Julkaistu

2012 oli hyvä vuosi

Takana on hyvä vuosi, ellei suorastaan huippu. Niin paljon kaikkea hyvää siihen mahtui. Ja mikä parasta sain olla terveenä koko vuoden. Ei edes flunssat kiusanneet. Kuulo koheni ja sosiaalinen elämäni sai uutta pontta, joka saa minut hymyilemään. Vanhan harrastuksen (maalipallo) jättämän tyhjyyden onnistuin täyttämään uusin tuulin. Elämääni tuli käsityöt ja niiden myötä ihana Silmukkasiskot-miitti, jonka myötä olen tutustunut moneen ihanaan ihmiseen. Alkuvuodesta myös liikunta toi vauhtia elämään. Syystä tai toisesta (ei selitellä) liikkuminen väheni kevään kuluessa ja kesän alussa mökki vei huomion. Samaan aikaan meille tosin ”muutti” tandem, jolla en päässyt ajamaan läheskään niin paljoa kuin olisin halunnut pilottien puutteen vuoksi. Toivottavasti ensi kesänä pilottivärväys onnistuu paremmin. Ne lenkit mitkä pääsin ajamaan nostatti pyöräilykärpäsen surinaa ja polkeminen kotoa mökille oli mahtava kokemus. Ensi kesänä uudestaan mahdollisimman monta kertaa…

Ratsastamassa kävin epäsäännöllisesti vuoden aikana, keväällä huomas selvän kehityksen, joka antoi tietysti lisäintoa. Syksyltä hepostelut jäi pariin kertaan, mutta jospa nyt talvella taas noustaisiin hevosen selkään uutta oppimaan.

Talvella kävimme lumikenkäilemässä kavereiden kanssa ja joulukuussa ostin avokille ja itselleni omat lumikengät. Ajatus, että täällä mökillä voisimme pitkin peltoja painella menemään ja parit lenkit ehdittiinkin heittämään ennen kelin totaalista loskaantumista. Pakastuis pian takas! Tosin huomenna palaamme kaupunkiin.

Laihtuminen ei sujunut toivotulla tavalla, tosin paino ei ole myöskään noussut. Alimmillaan pääsin 66.8 kg, mutta pääasiassa paino on pyörinyt koko vuoden 67.3-68.6 kg:n välillä. Talvella käydessäni 2-3 kertaa viikossa uimassa paino lähti hyvin putoamaan kuten myös Detox-kuurin aikana ja sen jälkeen.  Keväällä jo lakkasin merkkaamasta painoa ylös, mutta uuden vuoden alkaessa ajattelin taas aloittaa painon kirjaamisen sekä ottaa enempi laihdutusmoodia mukaan terveellisellä tavalla.

Vuoteen mahtui ihania lomaviikkoja. Kanarialla rentouduimme ystävämme vieraana, Kuusamossa hiihtelimme keväthangilla, Hartolassa mökkeilimme soudellen, uiden, saunoen, grillaillen. Lontoossa paralympiatunnelmaa, shoppailua, musikaali jne. Kesäviikonloput juhannuksesta saakka omalla mökillä pihaa laittaen ja relaillen.  Kesään mahtui päivä Haapsalussa ja la-su-retki Hämeenkyröön, joten puuhaa on riittänyt. Syksyn viikonloput täyttyi kolmesta messutapahtumasta, muutamasta mökkiviikonlopusta, päivästä  Porvoossa jne. Arki-iltoihin kerran-pari kuussa käsityötapaamisia, opaskoiratouhuja tms. Kevään päivistä on nostettava Jyväskylässä ollut blogimiitti, sillä se oli ihana päivä sadesäästä huolimatta. Olen onnellinen, että uskaltauduin mukaan vammastani huolimatta. Toivon, että voisimme taas alkaneenakin vuonna miitata. Olen tosin ollut syksyn aikana laiska bloggaaja ja vielä laiskempi teidän blogien kommentoija, mutta siitäkin huolimatta toivon tapaavani teitä taas.

Julkaistu

Blogimiitti

Jokin aika sitten mm. Iive vinkkaili blogissaan Jyväskylässä järjestettävästä blogimiitistä. Mieleni pohjalla alkoi mukavasti kutkutella ajatus osallistumisesta tapahtumaan. Toinen (se varovainen ja ujo) puoliminusta hangoitteli vastaan. Voinko lähteä treffeille vieraalle paikkakunnalle tuntematta muusta seurueesta ketään? Varmasti kaikkia jänskättää enempi vähempi tavata uusia ihmisiä blogien takaa, mutta eivät kuitenkaan ole kanssaihmisien varassa. Toki minulla on opaskoirani, mutta emme kuitenkaan osaa itsenäisesti mihinkään vieraassa ympäristössä.

Kutkutus osallistumisesta kuitenkin kasvoi ja kasvoin ja päätin ottaa härkää sarvista kiinni ja ”tunnustaa” kiinnostukseni tapahtumasta ja liityin naamakirjassa tapahtuman ryhmään. Sieltä sainkin kannustavia kommentteja ja lupasin lähteä 5.5. olevaan blogimiittiin. Kun päätös oli tehty, innostus on ollut suuri. Nyt on kuitenkin alkanut ”sokkoraasua” jänskättämään. Junalippuja en eilen avustajan kanssa ehtinyt varaamaan, joten homma on hoidettava pikimmiten. Kun lippu on hankittu en enään jänistä 😀

Jotenkin tuntuu ihan hassulta, että näin jännittää ja huolestuttaa pärjäänkö miten hyvin, sillä en toki haluaisi kellekään olla liiaksi vaivaksi. Avokki on kannustanut lähtemään ja ylittämään itseni. Sekin on ihan pöllöä, että johonkin näkövammaisten tapahtumaan voi helpostikin lähteä yksin, vaikka muita ei juuri tuntisi. Se on paljon helpompaa kuin tämä. Ehkä se kertoo huonosta itsetunnosta tai jostain.

Avustaja tulee perjantaina töihin. Itse lähen koulutukseen, mutta jätän hälle listaa työtehtävistä ja yksi tehtävistä on tuo lipun osto Jyväskylän junaan! Eli, näiden jännityksieni ja vaivaksi olo-ajatuksien ei anneta taltuttaa halua tavata teitä muita bloggaajia!

Höh, miksi kirjoitin tästäkin tänne…
Ollakseni rehellinen ja avoin 😀
Ja jos joku lukijoistani sattuisi haluta osallistua eikä vielä ollut tietoinen tästä…

Eli, Blogimiitti Jyväskylässä 5.5. noin klo 12.00 alkaen
Tarkoituksena reippailla yhdessä, jonka jälkeen käydä syömässä.
Ilmottautua voi niinacmon@hotmail.com
ja hältä varmasti saa myös lisätietoja miitistä!
Ja ryhmä löytyy Facesta nimellä JBM 2012
Ja anteeksi etten nyt laittanut suoria linkkejä blogeihin mistä asiasta olen lukenut tai tuonne Facebookkiinkaan.
Rehellisesti laiskuus voitti 🙁

Julkaistu

Arvontavinkit + kysymyksiä kanssabloggaajille :)

Heti tähän alkuun täytyy vinkata teillekin parista blogiarvonnasta 🙂
Annie arpoo
täällä
Arvontaan voi osallistua vielä sunnuntaihin asti, (jatkoaika) ja voittaja saa luettavaa sekä suklaata joihin liittyy haaste. Käypääkä katsomassa ja osallistumassa!

Myös Hennalla omassa blogissaan on meneillään
arvonta

Voittajalle luvassa itse tehtyjä palkintoja, joten käykää osallistumassa!

Kirjoitin pari viikkoa sitten postauksen
Kropan muutokset käsin tunnustellen
ja sain postaukseen kommentin, jossa ihmeteltiin miksi esim. laihdutusbloggaajat haluavat laittaa kuviaan ”näytille blogiinsa. Kirjoittaja oli huolissaan myös anonyymiyden säilymisestä. Yritin vastata hänelle kysymykseen sen mukaan miten itse olen asian tulkinnut. Hän toivoi vielä kommentteja/perusteluja blogikuvien laittamiseen teiltä näkeviltä bloggaajilta.
Nyt nostan asian uudelleen esille näin omana postauksenaan ja toivon aiheen herättävän keskustelua kommentoinnissa.

Itse olen näin sokeana tulkinnut asian siten, että kuvien laittaminen antaa mahdollisuuden saada kanssabloggaajiltaan palautetta mahdollisista muutoksista ja se palaute taas ruokkii motivaatiota eteenpäin.
Ja tottakai jokaisesta positiiviset huomiot  ilahduttavat.

Itselläni ei ole tuota mahdollisuutta laittaa vertailukuvia vartalostani (tai on, jos pyydän jotakuta ottamaan kuvat, siihen minusta ei kuitenkaan ole), saatika vertailla kuvia itse, joten voin vain sanallisesti kertoa muutoksista ja hehkuttaa saamiani kommentteja.
Ja niitä sanallisia kuvauksia muutoksista onkin jo paljon hankalempaa kommentoida. Ei ole todisteaineistoa kuvista sanojen vahvistukseksi 😀

Ehkä minuakin alkuun hiukan kummastutti laihdutusvertailukuvat, mutta kun olen nyt kohta vuoden lukenut laihdutusblogejakin, olen oppinut ymmärtämään kuvien tärkeyden, niiden antaman infon ja sen vuorovaikutuksen minkä kuvat saavat aikaan.
Ja joskus toivoisin, että voisin minäkin kirjoittaa ”näytät hyvältä kuvassa” tai ”selvästi huomaa vyötärösi kaventumisen”. Sitä en kuitenkaan pysty tekemään, mutta hengessä olen mukana. Tiedän laihduttamisen tuskan, nautinnon ja kaiken siltä väliltä 😀

Ja toinen (kylläpäs nyt haen vuorovaikutteista postausta) asia mikä mielessäni luikertaa:
Minulle esitti etäinen tuttu kysymyksen
”Mitä hittoa varten kuvittelet jonkun lukevan höpinöitäs? Ketä oikeasti kiinnostaa näkövammaisen elämä niin paljon, että jaksais lukea kirjoituksia siitä?” No hänen puolustuksekseen täytyy sanoa, että hän ei ilmeisestikään muutenkaan ymmärrä bloggaamisen päälle, mikä tässä viehättää, miksi tätä tehdään…
Tuo ”näkövammaisen elämä” ei ollut kysymyksen pääbointti. Hän halusi kuitenkin, että kysyn lukijoiltani miksi esim. luette juuri tätä blogia?
No nyt minä kysyn teiltä
– Mikä saa teidät lukemaan Endorfiinista voimaa -blogia ja miksi liityitte lukijoiksi??
Tuo tuttava arveli pääsyyksi uteliaisuuden.
Uskallan toivoa, että syitä on muitakin 😀

Julkaistu

Ilta ajatustyötä tehden

Yrityksemme kotisivut avattiin maaliskuussa 2009 ja sen jälkeen on tehty vain pieniä muutoksia. Helmikuussa uuden hinnaston tullessa voimaan ajattelimme uusia sivujen ilmettä kuvin ja tekstein. Joulukuussa eräs tuttava koirapiireistä kävi kuvaamassa pari tuntia ja yli 500 kuvasta valittiin parhaat. Noh, minusta siinä työssä ei paljoa apuja ollut. Valitut kuvat sivujen tekijälle, joka on ne asetellut paikoilleen. Samalla hän muuttaa vähän sivujen rakennetta. Meidän tehtäväksi jää suunnitella kuvatekstit ja tekstit. Huh, tänään istuttiin avokin ja Aa:n kanssa viitisen tuntia pähkimässä. Lauseiden pitäisi olla ammatillisesti hyviä ja virheettömiä. Ehkä rimamme on hivenen korkealla, mutta halutaan antaa sivuillamme itsestämme hyvä ja aito kuva. Pähkimiseen meni koko himskatin ilta ja mun yleiskuntosalitreenikin jäi treenaamatta. Avokki ”karkas” loppuvaiheessa pumppaamaan rautaa. Tunsin kateuden piston ja kiukuttelinkin hienoisesti aiheesta. No vaikka liikunta/treeni on tärkeitä asioita, yrittäjänä on välillä pakko laittaa firmansa ja sen menestyminen etusijalle. Ja kun tuo helmikuun alku lähestyy. Silloin sivut pitäisi saada julkaisuun, koska uusi hinnasto tulee voimaan. No nyt on sivujen tekijälle lähetetty uusitut tekstit, kuvatekstit kuviin, nostoja sivujen sivustoille tms. Sivuille tulee uutena myös linkki Facebook-sivullemme sekä Googlen karttapalveluun.
Eilen alotettiin Elisa-viihteen asennus. Eilisiltana telkkari näkyi, tänään ei. Huomenna ystävämme tulee hommaa jatkamaan heti aamusta. Kyselin Näkövammaisten keskusliiton Tiedonhallintapalvelujen keskustelualueilta
näkövammaisten käyttökokemuksia, mutta en ole saanut yhden yhtä vastausta. Mietinkin, että mitähän tuli hankituksi. Netin kautta tapahtuva tallennus vaikutti vaan hyvältä mahdollisuudelta. Tallentavat digiboxit kun tahtoo olla hipasunäppäimisiä tai jutskat on valikoiden takana ja niissä liikkumiseen näöstä olisi enemmän kuin hyötyä.
Toisaalta, eipä ole tullut palautetta siitäkään etteikö homma voisi toimia ruudunlukuohjelmillakin. Pitäkää ystävät peukkuja. Valitettavasti vaan pieni epäily hiipii mieleen. No asia selvinnee huomenna.
Eilisilta kului töiden merkeissä. Alotin 16.30 ja lopetin klo 21.00. Asiakkaita on aina parhaiten alkuillasta ja illasta.Moni hieroja ei pidä iltavastaanottoa. Itse koen sen oikeastaan välttämättömäksi tulojen saamiseksi. Ja koska työpisteemme on kodin yhteydessä ei mene aikaa työmatkoihinkaan. Päivällä voi tehdä kaikkea muuta; kotitöitä, lenkkeillä, treenata kuntosalilla, hoidella asioita tms.  Joskus sitä ei vaan osaa tehdä mitää kun ”odottaa” iltaa ja töitä. Onneksi hiljalleen tätä kodin yhteydessä työpisteen olemista oppii hyödyntämään ajankäytönkin suhteen.
Eilisiltana lukiessani blogeja koin turhautumistasillä olisin halunnut muutamaa kirjoitusta kommentoidakin, mutta tämä nykyinen kommentointi ei aina tunnu oikein vörkkivän. En tiedä johtuuko ruudunluvustani vai kenkkuileeko Blogger muuten? Joka tapauksessa kommentit jäi tekemättä. Joskus kommentointi onnistuu, mutta sen jälkeen en pääse mitenkään muuten sivulta pois kuin sulkemalla koko selaimen ja aloittamalla uuden istunnon. RASITTAVAA!!!
Kaikkein ärsyttävintä on kyllä, jos kommenttia ei saa ollenkaan laitetuksi. Eilenkin olisin niin halunnut
osallistua keskusteluihin, mutta… No jospa tuo olisi systeemin alkukankeutta ja sen toimivuus kohenisi talven edetessä.
Julkaistu

Pohdintaa vammaisuudesta ja blogistani arvontalupausta unohtamatta

Olen seuraillut jonkin aikaa blogini tilastoja, ja olen jäänyt pohtimaan niiden paikkaansa pitävyyttä. Nimittäin esim. postaukseni ” Pienenpieni historiikkini sokeudestani”(viidenneksi luetuin postaukseni) lukukerrat ovat pudonneet 46 kerrasta 44 kertaan. Miten se on selitettävissä, vai onko vaan Bloggerin oikkuja? Jos et ole tekstiä lukenut löydät sen heinäkuun postauksista ”11.7.2011, 10 kommenttia” ja aihe sattuu kiinnostamaan. Selkeästi luetuimpia postauksia ovat otoskleroosia käsittelevät kirjoitukset. Tilastojen kärkipaikkaa lukukerroissa pitää 319 lukukerralla ” Stressaava otoskleroosi
4.11.2010, 6 kommenttia”. Otoskleroosipostauksien väliin kiilaa 119 lukukerralla ” Opaskoira tuo reippautta liikkumiseen 6.2.2011, 5 kommenttia” Tilastoissa kolmantena lukukerroissa (82)  ” Otoskleroosi tuskaannuttaa
17.1.2011, 4 kommenttia”. Väliin kiilaa postauksia liittyen näkövammaani, blogiarvontaan ja yltääpä kymmenen sakkiin yksi luentopostauskin  ”hyvää yötä nukahtamisvaikeudet” -luennon satoa
20.9.2011, 2 kommenttia” sijoittuen 36 lukukerralla  kuudenneksi. Ja otoskleroosi kiinnostaa, sillä ” Odotettu ja pelätty leikkaus ja siitä toipuminen
4.4.2011” on luettu 31 kertaa ja sijoitus tällä hetkellä yhdeksäs. Sokkohistoriikki-postauksen lisäksi kiinnostusta on herättänyt myös näkövammaisuuteeni liittyvä kirjoitus ” Treeniä/urheilua minun sokkosilmin 17.9.2011, 7 kommenttia” (sijoitus 7.)
Kuten tilastoista voi päätellä erilaisuus kiinnostaa ihmisiä ja toivon todella, että olen pystynyt edes hivenen valottamaan vammaisen ihmisen elämää. Vammaisuus tuo omia haasteitaan, mutta toivottavasti olen onnistunut välittämään myös sitä tavallisempaa elämää, ja että vammastani huolimatta elän, koen, touhuan. Useasti vamma ei ole este, hidaste kylläkin. Ja totta kai se rajoittaa jonkin verran, mutta toisaalta antaa jotakin muuta tilalle. Joskus olen pohtinut millainen minusta olisi tullut, jos en olisikaan näkövammainen. On aika turhaa moisia miettiä, mutta miten paljon vammaisuus vaikuttaa ihmiseen, luonteeseen, elämäntapoihin jne. Olen kiltti, rauhallinen. Olisinko vammattomana erilainen? Mitä tekisin työkseni, olisiko minulla lapsia, koira tai muita lemmikkejä???  Nyt minulla on ihana opaskoira Harmaakuono, jota ei olisi elämässäni, jos näkisin. Tuskin olisin käynyt Sydneyssä, Qebeckissa, Sao Paolossa urheilumatkoilla, mutta osaisin ajatella itseni hoitotyössä näkevänäkin.
Usein kysytään olenko katkera näkövammaisuudestani ja monen yllätykseksi vastaan, en. Ei kannata myrkyttää katkeruudella elämäänsä. Minulla on paljon parempi olo ja elämä kun hyväksyn tosiasiat ja opettelen elämään vammani kanssa. Kaikille se ei ole helppoa ja sen hyväksymiseen voi mennä valtavasti aikaa. Asian kun saa läpi käydyksi, elämä helpottuu kummasti. Näin moni on todennut lopetettuaan taistelemisen tuulimyllyjä vastaan. Itse en muista paljoakaan taistelleeni vammaani vastaan. Olen hyväksynyt sen aika helpolla, mistä lie johtuu. Sokeutumista pelkäsin ja murehdin näköjäänteeni alkaessa heikentyä, mutta nopeasti uuteen tilanteeseen tottui. Kuulon heikentyessä pelkäsin paljon enemmän ja mietin miten siitä oikeasti selviydyn. Kuuroutuminen oli ja on todella pelottava ajatuskin ja tällä hetkellä en tiedä pystyisinkö siihen sopeutumaan. Toivottavasti asiaan ei tarvitse koskaan sen enempää perehtyä. Niin se vaan kuitenkin on, että vastaan on otettava se mitä elämä meille kullekin antaa ja ottaa.
Vammaisuus on monelle tabu. Siitä ei puhuta ja erilaisuutta pelätään. Valitettavasti vammainen henkilö saa osakseen säälittelyä tai ylenpalttista hehkutusta siitä, että on päässyt vaikkapa ravintolaan siiderille. Muistan opiskeluvuosilta erään baari-illan milloin naisten veskissä sain luennon aiheesta miten hienoa on kun olen tullut rentoutumaan, ja että miten vammainen ihminenkin voi vaihtaa vapaalle jne. Sellaista en oikein kestä, enkä sitä säälittelyäkään. Karvat nousee pystyyn välittömästi. Mahdollisimman normaali ja luonnollinen suhtautuminen on parasta, ja mielestäni on parempi kysyä, jos jokin asia mieltä askarruttaa. Tietämättömyyshän useimmiten ne ennakkoluulot ja epäluontevan suhtautumisen aiheuttaa. Ja siksipä ehkä vammaisten ihmistenkin pitäisi olla avoimempia ja omalta osaltaan pyrkiä hälventämään ennakkoluuloisuutta ja lisäämään tietoisuutta. Se ei ole helppoa etenkään jos itse ei ole vielä vammansa kanssa sinut. Enkä tarkoita sitäkään, että aina pitäisi jaksaa olla kertomassa vammaisen ihmisen elämästä tms. Kyllähän mekin haluamme unohtaa vammaisuutemme. Itse en jatkuvasti ajattele sokeuttani tai nyt kuulo-ongelmia. Elän niiden kanssa, mutta en ajattele niitä jatkuvasti. Ja siihen kai pitäisikin elämänhallinnassaan, itsensä hyväksymisessä, sopeutumisessa jokaisen päästä, tai ainakin siihen pyrkiä.
    
Mistä minut muistetaan esim. täällä blogien paljoudessa. Olen se näkövammainen/sokko Hepa, toivottavasti jotain muutakin. No otosklerootikko ainakin. Toivoisin kovasti ettei erilaisuuteni jätä varjoon arvomailmaa hyvinvoinnista, terveydestä, ravitsemuksesta, ruuasta ja elämästä yleensä. Ne kun on loppujenlopulta paljon tärkeämpiä asioita kuin vammaisuuteni. Haluaisin kuitenkin, että teidän lukijoiden olisi tulevaisuudessa ehkä helpompi kohdata vammainen henkilö ilman suuria ennakkoluuloja joita ehkä onnistun vähän karistamaan mielistänne. Eli, huomaatte haluan niin paljon… Haluan minusta jäävän mieleen muutakin kuin vammaisuuteni, mutta samalla avaan vammaisen ihmisen elämää haasteineen ja toivon sitä kautta mahdollisien ennakkoluulojen karisemista. Ja jos näistä kirjoituksista joku saa vertaistukea mikä sen hienompaa!!! Ja vaikka olen kirjoittanut jo otoskleroosileikkauksesta viime keväänä, kirjoitan seuraavastakin operaatiosta toipumisineen.
Tämän blogin kautta sain muuten haastattelupyynnön liittyen tuohon otoskleroosiin. Haastatteluni on Kauneus ja terveys-lehdessä numero 15, joka ilmestyy 24.11. Kyseessä on selviytyjä-tarina. Suostuin haastatteluun ennen kaikkea voidakseni antaa vertaistukea muille otosklerootikoille. Koin itse kovin hankalaksi löytää vertaistukea silloin kun pää oli täynnä pelkoja ja kysymyksiä. Ehkä kyseinen lehtijuttu ja tämä blogi voi auttaa jotakin lukijaani vertaistuen saamisessa. Ja minuun voi aina ottaa halutessaan yhteyttä. Yhteystietoni löydät kohdasta Ota yhteyttä.
Kyllä myös minulla on huonot hetkeni milloin sokeus vituttaa, kuulon alentuma ärsyttää. On myös niitä hetkiä milloin ei huvita olla vertaistuellinen tai vammaisuuden ennakkoluulojen hälventäjä. Ja siitä en tunne edes huonoa omaatuntoa ja pidän moisia fiiliksiä luonnollisina. Ne kuuluu elämääni, mutta onneksi eivät täytä sitä kovinkaan pahasti. Hyvät asiat, elämän hienoudet voittavat.  Ja elämän hienouksiin kuuluu tämä blogikirjoittaminen. Olen innostunut tästä kovasti, joten blogissani järjestetään arvonta heti kun lukijoita on 50 tai jokin postauksistani luetaan 500 kertaa. Lukijoita tällä hetkellä 26. Brego tervetuloa mukaan! Itse asiassa lukijoista löydän 24 nimeä ja silti ”lukijat”-kohdassa seisoo 26. Ilmeisesti lukijana voi olla myös niin ettei nimi näy. Nyt ilmeisesti minulla on kaksi sellaista, joten toivotan teidätkin tervetulleiksi lukemaan Hepan jorinoita.  Myös tuohon 500 lukukerran rajapyykkiin on matkaa paljon, mutta katsotaan kumpi täyttyy ensin 50 lukijaa vai 500 lukukertaa. Arvontahan voi olla vaikka viiden vuoden (siis, meinaanko kirjoittaa tätä muka vielä viisi vuotta???) päästä 😀 Jospa vähän aikasemmin… Viisi oli muuten maalipallossa vuosia pelinumeroni niin seura- kuin maajoukkueessakin, joten Viisi nollilla olkoon päivän numero 😀
 
Julkaistu

Ajatuksia laihduttamisesta ja ystävyydestä pihakeinussa kesästä nauttien

Kello lähestyy iltakahdeksaa ja mittarissa vieläkin yli 26 astetta lämmintä. Tulin istumaan tänne takapihan keinuun kesäillasta nauttimaan. Avokki treenaa tunnollisesti. Itse laiskottelen menkkakipuisena edelleen. Eikä fiiliskään ole ollut paras mahdollinen, mutta huomenna on mukavaa ohjelmaa luvassa; shoppailua ystävän kanssa ja illalla ystäväpariskunnan kanssa treffaamista. Lauantaille suunnittelimme avokin kanssa piknikkiä. Kyllä mielikin tästä piristyy. Ja tämän aamun ilouutisiin kuului ehdottomasti vaakalukemat!!! Mullahan on puhuva vaaka, ja jotta lukemat ei jäisi epäselviksi, vaaka toistaa lukeman kolmeen kertaan ja aika kovaa. Joskus olen miettinyt, että pitääkö noiden aparaattien suunnittelijat puhetukea tarvitsevia samalla ääliöinä.. Pitää puhua hitaasti, selkeästi, kovaa. No muistaa täytyy tietysti, että meissä tarvitsijoissa on toki monenlaisia ihmisiäkin. Voitte vaan kuvitella miltä tuntuu kuunnella vaakan kauhulukemat kolmesti ja kovaa toistettuna 😀 Tänäaamuna kuitenkin ilo oli suuri vaa’an sanoessa ”Painonne on 69.3 kiloa, painonne on 69.3 kiloa, painonne on 69.3 kiloa”. Laskua tapahtunut helteestä ja menkoista huolimatta, jeeeeee!!!! Joskos jumitus olis nyt vähäksi aikaa hellittänyt ja paino jatkaisi laskuaan. Koska tämä on mulla ollut varsin hidasta, heinäkuun vikana päivänä toivon todella olevani päässyt alle 68 kiloon, mieluiten alle 67.5 kiloon. Tiedän olevan turhaa tavoitElla esim. alle 65 kiloa. Azoreille olisikin hienoa lähteä sitten alle 67 kiloisena 🙂 Kadehdinkin teitä joilla paino tippuu viikossa tuon mitä minulla kuukaudessa tai jopa kahdessa. Vakavasti ottaen, on hyvä muistaa meidän kaikkien olevan erilaisia ja reakoivan eri tavalla eri systeemeihin jne, joten eipä taida olla aiheellista kadehtia.

Nyt kun olen lueskellut muutaman viikon ihmisten laihdutusblogeja olen huomannut itsestäni että en kirjoita ulkonäköseikoista koskien laihduttamista. En pohdi miten rumannäköinen olen omine läskeineni tai miltä näytän treenatessani läskeissäni. En tiedä onko se hyvä vai huono asia kun en asiaa paljoakaan ajattele. Uskon siihen vaikuttavan tämän näkövammaisuuteni. En todellakaan tarkoita ettenkö haluaisi näyttää kropassani hyvältä jne, tai etteikö minulle olisi väliä miltä näytän. Kyllä välitän, mutta en ehkä välitä niinkään siitä miltä muiden silmissä näytän, tai kehtaanko tehdä jotain kun olen ylipainoinen sen takia kun se näyttää karmealta. . Äh, en tiedä osaanko selittää mitä tarkoitan? Ajattelen enemmän sitä fiilistä mikä tulee ollessani kevyempi, samalla toki ulkonäköni paranee ja voin käyttää kenties erilaisia asustekokonaisuuksia tms.Laihtumisella on paljon hyviä terveysvaikutuksia, rasitus nivelissä vähenee, sydän ei joudu niin kovalle rasitukselle, kenties kolesteroli ja verenpaine laskee, kroppa notkistuu, liikkuvuus lisääntyy jne. Ne ulkonäkömuutokset tulevat siinä sivussa. Toki ilahduttaa, jos joku toteaa mun laihtuneen, tai näyttävän hyvältä. En kuitenkaan osaa ajatella/kirjoittaa rumista läskimakkaroistani tai niiden katoamisesta. Kyllä tavoittelen tuon vatsaröllykän katoamista ja persuksen pienenemistä/kiinteytymistä. En osaa niistä vain kirjoittaa. Minusta onkin mukavaa lukea blogeista myös ajatuksia liittyen ulkonäkömuutoksiin. Tuo minulle taas asiaan uutta näkökulmaa, katsontakantaa.

Ylipäätään minusta on ihanaa lukea näkevien kirjoituksia, vaikka teksteissä vilahteleekin paljon valokuvia joita en valitettavasti näe. Olen aina sanonut, että vammaisella henkilöllä pitäisi olla ystävä/kaveripiirissään vertaisiaan että täysin terveitä ihmisiä. Vertaistuki on tärkeää, mutta ehkä vieläkin tärkeämpää on saada niitä vammattomia kontakteja. Ne tuo laajuutta ja normaaliutta. Hirveä sana ja voikin miettiä mikä on normaalia… Noh joka tapauksessa olen käynyt peruskoulun näkövammaisten koulussa Jyväskylässä. Ennen kouluikää kavereita riitti kotipaikkakunnallani pihapiirissä. Kouluvuosien heti alkuaikoina kaverit kuitenkin katosivat. Kun tulin viikonloppuisin kotiin en enään mahtunutkaan porukkaan. Toki Jyväskylässä tuli uusia näkövammaisia kavereita, silti muutos tuntui pahalta. Nykyisinhän näkövammaiset pääsääntöisesti integroidaan tavallisiin kouluihin ja tuolla erityiskoulussa on paljon lapsia joilla on muitakin vammoja kuin näkövamma. Kotikuntani ei kuitenkaan ollut valmis kustantamaan minulle tavalliseen kouluun koulunkäyntiavustajaa. Pitivät parempana minun olla erityiskoulussa. Siirtoa yritettiin monta kertaa vuosien aikana, koska tiedettiin minun pärjäävän normaaliopetuksessa, mutta ei koskaan onnistunut. Koulun opetustasoon vaikutti oppilaiden monivammaisuus ja tänäkin päivänä kärsin siitä esim. kielien suhteen. En sano etteikö siellä olisi ollut paljon hyviäkin asioita…. Mutta piti kirjoittamani kontakteista näkeviin ihmisiin… Yläasteella ja ammattikoulussa kaveripiirini muodostui täysin näkövammaisista ystävistä. Ammattikoulussa oli joitain normaalisti näkeviä ihmisiä, jotka alkuun kaverustuivat hyvinkin innokkaasti, mutta kenties opastustarve, avustaminen vieraissa paikoissa tms. tuntui hankalalta/rasittavalta… En tiedä. He katosivat. Ammattikoulun jälkeen elämässäni on ollut joitakin näkeviä kavereita, mutta pääsääntöisesti kadonneet alkuinnostuksen mentyä ohi.Tällä hetkellä minulla on yksi hyvä näkevä ystävä, joka joskus auttelee mua esim. tässsä blogissa, lähtee shoppailemaan tms. Olemme tutustuneet koiratouhujen kautta. Välillä minua pelottaa kysyä apua johonkin, koska pelkään menettäväni hänet. En halua olla riippaystävä, joka on aina jotakin vailla. Vieraissa paikoissa kun ei vaan pysty liikkumaan täysin itsenäisesti. Onneksi ystäväni on pysynyt elämässä ja toivottavasti pysyy pitkään, ja opin luottamaan siihen ettei kaikki katoa ympäriltäni, vaikka joskus apua tarvitsenkin.

En koe olevani yksinäinen, mutta näkeviä ihmisiä joskus kaipaan enemmän elämääni. Siksipä nautinkin kun boin täällä blogimailmassa olla läsnä, tutustua ja vaihtaa ajatuksia. Toivottavasti myös virtuaalielämän ulkopuolisia uusia ihmiskontakteja
syntyy jotakin kautta. Ja kyllä edelleenkin myös näkövammaiset ystäväni ovat minulle tärkeitä!

Jahas, kylläpäs nyt aiheet hyppäsi laihdutuksesta, ulkonäköön, ystäviin… Välillä tekstiä katosi ja homma meni uusiksi, mutta jospa nyt nämä kesäillan keinuaatokset olis tässä. Aika mennä keittelemään iltateetä ja halimaan avokkia jolle oon tänäänkin kiukutellut ihan turhaan!