Meinasin ensin, että en postaile ennen kuin kaikki Azorit-matkakertomuksen osat on saatu luettavaksenne, mutta en malta olla hiljaa, tekee mieli kirjoittaa 🙂 Azoreita on siis luvassa edelleenkin, mutta nyt…

Tässä tekstissä yritän hivenen avata miten näkövammainen voi liikkua, mitä pitää huomioida, onko niksejä jne. Tämän aiheen Iive heitti mulle blogissani olleen arvonnan yhteydessä heinäkuussa. Ja tämän postattua olenkin vastannut kaikkien arvontaan osallistuneiden antamiin aiheisiin, tosin Toppiksen kvanttifysiikkateoria sai väistyä Rakkaustarinan tieltä 😀 Mutta nyt ei hempeillä vaan pistetään hiki haisemaan.

Luulen, että mistä nyt kirjoitan on monia erilaisia ajatuksia/näkemyksiä myös meidän näkövammaisten keskuudessa, mutta tässä minun kokemukseni ja tuntemukseni liikunnan riemuista. Tosiasia on, että täysin sokea henkilö ei pysty mallioppimaan. Ei ole mahdollisuutta katsoa miten jokin liike tehdään. Se on opetettava kädestä pitäen, tultava iholle, joskus aivan liki. Sokea voi myös tunnustella käsin ohjaajan tehdessä liikettä. Miten lantio liikkuu, miten kädet, jalat jne. Eli, sokealle ohjatessa jotain liikettä on unohdettava kaikenmailman koskemattomuusjutut. Myös hyvästä verbaliikasta on paljon hyötyä. Jos teemme esim. ryhmässä keppijumppaa, ohjaajan pitää olla selkeäsanainen. Ei voi sanoa ”siirtäkää keppi sinne alas” tai ”vie keppi tänne” tms. On ohjattava ” Ota hartialevyinen haara, aseta keppi niskan taakse, koukista polvista ja vie keppi samanaikaisesti ylös pään jatkeeksi”. Joitakin vuosia sitten kävin ahkerasti spinningtunneilla ja sielläkin ohjaajalla oli iso merkitys. Eli, mitä paremmin ohjaaja ohjasi sanallisesti sen parempi minulle. Ja pidän todella tärkeänä, että tiedän miten liike tehdään oikein. Mikään ei ole niin turhauttavaa kuin sinnepäin ohjaus ja virheellinen suorittaminen. Itselläni ei ole mikään huippu koordinaatio eikä kehon hahmotus, joten mitä enemmän saan palautetta miten asia oikeasti tehdään sen parempi. Itseluottamus kasvaa, opin tuntemaan kehossani millaiselta oikea liike tuntuu.

Turvallisuus on tärkeää, jotta voin keskittyä liikkumiseen, siihen hikitreeniin ilman että tarvii pelätä vaikkapa putoavansa jostakin, tai huitasevan vierastoveria kahvakuulalla tms. Jos haluan juosta koiran kanssa en ikinä tee sitä asfalttiteillä jalkakäytäviä pitkin. En luota koiraan, että se malttaisi pysähtyä rotvallin reunojen eteen aina, ja jos ei pysähdy vaara nuljauttaa nilkka kiveykseen tai pahimmassa tapauksessa joutua kovaa ajavien autojen sekaan. Jos juoksen, haluan olla kutakuinkin varma, että alusta on tasainen, ei isompia kuoppia/railoja. Ulkoilureitit sopivat hyvin tarkoitukseen. Juostessa oppaan kanssa voimme mennä normiopastusotteessa, mutta silloin juoksu ei ole kovinkaan rentoa, joten parempi on käyttää lenkkiä. Lenkki voi nyt olla mikä vaan, mutta tarpeeksi iso, jotta molempien kädet mahtuvat liikkumaan juoksussa. Kilpajuoksussa opas ei saa vetää sokeaa juoksijaa vaan on tultava tasatahtiin. Olenpa ollut myös sellaisissa kisoissa missä juostiin 100 m siten, että 50 metrin paikkeilla oli suunnan antaja, joka huusi radan numeroa. Samaan aikaan juoksi vain yksi juoksija törmäilyjen välttämiseksi. Eli huutaja huusi ”kolme-kolme-kolme-neljä-neljä-kolme-kolme”. Joissain tapauksissa suunnan antaja peruutti juoksian lähestyessä tai suunnan antaja vaihtui toiseen, joka oli maalin tuntumassa. Eli radan numeroa huudettaessa tiesi millä radalla on ja mahdollisuus pysyä suunnassa ja mennä suoraan. Pituushypyssä voi hypätä ilman vauhtia milloin ei kyllä lennä mihinkään, tai opeteltava vauhdilla ja askeleet milloin ponnistus osuu kohdilleen. Tässäkin voi käyttää suunnan antajaa, kuten kuulan työnnössä, keihään heitossa jne.

Kun uin altaassa uin yleensä rataköyden vieressä pitääkseni suunnan oikeana. Päädyn kuulee aika hyvin tai uidessa käsi osuu siihen. En varmaan ikinä ole törmännyt seinään satuttaen itseni siihen. Kilpaa uidessa päätyyn tarvitaan merkin antaja. Merkin antaja koskettaa uimaria selkään esim. kepillä, jonka päässä on pallo. Tällöin uimari tietää valmistautua käännökseen.

Hiihtäessä on etua, jos reitti on tuttu. Opashiihtäjä hiihtää yleensä edellä, tai jos on rinnakkaiset ladut, vierellä. Kilpailevat käyttävät jonkinlaista kaijutinmikrofonisysteemiä, eli oppaalla on suun edessä mikki ja selässä kaijutin. Tällöin ei tarvitse kääntää päätä sanoessa ohjeita hiihtäjälle, ja vauhti ei hidastu. Itse en ole moista systeemiä koskaan livenä nähnyt. Viime talvena hiihdimme jonkusen kerran avokin kanssa tuossa likellä olevalla ladulla. Ostimme huomioliivit, jotta kanssa liikkujat huomaisivat erilaisuutemme ja välttyisimme vaaratilanteilta. On olemassa myös opas- ja sokea-liivejä. Ehkä liivejä on hyvä käyttää myös jos harrastaa juoksemista tms.

Kuntosalitreeniä tehdessä tai kahvakuulaa heilutellessa mulla ei ole mitään ns. apuvälineitä tai mitään erityisempiä niksejäkään. Kuntosaliharjoittelussa mielestäni on tärkeää, että liikkeiden tekniikka tulee opeteltua oikein. Ja alussa ohjaus onkin todella tärkeää. Painoissa ei lue pisteillä kilomääriä, mutta useimmiten kohokirjaimin kuitenkin. Joskus ne on vaan niin koristeellisiksi tehty että on vaikea tunnistaa. Oikea järjestys, siisteys helpottaa hommaa kummasti. Ja isoilla julkisilla saleilla on kyllä oppaasta iso apu. Ei ole kiva nimittäin haahuilla laitteesta toiseen ihmisiin törmäillen ja kokeillen onkos tässä nyt vapaata 😀

Väitän liikunnan harrastamisen helpottuvan ja monipuolistuvan, jos näköä on jonkin verran jäljellä. Voit helpommin lähteä juoksulenkille, painua ryhmäliikuntatunneille jne. Toki heikkonäköisellä on omat vaikeutensa. Ryhmäliikuntatunneilla on päästävä tarpeeksi lähelle ohjaajaa, jotta näkee mitä pitää tehdä. Ja jos haluaa mallioppia katsomisen kautta on päästävä lähelle ja sekään ei aina riitä ja silloin on ohjattava/neuvottava kädestä pitäen. Palaute on tärkeää. Mutta heikkari pystyy treenaamaan monipuolisemmin eikä tarvitse opasta niin paljoa kuin täyssokko. Toki sokkonakin pystyn tekemään paljon itekseni, treenaamaan tutulla salilla tutuilla laitteilla, tekemään kahvakuulatreeniä, pilatesta, joogaa jne. Kunhan vain ensin liikkeet on opittu ja opeteltu huolellisesti. Ajan yksin spinningpyörällä kotisalilla, käyn koiran kanssa lenkillä, joskus jopa juoksemme. Nyt tosin ei. Menneenä kesänä juostiin avokin innoittamana kerran 😀 Joskus olen miettinyt, että ehkä haluaisin juosta enemmän, mutta sitä pitää kattoa sitten kun Harmaakuono on eläköitynyt ja uusi opas on valjaissa. Sauvakävelylenkki toteutuu muuten siten, että kiinnitän koiran valjaiden kädensijaan mustekalan ja lenkitän sen ympärilläni olevaan mustekalaan. Näin koira mahtuu kulkemaan edelläni ja minulla jää molemmat kädet vapaaksi. Sauvakävelylenkkejä yleensä teen jonkun toisen seurassa, jotta voin olla sen turvallisuudesta täysin varma.
Useasti meillä sokoilla ei ole yhtä hyvä tasapaino kuin näkevillä. Minulla ei ainakaan ole mikään huippu. Se ei näy normaalissa arkiliikkumisessa, mutta en pysty seisoskelemaan pitkiä aikoja yhdellä jalalla. Tasapainon pitämistähän helpottaa katse, kun katsoo jotain kiintopistettä… Se ei ole mahdollista, mutta onneksi tasapainoakin voi treenata. Meillä on itse asiassa tavallinen pyöreä tasapainolauta, jolla tulee ihan liian harvoin keikuttua. Pitäskin kaivaa se näkösälle muistuttelemaan olemassa olostaan. Judossa tuon huonomman tasapainon sai kokea ihan konkreettisesti. Niin kauan judo tuntui hauskalta kun ”nujuttiin” matossa, mutta siirryttäessä pystyyn ja harjoteltaessa esim. jalkapyyhkäsyjä, eipä kaverin tarvinnut kuin hiukan horjuttaa ja pyyhkästä, nurin! Mut judokin on ihan mielettömän hyvä koordinaation ja kehonhallinnan treenausmahdollisuus. Siinäkin tosin ohjauksella on iso merkitys siinäkin. On laji missä todellakin ollaan tiiviissä tuntumassa joka tapauksessa fyysisesti, joten judokalle ehkä sokean ohjaaminen ei ole niinkään hankalaa, näyttää kädestä pitäen asioita. Ainakin sellainen olo tuli judossa käydessäni.

No pyöräilemään sokkona en voi lähteä. Tarvitsen tandempyörän ja mielellään myös pilotin. Olenkin haaveillut omasta pyörästä ja olinkin jo sellaista tilaamassa Aviriksesta, Näkövammaisten apuvälinemyymälästä, mutta heillä olikin maahantuontivaikeuksia. Asia on nyt hautumassa ja harkinnassa mistä pyörän hankkia ja paljonko siihen olen valmis sioittamaan. Löydänkö innokkaan kaverin sitä kanssani polkemaan jne.

Erilaiset kunnon seurantamenetelmät tyyliin sykemittarit ja vastaavat ei valitettavasti tällä hetkellä ole saavutettavissa. Oman hankaluutensa tuottaa myös esim. kuntosaleilla olevat kuntopyörät, soutulaitteet ja vastaavat missä toimitaan hipaisunäppäimin ja on miljoona valittavaa ohjelmaa. Haaveena on puhuva sykemittari, ja siitä olen täälläkin avautunut. Mahdollisuuksia on tutkittu ja yksi olisi jonkinlainen älypuhelimen ja sykemittarin yhdistelmä erään firman kautta, mutta hinta-arvio on 1500 euroa uuden puhelimen ja puheohjelman kanssa. Kirpasee, kirpasee. Ja kun en tarkalleen vielä edes tiedä miten se systeemi toimii. Ja mulla on jo puhelimissa puheohjelma. Haluaisin pitää sen, koska siihen on siirtolisenssi vain 85 euroa, joka pudottaisi hintaa ainakin parilla sadalla. Uuden puhelimen hankinta on edessä joka tapauksessa lähitulevaisuudessa. Täällä on siis kova mietintä käynnissä. Eräs ystäväni sanoi/ehdotti voisinko ajatella tuota itselleni joululahjaksi. Hm… Houkuttelevaa, mutta haluanko puhuvaa sykemittaria niin paljon? Tiedän jo nyt, että jos homma toimii, haluan sen ja maksan sen ison summan toteuttaakseni unelmani. Silloin voisin seurata sykekehitystä, kaloreiden kulutusta jne. Se olisi ihanaa ja toisi varmasti lisäpotkua urheiluun.

Jos liikuntasuoritukseen tarvitaan ajastinta on olemassa puhuvia kelloja ja ainakin jossain vaiheessa oli sellainenkin kello missä oli ihan ajastintoiminto, joka esim luki sekunteja, minuutteja tms. Helpottaa spurttien teossa. Tällä hetkellä en tiedä tuon kellon saatavuudesta. Mulla se ei vuosia sitten kovinkaan hyvin toiminut. Pitäisikin katsoa onko se Aviriksen valikoimissa. Josko uudempi malli toimisi paremmin.

On olemassa myös puhuvia askelmittareita. Minullakin sellainen on. Puhuu englantia enkä ole koskaan saanut siihen opastusta. Se itse asiassa jötköttää tuossa pöydällä uuden pariston ostoa ajatellen ja Aa:n mut siihen perehdyttänee lähitulevaisuudessa. Että kyllä kaikenlaisia pieniä niksejä ja apuvälineitä on millä liikkuminen onnistuu hyvin, ja vähän jopa pystyy seuraamaan liikunnan tehoa/määrää esim. tuon puhuvan askelmittarin kautta. Ja oma mielikuvitus vaan kehiin aina kun jokin homma meinaa kaatua sokeuteen 😀 Useimmiten jokin niksi löytyy, että voi toteuttaa juttua ainakin sovelletusti. Pelaapa ne sokot jalkapalloakin käsittääkseni ihan paralympiatasolla, ite en kyllä siihen ryhtyis 😀 Koripallo yms. on ehkä niitä lajeja joita ei pysty harrastamaan. Olen koripalloonkin tutustunut sen verran, että tiedän millainen kori on mihin pallo heitetään ja olen jopa yrittänyt osua siihen laihoin tuloksin tosin 🙂

Mmmmmmm…. Mitähän vielä? Mitähän oleellista olen unohtanut? Toivottavasti tästä tekstistä avautui edes hivenen miten liikun, miten treenaan. Kysykää vapaasti, jos jokin oleellinen juttu jäi käsittelemättä tai epäselväksi. Yritän parhaani mukaan avata asiaa lisää. Ja lopuksi toivotan ihan jokaiselle iloa liikkumiseen. Siitä tulee niin mahtava olo!