Julkaistu

Kevätkauden keramiikkatyöt esittelyssä

Maanantaina oli kevään viimeinen keramiikkakerta. Jatketaan syyskuun puolenvälin jälkeen. Tykkään aina vain enemmän ja enemmän tehdä keramiikkatöitä. Ehkä tulleen kokemuksen myötä ja Soilen kärsivällisen ohjaamisen ansiosta uskaltaa ottaa itselleen haastavampiakin töitä tehtäväkseen. Nyt melkeinpä ihmettelen miten inhosinkaan yläasteella savitöitä. Ne tuli korvistakin ulos. Nyt minua harmittaa pitkä kesätauko. Niin se ihmismieli vaan muuttuu.

Monilla käsityömessuilla olen nähnyt pitkiä kapeahkoja keraamisia tarjoiluastioita. Olen joskus meinannut ostaakin sellaisen. Löysin muovisen veneen muotoisen astian, jonka otin muotiksi. Astian teko alkoi saven vaivaamisella ja levyksi kaulitsemisella. Välillä kaulitun levyn käänsin ympäri levyjä apuna käyttäen, jotta sain kaulituksi levyn myös toiselta puolen. Kaulitessa kaulitsiminen tapahtui erisuunnista. Kun levy oli riittävän iso ja tasainen muotin pohjalle laitoin ohuen muovin, jonka päälle laskin levyn varoen. Hiljalleen rauhallisesti sen painoin muottiin kiinni. Piti muistaa olla kärsivällinen, jotta ei painelisi liikaa liian nopeasti ja jättäisi hurjasti sormen jälkiä. Samalla pyrin pitämään välissä olevan muovin suorana, jotta se ei jättäisi pintaan jälkiä. Kun levy oli muotissa, leikkasin ylimääräisen saven pois ja siistin reunat. Työ jätettiin viikoksi kuivumaan, reunat pitäen kosteana. Työ poistettuani muotista viimeistelin reunat ja veneen mallinen tarjoiluastia oli valmis kuivumisen jälkeen raaka- ja lasituspolttoihin. Halusin sen lasitettavan helmiäisen valkoisella hiukan mattapintaisella lasitteella.

Muki syntyi veneastian tapaan valkoisesta 0,5 samotin valkoisesta savesta. Tein mukin nipistelytekniikalla. Ensiksi vaivasin savipalan palloksi ja lähdin keskeltä painamaan kuoppaa palloon. Siitä aukon suurennus, pohjan tasoitus, suuaukon siistiminen. Neljä sydäntä, jotka ovat kaikki hivenen erilaisia toisiinsa verrattunamuotoilin sormin. Ne kiinnitin lietteellä kuten myös korvan. Liete valmistuu pieneen palaan lisäämällä vettä ja sekoittamalla. Mihin halusin sydämen kiinnittää mykin kylkeen, sen kohdan karhensin, saman tein sydämen sille puoliskolle, joka tuli mukia vasten. Molemmille pinnoille lietettä ja sydän mukin kylkeen kiinni. Ylimääräisen lietteen siistiminen kiinnityksen jälkeen. Syksyllä tein pienen kulhon mustasta savesta ja se lasitettiin Helroot-nimisellä punaisella lasitteella. Musta imaisi lasitteen hivenen ruskeasävyiseksi. Nyt halusin kokeilla lasitetta valkoiseen saveen ja tulleen palautteen mukaan väri on onnistunut sen eläväisyydessään. Monet ovat myös pitäneet erilaisista sydämistä. Itse suhtaudun vähän kriittisesti mukiin. Tarjoiluastia-veneeseen olen paljon tyytyväisempi.

Maljakosta tuli ehkäpä paremminkin malja. Muottina käytin muovikulhoa, jossa taasen ohut muovi. Nyt levytekniikan sijaan tein muotin sisäosaan maljan makkaratekniikalla. Työssä selvästi näkyy tekniikka millä se on tehty. Makkaroiden häivytys ulkopinnasta ei tietenkään muotissa onnistu 🙂 Myös muovi jätti jonkin verran jälkiä työhön. Suuaukon siistiminen ja tovin sai työ kuivahtaa. Sillä välin valmistui ontto jalka. Jalan saadakseni keskelle ja maljan suoraan, tarvitsin Soilen apua ja näköä. Yhdessä oikeaa kohtaa mallailtiin ja lopulta olimme tyytyväisiä. Työ kuivumaan. Olisin halunnut työn lasitettavan kevään vihreällä lasitteella. Lasite pääsee oikeuksiinsa silloin kun sitä on työssä runsaasti. Lasitetta oli todella vähän, joten väriksi valikoitui syvän sininen lasite.

Kevään vihreällä lasitettiin tämä pieni kulho, mutta lasitteen vähyyden vuoksi kulhosta tuli enempi ruskeasävyinen.

Keraaminen sydänrasia syntyi saatuani inspiraation siihen löydettyäni muovisen sydämen, jota käytin muottina. Työ aloitettiin samaan tapaan kuin veneen muotoinen tarjoiluastiakin. Savesta kaulitsin levyn, joka paineltiin sydänmuottiin. Välissä ohut muovi. Kansi leikattiin muottia sabluunana käyttäen savilevystä. Kannen reunan tein litteästä nauhamaisesta savipalasesta. Se myöskin leikattiin savilevystä viivotinta apuna käyttäen. Nauha kiinnitettiin sormin kanteen pystyyn. Apuna käytin sellaista lituskaista tikkua, jotta työhön ei tulisi sormen jälkiä. Kannen valmistuttua piti tietystikin kokeilla, että mahtuuko se paikoilleen ja mahtuhan se. Työ kuivumaan. Väriä mietin pitkään, sillä sydän on tehty mustasta savesta, joka on hiukan valkoista savea karkeampaa ja syö värit. Päädyin lopulta linnun muna-lasitteeseen, joka on hyvin samanlainen kuin elävä ruskea, jota olen paljon mustissa savitöissäni käyttänyt.

Lautasen ja kannellisen purkin tein samalla keramiikkakerralla. Molemmat ovat mustasta savesta. Lautanen syntyi lautasta muottina käyttäen levytystekniikalla. Mitään koristeita en lautaseen halunnut. Runsaalla mustikan sinisellä lasitteella lautasesta tuli raikkaan värinen. Olen tyytyväinen lautasen sileyteen. Pahempia monttuja, painaumia tms. ei ole.

Kannellinen purkki syntyi nipistelytekniikalla. Kansi levytystekniikalla. Kannen sisäpuolella on makkaratekniikalla tehty lukitusrengas tai miksikä sitä nyt nimitettäis. Kannen nuppi on kiinnitetty lietteen avulla. Purkki on lasitettu elävällä ruskealla. Muodoltaan työ ei ole täydellinen ja löydän yläosasta hienoisia railoja/painaumia. Toisaalta ne eivät taida erottua erityisemmin, ei ainakaan ratkaisevasti muiden silmiin. Joskus nämä sokean silmät tuntevat asioita liian hyvin ja kova itsetritiikki iskee 🙂

Valkoisesta savesta syntyi neljä erilaista riipusta. Olen raakapolton jälkeen värjännyt ne itse enkopelasitteilla. Soile on lisännyt pintaan vielä läpinäkyvän lasitteen. Riipukset tullaan laittamaan mustaan nahkanauhaan.

Tässä sinisessä koriste-esineessä oli alunperin kaksi kiemuraa, mutta raakapoltossa toinen kiemura irtosi. Hyvä niin, sillä työstä tuli paljon parempi yhdellä kiemuralla 🙂 Esine kertoo itse kullekin mitä kertoo. Työllä ei ole varsinaista tarinaa. Se vain syntyi viimeisellä marraskuun keramiikkakerralla, joten tuli poltoista vasta tämän vuoden puolella. Koska työ on kapea minulle se tuntuu käsiin herkältä ja hauraalta, vaikka työ ei ole hauras. Kestää koskettamisen hyvin.

Lopuksi työ, jolle saa ja melkeinpä pitääkin nauraa 😀 Alunperin ajattelin tekeväni lankakerälle kupin. Ensinmmäinen yritelmä luhistui ja toisesta tuli auttamattoman pieni. Hauska tossumaisuus oli kuitenkin syntymässä, joten jatkoin eteenpäin. Lankakerän pesästä alkoikin muotoutumaan jotain ihan muuta, kenties tuikkukuppi 🙂 Suuaukko on niin iso, että tuikun mahtuu siitä asettelemaan paikoilleen. Reiät työssä puolestaan toi monelle mieleen tossumuodon vuoksi proksit. Ehkäpä tämä sitten on Tossut-tuikkukuppi 😀

Julkaistu

Elämässä eteenpäin

Suunnaton suru ja voimat puristanut kaipaus ovat hiljalleen muuttaneet muotoaan, surusta haikeuteen, kaipauksesta muistoihin. Samalla ilo ja into tehdä asioita ovat palanneet. Se tuntuu erityisen hyvältä. Tänään esim. kuunnellessani radiosta lätkäfinaalia tein 24 omenan vihreää mehiläisvahakynttilää. Eilisiltana pujottelin lasihelmistä kaulakorun ja neuloin kolmiohuivia.

Eilen oli myös riipaiseva ja tunteet pintaan nostanut hetki. Kävin hakemassa Ykin uurnan. Sitä tunnetta on vaikea kuvailla kun kävelin Oton kanssa pihatietämme pitkin paperikassissa uurnaa kantaen. Vielä puolitoistaviikkoa sitten tunsin Ykin tuoksun, lämmön, pehmoisen turkin, kuulin sen tassuttelun, huokaukset, huulien lipomiset. Nyt jäljellä on puolitoista kiloa tuhkaa pahviseen uurnaan laitettuna. Kotiin kannoin rakkaan ystäväni niin pienenä ja kevyenä. Kaipaus heräsi, suru iski sydämeen. Se niin konkretisoitui ettei minun ole mahdollista silittää enään koskaa sitä Harmaakuonoa, joka nyt elää muistoissani ja josta on jäljellä kovin vähän uurnassa. Lohtua tuo tieto Ykillä olevan hyvä nyt, ei ole tuskia, ja se kantaa minua eteenpäin.

Elämä jatkuu ja siinä on mentävä eteenpäin. Ilokseni olen saanut mukavasti juonesta taas kiinni. Ykin viimeisien viikkojen aikana tosin ilmottauduin mm. toukokuussa oleviin valomaalaukseen ja Lintujen yöhön. Lisäksi olen menossa japanilaisen teeseremonia-luennolle. Nyt koetan valmistautua helatorstaina olevaan myyjäistapahtumaan tekemällä koruja ja kynttilöitä. Keramiikasta toin kolme uutta työtä, jotka pitäisi hinnotella. Mökillä kevättyöt odottavat, kunhan vaan tämä kylmyys ja vesisade vähän hellittäisivät.

Työtilanne on ollut koko alkuvuoden yllättävänkin hyvä. Vaikka Ykki-herran lähdön ympärille otin vapaapäiviä, asiakasmäärä on pysynyt samana kuin edellisinäkin kuukausina. Elämä tuntuisi siis olevan mallillaan. Antaa kaipauksen vieläkin tulla, jos on tullakseen. Ja tuleehan se varmasti vielä monta kertaa, mutta onneksi muistot ottavat oman paikkansa sen rinnalla.

Julkaistu

Sydäntä särkevä kaipaus

Kun palasimme kotiin Ykkiä saattelemasta koti tuntui niin kovin tyhjältä ilman rakasta tuhisijaa. Kuulin koko ajan, että Ykki ei ole täällä. Aistin sen hirmuisen tyhjyyden. Leijuin jonkinlaisessa shokissa kai, tavallaan oli olo helpottunut, mutta sydämessä pohjaton suru. Helpotus siitä, että odotus ja päivien, tuntien laskeminen on ohi. Tiesimme päätöksen sydämessämme oikeaksi ja vielä lääkäri sanoi monta kertaa ratkaisumme olleen oikean. Ykin valtaisa rasvapattikasvain on saattanut muuttua pahalaatuiseksi, mutta Ykki touhotti itse omin jaloin klinikalle, tervehti omana iloisena ja energisenä itsenään paikalla olleet. Kyllähän se kipeää teki kun Ykki nukkui pois, tuhisteli viimeiset kerrat silityksieni alla.

Se lämpö, empatia ja ystävällisyys kennelvastaavan ja eläinlääkärin taholta oli todella koskettavaa. He todella elivät tuskassamme mukana. Saimme olla niin kauan Ykin luona kuin halusimme, mutta eihän asia siitä kummentunut, joten tuntui hyvältä lähteä pois Oton haisteltua ystävänsä viimeisen kerran. Tai eihän Otto haistellut läheltä, väisti Ykin hajun ja haki turvaa luotamme uikahtaen. Olemus kuitenkin kertoi sen ymmärtäneen.

Lähdimme mökille. Puhin äidin ja ystäväni Sussun kanssa pitkään puhelimessa. Pystyin kertomaan ilman kyyneleitä miten kaikki tapahtui. Jotenkin tuossa vaiheessa ei lopulta vielä ollut täysin sisäistänyt mitä se kaikki tarkoittaa. Suru ja kaipaus vasta vaanivat jossain sumun ja shokin takana. Muistan selailleeni Facebookia ja vastailleeni ihmisten tervehdyksiin. En kuitenkaan oikein tiedä mitä olen heille kirjoittanut. Avokki pötkötteli lattialla Otto kainalossaan. Mitä väsyneemmäksi tulin sitä pahemmin ajatukset pyörivät. Ajattelin niitä pieniä hengen haukkomisia hetkeä ennen sydämen pysähtymistä, voi Ykki rakas. Mietin sitäkin onko oikein, että ihminen päättää toisen elämästä, vaikka se olisikin oikea ratkaisu eläimen voinnin kannalta. Sitten kuitenkin ajattelen, että jokaisen pitäisi voida lähteä noin, rauhallisesti nukkuen. Okei, uni on rauhottavien tuomaa ja yliannostusta, mutta kai kuitenkin tuskatonta. Ykki ei reakoinut kanyylin laittamiseen mitenkään, ehkäpä se ei sitä siinä unessa haitannut. Juttelimme sille vielä silloinkin kun tiputuksen aineet alkoivat vaikuttamaan. Silitin Harmaakuonoa niin pitkään kun Otto tuli huoneeseen. Sen jälkeen en enään Ykkiin koskenut.

Perjantaiaamuun heräsin hyvin synkeällä mielellä. Silmät olivat kyynelissä välittömästi kun heräsin ja muistin ettei mun rakasta enään ole. Se ei koskaan tuhistele lähelläni, ei tunge kuonoaan syliini, ei kerjää herkkuja tai ulos, ei kanna keppejä… Oloani ei yhtään helpottanut se, että avokki oli putkimiehen apuna kaivon vesipumpun korjauksessa. Taas aistin koko kehollani, että on tyhjää, ei rapise kuin yhdet tassut. Tosin Ottokin oli kovin vaisu. Join teetä ja vastailin tulleisiin tervehdyksiin Facebookissa. Tajusin tuolloin myös miten sumussa torstai-ilta oli mennyt.

Päivään toi vähän iloa se että vesipumpun vaihto toi meille veden mökkiin juoksemaan. Se oli riemullinen hetki. Kolmisen tuntia korjauspuuhissa meni. Istuskelin kuistilla auringon lämmöstä nauttien ja peipposen liverrystä kuunnellen. Surin, että Ykki ei sitä kuule ja kaipasin. Voi luoja sitä kaipuun määrää Miten koiraa voikin kaivata niin hirveästi. Putkimiehen lähdettyä vaan oleskelimme ja koetimme tottua uuteen tilanteeseen. Avokki otti tirsat ja minä liikutuin monien hyvin kauniista ja lohdullisista tervehdyksistä. Iltapäivällä oltiin jokunen tovi ulkona. Mihinkään ei oikein osannut ryhtyä. Ei ollut voimaa, voima meni pohjattomaan kaipaukseen. Jossain vaiheessa avokki imuroi mökin ja minä siistin tiskipöydän. Ruuaksi tein pekoniin kiedottuja parsoja. Torkuimme kainalokkain sohvalla lohtua hakien.

Eilisaamuna tuntui aavistuksen helpommalta aamuteestä nauttien. Menimme ulos puuhommiin. Hakkasin klapeja avokin pöllejä sahatessa. Voi miten siinä hakatessani helppohalkojalla kaipasin puurosvoa. Ei kukaan varastanut klapikasasta yhtäkään puuta. Otto seurasi tosin tiiviisti tekemisiämme ja saipa se pari hepuliakin. Joksi ihan pirukseen ympäri pihaa. Se tuntui hyvältä. Ehkäpä tämä elämä vielä normalisoituisi.

Puiden klapitus ei sujunut niin jouhevasti mitä pari viikkoa sitten. Nyt oli hyvin oksaista kuusta, jota ei avokkikaan meinannut saada hajoamaan. Pääasia kuitenkin, että oltiin ulkona ja saatiin jotakin aikaan. Ja kyllähän me siellä ulkona oltiinkin lähemmäksi seitsemää. Avokin lämmittäessä saunaa inspiroiduin tekemään yhden kaulakorun. Vaihdoin petiimme puhtaat lakanat ja saunominen tuntui todella ihanalta. Puhuimme paljon vielä iltateenkin aikaan. Kello oli yli kaksi ennen kuin painuimme unille.

Tänään sateisena päivänä on mielikin ollut aika sateinen. Upeat kevään tuoksut ja lintukonsertti on vähän lohduttanut, mutta se ikävä, se on täällä edelleen. Ja ehkäpä se voimistui kun tulimme kotiin. Taas aistin niin voimakkaasti sen, että Ykki puuttuu. Jotenkin tunsin missä se torstaina liikkui ja mun oli pakko haistella olohuoneen mattoa missä se paljon köllötti. Siinä nökötti pehmolehmäkin, jota se vielä torstaiaamuna kanteli.

Suru ja kaipaus on kyllä todella kuluttavia tunnetiloja. Väsymys on valtava. Se ei välttämättä tarkoita, että nukkuisi, mutta on sellainen möllöolo. Ei osaa tehdä mitään, ei saa aikaiseksi mitään hyödyllistä. Tästä kuitenkin alkaa uusi viikko ja arjesta pitäisi saada kiinni taas. Ehkäpä se tyhjyys hiljalleen pienenee ja täyttyy elämällä, kaipaus muuttuu haikeudeksi ja ihaniksi muistoiksi. Muistoja tulvii toki jo nyt mieleen ja ne saa välillä nauramaankin.

Julkaistu

Luopumisen tuska ja suunnaton suru

Mökkiviikonlopun jälkeen mieleni pysyi monta päivää rauhallisena, vaikka Ykin lähtö koko ajan mielen perukoilla vaanikin. Vasta torstaina tuntui, että tuska vyöryy ylitseni ja jään toiseksi. Ehkä päivä oli merkityksellinen, koska siitä oli viikko aikaa siihen viimeiseen hetkeen. Nyt siihen on enään kaksi ja puoli vuorokautta. Näiden kahden viikon aikana Harmaakuonon vointi on huonontunut. Ulkona ei halua juurikaan kävellä vaan mielummin haistelee ja seisoskelee hajumailmassaan. Vasemman etutassun kiertyminen ulospäin haittaa todella ja liikkuminen on pompottelevaa. Jos emme olisi päätöstä tehneet pari viikkoa sitten, sen aika olisi joka tapauksessa nyt. On hyvä, että rakas ystävä pääsee pois eikä sen tarvitse kärsiä pateista eikä muistakaan vanhuuden vaivoista.

Näinä päivinä olen paijaillut vanhusta paljon. Loppuviikosta se oikein pyysi hellyyksiä. Nyt viime päivinä on ehkä vetäytynyt entisestään. Tänään tosin kuljeskeli pehmolehmä suussaan. Piti kai näyttää ”kyllä minä jaksan”. Ei koira kuitenkaan jatkuvasti hellyyksiä halua ja lähteekin välillä litomaan kun menen sitä häiritsemään. Ehkäpä juuri nuo hellittelyhetket ovatkin kaikkein riipaisevampia. Niissä on niin paljon tunnetta ja välillä minusta tuntuu, että Ykki tietää miksi. Olen miettinyt paljon miten paljon se tiedostaa voimiensa vähentyneen, liikkumisensa vaikeutuneen. Osaako se mitenkään yhdistää asioita meidän alakuloon, suruun. Tietääkö tai aavistaako se pian lähtevänsä? Avokki sanoi tänään, että Ykki on luovuttanut, että sen näkee siitä. Olen koko illan sitä murehtinut. Olen myös pohtinut niinkin hulluja, että antaako Harmaakuono anteeksi, että nukututamme sen pois. Eikös jokainen yleensä halua elää, vai onko sitä vanhana valmiimpi kuolemaan? Lähdemme torstaina mökille ja pakatahan pitäisi ennen matkaamme Opaskoirakoululle. Kun pakkaamme mökille lähtöä varten Harmaakuono luulee pääsevänsä sinne ja sitten viemmekin sen lopetettavaksi. Ajatus tuntuu jotenkin pahalta ja on tietystikin oman tuskani lietsontaa. Ihmismieli on vaan niin pirullinen, että tuostakin sain itselleni ahistuksen aiheen.

Olemme pyrkineet elämään ihan normaalisti nämä viikot. Asiakkaita olemme hoitaneet, käyty asioilla ja minä harrastuksissani. Olen huomannut, että irtaantuminen hetkeksi kotoa on tehnyt päälle mielettömän hyvää. Välillä tuntuu, että ajatukset jäävät kiertämään samaa rataa, keräämään tuskaa ja surua syöden energiaa. Iltaisin olenkin ollut todella uupunut ja nukkunut yöni käsittämättömän hyvin. Siitäkin minulla on huono omatunto.

Perjantaina kävimme avustajan ja avokin kanssa Ikeassa. Ostettiin minulle huomattavasti pienempi tietokonepöytä. Keskiviikkona saimme ennen pääsiäistä ostamamme kaapin Askosta. Nyt minulla on oma pikku toimistonurkkaukseni ja käsityöjutskille oma kaappi. Työhuoneeseen löysimme puisen vaunun, jossa voimme pitää öljypulloja, desifiointiaineita ja käsipaperia. Ennen ruokakauppaa käytiin Tikkurilassa Villihelmi-nimisessä liikkeessä ja mukaan tarttui kivihelmiä ja korviskoukkuja. Avokki oli kaupassa ihanan kärsivällinen.

Päivä jatkui Evelace-alusasukutsuilla. Tein pienehköt ostokset ja nautiskelin rennosta tunnelmasta. Kotona Harmaakuono halusi paljon hellyyksiä ja minähän niitä annoin edellisillan tapaan. Sitten se köllötteli jaloissani ja sydämeni pakahtui. Ottokin halusi huomiota, joten koirat jaloissani selailin Facebookia ja sähköposteja. Seuraavana aamuna viettelimme jälleen rauhaisan aamuhetken. Kuuntelin Helena Telkänrannan luentoa Koirien käyttäytyminen ja hyvinvointi. Oli todella mielenkiintoista asiaa. Nautin aamuteetä, neuloin toppia ja hellin koiria 🙂

Lauantain pään tuuletus tapahtui kampaajani kanssa Luonnonkaunis-messuilla, jotka olivat talvipuutarhassa eivätkä olleet mitkään isot messut. Standit oli nopeasti kierretty ja ostokset tehty. Valitettavasti Madaran dödö oli loppunut. Ostin Santen dödöä ja hyvältä sekin vaikuttaa. Lisäks mukaan lähti toiselta standilta shampoota, hoitoainetta ja kasvovoidetta. Ennen kotiin paluuta käytiin teellä/kahvilla samalla rupatellen. Kotona avokki oli laittanut pyykkikoneen pyörimään ja ruuan uuniin. Ilta meni rauhallisesti. Aloitin kirjoittamaan minun ja Ykin tarinaa. Kirjoittaminen tuntui helpottavan oloa ja tekstiä syntyi eilisenkin aikana paljon.

Eilen oltiin ratsastamassa. Ratsastin pitkästä aikaa Airalla. Aurinko lämmitti ihanasti, kenttä oli märkä, kurainen ja hevosilla talvikarva. Meno oli aika tahmeaa ja töitä sai tehdä todella saadakseen hevosen tekemään mitä haluttiin. Tunnin aikana ravattiin aika paljon, tehtiin laukan nostoja. Koko kentän ympäri laukasta ei tullut mitään. Hevoset hyytyivät. Vaikka olikin tahmeaa menoa nautin joka solullani ja imin itseeni voimaa auringosta, hevosesta ja sydämellisistä ihmisistä. Kotona odotti sauna lämpimänä ja ensinmmäisellä saunatauolla rakas Harmaakuonokin tuli takapihan terassille köllöttelemään. Siinä silittelin sitä kuunnellen lintujen laulua. Mullle tauoille vanhus ei enään tullutkaan. Saunan jälkeen syötiin salaattia ja vieteltiin rauhaisaa eloa.

Tänään päivä alkoi keramiikalla. Värjäsin neljä riipusta enkä ehtinyt tekemään muuta eikä oikein olo ollut luovimmillaan. Tuska tuntuu kasvavan hetki hetkeltä. Kotona maksettiin laskuja ja minulla oli yksi asiakas. Illalla ystävämme piipahti teellä ja Ykkiä hyvästelemässä.

Harmaakuonon kanssa yhteinen aika on loppumassa, mutta kukaan ei ota minulta pois rakkaita muistoja. Ja tiedän Ykin eläneen pitkän ja varmasti myös hyvän elämän. On tehnyt upean uran oppaanani ja ehtinyt nauttimaan myös eläkepäivistään. Rakkautta on päästää irti, antaa toisen mennä kun mentävä on. Kun Harmaakuono menee, ei enään patit paina, ei vanhuus vaivaa. On hyvä olla siellä jossakin. Kun menen mökille voin kuljeskella hiljaa siellä missä Yki tykkäsi sipsuttaa, muistaa sen ilon ja energian, rakkauden uimiseen ja keppeihin, miten reippain askelin lenkkeilimme jne. Mutta tänäiltana voin vielä Ykkiä silittää ja tuntea koiran lämmön ja tuoksutella sen turkkia. Voin kertoa sille kuinka paljon sitä rakastan ja miten paljon se minulle merkitsee. Siksi omasta surustani ja tuskastani huolimatta päästän irti, annan mennä sinne missä on tuskatonta. Tiedän, aikanaan tuska ja surukin helpottaa. Muistot on ja pysyy. Niitä tulvii mieleen jatkuvasti ja moni juttu nostattaa ison hymyn huulille. Ehkäpä kirjoittamani tarinan julkaisen täälläkin jossain vaiheessa. Vielä en mieti sitä. Nyt vain kirjoitan sisältäni kaiken sen mitä mieleeni tulee ja tarinamme valmistuu aikanaan.

Julkaistu

Aurinkoinen kevätpäivä

Viime viikolla kun Harmaakuonon lähdöstä oli päätetty oli selvää, että halusimme viikonlopuksi mökille. Sääennuste lupaili hienoa säätä lauantaille ja ennuste toteutui. Niinpä saimme juuri sellaisen päivän mitä toivoimmekin.

Perjantaina puolen päivän jälkeen lähdimme mökille. Avokin saatua tulet takkaan vietimme aikaa ulkosalla auringossa. Harmaakuono kuljeskeli pihapiirissä ja söi multaa, maata, juuria. Aurinko lämmitti meitä, tuoksui keväältä ja kauempaa kuului lintujen liverrystä. Avokki valmisteli seuraavan päivän puu-urakkaa. Totesin jo tuolloin luonnon voiman ja vaikutuksen mieleen. Tuska sydämessä, mutta mieli paljon rauhallisempi. Sydän pakahtui Ykki-herran touhuja seuraillessa. Otto pääasiassa köllötteli mun vieressä.

Ilta meni rauhallisesti avokin nukkuessa allergialääkeväsymystään. Istuskelin tietokoneen ääressä saamatta oikein mitään aikaan koirat jaloissani. Ihmettelin mielen tasaisuutta ja rauhaa sydämessä. Ykkiä oli välillä kumarruttava paijaamaan. Se siinä niin rakkaana ja lämpimänä.

Lauantaiaamuna avokki lähti jo ennen kymmentä koirien kanssa ulos. Minä tulin hiukan myöhemmin ja nautiskelin aamuteestä kuistilla istuen. Ykki vaelteli tutusti pihapiirissä avokin sahatessa puita. Minun aloitettua halkojen klapitus Ykki osallistui touhuun kantamalla klapeja kasasta kuljettaen niitä pitkin pihaa. Välillä piti kaivaa kuoppia, syödä maata, juoda lammesta, kuljeskella lammen rannalla, nuuskutella eläinten jälkiä. Meidän pitäessä taukoa malttoi vanhuskin hetken lepäillä, mutta ei pitkään malttanut paikoillaan. Aurinko paistoi lämpimästi ja oli varmasti tämän kevään lämpimin päivä tähän mennessä.

Jossain välissä söimme lohikiusausta ja puuhailu sen jälkeen jatkui. Jotain kolmisen heittokuutiollista saatiin klapeja aikaan. Avokin hakatessa viimeisiä puita harjasin molemmat koirat. Ykki tuli ensiksi harjattavaksi. Siinä sitä harjaillessa nousi arvatenkin tunteet pintaan. Auringon paistaessa silmät kyyneltyivät ja pelkäsin miten kestän tulevan, miten selviän siitä ettei tuota rakasta kuonokasta kohta ole. Kun yritin lopettaa harjaamisen, vanhus tassutti pyytäen lisää. Ja minähän harjasin.

Kun viimeiset puut siltä kertaa oli hakattu, klapit oli vielä siirrettävä liiteriin. Täytimme kottikärryt yhdessä ja minä työnsin ne liiterin ovelle. Koirat kuljeskelivat mukana koko ajan. Ykki alkoi kuulostamaan väsähtäneeltä ja läähätti yrittäessä pysyä mukana. Päästettiin sisälle ruokaa odottamaan. Itse lopeteltiin hommat tuntia myöhemmin puoli kahdeksan maissa. Sydän on niin täynnä rakkautta ja iloa siitä miten saimmekin sellaisen päivän mökillä kuin toivoimme. Harmaakuonon tepsuttaessa pihassa koko ajan kävi kyllä mielessä sekin, että olemmeko tehneet hätiköidyn ratkaisun, mutta parempi näin. Miksi meidän pitäisi vääjämätöntä pitkittää romahdukseen asti. Patti tuntuu nyt riehaantuneen kasvamaan, joten liikkuminen vaikeutuisi taatusti lyhyessä ajassa, joten päätös pitää, vaikka se sattuukin niin pirukseen.

Iltaa istuimme avokin kanssa sohvalla karvakuonot jaloissamme. Taas piti rapsutella ja silitellä Harmaakuonoa ja tottakai myös Ottoa. Oli ihana olla koko perhe koolla ja yhdessä. Mieleen ei uskaltanut päästää tosiasiaaa illan olleen mökillä viimeisen Ykki-rakkaan kanssa.

Sunnuntaina pilvistä ja koleaa. Mielikin oli pilvinen. Ahdistus oli takaisin. Lähtisimme viimeistä kertaa mökiltä Ykki mukanamme. Toisaalta kuitenkin sydämessä oli ilo onnistuneesta mökkiviikonlopusta ja siitä, että saimme viettää sen Ykin kanssa, ja että koira sai puuhailla juuri niitä asioita mistä se siellä pitää. Onneksi siis lähdimme.

Olen paljon näinä päivinä pohtinut miten paljon Ykki itse ymmärtää/aavistaa mistä johtuu alakuloisuutemme. Nyt illalla istuin sohvalla, se tuli viereen ja työnsi päänsä syliini. Rapsuttelin sitä ja aika pian se lösähti maahan köllölleen. Etutassun päälle ei patin takia kovin pitkään jaksa varata. Kun lopetin silittelyn, se nosti päätään tahtoen lisää. Otto ei mustasukkaisena yrittänytkään tulla väliin. Otto on kyllä minussa superkiinni. Mökilläkin pihassa se kävi tökkimässä kuonollaan minua jatkuvasti ja kotonakin änkeytyy mahdollisimman lähelle minua. Sitä se teki tänään myös keramiikassa. Yritetään antaa Otolle huomiota yhtälailla kuin Ykillekin.

Se aika mitä meillä on jäljellä Ykin kanssa ei enään paljoa ole. Nyt pitäisi osata nauttia sen läsnäolosta ja niistä jäljellä olevista yhteisistä hetkistä. Ei pitäisi murehtia mitä puolentoista viikon päästä ei enään ole vaan nauttia siitä mitä nyt on. Sydämessäni tiedän päätöksen olevan ehdottoman oikea, vaikka luopuminen tuo tuskaa. En osannut kuvitellakaan miten koiraan voi niin kiintyä. Sydän tulvii rakkautta ja sen voimalla nyt mennään. Onneksi minulla on myös ystäviä ja läheisiä joidenka kanssa voin puhua asiasta. Kirjoittaminen tekee myös hyvää mielelle. Saa nähdä onko minulla yhtäkään lukiaa siinä vaiheessa kun tämä asia on ohi. Toivottavasti ette kuitenkaan katoa. Kyllä täällä vielä muustakin kirjoitetaan.

Julkaistu

Rakas Harmaakuono

Tiedän
on lähdettävä sun
se sattuu, se pelottaa
mutta olet liian rakas kärsimään.
Ihan vielä et lähde luotain mun
on yhteistä aikaa vielä vähän
Kun aika on vierelläs oon sun.
Tuota hetkeä kohti matkataan päivä kerrallaan
Nautitaan tulevista päivistä ja kevään puhkeamisesta.Kuva otettu 27.2. Valitettavasti Otto ei näy kunnolla.

Päivät painuvat iltaan ja yöhön. Iso tuska sydämessä, mutta Harmaakuonon kannalta ainoa oikea ratkaisu on tehty. Omasta tuskasta huolimatta nautitaan siitä yhteisestä ajasta mitä jäljellä on. Annetaan kevään tulla meidän sydämiin, rauhoittaa mielen, antaa voimaa tulevaan. Viikonloppuna rakas Harmaakuono pääsee mökille. Saa siellä kuljeskella, tuoksutella ja seurailla meidän puupinon pienennystä. Olla lähellä rakkaidensa ihmisten ja koiraystävän Oton.

Julkaistu

Maastossa huomaa kehityksen

Eilinen ratsastustunti hujahti maastossa. Edellisestä maastokerrasta on yli vuosi, joten kasvoilla isot hymyt auringon lämmittäessä lähdimme maastoon.

Ratsastin Fengur-papalla, josta minulla onkin paljon hyviä muistoja. Koska viime aikoina meillä on ollut kenttätunneilla paljon harjotteita missä siirrytään töltistä raviin jne. en ole Fengurilla ratsastanut, siltä kun ravi löytyy kuulemma äärimmäisen huonosti. Nyt kuitenkin pääsin nauttimaan papparaisen kanssa työskentelystä. Ja varmajalkaisestihan se eteni riippumatta miten jyrkkä mäki tai oliko kavioiden alla jäätä, upottavaa lunta vai sulaa hiekkapolkua.

Tämän vuoden puolella kaikki ratsastuskerrat ollaan menty ilman satulaa. Satula tuntuikin aluksi hivenen oudolta, ja kun Fengurilla on vielä sellainen korkea takaosastaan oleva satula. Alussa hetken mietin, että mitenköhän hukassa sitä on maastossa ratsastaessa tai miten epävarmaa oma meno on. Nopeasti sai kuitenkin huomata, että kenttäharjotteiden myötä varmuutta on tullut lisää sekä tasapaino parantunut. Jyrkähköt ylä- ja alamäetkään eivät pahalta tuntuneet. Sitä vain ratsasti rauhallisin mielin ja nautiskeli. Tasainen töltti oli ihanaa. Laukkapätkiä ei maastossa tällä kertaa menty, mutta kun kevät ehtii pidemmälle, niin sitten laukkaillaankin enemmän.

Auringon lämpö, tuoksuva sulava lumi, hevosen tuoksu, onnistumisen tunne, itseluottamuksen kasvu ja iloiset ratsastajat teki tunnista todella onnistuneen ja jätti erittäin hyvän mielen. Se jätti myös tuntemuksia sisä- ja etureisiin. Olen tuosta liikunnasta aiheutuneesta tuntemuksesta fiilistellyt ja uskokaa vaan myös nauttinut.

Onnellinen ratsastaja kotiuduttuaan pääsi melkeinpä heti saunomaan, sillä avokki oli napsaissut saunan lämpiämään. Ilta kuluikin rennosti kotosalla. Tänään on sitten taas maanantaiseen tapaan aamupäivästä vietetty aikaa keramiikkatöiden parissa ja iltapäivästä iltaan hoitaen hieronta-asiakkaita. Suunnittelin vielä tekeväni kynttilöitä, mutta ryydyin. Mustien leskien aikaan neuloin ja nyt kun iltatee on juotu on aika painua peiton alle. Huomenna vietän päivän Iiriksessä meidän rottinkikerholaisten Pääsiäis-myyjäisissä.

Julkaistu

Siivousvimma

Viikonloppu on sujahtanut flunssaisena. Välillä kurkkua koskee niin ettei tee mieli nielaista. Kuumetta ei ole ja siksi onkin ollut vaikea vietellä rauhaisaa eloa. Olen kuitenkin vieläkin niin tautinen etten huomenna keramiikkaan mene ja työtkin ovat suurella kysymysmerkillä. Joka tapauksessa minuun on flunssan lisäksi iskenyt siivousvimma. Se on kerännyt voimiaan jo tovin ja ehkäpä juontaa hienoiseen ongelmaan. En oikein tiedä mihin mahduttaisin kaiken tekemäni käsityöt. Koreja valmistuu melkein viikottain kuten myös keramiikkatöitä. Tälläkin hetkellä ruokapöydällä nököttää kynttilätarvikkeet, lankalaatikko pursuaa lankoja, lankanyssyköitä on tasojen päällä jne. Haaveilen käsityöhuoneesta mihin saisin laittaa keskeneräiset työt&projektit, tallettaa materiaalit valmiit myyntiin tai lahjaksi menevät työt jne.

No lisähuonetta ei ole saatavilla eikä olla valmiita luopumaan kuntosalihuoneestammekaan, joten muita ratkaisuja on löydettävä, ja ehkäpä avokki sellaisen keksikin tänään saunan jälkeen. Minun tietokonepöytäni on valtaisa 120 cm leveä ja 90 cm syvä, ja ehkäpä parhaat päivänsä nähnyt. Pöydän tilalle kaappi ja huomattavasti pienempi tietokonepöytä. Siinä voisi olla ratkaisu. Kaappiin saisin käsityötarvikkeita ja valmiitakin töitä. Ideasta olen enemmän kuin innoissani.

Olen sitä mieltä, että meissä jokaisessa asuu jonkinlainen hamsteri ja nurkkiin kertyy kaikkea turhaa. Kaikenmailman vanhoja johtoja, modemeita yms. on vaan pitänyt säästää. Eilen tyhjensin makuuhuoneen laatikostosta kaikki sellaisen hävitettäväksi. Ja valitettavasti tiedän yläkaapeista löytyy lisää, ainakin sata vuotta vanha skanneri ja tulostin, huoh! Olen päättänyt ja onneksi avokki on samaa mieltä, että nyt tuollaiset raivataan kodistamme pois.

Eilen siivosin myös tämän tietokonepöytäni ja koska tämä on näin iso voitte varmaan kuvitella miten helppoa siihen on kasata ties mitä tavaraa. Pöydän alla on ollut banaanilaatikollinen c-kasetteja digitointia odottamassa. Laatikossa oli hirmuinen pölykertymä, joten kasetit toiseen, suljettavaan laatikkoon ja banaanilaatikko roskiin.

Helmikauppa.comista tilasin helmille säilytysrasioita, joten tänään lajittelin helmiä niihin. Nyt tarvitsee avustajan kanssa laittaa niihin vielä värimerkinnät. Ja nyt rasioissaan korutarvikkeet ei vie niin hirveästi tilaa kuin eri kokoisissa minikrip-pusseissa. Olen tyytyväinen.

Tämä flunssa on vähän häirinnyt siivousvimmaa. Välillä on ollut pakko mennä pötköttelemään ja kuuntelemaan kirjaa, mutta eiköhän vimma nyt jatku flunssan jälkeenkin, ainakin toivon niin. Lähdenpä tästä kirjan pariin ja unille. Eikös uni paranna, tai ainakin edesauta paranemista…. Joka tapauksessa ihanaa keväistä alkavaa viikkoa jokaiselle.

Julkaistu

Kuvapostaus: kevät/alkukesä – kasveja, maisemia ja koiria

Talvella ei juurikaan valokuvia tullut otetuksi. Mökkikauden alettua kuvausintokin on palannut. Tähän postaukseen olen koonnut kuvia (touko-kesäkuulta) istutetuista kasveista, luonnosta, maisemista ja rakkaista koiristamme. Kaikki kuvat on mökiltä tai sen lähialueelta. Yritän ainakin osasta kuvista kertoa miten koen sokeana kuvassa olevan maiseman.

Otto, se meidän rauhallinen 4-vuotias pohdiskelija 11.5.

Mökkitien varrella rentukoita 15.5. Samaisena päivänä äiti napsi kuvat kuuliljoista ja tomaatti-kuukausimansikkalaatikosta. Valitettavasti seuraavan yön pakkanen palellutti niin tomaatit kuin kuuliljatkin 🙁 Tomaatit jouduimme ostamaan uudelleen, mutta ilokseni voin tätä kirjottaessani todeta, että kuuliljat ovat nousseet uudelleen. Japanin jaloangervot eivätkä istutetut ruusun taimetkaan pakkasesta hätkähtäneet. Jaloangervojen välissä jo aiemmin istutettua narsissia.

Perunamaa ja yrttipenkki, jossa jo ruohosipuli pilkistää

Ahkerat puutarhurit ruuan jälkeen saunan lämmitessä nauttivat nuotion lämmöstä viileässä kevätillassa ja Otto ja Harmaakuono innostuvat vetämään keppiä. Tuohon nuotiokuvaan vielä kun voisin liittää kevätillan lintukonsertin ja tulen rätinän. Siinä hetkessä, tunnelmassa on jotain syvää ja sydäntä lämmittävää. Arjen murheet unohtuvat ja siinä hetkessä on voimaa ja lämpöä. Koirien vetäessä keppiä kuulen etenkin Harmaakuonon murraavan kuono leveässä hymyssä onnellisen koiran murinaa. Se ääni kertoo niin paljon siitä, että vanhus on mielipuuhassaan.

Olipas äiti tuona päivänä napsinut monta onnistunutta otosta ja vielä seuraavana päivänä pari kuvaa rakkaasta Harmaakuonosta.

Toukokuun viimeisenä päivänä kaunis taivas Tullessani viikolla aiemmin mökille kävin ostamassa uudet tomaatin taimet, jotka nyt kasvavat komeasti kuukausimansikan takana. Ja kuten huomaatte kuukausimansikassa oli tuolloin toukokuun viimeisenä päivänä jo kukkiakin. Tosin taptapsee ei kukista ”sanonut” tässä kuvassa mitään, mutta Liioliin kuvailusta asia selvisi.

Rakastan kevättä ja alkukesän aikaa ja kyllä minua välillä harmittaa etten näe miten upealta luonto näyttää kun kasvit vihertävät, kasvavat, kukat puhkeavat kukkaan. Onneksi lapsena näin sen vähän ja tuolta ajalta on muistikuvia siitä miltä keväinen luonto näyttää. Nyt tänäkeväänä olen erityisesti innostunut vangitsemaan äänitallenteisiin ja valokuviin kevään upeutta ja sydämessä läikähtää ilo, jos olemme minä tai avokki onnistuneet ottamaan hyvän valokuvan luonnosta. Meillä ei järjestelmäkameraa ole eikä tule. Sellaisen hankinta ei lieneen kovin järkevää näkövammaisten perheeseen 🙂 Kuvien laatu on sitä mitä pienellä digikameralla ja iphonella irtoaa.

Vietimme kesäkuun ekan viikonlopun mökillä. Koska ruohonleikkuri oli huollossa ei nurmea päästy leikkaamaan. Perjantaina nautimme aurinkoisesta vaikkakin tuulisesta päivästä ulkoillen ja illalla jälleen nuotiolla istuen. Tuuli tyyntyi ja mittarin lukemat putosi yhteen asteeseen. Kuvan myötä jäin miettimään miten hyvin sumun sokeana aistii vai aistiiko ollenkaan. Juhannusyönä kävelimme sumuun, mutta en saanut aistimuksesta kiinni. Toisaalta ollessa oikein sankan sumun vaikuttaako se kuuluvuuteenkin, tunteeko kosteuden tiivistyvän??? Luulen, että viileässä säässä sumun aistii sokeana paremmin.

Pihan toinen omenapuista kukki komeasti ja sunnuntaina 7.6. lähtiessämme pienelle iltakävelylle kameroiden kanssa napsasin onnistuneen kuvan pienestä omppupuustamme, jonka kukkasia olin hetkeä aiemmin tuoksutellut. Nyt tuosta heinikosta ollaan onneksi päästy jo eroon uuden ruohonleikkurin myötä. Matkamme jatkui hivenen sateisessa säässä mökkitietä pitkin. Peltomaiseman koen avarana tilana enkä aisti kauempana olevaa metsää. Peltoaukeilla yleensä tuulee enemmän, tuoksut vaihtelevat riippuen mitä pelloilla kasvaa. Harmaan ja pilvisen sään aistii muutenkin kuin vesisateena iholla tai auringon paisteen puuttumisena. Sitä tunnetta on vaikea selittää. Mitä voimakkaampi matalapaine sitä voimakkaammin sen aistii myös sokeana näkemättä pilviä.

Metsän aistii voimakkaasti. Keväällä koivun ja havupuiden tuoksut. Tietä pitkin kulkiessani kuulen myös lähellä olevan puita, vaikka ne olisivatkin ojien takana. Tuulta on paljon vähemmän, mutta lehtipuiden suhina tuulessa kuuluu selvästi. Metsäisemmässä maisemassa kuulen enemmän lintujen laulua kuin peltomaisemassa.

Avokki napsasi muutaman koirakuvan. Kuva, jossa minäkin olen kertoo paljon Oton ja Harmaakuonon erilaisuudesta. Vanhus jolkottelee edellä ja Otto kulkee vierelläni tai takanani. Hyvin harvoin se kirmaa luotani vapaudesta nauttimaan.

Taptapsee kertoi tästä kuvasta: ”vihreä kasvi, jossa valkoisia kukkia”. Kuva on otettu ma 8.6. ja nyt kuukausimansikassa on jo raakileita. Niin mistäkö tiedän? Hommahan menee niin, että kun näkö on poissa kädet käyttöön ja tunnustelemaan. Näin teen tutkiessani mansikan, tomaatin kypsyyttä. Mansikat irtoavat helposti ja ovat tietynlaisia kovuudeltaan kuten myös tomaatit. Yrttien kanssa on oltava tarkkana ettei poimi sellaisia, jotka ovat päässeet kukkimaan. Onneksi senkin on nopeasti oppinut tuntemaan esim. pinaatin kohdalla. Kuuliljojen kohtaloaolen seurannut myös käsin tunnustelemalla ja kyllä sen tuntee mikä on kasvavaa versoa, kukkaa, vartta tms.

Se ilo ja hyöty kevään ja alkukesän sateisuudesta on, että luonnon tuoksut ovat voimakkaita. Tuntuu hyvältä olla tuoksujen keskellä, keskellä luontoa.

Julkaistu

Mökin maalaus ja pihapuuhia

Saavuimme puolen päivän jälkeen mökille juhannuslomaa viettämään. Nyt päivän tohinoiden jälkeen on mukava hetkeksi istahtaa muistelemaan kevään pihapuuhia ja mökin maalausta. Kaikki postauksessa olevat kuvat eivät ole täydellisesti onnistuneet, mutta kuvien kuvailujen perusteella olen koettanut valita onnistuneimmat. Kuvia on napsittu sekä pikkusella digikamerallamme että Iphonen kameralla taptapsee-ohjelmaa apuna käyttäen. Ohjelma kuvailee kuvaa muutamin sanoin, mutta ei kerro esim. onko vaikkapa piirakka kokonaan näkyvissä. Toeteaa ”ruoka uunipellillä”. En siis itse tiedä onnistumisista ennen kuin joku on kuvat läpi käynyt. Joskus käy niin, että kuvittelen onnistuneeni kun Taptapsee on kuvaillut jonkin osan kuvasta hyvinkin tarkasti, mutta näkevän tuomio kuvasta onkin jotain ihan muuta. Valokuvaaminen on kuitenkin mielenkiintoista ja hauskaa, joskus ehkä mukaan osuu onnistuneitakin otoksia… No niin, olisikohan tässä tarpeeksi alustusta kuvien laadusta 🙂 Jospa siirtyisin postauksen varsinaiseen aiheeseen.

Alunperin sovimme, että veljeni tulisi avokin avuksi mökkiä maalaamaan keskiviikkona 13.5. Sääennusteet vaikuttivat vielä edellisviikolla lupaavilta, mutta ajankohdan lähetessä ennuste muuttui sateiseksi. Tulimme mökille jo lauantaina 9.5 ja sunnuntain ja maanantain aikana pesimme mökin ulkoseinät. Avokki puhdisti irtomaalit akkuporakoneeseen laitettavalla sisalpyöröharjalla. Mun tehtäväksi jäi pestä seinät puutarhaletkua käyttäen. Voin sanoa, että oli välillä 12-14 asteen lämpötilassa kylmää puuhaa kun kaivokylmävesi norui hihan suista käsivartta pitkin kainaloon.

Ei keskiviikkona päästy maalaushommiin, vettä satoi ja tuuli kovaa. Veljeni toi äidin kuitenkin mökille ja sovimme uuden maalauspäivän koulujen päättymispäivään.

Tuo keskiviikko meni sisällä luhvertamiseen. Äiti valmistilihakastiketta, jonka kanssa keitettiin perunoita. Illalla saunottiin, mutta lampeen ei kukaan rohjennut.

Loppujenlopulta olimme todella paljon ulkona niinä päivinä kun äiti oli vieraanamme. Torstaina istutimme tomaatintaimet ja kuuliljat. Välipalaksi leipomaani jauhelihapiirakkaa, jonka tein gluteeinittomaan voitaikinaan Alotimmepa perunamaan teon avokin kaivettua kuopat kolmelle ruusulle. Pihatöiden lomassa äidin kanssa esivalmistelimme illallisen: katkarapusalaattia, lohifile grillissä, kanamunakastike ja keitetyt perunat) ja kyllä ruoka maistuikin lähes koko päivän ulkoilun jälkeen.

Perjantaina kylvettiin siemenet yrttipenkkiin. Laitettiin pinaattia, rukolaa, basilikaa, sitruunamelissaa ja hernettä. Ennestään penkissä jo ruohosipulia ja persiljaa. Vanhan kasvimaan laitaan laitettiin lisää hernettä, pinaattia ja uutena avomaan kurkkua. Perunat istutettiin samaan paikkaan missä viime kesänä oli varhaisperunapenkki. Perunamaan laitaan laitoimme kokeilumielessä muutaman valkosipulin kynnen, kuulemma pitäisi lähteä kasvamaan, KATSOTAAN miten käy.

Perjantaina iltapäivästä sateli vettä, joten äiti kokkaili keittiössä broilerkastiketta ja perunoita mun petsatessa äidin sienikoria. Avokki puuhasteli omiaan. Syötyämme onneksi ei enään satanut, joten saunan lämmitystä, nuotiolla istuskelua ja rentoilua. Saunaan lopulta maltoimme vasta puolilta öin. Ikäväksemme tuli pakkasyö ja kuuliljat sekä tomaatit paleltuivat. Lauantaina istutimme japanin jaloangervot ja teimme sen pikkupenkin kasvimaan laitaan. Äiti paistoi lettuja. Iltaa viettelimme notskilla makkaraa paistaen. Edellisyön valvomiset painoivat, joten sisälle menimme hyvissä ajoin ja kävimme yöunille. Sunnuntaina äiti lähti kotiin ja me vielä rentoiltiin maanantaihin.

Puolitoistaviikkoa kaupungissa ja koska toukokuun lopussa minulla ei mitään kummempaa ohjelmaa lähdin mökille keskiviikkona töiden jälkeen. Avokki tuli perjantai-iltana perässä. Aikani kului mukavasti kokaten itselleni siemenrieskaa ja salaattia, kirjottaessa postausta veden juonnista, puhuessa ystävien kanssa puhelimessa ja ulkoillessa.

Lauantaina paistoi aurinko ja tuuli sopivasti. Avokki ja veljeni pääsi vihdoinkin mökin maalaukseen. Minä leivoin mantelimuffinsseja ja ruuaksi tein kana-kookospataa mihin laitoin, sipulia, valkosipulia, paprikaa, ananasta, kookosmaitoa ja cashew-pähkinöitä. Maalaus sujui mukavasti ja viiteen mennessä homma oli jo ohi. Kuvissa työt on loppusuoralla, terassin sisäosat työn alla.

Loppupäivä meni rentoillen ja avokin levätessä. Sunnuntaina nautimme saunomisesta ja lampeen pulahtelusta. Vesi oli lämmennyt jonkin verran eikä lammesta ollut kiire päästä pois kuten toukokuussa aiemmin.