Julkaistu

Arvonnan voittaja/Miten minusta tuli hieroja

Arpaliput ovat kupissa, lipukkeihin kirjoitettu pistekirjoituksella arpalipukkeen haltijan nimi…

Tässä kohtaa haluan kiittää osallistuneita. Sain monta hyvää aihetta mistä kirjoittaa tulevaisuudessa tänne teidän iloksenne tai kauhuksenne 😀 Sain myös palautetta siitä mikä teksti on teihin tavalla tai toisella pudonnut, ja historiikkinihan se. Annetuissa aiheessa tulee elämästäni lisää paljastuksia 😀 🙂

No niin, ollaankos valmiina arvontaan? Avokkini toimii arpalipukkeen nostajana. Hänen kätensä lähestyy kuppia ja sujahtaa sisään… Kuuluu rapinaa. Ja muistutetaan tässä kohden ettei avokkini osaa kunnolla pisteitä, ja eikä hälle nimenne mitään sanoisikaan 😉

Nyt käsi nousee kiposta ja sormissa on yksi arpalippu. Kenen nimi sieltä löytyykään??? Jännittää…

Lappu ojentuu käteeni. Nyt se on minulla.

Käännän sen oikein päin ja luen…

Niin, pitäisikö kertoa teillekin mitä pistelapussa lukee????

Arvonnan on voittanut

**** Sateenvarjomies **** Onnea, onnea!

Näin pösilö olen, mulla ei ole blogille omaa mailiosoitetta ja en tässä halua julkistaa tuota henk.koht. olevaa, koska se on etunimi.sukunimi@piip.piip-muotoinen, joten laitatko Sateenvarjomies tämän postauksen kommentointiin yhteystietosi joita en julkista koko blogikansalle. Ja mitä Sateenvarjomies sitten voitti??? Hän kertokoon omassa blogissaan voiton saatuaan.

Ja onhan oikeus ja kohtuus, että Sateenvarjomiehen antama aihe Miten minusta tuli hieroja saa kunnian aloittaa arvonnassa annettujen aiheiden kirjoittamisen, ja koska tämä teksti on jo valmiina, Sateenvarjomiehen kunniaksi julkaisen sen nyt.

Lapsena viihdyin leikeissä joissa hoidettiin sairaita ja monivammaisia. Monivammaisten rooli oli voimakas, koska koululla oli paljon monivammaisia lapsia, ja luulen sen leikkimisen olleen yksi tapa käsitellä asiaa. Koskaan en ole pelleillyt monivammaisen kustannuksella ja sellainen vammaishuumori ei uppoa minuun. En kestä, jos joku esittää kehitysvammaista tms. No niin, meinasinpa suistua heti raiteilta. Lähinnä tarkoitukseni oli kertoa, että hoitaminen on kiinnostanut lapsesta saakka. Jossain lehtihaastattelussa 9-vuotiaana ilmoitin haluavani Jyväskylän näkövammaisten koululle oppilasasuntolaan hoitajaksi. Noh, iän karttuessa toki haaveet muuttuivat.

Ysiluokalla kävin viikon tutustumisjaksolla näkövammaisten ammattikoulussa Arlainstituutissa Espoossa. Seurasin parin muun tutustujan kanssa eri ammattilinjojen opetusta. Anatomia tuntui kiehtovalta ja jännittävältä hieroja-ryhmän tuntia seuratessa. Merkanttien jollain markkinointitunnilla haukottelin eikä tuolla jossain sisimmässä kutitellut yhtään. Käsityöpuolesta tykkäsin, etenkin rottinkikalusteista, mutta suvussamme on paljon allergiaa ja epäiltiin pölyn voivan altistaa minutkin sille. Ja taitaapa aika pitkälle olla niin ettei pelkästään rottinkitöillä elä. Tietokoneet kiinnosti, mutta ei työ missä istuisin päivät konttorissa, halusin ihmisläheisen ammatin. Eikä kielitaitonikaan olisi missään nimessä riittänyt atk-alalle.

Olin kovin nuori hierojaopiskelijaksi, joten menin puoleksi vuodeksi Opintoteknisiä valmiuksia kehittävälle jaksolle, jossa opeteltiin tekstinkäsittelyä, englantia, äidinkieltä, joitain sen aikaisia taulukkolaskenta- ja kortistointi –ohjelmia, joista ei koskaan ole ollut mitään iloa. En muista joutuneeni juurikaan pohtimaan mille linjalle hakisin opiskelemaan. Se oli selvää, halusin hierojaksi. Minut kuitenkin valittiin nuoresta iästäni johtuen koulun ensinmäiseen Lähihoitaja-koulutukseen. Tuo haki vielä tuolloin muotoaan miten toimisi näkövammaisille. Meistä piti tulla lähihoitajia joilla myös hierojan tutkinto, ja ilmeisesti lähihoitaja-koulutuksen meidän tapauksessa piti korvata kuntohoitajan koulutuksen, joka loppui 97. Asiat eivät kuitenkaan menneet sen suunnitelman mukaan.

Meidän ryhmässä oli hieroja- sekä lähihoitajaopiskelijoita. Me nuoret istuimme paljon yleisien aineiden tunneilla ja ammattiaineet kärsivät, tuli päällekkäisyyksiä ja olimme enemmän kuin kovilla. Eräänä päivänä asuntolassa kaverini olivat veikanneet mikä on ensinmäinen lauseeni kun saavun. Veikkaukset olivat lähinnä kiroilua perkeleestä saatanaan. Ja arvatkaa vaan repesivätkö he nauruun kun sitten väsyneenä ja johonkin lopentympääntyneenä palasin koululta ja aloin paasaamaan. Huumorini oli koetuksella, vaikka oikeasti kyllä kaverini ymmärsivät tilanteen olevan hankalan. Teimme muistaakseni tuntimääristä valituksenkin ja jouduimme vähentämään ammattiopinnoista ja istumaan edelleen yleisten aineiden tunnilla. Käytännön hieronta alkoi jäämään surkean vähäiseksi. Samalla saimme uutta tietoa, että lähihoitajilta hierontaopinnot jäisi puoleksitoista vuotta tauolle ja sitten ne käytäisiin loppuun. Kellot kilisivät ja lujaa. En tuntenut olevani ollenkaan varmalla pohjalla Lähihoitaja-koulutuksessa, enkä uskonut sokeana lähihoitajana ikinä työllistyvän mihinkään. Halusin hierojan opinnot suorittaa kunnialla loppuun. Vuoden säätämisen jälkeen erkaannuimme muutaman muun kanssa Lähihoitajista ja siirryimme edellissyksynä alottaneeseen hierojaryhmään tammikuussa. Ja kyllä heti kävikin selväksi, että paljon on kurottavana kiinni. Kevät oli raskas ja epävarma osaamisestani hirvittävän suuri. Päätin hakea jatkokoulutusta siten, että voisin liittyä syksyllä aloittavaan hierojaryhmään puoleksi vuodeksi tai koko lukuvuodeksi. Alkukesä meni jännätessä hyväksyisikö Kela tuon, ja huokaus oli suuri saadessani positiivisen päätöksen. Tuo vuosi oli nimittäin tarpeen ja loi todellisen pohjan ammattitaidolleni. Nyt olin alusta mukana, osittain tuttua ja paljon asiat täydentyivät ja tieto karttui. Teoriaosaaminen kohentui suuresti ja käytännön hierontakin kehittyi hurjasti. Tuosta vuodesta olen todella kiitollinen opettajilleni ja kurssikavereille. Ja tietysti myös Kelalle, joka tuon kaiken lopulta mahdollisti. Joten keväällä 1998 vihdoin valmistuin koulutetuksi hierojaksi 20-vuotiaana. Nyt minulla oli ammatti! Tuolloin ei kuitenkaan vielä tarpeeksi rohkeutta ryhtyä yrittäjäksi, joten olin työttömänä tehden joitain pieniä työkeikkoja. Syksyllä 2001 työllistyin Fysioterapia-alan Näkövammaiset Ry:n ylläpitämään fysikaaliseen hoitolaitokseen. Työskentelin Espoossa kolme ja Itäkeskuksessa viisi vuotta ennen kuin lähdin omille siivilleni. Ja omilleni siirtymisestä olen nyt ikionnellinen. On niitä elämän hyviä päätöksiä.

Voipi varmaan sanoa, että alku hankalaa ja takkuisaa. Ja myönnetään, että välillä oli todella epätoivoinen olo, mutta jaksoin ponnistella eteenpäin ja sain ihanan ammatin. Nyt saan olla ihmisten kanssa tekemisissä, saan tehdä hoitotyötä ja auttaa ihmisiä. Kuntohoitaja-koulutuksen loppuminen on harmillinen asia, koska olisi antanut laajempia mahdollisuuksia myös meille näkövammaisille fysioterapia-alan ihmisille. Fysioterapeutiksi opiskelu täysin sokeana on todella haastavaa eillei jopa mahdotonta. Ystäväpiirissäni on muutama heikkonäköinen, jotka ovat opiskelleet fysioterapeuteiksi ja toimivat ammatissaan, ja ovat työssään hyviä. No minulla tuota kuntohoitajaksi kouluttautumismahdollisuutta ei ollut, mutta toki haluan kehittää ammattitaitoani edelleen. Olen käynyt hemmotteluhoidoista intialaisen päänhieronnan kurssin. Teen myös kuumakivi- ja suklaahierontoja. Opaskoiran saannin myötä kiinnostuin koirahieronnasta ja kävin kurssin. Nyt kun tämä oma yritys on saatu mukavasti liikkeelle, kohta voisi olla aika miettiä lisäkouluttautumista. Tämän ”ruokaherätyksen” myötä minua on enemmän ja enemmän alkanut kiinnostamaan ravitsemusasiat ja mahdollisuus opiskella jotain siihen liittyvää. Saa nähdä. Toisaalta haluaisin itse hierontatyöhön saada myös lisäosaamista ja monipuolisuutta. Itsensä kehittäminen kuuluu ammatillisuuteen ja vankkaan ammattitaitoon. Sen lisäksi työstään täytyy tietysti myös tykätä, sietää hyvinkin erilaisia ihmisiä kotkotuksineen. Tällä hetkellä voin sanoa olevani onnellinen työstäni ja se on tärkeää minulle.

Ja lopuksi vielä mainittakoon, että tuo Lähihoitaja-koulutus on löytänyt uomansa ja näkövammaisena opiskelu sujuu hyvin ja osa työllistyykin mukavasti. Linjalta on valmistunut myös täysin sokeita henkilöitä, joten sokkona työn saanti ei ole lähihoitajana mahdotonta. On vain löydettävä oikea paikka mistä työtä hakee.

Julkaistu

Sunnuntai-illan löpinät :)

Ninni ja Marsaliittus ovat löytäneet tiensä tänne, joten tervetuloa lukemaan tätä blogia. Toivottavasti viihdytte mukana pitkään kuten myös te kaikki muutkin lukijani.

Viikonloppu on mennyt todella rauhallisesti eikä oikein mitään kerrottavaa ole. Emme ole tehneet mitään erityistä. Relailtu ja vähän kotipuuhia. Noh, perjantai-iltana tapasteltiin takapihalla. Avokki oli ostanut valkosipulipatonkia ja siihen valkosipulituorejuustoa, tapaksiin aurinkokuivattua tomaattia, ilmakuivattua kinkkua, prinssinakkeja, Kivikylän lihapullia ja edellisviikonlopulta jäi chilipaprikajuustoa. Mä söin lihapullia ja prinssinakkeja niukasti, mutta nautin suunnattomasti kinkusta, tomaatista ja patongista. Patongin pinnassa oli ihanan paljon siemeniä. Juomana meillä oli vesi. Eilisen grilliruuan kanssa joimme lasilliset punaviiniä. Aamusta marinoin kaslerpihvit ja marinadi onnistuikin hyvin. Laitoin siihen soijaa, valkosipulia, chilikastiketta, vähän yrttejä ja mustaapippuria. Söimme pihvit salaatin kanssa, jossa mm. rukolaa, omenaa, oman maan tomaattia, himpun fetaa, parsakaalia, herneitä. Ihanan kesäinen maku.

Eilispäivä meni pyykkiä pestessä, kirjaa lukiessa ja pienellä kävelyllä käydessä. Ja tämä päivä noudattanut samaa rataa. Nyt avokki tuolla vetää penkkitreeniä. Ollaan tutustuttu Best body nutrition Finlandin kotisivuihin. Firma tuo maahan urheiluravinteita ja varusteita. Etusivulla sanoo ettei tuotteissa aspartaamia, mutta löysin proteenin, jossa sitä kuitenkin ilmeisesti on. Sivuilta löytyi myös myynnistä treenilaukku. Tarvitsisin sellaisen, joten pitäisi saada joltakin näkevältä kuvaus laukusta sekä puuvillaisista treeni tee-paidoista, jotka maksavat 12.90 e. Väreinä musta ja punainen. Laukussa värit ilmeisesti musta ja harmaa. Jos jollakin teistä on kokemusta tai tietoa kyseisen firman tuotteista, kertokaa. Avokkini on harkinnut tekevänsä sinne tilauksen. Itseenikin on tehnyt vaikutuksen, että urheiluravinteissa on oikeita raaka-aineita esim. proteiinijauheessa kauraa tuomassa hiilareita ja kuituja. Jossain tuotteessa näytti olevan makua tuomassa marjajauhetta. Sivut ja firma vaatii varmastikin tarkempaa perehtymistä jossain vaiheessa.

Jälleen työviikko alkamassa ja nyt ei tule niin rankkaa viikkoa fyysisesti, sillä työskentelemme avokin kanssa lomalaisten parissa vuoropäivinä. Haastavuutta tulee ilmeisesti kuitenkin olemaan, sillä lomalaisissa paljon kuurosokeita ja monivammaisia henkilöitä. Menen paikalle huomenna ja keskiviikkona. Tiistaina teen täällä kotona töitä. Torstaina pääsen tällä tietoo vihdoinkin ajamaan tandemilla. Tuttava lainaa pyöräänsä ja näin avustajani pääsee testaamaan millaista on ajaa tandem-pyörällä. Toivottavasti tykästyy. Olen ajatellut oman pyörän hankkimista, mutta pilottien löytäminen saattaa olla hivenen haasteellista. Pyöräily olisi kuitenkin lenkkeilylle mukavaa vaihtelua.

Eilisiltana maistelimme muuten iltateen kanssa Hyvinvoinnista ostamaani tummaa suklaata, jossa hampun siemeniä rouheena. En ole ennen maistanut ja täytyy sanoa siemenrouheen maistuvan hyvältä ja antavan makua mukavasti. Voin suositella kokeilemaan. Suklaa on siitäkin hyvää ettei sitä tarvitse syödä kuin pari palaa, se riittää ja tuntuu hyvältä määrältä. Näin sopii pieneksi herkuksi silloin tällöin laihduttajallekin 😀

Ja muistakaahan osallistua arvontaan. Olen vielä niin noviisi tässä blogimailmassa, että unohdin kirjoittaa, että arvontaa saa mainostaa omissa blogeissaan, ja että siitä saa toisen, tässä tapauksessa kolmannen arpalipukkeen, jos on täyttänyt kaksi kohtaa ohjeistuksen mukaisesti. Noh, seuraavalla kerralla saatte tuon lisäarvan tuosta omassa blogissa mainitsemisesta. Siis jos täällä uusia arvontoja tulee jatkossakin. No kyllä luulisin tulevan. Tähän mennessä olen saanut neljä aihetta mistä kirjoittaa ja eka teksti onkin jo valmiina. Julkaisen sen kuitenkin vasta arvonnan päätyttyä. Eihän peli olisi reilua, jos alkaisin etukäteen julkaisemaan antamista aiheistanne kirjoitukseni! Eli, malttakaa, mäkin maltan. Yritän ainakin 😀

Mutta tämä teksti hyppii aiheesta toiseen ja tuntuu olevan aikas turhanpäiväistä löpinää, joten on aika kipittää työkoneelle katsomaan josko olisin saanut huomisen työlistan. Sellainen kerran jo lähetettiin, mutta tiedosto oli jokin ihan ihmemuotoinen, jota suojausasetuksien vuoksi ei saanut auki. Kello alkaa olla niin paljon, että jos uutta listaa ei ole tullut täytynee ottaa vielä puhelin kauniiseen kätöseen ja pistää pirauttaen, joten ihanaa alkavaa viikkoa jokaiselle yhdessä ja erikseen!

Julkaistu

Osallistu arvontaan! – Hepan blogin eka arvonta!

Täällä blogimailmassa on arvontojen buumi menossa. Joanna, Hiilarihirmu ja Toppapaha ovat arvontojensa voittajille luvannut jotain yllätyksellistä, joten kannattaa käydä kommentoimassa ja osallistumassa arvontaan. Valitettavasti en osaa linkittää edellä mainittuja blogeja ja niiden arvontaa koskevian postauksia, mutta varmasti löydätte ne!

Vaikka en ole saavuttanut huimia lukijamääriä tms. voisin heittää tähän arvontojen viikonloppuun myös oman arvontani…. Joten kirjoita tämän postauksen kommentointiosaan aihe, josta haluaisit minun kirjoittavan oman postauksen, ja toisen arpalipukkeen saa, jos julkistaa tämän blogin mielenkiintoisimman postauksen otsikon. Siis omasta mielestään… Lupaan käsitellä tavalla tai toisellaheitetyt aiheet, jopa siinäkin tapauksessa etten aiheesta/asiasta tiedä. Teen sitten ainakin tunnustuspostauksen 😀 Arvonta päättyy keskiviikkona 27. päivä, Unikeko juhlii silloin… Sanotaan nyt vaikkapa klo 21.00. Että ei muuta kuin arpaonnea kaikille! Palkinto on jotain…. pidetään yllätyksenä 😀

Julkaistu

Painoindeksi

Sähköpostiini putkahtaa viikottain Kuntoplus-lehden uutiskirje ja tänään siinä oli pari linkkiä erilaisiin testeihin. Tein yhden testin otsikolla Syötkö tarpeeksi monipuolisesti? Ei vakuuttanut minua. Kysymysten vastausvaihtoehdot olivat jotenkin liian… Noh, joka tapauksessa syötin painoindeksitestiin tietoni, eli pituuden ja painon 156cm/69kg tuloksena 28.4. Olen siis lievästi ylipainoinen. 25-29.9 indeksissä olevat kuuluvat tuohon ryhmään. Kokeilin millaisen luvun saan 60 kilolla ja sain 24.8, joten saavuttaessani tuon 60 kilon rajapyykin saavuttaisin myös normaalipainon, joten tavoiteasettelu on aikas kohdillaan. Tosin jos painoindeksiä tuijotetaan ollaan edelleen sielä normaalipainon yläpäässä. Painoindeksillähän ei kuitenkaan pelkästään voi arvioida lihavuuttaan tai laihuuttaan. Eihän tuossa ole mitenkään eritelty lihaksiston ja rasvakudoksen määriä. Syötin myös avokin tiedot ja 167 cm-tuloksena oli 28.7, joten korkeampi kuin minulla ja sentin pidempänä indeksi putosi 28.3:een. Avokkini painaa n. 80 kg. Kokeilin hänelle myös 75 kilolla ja luvuksi tuli 26.6 ja 70 kilosta päästiin normaalipainon rajoihin lukemin 24.7 lukemiin. Tämän aamun aamupaino oli muuten 69.3 kg, ja siitä olen todella iloinen! Suunta on jälleen oikea. Ja tänään ei ole ollut eilisenkaltaista surkeilufiilistäkään. Positiivisuus onneksi otti jälleen voiton! Työpäivä oli todella hikinen; viisi lomalaista ja kaksi oman firman asiakasta. Huomenna työt jatkuu kotona neljän asiakkaan verran. Avokilla myös tuo neljä, joten hellenautiskelut jää iltaan. Avokki suunnitteli (menee aamupäivästä ruokakauppaan mun hieroessa) tekevänsä vuorostaan meille tapaslautaset huomisiltana, joten ootellaan mitäs herkkua on tarjolla. Avokki on onneksi hyvin selvillä laihduttamisestani, joten ehkä tarjolle ei aseteta mitään kovin kaloripommikasta.

Julkaistu

Taasko se hellemasis iskee?? ja kaikkea muuta höpinää

Mä tahtoisin tietää mikä mua oikein riivaa! Mä, jolla on yleensä positiivinen asenne eikä taipumusta masistella helleaallon lähetessä koen ties mitä tunteita. Joo, kyllä mua on joskus aikasempinakin kesinä ahistanut/surettanut sokeuteni asettamat rajat kesätekemiselle, tai lähinnä sille, että tarvitsee jonkun näkevämmän mukaansa. Se on kuitenkin mennyt nopeasti ohi. Onko sitten ollut enemmän ihmisiä ympärillä, enemmän puuhaa jne. mitä nyt. Ainakin vuosikausia harrastamani näkövammaisten joukkuepeli maalipallo on jäänyt elämästäni toistaseksi, joka tietystikin jättää tyhjiä viikonloppuja ja arki-iltoja. Tänään olen todella jäänyt miettimään onko minusta tullut yksinäinen ja onneton? Ei, en voi sanoa olevani onneton. Elämässäni on paljon hyviä asioita tälläkin hetkellä: meillä on töitä, meillä on hyvät treenimahdollisuudet, meillä on hyvä parisuhde jne. Meillä on lomaviikoille luvassa mukavaa puuhaa. Ensin mökkeilyä ja sitten Azoreiden matka. Silti masistelen ajatuksella muilla olevan kivaa kesäpuuhaa ja minulla vaan ei… Ihan älytön ja lapsellinenkin ajatus. Nyt tulevalle viikonlopulle on luvattu hellettä ja mulla ei mitään tiedossa ja se ahdistaa. Avokki viihtyy kotona ja nauttii kotona olemisesta ja tyytyy kuntosaleiluun tms. Mä olen se levoton sielu ja kai siltä osin myös aika vaativa. Pitäisi oppia ymmärtämään ettei kaikki ole niin sosiaalisia, eikä kaikki halua touhua niin paljoa.

Tätä fiilistä olen pohtinut paljon. Tää iskee yleensä hellejakson aikana ja vielä menkkojen lähestyessä. Niihin pitäisi olla viikon päivät vielä aikaa, mutta fiilis on yhtä surkee kuin kuukausi sitten ennen menkkoja ja niiden aikana. En siis oikein saa kiinni onko tämä helleahistusta/yksinäisyyttä vai onko hormonitoiminnalla osuutensa asiaan. Noh, joka tapauksessa erittäin inhottavaa, tympeää. Avokillekin sanoin etten todellakaan haluaisi olla tällanen kakkavalittaja mitä tänäiltanakin olen ollut. Avokkini mietti, että mun pitäisi ylipäätään saada jotenkin täytetyksi maalipallon jättämä aukko ja saada ihmisiä enemmän ympärille. Hän mietti jopa jotain ns. ystäväpalvelua, josta mun karvat nousi pystyyn. Joskus lapsena mulle Punasen ristin kautta hommattiin kavereita. En oikein muista miten homma meni. Muutama tyttö kävi pari kertaa viikossa. Joskus käytiin kävelemässä, uimassa tai leikittiin kotinurkissa tms. Yhdestäkään ei kuitenkaan jäänyt oikeaa kaveria mun taas palattua syksyllä koulutielle. Taisin kerran olla jossain tapahtumassa heidän kanssaan ennen joulua…. Joka tapauksessa suhtaudun tuollaisiin vähän… Olen tavannut jonkin verran vapaaehtosia työntekijöitä, jotka puhuvat tyyliin ”mä tässä nyt vähän viihdytän näitä sokeita”, tai ”Olen nyt seurana kun muuten tää olis yksinäinen” jne… Se tuntuu jotenkin teennäiseltä, vaikka varmasti heillä hyvä tarkoitus onkin. Pohdin myös voiko jostain ns. ystäväpalvelusta löytää oikeita ystäviä vai ovatko ne näitä karvat pystyyn nosttattavia? Ehkä ei pitäisi olla näin skeptinen. Ja on ihan väärin, että kaadan tämän paskan teidän luettavaksenne. Ehkä kirjoittaminen kuitenkin vähän helpottaa.

Työviikko ei ole ollut henkisesti niin raskas kuin edellinen. Nyt hierottavat ovat olleet hyvin iäkkäitä, mutta rautaisia kunnoltaan vai mitä sanotte 89v, jolla ainoastaan allergialääkitys verenpainelääkkeen lisäksi ja joka matkustelee, hoitaa omaa pihaansa jne. Tai 85v, joka käy meressä monta kertaa viikossa uimassa. Harrastaa vesijumppaa, vesijuoksua, käy kävelemässä ja käy vielä jossain voimistelussa. Ja siihen päälle paikkakuntansa näkövammaiskerhot jne. Näistä saa kyllä oikeesti aivan huipusti positiivista energiaa. Se vaan tahtoo tässä masistelussa unohtua… Ja miten tyytyväisiä he ovatkaan lomaohjelmaansa ja se heidän positiivisuutensa on ihanaa seurattavaa. Huomenna tämä 89v tulee omakustanteisesti kokohierontaan ja pääsen hoitamaan myös yhden opaskoiran, joten olemme tehneet työmme hyvin, koska poikii lisätöitä. Se lämmittää mieltä suuresti, joten taas muistettava ettei tämä elämä niin kurjaa ole.

Avokki teki kahvakuulatreenin mun masistellessa ja nukkuessa illalla. Treenin jälkeen käveli R-kioskille ostamaan jäätelöt. Me ei olla koko kesänä juurikaan jäätelöä syöty. Joskus touko-kesäkuun vaihteessa avokki osti 6tuutin paketin, mutta sen jälkeen jäätelöt ovat jääneet kauppaan. Viime kesänä herkuttelimme jätskillä paljon enemmän. Istuimme t,akapihalla teetä juoden ja jädeä syöden mun pohtiessa fiilikseni syitä. En oikeastaan menisi sanomaan jätskin olleen mitenkään erityisen herkullista. Ehkä sokereiden radigaali vähennys, lisäaineettomuuteen pyrkimys, aitojen raaka-aineiden suosiminen on aiheuttanut daim-tuutin ihanuuden vähentymisen. Tosin tämä tuutti oli päärynän makuinen. Avokkinihan ei näe lukea tuutissa olevaa tekstiä, joten jädet tuli arpapelillä 😀 En ole aikaisemmin syönyt Daim-tuutin tyyppistä päärynätuuttia… Avokkini nimittää tuutteja muuten käsijäätelöiksi. Minusta nimitys on jotenkin hellyyttävä 🙂 No joka tapauksessa nyt tuli jädesortuminen.

Paino oli muuten maanantaina 70.4 kg. Uskon sunnuntain ja lauantain treenaamisella olevan osuutensa asiaan. Nyt illalla suihkun jälkeen painoin 70 kg, joten huomenna voidaan odottaa alle 70 kilon lukemia. Olen laittanut tavoitteekseni heinäkuun loppuun mennessä 68 kg, joka ei varmasti toteudu. Olisi ehkä voinut toteutua ilman sitä siiderikaloripommitusta, joka vieläkin harmittaa! Mutta, ei auta rypistelyt nyt. Odotan oikeastaan jo lomien jälkeistä elämää jolloin taas arki asettuu uomiinsa ja toivottavasti myös uintitreeni palaa viikko-ohjelmaan. Vaikka masistelusta huolimatta rakastan kesää, toisaalta odotan niitä ihania lämpimähköjä syyspäiviä milloin lähteä koiran kanssa pitkille lenkeille. Nyt näillä keleillä ei mustan vanhan koiran kanssa toivettakaan painaltaa kovin pitkästi kerrallaan. Sunnuntain kahden tunnin urakka taisi poitsua uuvuttaa, sillä maanantaina oli jätkä vielä vaisuhko. Ja niin paljon kyllä arvostan ja rakastan tuota karvakuonoa etten todellakaan aio läkähdyttää sitä tuonne helteeseen vain omieni liikuntatarpeideni vuoksi. Haluaisinkin päästä rantaan jossa tuo Karvakuono voisi uida ja temmeltää vedessä. Se niin rakastaa sitä!

Oho, kello taas tikittää hurjaa vauhtia ja pehkuun pitäisi kömpiä kirjan pariin ja nukkumasaa treffaan. Mulla on kirja, joka kertoo 1800-luvun intiaanitaisteluista ja kyllä valkoiset ovat olleet oikeasti todella karmeita ja julmia. Ja ovat kyllä saaneet ansionsa mukaan!!!! Kirja perustuu tuon ajan intiaanipääliköiden kirjoituksiin, muistiinpanoihin, haastatteluihin tms. Nyt kirja ei vaan etene kun aina nukahdan nopeasti melatoniinin avulla ensin käkittyäni tässä koneella puoleen yöhön 😀 Mutta nyt tämä tyttö lopettaa tämän kirjoittamisen ja oikeesti alkaa siirtymään yöpuulle!

Julkaistu

Huippufiilikset treeniviikonlopun jälkeen

Takana on erittäin rentouttava viikonloppu, avokin kanssa laatuaikaa vietetty urheillen ja hyvän ruuan parissa. Tänään olisi ollut Kaunissaaren retki opaskoiraporukalla. Jahkasin eilisiltaan lähteä vai ei, päädyin jäämään kotiin. Tunsin tarvitsevani omaa aikaa, jotta jaksan taasen pakertaa lomalaisten parissa tulevalla viikolla.
Eilen kotipuuhia ja blogeihin kommentointia ja puolikuudelta treeni. Avokki pumppas penkkitreenin pääsarjalla 5 * 5 * 107.5 kg apuliikkeineen. Mä puolestaan hyppäsin pyörän selkään ja musaa korviin ja 75 min poljenta. Alkuun ajattelin polkevani tunnin, mutta innostuin jatkamaan vielä vartin. Tein spinningtreenin, joten korvissa soineet biisit määräsivät tahdin 😀 Tuli spurttia, ylämäkeä, hölkkää tms. Ihanasti hiki lensi ja keuhkot vinku ja henki puhisi ja vinkui 😀 Kotisalillamme haisi urheilu 😀 Jos muuten teillä on heittää vinkkejä hyvistä spinningbiisejä, laittakaa kommentteihin. Oon tuossa Lontoon murteessa aika heikko, joten on hankala ettiä summamutikassa jostain jotain sopivaa, mutta jos saisin teidän avustuksella biisilistaa kasaan, voisin uudistaa vähän biisivalikoimaani. Ja saisin tehdyksi erilaisia treenejä.
Treenin jälkeen lämmitimme saunan ja eihän meistä kumpikaan jaksanu siellä pitkään olla kovan treenin jälkeen. Istuimme pihakeinussa tauolla maistellen vadelmapäärynämehua, jota Ruohonjuuresta ostin. Oli jotenkin liian makeanmakuista. Saunomisen jälkeen valmistin meille ns. tapaslautaset: aurinkokuivattua tomaattia, oman maan kirsikkatomaatteja juustoraasteella, luomulihapullia, ilmakuivattua kinkkua ja chilipaprikajuustoa. Maistelimme Ruohonjuuresta ostamaani Mate-juomaa, joka oli lasipullossa, ja jonka nimeä en muista 🙁 Vähän punaviiniä ihanat herkut ehkä kaipasivat, mutta emme aukaisseet pulloa.
Tänään lähdimme parin tunnin lenkille, ja oli aivan loistofiilis. Kävelimme pilvipoutasäässä, jossain vaiheessa vähän tihutti ja loppumatkasta aurinko paistoi lämpimästi. Reittimme kulki vanhoille kotikonnuilleni ja siellä oleville lenkkireiteille. Kilometrejä taittui 9-10.  Loppumatkasta Harmaakuono lontusteli, joten vauhtimme putosi jonkin verran. Mutta, on ihan pakko hehkuttaa täälläkin: Teimme avokin ja Harmaakuonon kanssa kaksi juoksupyrähdystä ja mäkin jaksoin! Aina sanon etten jaksa juosta jne, mutta jaksoinpas! Ekalla kerralla juostiin jotain kolmisen minuuttia ja toisella pyrähdyksellä vähän pidempään. Juostu matka myös piteni. Olen ylpeä itsestäni! Juokseminenhan on sokollekin ihan mahdollista, mutta vähemmämpä sitä tulee harrastetuksi. Olen toki joskus aikasemminkin juossut koiran kanssa. Harmaakuonolla vauhti vaan tahtoi kiihtyä liian nopeaan mun kuntotasoon nähden. Nytkin jälkimmäisellä pyrähdyksellä lopussa vauhti alkoi uhkaavasti nousta. Vanhan koiran piti näyttää, kyll’ä sitä vielä jaksetaan 😀 No juoksun jälkeen vanhaa kotitietäni kävellessämme harmaakuono lontosti eteenpäin. On tehnyt ennenkin tuon, että vauhti tippunut rajusti tuolla pätkällä ja kun päästy taas tänne suunnalle vauhti kiristynyt.
Kotiuduttuamme Harmaakuono sai häränkorvan ja laitoimme bataatin maustumaan oliviöljyyn, pippuriin ja suolaan. Ennen lenkkiä olin maustanut jo possun ulkofilepihvit. Välipalaksi nautiskelin smoothieksen jossa hamppuproteiinia, macajauhoa(kukkura teelusikalliset), pellavan- ja kurpitsansiemeniä, pari desii pakastemangoa- ja vadelmia, tilkka hunajaa. Ja tuolla juomalla jaksokin vetää penkkitreenin. Toukokuussahan avokki teki mulle 12 viikon treeniohjelman, mutta ei se oikein ole toteutunut. Nyt tein 2 * 10 * 20 kg, 2 * 10 * 25 kg, 2 * 8 * 27.5 kg ja 2 * 8 * 30 kg. Apuliikkeinä käsipainopenkkiä 2 * 15 4.5 kg:n käsipainoilla, ranskalaista punnerrusta, hauiskääntöä, pystypunnerrusta tms. Maininnan ehkä ansaitsee yliveto 8 kilon kahvakuulalla 2 * 15 sarjoilla. Treenin jälkeen oli aikas ”saanut olo”; kädet tärräsivät kun suihkun jälkeen hieroin avokin niskaa 😀
Ja sitten oliki aika varmastikin ansaitun grilliaterian. Oli ihanaa istua ulkosalla väsyneenä mutta onnellisena endorfiinin jyllätessä kropassa. Grillissä paistuva ruoka tuoksui kertakaikkisen mahtavalta ja se myös maistui herkulliselta. Bataatin ja pihvien lisäksi söimme vihersalaattia. Ruokajuomana vesi. Jälkkäriksi kiinalaista mustaa teetä Kenumia, jota ennen telkusta uutiset ja urkkaruutu samalla venytellen. Nyt on aivan ihana olo ja kohta voi kömpiä kuuntelemaan kirjaa. Olen viettänyt rentouttavan ja akkujalataavan viikonlopun. Urheilu on parasta pään lepuuttajaa. Huomenna arki koittakoon ja helleviikko alkakoon! Me ollaan valmiina!
Julkaistu

Shoppailupäivä

Nyt mulla on uusia mekkoja, jeeeee!!!! Shoppailtua tuli tuntitolkulla ja aluksi tuntui ettei löydy mitään. Lähdin ostamaan kesämekkoja. Noh, kyllä kukkakuosia riitti, riitti myös mekkoja missä yläosa kovin pieni ja meikäläisen jättirinnoille ihan mahdottomia. EI! EI!!! Löysin kuitenkin Espritin farkkumekon, joka ei nyt hellemekko, mutta monikäyttönen. Ohutta farkkukangasta pienillä hihoilla. Ostin myös tummemman farkkutunikan, nahkavyön. Seppälästä löyty peruspuuvillamekkoja. Toinen on musta, jonka alaosassa pieniä vaaleita kukkia, ei kuitenkaan mummokuosia. ja toinen on sininen, jossa alareunassa himpun pitsiä ja kuvioina auringonkukkia, ellen nyt ihan vikaan muista 😀 Katottiin päivän aikana miljoonaa mekkoa, joten… Ostin mekkoihin sopivat vyöt. Siniseen sinisen kuminauhaleveän vyön ja mustaan mustan kapean nahkavyön, jossa pieni rusetti. Toisena vaihtiksena oli vyö, jossa tikattu reuna ja isompi rusetti. Avustajani kuvaili tikattua vyötä maskuliinisemmaksi ja tuo minkä ostin on tyttömäisempi… Sinisessä mekossa rintojen kohdalla on pienenpieni kireä kohta, joten mekko olisi täydellinen ehkä n. 2 kg laihempana, joten Azoreille tavotetta!!! Andiaamosta löysin Tenbointsin sandaalit, jotka täyttävät kutakuinkin kriterini: pehmeät pohja, nahkaa, hyvät jalassa, avonaiset, takana takaremmi… Saas nähdä tuliko hyvä vai huono ostos. Niin ja korkoa ei saa olla paljoa, mutta pitää olla vähän 😀 Väriltään kengät on ruskeat ja solmitaan nahkanauhoin jalan päältä kiinni. Kenkien suhteen oli tuuriakin, olivat tarjouksessa kuten myös ostamani nahkavyö housuihin. Ja taisipa joku mekoistakin olla edullisemmin saatavilla.
Avokki antoi oman listansa. Lifesta haettiin c-vitamiinia ja monivitamiinitableteita, Ruohonjuuresta Macajauhoa. Sieltä ostin myös luomukauraleipää ja savupalvikinkkua.  Ja vielä ennen kotiutumista ruokakauppaan. Avokki halusi ruuaksi pitsaa, johon tuli mm. pekonia, kanaa, ananasta, tomaattia, paprikaa, juustoa… Tehtiin siis kolmea eri pitsaa… Ite syön todella vähän ja harvoin pitsaa. En välitä erityisemmin edes itse tehdystäkään… Joo, ja avustajan kanssa käytiin kiinalaisessa roskaluokalassa… Ruoka oli ihan sen oloista kun se olisi kaadettu jostain säilykepurkista lautaselle 🙁 Noh, kyllä sen söi kun alkoi olla suden nälkä, mutta todettava on ettei ne hiilarit oikein pidä mun nälkää. Riisiä oli nimittäin annoksessa kyllä yllinkyllin. Aikasemmin viikolla valittelin nälkää kohtuu pian syötyäni lasagnea pienen annoksen. Eli, taidanpa pysytellä valitsemallani tiellä, salaatteja, salaatteja ja lihaa, kanaa, kalaa… Grilliin ostettiinkin taasen bataattia, kesäkurpitsaa, paprikaa ja sipulia. Tuo bataatti on kyllä aikas hiilaripitoista, mutta ah, niin herkullista 😀
Ja nyt on sitten Azoreiden matka maksettu ja tasan kuukausi lähtöön. Matkan hintaan oli lisätty vielä polttoainelisä 49 euroa per turpa. Öljyn hinta kuulemma kallistunut. Huijausta sanon minä, rahastusta… Noh, köyhdyimmepä vielä vähän enemmän 😀 Mutta tuota matkaa odotetaan! Nyt kuitenkin on viikonloppu, ihanaa! Relataan oikein kunnolla, jotta taas jaksetaan ahertaa ensi viikolla lomalaisten parissa.
    
Julkaistu

Työviikon kuulumisia

Ennen kuin pureudun otsikon mukaiseen tekstiin mainittakoon, että tänne blogiini on lisätty valokuvia juhannuksesta, Suokista ja Porvoon risteilyltä. Juhannuskuvat löytyvät ”menkkavitutus”-tekstistä, Suokin kuvat puolestaan Hellepäivien puuhastelua ja tuo Porvoon reissun kuva Morkkiksen riivaama-tekstistä.
Ihanaa, tämän viikon työt on minun osaltani tehty. Avokilla huomenna kahdeksan asiakasta meikäläisen shoppaillessa Itiksessä. Ostoslistalle on kertynyt kaikkea mahdollista kesämekosta Maca-jauhoon, sandaaleista paistinpannuun 😀

Tää työviikko on ollut henkisesti aika raskas. Nyt ei olla hirveästä kuumuudesta onneks kärsitty, mutta on aika stressaavaa hieroa huoneessa, jossa kaksi hierojaa, sermi erottaa paikat toisistaan. Asiakkaiden intimiteettisuoja kärsii ja ite on aika lujilla kuunnellessa ja skarpatessa milloin se oma asiakas puhuu. Lomalaisissa on monen ikäisiä ja monen kuntoisia. Joidenkin sairausten määrä suorastaan hirvittää. Minulle on aina opetettu, että sydänvikaisen ihmisen jalkoja ei pitäisi hieroa oikeastaan laisinkaan. Nyt oli parikin vanhaa rouvaa joilla sydämen vajaatoimintaa, laajentunutta sydäntä, sepelvaltimotautia, heikkoa sydäntä, astmaa, keuhkoahtaumaa, aivoinfraktia… Esim. sydämen vajaatoiminta kerryttää nestettä ja aiheuttaa turvotusta. Asiakas haluaa hierottavan jalkoja, koska ovat niin turvonneet. Ja he ovat myrtyneitä tai suorastaan vihaisia kun sanot ettei jalkoja pitäisi hieroa. Moni toteaa, että kyllä häntä kotipuolessa hierotaan säännöllisesti. Tällä viikolla olenkin monesti pohtinut olenko jokin arkajalka vai mikä. Olenko ihan väärin ymmärtänyt oppini? Olo on ollut aika turhautunut ja stressaantunutkin. Noh, hieronta on ollut käytännössä sivelyä/silittelyä. Ja monelle vanhukselle se riittääkin. Kosketuksella on valtava merkitys ja miten se voikin tuottaa saajalleen iloa, vaikka itsestä tuntuukin ihan toiselta. Sairaiden vanhusten lisäksi lomalaisissa oli monivammaisia nuorempia ihmisiä. Eräälläkin kuurosokeus, cp-vamma ja autismi. Yhteistä kieltä ei ollut. Hän kuulemma rakastaa hierontaa. Ensinmäisellä kerralla olikin rauhallinen, mutta eilen liikku koko ajan, äänteli ja nousi koholleen. Oli pakko hakea hänen avustajansa paikalle. Selvisikin asiakkaalla olleen muutoinkin hermostunut päivä.

Viime kesältä muistan tapauksen, joka hirvittää vieläkin. Sain asiakkaakseni kehitysvammaisen, jolla ilmeisesti paha epilepsia. Noh, ekalla kerralla hänen avustajansa ei maininnut koko epilepsiasta sanaakaan. Toisella käyntikerralla hän aloittaa keskustelun ”tässä tämä peräruiske, jos tulee kohtaus. Osaathan laittaa sen”? Sain sanotuksi että en ja että soitan kyllä apua, jos kohtaus tulee. Nainen totesi vain jättävänsä ruiskeen pöydänkulmalle ja häipyi. Voitte kuvitella kenties miltä tuntuu olla tilanteessa, jossa et käytännössä tunne monivammaista yhtään, et tiedä pätkän veraa miten hän mihinkin reakoi jne. No vielä on kolme viikkoa lomalaishierontoja jäljellä tälle kesää. Onneksi elokuun eka viikko on kuitenkin lomaa.

Ja vielä natisen sen verran, että hierontapöytä jolla hieron on vanha ja leveämpi kuin nykyiset. Olen lyhyt ja joudun aika paljon kurottelemaan yltääkseni yliotteella hoitamaan asiakasta. Ja parina viime yönä selkälihakset ovat ilmoitelleet jumista ja tänään sitten vasen puoli heti aamusta kramppasikin. Nyt illalla avokkini yritti saada selkääni rentoutumaan, mutta juilii edelleen. Ehkä kuitenkin aavistuksen helpotti. Ja voi taivas millaista aikojen säätämistä. Aikoja vaihdeltiin miltein joka päivä, ja välillä ei ollut aavistustakaan kuka on tulossa. Tuota säätöä ei onneksi yleensä paljoakaan ole.

Kotiuduttua työpäivä jatkui omilla asiakkailla, joten päivistä on muodostunut aika pitkiä. Olen todella iloinen huomisesta vapaapäivästä ja irrottautumisesta työkuvioista. Avokin puolesta vähän harmittaa, toisaalta nyt ei tarvitse työskennellä stressin alaisena eikä pelätä mitä aiheuttaa tai mitä tapahtuu.

Tämän viikon ehdoton kohokohta oli eilinen ratsastus. Lähdimme avokin ja parin ystävämme kanssa issikkavaellukselle. Oli ihanan rentouttavaa, suorastaan terapeuttista olla hepan selässä ja antaa hevon kuljettaa eteenpäin. Tällä kertaa alamäetkään ei tuntuneet musta kauhealta, uskalsin käyttää jalkoja ja keskikroppaa edelliskertaa paremmin ja ennen kaikkea pystyin rentoutumaan ja nauttimaan. Oli ihanaa ja tahtoisin jo uudestaan. Toivottavasti päästään taas mahdollisimman pian. Olenko siis hurahtamassa ratsastukseen?

Tällä viikolla on yritetty karistaa viime viikonlopun siidereitä kropasta. Maanantaina paino oli tasan 71 kg ja tänään 70.5 kg. Suunta on oikea, mutta toivottoman hidasta se vaan on. Tämän viikon liikunnat on jääneet liian vähälle umpiväsymyksen takia, mutta jospa viikonloppuna kahvakuula heiluisi ja lenkkitossu viuhuis eteenpäin 😀 Melatoniinista on ollut univaikeuksiin valtavasti apua, joten siltä osin elämä on helpottunut. IHANAA! Että tänne kuuluu työtä, työtä, vähän stressiä… endorfiininen fiilikset ratsastuksesta valopilkkuna, ja huomenna shoppailemaan!

Julkaistu

Pienenpieni historiikkini sokeudestani

Toppis edellisen postauksen kommenteissa pyysi omaa tarinaani ja se tulee tässä. En osaa kovin lyhyesti kirjoittaa, joten…

Synnyin 1160 g painoisena oltuani kohdussa kuuden kuukauden ajan. Yritin syntyä jo aijemmin, mutta taistelivat minun pysymään masussa. Äitini veriryhmä tuhoaa sikiön punasoluja ja kerta kerralta raskausajasta tuli haasteellisempi. Olin viides lapsi. Tyttö puuttui ja sitä kovin haluttiin. Vielä vatsassa ollessani minulta vaihdettiin verta
tms. Lopulta oli kuitenkin syytä mun päästä mailmaan. Noh, ettei homma kävisi helposti istukan ryökäle jämähti tielleni ja äiti joutui keisarinleikkaukseen. Mailmaan tuli pieni rääpäle pitkine sikiökarvoineen. Kädet ja jalat ovivat tikunohuet ja keskivartalo pullukka ja nuo mustat sikiökarvat koristivat kroppaani. Minut kiidätettiin happikaappiin elämää aloittelemaan. Henkiin jäämisestäni ei ollut aavistustakaan, olin kriittisessä tilassa pitkään. Äiti toipui leikkauksesta ja edellispäivänä kun hänen piti päästä kotiin tapahtuikin aikas kammottavaa. Suihkussa vatsa vain aukesi ja hätänapin painallus. Kiireesti leikkaukseen ja aikaa vähän. Vatsakalvontulehdus. Mahaan oli jäänyt pumpulituppo. Taistelimme molemmat elämästämme ja vieläkin porskutamme eteenpäin. Äiti makasi toista kuukautta tajuttomana sairaalassa ja lopulta herättyään ja parantumisen, elämänhalun sai vasta kun ”pakotettiin” peilin ääreen katsomaan ulkonäköä, joka ei tietystikään loistokas ollut letkuissa makaamisen jälkeen. Minä puolestani kasvoin happikaapissa ja alkoi näyttämään siltä, että henkiin jäädään. Äidille oli kerrottu keskoslapsen erinäisistä mahdollisuuksista saada ties mitä vammoja ja sairauksia. Näkövammaa ei kukaan muistanut kertoa.

Äiti kotiutui kahden kuukauden sairaalareissultaan juhannukseksi ja minä elokuussa siirryttyäni happikaapista lämpökaappiin ja sitten vasta kotiin. Kehittyminen oli muita hitaampaa ja jossain vaiheessa äiti alkoi huolestua. En ottanut, en yrittänyt ottaa katsekontaktia. En katsonut leluja, haroin käsillä niitä jne. Alkuun neuvolassa sanottiin, että ei kannata olla huolissaan jne. Äiti vaati kuitenkin lähetettä silmätutkimuksiin. Ja hetihän simmutohtori oli todennut tosiasiat. Kova pala nieltäväksi, mutta muita vammoja eikä sairauksia ei ollut siunaantunut. Elämä kuitenkin jatkui ja kasvoin muuten terveenä tyttönä.

Näin 10-vuotiaaksi oikealla silmällä vähän. Näin värit ja liikkumanäköä oli jonkin verran. En nähnyt kauaksi enkä tarkasti. Ihmiset tunnistin vaatteista, en kasvonpiirteistä. Mulla oli silmälasitkin, oikeat pullonpohjaversiot ja tyttömäisesti vaaleanpunasilla kehyksillä ja rusetilla, UUUUURRRH!!!! Laseista en oikeasti muista hyötyneeni. Ne painoivat korvantauksia, joten ne saattoi piilottaa keittiön tuuletusluukkuun 😀 Niitä etsittiin toista viikkoa eräänkin kerran. Pihapiirissä minua kiusattiin laseistani ja haukuttiin rillikalleksi tms. Äitini muistaa varmaan loppuikänsä… Hän valmisti ruokaa ja pihalta luistinradan suunnalta kuului hirveä huuto. Äiti lähti katsomaan. Makasin jääsohjossa mahallani ja kaksi muuta lasta hakkasi ja haukkui minua. Äiti keroo muistavansa miten näki tuolloin punaista ja miten vieraille lapsille teki mieli antaa selkään. Itse en tuosta muista onneksi mitään. Sen muistan kun pari poikaa halusi nostaa minua ilmaan ja laskivat ampiaisen päälle. Liekkö vahinko vai ei. Joskus sain lautakeinusta päähäni ja aivotäräyksen. Kaikissa leikeissä en tietenkään huonolla näölläni pysynyt mukana jne. Kyllä minulla on hyviäkin muistoja pihapiiristä: lettukestejä, erilaisia leikkejä ja kaveritouhuja. Ja osasin minä puolustautuakin – löin vuotta vanhempaa poikaa nenään ja siitä tuli verta. Kai hermostuin kiusaamiseen…. Isoveljeni oli ylpeä pikkusiskostaan. Noh, ehkä tuo ei ole ylpeyden aihe, mutta ehkä lapsen mailmassa poika sen ansaitsi.

Seitsenvuotiaana aloi tin koulun Jyväskylän näkövammaisten koulussa. Siellä oltiin viikot, joten aikas karu vaihe elämässä olla poissa kotoa niin kauan ennen sopeutumista.
Kotikaupunkini olisi sijoittanut minut apukouluun, joten Jyväskylä tuntui paremmalta vaihtoehdolta pitkästä matkasta huolimatta. Karuja oli ne sunnuntai-illat milloin koulumatkaa taitoin itkien, huutaen ja vastaan taistellen. Kärsin kovasta koti-ikävästä iltaisin ja öisin. Muistan miten itkin suureen ääneen vollottaen. Hiljalleen kuitenkin uudet kujeet, uudet kaverit tms. vei voiton. Olin avulias, halusin opastaa muita lapsia koululla, lapsia jotka eivät nähneet mitään tai muuten liikkuminen hankalaa.

Opettelin pistekirjoituksen, mutta opin myös tikkukirjaimet. Minulla oli näönkäytön ohjausta ja ehdin harjoitella kauno- ja tekstauskirjoitusta ennen lopun näön menemistä. En kuitenkaan enään muista kuin tikkukirjaimet. Tykkäsin piirtämisestä 😀

Huhtikuussa täytin kymmenen ja elämäni muuttui. Kesän aikana lomaillessani näkö alkoi heiketä ja syksyllä mennessäni kouluun huomasin näkeväni asiat harmaan sumun läpi ja paljon epäselvemmin. En kertonut tuosta kenellekään. En kotonani en koulussa. Kotona törmäilin kirjahyllyyn tms, mutta en myöntänyt. Koululla asiat eivät sujuneetkaan niin kuin ennen. Liikkatunnilla juoksimme 60 metrin matkaa. Olin keväällä taittanut sen tyyliin 11 sekunnin pintaan. Nyt menikin yli 20 sek. En erottanut radan reunaa, punaista tiilimurskaa vihreästä nurmesta ja siksakkasin. Tottahan ihmeessä liikkaopettaja huomasi jotain olevan pielessä. En taaskaan tunnustanut mitään. Kotipuolessa oli puolestaan vartin edestakaisella kävelyllä matka kioskille, josta joskus hain maitoa tms. Nyt en nänytkään oikeaa kohtaa mistä ylittää tie. Reissuun meni 45 min. En muista mitä kotona selittelin. Viimeinen niitti oli kun tulimme äitini kanssa jostain ja kävelin rivariasuntomme oven ohi. Tuolloin rattaat jo pyörivät ja seuraavalle tiistaille oli varattuna silmälääkäri. Äiti paasasi, että minun on kerrottava lääkärille näön heikknememisestä. No se oli niin ilmeistä ettei pahemmin tarvinnut selitellä tai yrittää peitellä. Muistan istuneeni tuolissa ja tarkoitus oli katsoa seinältä, taululta kirjaimia. Ei, en nähnyt mitä siinä oli ennen kuin taulu oli aivan nenäni edessä. Lääkäri kertoi lasiaisen eteen kasvaneen harmaan massan, joka estää näkemisen. Hän kirjottaisi lähetteen Meikkuun tutkimuksiin voisiko minua leikkauksella auttaa. Minä raivostuin, huusin etten halua leikkaukseen, että minua ei leikata jne. Pelkäsin moista ajatustakin, vaikka olisin voinut kenties saada näön takaisin.

Paria kuukautta myöhemmin äitini vei mut Meilahteen. Sieltä värilliset muistikuvat on jo aika heikot. Kuvittelin, toivoin käyväni siellä vain ja järkytys olikin suuri kun kuulin joutuvani jäämään yöksi. Istuin huoneessa ja söin maksakastiketta ja perunoita ja itkin. Äiti koitti lohduttaa minua. Ja muistan lääkärin lukeneen papereistaleikkausvastahankaisuudestani. Olin tutkimuksissa muutaman päivän ajan. Minua tutki monta silmäspesialistia ja kaikkien vastaus sama. Leikkauksesta ei olisi apua. Silmänpohjia ei pystytä vaihtamaan. Jos leikattaisiin todennäkösempää olisi proteesi kuin näön palautuminen. Eli, mitään ei ollut tehtävissä. Minusta tulisi sokea, joka ilmeisesti oli odotettavissakin.

Eli, kun lapsi syntyy keskosena ja jos silmien kehitys on vielä vaiheessa, happi tuhoaa silmänpohjia. Aikuisiällä olen ymmärtänyt, että huoneilman happi riittää. Ja nykyisin keskosvauvoille laitetaankin jonkinlaiset suojakalvot silmille syntymän jälkeen. Ja meitä keskossokkoja onkin paljon vähemmän. Siihen en ole oikein koskaan saanut vastausta miksi tuo hapen tuhoajaiset jatkuu vielä vuosia myöhemmin, miksi kasvaa jokin massa lasiaisen eteen???? Tämä ei kuitenkaan ole se tärkein juttu tarinassani, joten eteenpäin mars…

Tuon vuoden eli 88 jouluun mennessä voi sanoa, en nähnyt enään mitään. Joulusta ei ole värillisiä muistoja. En muista hirveästi surreeni tai edes pelänneeni sokeutumista. Ilmeisesti se leikkaus oli paljon suurempi peikko. En muista tunteilleeni asian kanssa. Murkkuiässäkään ei tullut sitä kapinointivaihetta tai vaihetta pakko olla niin kuin muut/normaalit, tavalliset ihmiset. Toki kärsin siitä ettei kotiseudulla ollut niitä näkeviä kavereita ja kesät olikin yksinäistä elämää äänikirjeiden ja pistekirjeiden parissa ympäri Suomea olevien näkövammaisten ystävien ja kavereiden kanssa. Juhannusta vietin äidin ja hänen miesystävänsä kanssa. Joskus se turhautti, kiukutti, vitutti. Voisin kuitenkin sanoa hyväksyneeni vammaisuuteni varhain, tai en ole ainakaan taistellut kiviseinää vastaankaan. Olen sokea ja se ei muutu mihikään. Minun on paljon helpompi elää kun hyväksyn sen ja elän elämääni täysillä eteenpäin. Toki vieläkin joskus turhauttaa kun haluaisi lähteä vaikkapa rannalle eikä saa silmiä mukaansa ja rantailu jää haaveeksi. Silloin inhoan vammaani, mutta onneksi fiilis yleensä menee aika pian ohi… Joka tapauksessa vammastani huolimatta olen työllistynyt, avoliitostunut, löytänyt harrastuksia, ystäviä, kokenut paljon hienoja asioita jne… Miksi siis jäädä kotiin suremaan, ei miksikään!

Näkövammojahan on hyvin erilaisia. Minulta kysytään monesti onko mailmani musta/pimeä. Koska olen nähnyt mustan ja pimeyden vastaus on ei. En näe mustaa enkä pimeyttä. Kuulostaa varmasti vaikealta hahmottaa eikä sitä pystykään. En ainakaan usko. Mutta olen sanonut, jos näkisin mustan/pimeyden silloin näkisin vastakohdan valkoisen/valkeuden. Mutta kun en näe mitään… En näe mustaa, valkoista, pimeää, valoa. Jos näkisin jotain niistä en olisi aivan täysin sokea. Minulla olisi valonerotuskykyä, saattaisin nähdä hahmoja. Ja niin pienestä näköjäänteestä voisi olla jotain pientä hyötyä. Mutta, en näe, niin en näe… Olen umpisokea niin kuin umpikuuro on umpikuuro. Ei kuule mitään, ei kerrassaan mitään… Ei edes hiljaisuutta…

Moni kysyy myös näenkö unia, näen. Joskus niissä on värejä, jos ei, joskus vaan tiedän värit vaikka en niitä fyysisesti unessa näe…

Mutta rakkaat lukijat nyt menen ottamaan melatoniini-napin ja kysykää jos teksti herätti kysymyksiä. En kavahda, enkä suutu, Muistakaa myös ettei tyhmiä kysymyksiä ole olemassakaan. No tai jos haluatte tietää miten onnistun pyyhkimään wc-toimituksen jälkeen, lasken osastoon tyhmät kysymykset. Äidiltäni on kysytty tuotakin joskus, miten selviän moisesta jne…

Julkaistu

Morkkiksen riivaama

No niin, viikonloppu alkaa olla ohi ja mulla jonkin asteinen morkkis. Joo, tiedän, en ole tehnyt mitään katastrofaalista, tai edes sellaista mistä pitäisi olla nolona. No ei mua nolous vaivaa, vaivaa vitutus alkoholimäärästä, joka kurkusta meni pe ja la alas.

Perjantaiaamuna lähdin tosiaan muutaman kaverin kanssa Ruunebergilla edestakaiselle risteilylle Porvooseen ja takas.

Alunperin meille piti kuulua lippuihin lounas, joka olikin vain sunnuntaisin. Istuimme kannella mennentullen. No lounasta ei ollut ja kaverini haki juomaa usein ja samalla toivat minullekin. Karpalosiideri oli mulle uusi tuttavuus ja yllättävän aidon makuinenkin. Matka Porvooseen kesti kolme ja puolituntia, joka kului rupatellen. Välillä otettiin valokuvia seurueesta ja maisemakuvia saaristosta tms. Porvooseen saavuimme puoli kahdelta ja kävimme syömässä. Söin uuniperunaa kylmäsavuporotäytteellä. En ehtinyt ateriaani loppuun kun osa porukasta lähti kiertelemään Porvoota. Olisin mieluusti lähtenyt mukaan enkä istunut vain ravintolassa. No olin hidas mikä hidas. Toivat mulle kuitenkin Rumberin tehtaanmyymälästä avokille salmiakkilakuja ja sokeroimatonta riisisuklaata tulijaisiksi vietäväksi.

Matkalla Porvooseen

Paluumatkalle lähdettiin neljältä ja puolikasilta oltiin Kauppatorilla. Matkalla ei mainittavaa tapahtunut. Joku soitti haitaria. Helsinkiin saavuttuamme osa halusi vielä mennä syömään. Kävimme pitseriassa, jossa oli onneksi intialaista ruokaa, joten söin kanaa riisillä. Kotona olin kymmenen pintaan. Törkeän väsynyt ja puolihumalaisena. En todellakaan muista milloin olisin juonut noin monta siideriä 8kpl, 0,33-pulloja 10 tunnin aikana. Simahdin sohvalle herätäkseni siitä puoli kolme. Ja univaivojen vaivaamana ei tarvinnut kuvitella nukkuvansa. Kuuntelin kirjaa pari tuntia.

Aamulla ei onneksi krapula vaivannut, paitsi henkinen 🙁 Mut, kyllä kesäpäivää oli ihan kiva nauttia laivan kannella 😀 Avokki reippaana teki monipuolisen treenin ennen lähtöämme ystäväpariskunnan luo mökille. Siellä oli ihanaa, vaikka alkoholia nautimmekin. Nautimme kuitenkin hyvin kohtuullisesti. Oli mukavaa vaihtaa kuulumisia. Grillasimme tietysti juuri kun ukkos- ja raekuuro yllätti meidät :O Rakeet olivat peukalonpään kokoisia ja niitä tuli kovaa!!! Pääsimme kuitenkin nauttimaan kanavartaista ja kaslerpihveistä. Foliossa paistui kasvisnyytit joissa perunaa, punajuurta, sipulia, porkkanaa. Yllätyin positiivisesti punajuuren mausta grillattuna. Lisäksi söimme salaattia ja maistelimme punaviiniä. Jälkkärinä raparper-paistosta, nam. Saunasta lampeen, jonka vesi n. 10 asteista, on siis lähdepohjainen. IHANAA! Nyt voin sanoa talviturkin heitetyn, jeeeee! Karvakuono sai kirmailla vapaana ja relata oikein kunnolla, ja lammessa kävikin heittämässä lenkkiä useampaan kertaan 😀 Paikalla oli toinenkin koira, eläkeläisopas miltein 13-vuotias rouva 😀

Kotiuduttuamme tänään aika on mennyt lukiessa kirjaa takapihalla ja morkkistellen. Nyt illalla on saatu tulevan työviikon työlistat lomalaishierontapaikasta ja kyllähän töitä on luvassa alkavalla viikolla ihan mukavasti. Ja keskiviikkona pääsee ratsastamaan, ihanaa! Ja ehkä tämä morkkiskin tästä hiljalleen helpottaa, mutta siideritölkit ja pullot saa pysyä suljettuina. Ne turhat kalorit, ei kiitos!!! Huomenna varmasti vaaka antaa surulliset lukemat turvotuksesta, nyyh… Noh, omapahan vikani. Iteppä kaadoin kurkusta alas!!!