Julkaistu

Mennyttä ja tulevaa

Mökkilomamme on viimeisessä illassaan. Loman aikana olen viettänyt tietokoneella aikaani todella vähän, joten myös blogin puolella se on näkynyt tekstien julkaisemisen vähyytenä. Olen keskittynyt ympyräjakun neulomiseen ja luonto-ohjelmien kuuntelemiseen. Arkeen paluu on kuitenkin edessä eikä intohimoiseen neulomiseen ole samalla tapaa aikaa kuin täällä mökillä ollessamme.

Vuosi on vaihtunut ja vuoden 2017 tohinat alkamassa. Mennyt vuosi tarjosi niin iloa kuin kyyneleitäkin, kuten joka vuosi. Tällä kertaa niitä kyyneleitä kuitenkin riitti yllinkyllin pitkäksi aikaa. Se iso tuska sydämessä rakkauden teon hetkellä on unohtumaton. Siihen Harmaakuonon lähtöön tähtien kotiin sisältyy onneksi vielä paljon enemmän rakkautta. Minun ja meidän oli aika päästää rakas Ykki matkaan huhtikuun puolessa. Ehkäpä siksi alkuvuosi mökin vesiongelmien keralla on jäänyt mieleen hiukan tahmeana ja ikävänä aikakautena.

Kevät saapui, linnut palasivat muuttomatkoiltaan ja hiukan Ykin lähdöstä toivuttuani huomasin hurahtaneeni lintuihin. Vielä kun opin leikkaamaan äänitiedostosta pätkiä Audacity-ohjelmalla nauhoittelu antoi lisäpontta lintuharrastukseen. Onneksi myös avokki kiinnostui linnuista, joten täällä ollessamme iltaisin aika kului lintuja tunnistellessa ja niiden laulua nauhoitellessa. Nauhoittelu tosin oli lähinnä minun vastuullani ja veinkin useana yönä nauhurin puuhun roikkumaan. Sadepäivinä oli hyvää aikaa käydä nauhotteita läpi ja kyllä monta upeaa ääntä sain arkistoitua. Mainittakoon esim. laulurastas, lehtokerttu, keltasirkku, käpytikka, palokärki, peippo, hernekerttu, sinitiainen jne.

Kesän kohokohtia lintuilun lisäksi oli päästä tunnustelemaan ihkaoikeaa alpakkaa, käydä katsomassa upea Kirka-musikaali ja kokea japanilainen teeseremonia Suomenlinnassa.

Valitettavasti elokuun aikana väsymys, silmäoireet, akillesjännekivut palasivat ja kilpparikokeiden jälkeen lääkenoston myötä olo taasen koheni syyskuun puolella. Elokuussa tapasin ensikertaa uuden ystävän, jonka kanssa juttelimme nuotiolla tuntikausia ja sen jälkeen olemme käyneet Sipoonkorvessa reippailemassa ja Haltian luontokeskukseen tutustumassa. Syyskuussa sain kokea myös upean päivän Espoo-Kauniainen -akselilla unohtamatta lokakuista vierailuamme Hunsalaan. Luontoretkeily on ihanaa ja alkaneelle vuodelle toivon luontoretkiä paljon lisää.

Kesää ja syksyä varjosti avokin ahdistusoireet, mutta onneksi astmalääkitys on auttanut tilanteeseen. Lokakuisella lomallamme avokki ahkeroi linnunpönttöjä oireiluista huolimatta minun pyöritellessä mehiläisvahakynttilöitä.

Elämässäni uusi valtaus tuntuu olevan käsityömyyjäiset. Olin menneenä vuonna myymässä töitäni neljästi Iiriksessä, kolmesti Made in Korso-tapahtumissa, kerran Vantaan näkövammaisten käsityömyyjäisissä. Lisäksi joulukuussa järjestin myyntitapahtuman kotonamme. Käsityöt kuului siis elämään hyvin vahvasti. Rottinkikoreja ja keramiikkatöitä syntyy turhankin paljon ja kevään jälkeen on ehkä mietittävä jatkamista ensi syksynä ryhmissä. Neuloosi riehui vahvana talven hiipuen Ykin lähtöön. Kesällä sain aikaseksi yhden kolmiohuivin ja sittemmin tikuttelin ahkerasti kranssin päällisiä. No nyt olen lomalla neulonut koko syksyn edestä melkein valmiiksi vartalo-osan ympyräjakusta.

Lokakuun lopulla olin tehnyt jo kaikki mehiläisvahakynttilät, mutta Inkun ideapajassa valmistui vielä kastamalla parafiini-steariini sekä valamalla soijavahakynttilöitä. Sovi ei unohtaa myöskään perinteikästä viikonloppua Tampereen Kädentaitomessuilla. En ostanut muuten yhtäkään lankaa 🙂

Vuoden aikana blogipostauksien määrässä jäin alle 90 tekstiin. Olen kirjoittanut vähemmän vain 2010 milloin bloggaamisen aloitin. Toivottavasti lukijat pysytte läsnä, vaikka kirjoitustahti olisikin hiukan harvempi mitä aiemmin. Ja eihän sitä tiedä miten taas innostun kirjoittelemaan tälle vuodelle. Harrastushan tämä on eikä tästä saa ottaa stressiä. Tekstiä syntyy silloin kuin hyvältä tuntuu.

Menneenä vuonna oli tasaisen hyvin töitä melkeinpä koko ajan kesäaikaa lukuun ottamatta milloin itsekin lomailimme paljon. Nyt firman paperit heti alkuvuodesta kuntoon ja veroilmoitus kasaan. Sitten saa taas olla rauhassa sellaisilta velvotteilta. Kuluneeseen vuoteen töiden määrän osalta voin olla tyytyväinen, ja voin olla tyytyväinen myös käsityömyyntiin. Tosin se on pientä, niin pientä etten ole lähtenyt firmaani laajentamaan.

Tänään päivittelin työ- ja henk.koht. kalentereitani. Olen ilmottautunut muutamalle Ura käsillä-hankkeen käsityökursseille, sopinut kolmesta linturetkestä ja työkalenterissakin on hyvin merkintöjä, joten reipastahtinen tulee olemaan alkuvuosi mielenkiintoisien asioiden merkeissä. Pääsen opettelemaan huovutusta, tekemään nahkatöitä, retkeilemään Kokarin saarella, kuulemaan pöllöjen huhuilua. Ja varmasti paljon paljon muutakin ihanaa. Toivottavasti onnistumme vanhojen ja uusien ystävien kanssa viettämään aikaa yhdessä erilaisten teemojen ja mukavan yhdessä olon merkeissä. Joskus nimittäin tuntuu, että arki vie mukanaan ja yhteydenpito on luvattoman huonoa, vaikka niin ei sen haluaisikaan olevan.

Julkaistu

Ykki muistoissa

Vielä kerran palaan rakkaaseen Harmaakuonoon. Ykki olisi täyttänyt menneenä lauantaina 15 vuotta, joka on hurja ikä. Siihen herra ei ihan jaksanut. Eli kuitenkin pitkän hyvän elämän.

Tänään on päivälleen kahdeksan kuukautta kun silitin Harmaakuonoa viimeisen kerran. Kohta vuosi vaihtuu. Aika kuluu nopeaan ja Harmaakuono säilyy muistoissain.

Keväällä tuskan ollessa suuri Ykin viimeisinä päivinä kirjoittaminen toi helpotusta. Niinpä naputtelin muistoja alkutaipaleestamme Ykin kölliessä jaloissani. Tekstiä en saanut kuitenkaan valmiiksi enkä koskaan tiennyt kirjoitankokaan. Silloin tällöin teksti on mielessäni kummitellut ja lopulta kirjoitin loppuun. Koetin valita sopivia kuvia, mutta alkuajoistamme minulla ei ole kuvan kuvaa, valitettavasti.

Mietin julkaisenko tätä vai en. Päätin julkaista, vaikka teksti on suurimmaksi osaksi tajunnan virtaa surutyön keskellä. Tekstiä voisi jäsennellä paremmaksi, mutta sen tunnetilan vuoksi mikä silloin oli en halua ronkkia tekstiä, olla kriittinen sille. Teksti on ollut minun tuskani helpottamiseen ja nyt se on teille muistoja Harmaakuonosta 🙂

YKKI
Synnyit joulukuussa 2001 Opaskoirakoululla Vantaalla. Minä asuin Leppävaarassa ja elämäni täyttyi maalipallosta ja mieleni perukoille oli hiipinyt ajatus opaskoirasta. Helmikuussa 2002 sinun viettäessä Hannelen luona pentuaikaa uskaltauduin puhumaan ääneen halustani hakea opaskoiraa. Sain kannustusta ja potkaisun persaukselle ja ryhdyin toimeen. Kevättalven aikana asiat eteni ja vappuaattona sain silloiselta Opaskoirakoulun toimistosihteeriltä soiton ja ilmoituksen olevani nyt opaskoirajonossa. Se oli jännää, mutta silloin en sinusta vielä tiennyt mitään. Jossain vaiheessa muutit toisen Hannelen perheeseen. Minä jatkoin elämääni Leppävaarassa.

Asuin yksiössä ja ajatellessani elämää siellä koiran kanssa kasvoi halu muuttaa isompaan asuntoon. Tieni vei Korsoon kaksioon keväällä 2003. Tuolloin olit puolitoistavuotias ja opiskelut työelämääsi alkaneet tai alkamassa. En enään muista tarkalleen, vaikka kouluttajasi sen minulle on kertonutkin. Joka tapauksessa syksyllä 2003 kävin esikurssin opaskoiran saantia ajatellen. Kävelin kahden hyvin erilaisen koiran kanssa. Pidin enemmän vauhdikkaasta meniästä. Käsittääkseni tuona syksynä sairastit pahan kennelyskän ja sen vuoksi jäit luokallesi, ja taisipa sinun villeydelläsi ja energisyydelläsikin olla osuutensa asiaan. Pääsit viettämään vielä hoitoperheeseesi joululomaa ja talvella 2004 opintosi jatkuivat ammattitaitoisen kouluttajasi Pekan kanssa.

ENSITAPAAMINEN
Eräänä maaliskuisena päivänä tiemme kohtasivat. Kouluttajasi Pekka oli soittanut minulle ja halusi tulla kokeilemaan miten sopisimme kanssasi yhteen kulkemaan. Olit kuulemma ”vauhtiraketti”, joten jännitin pysyisinkö vauhdissasi mukana. Muistan aina kun Pekka päästi sinut koulun auton takaa pois, pompit iloisena ja energisenä. Kuultuasi nimesi on pakko myöntää sen tuntuneen alkuun hyvin omituiselta, mutta veit sydämeni hyvin nopeaan iloisuudellasi. Lähdimme kävelemään ja olihan se vauhti erilaista mitä valkoisen kepin kanssa liikuttaessa, mutta pysyin mukanasi. Jossain vaiheessa potkaisin kiven vierimään ja sinähän koetit siitä innostua leikkimään. Sain komentaa sinut istumaan ja maahan. Tottelit tavattoman hienosti ja olin siitä todella vaikuttunut. Ylipäätään valloitit sydämeni sen lenkin aikana ja toivoin saavani sinut minua opastamaan. Pari päivää jouduin kuitenkin päätöstä odottelemaan ja voi sitä riemua Pekan soittaessa, että sinusta tulee opaskoirani. Muistan meidän puhuneen pitkään. Eihän minulla ollut koirista juurikaan kokemusta ja mielessäni miljoona kysymystä ja Pekka vastaili rauhalliseen tyyliinsä.

Vielä oli odoteltava reilu kuukausi, mutta jännitys ja odotus oli ihanaa aikaa. Välillä minua pelotti osaisinko huolehtia sinusta. Näin untakin, että en muistanut ruokkia sinua viikkokausiin. Nyt nuo unet hymyilyttää, sillä kyllä aina huolehdit siitä, että ruokasi sait. Ja taisinpa muistaa käyttää sinut tarpeillasikin, vaikka sitäkin murehdin osaisinko ja muistaisinko. Voi niitä pienen ihmisen pelkoja ja hassuja ajatuksia. Huhtikuu kului eteenpäin ja kansainvälisenä Opaskoirapäivänä Opaskoirakoululla tapasin sinut pikaisesti. Olin silloisen avustajani kanssa tutustumassa paikkaan ja vietimme mukavan jutteluhetken kouluttajasi kanssa. Käytiin katsomassa sinua. Hypit ja haukuit muiden koirien tapaan. Et ehkä tuolloin parhaita puoliasi näyttänyt. Olin siihen vähän onnistunut varautumaan, sillä vuotta aiemmin näin velipuolesi Neron vouhottavan samalla tapaa eikä siihen saanut mitään kontaktia niin kuin ei saanut sinuunkaan. Vielä oli nukuttava muutama yö ja juhlittava vappu pois alta ennen kuin aloitimme yhteistoimintakurssin Loma- ja kurssikeskus Onnelassa.

ENSINMMÄISET YHTEISET VIIKOT
Sinut tuotiin huoneeseeni ja olit iloisen riehakas. Huomasit kuntopalloni, josta olit valmis tekemään entisen, mutta kouluttajasi pelasti pallon turvaan. Jäimme hetkeksi kahden sinä riehakkaana ja minä hivenen arkana koetin ottaa sinuun kontaktia. Et pysynyt aloillasi vaan menit joka suuntaan kita ammollaan. Hetken kahden oltuamme sain valjaat käsiini ja ohjeistuksen miten ne yllesi puetaan. Oli todella hienoa, että heti alusta lähtien sai tehdä kaiken itse. Kulkumme suuntautui tarpeiden tekopaikalle ja takaisin. Iltapäivällä lähdimme ensinmmäiselle lenkillemme, jota kouluttaja kutsui Eino Leinon lenkiksi. Vedit aivan järkyttävästi, läähätit, kakkasit ja pissasit kävellessäsi. Olit hermostunut ja stressaantunut. Luotin kouluttajan sanaan, että ei tämä aina tälläistä tulisi olemaan ja oikeassahan Pekka oli. Lenkin varrella oli ihana lehtikasa, jossa tykkäsit piehtaroida ja olit kuulemma erittäin närkästyneen näköinen kun eräällä kerralla joku toinen koira olikin tehnyt tarpeensa Sinun lehtikasaasi.

Ensinmmäisenä yönä unihaukuit ja pelkäsin koko ajan, että sinulle tulisi tarve päästä ulos. Kävitkin tökkimässä muutaman kerran, mutta pysyin sinnikkäästi pedissäni. Ikimuistoinen hetki oli se kun aamulla lähdimme huoneestamme. Kouluttajasi, se tuttu ja turvallinen ihmisauktoriteetti seisoi käytävän toisessa päässä. Suorastaan lensimme hänen luokseen. Pekan rauhallisuus teki minuun syvän vaikutuksen. Hän ei huomioinut sinua vaan kehotti meitä jatkamaan ulos ja tarpeillesi. Jouduit jatkamaan matkaasi epävarman ja ehkä vähän arankin emäntäsi kanssa, joka koetti pitää valjaista kiinni epätoivoisesti.S iitä se ensinmmäinen kokonainen päivämme kuitenkin käynnistyi.

Yhteistoimintakurssimme aikana harjoittelimme liikkumista niin kaupungissa kuin maaseudullakin. Minusta oli kovin outoa kun en enään törmännytkään mainosstandeihin, roskakoreihin, polkupyöriin. Aivan kuin ne olisivat kadonneet. Ja miten kävelynopeuteni nousi hurjasti verrattuna valkoisen kepin kanssa liikkumiseen. Eräänä aurinkoisena aamupäivänä kävelimme Onnelasta Järvenpäähän. Etukäteen ajattelin, että reissuun menee vaikka miten kauan ja hämmästykseni oli todella suuri kun kouluttaja kertoi meidän olevan Järvenpäässä. Olimme kulkeneet reippaasti ja se tuntui mahtavalta. Tiesin nyt miksi todella olin halunnut opaskoiran, päästäkseni liikkumaan vauhdikkaasti.
(Vauhtia riitti vielä lenkeillämme 2011 kun vietimme lomaviikkoa Pertunmaalla)Ja sinä todella tarjosit minulle vauhtia. Teillä oli myös koppikaverisi Bentton kanssa tapana metkutella yhdessä. Harjoittelimme oven hakua. Olitte kulkeneet ovelle ties miten monta kertaa kurssin aikana, mutta nyt maleksitte vain oven ohi välittämättä mitä teiltä pyysimme. Ehkäpä jonkinlainen kokeiluvaihe oli alkanut. Onnelan pihapiirissä myös eksyttelitte meitä käyttäjiä samoina iltoina. Eksytyksiin kun vielä lisätään sinun valtava tarve hyppiä kaiken liikkuvan ja elollisen päälle, olin jo epätoivoinen. Seuraavana aamuna ennen kaupunkiharjoituksia lähdimme huoneestamme vasta ties miten monen uusiksi oton jälkeen. Uusinnoista oli apua, kuljit kaupungissa hienosti ja opastusilmettäkin oli nähtävissä. Se tuntui uskomattomalta. Miten koira saattoi hetkessä muuttua ihan erilaiseksi vouhkaajasta arvokkaasti kulkevaksi oppaaksi.

HARMILLINEN ALLERGIA
Kurssin aikana ravistelit paljon korviasi ja raavit itseäsi, joten aloitimme kotiutumisen heti eläinlääkärillä. Hiivatulehdushan korvista löytyi ja pääsin heti harjoittelemaan lääkitsemistäsi. Sinä vaistosit epävarmuuteni ja käytit sitä hyväksesi mennen tullen ja korvatippojen laitto kesti aina oman aikansa. Hiljalleen minä opin ja varmuuteni kasvoi etkä sinäkään temppuillut enään. Nuoruudessasi läpi kävimme monta korvatulehdusta eikä ihosikaan hyvin voinut. Kutisit paljon ja hilseilit. Syksyllä todettiin varasto- ja pölypunkkiallergia, joten kuivamuona pois ja tilalle riisiä, perunaa, lihaa, kalaa, kasviksia. Monesti herätit kummastusta kun rouskuttelit tyytyväisenä kupistasi raastettua kaalia masuusi. Sinua hoidettiin kortisonilla, joka pissatti hirmuisesti ja alkuun myös väsytti. Energisestä sydänten murskaajasta ei ollut jälkeäkään. Onneksi kortisonilääkitystä pystyttiin vähentämään ja lopulta se jäi pois kokonaan. Joinain talvina kovilla pakkasilla oli purkki haettava ja annettava lääkettä kutinaa helpottamaan. Erilaisista allergiareaktioista ei kuitenkaan täysin päästy eroon. Rakastit uimista ja hotspotti oli kesäisin tuttu vieras ja mitä vanhemmaksi tulit sitä herkemmin ihosi reakoi myös itikoiden pistoihin. Sait useasti lääkeshampoopesuja sekä hoitoaineita turkkiisi. Et kovin pitänyt suihkuttelusta ja pesemisestä, mutta suostuit kiltisti siihen. Hoitoaineen hieronta turkkiisi taisi olla miellyttävää. Samalla saivat lihasjumitukset kyytiä. Muuten välillä taisi olla fiiliksesi, että suutarin lapsella ei ole kenkiä. Useamminkin olisin voinut sinua hieroa. Sinä olit kuitenkin syy innostukseen opiskella koirahierontaa.

KOIRAKOKSI KASVAMINEN
Yhteistoimintakurssin jälkeen alkoi kotipaikkakoulutus. Jo kurssin aikana olimme käyneet tutustumassa ensinmmäisiin lenkkireitteihin kotikonnuilla. Muistan alkuun jännittäneeni kotipaikkakoulutuksessa ja pelkäsin epäonnistuvani kanssasi, mutta Pekka osasi rohkaista antaa vain virheiden tapahtua, jotta niitä päästäisiin korjaamaan. Päänvaivaa aiheutit minulle rouskuttelemalla tien varrelta jotain. Olin arka tunkemaan kättäni kitaasi asian selvittääkseni. Mielikuvituksessa kuvittelin ties mitä kunnes kerran suustasi roikkui pitkä voikukan varsi. Niinpä Pekalle kertomaan, että syöt niitä minua opastaessasi ja tapa saatiin hyvin kitketyksi pois. Ehkä se oli myös jonkinlainen sijaistoiminto. Varmasti sinuakin jännitti kulkea minun kanssani pitkin Mataria. Se tunne kun olimme onnistuneet yli neljän kilsan lenkin ihan kahdestaan, se oli todella mahtavaa. Hiljalleen kuljit aina vain pidempiä pätkiä paremmin ja paremmin. Kulkeminen kanssasi oli todella nautittavaa. Välillä tosin vedit liikaa, joka olikin se sinun heikko kohtasi. Intoa oli aina niin hirmuisesti ja välillä into muuttui vouhkaamiseksi. Rakastit myös vasten hyppimistä ja käden suuhun ottamista. Niitä ominaisuuksia moni vähän pelästyi, mutta useimmiten iloisuudellasi, ystävällisyydelläsi silti voitit aremmatkin puolellesi. Töitä tehtiin paljon hyppimisen ja näykkimisen karsimiseksi.

Rautatieasemilla sinulta katosi itsehillintä useasti täysin. Vouhkaamisella ja vetämiselläsi ilmeisesti koetit selvittää hälyisän ja ihmisiä pursuavan paikan. Kahdesti olisin voinut vaipua maan alle, sillä rakas Harmaakuono niin paljon minua hävetti. Ensinmmäisellä kerralla olimme Keravan asemalla äitini ja sinun kanssasi. Lipunmyynti tapahtui pienehkössä huoneessa, jonne tuli samaan aikaan muitakin asiakkaita. Sinähän innostuit hyppimään vasten. Lopulta sain sinut maahan ja äiti koetti selittää ihmisille ettei sinua tarvitse pelätä ja ettet tee mitään pahaa. Huh-huh, huokaus kun istuimme lopulta junassa. Riihimäellä opastit loistavasti asemalta äidilleni. Hämmästelimme miten pystyit muuttumaan niin totaalisesti riehkaavasta pölhöstä taitavaksi opaskoiraksi.

Rautatieasemat eivät tosiaan tainneet olla suosikkipaikkojasi. Toisella kertaa milloin olisin voinut vaipua maan alle oli Toijalan lipun myynnissä. Mennessämme ostamaan lippua, hyppäsit tiskiä vasten. Rauhoitut aika nopeaan, mutta muistan virkailijan kommentin ikuisesti ”Eivätkös opaskoirat ole yleensä koulutettuja?”En enään muista mitä siihen koetin selitellä, mutta silläkin kertaa selvisimme junaan ja kotiinkin.

Hyppiminen oli alkuun todella ongelma meillä. Kouluttajakin tuli asiaa ratkomaan eräänkin kerran Iirikseen. Et tietenkään silloin pomppinut loikkiasi ja taisi vähän turhauttaa meitä kaikkia kun ei päästy ongelmaan kunnolla käsiksi. Kouluttaja oli hommannut paikalle ihmisen hissiin, jotta todellinen tilanne syntyisi, mutta sinä et pompannutkaan. Jotenkin tiesit Pekan olevan jossain lähellä, vaikka hän piilottelikin itseään. Mutta eräänä marraskuisena päivänä Onnelassa pyyhkäsit ovesta sisälle minä valjaiden toisessa päässä touhua täynnä ja painelit suoraan kahvilan jonossa olevan Juhan luo, pomppasit häntä vasten. Voi poika minkä menitkään tekemään, hyppäsit opaskoirakouluttajaa vasten. Pääsimme Juhan ohjauksessa ottamaan uusiksi sisälle tulomme ja kahvilan jonoon menomme.

Olit aina rohkea eivätkä sinua hätkähdyttäneet tietyömaat tai isot työkoneet. Minusta isot aurat ja traktorit, kuormurit yms. tuntuivat aika pelottavilta ison kokonsa ja äänensä vuoksi. Lenkkireitillämme oli iso tietyömaa. Kuljit määrätietoisesti koneista välittämättä. Minua hirvitti, mutta päätin pysyä mukanasi rohkeana. Kouluttajan kuvailu varmasta olemuksestasi toi lisää uskoa selviämme työmaasta ja niin kävikin. Tuo kuvaa sinua hyvin. Et arkaillut haastaviakaan paikkoja. Ainoa mikä oli sinua hermostuttavaa oli paikat missä oli paljon ihmisiä. Silloinkaan et arkaillut, pikemminkin painelit eteenpäin vauhdilla päästäksesi tilanteesta mahdollisimman pian pois.

Vetäessäsi pidit kovaa röhkivää ääntä, josta sinut monet muutkin muistavat. Valitettavasti ääntä ei ole missään tallennettuna. Muistan kuitenkin miten hiljaisena aamuna ympäristössä kaikui sinun röhkiessä kuin sika. Jotkut sanoivatkin sinua opassiaksi. Usko vaan Ykki kaikella rakkaudella  Varttuessasi röhkiminen väheni eikä sitä enään moneen vuoteen kuultu, vaikka vetää jaksoit ihan loppuaikoihisi asti.

PUKUKOPPIELÄMÄÄ
Muutamana ensinmmäisenä yhteisenä vuotenamme jouduit viettämään paljon aikaasi urheiluhallien ja koulujen pukuhuoneissa. Pelasin maalipalloa ja sinun osasi oli tylsempi. Jouduit pukuhuoneessa olemaan kiinni valitettavankin pitkiä aikoja. Toki ottelupäivinä otteluiden välillä kävimme ulkoilemassa kuten myös leireillä treenien välillä. Pukuhuone-elo ei varmasti energiselle touhottajalle kovin kivaa ollut, vaikka paljon sait rapsutuksia kilpaillessasi opaskollegan Toven kanssa huomiosta. Molemmat sitä saitte niin pelikavereilta, valmentajilta, huoltajilta kuin tuomareiltakin. Noina vuosina vain kerran tapahtui se mitä kukaan ei koskaan haluaisi joutua kokemaan. Olit saanut pissavaivoihisi antibiottikuurin, joka pisti vatsasi toimimaan. Meidän treenatessa maajoukkueleirillä sinä pukuhuoneessa koetit hätääsi pidätellä. Hihnasi oli kiinni penkin jalassa. Sinä et hätääsi tehnyt siihen missä olit vaan raahasit penkin suihkuhuoneen puolelle ja teit ripulit sinne. Kun tulimme paikalle, olit tavattoman nolo poika, mutta paha olosi voitti nolouden. Oksensit pukuhuoneeseen. Valmentajamme Riikka pesi suihkulla ripulit suihkuhuoneesta ja minä siivosin pukuhuoneen puolelta oksennustasi. Minua hävetti, vaikka et varmasti hädällesi mitään voinut. Samalla minua säälitti, että et ollut päässyt tarpeillesi, vaikka olimme pois alle kaksi tuntia.

Vaikka pukuhuone-elämä ei varmasti niitä parhaimpia hetkiäsi ollutkaan, opastit minut aina reippaasti niihin. Joskus mennessämme Mikkolan koulun treeneihin, et halunnut näyttää käännöstä koulun pihaan. Kävelit ohi mielenosoituksellisesti. Sain sinut siitä kuitenkin kiinni ja kyllä se ovikin sitten löytyi.

Raunon tultuamme elämäämme pukuhuoneissa oleskelusi väheni huomattavasti. Jäit minun mennessäni leirille tai turnaukseen Raunon kanssa touhuamaan. Teit häneen vaikutuksen tottelevaisuudellasi. Menit tarpeillesi kun sinulle annettiin siihen mahdollisuus. Minulla oli hyvä mieli kun sinun ei tarvinnut aina olla turnauksissa ja leireillä pukuhuoneissa makoilemassa. Sait purkaa energiaasi hihnalenkeillä, olla ihan tavallinen koira.

Kisamatkojeni vuoksi olit jonkin verran hoidossa. Sinulla oli muutama vakiopaikka missä olit. Monta ihanaa tarinaa sain kuulla hoitopaikkojesi emänniltä ja isänniltä. Etpä kerran meinannut lähteä Hyvinkäältä kotiin. Kellit vain Artun vierellä, vaikka valjaita helistelin ja kutsuin sinua töihin. Toisaalla olit osallistunut aterian lauluhetkeen seisomalla laulajien rivissä ylväänä. Et sentäs alkanut laulamaan. Hoitopaikoissasi murskasit sydämiä monta, ainakin minulle on niin kerrottu. Iloinen persoonallisuutesi ystävällisellä virneellä saa Ykki ihmeitä aikaan.

RAKKAUS LUONTOON
Koin kanssasi monta upeaa luontoelämystä. Kesällä 2006 tepsuttelimme Parikkalassa rajan pinnassa piikkilanka-aidan viertä pitkin. Oli kuumaa, läähätit ja röhkit. Silti menimme reippaasti. Haistaessasi veden tuoksun villiinnyit täysin ja laiturilta koetit päästä väkisin veteen. Tarkoitus oli mennä veneeseen ja vastarannalla pääsit vilvoittavaan veteen. Samaisessa kuussa vietimme viikon Lapissa Kiilopään maisemissa vaeltaen. Sinä jaksoit vetää päivästä toiseen. Ehkä viimeisinä päivinä vähän ylämäissä hyydyit. Porojen jäljet tekivät sinut aivan hulluksi, herkuttelit variksen marjoilla opastaessasi. Tauot käytit todella lepäämiseen. Silloin et pyrkinyt marja- tai paska-apajille, mutta heti kun teimme lähtöä liikkeelle olit taas valmiina poukkoamaan. Olit silti niin suloinen. Yösi nukuit teltassa jalkopäässämme. Et ylimääräisiä liikahdellut, et raapinut itseäsi. Ulkoilma sopi sinulle loistavasti.

Rakastit luontoa ja metsässä liikkumista. Siltä minusta tuntui alusta alkaen. Päästessäsi luontoon olit todella elementissäsi.
(Kaunissaaressa 2011 esittelit löytämääsi laudan pätkää meren rannalla. Uit kuin nuoremmatkin opaskaverisi)Vauhtia ja intoa riitti. Jos olit vapaana, kannoit keppejä, kirmailit edellä. Koskaan et kuitenkaan mennyt liian kauas. Hyvin harvoin kadotit näköyhteyden meihin ihmisiin. Jaksoit pitkään kävellä pitkiäkin kävelylenkkejä vielä vanhuuden päivinäsikin. Lenkin jälkeen kyllä uni maistui. Lumikenkälenkeillä kuljit edellä touhukkaana, vasta pari vuotta sitten aloit upottavaa hankea välttelemään. Ilmaisit uikahtamalla, että on liian raskasta. Tunnuit aina tietäväsi rajasi mihin pystyt ja mihin et. 10-vuotiaana ollessamme Raunon vanhempien luona et malttanut pysyä sisällä hetkeäkään meidän hiihdellessä lähialueella reilun kilsan latua pitkin kierros toisensa perään. Jolkotit vierellämme keppi suussa. Tuolla viikolla laihduit ja kotiin päästyämme olit niin väsynyt ettet jaksanut syödä.
(keppi suussasi pysyit ladun vierellä uskollisesti)

Paria vuotta aiemmin koimme Kuusamossa yhdessä 35 asteen pakkasen. Kävelit todella reippaasti mökiltä talolle reilun kilsan matkan. Taisipa tassujasi paleltaa. Kun pakkanen lauhtui 20 asteeseen lähdimme pulkkamäkeen. Juoksit pulkkamme rinnalla kepin kanssa ja koetit pelastaa meitä. Haukuit pulkalle ja kiihtyvälle vauhdille. Meillä oli hauskaa.

OPASKOIRASTA ELÄKELÄISEKSI
Ikäsi karttuessa siedit aina vain huonommin ja huonommin hellesäitä ja oli tarkkaan mietittävä kesäisin jaksamistasi.
(2013 Riksussa koirapuistossa lämpimänä kesäpäivänä)Mökillä oli viilentävä lampi ja siellä lotasit välillä liikaakin. Siellä olit kuitenkin elementissäsi, joten tuntui todella kurjalta pitää sinua kiinni ihottumien vaivatessa sinua. Viileämmällä säällä liikuit reippaasti eikä ikääntymistäsi silloin juuri huomannut. Hiljalleen tuli kuitenkin aika milloin sinun eläkkeelle siirtymistäsi aloimme suunnittelemaan. Päädyimme, että et enään opastaisi kesällä 2013, vuonna milloin joulukuussa täytit 12 vuotta. Itse elin valtavissa tunnemyllerryksissä tuona keväänä ja sinä vaistosit sen. Välillä tulit luokseni ja painauduit lähemmäksi, niin liki kuin ikinä pääsit. Siinä oli jotain uudenlaista tunnetta. Välillä minusta tuntui, että sydämeni murtuu. Lopulta tuli päivä milloin Oton ensivisiitti tapahtui. Tutustuitte toisiinne ja lähdin Oton ja Jannen kanssa kokeilulenkille. Tuntui hirveältä jättää sinut Raunon kanssa ja pukea toinen poika valjaisiin. Toisella kerralla osoitit mieltäsi. Raunon oli otettava sinut luokseen kylppäriin, jossa ajoi partaansa. Sinä ulvoit ja hakkasit yläkerran porttia tassuillasi. Palatessani et ottanut minuun mitään kontaktia. Vasta illalla hait sydäntä särkevästi läheisyyttä minulta. Voi, en minä sinua jätä rakas ystävä. Olimme päätöksemme tehneet, jäisit luoksemme eläkepäiviäsi viettelemään.

Toukokuussa tuli se päivä milloin kävelin kanssasi viimeisen kerran valjaat ylläsi. Linnut lauloivat, minulla tunteet pinnassa. Eteisessä riisuin hitaasti työvermeesi ja halasin sinua lujasti. Ymmärsit hetkessä olevan jotain. Olit siinä niin rauhallisesti ja annoit minun tunteilla rauhassa. Ehkä et kuitenkaan ymmärtänyt ettet koskaan enään pukisi työvermeitä yllesi. Kovasti niihin koetit aluksi sukeltaa minun lähtiessäni Oton kanssa liikkeelle. Otit kuitenkin hienosti uuden tulokkaan vastaan. Olitte kaveruksia lähes kolmen vuoden ajan. Pidit itse huolta, että Otto ei rohmuaisi ahneena tyyppinä ruokaasi. Osasit ilmaista, jos leikki äityi liian riehakkaaksi. Oton rakastamasta painimisesta et niin välittänyt, mutta voi niitä kepin vetoja murraten mökin pihassa.(Syyskuu 2013, ensinmmäinen syksy milloin et enään työvermeitä yllesi pukenut)

Sinä murrasit niin onnellisena aina leikkiessäsi. Toit köysilelun ihmisten käteen kertoen, että nyt voitaisiin vetää. Teit sitä ihan viimeisiin viikkoihisi asti. Vaikka aloit hiipumaan ja valtava rasvapatti haittaamaan liikkumistasi mielesi pysyi nuorena ja energisenä. Leikkihetket eivät tietenkään kerrallaan kovin kauaa kestäneet, mutta halusit leikkiä sitten pienemmissä erissä.
(Jouluna 2011 sait oman pikkuveljeksi ristityn pehmolappiksen, josta riitti iloa sinulle pitkäksi aikaa, vaikka nujuutit sitä paljon.)

Olen onnellinen, että sait olla luonamme myös eläkeaikasi. Luopuminen työminuudestasi otti koville, mutta selviydyimme siitä molemmat. Minusta tuntuu, että olen luopunut sinusta kahdesti. Ensin koirakkoudestamme ja nyt huhtikuussa kokonaan. Pelkäsin päivää milloin olisi luopumisen aika ja miten siitä selviäisin. Olin kuitenkin tehnyt itselleni selväksi, että en halua sinun kärsivän. Ja kun se aika tuli, sydän täynnä surua mutta vielä täydenpänä rakkautta olin vierelläsi kun nukuit rauhallisesti pois.
Nyt muutostasi tähtien kotiin on tasan kahdeksan kuukautta. Suru on vaihtunut kauniisiin ja onnellisiin muistoihin sinusta. Joskus iskee kaipaus kova, mutta niin sen kuuluukin olla. Tassun jälki sydämessä elämä on jatkunut ja niin varmasti myös sinä olisit tahtonut. Liian pitkäksi aikaa ei voi jäädä suruun ja kaipaukseen, mutta muistoja kukaan ei ota minulta pois.

Julkaistu

Paralympiahuumaa

20 vuotta sitten Atlantan paralympialaisten jälkeen noin kuukauden päästä näytettiin tunnin televisiossa koostelähetys kisoista. Sydneyn kisojen aikaan puolen tunnin koosteita taisi tulla peräti kaksi kisojen aikaan ja kolmas taas yli kuukauden kisojen päättymisen jälkeen.

Nyt kisoja voi seurata päivittäin useamman tunnin ajan televisiosta ja Yleareenalta ja vieläpä suorana. Pitkä matka on kuljettu ja suunta on ollut oikea. On ollut käsittämättömän upeaa kun on voinut seurata kisoja realiajassa. Vihdoinkin vammaisurheilu on saanut sitä arvostusta mitä pitääkin ja minkä se ansaitsee. Kyse ei ole mistään höntsäilystä vaan kilpailu on kovaa. Urheilijoiden on treenattava määrätietoisesti päästäkseen tavoitteeseensa. Vamma tuo omat lisähaasteensa niin harjoitteluun kuin jossain määrin arkeen ylipäätään. Ponsoreita on vähemmän kuin ns. terveillä urheilijoilla ja monen onkin tehtävä myös töitä vaikka kilpailisikin korkeimmalla huipulla. Ponsoreiden kiinnostuksen herättämiseen tarvitaan näkyvyyttä, jota vammaisurheilu ei ole aina saanut. Nyt kuitenkin suunta on oikea. Arvostus on noussut. Tulevaisuudessa varmasti muutos antaa aina vain paremmat mahdollisuudet myös vammaisurheilijalle.

Vammaisurheilussa on paljon luokkia eikä luokittelua ole välttämättä helppoa ymmärtää. Onkin hienoa, että Paralympia-sivustolta löytyy aiheesta infoa. Hienoa on myös, että Yle:n asijantuntijakommentaattori Tuomas Törrönen avaa asiaa selostuksissaan ja kommenteissaan. Ihmetystä monesti herättää luokkien paljous, mutta myös vammatasoja on useita. Ei ole oikein, että esim. henkilöt joilla on selkäydin vamma korkeudella mikä vie jalkojen toiminnan ja henkilöt joilla vamma on korkeammalla vaikuttaen keskikropan toimintaan kilpailisivat samassa luokassa. Kilpailu ei olisi tasavertaista. Tai jos näkövammaisissa täysin sokea juoksisi heikkonäköisen kanssa samassa sarjassa. Heikkonäköisellä on paremmat harjoittelumahdollisuudet tehdä ainakin osa harjoituksista itsenäisesti ilman opasta. Sokealla opas on oltava paikalla, jotta harjoittelu sujuu turvallisesti eikä sokean urheilijan tarvitse olla varuillaan. On siis täysin perusteltua luokkien paljous. Joskushan niitä yhdistelläänkin, tällöin on jonkinlainen hyvitysjärjestelmä, josta en tiedä sen enempää.

Minulle tärkein ja rakkain laji on ehdottomasti maalipallo. Miesten otteluita olenkin seurannut tiiviisti ja nytkin odottelen tämän illan USA-matsin alkua. Torstai-iltana pötköttelin äidin luona peiton alla Suomen avausottelua seuraten SUORANA. Se tuntui upealta, vähän myös uskomattomalta. Valitettavasti miesten kisat eivät ole suomalaisittain sujuneet toivotulla tavalla, mutta eiköhän tänään kelkka käänny suuntaan oikeaan.

Myös maalipalloilijat luokitellaan, vaikka sillä ei ole samanlaista merkitystä esim. yleisurheilulajeihin verrattuna. Säännöissä ei ole tyyliin kentällä oltava aina yksi täysin sokea tms. Pelatessa ei ole väliä onko luokitus sokea, vaikeasti heikkonäköinen tai heikkonäköinen. Otteluissa pelaajien silmät ovat aina peitetty, jotta ei pysty hyödyntämään jäljellä olevaa näköään. Sokea saattaa jopa olla etulyöntiasemassa siinä ettei kentän hahmottaminen muutu lasien tullessa silmille. Vaikutusta on enemmän mielestäni harjoittelussa. Sokkonakin pystyy paljon tekemään asioita yksinkin, mutta esim. mallioppiminen on pois laskuista. Toki ei mallioppimen välttämättä käy heikkonäköiseltäkään helposti, mutta sokeaan verrattuna helpommin.

Oman maalipallourani lopetin yli viisi vuotta sitten. Tuolloin kuvittelin tosin jääväni tauolle kuulohuolien ajaksi. Paluuta kentille ei kuitenkaan enään tapahtunut. Siihen on varmasti monta syytä, mutta vieläkin vuosien jälkeen mieleen nousee paljon muistoja oman uran varrelta. Ja nyt kun kisat ovat iholla, tulevat minun kotiin en jää kylmäksi. Muistoja nousee pintaan, niitä fiiliksiä voittojen hetkillä ja maistellessa tappioiden karvasta kalkkia.

Tunteiden moninaisuudesta huolimatta olen todella iloinen vammaisurheilun saamasta huomiosta. Toivon mahdollisimman monen katsovan edes tovin huippusuorituksia vammaisurheilukentiltä. Se saattaa olla todella silmiä avaavaa. Ja uskokaa vain miten tärkeää tämä huomio on meille, jotka olemme erilaisia valtaporukkaan verrattuna. Toivottavasti nämä kisat taas murtavat edes hiukan ennakkoluuloja ja parantaa asennevammaisten eloa.

Lopuksi heitänkin kysymyksen: millaisia ajatuksia vammaisurheilu teissä herättää ja miksi?

Julkaistu

Ykki, iloinen energiapakkaus – 12 muistelukirjoitusta rakkaasta ystävästä

Tänään on päivälleen 12 vuotta siitä kun aloitimme Ykki-herran kanssa yhteisen taipaleemme. Tuntuu todella käsittämättömältä, että siitä on todella näin kauan. Tuo hurmuri ehti olla luonani paria viikkoa vaille 12 vuotta. Ei ihme, että Ykin lähtö on ottanut aika koville. Tänään ei kuitenkaan surra vaan muistellaan Ykkiä. Tähän postaukseen olen koonnut ystäviltämme, elämässämme tärkeiltä ihmisiltä heidän muistojaan tuosta meidän rakkaasta sydänten murskaajastamme.

Kurssikaverini Marjan muisto Ykistä on samanlainen kuin minulla itsellänikin 🙂
”Olimme samalla yhteistyökurssilla v. 2004 Onnelassa. Oman koirani lisäksi muistan kurssilta parhaiten Ykkin. Se loikki iloisesti ja energisesti vastaan majoituskäytävällä. Useamman kerran se moikkasi ranteesta kiinni ottaen tai tassut rintaa vasten hypäten. Vähän vaikutti siltä, että Ykki vie ja Heidi vikisee… Kurssin jälkeen tapasin Ykkiä harvoin, mutta energiapakkauksesta taisi varttua aikaa myöten kunnon opaskoira.”

Olemme Susannan kanssa tunteneet liki 20 vuotta ja onpa meitä kaksosiksikin joskus luultu 😀 Molempien elämään tuli opaskoira sen muuttaen. Susanna muistelee ja pohdiskelee:
Edesmennyt oppaani Nero oli Ykki-herran velipuoli; koirilla oli eri äiti, mutta sama isä. Ykki oli puoli vuotta minun Neroani nuorempi. Nero sai elää pitkän elämän, vaikka ei sentään aivan niin pitkän kuin velipuolensa. Nero lähti täältä kolme vuotta sitten juurikin 3.5., jolloin tuli kuluneeksi yhdeksän vuotta Heidin ja Ykin yhteistyön alkamisesta. Samalle päivälle riitti siis sekä surun että ilonkin aiheita.

Olen tavannut Ykin ensikertaa, kun se oli Heidin kanssa viettämässä kotiviikonloppua yhteistyökurssin aikana toukokuussa 2004. Ykki oli reipasotteinen kaveri, joten sen ja Nerolaiseni ensitapaaminen oli varsin railakas… Sittemmin Ykki vieraili Heidin kanssa useita kertoja minun, Neron ja silloisen avopuolisoni luona Nokialla. Yhdessä oppaidemme kanssa olemme osallistuneet moniin opaskoiratapahtumiiin, kuten vaikkapa täydennyskoulutuskurssille Lahden Lepolassa sekä erilaisille viikonloppukursseille ja kokouksiin. Muistan Ykin iloisena ja touhukkaana, välillä myös hieman riehakkaana koirana, jolla oli energiaa loputtomasti. Se tykkäsi lenkkeillä, uida ja leikkiä kepeillä. Lempinimi Ykki-Tykki sopi tälle pirtsakalle kaverille vallan mainiosti.

Ykki ja Nero olivat Heidin ja minun ensimmäiset opaskoiramme, joten ne toimivat myös oppainamme tähän opaskoiramaailmaan. Tuntuu kummalliselta ajatella, että niitä kumpaakaan ei enää ole. Ykki oli mielessäni niitä viimeisiä Neron sukupolven edustajia, jotka taitavat nyt olla lähes kaikki tähtein tuolla puolen.

Ensimmäisen opaskoiran saaminen muuttaa elämää suuresti. Sen ensimmäisen lähtö on samoin erittäin koskettava ja surullinen tapahtuma. Sen tunteen kuvaamiseen eivät sanat vain oikein tahdo riittää. Vaikka lähdönhetki on niin sanomattoman surullinen, iloiset muistot lohduttavat, aikanaan. Kaikki muistot eivät toki ole pelkästään iloisia. Joukkoon mahtuu huvittavia, harmittavia, raivostuttavia, hämmentäviä ja jos vaikka minkälaisia muistoja, joista muodostuu se elävän elämän makuinen muistojenkirja.

Tässä Hannele Vänskän runo:
”Tummuessa illan,
luona sateenkaarisillan,
kun auringon viimesäteet taipuu,
niin moni hauva uneen vaipuu.
On päivän leikit jääneet taa,
saa onnellisna nukahtaa.
Nähden unta ystävistä,
perheistä ja hetkistä yhteisistä.
Odottaen sitä aamua valkenevaa,
kun jälleen yhdessä leikkien kirmata saa.””
(Ykki työssään Porvoon viikonloppukurssilla 2012)

Pitkäaikainen ystävämme Sanna muistelee:
”Ykillä oli oma, häntää heiluttava ja kenkiä varastava roolinsa minunkin elämässäni koko sen ajan, kun Ykki oli Heidin oppaana. Tapasin Ykin heti ensimmäisellä viikolla Heidin kanssa. En ollut oikeastaan piitannut Ykkiä ennen koirista suuntaan tai toiseen, mutta Ykkipä sai minut piittaamaan.

Ensimmäisenä Ykin kanssa viettämänäni kesänä, jolloin Ykki oli 2-vuotias, hämmästelin sen energisyyttä. Kuvittelin silloin, että kaikki labbikset ovat yhtä energisiä. Muistan ne kerrat, jolloin jäin syystä tai toisesta vahtimaan Ykkiä. Yritin itsekin näkövammaisena viedä sitä tarpeilleen ilman valjaita, ja jalkani hädin tuskin ehtivät koskettaa maata. Kerran tuttu taksikuski joutui pelastamaan meidät jostakin päin korsoa, kun Ykki tajusi, että hihnan toisessa päässä on täysi tampio ja meni reissumoodiin. Alkuvaiheessa hämmästelin myös Ykin röhkimistä, jota se piti pentuaikana sairastamansa nielutulehduksen takia. Toisaalta röhrötys oli hyvä merkkiääni ja siitä tiesi, missä Heidi ja Ykki olivat menossa.

Erityisen kirkkaina mieleeni ovat jääneet ne muutamat kerrat, jolloin Ykillä oli ripuli. Kerrankin kiire oli niin valtava, että olin vähällä lukita sekä Ykin että itseni Heidin ja Raunon takapihalle talviseksi päiväksi. Onneksi muutakin on jäänyt mieleen. Leikimme Ykin kanssa paljon palloilla, köysillä ja kepeillä, ja minullakin oli varmasti sormeni pelissä siinä, että Ykin rakkaus keppejä ja palloja kohtaan roihusi niin voimakkaana.

Ajattelen, että kaiken mitä Ykki teki, se teki suurella päättäväisyydellä. Lenkit olivat vauhdikkaita, ja Ykki höyrysi päättäväisesti pisteestä A pisteeseen B. Mistään haahuilusta tai haaveilusta ei ollut pelkoa. Se myös päättäväisesti hyppi ihmisiä vasten aina siihen asti, kunnes joutui antamaan periksi iän tuomille muutoksille. Ykki oli päättäväinen herätyskellonakin. Muistan eräänkin kauniin kesäisen aamun, jolloin se herätti minut kello 05:32. Ykki antoi toki emäntänsä nukkua rauhassa, mutta vieraat piti saada hereille missä ja milloin vain.

Ykkiin päti se labbiksista sanottu asia, että se haukkui vain silloin, kun sillä oli asiaa. Ja silloin kun se haukahti, ei kuulijalle jäänyt epäselväksi, mistä oli kyse. ”Minulla on asiaa, palvelkaa minua nyt” -haukahdukset muuttuivat iän myötä vanhan herran ärhäköiksi haukahduksiksi erityisesti silloin, kun oma koirani ja Otto leikkivät, eikä Ykki voinut olla mukana. Toinen mieleeni painunut ääni on puhina, jota Ykki piti kantaessaan lelujaan, mieheltäni varastamiaan sukkia, erinäisiä lenkkareita tai vanhaa viltin kappaletta suussaan.

Ykki jaksoi kantaa lelujaan viimeiseen päiväänsä asti. Pehmolehmä oli suussa silloinkin, kun näin Ykin viimeistä kertaa kolme päivää ennen sen lopetettavaksi viemistä. Ykki oli nuori sydämeltään loppuun asti. Siitä näki, kuuli ja tunsi niin selvästi, että se olisi halunnut käyttäytyä nuoren koiran lailla vielä 14,5-vuotiaana, mutta kroppa ei enää jaksanut. Uskonkin, että se energisyys oli Ykin pitkän iän salaisuus.”
(Ykki köllöttää viimeisenä aamunaan olohuoneen matolla pehmolehmäänsä nuuskien)

Lapsuuden ystäväni Piia nostattaa hymyn huulille muistollaan:
”Ykistä muistan aina sen illan, kun olin teillä iltaa viettämässä. Ykki oli sinulla ihan ensimmäisiä kuukausia. Minusta oli tosi jännittävää, kun sinulla oli opaskoira. Käytiin muistaakseni jo aikaisemmin illalla jonkinlaisella lenkillä. Sitten myöhemmin illalla mentiin heittelemään Ykille jotain kumilelua, olisikohan ollut siili? Jompikumpi meistä heitti vahingossa sen teidän lähellä olevan parakin katolle. Ilmeisesti siellä oli jotain työmaajuttuja, kun sellainen parakki siellä oli. Muistan aina, kun Ykki oli siinä parakin vieressä ja tuijotti ilmeisesti sinne katolle, jonne se ei päässyt. Sinä sitten reippaana tyttönä kkiipesit sinne, ja sieltähän se siili löytyi. 🙂 Eihän sitä nyt sinne voinut jättää! Taidettiin kuitenkin lopettaa heittely siltä illalta siihen…”

”Se oli marraskuun loppupäiviä, kun tapasimme v2004 Onnelassa. Olin luovutuskurssilla Fionaa saamassa. Jonain iltana seikkailimme kaverini kanssa Onnelan kahvioon ilman koiria. Kahviossa oli tungosta. Löysimme kaksi vapaata paikkaa pöydästä, jossa istui jo joku. Tuo joku oli Heidi, joka kertoi saaneensa ensimmäisen oppaansa keväällä.

Pöydän alla loikoili Heidin opas Ykki, joka ei paljon tuonut itseään esille.

Saimme kuitenkin kaverini kanssa hyvän tietoiskun uudelta opaskoiran käyttäjältä.

Oliko se sitten peesaripatikka Parikkalassa v 2006, kun törmäsin taas Ykkiin. Olimme Fionan kanssa mukana patikalla ja majoituimme samassa luokkahuoneessa kuin Heidi ja Ykkikin.

Silloin jäi mieleen reipas poika Ykki tykki, joka salamana ennätti käydä toteamassa, ketä muita tässä hotellissa majoittuu. Jäi mieleeni, että Ykki ja Fiona tulivat hyvin toimeen keskenään.

Fionan elämä loppui ennen aikojaan maksasyöpään. Vielä tapasin Ykin hänen omassa kodissaan Korsossa, kun yövyin Ykin perheessä kokousmatkalla Helsingissä. Tuolloin elettiin vuotta 2011 ja olin juuri menettänyt Fionan.

Ykkikin oli jo herrasmies, joka ei enää törmäillyt vauhdikkaasti, vaan liikkui rauhallisesti.

Miellyttävä kuva jäi minulle sinusta Ykki. Olit elämäni ensimmäinen työssä oleva opaskoira, jonka tunsin jaloissani Onnelan kahvion pöydän alla. Toivottavasti olet löytänyt Fionan siellä hienojen opaskoirien taivaassa.” Näin toivoo ja muisteli pitkäaikainen Oky:n hallituskumppanini Jorma. Onpa siis Ykki osannut nuorena poikana rauhoittua kahvilassa, vaikka monet muistot liittyvätkin Ykin riehakkaampaan puoleen 🙂

Ykin pallohulluus meni välillä liiallisuuksiin ja aiheutti pahaa mieltä tahtomattaan. Maalipallosta tutuksi tullut Kaisa muistaa:
”Kyllä Ykki tykki oli vaikuttava otus. Melkein jäi minulta koira saamatta, kun Ykki Tykki säikäytti poikani ensimmäisellä kyläily kerralla kotonamme. Poika muistaa vieläkin, miten hän pelkäsi ja raivosi, kun Ykki Tykki alle aikayksikön haki leikkimökin alta hänen potkupallonsa ja tikkasi sen välittömästi luttanaksi. Meitä aikuisia se silloin vain nauratti, emmekä osanneet suhtautua asiaan kuuluvalla vakavuudella tärkeän pallon puhkaisua. Pienen pojan mielessä se oli kauhea juttu.

Kyllä Ykki oli ihan mahdoton vetäjä ja oli aika hurjaa, kun Ykki kohelsi puuskuttaen kuin veturi edellä ja Heidi pienenä takakenossa perässä kuin peräkärri. Se muistuu aina mieleen, kun Ykistä puhutaan.
Mutta vaikka nämä muistelot olivat vähän tälläisiä, ei mikään muuta sitä, että Ykki oli kultainen koiruus! Kyllä sitä tuli taputeltua pukuhuoneissa ylen määrin.”

Anita oli tiiviisti meidän elämässä yhdeksän vuoden ajan ja kirjoittaa niin kauniisti Ykki-herrasta:
”Ykki oli maailman rakastettavin koira. Ykki rakasti ihmisiä, ruokaa ja ulkoilmaa juuri niin kuin koiran pitääkin!
Parhaimmat muistot Ykistä ovat juuri metsistä, missä Ykki on täysin rinnoin nauttinut vapaudesta, ulkoilmasta ja noutamisesta. Tosin voimakas noutamisvietti aiheutti etenkin alkuaikoina päänvaivaa, sillä kerta jos toinenkin matkaan mukaan lähti jopa metrejä pitkä keppi, jota en saanut Ykiltä pois yrityksistä huolimatta. Useasti jouduin myöntämään tappioni ja kävelimme Heidin ovelle keppi seurana kunnes Heidi avasi oven ja Ykki kiltisti jätti kepin oven eteen niin kuin emme olisikaan käyneet pitkää taistelua kepin ovelle tuomisesta.
Toinen muistissa pitkään säilynyt tapaus on kerta, kun olin Ykkiä ulkoiluttamassa ensimmäisiä kertoja keskellä talvea. Metsässä oli paljon lunta ja olimme pysähtyneet Ykin haistellessa maastoa, kun takaamme tulikin paikalle toinen koira ulkoiluttajan kanssa. Ykki nykäisi yht’äkkiä hihnasta sellaisella voimalla, että lensin kaaressa selälleni lumihankeen. Onneksi laskeutuminen oli pehmeä, mutta suurinpana mieleen jäi nolostuminen, kun toinen ulkoiluttaja sai miettiä kumpi meistä vei; Ykki vai minä.
Pelottavin muisto on kesältä, kun ensimmäisen kerran tajusin, että Ykki ei olekaan enää se ikuisesti nuori energiapakkaus, johon olin tottunut. Ykki sai kesäisellä retkellä pienen kävelyn jälkeen lämpöhalvauksen, mutta kaikeksi onneksi olimme juuri tulleet lammen rantaan, joten saimme nopeasti elvytettyä Ykin kuntoon. Kyllä siinä kaikki säikähtivät, kun mietimme miten olisi saattanut käydä, jos emme olisi saaneet koiraa niin pian viilennettyä.
Tämän tapauksen jälkeen sitä ymmärsi, että Ykki ei olekaan kaikesta energisyydestään huolimatta ikuisesti olemassa. Pikkuhiljaa muitakin vanhenemisen merkkejä huomasi, mutta silti Ykki pysyi sympaattisena omana itsenään vain hieman nopeammin väsyvänä ja turkki harmaantuvana.
Nyt väistämättä nousee itku silmään kun ajattelen Ykkiä, mutta lohdutuksena on ajatus, että Ykki eli hyvän elämän täydellä vauhdilla ja nyt hänellä on aikaa levätä.
RIP maailman paras koira xxx”
(Ykki pentuaikaisissa maisemissa 2007 keppi etutassujen välissä ja takapuoli pystyssä häntä heiluen.)

”Mä muistan Ykki-tykin hurjan vauhdin, taitavan uimisen ja keppien kanniskelun. Joskus Uutelassa rannassa katsoin,että kukas musta se sieltä puiston suunnalta juoksee häntä suorana ja molskista vaan suoraan mereen. Ykkihän se oli Ja se röhkinä! Ja harmaa kuono sekä tassut. Ihana, viisas Ykki ❤️”, muisteli Saana, jolla on ollut myös opaspentu kasvamassa.
(Kuvassa Ykki ui meressä Kaunissaaressa 2011)

Peesari-Kirsin sympaattinen runo:
”Ykki,

labradorinsydämellisesti
nuoli käden, kun sen
polvelleni laskin.

Kurkistin pöydän alle,
tömps tömps tömps se
labradorinhännällisesti
vastasi.

Naamalla virne labradorinkujeellisesti
ehdottaen ”pysyköön meidän salaisuutena”,
enkä raatsinut poikaa kerjäämisestä narauttaa.

Sinä iltana
peesarina perässänne kuljin,
labradorinmutkatonta menoanne ihaillen,
ensimmäisen kerran
monista.

Ykki,
vähitellen vanhanherranharmaata
yhä enemmän labradorinmuhkean nenänsä
ympärillä ja hansikkaissa.
Mieli ja sydän ikuisesti ilkikurisen pikkupojan.

Vaella vapaana!”
(Ykki makailee kahvilassa 2010 ja seurailee paikan vilinää tarkkaavaisena)

Ystäväni Laura tuli elämäämme minun työskennellessäni Iiriksessä hierojana ja on sittemmin tavannut meidät montakertaa:
”Muistan Ykin Iiriksestä. Se odotteli Heidiä aina pukuhuoneessa ja Heidi meni hieronnan jälkeen sen luo. Ykki tuli aina ovelle häntä heiluen vastaan. Sittemmin olen tavannut Ykin monta kertaa ja mieleen on jäänyt sen leikkisyys ja riehakkuus. Kun oltiin teillä esim. Silmukkasiskojen kanssa, Ykki kantoi leluja ja tuli viereen rapsutettavaksi. Välillä lelun tilalla oli Heidin kenkä. Muistan, kun Ykki ja Otto viime kerralla, kun kerin paperinarua Heidille, vetivät narulelua kovasti äristen ja puristen. Ja viime kesänä teidän mökillä oli hauska seurata, miten Ykki meni kerta toisensa jälkeen lampeen polskuttamaan. Ihana herra harmaakuono.”
(Ykki ja Otto mökin pihan lammessa uimassa kesällä 2013)

Blogi-kaverini Liiolii tapasi meidät Ykin kanssa ensikerran reippailun merkeissä:
”Ykki oli ensimmäinen opaskoira, jonka olen kohdannut. Hepa oli tullut tutuksi jo bloginsa kautta ja päätimme tavata ”livenä” ja lähteä Haltialaan lumikenkäilemään. Ykki loikkasi Haltialan kotieläintilan pihalla taksin peräkontista ulos. Mieleen jäi koiruuden reippaus ja innokas menevyys. Ankara räntäsade ei meitä haitannut, kun lumikenkäilimme pelloilla Ykin juostessa vapaana ympärillä, välillä lähempänä meitä, välillä kauempana. Kerran koira katosi näköpiiristä pieneen metsikköön pellon laidalla ja ehdin jo hiukan säikähtää, että ”nyt se koira karkasi”. Hepan huhuiltua Ykkiä, vanhaherra kuitenkin kirmasi taas luoksemme.”
(Ykki kellii lumessa vierelläni kyseisellä lumikenkälenkillä 2013)

Harmaakuono osasi katsoa oikealla tapaa, joka sai sydämet heltymään. Äitin kanssa ”taistelin” alkuaikoina herkkupalojen antamisesta ja onneksi kompromissikin löytyi. Eipä siis yllätys, että äitini muisto liittyy tuohon sydämen sulattavaan katseeseen:
”Ykki tiesi keneltä kannatti kerjätä. Katsoi ruskeilla silmillään pää kallellaan. Ihan kuin ois sanonut: — En ole saanut mitään ruokaa.
Siinähän sydän heltyi. ”Salaa” herkkupaloja tuli annettua.
Aamuherätyksestä Ykki piti myös huolen, kuono nöykki niin kauan, että sanoin heränneeni.
Me oltiin kavereita, käytiin yhdessä tupakallakin, Ykki ei kyllä polttanut 🙂
Mä olin Ykille mummo, totteli kun sanoin: — mummo vie pissalle.
Mä ainakin uskon että ymmärsi sanan ”mummo” kun Ykkä aina uskoi mitä sanoin.”

Tätä postausta oli ihanaa koota teidän muistoistanne. Monta kertaa iso hymy levisi kasvoilleni tekstejänne lukiess
ni. Ykki on selvästi jäänyt monen mieleen iloisena ja energisenä koirana. Joskus vauhtia oli liikaakin, mutta kultaisuus antoi niin paljon anteeksi. Kiitos teille muistojanne jakaneille, teitte tästä upean muistelutekstin minulle kovin rakkaasta Harmaakuonostani!
Kiitos Marja, Susanna, Sanna, Piia, Jorma, Kaisa, Anita, Saana, Kirsi, Laura, Liiolii ja Äiti

Julkaistu

Muistoja alkutaipaleelta

Olen lueskellut viime päivinä kirjoituksiani minun ja Ykki-herran alkutaipaleelta. Joitain tekstejä olen julkaissut blogini alkutaipaleella useita vuosia sitten. Nyt kun Ykki mielessä on jatkuvasti jaan kolme tekstiä teille luettavaksi. Kirjoituksia löytyy vuodelta 2011 helmikuulta lisää, jos haluaa lueskella niitä. Tässä nyt nämä kolme tekstiä:

Muistoja, muistoja 18.11.04 11:11
Tänään tulee tasan puoli vuotta siitä kun lähdimme Ykin kanssa yhteistyökurssilta kotiin väsyneinä, mutta uusia haasteita odottaen. Kurssin aikana moneen kysymykseen oli tullut vastauksia, mutta uusia kumpusi sisältäin ja kumpuaa vieläkin.

Viime kevät oli jännää aikaa. Se odotus, jännitys… Muistan sanoneeni monesti ”tulis jo se toukokuu”. Toisaalta se pelottikin, sillä minulla ei koirista juurikaan aikasempaa kokemusta ole. Muistan myös pelänneeni, että mitä jos minusta ei olekkaan opaskoiran kanssa liikkujaksi. Entä, osaanko varmasti ruokkia ja huomioida koiran tarpeet muutoinkin. Kysymyksiä oli paljon joihin näiden kuukausien aikana on tullut vastauksia. Olen huomannut osaavani ruokkia koirani ja nautin Ykin kanssa liikkumisesta.

Tapasin Ykin ensikerran Keravalla maaliskuun lopussa. Teimme pienen pätkän kävelyn kouluttajan katsoessa miten liikkumisemme toimii. Ykki kulki reippaasti. Muistan potkasseeni kiven vierimään, jonka perään Ykki meinasi lähteä. Tuo lyhyt kävelylenkki oli jännää. Kävelyn lomassa sain kokeilla koiran tottelevaisuutta istu- ja maahan –komennoin. Olin todella vaikuttunut miten hienosti Ykki totteli. Seuraavana päivänä sainkin kuulla Ykistä tulevan opaskoirani. Ja voi sitä viimeisten viikkojen odotusta ja jännitystä.

Vihdoinkin yhteistyökurssi alkoi. Oli upea toukokuinen aamu kun matkasin Loma ja kurssikeskus Onnelaan Tuusulaan tavaroineni. Melkein heti huoneeseeni mentyä sain Ykin kaverikseni. Ykki oli kovin riehakas ja meinasi ensitöikseen tuhota kuntopalloni. Jäätyämme hetkeksi kahden ykki vouhkas joka suuntaan ja minä hivenen arkana yritin ottaa koiraan kontaktia.

Ja sitten ensinmäiselle pissilenkille… Koiralle valjaat. Minusta oli hienoa kun heti alusta lähtien sai tehdä asiat itse kouluttajan vain ohjeistaessa minua miten nuo työvermeet ylle puetaan.
Ja se veto se oli aivan omaa luokkaansa. Ykki oli varmasti stressaantunut tilanteesta. Olihan nyt valjaissa täysin vieras epävarma ihminen. Jalottelupaikalle päästiin ja sieltä takasinkin Viertolaan.

Iltapäivällä lähdimme ns. Eino Leinon lenkille. Ykki veti ja röhki mennessään. Pissi ja kakkas kulkiessaan. Hyvästä opaskoiran käyttäytymisestä ei ollut tietoakaan. Kouluttaja lohdutti, että ei tämä aina tälläistä tule olemaan. Ja kyllähän sen sanoi järkikin, että tämä kaikki oli myös Ykille uutta. Mutta, käsi ja lapa olivat tuolla reissulla kovilla. Ei siinä muu auttanut kuin venytellä.

Ensinmäinen ilta meni aikalailla huoneessa koiraan tutustuessa ja äänikirjaa kuunnellessa upeasta kevätsäästä huolimatta. Ja illalla vielä yksi jännittävä hetki, nimittäin iltajalottelu. Jalottelupaikalle pääsimme ja sieltä poiskin suuremmitta ongelmitta tosin päivystävän kouluttajan silmäinalla.

Ykki oli yön aika levoton. Makasin sitkeästi sängyssäni päättäen, että turhaan en lähde ulos. Koko ajan oli kuitenkin tunne, että pitäisköhän sittenkin, mitäs jos se tekee sisälle… No ei tehnyt. yö meni niin hyvin kuin se nyt vain voi mennä.

Ja voi sitä Ykin riemua, kun avasin oven käytävään ja käytävän toisessa päässä oli kouluttaja. Sitä suorastaan lennettiin kouluttajan luo Ykin hyppiessä suunnattomasta riemuntunteestaan innoissaan. Tuttu, turvallinen ihminen!!! Mutta, ei muuta kuin taas opashommiin tuo vieras, epävarma ihminen valjaiden toisessa päässä. Muuta vaihtoehtoa ei ollut, jos mieli jalottelemaan ja sen jälkeen ruokailemaan. Viertolan ovi löytyikin aamuisin ongelmitta. Taisi odottava ruokakuppi olla suurin motivaation lähden tuossa vaiheessa.

Siitä se sitten lähti… Maaseutuharjottelua, ykki kahville mukaan jne. Ja se onnistumisenriemu, kun jalottelulenkki sujui ilman kouluttajaa. Alkuun oltiin päästy.
Kurssin aikana kävimme aika paljon Järvenpäässä kävelemässä. Tavaratalossa kulkiessamme pelotti, että milloin törmäämme johonkin tai tapahtuu muuta katastrofaalista. Ei vaan tapahtunut, ja esteetkin oli kummasti kadonneet.
Vauhti oli melkomoinen. Tuntui kadulla liikkuessa huikealta se miten koira osaa ja pystyy tekemään asioita; etsimään suojatiet, näyttämään tien vasemmalle taioikealle.

Perjantaiaamuna hellepäivän tehdessä tuloaan lähdimme toisen koirakon ja kouluttajan kanssa kävelemään Onnelasta Järvenpäähän. Olimme miettineet kunnon lenkin olevan hyvä viikonloppua ajatellen jollonka emme koirinemme saaneet lähteä mihinkään pidemmälle hohhoilemaan. No sellanen ei kyllä edes käynyt mielessä. Kouluttaja totesi, että kävellään Järvenpäähän. Muistan pohtineeni, että siinä menee aikaa. Mutta, kävelimme reippaasti kevätaamusta nauttien. Muistan miettineeni vasenta tienlaitaa kulkiessani, että valkoisen kepin kanssa matka olisi varmasti tuntunut pitkältä, nyt hämmästelin kun kouluttaja sanoi meidän olevan Järvenpäässä. Kävelyvauhti oli kasvanut hurjasti.

Lauantaina lähdin maalipalloleirille ja ykki jäi Onnelaan. Ja kun tulin takasin voi sitä hyppimistä ja riemua… Minustakin olii aivan ihanaa taas tavata ykki, vaikka olinkin poissa vain muutaman tunnin.
Sunnuntaina tulin käymään kotona. Ykki oli mukana. Se kulki ympäri asuntoa haistelemassa. Parveke oli erityisen mieluisa paikka. Paikat haisteltuaan, se rupesi makoilemaan, mutta het liikkeelle, jos liikahdinkin.

Toisella viikolla alkoivat kurssilla luennot. Teimme entistä enemmän tottelevaisuusharjoituksia, ja niitä treenattiin myös Viertolan käytävällä ahkerasti. Loppuviikkoa kohden alkoi hiipiä jonkinlainen väsymys niin koiraan kuin emäntäänkin. Viikonloppu oli pyhitetty levolle. Olimme kotona. Kävimme ainoastaan pissilenkillä. Olimme viikolla aikaisemmin harjoitelleet täällä Korsossa lenkkiä ja pissityspaikalle menoa. Nyt olin Ykin kanssa aivan kahden ja iltahätien aika. Jännitti lähteä ulos. Menomatka sujui ongelmitta, mutta paluussa haroimme, mutta pääsimme naapurin avustamina oikealle reitille. Tuon viikonlopun aikana osa pissilenkeistä onnistuivat hyvin, osa ei. Se ensinmöinen onnistuminen tuntui hyvältä.

Sunnuntaina palasimme Onnelaan ja voi sitä Ykin riemua. Siitä pienestä huoneesta oli tullut koiralle koti. Ilta tuntui aika kamalalta, sillä Ykki eksytti pariin otteeseen ja hyppi kaiken liikkuvan päälle. Olin onnellinen kun iltapalalla ja iltahädillä oli käyty. Ja maanantaiaamuna kouluttaja toteaa, ”nyt lähdetään kaupungille”. Mietin ääneen, että eihän tuollaista hyppivää vouhkaa sinne voi viedä. Noh, kaupungille lähdettiin ensin tottelevaisuutta treenattuamme. Huoneesta lähtö otettiin uudestaan niin monta kertaa, että Ykki teki sen rauhallisesti vouhottamatta. Kouluttajan kärsivällisyys ja usko asiaan oli itseänikin rauhoittavaa ja usko onnistumisiin alkoi palata. Ja kaupunkiopastus sujuikin suht mukavasti. opaskoirailmettäkin alkoi löytyä.

Iltapäivällä Ykki pääsi vapaaksi, mutta pyöri lähettyvillämme. Kuvittelin koiran singahtavan ties minne, mutta ykki tuli todella nätisti luo sitä kutsuttaessa.
Tiistaina viimeiset harjoitukset, papereiden läpikäynti, luento ja kotiin…

Ensinmäinen päivä alkoi eläinlääkärillä. Menimme opaskoirakoululle lääkäriin. Ykki sai rokotteen ja korvatulehdukseen tipat. Uskokaa tai älkää, mutta tuo eläinlääkärikin jännitti. En koskaan aikaisemmin ole käynyt siellä. Ja taas uusi jännityksen aihe, miten saan ykin korviin tiputeltua korvatipat… Illalla olikin aikamoinen taistelu asiasta. Koira vaistosi epävarmuuteni. Kerta kerran jälkeen kuitenkin homma sujui paremmin ja paremmin. Ja nyt annan kortisonilääkitystä koiralle päivittäin. Aluksi taas mietin miten pilleri menee koiran mahaanasti, mutta vaikeuksia ei tunnu olevan.

Alussa kuuntelin kovin tarkasti mitä Ykki milloinkin tekee Enään ei tarvitse, ellei kuulu jotain todella omituista. Huomaan miten paljon asiat jo puolen vuoden aikana muuttuu. Aluksi ykki nousi heti, jos minä liikuin. Nyt ei enään tarvitse niin tehdä. Ja hiljalleen liikkumatila ulkosalla on kasvanut ja kokemuksia Ykin kanssa tullut. Kun kesällä ajatteli, että nythän Ykki menee hienosti, niin nyt se osaa mennä jo paljon hienomminkin. Se on jännää miten sen tuntee, kun hyvähetki on meneillään, sen vaistoaa miten koirakin tuntee samoin. Toki edelleenkin niitähuonoja hetkiä on ja tulee olemaan. Joskus se turhauttaa, kun ensin on mennyt pitkä pätkä hyvin ja sitten tulee romahdus. Niin se vain on. Tämä on kuitenkin ollut todella hienoa aikaa ja tiedän tehneeni oikean ratkaisun jahakea opaskoiraa. Eksyttykin ollaan, mutta sellaiset monen tunnin eksymiset ovat vielä edessä päin. Tulevatko ne ensinmäisenä yhteisenä talvenamme vai milloin…

Erikoinen viikko02.12.04 0:04
Outo viikko on takana. Voin ottaa lokoisan asennon makkarin lattialle ja kertoa tarinani. Turkki on vielä pesun jäljiltä kostea.
Kaikki alkoi viime keskiviikkona tultuamme töistä. Kasseja pakattiin. Aloin aavistamaan, että nyt lähdetään jonnekin. Minullekin pakattiin oma kassi ja kerrottiin hoidossa olevan mukavaa. Niin kai… Mutta, miksi en voisi lähteä emäntäni mukaan, kun yleensä aina olen sen mukana.

Torstaiaamuna kuudelta ylös ja työmaalle aikaseen. Emännälläni tuntui olevan työtelijäs päivä. Kävimme kuitenkin jalottelemassa. Minulla olikin jo kova hätä. Ne perhanan pillerit joita minulle aamuin illoin annetaan janottaa ja pissittää. Kait niistä jotain hyötyäkin on kun kutittaa vähemmän. Tympii kuitenkin kun etenkin aamusin on kaamea hätä.

Ja sitten iltapäivällä se hetki koitti. Emäntäni vaihtoi työvaatteet siviliasuun, puki takin. Ei ota valjaita eikä talutinta käteensä. Selvästikin aikoo jättää minut tänne. Olen siis aavistellut oikein. Ja ottaa vielä tuon vaalean kepukan esille. Höh. Empä taida heiluttaa häntää. Istun tähän vessan oven eteen ja riiputan mielenosoituksellisesti päätäni. Tuntuu sillä jotain vaikutusta olevan. Silitellään, rapsutetaan, toivotetaan hyvää viikonloppua. Riiputampa vähän lisää päätäni ja nojaan oveen. Turha on yrittää mukaan, ei se kuitenkaan ota. Jaa, että kiltistikin pitäis olla. Noh, katellaan. Ja sitten rapsuttelut loppuu ja emäntäni lähtee. Jään pukuhuoneeseen yksin, enkä oikeastan ymmärrä milloin emäntäni tulee takaisin. Kyllähän se sen kertoi. En vaan noita aikamääreitä oikein kässää… Ehkäpä voin ottaa lokosamman asennon ja käydä pitkäkseni. Tuliskohan se toinen koira myöhemmin iltapäivällä, niin vois reuhata sen kanssa.

Jaa, tuo nainen minua hoitaa. Ei minulla taida hätää olla. Olenhan sen tavannut monta kertaa pukkarissa. Lähden naisen mukaan, joka ottaa minun tavarani mukaan. illalla pääsen juoksemaan vapaana metsässä ja se onkin tosi ihanaa. Muuten ilta menee hivenen vahtiessa ja levottomuuden merkeissä. Täällä mä nyt sitten olen. Hiljalleen tutustun hoitoemäntääni paremmin ja paremmin. Viikonloppu onkin oikein rattoisa. Pääsen juoksemaan metsässä ja lenkkeilemään kunnolla. Joitakin vieraitakin käväs ja heille sai häntää huiskuttaa.

Maanantaiaamuna hoitajani tuo minut takasin työpaikan pukkariin. Hm.. Tulisikohan emäntäni hakemaan minua? Oih, miten väsyttää eilinen monen tunnin lenkki… Oikaisempa lepäämään.
Hetkinen. Nyt kuuluu tuttuja askeleita. tässähän on noustava ja ravistettava itteensä. Pukuhuoneen ovi aukeaa ja emäntäni tulee. Vähän pitää hypähdellä, vaikka aina se mua siitä kieltääkin. Onpas emäntäni väsyneen ja flunssaisen oloinen. Lähdemme kotiin. Käperryn taksin jalkatilaan,josta kurkistelen. Emäntäni on melkein unessa. Niin, sehän taisi höpöttää jostain maratonturnauksesta, jossa pelataan yötäpäivää. Hullun hommaa sanon minä. Joka tapauksessa kotiin on kiva tulla. Emäntäni painuu tosin melkein heti nukkumaan, vaikka onkin päivä vasta puolessaan. Välillä se nousee niistämään ja käyttää mua ulkona. Onkin inhottavan pöpperöinen keliRuuankin saan. Tämä oikeastaan sopii, rauhallista ja minäkin saan olla möllötellä.

Tiistaiaamuna lähdemme normaalisti töihin. Emäntäni on edelleenkin väsynyt ja flunssa on pahentunut. Sillä on kuitenkin jokin koulutus jonne pitää mennä. Ryytymys kuitenkin iskee ja lähdetään puol yhdeltä kotiin, outoa. Se on todella outoa. yleensä kotiudumme aikasintaan kuuden pintaan. Ja taas se menee nukkumaan. Voi hitto. Tää alkaa käymään jo tylsäksi. Pissillä sentään kävästiin. Ei kait tässä muu auta kuin levätä itsekin.
Hm… Emännän tuttava tulee käymään. Käydään sen kanssa lenkillä emännän nukkuessa. Se taitaa tosissaan olla kipee. Välillä se pahottelee mulle tilannetta, mutta minkäs sille teet.

Tänään ei lähdetty olleskaan töihin vaan nukuttiin pitkään. Aamulla sain ruuan ja käytiin hädillä, mutta sitten nukkumatti taas tuli kylään. Jossain vaiheessa oli kuitenkin pakko herätä, sillä mulla oli lääkäriaika.Mentiin sinne koululle, jossa olen asunut sellasessa kopperossa, ja jossa oli paljon muitakin koirakamuja. Piha on kamalan liukas ja emäntä kieltää vetämästä. On vaan niin paljon kiintoisia hajuja, että ei malta. Joudun kuitenkin etsimään oven. Noh, oven takaa löytyy matto, joka muillakin käyntikerroilla on kiehtonut minua. Ja nyt sieltä tulee vielä joku mies 12 viikkoisen pennun kanssa. Mies toivoo koirasta tulevan minun kollega. Hm… Niin, meistä on kait aika-ajoin vähän pulaa…
Mennään Merjan luo. Taaskohan se pistää mua. Menempä tuolin alle, josta minut houkutellaan esille. Ihoni kuulemma hilseilee. Ja nyt sitä keskustellaan miten kutinaa parhaiten saadaan aisoihin. Kortisoni jatkuu edelleenkin, joten pissireissuja piisaa. Tosin nyt yritetään antaa tabletti useammissa osissa pitkin päivää. Toivottavasti se on hyvä systeemi… Hm… kotiruokaan siirtyminen… Millaisiakohan herkkuja sitä jatkossa saan. Vaikka, kyllä se lammasriisikin upposi. Taitaa olla meikäläisten ominaisuuksia, että ei hirveesti ennätä safkaa maistelemaan, kun se on jo kiskastu kitusiin… Mutta, kotiruoka… Riisiä, perunoita, lammasta… Hm… Jahas, nyt kaapista kaivetaan vielä jotain pesuainepulloja. Minut pitää kuulemma pestä allergiashamppoolla kerran-kaksi viikossa ja laittaa kuivauksen jälkeen hoitoainetta. Höh, oma hajunihan siinä kärsii… Lähdetään jo täältä pois. Emäntäni ottaa valjaista ja minä singahdan kohti eteistä. En jaksa käyttäytyä, en edes yritä. Tänään pissilenkilläkään en oikein jaksanut. Oli hirvee loska ja käännyin väärästä kohtaa. Pyörittiin lähellä kotia ja emäntäni oli hiukan tuskastunut. No ei kait se sinänsä ihme, kun on niin tukkonen ja kuumeinen… Kaitpa tämä loppupäivä pitää käyttäytyä…

Tänään ollaankin emännän kanssa vähän leikitty ja ruuaksi sain riisiä ja jauhelihaa. Eli, kotiruokinta alkaa heti.
Iltalenkin jälkeen emäntäni vie minut suihkuun. Kylmän kuraveden jälkeen lämmin suihku tuntuukin hyvältä. Nyt se kastelee minut kokonaan. Ottaa purkista jotain mönjää ja hieroo turkkiini… Vähän tekisi mieleni häipätä, mutta maltan kuitenkin olla aloillani. Emäntäni höpöttää, että toivottavasti kutina helpottuu. No samaa toivon minäkin, mutta auttaakohan tämä? Ja taas vettä, huuhdellaan mönjä pois. Haju kuitenkin jää, ja on inhaa olla ihan märkä. Emäntäni kietoo minut kuitenkin enemmät ravisteltuani pyyhkeeseen ja puhelee mukavia. Kuivattavana on oikeastaan aika hyvä olla, joten heilutetaanpa vähän häntää kiitokseksi. Huolellisen kuivauksen jälkeen pääsen vapaaksi ja oman kuivausrituaalini suoritan eteisen mattoon, vaikka emäntäni ei siitä ihan hirveästi pidäkkään. Emäntäni tultua suihkusta se pyytää minut istumaan ja ruiskuttaa hoitavaa ainetta turkkiini ja hieroo sen ihoon asti. Emännällä on selkeet hierojan otteet, joten tässähän on hyvä olla. Toisaalta vähän tekisi mieli mennä keittiöön iltaporkkanaa odottelemaan. Emäntä ei kuitenkaan päästä ja jatkaa hieromistaan. Hieronnan jälkeen saan taas iltalääkkeen ja porkkanan, jonka jälkeen hetki leikitään. Nyt onkin aika hyvä fiilis. Toivottavasti emäntä vaan piristyis, niin päästäs kunnon lenkille. Saa nähdä miten huomisen työpäivän käy.

rakennustyömaa14.09.05 20:13
Hau, hau! Näin sateisena iltana on mukava istahtaa tietokoneen ääreen kirjoittelemaan. Ykki huokailee omalla paikallaan ja on ihanan rauhallista.
Eilen illalla kuitenkin seikkailimme rakennustyömailla turhautumiseen asti. Lähdin maalipalloharjoituksiin iloisena siitä, että treenipaikka on kävelymatkan päässä, ja reitillä jonka osaan jo etukäteen. Rakennus- ja tietyöt ovat kuitenkin hankaloittaneet kulkua jo pitkään, mutta ei koskaan siinä määrin kuin nyt. Reitillämme meidän pitäisi löytää oikealle menevä tie. Pyysin Ykkiä etsimään sen. Pyörimme alueella eikä tietä vain löytynyt. Oli muovisia tolppia, muovista verkkoaitaa, sahanpuruläjiä jne. Ja tien pirua ei missään. Ykki kääntyi kotitielle kolmasti. Oli sitä mieltä, että tuolla ei kyllä liikuta. En vaan antanut periksi, koska halusin treeneihin ja halusin löytää sinne itse. Ja neljättä kertaa pyöriessämme ja hiivatin tietä etsiessämme Ykin käytöksessä tapahtui selvä muutos. Poika selkeesti stressasi tilanteessa. Yritti moikata kaikkia koiria mitä vähänkin liikku, hyppiä ihmisten päälle jne. Yritin saada kahdelta mieheltä apua, jotka jonkun hökötyksen luona höpöttivät, mutta he eivät olleet minun menemisistä pätkän vertaa kiinnostuneet. Lopulta ystävällinen koiranulkoiluttaja auttoi meidät oikealle reitille. Nainen ei kuitenkaan oikein osannut selittää millainen mullistus oli tapahtunut. Ykki oli aivan riehana eikä etenimisestämme meinannut tulla mitään. Nainen kuljetti meidät jonkin ison kivikorokkeen kautta ja lopulta oikea pyörätiekin löytyi. Ykki vain röhki mennessään ja veti kuin henkensä edessä. Lopulta oikea koulu löytyi ja pääsin pelaamisen riemuihin.

Tänään pyysin tuttavaani kattomaan missä kunnossa reitti oikein on. Siellä oli jokin kauhean iso kuoppa ja se tienpätkä oli poissa minkä Ykin olisi pitänyt etsiä. Olisin päässyt oikealle reitille, jos olisin mennyt talonvieritse, jossa oli muoviaitaverkko. Väli oli ahdas ja kävimme Ykin kanssa sieläkin, mutta se tuntui liian ahtaalta ja mahdottomalta kulkea. Ilmeisesti siitä olisi kuitenkin oikealle reitille päässyt. Tuttavani kommentti olikin, että ”ei ihme, että Ykki ei suostunut menemään siitä kaaoksesta läpi”. Ja minähän sitten vielä lyömään lisää jarruja paikassa mistä sitten ilmeisestikin olisimme päässeet.

Oli jotenkin turhauttavaa eksyä, tai ei edes eksyä, mutta kuitenkin… noin tutulla reitillä, mutta ehkä olisi pitänyt uskoa koiraa eikä vain jääräpäisesti palauttaa sitä ja itseäni montun luo. Yritin käskyttää kiertämäänkin, mutta sekään ei oikein tuntunut tulevan kysymykseen. Mutta, ei luonto antanut periksi palata kotiinkaan… Ja siinä kait virheen olisinkin tehnyt, jos olisin luovuttanut. Tietenkään tyhmänrohkeakaan ei saa olla. Noh, eilisiltana olin montusta ja tien katoamisesta onnellisen tietämätön. Lopulta treeneihin kuitenkin pääsin ja hyvä niin.

Julkaistu

Yhdeksän vuotta

Ei auta, vääjäämättä lähestyy päivä milloin avustajani jää mammalomalle. Olen toki tiennyt jo pitkään asiasta, mutta tänään asia todella konkretisoitui sopiessamme avustajan viimeisestä työpäivästä ennen tuota hänen äitiyslomaa ja mahdollista hoitovapaata. Kuuden viikon päästä 14.11. hän on sen viimeisen päivänsä töissä, ja sehän tarkoittaa, minun on aloitettava sijaisen metsästys.

Minulla on ollut avustaja miltein 11 vuotta. Asuessani Espoossa en henk.koht. avustajaa hakenut. Muutettuani tänne Vantaalle 2003 hiljalleen pään sisällä virisi ajatus avustajasta. Siihen asti olin ajatellut, että en ole tarpeeksi vammainen avustjaa käyttämään, ja että olen niin itsenäinen etten tarvitse avustajaa, että on tosi noloo jos mulla on avustaja.

Onneksi kasvoin ja tulin järkiini, sillä avustajasta on ollut suuri apu monessa asiassa. Nyt ei tarvitse miettiä kenen kanssa täyttäisi lomakkeita, kuka lähtisi vaateostoksille, saanko apua ruokakaupassa, kuka lukisi postit jne. Tuon huomasin hyvin pian aloitettuani hommat ekan avustajani kanssa. Samaisena talvena löysin spinningin ja avustajani ansiosta treenaus onnistui julkisella kuntosalilla. Pääsin vaateshoppailuille ajan kanssa, laskujen maksamiset yms. hoitui kätevästi. Työsuhde kesti puolisen vuotta, jonka jälkeen oli edessä uuden avustajan etsintä ensinmmäisen lähtiessä opiskelemaan. Edessä oli taasen monta puhelua ja haastattelua ja valitsinkin mielestäni sopivan. Hänen aloitettuaan emme kuitenkaan oikein löytäneet yhteistä säveltä eikä aikataulummekaan osunut yksiin, joten kolmen viikon päästä etsintä taas jatkui. Taas hakemuksien vastaanottoa ja puheluita. Sain soittoja hyvin erilaisilta ihmisiltä ikähaarukka 16-70, masentuneesta yksinäiseen, eläkkeellä olevasta liikunnan opettajasta Savossa asuvaan jne. Jossain vaiheessa otin taas haastateltavaksi muutaman ja löysinkin naisen, jonka kanssa työsuhde kesti vuoden päivät. Hän siirtyi syksyllä 2005 toisiin töihin ja minulla rumba alkoi taas alusta.

Muistan, että kutsuin neljä haastatteluun ja haastatelluista kaksi nousi ylitse muiden joidenka välillä pähkäilin pitkään. Minuun teki kuitenkin suuren vaikutuksen Aa:n oma-aloitteisuus ”sä varmaan haluat tietää minkä näkönen olen ja miten pukeutunut”. ja niin hän kertoi vaatetuksestaan ja ulkonäöstään. Muistan haastatelleeni Aa:ta illalla seitsemän jälkeen tultuani kymmenen kilsan lenkiltä. Mietittyäni päätin ottaa hänet ja lokakuussa 2005 Aa aloitti työt minulla. Ja siitä on nyt tuo yhdeksän vuotta. Siihen on mahtunut paljon, ollaan koettu kaikenlaista yhdessä. Nyt elämä kuljettaa meitä eri suuntiin ja on tullut aika milloin tiedän hänen jäävän työstään pois. Olen oppinut luottamaan hänen makuunsa minulle vaatteita ostaessamme, luotan hänen värisilmäänsä, arvostan hänen taitoaan sisustusasioissa, kotimme on meidän näköinen. Hän on äärimmäisen tarkka paperitöissä, laskuissa, lomakkeiden täytössä jne. Koska ajattelemme ruuasta samaan tapaan (lisäaineettomuus ja luomu) ruokakaupassa käynti on ollut mukavaa. Olemme vuosien varrella tehneet muutaman matkan ja käyneet erilaisissa tapahtumissa.

Meillä on ollut pitkään aikaa ja tottakai syvä luottamus on tullut pikkuhiljaa. Nyt tuntuukin suorastaan pelottavalta ajatus ajasta milloin hän ei ole työssään. Kun lähden ostoksille kehen voin luottaa, kun haluan täytettävän lomakkeita, hoitaa firman asioita, voinko luottaa? Avustajallahan toki on vaitiolovelvollisuus, mutta silti… Ja nyt minun on aloitettava sijaisen metsästys-puhelinrumba, haastattelut. Huoh! Osaanko valita oikein?

Aikaisemmilla kerroilla minulla on ollut ilmoitus Mollin sivuilla. Tänään kirjoitin ilmoituksen Facebookiin ja kaverini ovatkin ilmoitusta mukavasti jakaneet. KIITOS! Sainkin jo ensinmmäisen yhteydenoton ja niin toivoisin sopivan henkilön löytyvän ilman Mollin sivuja. En millään haluaisi koko laajuudessaan hakurumbaa käydä läpi, mutta ehkä se on pakko. KATSOTAAN!

Tottakai olen tiennyt ettei Aa minua avusta mailman tappiin, ja olen tiennyt myös, että uuden avustajan etsiminen tuntuisi pelottavalta. Olen onnellinen heille tulevasta perheenlisäyksestä ja sydämestäni toivon heille kaikille kaikkea hyvää. Ja tottakai toivon ettei Aa katoa kokonaan elämästämme palasi hän lomiensa jälkeen takaisin tai ei minulle töihin. Meillä on kuitenkin niin pitkä yhteinen jakso elämässämme ettei se saa kadota vain siihen ettei saa aikaiseksi pitää yhteyttä. Hän on ollut minulle ja meille tärkeä vuosien ajan ja tulee varmasti olemaan sitä jatkossakin. Voipi olla ettei ilman kyyneleitä selviä hänen viimeisestä työpäivästään, siltikin onnea ja rakkautta vauvan kanssa toivon isolla sydämellä.

Julkaistu

Lohjan retki 22.-23.8.2014 – osa 1: Tytyrin kalkkikaivosmuseo

Facebookin chatissa Kirsin kanssa pohdimme mihin tekisimme pienen syysretken. Ehdotin tutustumista suomalaiseen viinitilaan, joka olisi täältä Pk-seudulta katottuna kohtuullisen matkan päässä. Niinpä kehkeytyi retkisuunnitelma käydä museokierroksella Tytyrin kalkkikaivosmuseossa, majottua Lohjansaaressa sijaitsevassa Martinpihassa ja vierailla Alitalon omenaviinitilalla. Retkiajankohdaksi sovimme elokuun toiseksi viimeisen viikonlopun. Matkaan lähdimme perjantaina Kirsin luota puolilta päivin. Oton huikea seikkailu alkoi jo Kirsin pihalta; kissa olisi kovasti kiinnostanut, mutta kisu ei ollut ilahtunut Oton tuttavaksi rupeamisesta, joten koiraherran oli tyydyttävä uikuttelemaan perään.

Sää oli koko retkemme vaihtelevaa; vuoroin paistoi ja vuoroin satoi. Vettä ripsi reippaanlaisesti lähtiessämme ajelemaan kohden Lohjaa. Tytyrin kaivoksella paistoikin taas jo aurinko. Perille saavuimme hyvissä ajoin ennen kahta jolloin opastettu kierros alkoi. Olimme kierroksella ainoat asiakkaat. Ennen maan uumeniin siirtymistä laitoimme valkoiset kypärät päähämme ja kirjoitimme nimemme vieraskirjaan.

Sivuttaisleikkauspiirros Tytyrin kaivoksesta. Kaivostornin ja -tuvan kohdalta lähtevät viistot (45 asteen kulmassa) käytävät vievät 110 metrin syvyydessä olevaan museoon. Alaspäin menimme kaivosyhtiön kuhmuisella pikkubussilla vihreää käytävää pitkin, ylös olisi voinut kävellä punaista käytävää lankkuportaita pitkin.

Pikkubussiin siirtyessämme Otto ei millään olisi halunnut tulla etupenkkien ja takapenkin välissä olevaan tilaan. Herra meinasi kai siellä olevan liian ahdasta ja pyrki mennä takapenkin taakse. Tajuttuaan ettei sinne voi mennä tyyppi hyppäsi penkille. Arvatkaa vaan saiko koira lähtöpassit välittömästi ja oli alistuttava penkkien väliin lattiatasoon. Tie, jota pitkin ajoimme oli möykkyinen, kuhmurainen. Laskeutuessamme korvissa ei tuntunut paineen vaihtelu, mutta palatessamme maan pinnalle korvat meni hetkeksi lukkoon.

Ennen kaivokseen pääsi ajamalla vastapainovaunulla edellisen kuvan viistoa punaista käytävää pitkin mutta nyt se on liian vaarallisena kielletty.

Kaivoksessa lämpötila on ympäri vuoden +8 vähän riippuen kosteuden määrästä ja tilan avaruudesta. Museossa olevat valokuvat vaihdetaan muutamien vuosien välein. Kerran vuodessa kaivosmiehet tekevät museoalueella turvallisuustarkistuksen. Varsinainen kaivos toimii tällä hetkellä 350 metrin syvyydessä ja siellä on jo ilmastointi. Sadankymmenen metrin syvyydessä sitä ei vielä ole. Sähköt kuitenkin on. Tippukiviä muodostuu nopealla kasvuvauhdilla. Niissä oleva ruskea väri tulee metalinruosteesta.

Museossa oli paljon valokuvia, mutta myös ihkaoikeita kaivoskoneita. Kuvissa ensinmäinen dumpperi, eli kaivoskuormaaja ja eka dieselkäyttöinen traktori. Dumpperissa ratin voi siirtää myös tarvittaessa vasemmalle puolelle. Bensakäyttöisiä koneita kaivoksessa ei paloturvallisuussyistä johtuen käytetä.

Ja tässä Austraaliasta tuotu Toro, jonka renkaiden piti olla täyskumiset, mutta kuten näkyy totuus taitaa olla lytyssä olevasta renkaasta päätellen toinen 😀 Ja onpa tainnut kauhasta tavara lennellä ties minne…

Kalkki-Petteristä eli kaivosneuvos Petter Forsström ja kaivos sen suuruusaikoina 1940-luvulla

Kaivosmiesten rakentama toivomuskaivo mihin mekin heitimme kolikon ja hengissä päästiin kaivoksesta

Aikanaan kaivoskuiluihin laskeuduttiin päivän alkaessa kuvassa olevalla neljän hengen ”hissillä”. Työvuoron päättyessä jokaisella kiire ylös, jotenka ei muuta kuin reunoille lisää miehiä nostokettingeistä kiinni pitäen mahtui toiset neljä. HUIH!

Kaivoksessa oli kiva kun koneita ja kivenmurikoita sai tunnustella. Tosin koneet olivat ruosteisia, kivipölyssä, likaisia, koskettelu ei tuntunut kovin miellyttävältä, mutta sainpa nyt esim. jonkinlaisen tuntuman poraan, jolla on dynamiitille porattu reiät. Ne pystyttiin poraamaan 15 metrin syvyyteen. Moinen pora on varmasti tärissyt käsissä hurjasti eikä lieneen yllätys kaivosmiesten kärsineen valkosormisuudesta, hiussuoniston ongelmista tms.

Kierroksen aikana istahdimme hetkeksi jonkinlaiseen kaivosmiesten taukotilaan katsomaan videopätkää kaivosmiehen työpäivästä. Pätkä alkoi miesten töihin tulolla, hissillä laskeutumisesta itse työtehtäviin. Pätkässä mm. kohtaus, jossa räjähdyspanoksia aseteltiin paikoilleen ja kun sytytys suoritettu kauas räjähdyskohdasta. Video päättyi kaivosmiesten maan pinnalle nousuun. Tytyrissä on tällä hetkellä 15 kaivosmiestä. Aikanaan niitä on ollut pitkälti toista sataa. Taukotilassa, jossa olimme, oli selvästi lämpimämpää kuin museoalueella muualla. Kierroksen aikana kävimme myös avolouhoksen luolassa, jossa seisoimme kaiteen edessä Sibeliuksen musiikkia kuunnellen ja valoshowta katsellen. ”Eriväriset ja rakenteeltaan erilaisia seiniä vuoroin esiinnostavat valot täydensivät musiikin tunnelmaa. Kuvassa valkoinen valo valaisee luolan karheaa, jyrkkää seinämää. Musiikin mukana voimistuvat punaiset valot alkoivat hehkua korkeammalla pienissä luolissa. Luolan suuruus, n. 100 metriä joka suuntaan ei välity, kun kuvassa ei ole mitään mihin verrata.”, kuvaili Kirsi ottamaansa kuvaa. Musiikki sopi hienosti paikkaan. Otto istui jalkaani vasten ja nojasi reilusti. Pelokkaalta se ei näyttänyt, mutta hämmentyneeltä. Muutenkin koira opasti kierroksella hyvin häntä heiluen. Häntä oli tosin välillä aika jäykkä. Alkuun hajut taisi kummastuttaa, sillä nenä viisti maata jatkuvasti ja kuului kunnon nuuskutusta. Oppaan mukaan koiria ei ole aiemmin kaivosmuseossa ollut.

Kierros käytännössä päättyi nykyiseen Tytyrisaliin, jossa järjestetään mm. häitä, syntymäpäiviä tms. sillä erikoisuudella, että kaikilla on oltava kypärät päässään. Aikaisemmin tila oli sepän paja, jossa sepät terottivat porien teriä ja korjasivat työvälineitä.

Pois lähtiessämme löysimme kauniimmat tippukivet

Päästyämme maan pinnalle takaisin aurinko paistoi lämpimästi. Oton turkissa jonkin verran valkoista kalkkia kuten meidän kengissäkin. Mielenkiintoinen parituntinen sujahti. Ei ehkä ihan meikäläisen unelma-ammatti työskennellä kaivoksen uumenissa. Kuulemma jossain päin mailmaa työskennellään jopa viiden kilometrin syvyydessä. Se tuntuu jo todella ahdistavalta ajatukseltakin. Onneksi nykyään turvallisuus on paremmissa kantimissa kuin aikoinaan, vaikka kyllähän sillointällöin uutisista kuulee mailmalta karmivista kaivosonnettomuuksista. Mutta meidän matka jatkui Lohjansaareen ja majotuspaikkaamme Martinpihaan, joka oli viehättävä paikka kaikkine aittoineen.

Julkaistu

Tunteiden viikko – Maalipallon mm-kisat

Tällä viikolla pelataan Espoon Tapiolassa maalipallon mm-kisoja. Huomenna alkavat pudotuspelit. Otteluita Tapiola-hallista on voinut seurata suorana Yle Areenalta ilman selostusta. Huomenna lähetys tulee selostuksen kanssa lukuun ottamatta kahta naisten puolivälieräottelua. Selostusosuus alkaa Suomen miesten ottelusta Kiinaa vastaan 13.30. Selostajana Jouko Vuolle ja asiantuntijakommentaattorina Tuomas Törrönen. Finaalit nähdään lauantaina Yle Areenan lisäksi televisiosta kakkoselta. On todella hienoa, että vammaisurheilua ja upeaa lajia maalipalloa näytetään Yle:n kanavilla. Ymmärtääkseni pitkin viikkoa on nähty myös Urheiluruuduissa pätkiä Espoon kisanäyttämöltä. Jos et ole vielä lajiin tutustunut, tee se heti huomenna Yle Areenalta alkaen klo 11.00
http://areena.yle.fi/tv/2316275>
Ja lauantain suoraan nettilähetykseen 9.20-15.00 linkki on
http://areena.yle.fi/tv/2316276>
Jos haluat tutustua joukkueisiin, uutisiin, aikatauluihin yms. ne löytyvät tapahtuman omilta sivuilta: www.goalball2014.fi
Maalipallon historiasta, säännöistä, Suomen sarjatoiminnasta jne. voit lukea puolestaan www.maalipallo.net-sivustolta.

Itse pelasin maalipalloa aktiivisesti 1996 syksystä kevääseen 2011, joten lajista ehti tulla minulle todella tärkeä vuosien mittaan. Koskaan minusta ei tähteä noussut ja kannoinkin monissa arvokisoissa ehkä sitä raskainta roolia – vaihtopenkillä istujan roolia peliajan jäädessä joihinkin minuutteihin turnauksessa. Minulle oli kuitenkin kunnia-asia kantaa rooli aina niin ettei omat tunteeni (pettymys itseeni, turhautuminen, alemmuuskompleksit yms.) näkyisi muille joukkueen jäsenille. Töitä tehtiin joukkueen parhaaksi ja minun oli oltava valmis mihin vaan tilanteen niin vaatiessa ja siihen ei omat mörköni saaneet vaikuttaa. Varmasti märehdin ja tuskittelin asiaa monta kertaa ihan liian paljon pääni sisällä lopulta kuitenkin aina selviytyen uudestaan ja uudestaan. Välillä se oli hyvin raskasta ja itsensä kanssa taistelua. Maalipallo oli kuitenkin minulle enemmän kuin harrastus. Nautin pelaamisesta, itsensä haastamisesta, treenaamisesta. Ja nyt Suomessa MM-kisat!
Miksi sitten lopetin pelaamisen, olihan kotikisat tulossa… Ne jotka ovat kirjoitteluani jo pidempään seuranneet tietävätkin syyn – kuulon heikkeneminen. Räpiköin vielä kaudella 2010-11 Suomen sarjassa ja maajoukkuevalmennuksessa helmikuulle asti. Lopulta oli kuitenkin hyväksyttävä tosiasia EN KUULE riittävästi voidakseni pelata. Halu oli olemassa, mutta paljonko iloa joukkueelle pelaajasta, joka ei kuule lajissa, jossa kuulo on ehdoton edellytys. Ei ollut vaihtoehtoja kamat komeron perukoille odottamaan aikaa parempaa. Mielessäni ajattelin, että tämä on vain tauko ja korvaleikkauksien onnistuessa palaan lajin pariin.
Mutta kuinkas kävikään… Sitä päivää ei vain tullut, vaikka kuuloni puolesta se olisikin voinut olla mahdollista. Alkuun tuntui elämä tyhjältä, viikonloput vapaina, ei turnauksia ei leirejä. Arki-iltaisinkaan ei mitään tekemistä kun en mennyt treeneihin. Sosiaalinen elämäkin tuntui olevan kadoksissa. Tuolloin talvella 2011 tunsin jopa yksinäisyyttä. Pohdinkin tuolloin paljon sitä miten hallitseva maalipallo elämässäni olikaan noina viitenätoista vuotena ollut. Hiljalleen kuitenkin tajusin elämän jatkuvan ja paljon muutakin touhua olevan. Ja mikä parasta sain kuuloni takaisin, silti ei Hepaa maalipallokentillä näkynyt. Toisenkin korvan leikkauksen jälkeen vielä mielessäni suunnittelin meneväni treeneihin kokeilemaan miltä pelaaminen tuntuu, mutta yht’äkkiä vuosi 2012 olikin jo pitkällä ja kentän valloitus edelleen tekemättä. En pysty sanomaan miksi niin kävi. Hiljalleen vieraannuin lajista enkä enään muistanut kotimaan sarjaturnausten ajankohtia, joukkueiden kokoonpanoja jne. Ja yht’äkkiä MM-kisat ovat täällä!
Maanantaina seurasin ensiksi Suomen miesten ottelun Tshekkiä vastaan Yle Areenalta. Oli jännä turnauksen avaus Suomen hävitessä maalilla. Istuin tässä tietokoneeni ääressä nappikuulokkeet korvilla ja kuuntelin pelaajien liikkeitä, pallon liikkeitä, heittoja, yleisön mylvintää… Elin mukana joka solulla. Ja naisten Turkki-matsissa kärsin joukkueen mukana. Peli ei vaan kulkenut. Pelien jälkeen olin henkisesti väsynyt ja tajusin jotain… vaikka en ole lajin parissa ollut kolmeen vuoteen, en nähnyt livenä yhtään ottelua, en koskenut pelivälineeseen, en ole ollut maalipalloilijoiden kanssa paljoakaan tekemisissä, vuodet pyyhkiytyi jonnekin ja Hepa ja maalipallo kuuluu yhteen – ainakin tämän viikon 😀

Tiistaina olin itse kisapaikalla ja fiilis yleisössä oli aivan mahtava. Ensiksi Tapiola-hallissa pelattiin miesten ottelu Suomen ja Espanjan välillä. Istuin katsomossa lumoutuneena fiiliksestä ja siitä, että olin paikanpäällä. Suomen miehiltä ottelu alkoi loistavasti. Mattila tinttasi ekalla heitolla pallon Espanjan maaliin!!! Suomi johti jo 3-0 ja ottelun lopussa Espanja onnistui kahdesti kaventamaan, mutta upea voitto miehille! Tunnelma katossa, ihmiset iloisia ja tuttavia mukavaa moikkailla.

Siirryimme Summa-halliin, joka on paljon pienempi ja sitä myöden ehkä tunnelmaltaan vielä tiiviimpi. Istuimme alimmalla penkkirivillä, joten olimme likellä pelikenttää. Huh, miten naisten peli herättikin kaipuun pelaamaan ja ottelua seuratessa järkyn levottoman olon. Jos edellispäivänä elin joka solulla netti-tv:n äärellä nyt elin jo solujen puolikkaillakin. Naiset pelasivat Usaa vastaan ja taistelivatkin ekan erän hienosti. Valitettavasti toisessa erässä loppupuolella tuli repsahdus ja Jenkit vei ottelun nimiinsä 7.2.
Noiden parin tunnin aikana tuli tuttuja tavattua ja halattua 😀 Voipuneena lähdimme jatkamaan matkaa. Kävimme syömässä ja teellä ennen kuin itse pääsin hikoilemaan. Menin Lauran kanssa kuntosalille ja spinningtunnille. Salilla tehtiin keskivartalolle ja yläkropalle lihaskuntoliikkeitä ja spinningtunnilla nostatettiin sykettä ja hikoiltiin, Aivan mahtavaa!!! Kotiin päästyä olo oli väsynyt mutta onnellinen. Siitä huolimatta unimatti unohti minut ja kuuntelin pitkälle aamuyöhön Saharan tytär-nimistä kirjaa. Aamulla matkasin ekokampaajalle murehtien etten ehdi katsomaan naisten Saksa- ja miesten Algeria-otteluita netti-tv:stä. Nyt kuitenkin hiukset ovat värjätty ja leikattu. Ja kotona sainkin kuulla molempien joukkueiden voittaneen ottelunsa. YES!!!
Päivä sujahti koomaillessa parin tunnin yöunilla. Jouduin perumaan (sattui sieluun) tandempyörätreffitkin, tylsyys!!! Kuudelta parkkeerasin itseni taas tietokoneen ääreen vahtaamaan naisten ottelua Venäjää vastaan. Ottelu pelattiin Summa-hallissa, joten ei netti-televisiointia. Onneksi Facebook-sivulle ottelun kulkua maalien muodossa päivitettiin paitsi 2-2 tasoituksen jälkeen ei pitkään aikaan tullut viestin viestiä 🙁 Ja meikä päivittää ja päivittää hermorauniona sivua :D:D Ottelu olisi ollut elintärkeää voittaa jatkoa ajatellen, mutta lopulta Venäjä vei 4-3 ja voi sitä harmituksen määrää.
Tänään en asiakkaiden vuoksi ehtinyt seuraamaan naisten Japani-ottelua ja nähdessäni tuloksen 4-0 Japanille, iski hurja harmitus/ahdistus. Suomen naisten ottelut turnauksessa olivat päättyneet 🙁 Olen itse ollut vastaavassa tilanteessa 2006 mm-kisoissa ja tiedän miten hirveää se on!!! Ja nyt minua on harmittanut koko illan ja taas tajuan jos kerran maalipalloilija niin sitä on aina. Se jokin palo on minussakin edelleenkin. En voi muuten tuntea näin voimalla kaikkea tätä. Ei monet muistot vuosien varrelta tulvisi lujasti mieleeni… Nyt vaan toivon naisten joukkueelle kaikkea hyvää tulevaan. Mutta Suomen miehillä turnaus on vielä kesken. Illalla pelasivat tiukan Iran-matsin, joka päättyi tasuriin. Päivällä aiemmin Jenkki-peli sujui presidentin läsnäollessa voitokkaasti. Ja huomenna puolivälierissä vastaan asettuu Kiina. Ei muuta kuin kohden mitaliotteluita ja varmasti se kirkkain on kaikkien suomalaisten toiveissa. Siihen joukkueella on täydet mahdollisuudet, joten annetaan vain Hepan tunteiden maalipallosaralla yhä lennellä ja niiden muistojenkin tulvahdella mieleen. Paljon, paljon upeaa olen lajin parissa kokenut ja paljon vuosien varrella saanut arvokisaroolistani huolimatta. Ja josko vielä joskus kävelen komerolle ja sieltä perukoilta kaivan varusteet esille ja käyn kokeilemassa miltä se pelaaminen ihan oikeasti vuosien tauon jälkeen maistuu, katsotaan…

Ps: Valokuvat 1.7.2014 Suomi-Espanja- ja Suomi-Usa -otteluista. Valitettavasti jostain syystä naisten ottelukuvat ovat epätarkkoja, mutta silti halusin laittaa ne tänne…

Julkaistu

Ystävät ja kaverit

Kolmenkympin paremmalla puolella on jo oppinut tosiasian: elämässä ystävä- ja kaveripiiri muuttuu vuosien varrella. Toiset pysyvät pitkään elämässä, toiset taas vaan piipahtavat siinä ja katoavat syystä tai toisesta. On surullista menettää ihmisiä elämästään, mutta kuljemme monesti vain eri suuntiin ja arjen keskellä yhteydenpito jää. Toisten kanssa tavatessa juttu jatkuu siitä mihin edelliskerralla on jääty, pitkäkin tauko vain katoaa väliltä. Se kai on sitä oikeaa ja kestävää ystävyyttä. Joskus ystävyys voi olla tiivis, vaikka kestääkin vain hetken elämässä.

Kun olin allekouluikäinen leikin pihapiirin lasten kanssa. Toiset hyväksyivät vammani, toiset vältteli sen vuoksi. Kun kävin koulua Jyväskylän näkövammaisten koulussa, kaveri- ja ystäväpiiri muuttui. Pihan lapset jäi ja koulun kaverit tuli tilalle. En enään mahtunut pihapiirin jengiin, olinhan arkipäivät kaukana kotoa, joten hiljalleen näkevät kaverit hävisivät. Lomilla se tuntui kaikkein pahimmalta, olishan ollut koko kesä aikaa touhuta muiden pihan lasten kanssa. Leikin itsekseni ja jonain kesänä minun luonani kävi tyttöporukka jostain ystäväpalvelusta. Heistä ei kestään tullut oikeaa kaveria tai ystävää. Jopa ala-asteikäisenä koin touhun keinotekoisena ja jonain velvollisuustapaamisina.

Jyväskylässä onneksi kavereita ja ystäviä riitti, isommaksi kasvaessa aloin kaipaamaan kavereita, jotka olivat integroituneet normaaleihin kouluihin. Tutustuminen tuntui vaikealta, mutta onneksi kirjeenvaihto auttoi asiaa. Koin itseni laitostuneeksi heidän rinnallaan ja jotenkin vammaisemmalta kuin he. Silti heistä on vieläkin ystäviä jäljellä. Emme tapaa usein, mutta kun tapaamme ystävyys on matkassa. Se tuntuu hienolta.

Ammattikoulussakin ystävä- ja kaveripiiri muodostui näkövammaisista. Minulla ei ollut yhtään näkevää kaveria saatika ystävää. Se tuntui pahalta ja monesti mietin minussa olevan jotain pahasti vialla. Järjellä ajatellen missäpä niitä näkevien kanssa olisi päässyt ystävystymäänkään. Harrastukset kun näkövammaisten joukkuepelissä maalipallossa, ja muu vapaa-aika opiskelutovereiden parissa.

Opiskeluiden jälkeen vapaa-ajasta vuosi vuodelta maalipallo nappasi isomman osan, ja siellä pelaajat oli pääsääntöisesti näkövammaisia kuten itsekin. Heidän kanssaan touhuilimme toki paljon muutakin kuin vain pelasimme tai treenasimme. Maalipallokavereista/ystävistä suurinosa katosi minun jäätyä lajista pois reilu pari vuotta sitten. En itsekään osannut pitää yhteyttä heihin. Alkuun tuntui kovin tyhjältä, jopa yksinäiseltä, vaikka lähimmät ystävyyssuhteet olivatkin säilyneet ja kestävät edelleen.

Toki matkan varrella on ollut lyhyitä kaveri- tai ystäväsuhteita näkeviin ihmisiin. Vasta viime vuosina tilanne on kuitenkin muuttunut. Opaskoiratouhujen kautta tutustuin pariin ihanaan ihmiseen. Heidän kanssa tapaamme muutenkin kuin opaskoirien merkeissä. Välillä tarvitsen apuja milloin mihinkin, ja pelkäsin menettäväni heidät jos ”vaadin liikaa” pyynnöilläni. En ole menettänyt ja toivon heidän pysyvän elämässäni vielä vuosikymmeniä eteenkinpäin.

Rakkaan harrastuksen lopettaminen oli kova pala, ja kuten aiemminkin kirjoitin, elämä tuntui tyhjältä. Toisen korvan leikkauksen jälkeisellä sairaslomalla löysin käsityöt. Pitkäaikainen ystäväni maalipalloajoilta lähtien toi harpun ja lankaa. Pitkäaikainen asiakkaani, josta on tullut ystävä vuosien varrella suunnitteli käsityötapaamista viime keväänä ja käsityötuokioiden myötä syntyi Silmukkasiskot. Minulla ei ole siskoa, mutta koen tiivistä ystävyyttä, vilpitöntä välittämistä Silmukkasiskojen kanssa touhutessa. Heistä on tullut siskoja ja ystäviä minulle. Nykyään uskallan aina vain rohkeammin kysyä neuvoa tai apua käsityöhöni iskiessä ongelma. Tapaamisissa kaikki kyselevät ja neuvovat toisiaan. Toivottavasti minäkin voin tuoda Siskoille edes joskus jotain uutta tietoa tai antaa neuvoa jossakin. He antavat minulle niin paljon, haluan antaa samalla mitalla heille. Samoin toki kaikille muillekin ystävilleni riippumatta olivat he näkeviä tai näkövammaisia.

 On jännää huomata miten tilanne on muuttunut. Vielä joitakin vuosia sitten kaikki ystäväni oli näkövammaisia. Muistan vielä kesällä 2011 kirjoittaneeni täälläkin aiheesta näkevien ystävien vähyys. Nyt minulla on myös näkeviä ystäviä, ja heidän kanssaan tällä hetkellä yhteydenpito on tiiviimpää kuin näkövammaisten. En usko sen johtuvan vammattomuudesta/vammaisuudesta, luulen vaan, että nykyiset harrastukseni vaikuttavat asiaan, eikä se vähennä näkövammaisten ystävien merkitystä tai arvoa. Olen edelleen sitä mieltä, että molempia tarvitaan. Ja ystävyyttä ei mitata sillä onko näkevä vai näkövammainen. Se on epäoleellista ystävyyden tai kaveruudenkin syntyessä ja kestäessä.

Olen onnellinen, että nyt minulla on ystäviä niin näkövammaisissa kuin näkevissä ihmisissäkin. Nyt olen siinä elämäntilanteessa, jota olen toivonut. Muutoksen myötä uskon minusta tulleen rohkeampi touhuamaan myös näkevien mailmassa. En ole enään se ”pelkkä” vammainen muiden vammaisten keskellä. Enkä myöskään laitostunut nuori vammaisten keskellä. Olen aikuinen nainen, joka elää elämäänsä ja pääsääntöisesti nauttii siitä ilman alemmuuskomplekseja. Jos sellainen alemmuusfiilis iskee, se onneksi talttuu melko nopeaan. Vielä kun voittaisin pelon ja jännityksen opiskella näkevien kanssa, se mahdollistaisi englannin opiskelun. Toki se vaatii myös, että luotan itseeni ja siihen, että jopa minä voin oppia vieraan kielen. Vielä joskus ilmottaudun kurssille, se päivä tulee vielä! Voitan pelot ja möröt 😀

Julkaistu

Näemmä joka päivä tapahtuu – mua taitaa jo vauhti hirvittää

Eilen mut haastateltiin johtavan kouluttajan toimesta ja tänään eräs kouluttajista soitti haluavansa tulla kokeilemaan minulle koiraa. Toki tiesin, että näitä ns. koirakokeiluja tod.näk. tulee, mutta että jo nyt! Huih!
Ja minusta on upea juttu, että koirakokeiluja tehdään mahdollisuuksien mukaan. Varmasti helpottaa, tai ainakin antaa laajempaa näkökulmaa päätettäessä kelle mikin koira valitaan.

Yhdeksän vuotta sitten tapasin Harmaakuonon ensinmäisen kerran juuri tuollaisella koekävelyllä. Kouluttajan kanssa käveltiin pieni lenkki, sain käskeä koiran istumaan ja maahan. Muistan miten kiltisti Harmaakuono totteli, vaikka en varmasti ollut siinä vaiheessa sille yhtikäs mikään. Oikea auktoriteetti oli takanamme. Ehkä se vaikutti 😀 Olin aivan myyty ja ihastuksissani iloiseen lappisurokseen. Kävellessämme potkaisin irtokiviä, jotka lähti pyörimään kadulla, Harmaakuono meinasi, että nyt pääseekin leikkimään. Nykäs valjaista pyöriviä kiviä kohti 🙂

Kävelyn jälkeen sain kuulla kouluttajilla olevan seuraavana päivänä palveri, jossa koiria jaettaisiin. Toivoin koko sydämestäni, että myös kouluttajan mielestä Harmaakuono on minulle sopiva koira. Meni pari päivää ja puhelu kouluttajalta sai minut ilahtumaan ja odotuksen nousemaan huippulukemiin. Kuukauden päivät vielä ennen yhteistyökurssia jouduin jännittämään ja odottamaan. Kansainvälisenä Opaskoirapäivänä Opaskoirakoululla vietettiin avointen ovien päivää. Tuolloin pääsin Harmaakuonoa tarhalla tervehtimään. Se vaan hyppi ja haukku päästessään kopistaan käytävälle. Ei todellakaan kovin koulutetun oloinen 🙂 Ja vielä muutama yö oli jaksettava odottaa kurssin alkamista. Iloitsin kovasti siitä miten pitkään kouluttaja jutteli tuolla kv-päivässä kaikesta siitä mitä tulossa oli.

Onko tuosta kaikesta todella jo YHDEKSÄN VUOTTA??? :O

Taitaa Harmaakuonon ulkonäkö kertoa, että ON.
Harmaata oli jo silloin kun sain pojan. Toki ihan vaan joitakin karvoja. Nyt harmaata on hurjasti paljon enemmän. Ja uni maistuu vanhoilla päivillä – ainakin rankkojen lumikenkälenkkien jälkeen. Mökillä useampana iltana Harmaakuono makas taljalla kuono pitkin taljaa syvässä unessa pitkiä aikoja.

Ja jos pysähdyimme lenkillä koira pötkölleen ja keppiä järsimään

No tulevana maanantaina tapaan kouluttajan ja jonkun koiran. En kysellyt etukäteen koirasta. Tein sen tietoisesti, jotta en kehittele ennakkokuvitelmia viikonlopun aikana. Vähän jännittää koko juttu, lähteä kävelemään jonkun oudon koiran opastamana. Onneksi kouluttaja on mukana 😀

No kuuluu tänne vähän muutakin. Tänään saimme Aa:n kanssa firman paperit (työlistat, kuitit, työhuonevähennyslaskelmat tms.) valmiiksi kirjanpitäjälle toimitettavaksi. Ihanaa, homma on nyt tehty. Nyt vaan vastailla kirjanpitäjän mahdollisiin kysymyksiin 😀

Mökkilomalla neuloin joustinneuleponchon

Poncho on ollut ylläni tällä viikolla luennolla sekä Silmukkasiskojen tapaamisessa. Kommentit ovat olleet tyyliin ”lämpimät värit” ”ihanan pehmeä” ”pehmeää lankaa” ”siisti neulejälki” jne. Olen kyllä itsekin tyytyväinen. Aa laittoi nuo hapsut, muuten olen neulomuksen tehnyt itse. Lanka ( KIM lang yarns: 68% villaa 29%alpakka 3%polyesteri, tehty puikoilla 8 (kaulaosa nro5), käsinpesu) on kohtuuarvokasta 6-7 euroa 50 gramman kerä. Sitä saa ainakin Lankatalo Priiman verkkokaupasta ja Helsingin myymälästä Mäkelänkadulta.

Ja kun nyt opaskoirista jauhan laitan lopuksi pariin videoon linkit
Isona minusta tulee hyvä opaskoira – Tarvitsen hoitokodin!
Opaskoirakoulu – Sokeille opastajia ja kavereita
(Huomatkaa, juttu on 2-osainen, 2. osan linkki löytyy sivulta)
Opaspentu Jedan muistolle
(Valitettavasti joskus sairaus vie pikkupennunkin)

 Eilen pohdiskelin, että aloittaakko uus blogi teemalla opaskoirat ja saatujen kommenttien perusteella lukijoiden mielestä koirajutut mahtuvat  hyvin tämän nykyisen blogin sisältöön, joten jatketaan vanhaan malliin – ainakin toistaseks.