Olen viettänyt loistavan lomaviikon ulkoillen ja nukkuen paljon. Viikko kotona ja sitten edessä Azoreiden matka, ihanaa!!! Näihin onnellisiin aikoihin sopii Toppiksen ja muutaman muunkin toivoma historiikki miten avokki ja minä kohtasimme. Toppis tosin ensisijaisesti olisi halunnut lukea kvanttifysiikasta, mutta kuulun siihen suureen osaan ihmisistä, jotka ei asiasta tiedä juuri mitään. Eli, valitsin helpoimman tien vastatakseni lupaukseen kirjoittaa arvonnassa annetuista aiheista, joten tässä minun ja avokin tarina arkeen paluun kunniaksi. Ja se lomapostaus tulee myöhemmin, kunhan kirjoitan sen ja saan silmällisen purkamaan kameran ja tekemään kuviin kuvailut, jotta pääsen valikoimaan mitä teille näyttää. Nyt kuitenkin Hepan ja Hepan ritarin tarina 😀
Matkustimme Sao Paoloon näkövammaisten mailmankisoihin joissa suomalaislajeina olivat maalipallo, judo ja yleisurheilu. Naisten maalipallojoukkueella ei turnaus sujunut, oli kovin takkuista ja tie nousi pystyyn puolivälierissä kohdatessamme emäntämaan Brasilian häviten. Ja tuo tappio tiesi tavoitteiden murskaantumista ja Pekingin paralympialaisiin ovien sulkeutumista. Vieläkin tuon hetken muisto saa kulkemaan kylmät väreet selkää pitkin. Tappiotkin kuuluu urheiluun, mutta silti se oli kamalaa. Miehillä sujui paremmin ja he saavuttivat paikkansa Pekingiin.
Judossa oli yksi urheilija Suomesta, joka oli varmistanut paikkansa Pekingin kisoihin omassa sarjassaan. Nyt hän oli hakemassa Suomelle toista paikkaa sarjaa ylempää, jossa ehdolla oli kaksi urheilijaa, jos paikka saavutettaisiin. Ja kyllähän judoka hoiti tehtävänsä tyylikkäästi, ja näin avokin Pekingin kisamatka oli askelta lähempänä. Judoka ja hänen valmentajansa olivat joillekin meistä naisten joukkueen ihmisille iso tuki vaikealla hetkellä. Siinä sivussa he puhuivat judon hyödyistä urheilijalle kuin urheilijalle ja sai meistä pari innostumaan asiasta ja ottamaan suuntia tatamille. Niin kävi myös mulle, sillä eräänä syyskuun torstai-iltana löysin kuin löysinkin itseni hikisestä judokämpästä korvikset korvissa aivan uunona. Yllätys, korvikset piti ottaa pois ennen kuin lämmittelyt aloitettiin. En muista oliko avokki noissa ekoissa treeneissä, ilmeisesti ei. Kotiin viemisinä oli kuitenkin musta silmä ja kipeä niska.
Treenit oli joka torstai ja avokinkin kanssa oltiin treeniparina aina silloin tällöin. Avokki oli vähän hiljainen ja musta jotenkin rajuotteinen, yritti kannustaa mua mun räveltäessä jotain sidontoja ja otteita. Mun iloinen hymy ja positiivisuus teki kuulemma vaikutuksen. Kasvot kuulemma loistivat ja vaikka en oikein osannut, yritin koko ajan kaikkeni ja sinnittelin…
Lupauduin tulemaan ylimääräisiin treeneihin eräänä lauantaiaamuna. Tuolloin olimme pitkään parina avokin kanssa. Teimme harjoitusta, jossa hyökättiin jalkojen välistä ja toinen nostikin jaloilla, lantiollaan hyökkääjän hemmettiin yltään. Noh, yritin ja yritin… Sain avokin nousemaan siten, että tämä seisoi päällään, mutta en jaksanut punnata häntä nurin. Treenien vetäjä huuteli mulle, että tee nyt jotain… Ja avokki naureskeli hyväntahtoisesti ja oli siinä pääseisonnassa ties miten kauan tyynen rauhallisena. Lopulta sain työnnetyksi hänet ja sidotuksi alleni…
Seuraavissa treeneissä meitä oli vain kolme avokin ja minun lisäkseni nuori lahjakas poika. Avokki ja tämä toinen judoka vetivät treenit. Mua ujostutti kun tuttua vetäjää ei ollut. Avokki jutteli paljon, kyseli minulta maalipallosta ja toivotteli hyvää turnausta viikonlopulle jne. Kiinnostukseni oli herännyt…
Seuraavalla viikolla tapasin lapsuudenystäväni, jolta avokista kyselin ja hän innostui. Lopulta sovimme menevämme nelisin syömään hänen miehensä ja meidän kahden ujon kesken. Niinpä eräänä maanantai-iltana kävimme syömässä. Lapsuudenystäväni ja hänen miehensä lähtivät aikaista aamuherätystä syytellen heti syötyään pois. Jäimme juttelemaan pariksi tuntia. Puhuimme paljon urheilusta ja treenaamisesta. Ensilumi satoi sillä välin maahan. Vaihdoimme puhelinnumerot ja kotiuduttuani oli pakko laittaa sähköpostia ja kiittää illasta. Seuraavana päivänä sovittiin mun menevän viikonloppuna kyläilemään, teelle… Noh, olin siellä 12 tuntia, ja join ainakin kolmet teet ja tilattiin kebappia ruuaksi. Juteltiin, käytiin lenkittämässä Harmaakuonoa ja taas juteltiin. Juttua vaan riitti ja riitti, ja jälleen sovittiin uudet treffit. Avokki tulisi luokseni seuraavana keskiviikkona. Söimme makaroonisalaattia ja jotain suolaista piirakkaa. Avokki muistutteli mua, että hän ei saa syödä paljoa, koska lauantaina olisi kisat Lahdessa. Tuona iltana oli selvää, että meistä on kehkeytymässä pari. Arvostin avokissa suuresti sitä ettei hän ollut pyrkimässä sänkypuuhiin varhaisessa vaiheessa. Hänen lähdettyään söin suklaata, jota hän toi, enkä voinut riisua neuletakkiani, koska se tuoksui avokilta 😀 Olin niin pirhanan onnellinen…
Samanaikaisesti tämä Brasseissa ollut judoka ja hänen valmentajansa houkutteli mua kisakatsomoon Lahden kisoihin. Mulla oli aikas hyvä syy lähteä mukaan. Sovittiin luonani vietettävästä illasta kisojen jälkeen… Kisareissussa olin mukana ja hauskaa oli. Illalla saunottiin ja syötiin hyvin luonani. Jossain vaiheessa meiltä kysyttiin onko meillä jotain… Noh, olihan meillä…
Pari viikkoa ennätimme tapailla tiiviisti ennen kuin avokkini matkusti kotipuoleensa joulun ja uudenvuoden viettoon. Itse vietin joulun äitini luona. Joka päivä soittelimme ja äitini kiusasi minua. Voi, se oli niin ihanaa aikaa. Ja kun avokki palasi kotikonnuiltaan olimme entistä tiiviimmin yhdessä. Ei ollut montaakaan yötä erillämme. Valvoimme myöhään, aina meni kahteen, kolmeen… Ja aina päätettiin, että nyt täytyy ryhdistäytyä, että pitää jaksaa treenata jne. Kävimme judotreeneissä ja mä maalipallossa ja oheistreenaaminen oli se mikä eniten kärsi, mutta rakastuminen vaan oli niin ihanaa.
Avokki valittiin Pekingin paralympialaisiin judoamaan. Se oli tietystikin ihan huippujuttu, vaikka parin viikon ero tuntui ajatuksena karmealta. Lähtöpäivänä iski myös tuska siitä miten ite ei voinutkaan olla tavoittelemassa omassa lajissaan mitalia. Se oli alunperin tavoitteenamme. Avokki matkasi Pekingiin ja minä viikkoa myöhemmin äkkilähdöllä Kyprokselle viikon lomalle. Lähtöaamunamme avokin kisapäivä, joka ei putkeen mennyt. Takkiin tuli ekassa ottelussa osittain omaan virheeseen eikä pääsyä keräilyeriinkään. Ja se tunne kun menin vastaan matkalaisia ja sain miehen syleilyyni, ai, ai… Tässä vaiheessa oli päätetty yhteen muutosta virallisesti ja avokin asunto menisi myyntiin. Samalla etsimme isompaa asuntoa, asuntoa johon saisimme työtilan. Löysimmekin aivan ihanan asunnon, mutta mun lähteissä Ruotsiin pelimatkalle avokki avustajani kanssa tuli katsomaan tätä nykyistä ja tämä oli vielä mageempi. Pelireissusta kotiuduttuani heti maanantaina tulin katsomaan. Pohdimme pari päivää, teimme tarjouksen, joka hyväksyttiin.
Kesällä katselimme jo kihlasormuksia ja ihastuimme jo tuolloin valkokultaisiin röpelösormuksiin. Asia tuli lokakuussa ajankohtaiseksi tosissaan ja sormuksia tutkailimme ja lopulta palasimme paikkaan missä kesällä olimme sormuksia hiplailleet. Kihlajaispäiväksi päätettiin marraskuun 22. Ei mistään tunnesyystä vaan oikeastaan siksi, että se oli ainoita vapaita viikonloppuja 😀
Ja tuo lauantai olikin ihana päivä. Meillä oli kihlajaisateriana alkupaloina avokadolohipaloja, pääruokana paistia ja itse tehdyt valkosipuliperunat, jälkkäriksi suklaatorttu. Nautiskelimme punaviiniä. Joskus iltamyöhään istuimme sohvalla kuoharin kanssa ja kihlauduimme. Seuraavana päivänä paluu arkeen ja pakoon asuntonäyttöä hirvittävään lumipyryyn.
Olin kärsinyt jo parisen viikkoa rasituksessa tulevasta yskästä ja hengenahdistuksesta. Tuolloin sunnuntaina en pystynyt kävelemään kuin hiljakseen. Muuten tuntui siltä, että tukehdun. Kotona olin aika huonovointinen. Tuohon asti olin ajatellut minua vaivanneen alkavan flunssan. Nyt kuitenkin epäilyt heräsivät, voisiko olla jotain vakavampaa.
Viikko alkoi asuntokaupoilla ja vakuutusasioiden neuvotteluilla. Palelin, olin väsynyt pankissa ja illalla vaan nukuin. Tiistaiaamuna päätin minun olevan pakko päästävän lääkäriin. Iltapäivälle sainkin ajan. Määräys keuhkoröndgeniin, sydänfilmiin ja verikokeisiin keskiviikkoaamuna. Aikas pelottavaa. Noh, iltapäivästä kokeissa käytyäni lääkäri soitti ja käski lähteä sairaalaan keuhkoveritulppaepäiltynä… Ja sehän se keuhkoista löytyi ja viiden vuorokauden sairaalassa olo edessä juuri kihlattuna.
Päästyäni kotiin viettelin rauhallista elämää. Pakkailin hissukseen tavaroita voimieni mukaan. Muutto lähestyi päivä päivältä ja joulun alla sitten muutimme tähän nykyiseen kotiimme. Saimme tämän jopa asuttavaan kuntoon jouluksi. Vietimme ensinmäisen yhteisen joulumme, ja miten olinkaan onnellinen kun jaksoin kävellä Harmaakuonon tahtiin reilun kahden kilsan lenkin. Välipäivinä joimme mun sukulaisteni kanssa kihlajaiskahvit. Avokki lähti vuoden vaihteeksi kotipuoleensa. Sinne munkin piti alunperin lähteä, mutta lentäminen ei ollut tulpan jälkeen suositeltavaa.
Eli, tulevana joulukuussa tulee kolme vuotta tänne muutosta. Yritys pyörii mukavasti ja olemme edelleen onnellisia yhdessä. Judo on jäänyt harrastuksistamme ja nyt myös maalipallo, mutta elämästä nautitaan muun liikunnan muodoin, ja yhdessä olon hetkiä toivotaan paljon, paljon lisää.
