Julkaistu

Harmaakuono lääkärissä

Moni varmaan jo ajattelee ”voi ei! Eikö tuo nyt voi kirjoittaa jostain muustakin kuin koirista?”
Kyllä sekin päivä vielä koettaa, uskokaa vaan…  Toivottavasti en kuitenkaan vielä saa teitä kyllästymään ja äänestämään hiirulaisen painikkeilla itseänne pois täältä. Tänään on nimittäin ”pakko” taas kirjoittaa. Harmaakuonon eläköityminen vaan lähestyy, mutta ennen kuin postauksen aiheeseen vinkkaan:
Opaskoira-asiaa minun ja Harmaakuonon sanoin ja kuvin
täällä (sivu9)
Mulla ei ollut aavistustakaan, että lehti ilmestyy myös netissä…

 Harmaakuono on ollut mulle möksällään. Olenhan ihan kauhea: eilen kävelin nuoren vieraan koiran kanssa jättäen herran avokin kanssa kotiin. Ja tänään ei aamulla ilmesty kuppiin ruokaa. Siksipä on syytä maata olkkarin pöydän alla hipihiljaa, etten vaan vahingossakaan tulisi rapsuttamaan. Ennen lääkäriin lähtöä alas tullaan portaita hiukan hissukseen, vasta valjaat ja hihna kädessäni saa herran innostumaan.

Käytiin kävelemässä pieni lenkki todeten jalkakäytävien olevan aika karmivassa kunnossa. Aurinko lämmitti ja tuntui muutoinkin keväiseltä. Harmaakuono näytti tienhaarat ja suojatiet komiasti. Tais muistuttaa mua, että kyllä hän osaa 😀

Opaskoirakoulun pihalla on paljon tuoksuja ja opastustouhut meinaa vähän jäädä. Klinikan ulko-ovi löytyi ja melkeinpä heti päästiin lääkärin vastaanotolle. Yleensä Harmaakuono on singahtanut huoneeseen, nyt hipsutti vähän perässäni sisään. Into palasi oven sulkeuduttua ja valjaat riisuttua.  Koira saikin liikkua huoneessa vapaasti ja herra moikkailikin niin lääkärin kuin eläintenhoitajankin. Samalla koiran liikkumista seurattiin ja koira ei näyttänyt varovan mitään liikesuuntia millään raajoillaan. Tämä touhukkaana syöksyili eläintenhoitajan rapsutettavaksi. Harmaakuonon iloisuus, energisyys tuntui tekevän vaikutuksen ja siitä oltiin mielissään. Puhuimmekin siitä, että paras lahja minkä työkoiralle voimme antaa, on terveenä ja elämäniloisena eläkepäivät milloin koira voi liikkua sen mikä sille tuntuu hyvältä. Ei tarvitse jaksaa virastoissa, kaupungin kaduilla, ruokakaupassa opastaa. Tuollaisia eläkkeelle siirtyviä koiria halutaan nähdä eläketarkastuksissa enemmän ja yrittäessä toppuutella Harmaakuonon intoa lääkäri korosti miten hienoa on nähdä koira noin energisenä ja hyvävoipaisena.

Olihan Harmaakuonon hetkeksi asettauduttava aloilleen. Nähdessään verinäytettä varten otetut tavarat lääkärin kädessä poika pakitti viereeni, mutta meni kiltisti näytteen ottoon. Kolme putkellista otettiin verta ja välillä vanhus aikoi ottaa paikalta hatkat. Pysyi kuitenkin pienin komennoin aloillaan. Sen jälkeenkin kävi aina lääkärin lähellä moikkaamassa, mutta ei varmuudeks pidemmäksi aikaa uskaltanut jäädä 😀

Verinäytteistä tutkitaan munuais- ja maksa-arvot, sokeri sekä pieni verenkuva. Tulokset saan sähköpostiini ja jos jotain niistä ilmenee hoitotoimenpiteistä toki ollaan yhteydessä. Verikokeiden jälkeen lääkäri kävi vielä koiran tunnustellen läpi. Rasvapatteja oli siellä täällä ja ovatkin varmastikin koiran loppuelämän riesa. Niitä ei poisteta, jos eivät ala vaivaamaan. Kuulemma myös ohutneulanäytteistä on luovuttu, koska tulos ei ole kovin luotettava. Tällä hetkellä patit ei tunnu koiraa häiritsevän ja ovat kiinni alustassaan.

Kerroin Harmaakuonon massuttavan suutaan ja syynä ilmeisestikin muutama huono hammas. Keppien pureskelu on tehnyt tehtävänsä. Suu kuvataan ja tarvittavat poistot tehdään ennen eläkkeelle siirtymistä. Opaskoirakoululta huolehditaan Harmaakuonolle hammaslääkäriaika.

Puhuimme myös siitä vääjäämättömästä tosiasiasta, päivästä, joka tulee eteen. Aikaisemmin Vantaan koululla ei ole tehty koiran lopettamisia, mutta tämän uudehkon lääkärin myötä asia on muuttunut. Sen voi tehdä koululla tai tarvittaessa myös kotona. Lääkäri sanoi, että ei halua kenenkään joutuvan istumaan päivystyksessä tuntitolkulla odottamassa, että joku ehtisi koiransa nukuttamaan. Hänen mielestään tilanteen pitää olla rauhallinen kaikkien osapuolien kannalta. Minulle tuli hyvä mieli. Olen joskus nimittäin miettinyt joudunko Harmaakuonon viimeisen matkan tekemään jonnekin vieraalle eläinlääkärille. Ajatus tuntuu kestämättömältä omankin tuskan takia. Ehkä asia on edes himpun helpompaa kun se tapahtuu tuttujen ihmisten keskellä. No eihän sitä oikeasti ikinä tiedä mitä tapahtuu ja miten käy, mutta lohdullista tietää, että asian voi hoitaa koulun eläinlääkärin kanssa. Ja sydän on haljeta hyvästä mielestä, siitä että myös vanhuksesta ja sen hyvinvoinnista työurankin jälkeen välitetään.

Lopuksi Harmaakuono sai vielä kolmoisrokotteen. Viime keväänähän koira oksensi (sattumaa vai ei, ken tietää) rabies-rokotteen jälkeen mustaa multaa ja romahti täysin toipuen hyvin. Nyt vietimme kahvihuoneessa tovin koiraa tarkkaillen ennen kuin päästiin kotimatkalle. Ja mikäs se täällä odottikaan – ruokakuppi täynnä ruokaa :O

Julkaistu

Issikkavaelluksella – on ihanaa ratsastaa

Siitä olikin ihan liian kauan kun viimeksi olen päässyt hevosen selkään. Sunnuntaina se ihanuus pitkästä aikaa koitti melkein kahden tunnin issikkavaelluksen muodossa. Nyt alla oli heppa, jota ei tarvinnut juurikaan käskeä. Se teki jo vetäjän sanoista mitä pitikin 😀 Töltissä sai vaan naatiskella olostaan. Useammat polut oli aika kehnossa kunnossa, joten käyntiä ja tasapainoilua hevosille ja ihmisille piisas yllinkyllin. Mieltä lämmitti takana ratsastaneen ystäväni sanat siitä, että hallitsin möykkelikössä tasapainoni ja se näytti kuulemma hyvältä. Yleensä kun olen siinä käsityksessä, että olen aika onneton tasapainoilija. Joko se on kehittynyt tai asiaa eri ihmiset katsovat eri silmin. Joka tapauksessa myös hevonen oli varmajalkainen kulkija. Pukeutuminen onnistui suht hyvin. Varpaita tosin paleli ja hevosen selästä laskeuduttua rupes paleltamaan enemmän. Kotona kuuma suihku ja ystävän kanssa tee- ja kahvimukit nokan alle, niin kyllä se kroppa lämpeskin. Mahtavaa oli hepostella pitkästä aikaa, ja toivottavasti seuraavaan kertaan ei mene yhtä kauan.

Eilen tiesi olleensa ratsailla, ja tiesi oikeastaan vielä tänäänkin… Nimittäin sisäreisissä tuntui jonkin verran, joten ehkä sitä on taas vähän enemmän oppinut käyttämään kroppaansa ratsastaessa. Toki paljon oppimista on vieläkin, joten seuraavaa kertaa odotellen.

Tänään kävin pitkän ja hyvän puhelinkeskustelun Nuorukaisen kouluttajan sekä koulun toimistohoitajan kanssa. Nuorukaisesta tulee minun uusi opas. Yhteistyökurssi alkaa toukokuun 20. päivä ja sitä ennen kotikonnuilla tehdään joitain lenkkejä, jotta saadaan pojan kanssa tutustua toisiimme ja myös vähän totuteltua Harmaakuonoa eläkekoiran elämään.  On näin ehkä helpompaa aloittaa kurssi. Kysyin kouluttajalta, että saisiko Nuorukaiselle opetettua sauvakävelyn salat. Opetellaan ja kuulemma hyvä kun tulee nyt jo näitä erityistarpeita mieleeni.  Minulla on luottavainen olo ja tunnen olevani hyvissä käsissä. Myös Harmaakuonon sopeutumiseen halutaan olla tukena, ja jatkossakin voin käyttää herraa koulun eläinlääkärillä. Ja ennen eläköitymistä otetaan verikokeita, tutkitaan koiran terveydentila perusteellisesti tms. Saadaan aika varmaan kohtuu pian. Samalla kirjoitetaan paperit Harmaakuonon omistajuuden vaihtumisesta. On hyvä olla kun tietää tukiverkoston olemassa olon, joten luottavaisesti kohtaamaan muutoksen tuulet.

Julkaistu

Mökkitunnelmaa valokuvin

Harmaakuonon eläköityminen lähestyi taas yhdellä askeleella, sillä opaskoirakoulun johtavan kouluttajan kanssa soittelimme toisillemme ristiin. Mulla oli asiakas ja henk.koht. puhelin soi yläkerrassa. Jostain syystä tiesin soittajan, vaistosin sen. Kuulostaa pöljältä, mutta silti… Noh, hoidon jälkeen kiiruhdin kuuntelemaan vastaajaan jätetyn viestin. Ehkä hivenen vaivautunut tai oikeammin ehkä tunnesyistä varovainen soiton syyn informointi. Harmaakuonon vointia jne. Kyynel nousi väkisinkin silmään sitä kuunnellessani. Asia alkaa tulla vain konkreettisemmaksi ja konkreettisemmaksi. Soitin takaisin hetken hengiteltyäni ja keräiltyäni itseäni kasaan. Nyt kouluttajalla oli kiire, tahtoi tietää laittaako nimeni jo kevään listoihin koiran vaihtajien joukkoon. Sovittiin, että voi laittaa ja että soittaa minulle uudestaan huomenna, haastattelee paremmin. Seuraavaan asiakkaaseen oli vaikea keskittyä enkä saanut iltapäivällä kirjoitettua raporttia, jonka kirjoitus on loman takia jo muutenkin viivästynyt. En vaan kyennyt. Harmaakuono pötkötteli olohuoneen pöydän alla ja sitä rapsutellessani tassutti kättäni vastaukseksi.

Mutta nyt tämän postauksen aiheeseen, valokuviin 🙂
Vielä en ole saanut kuvailuja viime viikon kuviin, mutta sunnuntai-iltana putkahti joulukuvien kuvailut. Älkää säikähtäkö, en ala esittelemään näin maaliskuussa tontun ja muiden jouluhössötysten kuvia, mutta muutama kuva ansaitsee paikkansa täällä…

Aatonaattona kävelimme mökkitietä pitkin yllämme minun Kädentaitomessuilta ostamat jakkivillatakit joissa fleesevuori. Ostin takin avokille 4v kihlapäivälahjaksi ja samalla ihastuin itsekin. Takit on olleet todella loistohankinta mökkielämään. Tuolloinkin pakkasta oli reilut kymmenen astetta ja hyvin tarkeni.

Retkemme tarkoitus oli etsiä kuusen oksia tuoksua mökkiin tuomaan. Mökissä ei kuuselle tilaa, joten tyydyimme oksiin 😀

Aattoiltana nautiskelimme saunan jälkeen jouluaterian pitkän kaavan mukaan. Välillä pidimme taukoja antaen toisillemme lahjoja.
Ja tottahan toki Harmaakuonokin sai omansa.

Ja kun matot myllätty vokin pehmoa alkaa pureskella 😀

Lopuksi täytyy hehkuttaa vielä, mökillä tekemäni poncho on nyt valmis. Aa eilen viimeisteli sen ja teki siihen hapsut. Tänään se oli mulla illalla luennolla ja kaveri kommentoi sen olevan ihanan lämpimin väreillä neulottu. Kuva on tulossa tännekin 🙂

Julkaistu

Rakkohelvetti – mun ”prinsessa”jalat yrittää hidastaa lomalaisen tahtia

Kuulun valitettavasti siihen porukkaan joille tulee helposti rakkoja jalkoihin. Se on enemmän kuin ärsyttävää!!! ”normioloissa” ongelmaa ei ole, mutta heti jos hiihdän, lumikenkäilen tms. rakkohelvetti alkaa. Sain jo viime viikolla kantapäihin ekat rakot äidin kanssa hiihtäessä. Tuntuu ettei ole olemassakaan sopivaa kenkä/sukkayhdistelmää mistä rakkoja ei tulis. Noh, rakkolaastaria kehiin.

Mökille otin kengät, jotka ei ole aiemmin rakkoja aiheuttanee, mutta kas perkuletta sunnuntai-illan kävelylenkillä tunsin ikävää kirvelyä akillesjänteen päällä, ystäväni rakko oli saapunut 🙁

Maanantain lenkillä rakkolaastari suojasi hyvin, ja kun vauhti ei hirmuinen ollut, hankauskin vähäisempää. Laastari kuitenkin eilen ei enään auttanutkaan. Yritin lumikenkäillä kumisaappailla *saa nauraa*, mutta ne tuntu jotenkin yliraskailta reippaaseen kävelyyn.

Eilisellä lumikenkälenkillä alku oli takkuista. Ensiksi käveltiin taasen harvassa metsässä ja hitaasti kun edettiin saappaat tuntui ihan okoilta. Kun pääsimme moottorikelkan uralle ja vauhti nousi, kävely tökki. Palasimme mökille vaihtamaan kengät. Noh, sujui mukavammin, mutta rakko vihotteli laastaristaan huolimatta. Kun käveli riittävän hitaasti, hankausta pystyi vähentämään. Käveltiin moottorikelkan uraa pitkin ja vauhti ei hirmuinen ollut. Mua tietysti harmitti, vaikka koetin itselleni tolkuttaa myös ulkoilun tärkeyttä ja ihanuutta. Ei aina tarvii saada kasaan hurjia kilometrimääriä. Ulkoilusta tuli kolmen tunnin mittainen.

Tänään avokki lähti yksin lumikenkäilemään pariks tuntia ja mun rakkotilanteen ja Harmaakuonolle kevyempää liikuntaa- ajattelun vuoksi me ei lähdetty mukaan. Aurinko paistoi ihanasti, joten lähdettiin kävelemään mökkitietä pitkin. Mulla jalassa kumisaappaat, jotka ei akillekseen paina ja villasukat. Sopii lontostelukävelyyn mainiosti. Sellaiseksi meidän kävelyn kuvittelinkin. Harmaakuonolla monta rankkaa päivää takana, joten… Mutta mitä vielä. Herra kun näki valjaat ja remmin, hyppi innoissaan ja koko koira heilui hännänheilutuksen tahtiin. Ei kun matkaan kera innokkaan opastajan. Vauhti yllätti minut täysin, Harmaakuonon menohalut oli hirmuiset. Ilmeisesti muutaman päivän lomailu työvermeistä oli tehnyt tehtävänsä. Seurasin gps:n matkamittarista matkamme edistymistä ja nautin auringosta ja meidän yhteisestä hetkestä. Käännyimme käveltyämme 5.6 km ajassa 59 min. Harmaakuonon reipas vauhti vaan jatkui ja jatkui, välillä jopa kiihtyen. Koska lenkistä muodostui 11.2 km etenimme Harmaakuonon ehdoin. Siinä kävellessä mietin, onko tämä koira todella kohta jäämässä eläkkeelle… Noh, tiedän ettei lämpötilojen kivutessa kesäisiin lukemiin tällaisia reissuja enään tehdä. Avokki soitteli kotiutuneensa kenkäilemästä ja huolehti osataanko tulla mökille. Ja osattiinhan me. En edes epäillyt. Aikaa meni 2h, keskinopeus 5.6 km, joka oli myös nopein vauhti lenkin aikana.  Kyllä Harmaakuono sai isot kehut ja rapsutukset lenkin jälkeen. Herkkupalan jälkeen olikin hyvä köllähtää taljalle. Nyt illalla virtaa on taas riittänyt, lelua on tuotu ja kutsuttu leikkiin.

Noh, arvaattekin jo: kumisaappaat villasukkineen ei paras mahdollinen kenkä reippailuun. Ja olihan uusia rakkoja taas ilmestynyt jalkapohjaan ja päkiän alle. RRRRRRHHHHHHHHSSSS!!!! :O  Todella raivostuttavaa. Noh, pitikö lontostelureissusta tehdäkin reippailu??? Ei vaan malttanut himmailla kun Harmaakuono oli niin menopäällä 😀

Kuun alussa olleen blogiarvonnan yhteydessä sain pari kysymystä, ja lopuksi tässä toiseen niistä vastaus. Liiolii kysyi
”onko teillä kotona siistiä, löytyykö
tavarat helposti? Viihdytkö kotona vai oletko mielummin ”reissussa”?
En ole mikään supersiisti, mutta en ihan kauhea sottapyttykään. Pöydillä ja tasoilla on usein turhan paljon tavaraa. Välillä saan siivouskohtauksia ja silloin kaikki on saatava järjestykseen ja tasot tyhjiksi 😀 Cd:t ja Dvd:t järjestän aakkosjärjestykseen ja jos järjestys sekoaa ärsyynnyn siitä.
Viihdyn kotona, mutta viihdyn myös ”reissussa”. Mielestäni pitää olla puuhaa kodin ulkopuolella. Ystäviä on mukavaa tavata, käydä harrastuksissa, tapaamisissa tms. Vastapainona kotona on mukava rentoutua avokin seurassa tai kirjan ja neulomuksen parissa. Liian pitkiä aikoja en kestä kotielämää. On päästävä tuulettumaan ja tapaamaan ihmisiä.

Taljalta kuuluu Harmaakuonon reipas unihaukku 😀 Makuusopesta puolestaan avokin unituhinat 😀

Julkaistu

Ulkoilupäivä Partiopoukamassa

25 ihmistä ja 16 koiraa kokoontui viime sunnuntaina Partiopoukamaan, joka sijaitsee Porvoossa keskellä ei mitään meren rannalla. Kuten nimestä voikin päätellä, paikka on partiolaisten omistuksessa. Ollaan siellä vietetty kerhon ja pentuäippien kerhon yhteisiä pikkujouluja pari vuotta sitten. Pentukerho on järjestänyt jo ainakin kolmena kesänä kesäpäivän ja pari talviriehapäivää siellä. Paikka on loistava sijaintinsa takia. Pihapiiri on iso, joten tilaa on koirien juosta vapaana ja kirmailla keskenään. Vapaana olo on opaskoiralle rentouttavaa niin fyysisesti kuin henkisestikin. Pentukoirat tottuvat toisiin koiriin jne. Nyt retkeilimme Opaskoirakerhon nimissä. Joukossa 11 opaskoiraa, yksi eläkeläis- ja yksi pentukoira sekä kolme ns. uran vaihtajaa/koiraa, jotka syystä tai toisesta ei ole läpäisseet testejä koulutukseen päästäkseen.

Päivä aloitettiin tulokahvilla, jonka kanssa tarjolla oli ruisleipää juustolla, kalkkunalla ja kurkulla. Toivotin porukan tervetulleeksi, kerroin päivän ohjelmasta ja muistutin kerhon tulevista tapahtumista. Esittäytymiskierroksen jälkeen vapaata rupattelua kahvittelun lomassa. Osa koirista oli tuvassa lähellä emäntiään tai isäntiään. Vähintään saman verran kirmaili pihassa. Lumi vain pöllysi. Näihin hulivileihin kuului myös oma oppaani iästään huolimatta. Moni ihmetteli miten noin iäkäs koira jaksaa ja miten se on niin iloinen. Tottakai kommentit lämmitti sydätä. Malttoihan Harmaakuono välillä käydä näytillä.

Kahvittelun jälkeen lähdimme lenkille. Keittiöapulaiset jäivät paistamaan pannukakkuja ja lämmittämään kanakeittoa. Me muut lähdimme kuuden kilsan lenkille. Itse eksyin peesarini kanssa. Käännyimmekin palatessamme väärälle tielle ja kävelimme sitä hyvän matkaa ennen kuin asia tuli ilmi. Harmaakuono pari kertaa teki täyskäännöksen ilmeisesti yrittäen ilmaista, että suunta on väärä. Peesari sanoi kuitenkin, että jatkettaisiin eteenpäin. Noh, aikamme käveltyä hän huomasi erheen. Lähdimme palaamaan takaisin. Jos olisimme kävelleet takaisin Partiopoukamaan lenkille mittaa olisi tullut reilut kymmenen kilsaa. Harmaakuono vähän hidasteli ja aloin vähän huolestua sen jaksamisesta. Toinen peesari poimi meidät kyytiinsä autoon, joten ehkä lopulta kävelimme noin kilsan verran ylimääräistä.

Partiopoukaman pihaan päästyämme Harmaakuono kirmaamaan koirakavereiden kanssa. Väsymyksestä ei enään mitään tietoakaan. Me painuimme syömään. Keitto maistuikin herkulliselta, nam. Ja gluteeiniton pannari kera kermavaahdon ja vadelmahillon täyttivät vatsan. Osa koirista alkoi olla vähän väsähtäneitä ihmisten tavoin. Pari koirankäyttäjää kokeili lumikenkäilyä. Mahdollisuus oli myös pulkkamäkeen, mutta kukaan ei tainnut lasketella.

Vielä ennen kotiin lähtöä joimme kahvit. Erään koirankäyttäjän koiralla oli 5v synttärit, joten koirakavereille tarjottiin luut kotiin vietäväksi. Ihmiset nautiskelivat luun muotoisista murukekseistä. Kotimatkalla takaboxissa makasi kaksi väsynyttä koiraa. Harmaakuono vietti hyvin rauhallisen sunnuntai-illan köllien pääasiassa olkkarin matolla.

Harmaakuonon sosiaalinen elämä jatkui het maanantaina äitini tullessa kylään. Aina kun äiti hipsi parvekkeelle hengittelemään virttelin läpi, Harmaakuono tahtoi mukaan. Ja äitiä piti tietysti aamuisin käydä nuolasemassa oikein kunnolla. Ja pitihän koko lappisenergia ottaa käyttöön, katsoa surkeana äitiä, josko vaikka saisi jotain herkkua…

Keskiviikkona jälleen koirakavereita. Kerhoillassa oli vieraana Hus:in liikkumistaidon ohjaaja. Istuimme pitkän pöydän ääressä kahvitellen ja keskustellen opaskoiriin liittyvistä asioista. Koirilla ei varmasti ollut yhtä hauskaa kuin sunnuntaina. Nyt oli pötköteltävä aloillaan pöydän alla tai käyttäjän tuolin vierellä/takana. Koirakoita paikalla oli liki 20, joten vierailun järjestäminen kannatti. Kiinnostusta opaskoira-asioihin liittyen on, HIENOA! Samalla sain kuulla, että oma maksusitoomukseni on postitettu opaskoirakoululle, joten koiran vaihto on taas askelta lähempänä.

Joskus minusta tuntuu, että Harmaakuono vaistoaa/tietää muutosten olevan tulossa. No ehkä ei sitä, että sen työt loppuu, mutta ehkä sen ikääntymisen… Äh, en osaa selittää, ja koko tuntemukseni voi olla myös inhimillistämistä. Joka tapauksessa Harmaakuono viettää paljon aikaansa ihan lähellä minua. Jos istun säkkituolissa se tulee istumaan aivan kiinni, jos rapsutan se köllähtää viereen. Jos istun tietokoneella koira makoilee aivan tuolini vieressä. Jos istun teetä juomassa löydän koiran pöydän alta jaloistani. Aina kun olen lähdössä ulko-ovesta se seuraa tarkasti pääseekö mukaan. Avokki sanoi myös muutama päivä sitten samaa, että Harmaakuono on kiinni mussa ja että sen huomaa miten se seuraa jokaista liikettäni. Onhan tyyppi aina ollut sosiaalinen ja innokas olemaan seurassa, mutta tämä on jotenkin ihan erilaista. Se tuntuu syvällä sydämessä. En osaa sanoin kuvailla, voin vaan todeta sen kiintymyksen olevan erilaista, vahvempaa, missä ripaus haikeutta tai jotain riipaisevaa… Kyllähän kai koira tuntee vanhenimisen ja ehkä tiedostaa senkin mitä siitä seuraa.

Nyt ollaan tultu mökille ja täällä ollaan viikko. Harmaakuonokin saa nautiskella vapaana kirmailusta ja metsäautotiellä opastamisesta.

Julkaistu

Hieronnasta apua Harmaakuonolle

Harmaakuonon liikkuminen tuntui ja näytti haluttomalta. Viime viikon lopulla takapää näytti jäykältä ja hieroinkin poitsua perjantaina vähän. Se oli aika levoton asiakas. Selvästi arkuuksia oli siellä täällä.

Eilen aamulenkkiä tehdessämme totesin herran edelleen vaisuhkoksi ja päätin hieroa koiran alusta loppuun töideni jälkeen. Niinpä vietimme Harmaakuonon kanssa reilun tunnin olkkarin matolla. Siinä koira tassutti minua, välillä nuoli huuliaan, säpsähteli, hetkittäin kuului kuorsaus ja tunsin miten koira rentoutui käsieni alla. Siihen sekoittui läheisyydentunnetta, haikeutta herran eläköitymisestä, mutta samalla voimaannuttaen. Tiesin helpottavani rakkaan oppaani ja ystäväni oloa, jonka se taatusti ansaitsee. Kuulostan ehkä pöpiltä, mutta kun koira on tyytyväinen, jopa onnellinen sen tassuista leijailee onnellisen koiran tuoksu. En osaa sitä tuoksua muuten kuvailla. Eilen tunsin sen nenässäni ja sydämessäni hypähti.

Hieronnan edetessä Harmaakuono alkoi venyttelemään raajojaan ja selkäänsä, joka on aina hyvä merkki. Venyttelyä säesti tyytyväinen urina. Lopetettuani hieronnan se makoili hetken aloillaan, nuolaisi kättäni ja nousi ylös ravistellen. Haki pehmolelunsa ja oli valmiina leikkiin.

Yön aikana oli satanut lunta ja satoi edelleen lähtiessämme aamulenkille. Aika raskaasta kelistä huolimatta koira tuntui huomattavasti pirteämmältä ja liikkuminen iloisen jouhevaa.  Tuntuu hyvältä tieto siitä, että itse voi helpottaa vanhenevan koiran oloa omin hoitavin käsin.

Kirjoittelin jokin aika sitten Harmaakuonon eläköitymisprosessin käynnistymisestä. Tänään luonani kävi kotikäynnillä Hussin liikkumistaidon ohjaaja. Etukäteen olin syystä tai toisesta aika hermostunut, vaikka turhaahan se oli.  Lueskelin Facebookin statuksia ja kirjoitin ”hädissä” itsekin sinne koiran vaihto -prosessin käynnistymisestä. Sainkin ihanan paljon kannustavia ja tsemppaavia viestejä.

Tapaaaminen meni hyvin. Ensiksi juttelimme reilu puolituntia. Kerroin elämäntilanteestani ja liikkumistaidon ohjaaja teki tarkentavia kysymyksiä mm. lenkkien pituuksista mitä teimme Harmaakuonon ollessa nuori ja millaisia ne on nyt.  Hän oli kiinnostunut myös työstäni, harrastuksistani. Juttelimme myös uusien koirankouluttajatahojen mukaan tulosta jne.  Mielestäni rupattelu meni hyvässä hengessä ja rennosti omalla painollaan.

Sitten lähdimme lumipyryyn, lunta oli tullut reippaasti aamulenkinkin jälkeen. Harmaakuono opasti hyvin ja reippaasti. Liikkumistaidon ohjaaja käveli takanamme. Emme keskustelleet lenkin aikana. Kun pääsimme takaisin kotiin sain kommentin ”kävelette reippaasti ja Harmaakuono näyttää jaksavan hyvin ja opastavansa mielellään”.  No meno olikin ihan erilaista kuin edellispäivänä.

Saan maksusitoomuksen uuteen oppaaseen, jeeee!!!! HUIH!!!!  Parin kolmen viikon sisään se menee eteenpäin, joten jähtäväksi jää milloin minulle sopiva koira löytyy. Kiirettähän ei vielä ole, jos vaan Harmaakuono jaksaa opastella. Joulukuussa toki viimeistään koira jää viettämään ansaittuja eläkepäiviään. Ja ne hälle suon ilomielin, niin hieno ja upea koira. Sanoinkin tänään, että minulle ehkä mahtavinta on ollut koiran kanssa se miten reippaasti pääsen liikkumaan. Se kun valkoinen keppi vaihtui opaskoiraan, nosti kävelyvauhtia hirmuisesti ja se oli ihanaa/mahtavaa. Se toi jonkinlaisen vapauden tunteen etenkin kokeillessani juoksupyrähdyksiä.

Kun jäimme Harmaakuonon kanssa kahden istuin säkkituolilla silitellen poikaa kokien tunneryöpsyn mihin sisältyi kaikki kuviteltavissa olevat tunteet. Ilo tiedosta uuden maksarin saamisesta, luopumisen tuska Harmaakuonosta, jännitys millaista uuden oppaan kanssa on kulkea, haikeutta tietoisuudesta ettei Harmaakuono tee töitä enään kovin pitkään, kutkutusta ajatuksesta nuoren, reippaan koiran kanssa liikkumisesta, syyllisyyttä moisista aatoksista, onnellisuutta Harmaakuonon olemassa olosta ja olosta siinä hetkessä.  Samalla tiesin siinä istuessani ja koiraa silitellessäni, että nämä tunteet tulen tämän vuoden aikana kokemaan monta kertaa ja varmasti vielä voimakkaampinakin kuin nyt.

Onneksi siihen ei voinut kovin pitkäksi aikaa jäädä tunteilemaan. Oli syötävä ennen asiakkaiden tuloa. Töitä paiskinkin kahdeksaan asti ja sen jälkeen avokille avautumaan päivän tunnelmista. Että näin, koiran vaihto -prosessi on käynnistynyt.

Ja lopuksi: muistakaahan käydä osallistumassa arvontaan. Lauantaihin klo 22.00 saakka aikaa!!! 

Julkaistu

Aidompi vaihtoehto jäätelölle

Jäätelö on ollut suosikkiherkkuni, mutta sen syönti on vähentynyt, voisi melkein sanoa, jäänyt ”ruokaherätyksen” jälkeen lähes kokonaan.  Hyvää siinä on turhien kaloreiden jääminen vähemmälle. Enpä ole ”taistellut” vastaankaan, joten jätski on harvinainen herkku nykyseltään. Myönnetään, joskus (kesällä lähinnä ) iskee jäätelöhimo, joka kyllä talttuu tuoteselostuksia luettaessa. Miten paljon kaikkea lisäaineiksi luokiteltavaa jäätelöistä löytyykään. Ihmetyttää joskus onko jäätelöissä juuri mitään aitoa.

Maanantaisella luennolla luennoitsija vinkkasi millä jäätelön voi ”korvata”, ja mikä on myös ravintoarvoiltaan parempaa. Sekoittaa turkkilaista jogurttia kermavaahtoon, lisää siihen marjoja. Jos haluaa makeutusta, hunajaa tai sokeria, steviakin toki käy. Nyt illalla päätin kokeilla. En ole aijemmin jogurttiin sotkenut kermaa jne. Noh, nyt vatkasin luomukermapurkillisen, lisäsin jogurttia 4-5 dl (en mitannut tarkalleen) vaahtoon. Sekoitin. Lisäsin hunajaa teelusikan kärjellisen. Sitten pakkasesta puolisulaneita vadelmia ja mustikoita yhteensä n. puol litraa sekaan. Tunniksi jääkaappiin tekeytymään ja iltateen kanssa maistelemaan. Hyvää! Mietinkin jo miten herkullista voisi tulla kesällä tuoreista mansikoista. Herkussa ei ole keinotekoisia aromeita, ei keinotekoisia vitamiineja eikä kaikenmailman täyteaineita mitkä takaa koostumuksen hyvyyden tms. Suosittelen kokeilemaan!

Ja onhan mun vähän hehkutettava. Meillä oli Silmukkasiskojen miitti ja yksi Sisko keksi keinon miten selviän avokin Ambitus-kaulurin levennyksistä siten ettei neulokseen tule reikiä. Olen ikikiitollinen ja onnellinen. Nyt taas neuloosi voi hyvin. Olin jo sen voinnista hiukan huolissani 😀 Ehkä uskallan aloittaa ponchonkin neulomisen 🙂 Kovasti tekis mieli vielä istua neulomaan, mutta nyt on maltettava mielensä. Muuten on aamuyö ennen kuin pääsen unille.

Harmaakuono on parina viime yönä herättänyt meidät – ulvomalla kaihoisasti. Mitä lie unia vanha herra katsellut 😀 Tiistaina on sitten vuorossa liikkumistaidon ohjaajan visiitti luonamme, silloin se koiran vaihto -prosessi sitten käynnistyy. HUIH!!!

Julkaistu

Ensiaskel kohti Harmaakuonon eläköitymistä ja uuden kuonokkaan saamista

Loppujenlopulta ei ole vielä paljoa kerrottavaa, mutta ensiaskel on otettu kohti Harmaakuonon eläkkeelle siirtymistä ja uuden oppaan hakemista. Askel on pieni, mutta sisälläni myllerrys melkoinen. Ehkä juuri siksi kirjoitankin.

Olen järjestänyt Opaskoirakerhon vieraaksi Hussin liikkumistaidon ohjaajan, joka tulee kertomaan muuttuneista käytänteistä ja vastailemaan kysymyksiimme. Muutoksia on tullut, koska tällä hetkellä Suomessa on kolme opaskoiria kouluttavaa tahoa yhden sijasta. Miten jatkossa opaskoiria hakevien jono etenee, miten valikoituu miltä tuottajalta koira tulee käyttäjälleen jne. En näihin kiemuroihin puutu sen enempää, koska kaikki ei ole itsellenikään täysin selvää. En halua antaa väärää tietoa, joten… Ja tuskinpa tuo pyrokratia on se mielenkiintoisin juttu. Helmikuisen vierailun jälkeen olen varmasti itsekin viisaampi. Ja kun itse joudun koiran vaihdon lähestyessä asian kanssa ihan käytännössä tekemisiin. Viesteillessäni kerhotapaamisen tiimoilla liikkumistaidonohjaajan kanssa sain hyvän tilaisuuden ottaa esille oma tilanteenikin. Kirpaisihan se vähän kirjoittaa, että Harmaakuono eläköityy tämän vuoden aikana ja että haluan uuden opastajan. Seuraava askel on, että minun luokseni tullaan kotikäynnille. Silloin jutellaan tilanteestani (terveydentila, liikkumisvalmius, koiran tarve ja mitä kaikkea lie) ja käydään tekemässä puolen tunnin lenkki, jotta liikkumistaidon ohjaaja näkee miten liikun ja millaiset liikkumisvalmiuteni koiran kanssa on.

Kun anoin opaskoiraa 2002 (huih, 11 vuotta sitten) ei ollut tätä käytäntöä tavata sairaanhoitopiirinsä kuntoutusohjaaja kotikäynnin merkeissä. Muistaakseni kävin silloista kuntoutusohjaajaa tapaamassa hänen työpaikallaan ja silmälääkärissä toteamassa sokeuteni. Esikurssilla koiran kouluttajat kävelytti parin kolmen erilaisen koiran kanssa ja katsoi millainen koira minulle sopii vai sopiiko olleskaan. Lisäksi minua haastateltiin ja päätös koiran saamisesta tehtiin. Tällöin maksusitoomus oli jo olemassa. Nyt systeemit on muuttuneet ja sairaanhoitopiirien kuntoutusohjaajat tapaavat asiakkaansa heidän kodeissaan. Näin tapahtuu myös koiran vaihtajille. Onhan terveydentilassa tai elämäntilanteessa voinut tapahtua sellaisia muutoksia mitkä estävätkin koiran kanssa liikkumisen omista haluamisistaan huolimatta.

On ehkä jotenkin hassua, mutta minua jännittää tuo tapaaminen, että minun kotiin tullaan ”tarkkailemaan” tilannettani, tullaan katsomaan miten liikun jne. Olen perusterve, elän terveellistä elämää, olen tasapainoinen jne. En tiedä mitään syytä miksi en voisi saada uuteen oppaaseen maksusitoomusta. Silti jännittää. Samalla tunnen hienoista kutkuttavaa odotusta uudesta mahdollisesta opastajasta. Toisaalla taas syvää surua, haikeutta Harmaakuonon vuoksi. Että ”syrjäytän” sen nuoremman tilalta. Pelkään päivää milloin Harmaakuonolle en pue valjaita, pelkään lähteä uuden oppaan opastettavaksi, vaikka toisaalta se kutkuttaakin.

Olen tiennyt tämän prosessin käynnistyvän, silti mielentilan vaihtelu asiaa kohtaan on yllättänyt, ja taitaa olla tosiasia, että tämä kaikki on vasta alkua. Onneksi lohdullinen tieto on, että Harmaakuono jää kotiimme eläkepäiviään viettämään. Niin on ainakin suunniteltu ja avokin kanssa sovittu. Toki lopullisesti asia ratkeaa siinä vaiheessa miten herra sopeutuu uuteen tilanteeseen. Uskon, että asiassa saan neuvoa ja tukea opaskoirakoululta. Ylipäätään on muistettava etten ole yksin, vertaistukea on tarjolla, kouluttajilta saa tukea ja apua jne. Eli, nyt on vaan aika kohdata vuosi 2013 Harmaakuonon eläköitymisvuotena ja uuden koirasuhteen alkamisvuotena. Se kuuluu elämään ja koiran kanssa, jos haluaa liikkua tämäkin vaihe on läpi käytävä, huh!

Huomaan, että menen silittelemään Harmaakuonoa ja juttelemaan sille tilanteesta. Haen ehkä hänen pehmeästä turkistaan, koiran lämmöstä lohtua ja turvaa, ehkä jopa voimaa. Joskus minusta tuntuu, että koira tietää miksi. Se toki voi olla ja varmaan onkin inhimillistämistä ja monen mielestä liiallista sellaista. Se tunne kun toinen painaa päänsä syliin ja nojaa jalkaan, on lähellä lohduttavana, liikuttavana tekee olon inhimillistäjäksi.

Lukijat, varoituksen sana 😀
Tämä on varmasti aihe mitä ei voi välttää, jos tätä blogia lukee. Tiedän jo nyt,  että tulen tästä elämänvaiheestani kirjoittamaan paljon asioiden edetessä. Nyt asia on liikkumistaidon ohjaajan tiedossa, seuraavaksi sovimme kotikäynnin ajankohdan ja siitä se sitten käynnistyy vääjäämättä.

Julkaistu

Tunteita, riipaisevia tunteita harmaakuonon nivelrikkoepäilyn johdosta


Istun takapihalla olevassa puutarhakeinussa kesästä nauttien ja tartun tässä kirjoituksessa kipeään aiheeseen opaskoirasta luopumiseen. Näin meille ei onneksi vielä käynyt, sillä tiistaina otetuissa röndgenkuvissa ei ollut mitään löydöksiä. Joka tapauksessa tämän viikon aikana ehti pohtia paljon asioita, ja oikeasti tajusi kuinka paljon tuo karvainen apulainen merkitsee. Miten pahalta pelkkä ajatuskin sen eläköitymisestä saatika lopettamisesta tuntuu.
Poika on avannut minulle niin paljon uutta ja liikkuvampaa mailmaa. Kävelynopeuteni on moninkertaistunut valkoisen kepin kanssa liikkumiseen verrattuna. Liikkumisesta on tullut jouhevampaa ja olen saanut mahtavia kokemuksia erilaisissa opaskoiratapahtumissa joista voisi mainita esim. Lapin vaellus, peesaripatikat, retket eri luontokohteisiin jne. Olen tutustunut moneen uuteen ihanaan ihmiseen ja saanut uusia ystäviä. Ja miten koira onkaan myös verraton ystävä, aina iloinen kotiin tullessa tai töihin puettaessa. Häntä huiskaa valjaat nähdessään ja monesti pieniä kenguruhyppyjä kielloista huolimatta. Kyllähän sen on koiran ottaessa tiennyt, että se vanhenee ja jonain päivänä siitä on luovuttava. Ajatus on kuitenkin tuntunut kaukaiselta, mutta tosiasia on kuitenkin, että opastusvuosia on jäljellä maksimissaan 2.5 ja pojan täyttäessä 12 eläkepäivät alkavat joka tapauksessa. Vuosi sitten opaskoirien eläkeikä laskettiin 13 vuodesta 12 vuoteen, ja mielestäni se on hyvä asia. Kyllähän moni on asiaa myös protestoinutkin. Miksi koira ei voisi opastaa, jos on terve ja hyväkuntoinen? Mielestäni on kuitenkin hyvä koiran saadessa nauttia eläkepäivistä mahdollisimman terveenä ja hyväkuntoisena. Onhan se tehnyt pitkän ja vaativan työuran. Miksi se ei siis voisi saada loppuelämästään olla vain onnellinen tavallinen koira koiran metkuineen. Haistella lenkeillä, liikkua rennommin, tehdä asioita vanhan koiran tahtiin. Haluan ainakin oman oppaani saavan nauttia tuosta kaikesta, jos vain mahdollista. Oma tuska ei saa mennä koiran hyvinvoinnin edelle.

Viikko sitten menimme opaskoirakoululle eläinlääkärille rokotuksia varten. Selvisi kuitenkin ettei tänävuonna rokotuksia tarvita. Kynsien leikkuun yhteydessä ilmeni kiputila oikean takatassun kintereessä. Lääkäri oli heti sitä mieltä, että se on kuvattava ja suljettava nivelrikon mahdollisuus pois. Hänen mielestään nivelrikko ei heti eläköitytä koiraa, tietysti riippuen oireista ja miten pitkälle se on edennyt. Arveli koiran voivan opastaa vielä vuodesta kahteen. Sitten oltaisiinkin jo hyvin lähellä pojan eläkeikääkin. Kotiuduttuani mietin paljon tuota pojan eläköitymisasiaa. Avokki lohdutti sanomalla koirasta tulevan hänen eläkeläiskoira, että se saa olla kotonaan. Tästä on aina välillä puhuttu ennenkin. Muistan erään saunakerran kun avokkini sanoi oikein painokkaasti, että koiraa ei anneta mihinkään vaan hän pitää sen. Se liikutti minua kovasti ja tunsin suunnatonta helpotusta. Siitä huolimatta tunsin suunnatonta surua ja tuskaa miettiessäni, nytkö on tullut sen aika, ja miten pian se tapahtuu käytännössä jne. Pojan tilalle uusi opas tuntuu myös aika pelottavalta ajatukselta, vaikka nyt tietääkin paljon enemmän kuin nykyisen koiran saadessaan. Monesta asiasta on oppinut ja tietää miten on tehtävä toisin, kenties paremmin, johdonmukaisemmin jne. Ja sitten on muistettava uuden oppaan olevan täysin oma persoonansa, se on erilainen kuin tämä minun nykyinen harmaakuononi. Uusi voi olla paljon rauhallisempi, epäsosiaalisempi tai jotenkin muuten erilainen. Sen kanssa taistellaan kenties eri asioista. Ehkä liikaveto ei ole ongelma vaan paikalleen jämähtäminen. Huh, miten sitten osaankaan toimia??? Ja jos harmaakuono viettää eläkepäiviään haluammeko toisen koiran talouteemme? Vastaus on kyllä, koska haluan reippaan liikkumiseni säilyvän, laajan ulkoilumahdollisuuksien pysyvän jne. Että voin ulkoilla pitkiä lenkkejä myös ilman ihmiskaveria. En asu yksin ja avokin mielipidekin merkitsee toki. Hän sanoikin pari päivää sitten minun ottavan uuden koiran pojan eläköityessä. No kuten sanottua kuvista ei vikaa löytynyt, joten asiasta ei vielä tullut ajankohtainen, herätti kuitenkin siihen, että asiat on hyvä tehdä selväksi hyvissä ajoin eikä paniikin keskellä.
Tiistaina näin ensinmäistä kertaa rauhoitetun koiran. Harmaakuonolle annettiin piikki,jonka jälkeen tämä jonkin aikaa touhotti, asettui pötköttämään tarkkaavaisena. Lopulta myös kuono laskeutui lattiaan. Tavallaan se tuntui jopa pelottavalta. Koira oli niin liikkumaton eikä reakoinut mihinkään. Kuvien oton jälkeen sain pojan viereeni ja poika herätepistoksen. Pitkään se vielä nukkui. Kokeilin vaivihkaan hengittääkö se, tuntuuko sydämen syke ja helpotus oli suuri tuntiessani ne 😀 Tästä kokeilusta olin täysin hiljaaa. Hiljalleen jätkä nosteli päätään ja alkoi katselemaan ympärilleen. Nousi seisomaan, oli kuin patsas. Mietti varmaan, mikä hitto häneen oli iskenyt. Seistessään takapää meinasi tippua ja koira nuokahteli. Pyysin istumaan, istuikin ja rojahti takaisin kyljelleen. Totesi vissiin ettei jaksa olla vielä pystyssä. Pois lähtiessämme poika käveli reippaasti autoon. Ilta oli hyvin rauhallinen. Herra lähinnä nukkui eikä pyytänyt ruokaa. Annoimmekin ruuan vasta seuraavana aamuna. Tuli tassuttamaan kahdeksalta avokkia, nyt olisi vähän nälkä 😀

Kuvauksissa oli myös toinen opaskoira, nuori tyttö, jonka selkä notkahtelee ja pää riippuu valjaissa. Selkeää vikaa ei löytynyt, tutkimukset jatkuvat sen osalta. Aika kurjalta tuntui, sillä koira on vielä nuori, mutta jotain on pahasti vialla. Toivottavasti tyttö kuntoutuu ja voi jatkaa hyvää elämää, jos ei oppaana niin muuten. Reissussa olin opaskoirakoulun työntekijän kanssa. Puhuimme myös koirien eläköitymisestä ja minulle oli uusi tieto terveystarkastus mikä koirille tehdään eläkkeelle siirryttäessä. Minusta se oli huojentava tieto. Myös se, että eläkelläisoppaat voivat käydä opaskoirakoululla lääkärin vastaanotolla maksaen lääkkeet ja tarvikkeet itse. Olen aina jatellut, että toivottavasti harmaakuonoa hoitanut lääkäri voisi jatkaa pojan hoitamista loppuun asti. Nyt kuitenkin nautimme vielä yhteisistä lenkeistä, yhdessä kulkemisesta kesäkuumuus huomioiden. Voi miten tuo eläin onkaan minulle sydäntä riipaisevan rakas. Niin rakas, että haluan sille hyvän ja arvokkaan loppuelämän. Se on niin paljon muutakin kuin apuväline. Inhoankin tuota ”apuväline”-termiä opaskoirien kohdalla. Ei se mikään väline ole, on elollinen olento, lihaa ja verta. Ei sellainen ole väline, se on opaskoira! Ja koska tuo sydämen sulattaja vuosivuodelta sietää kuumuutta huonommin ja huonommin lähden Mustiin ja mirriin ostamaan viilentävää kaulapantaa ja mahdollisesti myös petiä. Kuulin vinkkiä sellaisista ja haluan kokeilla niitä. Ja vielä lukijoilleni: Harmaa kuono tuli tähän keinun eteen jalkoihini laskien kuononsa varpailleni. Se hellyys tuntuu niin hyvältä ja liikuttavalta. Ja minun on ihan pakko rapsuttaa korvan takaa ja silittää kuonon päältä mistä tiedän sen pitävän.