Arpaliput ovat kupissa, lipukkeihin kirjoitettu pistekirjoituksella arpalipukkeen haltijan nimi…

Tässä kohtaa haluan kiittää osallistuneita. Sain monta hyvää aihetta mistä kirjoittaa tulevaisuudessa tänne teidän iloksenne tai kauhuksenne 😀 Sain myös palautetta siitä mikä teksti on teihin tavalla tai toisella pudonnut, ja historiikkinihan se. Annetuissa aiheessa tulee elämästäni lisää paljastuksia 😀 🙂

No niin, ollaankos valmiina arvontaan? Avokkini toimii arpalipukkeen nostajana. Hänen kätensä lähestyy kuppia ja sujahtaa sisään… Kuuluu rapinaa. Ja muistutetaan tässä kohden ettei avokkini osaa kunnolla pisteitä, ja eikä hälle nimenne mitään sanoisikaan 😉

Nyt käsi nousee kiposta ja sormissa on yksi arpalippu. Kenen nimi sieltä löytyykään??? Jännittää…

Lappu ojentuu käteeni. Nyt se on minulla.

Käännän sen oikein päin ja luen…

Niin, pitäisikö kertoa teillekin mitä pistelapussa lukee????

Arvonnan on voittanut

**** Sateenvarjomies **** Onnea, onnea!

Näin pösilö olen, mulla ei ole blogille omaa mailiosoitetta ja en tässä halua julkistaa tuota henk.koht. olevaa, koska se on etunimi.sukunimi@piip.piip-muotoinen, joten laitatko Sateenvarjomies tämän postauksen kommentointiin yhteystietosi joita en julkista koko blogikansalle. Ja mitä Sateenvarjomies sitten voitti??? Hän kertokoon omassa blogissaan voiton saatuaan.

Ja onhan oikeus ja kohtuus, että Sateenvarjomiehen antama aihe Miten minusta tuli hieroja saa kunnian aloittaa arvonnassa annettujen aiheiden kirjoittamisen, ja koska tämä teksti on jo valmiina, Sateenvarjomiehen kunniaksi julkaisen sen nyt.

Lapsena viihdyin leikeissä joissa hoidettiin sairaita ja monivammaisia. Monivammaisten rooli oli voimakas, koska koululla oli paljon monivammaisia lapsia, ja luulen sen leikkimisen olleen yksi tapa käsitellä asiaa. Koskaan en ole pelleillyt monivammaisen kustannuksella ja sellainen vammaishuumori ei uppoa minuun. En kestä, jos joku esittää kehitysvammaista tms. No niin, meinasinpa suistua heti raiteilta. Lähinnä tarkoitukseni oli kertoa, että hoitaminen on kiinnostanut lapsesta saakka. Jossain lehtihaastattelussa 9-vuotiaana ilmoitin haluavani Jyväskylän näkövammaisten koululle oppilasasuntolaan hoitajaksi. Noh, iän karttuessa toki haaveet muuttuivat.

Ysiluokalla kävin viikon tutustumisjaksolla näkövammaisten ammattikoulussa Arlainstituutissa Espoossa. Seurasin parin muun tutustujan kanssa eri ammattilinjojen opetusta. Anatomia tuntui kiehtovalta ja jännittävältä hieroja-ryhmän tuntia seuratessa. Merkanttien jollain markkinointitunnilla haukottelin eikä tuolla jossain sisimmässä kutitellut yhtään. Käsityöpuolesta tykkäsin, etenkin rottinkikalusteista, mutta suvussamme on paljon allergiaa ja epäiltiin pölyn voivan altistaa minutkin sille. Ja taitaapa aika pitkälle olla niin ettei pelkästään rottinkitöillä elä. Tietokoneet kiinnosti, mutta ei työ missä istuisin päivät konttorissa, halusin ihmisläheisen ammatin. Eikä kielitaitonikaan olisi missään nimessä riittänyt atk-alalle.

Olin kovin nuori hierojaopiskelijaksi, joten menin puoleksi vuodeksi Opintoteknisiä valmiuksia kehittävälle jaksolle, jossa opeteltiin tekstinkäsittelyä, englantia, äidinkieltä, joitain sen aikaisia taulukkolaskenta- ja kortistointi –ohjelmia, joista ei koskaan ole ollut mitään iloa. En muista joutuneeni juurikaan pohtimaan mille linjalle hakisin opiskelemaan. Se oli selvää, halusin hierojaksi. Minut kuitenkin valittiin nuoresta iästäni johtuen koulun ensinmäiseen Lähihoitaja-koulutukseen. Tuo haki vielä tuolloin muotoaan miten toimisi näkövammaisille. Meistä piti tulla lähihoitajia joilla myös hierojan tutkinto, ja ilmeisesti lähihoitaja-koulutuksen meidän tapauksessa piti korvata kuntohoitajan koulutuksen, joka loppui 97. Asiat eivät kuitenkaan menneet sen suunnitelman mukaan.

Meidän ryhmässä oli hieroja- sekä lähihoitajaopiskelijoita. Me nuoret istuimme paljon yleisien aineiden tunneilla ja ammattiaineet kärsivät, tuli päällekkäisyyksiä ja olimme enemmän kuin kovilla. Eräänä päivänä asuntolassa kaverini olivat veikanneet mikä on ensinmäinen lauseeni kun saavun. Veikkaukset olivat lähinnä kiroilua perkeleestä saatanaan. Ja arvatkaa vaan repesivätkö he nauruun kun sitten väsyneenä ja johonkin lopentympääntyneenä palasin koululta ja aloin paasaamaan. Huumorini oli koetuksella, vaikka oikeasti kyllä kaverini ymmärsivät tilanteen olevan hankalan. Teimme muistaakseni tuntimääristä valituksenkin ja jouduimme vähentämään ammattiopinnoista ja istumaan edelleen yleisten aineiden tunnilla. Käytännön hieronta alkoi jäämään surkean vähäiseksi. Samalla saimme uutta tietoa, että lähihoitajilta hierontaopinnot jäisi puoleksitoista vuotta tauolle ja sitten ne käytäisiin loppuun. Kellot kilisivät ja lujaa. En tuntenut olevani ollenkaan varmalla pohjalla Lähihoitaja-koulutuksessa, enkä uskonut sokeana lähihoitajana ikinä työllistyvän mihinkään. Halusin hierojan opinnot suorittaa kunnialla loppuun. Vuoden säätämisen jälkeen erkaannuimme muutaman muun kanssa Lähihoitajista ja siirryimme edellissyksynä alottaneeseen hierojaryhmään tammikuussa. Ja kyllä heti kävikin selväksi, että paljon on kurottavana kiinni. Kevät oli raskas ja epävarma osaamisestani hirvittävän suuri. Päätin hakea jatkokoulutusta siten, että voisin liittyä syksyllä aloittavaan hierojaryhmään puoleksi vuodeksi tai koko lukuvuodeksi. Alkukesä meni jännätessä hyväksyisikö Kela tuon, ja huokaus oli suuri saadessani positiivisen päätöksen. Tuo vuosi oli nimittäin tarpeen ja loi todellisen pohjan ammattitaidolleni. Nyt olin alusta mukana, osittain tuttua ja paljon asiat täydentyivät ja tieto karttui. Teoriaosaaminen kohentui suuresti ja käytännön hierontakin kehittyi hurjasti. Tuosta vuodesta olen todella kiitollinen opettajilleni ja kurssikavereille. Ja tietysti myös Kelalle, joka tuon kaiken lopulta mahdollisti. Joten keväällä 1998 vihdoin valmistuin koulutetuksi hierojaksi 20-vuotiaana. Nyt minulla oli ammatti! Tuolloin ei kuitenkaan vielä tarpeeksi rohkeutta ryhtyä yrittäjäksi, joten olin työttömänä tehden joitain pieniä työkeikkoja. Syksyllä 2001 työllistyin Fysioterapia-alan Näkövammaiset Ry:n ylläpitämään fysikaaliseen hoitolaitokseen. Työskentelin Espoossa kolme ja Itäkeskuksessa viisi vuotta ennen kuin lähdin omille siivilleni. Ja omilleni siirtymisestä olen nyt ikionnellinen. On niitä elämän hyviä päätöksiä.

Voipi varmaan sanoa, että alku hankalaa ja takkuisaa. Ja myönnetään, että välillä oli todella epätoivoinen olo, mutta jaksoin ponnistella eteenpäin ja sain ihanan ammatin. Nyt saan olla ihmisten kanssa tekemisissä, saan tehdä hoitotyötä ja auttaa ihmisiä. Kuntohoitaja-koulutuksen loppuminen on harmillinen asia, koska olisi antanut laajempia mahdollisuuksia myös meille näkövammaisille fysioterapia-alan ihmisille. Fysioterapeutiksi opiskelu täysin sokeana on todella haastavaa eillei jopa mahdotonta. Ystäväpiirissäni on muutama heikkonäköinen, jotka ovat opiskelleet fysioterapeuteiksi ja toimivat ammatissaan, ja ovat työssään hyviä. No minulla tuota kuntohoitajaksi kouluttautumismahdollisuutta ei ollut, mutta toki haluan kehittää ammattitaitoani edelleen. Olen käynyt hemmotteluhoidoista intialaisen päänhieronnan kurssin. Teen myös kuumakivi- ja suklaahierontoja. Opaskoiran saannin myötä kiinnostuin koirahieronnasta ja kävin kurssin. Nyt kun tämä oma yritys on saatu mukavasti liikkeelle, kohta voisi olla aika miettiä lisäkouluttautumista. Tämän ”ruokaherätyksen” myötä minua on enemmän ja enemmän alkanut kiinnostamaan ravitsemusasiat ja mahdollisuus opiskella jotain siihen liittyvää. Saa nähdä. Toisaalta haluaisin itse hierontatyöhön saada myös lisäosaamista ja monipuolisuutta. Itsensä kehittäminen kuuluu ammatillisuuteen ja vankkaan ammattitaitoon. Sen lisäksi työstään täytyy tietysti myös tykätä, sietää hyvinkin erilaisia ihmisiä kotkotuksineen. Tällä hetkellä voin sanoa olevani onnellinen työstäni ja se on tärkeää minulle.

Ja lopuksi vielä mainittakoon, että tuo Lähihoitaja-koulutus on löytänyt uomansa ja näkövammaisena opiskelu sujuu hyvin ja osa työllistyykin mukavasti. Linjalta on valmistunut myös täysin sokeita henkilöitä, joten sokkona työn saanti ei ole lähihoitajana mahdotonta. On vain löydettävä oikea paikka mistä työtä hakee.