Vuosi 2011 iloineen ja suruineen

Vuosi 2011 on loppumassa ja uusi vuosi tuloillaan, joten on pienen yhteenvedon aika…
Kolme huipputärkeää asiaa
1.       Kuulon palautuminen
2.       ”Ruokaherätys”
3.       Yrityksen toiminnan nousujohteisuus
Kuulon palautumisesta olen ikionnellinen. Se vaati molempien korvien leikkauksen. Etukäteen toimenpide tuntui pelottavalta, mutta ehdottomasti kannatti. Kuulo-ongelmien vuotena olen joutunut sopeutumaan aina vain uudelleen ja uudelleen muuttuvaan tilanteeseen. Toivottavasti nyt tilanne pysyy kohillaan eikä suurempia muutoksia tule. Nyt nautin todella siitä ettei tarvitse kysyä uudelleen ja uudelleen ”mitä”, eikä tuntea epävarmuutta kuuliko asiat oikein vai ei.
Kuulon kohetessa tunnen miten haluan aina vain sosiaalisempaa ja monipuolisempaa elämää.
Leikkauksien vuoksi olin pakotettu kahteen kolmen viikon sairaslomaan ja jälkimmäisellä lomalla löysin käsityöt: neulominen ja harputtelu korujen valmistusta unohtamatta. Aika näyttää tuleeko näistä uusia todellisia harrastuksiani. Juuri nyt tuntuu, että tulee, mutta kahellaan ensi vuoden aikana miten käy 😀
”Ruokaherätys” on tehnyt tuloaan jo pidempään, mutta keväällä löi itsensä todella läpi ajatusmailmassani. Kiinnostus lisäaineettomiin vaihtoehtoihin kasvoi räjähdysmäisesti. Nyt suosinkin luomua ja lähiruokaa ja shopatessa ylipäätään valitsen ne mahdollisimman lisäaineettomat vaihtoehdot. ”Ruokaherätys” on tuonut myös kokeiluhalun kokkailussa. Valmismarinoituja tuotteita ei jääkaapista nykyisin juurikaan löydy, ja se on loistojuttu. Ruoka-asiat on saaneet minut ”juoksemaan” erilaisilla ravitsemus- ja hyvinvointi-luennoilla. Erilaiset ravitsemussuuntaukset kiinnostavat, ja ravitsemusaiheisia blogeja etsiessä löysin oikeastaan myös tämän ihanan blogimailman.
Blogin kirjoittamisen aloitin tossin jo elokuussa 2010, mutta kirjoitusinto oli aika vähäinen. Löydettyäni ravitsemusblogien lisäksi treeni- ja laihdutusblogeja innostuen kommentoimaan kirjoituksia jne. aloin myös itse kirjoittamaan enemmän ja enemmän. Ja tästä bloggailusta onkin tullut minulle todella tärkeä uusi harrastus.
Omaa yritystä olen pyörittänyt kolmisen vuotta ja nousujohteisesti mennään, joka tietysti ilahduttaa suuresti. On aivan mahtavaa kun tullaan ostamaan lahjakorttia ja siinä sivussa varataan itselleenkin hoitoaika tai mainitaan kuin ohimennen työkaverin suositelleen.  Silloin tietää tehneensä hyvää työtä. Joulun jälkeen vertailin joululahjakorttien myyntiä ja selvä nousujohteisuus näkyi luvuissa, vaikka nyt puhutaankin talousvaikeuksista, lamasta ja taantumasta. Pienyrittäjänä ja palvelua tarjoavana yrittäjänä nuo uutiset ajoittain hirvittää, sillä ihmiset tulevat ymmärrettävästi varovaisiksi ja palveluistahan sitä ensin tingitään, jotta rahaa säästyy mahdollisten pahojen päivien varalle, ellei sitten lama suoraan iske esim. irtisanomisena het kimppuun. Toivotaan ettei vuodelle 2012 olevat ennusteet ja näkymät olisi todellisuudessa niin ikäviä ja synkkiä mitä viime viikkoina ollaan uutisoitu.
Vuoden 2011 mieleen painuvia päivämääriä
* 7.-9.1 Valmennusleiri                     Pajulahti (Toistaseksi viimeinen maalipalloleirini, jonka jälkeen kuulovaikeuksien vuoksi olin enemmän kuin loppu)
* 31.1. Päätös vasemman korvan leikkauksesta (eka tapaaminen minut leikanneen lääkärin kanssa)
* 19-20.2 Maalipallosarjaturnaus, Pajulahti (Vika turnaus, jossa pelasin ja jonka aikana tein päätöksen maalipallon tauolle jäämisestä)
* 22.3. Otoskleroosileikkaus (vasen korva)
* 2.5. ”Energiaa elämään” – luento ravinnosta/Jukka Harju (Huippuluento ja ”ruokaherätys” sai lisävoimia ja vakuutusta oikeasta suunnasta)
* 20.6. Päätös oikean korvan leikkauksesta
* 31.7.-7.8. Lomailua Pertunmaalla (Ihana mökkiviikko!)
* 15.-22.8. Lomamatka Azorien saaret (Toinen ihana lomaviikko)
* 1.12. Oikean korvan leikkaus
Listaan voisi lisätä monta mukavaa tapahtumaa:
Retki Kaunissaareen
Ilta Suomenlinnassa
Mökki-ilta ystäväpariskunnan kanssa
Päivä Ruuneberg-laivalla
Lenkkeilyt Harmaakuonon veljen perheen kanssa
Retkeilyt Haltialan maisemissa
ystävien kanssa touhuamiset (uinti, ratsastus, shoppailu, grillailu, treffailu) jne…
Elämä ei tietenkään aina ole ruusuilla tanssimista, eikä pidä niin ollakaan. Myös vuoteen 2011 on kuulo-ongelmien lisäksi mahtunut muutakin ikävää.
Olen ehkä??? kärsinyt ajoittain vähän yksinäisyydestä/mielipahasta, joka on ollut minulle aika uusi tunne. Toisaalta syynä saattaa olla rakkaan harrastuksen pois jääminen, joka täytti vuosia arki-iltoja ja viikonloppuja. Nyt olikin yht’äkkiä paljon enemmän ihan vapaata aikaa ja siihen totuttelu tuntui vaikealta ja elämä ajoittain tyhjältä.
Tänävuonna on myös siirtynyt ajasta ikuisuuteen (tai mihin lie) ystävien läheisiä, äidin veli, oma isä jne… Kuolema on ”puhutellut” aikaisempaa enemmän ja sitä miten elämä menee vauhdilla ja matkalla moni lähtee ennen itseäni  täältä, herättää tunteita/ajatuksia, ehkä jopa pelkojakin.  Oman isän kuolema jätti minut aika kylmäksi. Nyt on aika perunkirjoituksen ja pohdintojen vaatiakko lakiosuutensa vai ei. Isä on jättänyt testamentin, jossa pyritään siihen, että emme saisi lakiosuuksiamme hänen kuoltuaan. No tuskinpa hällä paljoa perittävää olisikaan. Toisaalta koen asian periaatteelliseksi. Hän ei eläessään vastuuta kantanut juuri lainkaan, joten tarvitseeko meidänkään niellä ihan kaikkea… No tämän asian kanssa painin vielä tulevanakin vuonna L
  
Kaikenkaikkiaan voin kuitenkin olla kuluneeseen vuoteen tyytyväinen. Olen saanut uuden ystävän, olen päässyt muutaman kerran issikkavaellukselle, joten ratsastushaaveeni toteutui. Olen saanut kuuloni takaisin, löytänyt lisäaineettomamman elämän. Avokin kanssa elämme onnellista elämää, vaikka joskus törmäilevätkin minun sosiaalisuus ja hänen koti-ihmisyys. Harmaakuono syys/talvi/kevätaikaan jaksaa opastaa, on energinen leikkisä rakas ystävä ja apulainen!  Tulevana vuonna toivon hyvien ystävyyksien säilyvän ja vanhojen ystävien kanssa aktiivisempaa yhteydenpitoa, sillä itsekin olen aivan liian laiska välillä yhteyksiä pitämään. Ja toki toivon vielä Harmaakuonon jaksavan opastaa ja pysyvän terveenä.  Ja jospa oma henk.koht. tavoitealle 60 kiloa toteutuisi vuonna 2012 olisin enemmän kuin onnellinen. Sitä kohti lähdetään satsaamaan.
Persaukselle saa ja pitää potkaistakin oikein kunnolla.
Laihdutukseen ja liikkumiseen palaan kyllä vielä ihan omana postauksenaan, sillä tulevalle vuodelle täällä asetellaan haasteita ja tavotteita. Haluaisin onnistua pitämään aktiivisen, liikunnallisen vuoden ilman mitään tylsiä lamaannuksia milloin mistäkin syystä. Haluan liikunnan/treenin vahvana takaisin elämääni, koska hyvä treeni tuo endorfiinin kroppaan ja sen tunteen haluan kokea ensi vuonna monta kertaa enemmän kuin nyt olen kokenut.
Nyt minun pitäisi kokea nukkumasan hellä kosketus, sillä työpäivä edessä, joten blogisiskot tämä vuodatus loppuu tähän…
Jos joku jaksoi lukea tämän loppuun, onnittelen!
  

Isä on poissa

Sunnuntaina vietettiin Isäinpäivää; monessa kodissa syötiin Isäinpäiväateria ja muistettiin isää lahjoin. Tietämättäni vietin tuota päivää isättömänä, sillä tänään sain soiton, jossa kerrottiin hänen nukkuneen lauantaina pois. Tosin Isäinpäivä ei ole merkinnyt minulle 25 vuoteen oikein mitään, joten päivä on ollut minulle päivä muiden joukossa. Nyt on sitten viimeinenkin side isään katkennut, jos juuri minkäänlaista sidettä olikaan enää vuosiin. Uutisen kuultuani ei tullut kyyneleitä, ei suruakaan. Ehkä vaimonsa odotti tunnepitoisempaa reaktiota, mutta ei, sellaista ei tullut. Kysyin asiallisesti mihin isäni kuoli ja ilmeisesti syy ei ole selvillä. Ei kuulemma suostunut lääkäriin eikä antanut soittaa ambulanssiakaan. Hautajaiset ovat 3.12. eli lauantaina heti parin päivän päästä korvaleikkauksestani. Omasta voinnistani en pysty etukäteen yhtään sanomaan, olenko hautajaiskunnossa, ja olo on kuin kyseessä olisi vieraan ihmisen muistotilaisuus. Toisaalta olen ehdottomasti sitä mieltä, että jokaisen pitäisi mennä, jos vaan mahdollista vanhempansa hautajaisiin, mutta nyt itse olen valmis toimimaan toisin.  Tunnen vähän syyllisyyttä ja mietin olenko jotenkin paatunut, tunteeton vai mistä on kysymys.

Mummuni kuoltua kahdeksan vuotta sitten isäni ei tullut hautajaisiin ja olin asiasta närkästynyt. Hän kuitenkin sai äidiltään mitä osasi vain haluta, sai palkkaa pihatöistä jne, ja silti ei tullut. Huhujen mukaan hän ei samaan kirkkoon tule missä äitini sukunimellä varustettuja ihmisiä saattaa olla.  Loppujenlopulta olin siitä sakista ainoa, joka oli paikalla.

Tapasin isäni mummun perunkirjoituksen jälkimainingeissa hänen yritettyä riitauttaa mummun jättämää testamenttia. Isäni olen tavannut viimeksi talvella 2004.

Vanhempani on eronneet, mutta äiti ei ole ikinä estänyt pitämästä yhteyttä isään. Isä oli kuitenkin sitä mieltä, että äiti saa huolehtia kakaroistaan. Jotkut sanovat ettei isäni koskaan toipunut näkövammaisuudestani, tai oppinut hyväksymään, että hänellä on vammainen tytär. Mene ja tiedä, mutta yhteydenpito oli tasoa ”mikäs on tissiliivien koko”. Näin hän kysyi joskus murrosikäni alkuvaiheessa kun vastasin mummulla puhelimeen isäni soittaessa äidilleen. Minulla ei ole käsitystä millainen on tytär-isä –suhde, tai miltä tuntuu kun taloudessa on isä, joka huolehtii lähimmäisistään. Muistan aina kun olin näkövammaisen ystäväni luona Itä-Suomessa jahänen isänsä auttoi minua ottamaan lautaselleni ruokaa tms. Se tuntui aivan käsittämättömältä, uskomattomalta, vieraalta ja niin hienolta.
Olin 8-vuotias isäni lähtiessä toisen naisen matkaan. Muistot aikaisemmilta ajoilta on vähäiset. Isäni teki paljon työtä ja oli työssään ymmärtääkseni ahkera ja hyvä. Kotona hän oli hiljainen selvänä ollessaan. Juovuksissa kovaääninen ja väkivaltainen. En ole koskaan ollut katkera vanhempieni erosta, se oli ainoa oikea ratkaisu. Äiti löysi miesystävän, joka ei kättä lyöntiin nosta, joten ei tarvinnut pelätä äidin ja itsensä puolesta. Minua varmasti auttoi paljon myös, että olin viikot Jyväskylässä koulussa enkä aina ollut näkemässä ja kokemassa kaikkea sitä pahaa. Veljelle ero otti paljon kovemmalle ja hänen ongelmansa alkoivat pikkurötöksillä, koulukotiin joutumisella jne. Hänen käytöksensä takia väkivallasta ei päästy kokonaan eroon. Ja siksi vastustan väkivaltaisuutta ja sitä että aina annetaan uusia mahdollisuuksia lyöjälle. Uusi mahdollisuus päättyy valitettavan usein vielä edelliskertaa pahempaan väkivaltaisuuteen. Jos joskus saan lapsen/lapsia en halua jälkikasvun joutuvan näkemään mitään sellaista mitä itse näin ja koin niin isäni kuin veljenikin taholta. No ei sitä varmasti kukaan ehdoin tahdoin haluakkaan omille lapsilleen. Eläessäni nyt väkivallattomassa ja lapsettomassa parisuhteessa on tietysti helppo olla ehdottomasti sitä mieltä, että väkivallan kohdatessaan ei sitä toista tilaisuutta anna. Tiedän myös ettei se ole niin yksinkertaista ja mustavalkoista. Kun toista rakastaa haluaa uskoa parempaan ja antaa anteeksi, antaa sen uuden tilaisuuden.
Minulla ei siis ole tunteita isääni kohtaan. En ole hänelle katkera, en enää edes vihainen. Joskus yritimme veljeni kanssa varhaisaikuisuuden kynnyksellä tavata, mutta tapaaminen meni äidin haukkumiseen, joten minusta ei ollut enää korjaamaan välejämme. Joulukortin olen lähettänyt jouluisin. Halusin kortilla viestittää, että olen olemassa ja että halutessaan voi ottaa yhteyttä. Ei ottanut. Ehkä ei osannut, ei kehdannut… En tiedä. Näin tässä kuitenkin kävi ettemme koskaan löytäneet toisiamme minun aikuistuttuanikaan. Mahdollisuuksia yritin antaa, mutta… Ja nyt hän on poissa – minun biologinen isäni miltein vieras ihminen.
Sanotaan ettei kuolleista saa puhua pahaa. Nämä muistot ei vaan kovin positiivisia ole. Toki niitä hyviäkin hetkiä lapsuudessani ennen vanhempieni eroa on ollut. Olin aina ja aina äitin tyttö. Ukkonen oli sellainen mikä sai itkemään isän syliin ja turvaan. Muistan myös kutitusleikit; isä kutitti meitä ja me kiljuttiin riemusta 😀 Joten ei kaikki muistot ihan sittiäkään onneksi ole. Nyt on vaan annettava niille hyville muistoille paikkansa ja isälle rauha lepoon. Ei enää elämän tuskat häntä paina ja ehkä on saanut rauhan siellä missä nyt on pilven reunalla taivahan