaan vauhdikkaasti.
(Vauhtia riitti vielä lenkeillämme 2011 kun vietimme lomaviikkoa Pertunmaalla)Ja sinä todella tarjosit minulle vauhtia. Teillä oli myös koppikaverisi Bentton kanssa tapana metkutella yhdessä. Harjoittelimme oven hakua. Olitte kulkeneet ovelle ties miten monta kertaa kurssin aikana, mutta nyt maleksitte vain oven ohi välittämättä mitä teiltä pyysimme. Ehkäpä jonkinlainen kokeiluvaihe oli alkanut. Onnelan pihapiirissä myös eksyttelitte meitä käyttäjiä samoina iltoina. Eksytyksiin kun vielä lisätään sinun valtava tarve hyppiä kaiken liikkuvan ja elollisen päälle, olin jo epätoivoinen. Seuraavana aamuna ennen kaupunkiharjoituksia lähdimme huoneestamme vasta ties miten monen uusiksi oton jälkeen. Uusinnoista oli apua, kuljit kaupungissa hienosti ja opastusilmettäkin oli nähtävissä. Se tuntui uskomattomalta. Miten koira saattoi hetkessä muuttua ihan erilaiseksi vouhkaajasta arvokkaasti kulkevaksi oppaaksi.

HARMILLINEN ALLERGIA
Kurssin aikana ravistelit paljon korviasi ja raavit itseäsi, joten aloitimme kotiutumisen heti eläinlääkärillä. Hiivatulehdushan korvista löytyi ja pääsin heti harjoittelemaan lääkitsemistäsi. Sinä vaistosit epävarmuuteni ja käytit sitä hyväksesi mennen tullen ja korvatippojen laitto kesti aina oman aikansa. Hiljalleen minä opin ja varmuuteni kasvoi etkä sinäkään temppuillut enään. Nuoruudessasi läpi kävimme monta korvatulehdusta eikä ihosikaan hyvin voinut. Kutisit paljon ja hilseilit. Syksyllä todettiin varasto- ja pölypunkkiallergia, joten kuivamuona pois ja tilalle riisiä, perunaa, lihaa, kalaa, kasviksia. Monesti herätit kummastusta kun rouskuttelit tyytyväisenä kupistasi raastettua kaalia masuusi. Sinua hoidettiin kortisonilla, joka pissatti hirmuisesti ja alkuun myös väsytti. Energisestä sydänten murskaajasta ei ollut jälkeäkään. Onneksi kortisonilääkitystä pystyttiin vähentämään ja lopulta se jäi pois kokonaan. Joinain talvina kovilla pakkasilla oli purkki haettava ja annettava lääkettä kutinaa helpottamaan. Erilaisista allergiareaktioista ei kuitenkaan täysin päästy eroon. Rakastit uimista ja hotspotti oli kesäisin tuttu vieras ja mitä vanhemmaksi tulit sitä herkemmin ihosi reakoi myös itikoiden pistoihin. Sait useasti lääkeshampoopesuja sekä hoitoaineita turkkiisi. Et kovin pitänyt suihkuttelusta ja pesemisestä, mutta suostuit kiltisti siihen. Hoitoaineen hieronta turkkiisi taisi olla miellyttävää. Samalla saivat lihasjumitukset kyytiä. Muuten välillä taisi olla fiiliksesi, että suutarin lapsella ei ole kenkiä. Useamminkin olisin voinut sinua hieroa. Sinä olit kuitenkin syy innostukseen opiskella koirahierontaa.

KOIRAKOKSI KASVAMINEN
Yhteistoimintakurssin jälkeen alkoi kotipaikkakoulutus. Jo kurssin aikana olimme käyneet tutustumassa ensinmmäisiin lenkkireitteihin kotikonnuilla. Muistan alkuun jännittäneeni kotipaikkakoulutuksessa ja pelkäsin epäonnistuvani kanssasi, mutta Pekka osasi rohkaista antaa vain virheiden tapahtua, jotta niitä päästäisiin korjaamaan. Päänvaivaa aiheutit minulle rouskuttelemalla tien varrelta jotain. Olin arka tunkemaan kättäni kitaasi asian selvittääkseni. Mielikuvituksessa kuvittelin ties mitä kunnes kerran suustasi roikkui pitkä voikukan varsi. Niinpä Pekalle kertomaan, että syöt niitä minua opastaessasi ja tapa saatiin hyvin kitketyksi pois. Ehkä se oli myös jonkinlainen sijaistoiminto. Varmasti sinuakin jännitti kulkea minun kanssani pitkin Mataria. Se tunne kun olimme onnistuneet yli neljän kilsan lenkin ihan kahdestaan, se oli todella mahtavaa. Hiljalleen kuljit aina vain pidempiä pätkiä paremmin ja paremmin. Kulkeminen kanssasi oli todella nautittavaa. Välillä tosin vedit liikaa, joka olikin se sinun heikko kohtasi. Intoa oli aina niin hirmuisesti ja välillä into muuttui vouhkaamiseksi. Rakastit myös vasten hyppimistä ja käden suuhun ottamista. Niitä ominaisuuksia moni vähän pelästyi, mutta useimmiten iloisuudellasi, ystävällisyydelläsi silti voitit aremmatkin puolellesi. Töitä tehtiin paljon hyppimisen ja näykkimisen karsimiseksi.

Rautatieasemilla sinulta katosi itsehillintä useasti täysin. Vouhkaamisella ja vetämiselläsi ilmeisesti koetit selvittää hälyisän ja ihmisiä pursuavan paikan. Kahdesti olisin voinut vaipua maan alle, sillä rakas Harmaakuono niin paljon minua hävetti. Ensinmmäisellä kerralla olimme Keravan asemalla äitini ja sinun kanssasi. Lipunmyynti tapahtui pienehkössä huoneessa, jonne tuli samaan aikaan muitakin asiakkaita. Sinähän innostuit hyppimään vasten. Lopulta sain sinut maahan ja äiti koetti selittää ihmisille ettei sinua tarvitse pelätä ja ettet tee mitään pahaa. Huh-huh, huokaus kun istuimme lopulta junassa. Riihimäellä opastit loistavasti asemalta äidilleni. Hämmästelimme miten pystyit muuttumaan niin totaalisesti riehkaavasta pölhöstä taitavaksi opaskoiraksi.

Rautatieasemat eivät tosiaan tainneet olla suosikkipaikkojasi. Toisella kertaa milloin olisin voinut vaipua maan alle oli Toijalan lipun myynnissä. Mennessämme ostamaan lippua, hyppäsit tiskiä vasten. Rauhoitut aika nopeaan, mutta muistan virkailijan kommentin ikuisesti ”Eivätkös opaskoirat ole yleensä koulutettuja?”En enään muista mitä siihen koetin selitellä, mutta silläkin kertaa selvisimme junaan ja kotiinkin.

Hyppiminen oli alkuun todella ongelma meillä. Kouluttajakin tuli asiaa ratkomaan eräänkin kerran Iirikseen. Et tietenkään silloin pomppinut loikkiasi ja taisi vähän turhauttaa meitä kaikkia kun ei päästy ongelmaan kunnolla käsiksi. Kouluttaja oli hommannut paikalle ihmisen hissiin, jotta todellinen tilanne syntyisi, mutta sinä et pompannutkaan. Jotenkin tiesit Pekan olevan jossain lähellä, vaikka hän piilottelikin itseään. Mutta eräänä marraskuisena päivänä Onnelassa pyyhkäsit ovesta sisälle minä valjaiden toisessa päässä touhua täynnä ja painelit suoraan kahvilan jonossa olevan Juhan luo, pomppasit häntä vasten. Voi poika minkä menitkään tekemään, hyppäsit opaskoirakouluttajaa vasten. Pääsimme Juhan ohjauksessa ottamaan uusiksi sisälle tulomme ja kahvilan jonoon menomme.

Olit aina rohkea eivätkä sinua hätkähdyttäneet tietyömaat tai isot työkoneet. Minusta isot aurat ja traktorit, kuormurit yms. tuntuivat aika pelottavilta ison kokonsa ja äänensä vuoksi. Lenkkireitillämme oli iso tietyömaa. Kuljit määrätietoisesti koneista välittämättä. Minua hirvitti, mutta päätin pysyä mukanasi rohkeana. Kouluttajan kuvailu varmasta olemuksestasi toi lisää uskoa selviämme työmaasta ja niin kävikin. Tuo kuvaa sinua hyvin. Et arkaillut haastaviakaan paikkoja. Ainoa mikä oli sinua hermostuttavaa oli paikat missä oli paljon ihmisiä. Silloinkaan et arkaillut, pikemminkin painelit eteenpäin vauhdilla päästäksesi tilanteesta mahdollisimman pian pois.

Vetäessäsi pidit kovaa röhkivää ääntä, josta sinut monet muutkin muistavat. Valitettavasti ääntä ei ole missään tallennettuna. Muistan kuitenkin miten hiljaisena aamuna ympäristössä kaikui sinun röhkiessä kuin sika. Jotkut sanoivatkin sinua opassiaksi. Usko vaan Ykki kaikella rakkaudella  Varttuessasi röhkiminen väheni eikä sitä enään moneen vuoteen kuultu, vaikka vetää jaksoit ihan loppuaikoihisi asti.

PUKUKOPPIELÄMÄÄ
Muutamana ensinmmäisenä yhteisenä vuotenamme jouduit viettämään paljon aikaasi urheiluhallien ja koulujen pukuhuoneissa. Pelasin maalipalloa ja sinun osasi oli tylsempi. Jouduit pukuhuoneessa olemaan kiinni valitettavankin pitkiä aikoja. Toki ottelupäivinä otteluiden välillä kävimme ulkoilemassa kuten myös leireillä treenien välillä. Pukuhuone-elo ei varmasti energiselle touhottajalle kovin kivaa ollut, vaikka paljon sait rapsutuksia kilpaillessasi opaskollegan Toven kanssa huomiosta. Molemmat sitä saitte niin pelikavereilta, valmentajilta, huoltajilta kuin tuomareiltakin. Noina vuosina vain kerran tapahtui se mitä kukaan ei koskaan haluaisi joutua kokemaan. Olit saanut pissavaivoihisi antibiottikuurin, joka pisti vatsasi toimimaan. Meidän treenatessa maajoukkueleirillä sinä pukuhuoneessa koetit hätääsi pidätellä. Hihnasi oli kiinni penkin jalassa. Sinä et hätääsi tehnyt siihen missä olit vaan raahasit penkin suihkuhuoneen puolelle ja teit ripulit sinne. Kun tulimme paikalle, olit tavattoman nolo poika, mutta paha olosi voitti nolouden. Oksensit pukuhuoneeseen. Valmentajamme Riikka pesi suihkulla ripulit suihkuhuoneesta ja minä siivosin pukuhuoneen puolelta oksennustasi. Minua hävetti, vaikka et varmasti hädällesi mitään voinut. Samalla minua säälitti, että et ollut päässyt tarpeillesi, vaikka olimme pois alle kaksi tuntia.

Vaikka pukuhuone-elämä ei varmasti niitä parhaimpia hetkiäsi ollutkaan, opastit minut aina reippaasti niihin. Joskus mennessämme Mikkolan koulun treeneihin, et halunnut näyttää käännöstä koulun pihaan. Kävelit ohi mielenosoituksellisesti. Sain sinut siitä kuitenkin kiinni ja kyllä se ovikin sitten löytyi.

Raunon tultuamme elämäämme pukuhuoneissa oleskelusi väheni huomattavasti. Jäit minun mennessäni leirille tai turnaukseen Raunon kanssa touhuamaan. Teit häneen vaikutuksen tottelevaisuudellasi. Menit tarpeillesi kun sinulle annettiin siihen mahdollisuus. Minulla oli hyvä mieli kun sinun ei tarvinnut aina olla turnauksissa ja leireillä pukuhuoneissa makoilemassa. Sait purkaa energiaasi hihnalenkeillä, olla ihan tavallinen koira.

Kisamatkojeni vuoksi olit jonkin verran hoidossa. Sinulla oli muutama vakiopaikka missä olit. Monta ihanaa tarinaa sain kuulla hoitopaikkojesi emänniltä ja isänniltä. Etpä kerran meinannut lähteä Hyvinkäältä kotiin. Kellit vain Artun vierellä, vaikka valjaita helistelin ja kutsuin sinua töihin. Toisaalla olit osallistunut aterian lauluhetkeen seisomalla laulajien rivissä ylväänä. Et sentäs alkanut laulamaan. Hoitopaikoissasi murskasit sydämiä monta, ainakin minulle on niin kerrottu. Iloinen persoonallisuutesi ystävällisellä virneellä saa Ykki ihmeitä aikaan.

RAKKAUS LUONTOON
Koin kanssasi monta upeaa luontoelämystä. Kesällä 2006 tepsuttelimme Parikkalassa rajan pinnassa piikkilanka-aidan viertä pitkin. Oli kuumaa, läähätit ja röhkit. Silti menimme reippaasti. Haistaessasi veden tuoksun villiinnyit täysin ja laiturilta koetit päästä väkisin veteen. Tarkoitus oli mennä veneeseen ja vastarannalla pääsit vilvoittavaan veteen. Samaisessa kuussa vietimme viikon Lapissa Kiilopään maisemissa vaeltaen. Sinä jaksoit vetää päivästä toiseen. Ehkä viimeisinä päivinä vähän ylämäissä hyydyit. Porojen jäljet tekivät sinut aivan hulluksi, herkuttelit variksen marjoilla opastaessasi. Tauot käytit todella lepäämiseen. Silloin et pyrkinyt marja- tai paska-apajille, mutta heti kun teimme lähtöä liikkeelle olit taas valmiina poukkoamaan. Olit silti niin suloinen. Yösi nukuit teltassa jalkopäässämme. Et ylimääräisiä liikahdellut, et raapinut itseäsi. Ulkoilma sopi sinulle loistavasti.

Rakastit luontoa ja metsässä liikkumista. Siltä minusta tuntui alusta alkaen. Päästessäsi luontoon olit todella elementissäsi.
(Kaunissaaressa 2011 esittelit löytämääsi laudan pätkää meren rannalla. Uit kuin nuoremmatkin opaskaverisi)Vauhtia ja intoa riitti. Jos olit vapaana, kannoit keppejä, kirmailit edellä. Koskaan et kuitenkaan mennyt liian kauas. Hyvin harvoin kadotit näköyhteyden meihin ihmisiin. Jaksoit pitkään kävellä pitkiäkin kävelylenkkejä vielä vanhuuden päivinäsikin. Lenkin jälkeen kyllä uni maistui. Lumikenkälenkeillä kuljit edellä touhukkaana, vasta pari vuotta sitten aloit upottavaa hankea välttelemään. Ilmaisit uikahtamalla, että on liian raskasta. Tunnuit aina tietäväsi rajasi mihin pystyt ja mihin et. 10-vuotiaana ollessamme Raunon vanhempien luona et malttanut pysyä sisällä hetkeäkään meidän hiihdellessä lähialueella reilun kilsan latua pitkin kierros toisensa perään. Jolkotit vierellämme keppi suussa. Tuolla viikolla laihduit ja kotiin päästyämme olit niin väsynyt ettet jaksanut syödä.
(keppi suussasi pysyit ladun vierellä uskollisesti)

Paria vuotta aiemmin koimme Kuusamossa yhdessä 35 asteen pakkasen. Kävelit todella reippaasti mökiltä talolle reilun kilsan matkan. Taisipa tassujasi paleltaa. Kun pakkanen lauhtui 20 asteeseen lähdimme pulkkamäkeen. Juoksit pulkkamme rinnalla kepin kanssa ja koetit pelastaa meitä. Haukuit pulkalle ja kiihtyvälle vauhdille. Meillä oli hauskaa.

OPASKOIRASTA ELÄKELÄISEKSI
Ikäsi karttuessa siedit aina vain huonommin ja huonommin hellesäitä ja oli tarkkaan mietittävä kesäisin jaksamistasi.
(2013 Riksussa koirapuistossa lämpimänä kesäpäivänä)Mökillä oli viilentävä lampi ja siellä lotasit välillä liikaakin. Siellä olit kuitenkin elementissäsi, joten tuntui todella kurjalta pitää sinua kiinni ihottumien vaivatessa sinua. Viileämmällä säällä liikuit reippaasti eikä ikääntymistäsi silloin juuri huomannut. Hiljalleen tuli kuitenkin aika milloin sinun eläkkeelle siirtymistäsi aloimme suunnittelemaan. Päädyimme, että et enään opastaisi kesällä 2013, vuonna milloin joulukuussa täytit 12 vuotta. Itse elin valtavissa tunnemyllerryksissä tuona keväänä ja sinä vaistosit sen. Välillä tulit luokseni ja painauduit lähemmäksi, niin liki kuin ikinä pääsit. Siinä oli jotain uudenlaista tunnetta. Välillä minusta tuntui, että sydämeni murtuu. Lopulta tuli päivä milloin Oton ensivisiitti tapahtui. Tutustuitte toisiinne ja lähdin Oton ja Jannen kanssa kokeilulenkille. Tuntui hirveältä jättää sinut Raunon kanssa ja pukea toinen poika valjaisiin. Toisella kerralla osoitit mieltäsi. Raunon oli otettava sinut luokseen kylppäriin, jossa ajoi partaansa. Sinä ulvoit ja hakkasit yläkerran porttia tassuillasi. Palatessani et ottanut minuun mitään kontaktia. Vasta illalla hait sydäntä särkevästi läheisyyttä minulta. Voi, en minä sinua jätä rakas ystävä. Olimme päätöksemme tehneet, jäisit luoksemme eläkepäiviäsi viettelemään.

Toukokuussa tuli se päivä milloin kävelin kanssasi viimeisen kerran valjaat ylläsi. Linnut lauloivat, minulla tunteet pinnassa. Eteisessä riisuin hitaasti työvermeesi ja halasin sinua lujasti. Ymmärsit hetkessä olevan jotain. Olit siinä niin rauhallisesti ja annoit minun tunteilla rauhassa. Ehkä et kuitenkaan ymmärtänyt ettet koskaan enään pukisi työvermeitä yllesi. Kovasti niihin koetit aluksi sukeltaa minun lähtiessäni Oton kanssa liikkeelle. Otit kuitenkin hienosti uuden tulokkaan vastaan. Olitte kaveruksia lähes kolmen vuoden ajan. Pidit itse huolta, että Otto ei rohmuaisi ahneena tyyppinä ruokaasi. Osasit ilmaista, jos leikki äityi liian riehakkaaksi. Oton rakastamasta painimisesta et niin välittänyt, mutta voi niitä kepin vetoja murraten mökin pihassa.(Syyskuu 2013, ensinmmäinen syksy milloin et enään työvermeitä yllesi pukenut)

Sinä murrasit niin onnellisena aina leikkiessäsi. Toit köysilelun ihmisten käteen kertoen, että nyt voitaisiin vetää. Teit sitä ihan viimeisiin viikkoihisi asti. Vaikka aloit hiipumaan ja valtava rasvapatti haittaamaan liikkumistasi mielesi pysyi nuorena ja energisenä. Leikkihetket eivät tietenkään kerrallaan kovin kauaa kestäneet, mutta halusit leikkiä sitten pienemmissä erissä.
(Jouluna 2011 sait oman pikkuveljeksi ristityn pehmolappiksen, josta riitti iloa sinulle pitkäksi aikaa, vaikka nujuutit sitä paljon.)

Olen onnellinen, että sait olla luonamme myös eläkeaikasi. Luopuminen työminuudestasi otti koville, mutta selviydyimme siitä molemmat. Minusta tuntuu, että olen luopunut sinusta kahdesti. Ensin koirakkoudestamme ja nyt huhtikuussa kokonaan. Pelkäsin päivää milloin olisi luopumisen aika ja miten siitä selviäisin. Olin kuitenkin tehnyt itselleni selväksi, että en halua sinun kärsivän. Ja kun se aika tuli, sydän täynnä surua mutta vielä täydenpänä rakkautta olin vierelläsi kun nukuit rauhallisesti pois.
Nyt muutostasi tähtien kotiin on tasan kahdeksan kuukautta. Suru on vaihtunut kauniisiin ja onnellisiin muistoihin sinusta. Joskus iskee kaipaus kova, mutta niin sen kuuluukin olla. Tassun jälki sydämessä elämä on jatkunut ja niin varmasti myös sinä olisit tahtonut. Liian pitkäksi aikaa ei voi jäädä suruun ja kaipaukseen, mutta muistoja kukaan ei ota minulta pois.

Julkaistu

Kriisi – kosteutta inhoava opaskoira!

Vaikka täydennyskoulutuksessa lätäköistä aloimme päästä eteenpäin viime viikolla tapahtui romahdus. Eksyimme matkalla Vidaan mennen tullen ja reittiä kerratessa liikkumistaidon ohjaajan kanssa Oton työmotivaatio katosi täysin. Menomatka molempina päivinä haettaviin portaisiin asti sujui hyvin. Poika kiersi lätäköt pienin kannustuksin. Portaista alikulkuun ja kohden Vidaan, meni myös kuten piti, mutta paluu. Alikulkua koira ei suostunut näyttämään. Toisella kerralla vasta kun ohjaaja käveli herkkupalan kanssa edellämme alkoi alikulkukin löytymään. Ja kun koira ”pakotettiin” alikulkuun, vauhti loppui. Se maleksi umpimielisenä hitaasti eteenpäin. Ei ottanut mitään kontaktia meihin. Olo oli epätoivoinen, hätääntynyt, epäonnistunut… Alikulusta portaat löytyi hyvin ja nekin noustiin reippaasti. Keskiviikkona kävimme pikaisesti S-marketissa, joten portaiden yläpäästä käännös oikealle. Kaupan pihassa poistuessamme sieltä Otto nuuski ja kun kielsin tyypin vauhti taasen katosi. Eteenpäin päästiin ohjaajan opastaessa minua ja koira seurauksessa. Kun Otto alkoi kiinnostumaan taas meiningeistä tartuin valjaisiin. Vauhti kuitenkin taas lätäköiden kohdalla lopahti. Torstaina vauhti loppui alikulun jälkeen portaat noustuamme. Koira olisi suunnannut S-markettiin ja minä vasemmalle. Kun menimme vasemmalle Oton mielenkiinto tai mikä lie lopahti ja taas madeltiin.

Mieli oli enemmän kuin maassa. Jo keskiviikkona soitin Oton kouluttajalle ja selvitin tilannetta. Sovittiin, että hän tulisi perjantaiaamuna meitä katsomaan. Niin myös tapahtui. Otto mateli puista pudonneiden lehtien kohdalla, kostealla asfaltilla, vesilätäköiden kohdalla. Portaisiin päästiin kannustuksin. Portaiden hakua treenattiin ja haettiin siihen varmuutta. Käytettiin makupaloja. Vidaan opasti hyvin, mutta paluu taas takkuisaa etenemistä. Alikulku ei edelleen kiinnostanut, mutta lopulta koira kääntyi sinne. Kehuja ja matelua. Haettiin taas portaikkoon varmuutta makupaloilla eikä Otto intoontunut niistäkään. Portaiden jälkeen taas koiran mieli vei S-markettiin ja minun radan varteen. Eteneminen oli hidasta lonnimista. Kouluttajakin käveli pätkän koiran kanssa koettaen innostaa tms. Ei auttanut! Oli aika vakavien pohdintojen.

Kuinka kauan olen valmis taistelemaan jumittelun kanssa? Tarvitsisinko reippaamman koiran? Mistä Oton innottomuus johtuu? Kouluttajan arvio on, että kosteusinho on niin vahva, että se vaikuttaa toimimiseen, ja että se on pahentunut. Otto on herkkä ja painostaminen saa sen lukkoon. Noh, märistä kohdista on ollut pakko mennä ja varmastikaan en aina ole osannut oikealla tavalla tsempata ja kannustaa koiraa.

Aikanaan saavuimme kotiin ja minulla raskas mieli. Ahdisti pahasti ja tuntui todella pahalta. Mieli teki paeta pahaa mailmaa peiton alle kyynelehtimään ja unohtaa Tampereen matka tyysti. En kuitenkaan jättänyt lähtemättä reissuun, ja onneksi en. Vietin nimittäin todella ihanan viikonlopun parin Silmukkasiskon kanssa Kädentaitomessuilla. Miesväki lähti mökille, joten niin Otto kuin minäkin saatiin hengähdyshetki ja etäisyyttä asioihin- Otto olikin kirmannut pitkin pihaa saaden hurjia labbishepuleita. Taatusti jätkällä oli ollut paineita ja stressiä. Varmasti tilanne on ollut sillekin inhottava. Olen iloinen, että rakas karvakuono sai purkaa olojaan, vaikka jonkun mielestä hitaan/laiskan koiran energia pitäisi kanavoida opastamiseen. Voi olla niinkin, mutta en usko kyseessä olevan laiskuuden. Onhan Otto energiatasoltaan ja sähäkkyydeltään paljon rauhallisempi mitä Harmaakuono, mutta en sanoisi sitä laiskaksi. No oli miten oli. Kuulimpa myös kommentin siitä, että opaskoira saisi kirmailla vapaana vain käyttäjänsä ollessa paikalla. No nyt ei käyttäjä ollut, mutta perheen jäsen oli, ja paikkakin oli tuttu ja turvallinen mökin piha.

Myös minä sain etäisyyttä asiaan viikonlopun verran. Sunnuntai-iltana kuitenkin kotona yksin ollessani ja Facebookia selaillessani ahdistus palasi ja tietoisuus todellisuudesta, että elämme Oton kanssa kriisissä. En minä siitä halua/haluaisi luopua! Jos Otosta ei olisi kelleen toisellekaan oppaaksi mihin se menisi eläkepäiviä viettämään? Kolmea koiraa emme voi emmekä halua pitää, mutta ventovieraalleko koira sitten joutuisi? Entä jos minä olenkin vain epäonnistunut Oton kanssa ja se lisäkoulutuksella toimisikin jonkun muun oppaana loistavasti? Koira tekisi sitä työtä mihin se on koulutettu ja olisi apuna jollein toiselle, joka olisi tietysti hienoa, mutta ajatus aika sietämätön. Kuulisinko koskaan enään Otosta meni se eläkekoiraksi tai oppaaksi toiselle? Voisimmeko sittenkin päästä tästä yli ja opastus alkaisikin sujumaan? Puhelu ystävän kanssa teki hyvää!

Kun avokki saapui eilen mökiltä koirien kanssa, kumpikaan ei ollut huomaavinaan minua. Otto ei tullut tervehtimään. Vasta tovin jälkeen se tuli minusta puolen metrin päähän ja istua ponotti siinä kunnes kosketin ja rapsutin sitä. Siitä eteenpäin se onkin vanhaan malliin kulkenut perässäni ja tänään sohvalla istuessani pitänyt päätään polvellani. Ja entä se opastus? Liki täydellistä! Aamulla kiersimme lenkin, joka oli eka lenkkimme silloin kun Oton tapasin. Pojan vauhti oli reipas, se pysähtyi suojateiden eteen. Ei hämmentynyt edes jalkakäytävällä olleesta autosta. Siihen lastattiin jotain tavaraa ja mieshenkilö ohjasi meidät turvallisesti auton ohitse. Otto jatkoi reippaasti matkaansa. Tarjosi Siilitietä, mutta jatkoi hienosti Majavatien käännökseen. Siinä sitä sai aavistuksen muistutella halutusta suunnasta, mutta vauhti ei kadonnut. Lehtolantieltä suojatien näytti himpun liian aikaisin ja siksi Majavapolulle ajauduimme keskelle tietä ja syrjää vaatiessani vauhti hetkellisesti katosi, mutta löytyi pian uudelleen. Enhän minä tuollaisesta opastuksesta halua luopua! Opastus jatkui hyvänä läpi päivän iltalenkkiä myöden. Soitinkin kouluttajalle ja kerroin kuulumisiamme. Tapaamme tod.näk. perjantaina. Nyt kuitenkin jatketaan Oton kanssa eloa ja yritetään tehdä elämästämme mukavaa. Märkyyksille en voi mitään, mutta jospa Otto vielä saisi inhonsa sitä kohtaan edes vähän talttumaan. On vaan siitäkin tullut kovin tärkeä koira minulle ja ajatus siitä luopumisesta on ihan kauhea. Jossain se raja kuitenkin menee. Sitä en vaan tiedä missä. Joskus on osattava lopettaa ”pään hakkaus seinään”, sillä kyllähän opaskoiran tarkoitus on helpottaa liikkumista eikä vaikeuttaa sitä. Joskus on ne tunteet työnnettävä vaikeiden päätösten tieltä ja tehtävä ratkaisuja. Vielä en kuitenkaan tee mitään peruuttamatonta, mutta yritän kasvaa mahdollisuudelle, että Oton ja minun yhteinen taival voi jäädä aiottua lyhyemmäksi. Toki toivon, että niin ei käy, vaan jatkamme yhdessä Oton työuran loppuun asti eläkepäiviin.

Puhuin myös eilisiltana pitkän puhelun toisen ystäväni kanssa. Sain hältä paljon voimaa ja tukea. Eikä toki sovi unohtaa Fb:ssä saamaani vertaistukea. Olen ollut asian kanssa ehkä liiankin avoin, mutta haluan olla rohkea ja puhua niistä vaikeuksistakin mitä välillä voi opaskoirien kanssa tulla. Koira on kuitenkin eläin eikä jokin väline, jota käytetään kun tarvitaan ja muuten odottakoon komerossa. Se on läsnä joka hetki ja sillä on myös tunteet, hyvät ja huonot päivät, pelot, inhot tms. Aina se opaskoiran kanssa elo ei ole ruusuilla tanssahtelua, parhaimmillaan vaikka sitä olisikin.

Mutta eteenpäin mennään ja katsotaan miten Otolle ja minulle käy. Vielä en luovuta, vielä hakkaan päätä seinään ja toivon sen antavan periksi. Tänään se jo vähän antoikin kuivan kelin muodossa.

Julkaistu

Vuosi 2013

Kulunut vuosi on ollut ennätyksellinen käsitöiden suhteen. Puikoilta on syntynyt ponchoja, kaulureita, tuubihuiveja ja neulepäällisiä valokransseihin. Kesken jäi elämäni ekat villasukat, mutta jospa nekin valmistuisivat ensi vuoden aikana 😀 Neulomuksien lisäksi syntyi iso kasa mehiläisvahakynttilöitä ja opin tekemään koirien vetolelun munkinnyöritystekniikalla, vaikka hommasta ei mun suosikkipuuhaa tainnut tullakkaan. Myös iso kasa tyhjiä kahvipusseja odottaa askartelijaansa. Kyllä mä nekin vielä taltutan 🙂 Tosiasia on, että käsitöistä on tullut iso osa elämääni eikä lämmin kesäkään täysin neulomushimoa tauottanut. Ja halu oppia uutta on edelleen hirmuinen. Oppia ymmärtämään erilaisia neulomusohjeita ja siirtämään vieläpä ohjeet käytäntöön :D:D

Käsitöiden merkeissä olen kuluneen vuoden aikana viettänyt monta huippukivaa hetkeä Silmukkasiskojen kanssa. Matkustimmepa porukalla keväällä Tallinnaan lankakauppoja kiertämään ja marraskuussa Tampereelle käsityömessuille sekä monena iltana istuimme porukalla neulomaan ja herkuttelemaan 😀 Jos lopetettuani maalipallon miltein kolme vuotta sitten, tuntui tyhjältä, ei tunnu enään!!!

Kuluneena vuonna suurimpia asioita mitä elämässämme tapahtui oli opakoirani Harmaakuonon eläköityminen ja uuden oppaan Oton elämäämme tulo. Tuohon koiran vaihtoon on liittynyt paljon suuria tunteita eikä sitä oikein ymmärräkään miten paljon rakkautta sydämeen voi mahtua eläintä kohtaan. Nyt Harmaakuono viettää ansaittuja eläkepäiviä luonamme ja minä koetan kasvaa Oton kanssa koirakoksi ensi vuoden aikana. Koska koirat ovat kovin erilaiset tie ei kovin helppo ole ollut ja vieläkin yhteisiä kilometrejä on taitettava ennen kuin homma sujuu pääsääntöisesti hyvin. Toivottavasti kuitenkin itsekin kasvan muutoksessa ihmisenä ja opin tästä vaiheesta jotain uutta mikä kantaa minua eteenpäin elämässäni.

Olen kuitenkin onnellinen, että Harmaakuono on luonamme vielä hyväkuntoisena vanhuksena samalla peläten päivää milloin on aika hyvästien. En tiedä voiko siihen valmistautua, ehkä sen jollain tasolla hyväksyn, silti se pelottaa. Nyt on kuitenkin syytä nauttia siitä ajasta mitä meillä yhteistä aikaa on. Tänä vuonna olemme kuitenkin saaneet tutustua myös Ottoon ja seurata miten poika ottaa vanhuksesta oppia, ihanaa aikaa!

Ilokseni huomaan, että vuoden aikana ne varhaisaikuisuuden ja teinivuosien ystäväsuhteet ovat heränneet uudelleen henkiin. Yhteydenpito on ollut monen kanssa luvattoman huonoa ilman mitään varsinaista syytä. Arki on rullannut vain omalla painollaan. Nyt kuitenkin tilanne on muuttunut. Eräänkin ystävän kanssa löysimme toisemme taas opaskoirakurssilla ja myöhemmin ratsastuksen merkeissä. Olen onnellinen siitä. En nimittäin halua kadottaa ystäviä vuosien takaa vain aikuisen arjen pyörittämisen takia, joten ystävät hyvät pidetään ystävyydestämme jatkossakin kiinni! Ja otetaan uusi vuosi vastaan ystäväpariskunnan kanssa täällä mökillä 🙂

Mökillä olemmekin avokin kanssa viettäneet vapaa-ajastamme suurimman osan. Kesällä ei meitä työpäivien ulkopuolella kaupungissa juuri näkynytkään. Olemme saaneet nauttia aurinkoisista talven, kevää, kesän ja syksynkin päivistä. Keväällä täällä luonto hullaannutti minut täysin ja sisälle malttoi just ja just nukkumaan. Kesän aikana saimme nauttia ihanan monta ateriaa lammen rannalla, istua iltanuotiolla, pulahtaa lammen raikkaaseen veteen, kestitä ystäviämme ja viettää heidän kanssaan rentoa oleskelua unohtamatta. Mökki on ihana ja ei meillä ainakaan turha hankinta.

Blogissa olen myös kirjoittanut niistä hyvistä elämäntavoista, laihduttamisesta ja liikunnasta, joten eipäs sivuuteta aihetta nytkään. Painon pudotus ei ole sujunut olleskaan toivotulla tavalla. Se ei ole onneksi kuitenkaan noussutkaan, joten painonhallinta on kai sinänsä sujunut ainakin tyydyttävästi. Edelleen kuitenkin haluan päästä sinne alle 60 kilon, joten ryhtiliikettä kohden. Lisää reipasta liikuntaa. Kävelylenkit eivät koiran kanssa riitä, eikä pari kertaa kuukaudessa uinnit ja ratsastukset. Teholiikuntaa on lisättävä! Lisäks mökillä saunasiiderit ja ruokailujen yhteydessä olevat viinilasilliset pitää minimoida. Niistä tulee turhia kaloreita ja muutenkin. Pohdinkin avokille joulusaunassa, että mikä siinä onkin niin pirun vaikeaa. Molemmat pidämme treenaamisesta/liikunnasta ja liikunnan jälkeisestä olosta, mutta miksi silti on taas niin vaikeaa saada se tiiviiksi osaksi elämää??? Pitääkö aina olla jokin urheilullinen tavoite, jota kohden ponnistaa, eikö hyvä olo ole riittävä kannustin??? Jospa kuitenkin yhdessä löytäisimme taas sen treenikärpäsen pureman, koska se purema on oikeasti aika magee!!!

Tän loppuvuoden mahtavimpia juttuja on ollut ratsastus ja sen säännöllistyminen. Hevosen selässä oppii uutta omasta kehostaan, keskivartalon hallinta paranee, wouh. Odotan jo tammikuista ratsastustuntia! Ja tällä hetkellä ainakin näyttää ettei ratsastusvarusteiden osto ollut turhaa. Ja ystävän joululahjaksi antama raippakin pääsee käyttöön. Toivottavasti vuoden päästä voisin sanoa tandem-pyörästä samaa. Nyt en päässyt ajelemaan laisinkaan, joten pilottien metsästys on aloitettava hyvissä ajoin kevään häämöttäessä. No jos sitä talvea nyt edes tuleekaan…

Mutta joo, kulunut vuosi on ollut hyvä, vaikka tunnekuohuinen koiran vaihdon myötä. Ulkomailla Tallinnaa lukuun ottamatta en käynyt ja ihmettelen hiukan ettei matkakuume ole iskenyt pahemmin. Nyt tosin tunnen sisimmässäni, että ensi vuonna haluan lentoon ja kokemaan jotain uutta ja mielenkiintoista ulkomaiden kamaralle 🙂 Ehkäpä mökki on hiukan rauhoittanut minuakin… Mene ja tiedä…

Vuoden aikana moni teistä lukijoista on auttanut minua monin eri tavoin, kuka kuvaillut valokuvia, kuka kirjoittanut neuleohjeen kaavat auki jne. Haluan kiittää teitä kaikkia ja lähettää virtuaalisesti, mutta sitäkin lämpimämmät halaukset teille kaikille. Avustanne olen kovin kiitollinen ja haluaisin korvata apunne jotenkin, mutta kukaan teistä ei tunnu korvauksia huolivan 🙂 Olkoon sellainen julkinen kiitos ystävät hyvät!
KIITOS!!!

Ja lopuksi hurjan paljon jokaiselle iloa vuoden vaihteeseen ja onnellisuutta, rakkautta, menestystä tulevaan vuoteen 🙂

Julkaistu

Kaatosateessakin voi olla onnellinen

Aamulla molemmat koirat olivat sitä mieltä ettei tuonne kaatosateeseen voi mennä. Kumpikin kääntyi ovelta takaisin sisään. Lopulta Otto teki takapihalle pisut Harmaakuonon esimerkistä. Mutta täytyihän sinne ulos lähteä, sillä isompi hätä kolkutteli hajuista päätellen molemmilla. Avokille tuli asiakkaita, joten pukiessani kalvopukua (kuuma kuin mikä, mutta pitää sateen ulkopinnalla) ylleni päätin ottaa molemmat mukaan. Kerran aikasemmin olen vienyt molemmat tarpeilleen, joten selviytyisimme nytkin.

Gps:n matkamittari päälle, Otto vasempaan ja Harmaakuono oikeaan käteen, joten ei muuta kuin matkaan. Alkuun Harmaakuono pyrki Oton eteen, mutta hoksattuaan minun haluavan sen kulkevan oikealla puolellani ja lyhennettyäni hihnaa vanha herra kulki rinnallamme siivosti Oton työskentelyä häiritsemättä. Harmaakuonolla häntä heilui pystyssä, otolla vähemmän ja alempana. Poikahan inhoaa märkää maata ja vesisadetta. Silti Ottokin käveli reippaasti ja hädätkin tuli tehdyksi. Paikoissa missä tiellä oli vettä tasaisesti Otto selvästi oli nyreänä. Jumitusta ei onneksi kuitenkaan tullut.

Ottohan välillä pistää liinat kiinni eikä suostu hetkeen liikkumaan metriäkään. Seisoo kuin puupatsas, nostit valjaita, nypytit hihnasta, kannustit tai kirosit, vedit tms. Ei vaan liiku. Voitte uskoa sen olevan todella turhauttavaa. Viime viikolla tuollaisen tahmailulenkin jälkeen vein Harmaakuonoa lääkäriin tavaten samalla Oton kouluttajan. Kuulostin varmaan epätoivoiselta ja epäonnistuneelta koiran käyttäjältä kun selitin tahmailua. Sovittiin, että kouluttaja tulee katsomaan meitä nyt tulevana perjantaina. No arvatkaapas, Otto on alkanut taas kulkemaan paremmin. No joka tapauksessa on mukava nähdä kouluttajaa ja kuulla häneltä lisää vinkkejä yhteistyömme parantumiseen sekä ylipäätään missä tällä hetkellä mennään kouluttajan silmin.

Mutta nyt Metsolan suota kiertäessä nautin sateesta huolimatta lenkkeilystä koirien kanssa. Molemmat kun kulki hienosti ja onnistuimme ohittamaan kauniisti muutaman koululaisen, jotka pyöräilivät tien toista laitaa pitkin. Sain kävellä eläkeläisoppaan kanssa uuden oppaan hoitaessa työt, sain nauttia molempien läsnäolosta valjaiden toisessa päässä. Harmaakuonolla on heijastinvaljaat joihin hihna kiinnitetään. Näin ei tule kaulaan/niskaan rasitusta herran kiskoessa eteenpäin. Ja itse asiassa Harmaakuono kulkee valjaissa rauhallisemmin kuin talutin/kaulapanta-yhdistelmällä.

Lenkin viimeisen kilometrin aikana sade yltyi. Se olikin pysynyt siihen asti kohtuullisena, mutta loppumatkasta satoi saavista kaatamalla. Kävellessämme ajattelin ”ei haittaa, vaikka sataa. Minulla on kaksi rakasta koiraa ja tämä on meidän hetki. Ja johan ollaan kastuttu, joten antaa tulla vaan vettä niskaan.” Olin niin onnellinen 🙂 Kotiovelle päästyämme valtavat rapsutukset ja kehut molemmille sekä gps-matkamittarin lukemien tarkistus 2.9km/35min. Oltiin märkiä ja kuraisia kaikki. Koirat odottamaan katoksen alle ja hakemaan pari isoa pyyhettä. Putsaus ja kuivaus, jonka jälkeen hihnat ja valjaat huuhteluun, ja olipa omat housunikin aika kuraiset. Ja nyt on maistunut (toinen muki menossa) sitruunalla maustettu mate-juoma, joka on virkistävää ja hyvää. Mate-juomahan tulee Etelä-Amerikasta, siellä sitä kuulemma juodaan todella paljon. Itse olen ostanut tuon Thehuoneelta Eerikinkadulta Helsingistä. Ekan mukillisen aikana nautiskelin tummalla suklaalla päällystetyistä luomukarpaloista, joten sadepäivään pientä itsensä hemmottelua.

Nyt tän kuun alusta lähtien olen merkannut liikuntasuoritukset ylös. Haastoin itseni:
1.8.-31.12.2013 80 liikuntapäivään. Liikuntasuorituksen tulee kestää minimissään 30 min, mielellään enemmän :D:D Tänään sain kahdeksannen merkinnän sadelenkistä. Kaksi lenkkiä olen hylännyt: viime viikkoisen tahmailulenkin, jossa 2.8 km:n kävelyyn meni aikaa 50 min ja eilisen iltalenkin 2.4km/27min. Kaikki liikuntapäivät ovat toistaseks tulleet lenkeistä. Oton ajoittaisesta tahmailusta johtuen emme pääse aina vauhdilla ylpeilemään, mutta lenkkeilyä kuitenkin, ja eiköhän Oton varmuuden lisääntyessä myös vauhti kartu, toivottavasti ainakin. Ja tällä hetkellä lenkkien pituudetkaan ei päätä huimaa, koska tässä vaiheessa en halua lähteä kahdestaan kauemmaksi, jos jumitus iskeekin päälle. Onneksi Peesarit-patikalla saatiin 11.6km ja 7.1 km sekä viime viikonloppuna mökillä 9 km lenkit. Nyt hiljalleen aletaan pidentelemään kotikulmillakin kahdestaan kulkiessamme lenkkien pituuksia. Tässä vaiheessa koetan kuitenkin olla liikaa tuiottamatta lukuja. Kun merkkailen kilometrejä ja aikoja ylös, varmasti jossain vaiheessa huomaan matkojen pidentyneen ja vauhdin karttuneen ihan lukujenkin mukaan, joten sitä odotellessa. Ja tottahan toki haluan muutakin liikuntaa kuin koiran kanssa lenkkeily.

Kesä meni liian vähäisellä liikunnalla, koiralenkkejä vain ja niidenkin vauhti välillä aika onnettomia. Tärkeää kuitenkin on saada opaskoiralle varmuutta ja sitten vasta vauhtia, joten en ottanut enkä ota stressiä asiasta. Nyt kuitenkin on aika ”ryhtiliikkeen” niin liikunnan kuin muunkin hyvinvoinnin kannalta. Mökillä olemme syöneet mielestäni monipuolisesti kesän aikana, mutta liian monta siideriä ja viinilasillista nautittu. Tosin en kadu niitäkään. Nyt on vaan aika minimoida niiden kulutus, lisätä reipasta liikuntaa, tarkistella ruokavalio ja ruokailurytmi. Paino ei onneksi ole noussut kesän aikana, erityisemmin. 1.8. lähdettiin liikkeelle lukemista 67.1 kg, joten jospa nyt taas Hepan kropasta karisisi lisää ylimääräisiä kiloja. Homma etenee hitaasti, mutta varmasti, vaikka välillä takutaan paikoillaan. EN siltikään suostu luovuttamaan! Vielä tulee päivä milloin painan alle 60 kiloa!!!

Julkaistu

Musta tuli Windows7:n käyttäjä

Tulin tänne blogiin postaamaan innoissani uudesta läppäristäni, jonka eilen sain. Into kuitenkin hiipui kun tekstin kirjoituskenttää ei löytynyt mistään. Ennen se on tullut heti näkyviin. Onneksi tajusin painaa Htl-painiketta ja sain kirjoitustilan näkyviin. Säikähdin jo, että tässäkö oli Hepan postaukset missä kuvia ja linkkejä. Ie8 kun ei oikein vörkkinyt ruudunluvun kanssa niin hyvin, että linkit ja kuvat onnistuisin lisäämään. Firefoxin puolella se onnistuu ja onneksi nyt jatkossakin. Firefoxia käytän Bloggerissa, koska siinä on webvisum-lisäpalikka, jolla pääsen eteenpäin kommentoidessa blogeja missä on varmennin ettei jokin roskapostisysteemi pääse kommenttejaan jättämään. Mutta joo, voin huokaista helpotuksesta ja antaa innon palata takaisin, tämä toimii sittenkin.

Eilen sain tän uuden koneen ja sain heti vähän myös koulutusta. Moni on sanonut Windows7:n olevan kauhea, mutta vielä kauheutta en ole huomannut. Onhan tämä toki vähän erilainen kuin Xp, mutta varmasti niksit opittavissa kuitenkin. Olen ollut niin iloinen kun käsissä on hyvin toimiva kone. Iloitsen myös siitä, että vanhan koneen syövereistä saatiin pelastettua kaikki materiaali. Vielä en ainakaan ole huomannut minkään oleellisen puuttumista. Nyt olenkin käynyt vanhan koneen sisältöä läpi arkistoiden tärkeimmät ja poistaen turhat tiedostot. Toivottavasti arkistointi-into säilyy kunnes kaikki tiedostot on läpi käyty ja varmuuskopioitu ulkoiselle kovalevylle.

Ja mikä on nyt ihan parasta, pistenäyttö on toiminnassa ja pääsen lukemaan käsityöohjeita. Niiden ymmärtäminen puheen avulla on melkeinpä mahdotonta. Ohje pitää päästä lukemaan, sitten sen ymmärtää. Mulla on tarkoitus aloittaa revontuli-huivi ja siihen kyllä tarvitsen mikropuheen siasta pistenäytön. Hoh, järkyttävää miten riippuvainen sitä onkaan tietokoneesta. En kyllä haluis, mutta pakko kai se on myöntää miten mahtavalta tuntuu käyttää uutta, nopeaa ja hyvin toimivaa konetta!!!

No onneks mulle kuuluu muutakin. Viikonloppuna meillä oli vieraita, joten taasen tuli kokkailtua. Leivoin siemenrieskan ja puolukkapiirakan, maustoin lohen, perunat, bataatin ja sipulit. Tein jälkkäriksi marjajäädykettä. Istuimme paljon ulkona seuraten koirien touhua. Otto sai itseään pari vuotta vanhemman koirakaverin ja kyllä pojat painelivatkin pitkin pihaa. Tanner vaan tömisi ja hiekka pöllys kun nuoret juoksi kilpaa. Harmaakuono ulvoi sydäntä särkevästi kepin kanssa. Ei enään kovin jaksanut juoksuun osallistua, joten lampeen keppi kiitos!!! Välillä nuoremmat rosvosivat Harmaakuonon kepin, joten ei kuin uutta etsimään. Innostuipa Harmaakuonokin keppiä kiskomaan. Kolmen koiran murinahaukku-kepin veto -hetki oli aikas mahtavan kuuloinen ja ilmeisesti myös mahtavan näköistä. Voitte uskoa koirien olleen väsähtäneitä sunnuntaina vieraiden lähdettyä. Meille ihmisille maistui ruoka ja saunominen ihanasta kesäillasta nauttien, joten yöunet jäi vähiin. Väsytti siis meitäkin 🙂

Tänään opaskoirakoululta meitä kävi moikkaamassa kouluttajaharjottelija, jonka kanssa kierrettiin Ankkalammen lenkki. Otto alkuun opasti mallikkaasti, hakeutui syrjään, näytti suojatiet, kiersi yläesteet jne. Mutta kun ei päässyt koirapuistoon herra jymähti paikalleen ja teki sitä useamman kerran lenkin aikana. Opastuskin oli mitä sattuu. Kouluttajan mielestä poika kokeilee nyt rajojaan. Vielä kestän, että syrjää joudutaan treenaamaan, mutta tuo jämähtely on jotain käsittämätöntä. Tunnen itseni täysin aseettomaksi. Vaikka kuinka yrität jatkaa reippaasti matkaa ja tavallaan siten pakottamaan koira liikkeelle, ei se toimi, tai toimii aikansa taisteltuani. Oma erkonomiakin on koetuksella kun yritän pistää jätkää liikkeelle. Treeniä, treeniä! Ja sitä kuuluisaa KÄRSIVÄLLISYYTTÄ!!! Nyt todellakin taistelen ihan erilaisen koiran kanssa mitä Harmaakuono on. Yhdeksän vuotta sitten taistelin hyppimistä ja vetämistä vastaan, nyt jumittelua vastaan. En tiedä kumpi on helpompaa tai vaikeampaa, sillä taitaa aika kullata muistot 🙂 Olen vaan niin hämmentynyt, että koira voi tehdä totaalistopin. Kyllähän olen moisesta kuullut ja nyt myös valitettavasti kokenut myös ihan käytännössä. Silti pidän Otosta ja edelleen uskon ja luotan meistä tulevan vielä hyvä koirakko.

Julkaistu

Alkukesän kuulumisia

Mun läppäri sanoi työsopimuksensa irti pari viikkoa sitten eikä sitä kannata enään korjata. Kotona käytän ikivanhaa pöytäkonetta ja mökillä Facebookia vilkuilen kerran pari päivässä puhelimella. Saa nähdä miten kauan tilanne jatkuu tällaisena. Uuden tietokoneen anomus Kelaan on tehty apuvälineohjelmineen, mutta kesälomat ovella ja Kela ei muutenkaan nopeudestaan ole kovinkaan kuuluisa. Helpotusta on tulossa, sillä tuttavani on luvannut lainata omaansa kakkoskonetta, joten ehkäpä pääsen aktivoitumaan tän blogin kirjoittamisessakin.

Tältä erää on kotipaikkakoulutus Oton kanssa ohi. Kahden viikon aikana kävimme läpi Ankkalammen lenkin, Metsolan suon lenkin, pikku lenkin katuja pitkin sekä reitin kauppaan. Suolenkillä ekan viikon lopulla Otto piti jo kivasti vauhtia ja huomio kiinnittyikin syrjän pitoon. On tärkeää, että koira opastaa tien reunassa eikä ajautuen keskelle. Toisella viikolla vauhtia löytyi ihan uudella tavalla ja kahtena iltana juoksimme pienen matkaa. Vitsi miten ihanan pehmeä veto koiralla ja se sen askellus. Melkein voisin rakastua juoksemiseen. Otto yllätti myös kauppareitillä. Se kulki kauppaan kuin ajatus, eikä se ollut siellä aiemmin käynyt. Paluumatka sujui takkusasti. Kävely meni mateluksi ja suojateiden näytöt hiipimiseksi. Toisella kertaa sujui jo paljon paremmin.

Viime viikolla Otto pääsi treenaamaan kokouskäyttäytymistä ja keskiviikkona Silmukkasiskojen miitatessa Espoon Menitassa shoppailukäyttäytymistä. Ensiksi kahvittelimme ja poika otti Siskoilta vastaan hellyyksiä malttaen kuitenkin rauhoittua aloilleen. Lankakaupan puolella laitoimme pojan kassan viereen paikalleen. Kahdesti Otto hiipi luokseni nähdessään mut hyllyjen lomasta. Ensikerraksi kuitenkin käyttäytymiseen voin olla tyytyväinen.

Tuskin yllätytte kun kerron viikonloppujen vierähtäneen mökillä. Kun jouduin päättämään jäädä Helsingin blogimiitista pois sunnuntaina veljeni perheineen vieraili mökillä. Lapset leikkivät koirien kanssa ja uskaltautuipa vanhin lapsista isänsä tavoin lampeen uimaan. Leivoin raparperipiirakkaa ja siemenleipää. Tein elämäni ekan piirakan gluteeinittomana ja mielestäni onnistui hyvin.

Viikonlopun aikana neuloin tilaustyönä tuubihuivin ja ahmin Wilbur Smithin kirjaa Valkoiset miehet. Välillä nyöritin koiran vetolelua ja taittelin kahvipussisuikaleita. Nautin kokkaamisesta ja helteestä.

Nyt ei sää hellinyt meitä. Sateista ja tuulista. Viikonlopun teemaksi voisi nimittää paperilankavyyhdin selvittäminen. Ostin keskiviikkona ohutta paperilankaa, josta neulon valokranssiin suojuksen. No neulostakin setvimisen ohessa syntyi ehkä 20 cm, mutta jos setvintää ei olis ollu, olisin varmasti neulonut jo toisenkin suojan. Aurinkoisina hetkinä rikkaruohojen rapsimista ja kasvien hoitoa muutoinkin. Ennen kotiin lähtöä avokki kuori mulle raparpereja. Laitoin ne pilkottuna likoamaan sitruunamehuun, johon lisätty myös sokeria. Mulla oli hyvä raparperi-sitruunamehun ohje, mutta se katosi koneen hajoamisen myötä. Ystäväni avustuksella löytyi vähän vastaava, jonka mukaan nyt teen mehun.

Harmaakuono on nyt ymmärtänyt ettei sen tarvitse työvermeitä päälleen huolia. Alkuun se läähätti ja vouhotti mun ja Oton lähtiessä ulos. Nyt se katselee lähtöämme rauhallisena. Se ei hakenut läheisyyttä minulta kovinkaan paljoa. Nyt viimeisen viikon aikana tilanne on muuttunut. Nyt tullaan aivan liki kuten talvisaikaankin, ja jos rapsutan Ottoa Harmaakuono kyllä muistuttaa olemassa olostaan. Ja kyllä koirat on kaverustuneet. Leikkivät mökin pihassa yhdessä vetäen keppiä kilpaa, nukkuvat selkä selkää vasten vierivieritysten. Vaikka Otto on kovin erilainen koira, olen tykästynyt siihen ja päivä päivältä suhteemme paranee. Viime torstaina ennen mökille lähtöä kävimme pienellä porukalla eräs lenkkireitti, joka tehdään kerhotapaamisella elokuussa. Maasto oli vaihtelevaa, Otto opasti varmasti ja hienosti. Kyllä olen ylpeä hienosta opaskoirasta ja tuon kokemuksen jälkeen uskallan lähteä pojan kanssa vaativampiinkin olosuhteisiin kävelemään.

Julkaistu

Osa 4: Toisen kurssiviikon tunnelmia + kotiutuminen

Toinen kurssiviikko aloitettiin ns. Itiksen lenkillä, joka sujui mukavasti. Otto teki kivasti töitä ja viikonlopun lepo oli tehnyt tehtävänsä. Mutta… iltapäivällä tuli totaalinen romahdus ja muistutus miten hetkessä kaikki voi olla toisin. Mentiin Vuosaareen merenrantalenkille, jossa koiralle tulee näytettäväksi suoraan meneviä suojateitä sekä suojateiden hakuja sekä oikealta että vasemmalta. Otto meni alkuun suojateistä läpi ja uusintaottojen jälkeen aloitti hiipimisen jo 10-15 metriä ennen pysähdyspaikkaa. Eikä haut oikein sujuneet, meni mateluksi. Aamun lenkillä Otto vei rohkeasti vaikeassakin reitissä (rakennustyömaan läpi puikkelehtimista) uskaltautuen kääntyä eteeni ja työntää minua oikealle. Eli, rohkeuden myötä ilmeisesti piti testailla olisko suojateiden näyttö tarpeen vai ei. Onneksi kuitenkin osasin suhtautua tilanteeseen enkä menettänyt hermojani tai tullut epätoivoiseksi.
Kahvin jälkeen Opaskoirakoulun johtaja kävi läpi sopimuksissa olevia asioita sekä vähän lakipykäliin liittyviä juttuja. Opaskoiralla ei ole mitään oikeuksia. Minulla on oikeus päästä opaskoiran kanssa paikkoihin mihin siviilikoirilla ei ole asiaa. Puhuimme myös koirien hyvästä kohtelusta, riittävästä liikunnasta, ravitsemuksesta tms.
Päivällisen jälkeen Johtava kouluttaja luennoin äänen käytöstä ja tuon luennon aiemminkin kuulleena tiesin odottaa huippuluentoa enkä joutunut nytkään pettymään. Kouluttaja osaa hyvin käyttää omaa ääntään antaessa esimerkkejä ja luento oli elävä. Liian usein itsekin syyllistyy käskyjen toistamiseen ja äänen käyttö on mitä sattuu. Nyt kun taas muistaisi jatkossa paremmin itsekin toimia.
Luentojen jälkeen mua ja Ottoa tuli moikkaamaan ystäväni. Käytettiin Ottoa tarpeillaan, jonka jälkeen Otto sai jäädä huoneeseen ja me naiset pyyhkäsimme Itikseen teelle. Olipa ihanaa olla pois laitosmaisista olosuhteista. Kaikki loppuu vaan aikanaan ja palattava Iirikseen iltapalalle.  Ulkoilutusten jälkeen vielä hetki rupattelua kurssikaverin kanssa.
Tiistaiaamuna lähdimme Oton ja kouluttajan kanssa kotimaisemiin Ankkalammen lenkkiä treenaamaan. Alussa Otto meni reippaasti ja innokkaasti, mutta loppua kohden vauhti hiipui eikä oikein kaasukahvan käyttökään auttanut 😀 Ehkä ”turnausväsymystä” ilmassa. Kotona sisällä ei käyty laisinkaan, sillä avokki oli töissä ja Harmaakuono yksin. En halunnut ”häiritä” pikavisiitillä vanhaa herraa, joten palasimme Iirikseen. Mieli olisi kyllä tehnyt jäädä kotiin.
Iltapäivällä treenasimme tottista ja erityisesti vapaudesta luokse tuloa. Kyllähän koira oli kuulolla ja tulikin lähelle, mutta ei vasemmalle sivulleni. Jäi etuvasempaan tai eteen. Treenaamalla se kuitenkin tarkentuu hiljalleen. Käytiin tekemässä vielä siirtolapuutarhalenkki ennen kahvia.
Päivän luento käsitteli hallittavuutta ja maaseutuopastusta. Käytiin teoriassa hallittavuusliikkeet läpi: seuraaminen, luokse tulo, paikalla olo, nouto jne. Maaseutuopastuksessa koiralle ehkä hankalinpia asioita on oikealta tien haku ilman oikomisia. Luennon piti kouluttaja, joka on Harmaakuonon kouluttanut. Häntä kuunnellessa tuli mieleen elävästi yhdeksän vuotta sitten koetut kurssitunnelmat.
Päivällisen jälkeen tapasin pari Silmukkasiskoa joidenka kanssa kävimme Pime Cafessa. Oli mielenkiintoista olla heidän mukanaan. Toinen uskaltautui ottamaan kahvia termarista itse. Etäisyyksien hahmottaminen tuntui vaikealta, mutta molemmat sanoivat ”kaikkien pitäisi päästä kokemaan Pime Cafe”. Jos siihen tulee mahdollisuus, MENKÄÄ!!! Mutta mainostuksen jälkeen takaisin kurssitunnelmiin… Tokihan Siskot halusivat tavata myös Oton. Otto nauttikin rapsutuksista ennen kuin laittoi silmät kiinni ja nukkui pölpötyksestä huolimatta. Vielä ennen iltapalaa ehdin piipahtamaan Aa:n kanssa valitsemassa uuteen keittiöömme uunin ja samalla iltateellä.
Keskiviikkona teimme taasen lenkin Itikseen ja kuljimme myös sisätiloissa. Treenattiin kahvilakäyttäytymistä samaisessa paikassa missä olin jo kahtena iltana ilman koiraa käynytkin. Tee maistui nytkin ja Otto pysyi paikallaan loistavasti. Käsittämättömän rauhallinen koiraherra!!!Opasti hyvin, kroppa näytti aikaisempaa rennommalta ja tyyppi otti muutenkin sopivan lunkisti. Iltapäivällä Vuosaaren lenkki meni jos mahdollista vielä surkeammin kuin maanantaina. Se oli yhtä tuskaa, ja lisäksi koiran totaalinen väsähtäminen, pakko oli vähän jo antaa anteeksikin.Koirasta kuulemma oikein näki miten poikki se henkisesti olikin.
Kahvin jälkeen viimeinen luento aiheena kaupunkiopastus. Käytiin siis kaupungissa liikkkumista teoriassa läpi sekä julkisissa liikkumista. Väliin saimme kuulla mukavia tarinoita vuosien takaaa. Luennon jälkeen olikin hymy herkässä ja iloinen mieli.
Ennen saunomista ja uintia oli hyvää aikaa pakata. Koti-ikävä alkoi olla jo melkoinen, joten tieto kotiin pääsystä siivitti iltaamme. Sauna ja uinti tuntui hyvältä ja mukavan kurssiporukan kanssa oli ilo vietellä iltaa ajatuksia jakaen.
Torstaiaamuna vielä Vuosaaren lenkki, jossa suojateiden näyttö teemana ja nyt homma sujui mukavasti. Kiinnostus toisiin koiriin oli taas vastaavasti lisääntynyt, mutta hyvillä mielin saatoimme lähteä kotiin. Lounaan jälkeen viimeiset pakkaukset ja päätöskahvit, jossa allekirjoitimme sopimukset ja me kurssilaiset muistimme pienellä kouluttajaimitoinnilla omia kouluttajiamme. Naurua riitti ja vähän tuntui haikealta erota niin mahtavasta porukasta. Kotiin oli kuitenkin ihanaa tulla, vaikka keittiöremontti on vielä vähän kesken. Purin tavarat Oton seuratessa joka askeltani koko illan. Avokki ja Harmaakuono olivat lähteneet jo mökille. Ilta sujui väsymyksen kourissa Ottoon tutustuen.
Perjantaiaamuna meillä oli eka kotipaikkakoulutustreeni. Käveltiin meidän lähilenkki Metsolansuon lenkki. Nyt teemana syrjän pito. Otto tahtoi viedä reitillä liian keskellä, joten teemaksi nousi tuo syrjän pito. Ohjeeksi saatiin viikonlopuksi lepoa, ja sitä on noudatettu. Passihakemuksen jätön jälkeen lähdin mökille. Täällä avokki ja Harmaakuono jo odottelivatkin. Koirat juoksivat ja me katottiin istutusten tilanne ja istutettiin tomaattilaatikkoon lisää tomaattia ja paprikaa. Tuntui hyvältä olla taas rakkaidensa lähellä luonnon keskellä. Söimme ulkona grilliperunoita ja lohta, istuttiin viltillä katsellen koirien touhuamista ja rentouduttiin. Ja viikonloppu on mennyt samanlaisissa merkeissä. Eilen kokkasin täytettyjä paprikoita ja avokille raparperipiirakan.
Otto on aivan erilainen koira kuin Harmaakuono. Otto ei mene veteen, Otto on paljon epäsosiaalisempi, arempi tapaus. Täälläkin kulkee aika paljon perässäni ja väistää se ei osaa. Ollaan molemmat avokin kanssa meinattu lentää turvallemme törmätessämme makoilevaan koiraan. Pojalla ei tassukaan rävähdä kun tallomme siihen. Hiljalleen käsky ”väistä” alkaa tulla tutuksi, mutta eihän sitä aina tiedä missä se makaa, joten törmäyksiä tulee kun Otto ei väistä oma-alotteisesti. Paljon on oppimista niin minulla kuin Otollakin ja alkavalla viikolla jatkamme kotipaikkakoulutuksen merkeissä ja toivottavasti kulkumme alkaa tasaantua eikä jokaisella lenkillä nouse jotain teemaa, joka ei vaan sillä kertaa toimi. Ja nyt lepo on ohi, joten tästä hiljalleen lähdetään Oton kanssa eri paikkoihin kestävyyttä kasvattelemaan.
Julkaistu

Osa 3: ”Viikonloppuloma” mökkeillen

Lähdin lähes heti vikan harjoituslenkin jälkeen mökille mahassa perhosia. Jännitti miten Harmaakuono ja Otto sopeutuisivat tilanteeseen, miten Harmaakuono oppii olevansa nyt töiltä vapaa. Kun pääsin autosta ulos vanha herra juoksikin luokseni ja hyppäsi minua vasten, vaikka tietääkin sellaisen olevan kiellettyä toimintaa. Pidin Oton hetken kiinni, mutta koirilla oli valtava halu päästä nujuamaan, joten koira vapaaksi. Iloksemme Otto pysyy pihapiirissä hienosti ja koirat kirmasivatkin meidän kierrellessä katselemassa miten kasvit ovat lähteneet kasvamaan. Yhtä vadelmapensasta lukuun ottamatta kaikki näytti hyvältä. Tuntui hyvältä olla rakkaiden keskellä luonnon helmassa. Otolla vauhtia piisas ja Harmaakuono koitti pysyä perässä. Siinä koiria seuratessa todella ymmärsi taas Harmaakuonon olevan oikeasti jo aika vanha. Koirat selvästi vähän kilpaili huomiosta ja jos rapsutin Ottoa Harmaakuono tunki väliin. Jos Harmaakuono oli saamassa hellyyksiä Otto piti pienen välimatkan meihin.

Otto oli hämmentynyt, kovin rauhallinen. Pötkötteli meidän juodessa teetä avokin kanssa ja vaihtaessa kuulumisia. Olin väsähtänyt ja kömminkin päikkäreille, jonka jälkeen tein meille grilliin perunanyytin. Avokki oli ostanut lämminsavulohta. Oton rauhallisuus kummastutti ja sen rauhallisuus selvästi rauhoitti myös Harmaakuonoa. Yö menikin erittäin rauhallisesti. Aamulla heräsin siihen kun toinen haukahti jotain.

Kurssiväsymystä oli ilmassa, joka lineen lähinnä henkistä laatua. Nukuin kellon ympäri, jonka jälkeen käynnistyin hitaasti. Jossain vaiheessa iski alakuloisuus siitä, että elämämme muuttuu, siitä, ettei meillä ole vilkasta uutta koiraa. Kaitpa tuo oli lähinnä hetkellistä tunteiden myllerrystä. Toisena hetkenä Oton rauhallisuus tuntui ihanalta, toisinaan olisi toivonut irrottelevampaa otetta maalaiselämään. Järjellä ajateltuna ei kai ihme, että koira on varautunut muutosten keskellä, jos kerran luonteeltaan on arempi ja varauksellisempi kuin esim. Harmaakuono. Mutta emmeköhän me opi hiljalleen toisiltamme lisää ja oma varautuneisuuskin vaihtuu kiintymykseksi.

Tein meille fetasalaatin, jota söimme pihvien kanssa. Istuimme lammen rannalla alkavasta kesästä nauttien. Edellisiltana nautimme saunan ihanuudesta ja tauoilla hyttysten tuloa kirosimme. Tuolloin lauantaina käytiin koirien kanssa nelisen kilsaa kävelemässä. Harmaakuono olisi mielellään hypännyt valjaisiin niitä Otolle pukiessani.

Onneksi hellyyksiä voi jakaa molemmille vaikkapa samaan aikaan <3 p="">

Taisto kepistä

Oli rentouttavaa viettää aikaa mökillä. Avokki ajeli nurmikon ja minä leikkasin seinän vieriltä pienessä ajassa venähtänyttä heinää. Sunnuntaina jo aamupäivästä oli aika palata kaupunkiin. Tuntui haikealta jättää Harmaakuono. Se kun olisi niin tahtonut mukaan ja miten se jäi surkeana istumaan pihaan. Vasta avokin lepyttelyt ja pihapuuhat oli saaneet koiran taas iloiseksi ja keppien kimppuun.

 Ja minä saatoin lohduttautua ajatuksella, että koira elää ja tuntee juuri siinä hetkessä mikä on käsillä eikä kanna kaunaa, ja perjantaina taas tavatessamme saanen iloiset tervetulohyppelyt.

Otto

Kun saavuimme tänne Iirikseen Otto opasti huoneeseen innokkaan reippaasti. Aivan kuin oltaisiin  tultu johonkin turvalliseen paikkaan. Ehkä tämä on alkanut olla nyt koti koiralle, mene ja tiedä. Joka tapauksessa koiralle kuppiin vettä ja itselle Naisten kymppi-paita päälle ja menoks.

Lähdin ystäväni kanssa kävelemään Naisten kympille. Väkeä oli hirmuisesti, sää pilvinen, mutta lämmin. Taitoimme matkan 1 h 56 min. Alkumatkasta oikea pohje jumitti. Olen tainnut vähän jännittää kävellessäni uuden koiran kanssa, joten alku oli pakko ottaa rauhallisesti. Ja välillä väkeä oli niin paljon ettei haluista huolimatta olisi paljoa kovempaa päässytkään. Kiva oli kuitenkin kävellä ja mietinkin, että joskus olisi kiva testata miten kovaa kymmenen kilsaa pystyy taivaltamaan ilman ruuhkia tms. hidasteita. Matkan varrella oli tanssioita, teatteria, bändejä, puhallinorkestereja tms. Kun saavuimme maalialueelle Olli Lindholm aloitteli esiintymistään. Lähdimme kiiruhtamaan Iirikseen, jotta ehtisin päivälliselle saadakseni päivän lämpimän aterian. Juuressosekeitto tuntui hiukan kevyeltä aterialta kympin jälkeen.

Ilta meni rauhallisesti. Päivällisen jälkeen käytiin jalottelemassa kuten myös iltapalan jälkeen. Otto opasti hienosti. Poika oli aika väsähtänyt. Olihan se viettänyt viikonlopun täysin vieraassa paikassa vieraiden ihmisten ja koiran keskellä. Vähän välillä uskalsi hakea minusta turvaa ja tukea ellei Harmaakuono ottanut edestäni paikkaansa. Nyt jäljellä tämä toinen kurssiviikko ja sitten normielämä alkaa. Odotan sitä jo innolla, vaikka tiedän olevan vielä paljon työtä yhteistyön lujuttumisen eteen edessä. Selvästi tänään treenilenkeillä huomasi kokeilujen alkaneen samalla rohkeuden kasvaessa, joten treeni jatkuu…

Julkaistu

Osa 2: Kaasukahva käyttöön – sadekeli ällöttää, vesilätäköt inhottaa

Säätilassa tapahtui keskiviikkona valitettava muutos, aurinko väistyi
sateen tieltä. Iltapäivän harjoituslenkillä vettä tulikin tuulen
mukana vaakasuoraan. Otto oli sitä mieltä, että nyt on keli milloin ei
huvita olla ulkona. Liike hidastui ja miltein pysähtyi. Raukka ei
ymmärtänyt, että mitä reippaammin käveltäisiin sitä nopeammin
päästäisiin takaisin sisälle. Lenkkimme lyheni joka tapauksessa
oleellisesti ja treeni jäi vähän olemattomaksi. Kouluttajan mielestä
kulkumme näytti jo sen verran hyvältä ettei syytä paniikkiin.

Kahvin jälkeen meillä alkoi luento koirien terveydenhuollosta. Luennon
piti Opaskoirakoulun kennelpäällikkö ja eläinlääkäri. Välillä käytiin
päivällisellä. Meille jaettiin myös Skalibor-punkkipannat, syksylle
matolääkkeet, kampa ja suka. Itse olen Harmaakuonolla käyttänyt
yrttipantaa jo monen kesän ajan. Tuo lääkepannan myrkky ällöttää, jos
putoaa järveen, tuhoaa pieneliöstöä. Voiko olla kovin turvallinen
koirallekaan. Lääketiede ei kuitenkaan pidä yrttiversiota
luotettavana, mutta itselläni siitä on hyvät kokemukset. Ei ole ollut
punkkeja koirassa.

Koirien ruokinta herättää paljon tunteita ja siitä mielipiteet
vaihtelevat hurjasti. Opaskoirakoulu suosii kuivamuonaa ja lisänä
pieniä määriä kotiruokatyyppistä ruokaa. Oikeiden luiden antamista
tulisi välttää, koska niistä irtoaa teräviä paloja, jotka voi rikkoa
koiran suoliston. No raakaruokintaa suosivathan ajattelevat taas aivan
toisin.

Joka tapauksessa luennon tärkein anti oli ehkä se, että koirien
terveydenhuolto on tärkeää, siihen kannattaa panostaa, koira kannattaa
tunnustella läpi päivittäin esim. iltapissatusten jälkeen. Koirien
hieromista myös suositeltiin ja siitä iloitsen ihan
ammatti-ihmisenäkin. Työkoiran lihashuolto on tärkeää ja jokainen voi
itsekin hieroa koiraansa. Aina se ei vaadi ammattilaista.

Otto oli huoneessa luennon ajan, joten luennon päätyttyä kiiruhdin
antamaan pojalle ruokaa ja olemaan sen kanssa. Iltapalan jälkeen
lähdimme toisen koirankäyttäjän kanssa viemään koiria
koira-aitaukseen. Koirat ovat vielä epävarmoja eikä välttämättä tee
itsenäisiä päätöksiä, tai alkavat muuten vain vähän kokeilla. No joka
tapauksessa kumpikaan koirista ei näyttänyt koira-aitausta meille.
Menimme sen sivusta aina jollein huoltoportille asti. Vettä satoi ja
Ottoa moinen inhotti. Palasimme ulko-ovelle, josta lähdin uudestaan
aitausta kohden ja tällä kertaa porttikin löytyi ja koira pääsi
hädälleen. Olimme aika märkiä sisälle päästessämme, mutta selviydyimme
kuitenkin.

Yö meni rauhallisesti ja aamulla koira-aitaus löytyi helposti.
Jouduimme tovin odottelemaan vuoroamme sateessa. Se tuntui vähän
tylsältä, joten pyysin kouluttajaa näyttämään meille paikan mihin ei
tarvitsisi jonotella.

Aamupäivän lenkillä kiersimme ns. Cittarin lenkin. Kävelimme koko ajan
kuitenkin ulkona. Otto haki hyvin suojatiet, mutta vauhti oli aika
matelua. Treenasimmekin kaasukahvan käyttöä. Eli valjaiden aisa ylös
ja eteen. Heti kun koira lähtee reippaammin liikkumaan kahva alas. Ja
jos valjaiden nosto ei riitä apuun talutin. Se viedään eteen ja
nypytetään kunnes vauhti lisääntyy. Ja kun se lisääntyy talutin
takaisin normaaliin asentoonsa. Alkuun tätä sai toistaa yhtenään ja
liikkeestä tulee vähän pumppaavaa. On aika raskasta tuollainen
hoputtaminen, samalla kun pitäisi itse rennosti kävellä mukautuen
vauhtiin. Syrjä pysyi lisääntyneestä vauhdista huolimatta aika
mukavasti. Mulle tämänlainen toiminta on todella vierasta. Harmaakuonon kanssa välillä kaipasi jarrukahvaa eikä mitään kaasukahvoja 😀

Lounaan jälkeen kiersimme siirtolapuutarhalenkin ja taas mentiin samalla teemalla, haettiin Otolle varmuutta ja vauhtia. Kaasukahva olikin ahkerassa käytössä. Olen iloinen siitä, että osasin toimia yllättävän hyvin Oton kanssa ja koira toimi paremmin ja paremmin. Silti minulla oli lenkin jälkeen vähän ristiriitainen olo. Kaipasin vauhtia, kaipasin touhotustakin mitä Otolla ei ole tullut toistaseksi esiin. Kaikilla Oton sisaruksilla on tuota vesikeli-inhoa ja se on näkynyt koulutuksessa, mutta ei näin voimakkaasti. Kouluttajan mukaan Otto ekalla luokalla veti niin paljon, että lapa kipeytyi. No nyt sellaisesta ei ole pelkoa. Rauhallisuus on kai vähän yllättänyt kouluttajankin, mutta niin Oton kouluttaja kuin johtava kouluttajakin vakuutti minulle Oton virkistyvän, ja tämän kaiken johtuvan tästä muutoksesta mikä koiraa nyt kohtaa. Ja onhan se loogista ja ymmärrettävää.

Kahvin jälkeen istuskelimme kurssikavereiden kanssa oleskelutilassa jutellen niitänäitä, pääasiassa koiristamme ja niiden erilaisista metkuista. Koirat lepäsivät huoneissaan. Päivällisen jälkeiselle luennolle otin Oton mukaan harjoittelemaan. Ja hyvinhän jätkä lötkötteli jaloissa muista välittämättä. Oton sisällä käyttäytymistä täytyy kyllä ihailla. Ei touhota ylimääräisiä. Ja liikkuminen tuntuu nautittavalta. Kun huomasin viikolla siitä nauttivan, tunsin sydämessä syyllisyyden pistoksen. Enhän mä nyt saa tuntea tyytyväisyyttä kun Ykki ei ollut niin hyvä sisällä liikkumisessa… Huoh, näitä tunteita. Järki sanoo ettei syyllisyyteen ole mitään aihetta, mutta… No Ykin eloisuudesta pidän kyllä edelleenkin ja toivoisin Otonkin tuosta vielä elostuvan silloin kun viettää ansaittua vapaa-aikaansa.

Iltaluennon aihe oli Opaskoirayhdistys ja sen toiminta. Ehkä oikeampi nimitys on keskustelutilaisuus. Yhdistyksen pj kertoi varainhankintatuotteista, kerhotoiminnasta, vuosikokoustoiminnasta tms. Uudet koiran käyttäjät saivat mahdollisuuden liittyä yhdistykseen. Minullehan tuo kaikki olikin tuttua, mutta olin paikalla kuiteskin.

Iltapalan jälkeen Otto pääsi hetkeksi koira-aitaukseen kirmailemaan siskonsa Oodin ja kurssikaverinsa Jessin kanssa. Varmistaaksemme, että hädät tulis tehdyksi kävelimme vielä tien viertä nurmikentän reunaan hädättämään koirat. Palatessamme sisarukset jämähtivät paikoilleen. Siinä yritimme saada kaasukahvoin koirat liikkeelle ja lopulta Oodi liikahti ja Otto lähti perään. Melkoiset sisarukset 😀

Eilisellä Cittari-lenkillä taas haettiin vauhtia Ottoon. Sitä löytyikin lähtökohtaisesti ihan kivasti. Olihan nyt myös kuiva keli 😀 Vauhdin noustessa opastus muuttui hiukan epävarmemmaksi ja oikean puolen pito ei tahtonut onnistua, joten kouluttaja pidätteli meidät pois pyöräilyalueelta. Suojateiden näytöissä alkoi myös tulla virheitä. Otto paineli läpi tai mateli paikalle. Muutama uusiksi otto ja homma korjaantui. Kokeilua alkaa tulla, joten nyt on itekin oltava tarkkana.

Vielä ennen ”viikonloppulomalle” lähtöä kiersimme siirtolapuutarhalenkin kaasutellen ja jutellen. Halusin vahvennusta miten toimin Oton ja Harmaakuonon kohdatessa, miten huomioin koirat jne. Onneksi kouluttaja antoi tukensa sille, että huomioin myös Harmaakuonon. Rakkautta kuulemma mahtuu ja sitä riittää molemmille. Näin minäkin haluan uskoa ja ajattelen. Jotkut vaan sanovat etten saisi huomioida vanhaa opastani ollenkaan. No en sellaiseen pysty enkä edes halua. Nytkin kun saavuin tänne mökille, nousin autosta Harmaakuono juoksi ja hyppäsi vasten. Voitko nyt olla sitten huomioimatta??? En, enkä edes halua! Nyt minulla on kaksi koiraa, toiseen vahva side ja toiseen se side on kehittymässä ja sille kehitykselle haluan antaa mahdollisuuden.

Julkaistu

Osa 1: Yhteistoimintakurssin aloitus – koiraan tutustumista

Maanantaina saavuin kurssipaikalle vatsaväänteistä huolimatta, jotka toin Tallinnan reissulta tuliaisina. Lähes heti saavuttuani huoneeseen sain tulevan oppaani luokseni. Kouluttaja jätti meidät hetkeksi kahdestaan. Otto kuljeskeli ympäriinsä läähättäen. Rassu varmasti kummissaan muutoksesta mikä sitä kohtasi. Ei tullut paljoakaan lähelle vaan kierteli minua. Juttelin koiralle niitänäitä rauhoitellen ja tutustellen. Saimme koululta repun, jossa juomakuppi, kynsisakset, heijastinliivit ja köydestä punottu vetolelu. Itse asiassa samalla tekniikalla millä itsekin niitä olen opetellut tekemään. Kouluttaja kokosi meille valjaat. uudet ovat valkoiset. Ensiksi aisaosa oli aivan liian pitkä, joten se iltapäivällä vielä vaihdettiin. On tärkeää, että aisa on oikean mittainen, jos liian pitkä koiraan huono tuntuma, tai jos liian lyhyt, ei sekään toimi.  Saatiin ruokasäkki. Huoneessa oli valmiina nahkainen kaukalon mallinen koiran peti, jossa Otto ei ole ihan hirveän hyvin viihtynyt. Huoneet ovat kuumat. Onneksi saatiin pöytätuulettimia käyttöön.

Lounaan jälkeen kokoonnuimme yhteen koko kurssiporukka. Majotuksen vastaava selvitti majotuksen sääntöjä ja asioita mitä tulee huomioida, jonka jälkeen koulun väki kävi läpi kurssiohjelmaamme. Yhden jälkeen pääsimme vihdoin itse asiaan – harjoittelemaan pissatuspaikalle menoa. Otto kulki mukavasti, vaikkakin varsin rauhallisesti. Kulmauksissa sisätiloissa vie liian läheltä seiniä, mutta se varmasti tarkentuu kurssin aikana. Ekan pissatuksen tarkoitus oli lähinnä tutustua hommaan ja toisiimme. Kouluttaja katsoi ettei isompia virheitä pääse syntymään, jotta koiran ja minun itseluottamus kasvaisi ja päästäisiin hyvään alkuun. Reitti ehdittiin harjoitella vielä toistamiseen ennen päiväkahvia ja kolmannen kerran kahvin jälkeen 😀 Siinä olikin päivän koulutuksellinen anti. Loppupäivälle ei ollut erityisempää ohjelmaa. Tarkoitus olla mahdollisimman paljon koiran kanssa – antaa tutustumiselle ja alkavalle kiintymykselle aikaa.

Otto ei ainakaan toistaiseksi hirveästi hae läheisyyttä minusta. Ei tule jalkojeni juureen istumaan ja hakemaan rapsutuksia. Ei ole niin avoin ja sosiaalinen kuin Harmaakuono. Otto oikeastaan vetäytyy sentin kauemmaksi kun rapsutan tai tunnustelen sitä. Ruokaa antaessa pyydän sen istumaan kuten Harmaakuononkin. Harmaakuonoa olen tottunut kokeilemaan kevyesti istuuko se vai ei. Otolle se on outoa, koskettaessani sitä se maiskuttaa suutaan ja heilauttaa kuononsa kohti kattoa kärsimättömänä. Ei muuten kuitenkaan vaikuta erityisen kiinnostuneelta ruuasta.

Tuolloin maanantai-iltana vietimme aikaa vähän leikkien köysilelulla, rapsutellen ja jutellen. Päivällisen jälkeen vatsani vänne rauhoittui mutta tilalle närästys. Rento ilta oli paikallaan. Iltajaloittelulla käytiin kouluttajan valvonnassa. Ja ensinmmäinen yö meni rauhallisesti. Otto on niin erilainen kuin Harmaakuono. Se ei töhötä eikä tohota juurikaan. Köllöttelee rauhassa. Kyllä se pari kertaa on livahtanut oven raosta kuullessaan kouluttajansa äänen jostain kauempaa.

Eilisaamuna aamujalottelu valvotusti ja aamupalan jälkeen oman kouluttajan kanssa ekalle pidemmälle lenkille. Sitä kaipasi jo oma kroppa ja mielenikin. Tuntui hyvältä kävellä raittiissa kevätaamussa ja tuntea koiran pehmeän liikkeen. Otto kuunteli minuakin jo aika kivasti. Koira toimii parhaiten kehumalla, kannustamalla ja puhumalla. Uusissa tilanteissa se liikkuu hitaasti epäröiden. Harmaakuono taas vouhkaten ja vetäen. Kovin erilaisia ovat. Rauhallisuus tuntuu samalla kertaa ihanalta ja oudolta. Olen iloinen että olen kuitenkin osannut suhtautua Ottoon oikein ja pystynyt toimimaan suht oikein sen kanssa. Ainakin se saadessaan lisää varmuutta häntä nousee heilumaan ja askeleissa tuntuu lisääntyvä varmuus reippautena ja määrätietoisuutena. Mielenkiintoista tutustua niin erilaiseen koiraan.

Lenkin jälkeen liikkumistaidon ohjaajan kanssa katsoimme reitin luentotilaan. Edellispäivänä tutustuimme jo reittiin ruokalaan. Minulle tämä Iiris onkin aika tuttu, joten kaikkea ei tarvinnut opetella alusta lähtien. Majotus on tosin täysin vierasta aluetta, mutta tullut jo tutuksi niiltä osin mitä reittejä tarvitsen.

Iltapäivällä kävelimme toisen lenkin, nyt kiertäen Itäkeskuksen kauppakeskuksessa Itiksessä. Ihmisiä oli jonkin verran ja Otto työskenteli rauhallisesti kannustusten saattelemana. Taas sujuvuus oli astetta parempaa ja varmempaa. Vielä ei tullut kokeiluja kuka on kuka 😀 Kauppakeskuksessa liikuttaessa tuntui hyvältä rauhallinen meno, mutta ulkona liikuttaessa tassut voisi kulkea vähän ripeämmin. Eiköhän varmuuden myötä saada vauhtia lisää, ainakin kouluttaja uskoo niin. Ja siihenhän sitä on tässä vaiheessa luotettava 🙂

Kahvin jälkeen oli ensinmmäinen luento ja aiheena koirahieronta ja me koirankäyttäjät pääsimme kokeilemaan erilaisia hierontaotteita omille oppaillemme. Minullehan aihe on tuttu, mutta ainahan toiselta ammattilaiselta oppii jotain uutta. Otto oli ajoittain vähän levoton. Kireyksiäkin löytyi niskasta, lavasta ja keskiselän kohdalta selkärangan vierestä. Hierontaa on hyvä tehdä omalle koiralleen myös kiintymyksen lujuttamisena, suhteen parantamiseksi, kehittämiseksi. Venyttäessä Otolta pitkiä selkälihaksia sillä oli silmät ummessa, tais tehdä hyvää. Välillä poika kölli pää mun sylissä, joten ehkä kiintyminen on aluillaan. Koiran kanssa kun tätä kahden oloa on aika paljon, ajattelin kokeilla hierontaa Otolle kaikessa rauhassa. Ehkä 10 muuta koiraa ja 15 ihmistä ei ole se rauhallisin hetki hieronnalle Oton mielestä, joten tutustuminen jatkuu.

Luennon jälkeen käytimme koirat tarpeillaan, koska hierontahoito kiihdyttää usein aineenvaihduntaa kuten meillä ihmisilläkin. Päivällisen jälkeen olikin taasen vapaata oleskelua.

Luonani piipahti Ykin veljen perhe. Oton rauhallisuutta kummasteltiin ja he kertoivat miten Otto nukkui 😀 Herralla värisi viikset, otsa rytistyi ja tassut juoksivat ja kuuluipa pienet unipuhahdushaukutkin.  Poika osaa ottaa rennosti.

Iltapalan jälkeen kävelin kahdestaan Oton kanssa pissatuspaikalle, jos iltapäivystäjä katsoi kaikkien kurssilaisten löytävän sinne ja takaisin. Otto opasti aika kivasti. Paluumatkalla hissistä mentiin ohi, mutta muuten. Nyt aamulla motivoijana taisi olla odottamassa oleva ruokakuppi, sillä opastus sujui miltein virheittä.

Toinenkin yö meni rauhallisesti. Joskus kuuden aikoihin poika tökkäs minua kuonollaan huomattuaan olevani hereillä. Aamulla kun nousen Otto ei ala tohottaan vaan ottaa edelleen rennon tasapainoisesti.  Aikas söpö tyyppi.

Aamupäivällä kävimme treenilenkillä. Kulku suuntautui taasen Itikseen. Suojatiet näytettiin vähän hiipimällä, syrjässä ei ollut (tien vasen reuna)  kiva kulkea – tassut kastui ja portaissa piti tahmatassuilla. Mutta silti poika oli rennompi ja välillä varmemmankin oloinen kuin eilen. Kauppakeskuksessa opasti hienosti sekä rakennustyömaan läpi, joka olikin melkoinen kapeikko kierrettävine esteineen. Otto on niin korkea, että sitä ylttää kumartumatta rapsuttamaan valjaskädellä pyllyn päältä ja siitä se tykkää ja tuo onnistumisen riemua koiralle. Jatkossa aletaan hakemaan lisää varmuutta, vauhtia ja tarkentelemaan eri asioiden näyttöjä ovet, portaat, suojatiet jne. Poikahan kyllä ne osaa jo, mutta ei nyt mulle näytä täydellisesti taitojaan :D:D Mutta tästä tämä alkaa koirakoksi kasvaminen.