viestitti Otto-poika koko koiran olemuksellaan aamupäivälenkillämme.
”Jos menisin ihan pieneksi ehkei sadepisarat osuisi minuun.”
”Voi ei, en minä voi näyttää suojatietä, kun edessä on niin paljon vettä.”
”Tie vasemmalle, ja paskat. Siinä on vettä, ei siinä voi kävellä. Minä pistän tassut tanaan.”
”Kyllä nuo vesilammikot ovat sitten kamalia.”

Lähdimme aamupäivällä Oton kanssa reippailemaan. Kiersimme Metsolan suon ja rakas oppaani oli menotuulella, joten kävelyvauhti pysyi koko ajan reippaana. Rinnassani sykähteli tyytyväisyys ja onnellisuus. Aurinkokin paistoi hetken pilvien lomasta. Oli olo, että Otto-herran jumittelut on ainakin hetkeksi selätetty ja nyt voidaan nauttia vauhdin hurmasta.

Kierrettyämme ulkoilualueen, päätin tehdä vielä lisälenkin, lenkin jonka kävelimme Oton kanssa ensikerran kohdatessamme. Hetken koira hämmästeli, että eikö vielä kotiin. Lähti kuitenkin lisälenkille innoissaan tajuttuaan homman juonen 😀 Lähdimme tarpomaan asfalttia ja parit tiet poika näytti hienosti, onnellinen olo vain sisälläni kasvoi. Lehtolantien ylityksessä Otto jostain syystä ei heti hakeutunutkaan jalkakäytävälle vaan olimme siitä muutaman sentin päästä. Onneksi ystävällinen ohikulkija neuvoi meidät oikeaan kohtaan. Käännyimme vasemmalle Metsolantielle, jossa Otto on aina hidastellut syystä tai toisesta. Nytkin vähän sain kannustaa ja patistaa, mutta reippaus löytyi taas. Otto olisi kovin mieluusti kääntynyt Siilitielle, mutta halusin jatkaa edemmäksi seuraavaan tienhaaraan. Jos olisimme toimineet Oton tahdon mukaan emme olisi joutuneet hirvittävään kaatosateeseen. Jatkoimme kuitenkin eteenpäin ja Otto ”tarjoili” minulle hiekkatietä, joka oli pihatie. Poika ei olisi millään halunnut jatkaa matkaa ja talon asukas kävikin kyselemässä tarvitsisimmeko apua. Tuossa vaiheessa ripsi jo vettä ja saatuani varmistuksen Majavatien olevan seuraava tie, jatkoimme matkaa. Tai ainakin se oli tarkoitus.

Taivas repesi ja avasi hanansa, vettä tuli riittämiin! Otto käpertyi pieneksi, niin pieneksi kuin seistessä vaan voi. Koiran elekieli kertoi ”Voi ei, mitä mä teen, mä kastun? Hyi, tää on märkää ja inhaa.” Tiennäytöstä ei tietoakaan enkä itsekään sateen kohinalta kuullut mitään. Ohi mentiin Majavatiestä, että heilahti 😀 Onneksi tajusin tapahtuneen pian ja palasimme. Tiekin löytyi, mutta eihän sitä syrjässä voi kulkea kun tiellä on vettä ja varvasvälikarvatkin kastuu. Jos nekään siinä vaiheessa kuivat olivat. Vauhti meinasi märkyyden takia tyssätä kokonaan ja koiraa sai todella patistella ja komentaa eteenpäin.

Ihme kyllä seuraava käännös onnistui, tosin pienin haahuiluin. Sade oli vähän laantunut ja taas kuulikin jotain. Pyysin Ottoa näyttämään suojatien oikealta, mutta arvaattekin jo: suojatie oli kadonnut, tai ainakin sen alussa iso vesilätäkkö. Eihän sitä voi näyttää, eikä ainakaan tietä ylittää. Parempi siis jatkaa matkaa. Tapasimme mieskulkijan, joka kyseli tarvitsemmeko apua. Kerroin, että tarkoitukseni oli ylittää katu ja mennä kotitiellemme. Arvelin tosin jo ohittaneeni suojatien. Mies varmisti asian, joten lähdimme palaamaan. Ja kappas, suojatie oli palannut paikoilleen, tai ehkäpä vesilätäköt oli enemmän toisesta suuntaa lähestyttäessä kohdalla, mutta nyt se saamarin raitapaikka löytyi. Päästiin tien yli ja kotitielle. Syrjässä ei pysytty, jos ”vaadin” syrjän, koira pysähtyi. VETTÄ, sitä niin kamalaa VETTÄ!!! Lopulta olimme kuitenkin kotiovella ja Trackerin mukaan kävelleet 5.20 km lenkin aikaan 1 h 11 min keskivauhdilla 4.4 km/h. Viimeseen 500 metriin meni varmasti aikaa parisenkymmentäminuuttia :D:D

Että voi yhteen reilun tunnin lenkkiin mahtua monenmoisia tunteita onnellisuudesta, turhautumiseen, rentoilusta hermostumiseen. Kaikesta huolimatta en vaihtaisi elämää opaskoirattomaan versioon. Karvakuonon kanssa saa kokea niin paljon yhdessä kulkiessamme. Ja nyt tuolle viimeiselle pätkälle voi nauraa. Samalla kuitenkin toinen puoli minusta miettii miten Otto vähän siedättyisi vedelle, miten se oppisi kulkemaan niin ettei lätäköt pilaisi sen työn tekoa??? Niitä pirun lätäköitä kun vaan sattuu olemaan aikas paljon. Tässä viimesen kahden viikon aikana on vettä tullut koko kesän edestä ja syksynkin. Ja sitä sadetta tulee varmasti taivaalta tulevina syyskuukausina vielä paljon, joten olisihan se mukavaa kun tiet ja suojatiet eivät lakkaisi olemasta vesilätäköiden takia. Mutta onneksi ne taas palaavat kuivempina kausina, ja joskus jopa silloin kun kohdetta lähestytään vastakkaisesta suunnasta…