Vielä kerran palaan rakkaaseen Harmaakuonoon. Ykki olisi täyttänyt menneenä lauantaina 15 vuotta, joka on hurja ikä. Siihen herra ei ihan jaksanut. Eli kuitenkin pitkän hyvän elämän.

Tänään on päivälleen kahdeksan kuukautta kun silitin Harmaakuonoa viimeisen kerran. Kohta vuosi vaihtuu. Aika kuluu nopeaan ja Harmaakuono säilyy muistoissain.

Keväällä tuskan ollessa suuri Ykin viimeisinä päivinä kirjoittaminen toi helpotusta. Niinpä naputtelin muistoja alkutaipaleestamme Ykin kölliessä jaloissani. Tekstiä en saanut kuitenkaan valmiiksi enkä koskaan tiennyt kirjoitankokaan. Silloin tällöin teksti on mielessäni kummitellut ja lopulta kirjoitin loppuun. Koetin valita sopivia kuvia, mutta alkuajoistamme minulla ei ole kuvan kuvaa, valitettavasti.

Mietin julkaisenko tätä vai en. Päätin julkaista, vaikka teksti on suurimmaksi osaksi tajunnan virtaa surutyön keskellä. Tekstiä voisi jäsennellä paremmaksi, mutta sen tunnetilan vuoksi mikä silloin oli en halua ronkkia tekstiä, olla kriittinen sille. Teksti on ollut minun tuskani helpottamiseen ja nyt se on teille muistoja Harmaakuonosta 🙂

YKKI
Synnyit joulukuussa 2001 Opaskoirakoululla Vantaalla. Minä asuin Leppävaarassa ja elämäni täyttyi maalipallosta ja mieleni perukoille oli hiipinyt ajatus opaskoirasta. Helmikuussa 2002 sinun viettäessä Hannelen luona pentuaikaa uskaltauduin puhumaan ääneen halustani hakea opaskoiraa. Sain kannustusta ja potkaisun persaukselle ja ryhdyin toimeen. Kevättalven aikana asiat eteni ja vappuaattona sain silloiselta Opaskoirakoulun toimistosihteeriltä soiton ja ilmoituksen olevani nyt opaskoirajonossa. Se oli jännää, mutta silloin en sinusta vielä tiennyt mitään. Jossain vaiheessa muutit toisen Hannelen perheeseen. Minä jatkoin elämääni Leppävaarassa.

Asuin yksiössä ja ajatellessani elämää siellä koiran kanssa kasvoi halu muuttaa isompaan asuntoon. Tieni vei Korsoon kaksioon keväällä 2003. Tuolloin olit puolitoistavuotias ja opiskelut työelämääsi alkaneet tai alkamassa. En enään muista tarkalleen, vaikka kouluttajasi sen minulle on kertonutkin. Joka tapauksessa syksyllä 2003 kävin esikurssin opaskoiran saantia ajatellen. Kävelin kahden hyvin erilaisen koiran kanssa. Pidin enemmän vauhdikkaasta meniästä. Käsittääkseni tuona syksynä sairastit pahan kennelyskän ja sen vuoksi jäit luokallesi, ja taisipa sinun villeydelläsi ja energisyydelläsikin olla osuutensa asiaan. Pääsit viettämään vielä hoitoperheeseesi joululomaa ja talvella 2004 opintosi jatkuivat ammattitaitoisen kouluttajasi Pekan kanssa.

ENSITAPAAMINEN
Eräänä maaliskuisena päivänä tiemme kohtasivat. Kouluttajasi Pekka oli soittanut minulle ja halusi tulla kokeilemaan miten sopisimme kanssasi yhteen kulkemaan. Olit kuulemma ”vauhtiraketti”, joten jännitin pysyisinkö vauhdissasi mukana. Muistan aina kun Pekka päästi sinut koulun auton takaa pois, pompit iloisena ja energisenä. Kuultuasi nimesi on pakko myöntää sen tuntuneen alkuun hyvin omituiselta, mutta veit sydämeni hyvin nopeaan iloisuudellasi. Lähdimme kävelemään ja olihan se vauhti erilaista mitä valkoisen kepin kanssa liikuttaessa, mutta pysyin mukanasi. Jossain vaiheessa potkaisin kiven vierimään ja sinähän koetit siitä innostua leikkimään. Sain komentaa sinut istumaan ja maahan. Tottelit tavattoman hienosti ja olin siitä todella vaikuttunut. Ylipäätään valloitit sydämeni sen lenkin aikana ja toivoin saavani sinut minua opastamaan. Pari päivää jouduin kuitenkin päätöstä odottelemaan ja voi sitä riemua Pekan soittaessa, että sinusta tulee opaskoirani. Muistan meidän puhuneen pitkään. Eihän minulla ollut koirista juurikaan kokemusta ja mielessäni miljoona kysymystä ja Pekka vastaili rauhalliseen tyyliinsä.

Vielä oli odoteltava reilu kuukausi, mutta jännitys ja odotus oli ihanaa aikaa. Välillä minua pelotti osaisinko huolehtia sinusta. Näin untakin, että en muistanut ruokkia sinua viikkokausiin. Nyt nuo unet hymyilyttää, sillä kyllä aina huolehdit siitä, että ruokasi sait. Ja taisinpa muistaa käyttää sinut tarpeillasikin, vaikka sitäkin murehdin osaisinko ja muistaisinko. Voi niitä pienen ihmisen pelkoja ja hassuja ajatuksia. Huhtikuu kului eteenpäin ja kansainvälisenä Opaskoirapäivänä Opaskoirakoululla tapasin sinut pikaisesti. Olin silloisen avustajani kanssa tutustumassa paikkaan ja vietimme mukavan jutteluhetken kouluttajasi kanssa. Käytiin katsomassa sinua. Hypit ja haukuit muiden koirien tapaan. Et ehkä tuolloin parhaita puoliasi näyttänyt. Olin siihen vähän onnistunut varautumaan, sillä vuotta aiemmin näin velipuolesi Neron vouhottavan samalla tapaa eikä siihen saanut mitään kontaktia niin kuin ei saanut sinuunkaan. Vielä oli nukuttava muutama yö ja juhlittava vappu pois alta ennen kuin aloitimme yhteistoimintakurssin Loma- ja kurssikeskus Onnelassa.

ENSINMMÄISET YHTEISET VIIKOT
Sinut tuotiin huoneeseeni ja olit iloisen riehakas. Huomasit kuntopalloni, josta olit valmis tekemään entisen, mutta kouluttajasi pelasti pallon turvaan. Jäimme hetkeksi kahden sinä riehakkaana ja minä hivenen arkana koetin ottaa sinuun kontaktia. Et pysynyt aloillasi vaan menit joka suuntaan kita ammollaan. Hetken kahden oltuamme sain valjaat käsiini ja ohjeistuksen miten ne yllesi puetaan. Oli todella hienoa, että heti alusta lähtien sai tehdä kaiken itse. Kulkumme suuntautui tarpeiden tekopaikalle ja takaisin. Iltapäivällä lähdimme ensinmmäiselle lenkillemme, jota kouluttaja kutsui Eino Leinon lenkiksi. Vedit aivan järkyttävästi, läähätit, kakkasit ja pissasit kävellessäsi. Olit hermostunut ja stressaantunut. Luotin kouluttajan sanaan, että ei tämä aina tälläistä tulisi olemaan ja oikeassahan Pekka oli. Lenkin varrella oli ihana lehtikasa, jossa tykkäsit piehtaroida ja olit kuulemma erittäin närkästyneen näköinen kun eräällä kerralla joku toinen koira olikin tehnyt tarpeensa Sinun lehtikasaasi.

Ensinmmäisenä yönä unihaukuit ja pelkäsin koko ajan, että sinulle tulisi tarve päästä ulos. Kävitkin tökkimässä muutaman kerran, mutta pysyin sinnikkäästi pedissäni. Ikimuistoinen hetki oli se kun aamulla lähdimme huoneestamme. Kouluttajasi, se tuttu ja turvallinen ihmisauktoriteetti seisoi käytävän toisessa päässä. Suorastaan lensimme hänen luokseen. Pekan rauhallisuus teki minuun syvän vaikutuksen. Hän ei huomioinut sinua vaan kehotti meitä jatkamaan ulos ja tarpeillesi. Jouduit jatkamaan matkaasi epävarman ja ehkä vähän arankin emäntäsi kanssa, joka koetti pitää valjaista kiinni epätoivoisesti.S iitä se ensinmmäinen kokonainen päivämme kuitenkin käynnistyi.

Yhteistoimintakurssimme aikana harjoittelimme liikkumista niin kaupungissa kuin maaseudullakin. Minusta oli kovin outoa kun en enään törmännytkään mainosstandeihin, roskakoreihin, polkupyöriin. Aivan kuin ne olisivat kadonneet. Ja miten kävelynopeuteni nousi hurjasti verrattuna valkoisen kepin kanssa liikkumiseen. Eräänä aurinkoisena aamupäivänä kävelimme Onnelasta Järvenpäähän. Etukäteen ajattelin, että reissuun menee vaikka miten kauan ja hämmästykseni oli todella suuri kun kouluttaja kertoi meidän olevan Järvenpäässä. Olimme kulkeneet reippaasti ja se tuntui mahtavalta. Tiesin nyt miksi todella olin halunnut opaskoiran, päästäkseni liikkumaan vauhdikkaasti.
(Vauhtia riitti vielä lenkeillämme 2011 kun vietimme lomaviikkoa Pertunmaalla)Ja sinä todella tarjosit minulle vauhtia. Teillä oli myös koppikaverisi Bentton kanssa tapana metkutella yhdessä. Harjoittelimme oven hakua. Olitte kulkeneet ovelle ties miten monta kertaa kurssin aikana, mutta nyt maleksitte vain oven ohi välittämättä mitä teiltä pyysimme. Ehkäpä jonkinlainen kokeiluvaihe oli alkanut. Onnelan pihapiirissä myös eksyttelitte meitä käyttäjiä samoina iltoina. Eksytyksiin kun vielä lisätään sinun valtava tarve hyppiä kaiken liikkuvan ja elollisen päälle, olin jo epätoivoinen. Seuraavana aamuna ennen kaupunkiharjoituksia lähdimme huoneestamme vasta ties miten monen uusiksi oton jälkeen. Uusinnoista oli apua, kuljit kaupungissa hienosti ja opastusilmettäkin oli nähtävissä. Se tuntui uskomattomalta. Miten koira saattoi hetkessä muuttua ihan erilaiseksi vouhkaajasta arvokkaasti kulkevaksi oppaaksi.

HARMILLINEN ALLERGIA
Kurssin aikana ravistelit paljon korviasi ja raavit itseäsi, joten aloitimme kotiutumisen heti eläinlääkärillä. Hiivatulehdushan korvista löytyi ja pääsin heti harjoittelemaan lääkitsemistäsi. Sinä vaistosit epävarmuuteni ja käytit sitä hyväksesi mennen tullen ja korvatippojen laitto kesti aina oman aikansa. Hiljalleen minä opin ja varmuuteni kasvoi etkä sinäkään temppuillut enään. Nuoruudessasi läpi kävimme monta korvatulehdusta eikä ihosikaan hyvin voinut. Kutisit paljon ja hilseilit. Syksyllä todettiin varasto- ja pölypunkkiallergia, joten kuivamuona pois ja tilalle riisiä, perunaa, lihaa, kalaa, kasviksia. Monesti herätit kummastusta kun rouskuttelit tyytyväisenä kupistasi raastettua kaalia masuusi. Sinua hoidettiin kortisonilla, joka pissatti hirmuisesti ja alkuun myös väsytti. Energisestä sydänten murskaajasta ei ollut jälkeäkään. Onneksi kortisonilääkitystä pystyttiin vähentämään ja lopulta se jäi pois kokonaan. Joinain talvina kovilla pakkasilla oli purkki haettava ja annettava lääkettä kutinaa helpottamaan. Erilaisista allergiareaktioista ei kuitenkaan täysin päästy eroon. Rakastit uimista ja hotspotti oli kesäisin tuttu vieras ja mitä vanhemmaksi tulit sitä herkemmin ihosi reakoi myös itikoiden pistoihin. Sait useasti lääkeshampoopesuja sekä hoitoaineita turkkiisi. Et kovin pitänyt suihkuttelusta ja pesemisestä, mutta suostuit kiltisti siihen. Hoitoaineen hieronta turkkiisi taisi olla miellyttävää. Samalla saivat lihasjumitukset kyytiä. Muuten välillä taisi olla fiiliksesi, että suutarin lapsella ei ole kenkiä. Useamminkin olisin voinut sinua hieroa. Sinä olit kuitenkin syy innostukseen opiskella koirahierontaa.

KOIRAKOKSI KASVAMINEN
Yhteistoimintakurssin jälkeen alkoi kotipaikkakoulutus. Jo kurssin aikana olimme käyneet tutustumassa ensinmmäisiin lenkkireitteihin kotikonnuilla. Muistan alkuun jännittäneeni kotipaikkakoulutuksessa ja pelkäsin epäonnistuvani kanssasi, mutta Pekka osasi rohkaista antaa vain virheiden tapahtua, jotta niitä päästäisiin korjaamaan. Päänvaivaa aiheutit minulle rouskuttelemalla tien varrelta jotain. Olin arka tunkemaan kättäni kitaasi asian selvittääkseni. Mielikuvituksessa kuvittelin ties mitä kunnes kerran suustasi roikkui pitkä voikukan varsi. Niinpä Pekalle kertomaan, että syöt niitä minua opastaessasi ja tapa saatiin hyvin kitketyksi pois. Ehkä se oli myös jonkinlainen sijaistoiminto. Varmasti sinuakin jännitti kulkea minun kanssani pitkin Mataria. Se tunne kun olimme onnistuneet yli neljän kilsan lenkin ihan kahdestaan, se oli todella mahtavaa. Hiljalleen kuljit aina vain pidempiä pätkiä paremmin ja paremmin. Kulkeminen kanssasi oli todella nautittavaa. Välillä tosin vedit liikaa, joka olikin se sinun heikko kohtasi. Intoa oli aina niin hirmuisesti ja välillä into muuttui vouhkaamiseksi. Rakastit myös vasten hyppimistä ja käden suuhun ottamista. Niitä ominaisuuksia moni vähän pelästyi, mutta useimmiten iloisuudellasi, ystävällisyydelläsi silti voitit aremmatkin puolellesi. Töitä tehtiin paljon hyppimisen ja näykkimisen karsimiseksi.

Rautatieasemilla sinulta katosi itsehillintä useasti täysin. Vouhkaamisella ja vetämiselläsi ilmeisesti koetit selvittää hälyisän ja ihmisiä pursuavan paikan. Kahdesti olisin voinut vaipua maan alle, sillä rakas Harmaakuono niin paljon minua hävetti. Ensinmmäisellä kerralla olimme Keravan asemalla äitini ja sinun kanssasi. Lipunmyynti tapahtui pienehkössä huoneessa, jonne tuli samaan aikaan muitakin asiakkaita. Sinähän innostuit hyppimään vasten. Lopulta sain sinut maahan ja äiti koetti selittää ihmisille ettei sinua tarvitse pelätä ja ettet tee mitään pahaa. Huh-huh, huokaus kun istuimme lopulta junassa. Riihimäellä opastit loistavasti asemalta äidilleni. Hämmästelimme miten pystyit muuttumaan niin totaalisesti riehkaavasta pölhöstä taitavaksi opaskoiraksi.

Rautatieasemat eivät tosiaan tainneet olla suosikkipaikkojasi. Toisella kertaa milloin olisin voinut vaipua maan alle oli Toijalan lipun myynnissä. Mennessämme ostamaan lippua, hyppäsit tiskiä vasten. Rauhoitut aika nopeaan, mutta muistan virkailijan kommentin ikuisesti ”Eivätkös opaskoirat ole yleensä koulutettuja?”En enään muista mitä siihen koetin selitellä, mutta silläkin kertaa selvisimme junaan ja kotiinkin.

Hyppiminen oli alkuun todella ongelma meillä. Kouluttajakin tuli asiaa ratkomaan eräänkin kerran Iirikseen. Et tietenkään silloin pomppinut loikkiasi ja taisi vähän turhauttaa meitä kaikkia kun ei päästy ongelmaan kunnolla käsiksi. Kouluttaja oli hommannut paikalle ihmisen hissiin, jotta todellinen tilanne syntyisi, mutta sinä et pompannutkaan. Jotenkin tiesit Pekan olevan jossain lähellä, vaikka hän piilottelikin itseään. Mutta eräänä marraskuisena päivänä Onnelassa pyyhkäsit ovesta sisälle minä valjaiden toisessa päässä touhua täynnä ja painelit suoraan kahvilan jonossa olevan Juhan luo, pomppasit häntä vasten. Voi poika minkä menitkään tekemään, hyppäsit opaskoirakouluttajaa vasten. Pääsimme Juhan ohjauksessa ottamaan uusiksi sisälle tulomme ja kahvilan jonoon menomme.

Olit aina rohkea eivätkä sinua hätkähdyttäneet tietyömaat tai isot työkoneet. Minusta isot aurat ja traktorit, kuormurit yms. tuntuivat aika pelottavilta ison kokonsa ja äänensä vuoksi. Lenkkireitillämme oli iso tietyömaa. Kuljit määrätietoisesti koneista välittämättä. Minua hirvitti, mutta päätin pysyä mukanasi rohkeana. Kouluttajan kuvailu varmasta olemuksestasi toi lisää uskoa selviämme työmaasta ja niin kävikin. Tuo kuvaa sinua hyvin. Et arkaillut haastaviakaan paikkoja. Ainoa mikä oli sinua hermostuttavaa oli paikat missä oli paljon ihmisiä. Silloinkaan et arkaillut, pikemminkin painelit eteenpäin vauhdilla päästäksesi tilanteesta mahdollisimman pian pois.

Vetäessäsi pidit kovaa röhkivää ääntä, josta sinut monet muutkin muistavat. Valitettavasti ääntä ei ole missään tallennettuna. Muistan kuitenkin miten hiljaisena aamuna ympäristössä kaikui sinun röhkiessä kuin sika. Jotkut sanoivatkin sinua opassiaksi. Usko vaan Ykki kaikella rakkaudella  Varttuessasi röhkiminen väheni eikä sitä enään moneen vuoteen kuultu, vaikka vetää jaksoit ihan loppuaikoihisi asti.

PUKUKOPPIELÄMÄÄ
Muutamana ensinmmäisenä yhteisenä vuotenamme jouduit viettämään paljon aikaasi urheiluhallien ja koulujen pukuhuoneissa. Pelasin maalipalloa ja sinun osasi oli tylsempi. Jouduit pukuhuoneessa olemaan kiinni valitettavankin pitkiä aikoja. Toki ottelupäivinä otteluiden välillä kävimme ulkoilemassa kuten myös leireillä treenien välillä. Pukuhuone-elo ei varmasti energiselle touhottajalle kovin kivaa ollut, vaikka paljon sait rapsutuksia kilpaillessasi opaskollegan Toven kanssa huomiosta. Molemmat sitä saitte niin pelikavereilta, valmentajilta, huoltajilta kuin tuomareiltakin. Noina vuosina vain kerran tapahtui se mitä kukaan ei koskaan haluaisi joutua kokemaan. Olit saanut pissavaivoihisi antibiottikuurin, joka pisti vatsasi toimimaan. Meidän treenatessa maajoukkueleirillä sinä pukuhuoneessa koetit hätääsi pidätellä. Hihnasi oli kiinni penkin jalassa. Sinä et hätääsi tehnyt siihen missä olit vaan raahasit penkin suihkuhuoneen puolelle ja teit ripulit sinne. Kun tulimme paikalle, olit tavattoman nolo poika, mutta paha olosi voitti nolouden. Oksensit pukuhuoneeseen. Valmentajamme Riikka pesi suihkulla ripulit suihkuhuoneesta ja minä siivosin pukuhuoneen puolelta oksennustasi. Minua hävetti, vaikka et varmasti hädällesi mitään voinut. Samalla minua säälitti, että et ollut päässyt tarpeillesi, vaikka olimme pois alle kaksi tuntia.

Vaikka pukuhuone-elämä ei varmasti niitä parhaimpia hetkiäsi ollutkaan, opastit minut aina reippaasti niihin. Joskus mennessämme Mikkolan koulun treeneihin, et halunnut näyttää käännöstä koulun pihaan. Kävelit ohi mielenosoituksellisesti. Sain sinut siitä kuitenkin kiinni ja kyllä se ovikin sitten löytyi.

Raunon tultuamme elämäämme pukuhuoneissa oleskelusi väheni huomattavasti. Jäit minun mennessäni leirille tai turnaukseen Raunon kanssa touhuamaan. Teit häneen vaikutuksen tottelevaisuudellasi. Menit tarpeillesi kun sinulle annettiin siihen mahdollisuus. Minulla oli hyvä mieli kun sinun ei tarvinnut aina olla turnauksissa ja leireillä pukuhuoneissa makoilemassa. Sait purkaa energiaasi hihnalenkeillä, olla ihan tavallinen koira.

Kisamatkojeni vuoksi olit jonkin verran hoidossa. Sinulla oli muutama vakiopaikka missä olit. Monta ihanaa tarinaa sain kuulla hoitopaikkojesi emänniltä ja isänniltä. Etpä kerran meinannut lähteä Hyvinkäältä kotiin. Kellit vain Artun vierellä, vaikka valjaita helistelin ja kutsuin sinua töihin. Toisaalla olit osallistunut aterian lauluhetkeen seisomalla laulajien rivissä ylväänä. Et sentäs alkanut laulamaan. Hoitopaikoissasi murskasit sydämiä monta, ainakin minulle on niin kerrottu. Iloinen persoonallisuutesi ystävällisellä virneellä saa Ykki ihmeitä aikaan.

RAKKAUS LUONTOON
Koin kanssasi monta upeaa luontoelämystä. Kesällä 2006 tepsuttelimme Parikkalassa rajan pinnassa piikkilanka-aidan viertä pitkin. Oli kuumaa, läähätit ja röhkit. Silti menimme reippaasti. Haistaessasi veden tuoksun villiinnyit täysin ja laiturilta koetit päästä väkisin veteen. Tarkoitus oli mennä veneeseen ja vastarannalla pääsit vilvoittavaan veteen. Samaisessa kuussa vietimme viikon Lapissa Kiilopään maisemissa vaeltaen. Sinä jaksoit vetää päivästä toiseen. Ehkä viimeisinä päivinä vähän ylämäissä hyydyit. Porojen jäljet tekivät sinut aivan hulluksi, herkuttelit variksen marjoilla opastaessasi. Tauot käytit todella lepäämiseen. Silloin et pyrkinyt marja- tai paska-apajille, mutta heti kun teimme lähtöä liikkeelle olit taas valmiina poukkoamaan. Olit silti niin suloinen. Yösi nukuit teltassa jalkopäässämme. Et ylimääräisiä liikahdellut, et raapinut itseäsi. Ulkoilma sopi sinulle loistavasti.

Rakastit luontoa ja metsässä liikkumista. Siltä minusta tuntui alusta alkaen. Päästessäsi luontoon olit todella elementissäsi.
(Kaunissaaressa 2011 esittelit löytämääsi laudan pätkää meren rannalla. Uit kuin nuoremmatkin opaskaverisi)Vauhtia ja intoa riitti. Jos olit vapaana, kannoit keppejä, kirmailit edellä. Koskaan et kuitenkaan mennyt liian kauas. Hyvin harvoin kadotit näköyhteyden meihin ihmisiin. Jaksoit pitkään kävellä pitkiäkin kävelylenkkejä vielä vanhuuden päivinäsikin. Lenkin jälkeen kyllä uni maistui. Lumikenkälenkeillä kuljit edellä touhukkaana, vasta pari vuotta sitten aloit upottavaa hankea välttelemään. Ilmaisit uikahtamalla, että on liian raskasta. Tunnuit aina tietäväsi rajasi mihin pystyt ja mihin et. 10-vuotiaana ollessamme Raunon vanhempien luona et malttanut pysyä sisällä hetkeäkään meidän hiihdellessä lähialueella reilun kilsan latua pitkin kierros toisensa perään. Jolkotit vierellämme keppi suussa. Tuolla viikolla laihduit ja kotiin päästyämme olit niin väsynyt ettet jaksanut syödä.
(keppi suussasi pysyit ladun vierellä uskollisesti)

Paria vuotta aiemmin koimme Kuusamossa yhdessä 35 asteen pakkasen. Kävelit todella reippaasti mökiltä talolle reilun kilsan matkan. Taisipa tassujasi paleltaa. Kun pakkanen lauhtui 20 asteeseen lähdimme pulkkamäkeen. Juoksit pulkkamme rinnalla kepin kanssa ja koetit pelastaa meitä. Haukuit pulkalle ja kiihtyvälle vauhdille. Meillä oli hauskaa.

OPASKOIRASTA ELÄKELÄISEKSI
Ikäsi karttuessa siedit aina vain huonommin ja huonommin hellesäitä ja oli tarkkaan mietittävä kesäisin jaksamistasi.
(2013 Riksussa koirapuistossa lämpimänä kesäpäivänä)Mökillä oli viilentävä lampi ja siellä lotasit välillä liikaakin. Siellä olit kuitenkin elementissäsi, joten tuntui todella kurjalta pitää sinua kiinni ihottumien vaivatessa sinua. Viileämmällä säällä liikuit reippaasti eikä ikääntymistäsi silloin juuri huomannut. Hiljalleen tuli kuitenkin aika milloin sinun eläkkeelle siirtymistäsi aloimme suunnittelemaan. Päädyimme, että et enään opastaisi kesällä 2013, vuonna milloin joulukuussa täytit 12 vuotta. Itse elin valtavissa tunnemyllerryksissä tuona keväänä ja sinä vaistosit sen. Välillä tulit luokseni ja painauduit lähemmäksi, niin liki kuin ikinä pääsit. Siinä oli jotain uudenlaista tunnetta. Välillä minusta tuntui, että sydämeni murtuu. Lopulta tuli päivä milloin Oton ensivisiitti tapahtui. Tutustuitte toisiinne ja lähdin Oton ja Jannen kanssa kokeilulenkille. Tuntui hirveältä jättää sinut Raunon kanssa ja pukea toinen poika valjaisiin. Toisella kerralla osoitit mieltäsi. Raunon oli otettava sinut luokseen kylppäriin, jossa ajoi partaansa. Sinä ulvoit ja hakkasit yläkerran porttia tassuillasi. Palatessani et ottanut minuun mitään kontaktia. Vasta illalla hait sydäntä särkevästi läheisyyttä minulta. Voi, en minä sinua jätä rakas ystävä. Olimme päätöksemme tehneet, jäisit luoksemme eläkepäiviäsi viettelemään.

Toukokuussa tuli se päivä milloin kävelin kanssasi viimeisen kerran valjaat ylläsi. Linnut lauloivat, minulla tunteet pinnassa. Eteisessä riisuin hitaasti työvermeesi ja halasin sinua lujasti. Ymmärsit hetkessä olevan jotain. Olit siinä niin rauhallisesti ja annoit minun tunteilla rauhassa. Ehkä et kuitenkaan ymmärtänyt ettet koskaan enään pukisi työvermeitä yllesi. Kovasti niihin koetit aluksi sukeltaa minun lähtiessäni Oton kanssa liikkeelle. Otit kuitenkin hienosti uuden tulokkaan vastaan. Olitte kaveruksia lähes kolmen vuoden ajan. Pidit itse huolta, että Otto ei rohmuaisi ahneena tyyppinä ruokaasi. Osasit ilmaista, jos leikki äityi liian riehakkaaksi. Oton rakastamasta painimisesta et niin välittänyt, mutta voi niitä kepin vetoja murraten mökin pihassa.(Syyskuu 2013, ensinmmäinen syksy milloin et enään työvermeitä yllesi pukenut)

Sinä murrasit niin onnellisena aina leikkiessäsi. Toit köysilelun ihmisten käteen kertoen, että nyt voitaisiin vetää. Teit sitä ihan viimeisiin viikkoihisi asti. Vaikka aloit hiipumaan ja valtava rasvapatti haittaamaan liikkumistasi mielesi pysyi nuorena ja energisenä. Leikkihetket eivät tietenkään kerrallaan kovin kauaa kestäneet, mutta halusit leikkiä sitten pienemmissä erissä.
(Jouluna 2011 sait oman pikkuveljeksi ristityn pehmolappiksen, josta riitti iloa sinulle pitkäksi aikaa, vaikka nujuutit sitä paljon.)

Olen onnellinen, että sait olla luonamme myös eläkeaikasi. Luopuminen työminuudestasi otti koville, mutta selviydyimme siitä molemmat. Minusta tuntuu, että olen luopunut sinusta kahdesti. Ensin koirakkoudestamme ja nyt huhtikuussa kokonaan. Pelkäsin päivää milloin olisi luopumisen aika ja miten siitä selviäisin. Olin kuitenkin tehnyt itselleni selväksi, että en halua sinun kärsivän. Ja kun se aika tuli, sydän täynnä surua mutta vielä täydenpänä rakkautta olin vierelläsi kun nukuit rauhallisesti pois.
Nyt muutostasi tähtien kotiin on tasan kahdeksan kuukautta. Suru on vaihtunut kauniisiin ja onnellisiin muistoihin sinusta. Joskus iskee kaipaus kova, mutta niin sen kuuluukin olla. Tassun jälki sydämessä elämä on jatkunut ja niin varmasti myös sinä olisit tahtonut. Liian pitkäksi aikaa ei voi jäädä suruun ja kaipaukseen, mutta muistoja kukaan ei ota minulta pois.