Eräänä lokakuisena iltana minun ja Seikkailuapinoiden omistajan ja pääoppaan Heidi Savolaisen tiemme kohtasivat somemailmassa. Huhuilin retkikavereita luontoon ja myös hain yllätystä miehelleni. Olimme monesti haaveilleet yhteisistä retkistä esim. Lappiin.

Ensimmäisistä viesteistämme alkaen oli selvää miten hienosti kemiamme kohtasivat Heidin kanssa. Pian selvisi, että hänen Kuusamossa Vasaraperän kylässä oleva majatalonsa on entinen kyläkoulu, jota Rauno on ala-asteella käynyt. Enhän toki malttanut olla kertomatta Raunolle asiasta, joten siinä meni yllätykseni hänelle. Päädyimme, että kyselisin tuttavapiiristäni olisiko kiinnostusta meille räätälöityyn seikkailuviikkoon. Kiinnostuneita oli pitkälle toistakymmentä, joten aloimme suunnitella viikon ohjelmaa. Kerroin Heidille omat toivomukseni ja yksi haaveeni oli päästä kiertämään Pieni Karhunkierros. Sen haasteen ympärille mietimme muun ohjelman. Ystäväni Sirpa antoi suunnittelussa peesarin näkökulmaa asioihin. Peesarihan on opaskoirakoiden apuna oleva vapaaehtoinen. Hän huolehtii koirakon turvallisuudesta, neuvoo reitin vieraassa ympäristössä, voi opettaa koirakon kotikulmilla jonkin koirakon tarvitseman reitin. Peesari ei kouluta koiraa, jos tarvitaan koulutuksellista apua yhteys opaskoirakouluun.

Viestittelymme oli tiivistä ohjelmaa suunniteltaessa ja saatuamme rungon kasaan tarvittiin vielä Heidiltä kustannusarvio, jonka jälkeen ohjelma julkaistiin kiinnostuneille. Vaikka näkövammaisen on hankala monesti löytää näkevää avustajaa/opasta avukseen seikkailuihin lähdimme ajatuksesta, että jokaisella näkövammaisella tulisi olla oma opas/avustaja mukanaan. Tämä jo turvallisuussyistä haastavissa maastoissa liikuttaessa.

Monesta syystä ryhmäkokomme pienentyi pienryhmäksi, joka sitoutui seikkailuviikkoon. Joillekin ohjelma oli liian vaativa, joillekin kallis tai ajankohta ei vaan sopinut. Joka tapauksessa me lähtijät olimme todella innoissamme tästä upeasta mahdollisuudesta.

Helmikuun lopulla matkasimme Sirpan kanssa Heidin vieraaksi Kuusamoon. Tavoitteenamme oli tutustua toisiimme ja kokeilla erilaisia talviaktiviteetteja. Saavuttuamme perille pitkän ajomatkan jälkeen Heidi esitteli huoneemme missä nukuimme. Hän teki sen minulle kuin olisi aina kertonut ja näyttänyt asioita näkövammaiselle. Ja se ystävällisyys ja lämpö teki syvän vaikutuksen. Vaikka emme olleet aiemmin tavanneet olimme tervetulleita majataloon kuin vanhat ystävät. Illallisen jälkeen ei muuta kuin nukkumaan ja odottamaan alkavan viikon kokemuksia.

Runsaan aamupalan jälkeen majataloon saapui poron luusta koruja tekevä Hugo Koivukangas vaimonsa kanssa.

He esittelivät meille kauniita korujaan ja olihan se rahaa huoneesta haettava ja tehtävä ostoksia.

Vierailua Heidin luona suunniteltaessa Sirpa esitti yhden toiveen päästä syntymäpäivänsä kunniaksi huskysafarille ja minähän olin heti innolla mukana. Heidi teki meille varauksen Kotahuskylta, joka on myös hänen yhteistyökumppaninsa. Koruihin tutustuttuamme lähdimme ajelemaan Sirpan kanssa Posiolle, jossa safari järjestettiin.

Perille päästyämme tapasimme muut ryhmäläiset ja meille kerrottiin safarin perusperiaatteita ennen kuin menimme lähtöalueelle. Siellä meteli oli melkoinen, niin innoissaan koirat olivat lähdössä matkaan. Pujahdin rekeen taljojen päälle, jaloille huopa Sirpan asettautuessa jalaksille. Kun opasohjastajan Jarkon reki ampaisi liikkeelle lähdimme mekin. Siinä samassa loppui koirien haukunta. Kuului vain tassujen töminä lumella koirien laukatessa ja ravatessa innoissaan. Hetken tuntui villiltä istua reessä oikein tietämättä mitä edessä tuleman pitää. Alkuinnon jälkeen vauhti tasaantui eikä jarrua tarvinnut painaa enään niin hurjana.

Etummaisina ovat aina johtokoirat pareittain (meillä olivat Näätä ja Faust), niiden takana 2-4 ns tiimikoiraa (meillä olivat Kaarna ja Kuula) ja lähinnä rekeä wheel- eli pyöräkoirat , jotka ovat porukan vahvimpia ja kääntävät reen mutkissa (meillä olivat Kelo ja Kunti). Johtokoirat ovat ne porukan ’aivot’ eli ne fiksuimmat, jotka noudattavat käskyjä. Tätä taitoa tarvitaan erityisesti ohjaajan valjakossa. Muut seuraavat perässä (vaikka joskus haluavat heittäytyä kilpasille ja ohittaa edellä ajavaa valjakkoa).

Kuljimme 20 kilometrin reitin Riisitunturissa ja osittain Riisitunturin kansallispuiston alueella. Reitistä sanotaan sen olevan yksi kauneimmista missä huskysafareita tehdään. Noustessamme tunturiin jalaksilla olijan oli kevennettävä, jotta koirilla olisi helpompi vetää. Toisella jalalla voi jopa potkia lisää vauhtia tai kävellä hetken jalasten vierellä jyrkimmissä kohdin. Alkuosassa reittiä oli jyrkähköä nousua tunturiin. Korkeimmalla kohdalla tuuli lisääntyi ihanan aurinkoisessa säässä.

Syystä tai toisesta pysähtyessämme koirat painuivat maate tai syömään lunta. Jotkut vähän ääntelivät intoaan jatkaa matkaa, mutta enimmäkseen kuului läähätystä.

Reitin loppupuolella oli luonnollisesti paljon laskuja. Yhdessä laskussa ja mutkassa Sirpa putosi kyydistä. Kuulin takaani ”Ai saa” ja ehdin tajuta nyt mennään ilman ohjastajaa. Muistin onneksi ohjeistuksen tuollaisia tilanteita varten. Pidin kädet kiltisti reen sisäpuolella enkä yrittänyt pysäyttää kulkuamme. Reki ajautui urasta penkan reunamille ja kallistui. Sirpa ponnisteli ylös syvästä hangesta ja oppaamme tuli nostamaan rekemme pystyyn. Hassua, mutta emme edes säikähtäneet. Nauroimme vain. Samaisessa tilanteessa olin lisäämässä toista hattua päähäni, koska viima alkoi viluttamaan.

Aika meni aivan liian nopeaan ja kaarsimme takaisin lähtöalueelle yhtä upeaa kokemusta rikkaampana. Safarin jälkeen nautimme glögiä, leipää sekä jälkiruuaksi leipäjuustoa kodassa rupatellen. Lopuksi vielä kiertelimme koiratallia ja pihaa. Pääsimme rapsuttamaan mm. 14-vuotiasta vanhusta, jolla valtava into aina päästä vetohommiin, mutta ikänsä takia ei enään työskennellyt. Tapasimme myös 11-vuotiaan Kärppä-koiran, joka itse päättää onko tänään työpäivä vai ei. Kuulemma jos sitä ei huvita se menee lähtöalueen johonkin nurkkaan nukkumaan ja rekien lähdettyä hipsii esille rapsuteltavaksi. Kotahuskyssa tunnetaan jokainen koira nimeltä ja niistä huolehditaan hyvin. Saimme käsityksen, että paikassa arvomailma ja eettiset periaatteet ovat todella hyvällä tasolla. Siksipä siellä oli todella mukava vierailla.

Palattuamme Vasaraperään meille tarjoiltiin herkullinen ateria, jonka jälkeen saunassa nautimme yrttijalkakylvyistä rupatellen toisiimme tutustuen. Oli hyvä lämmin mieli. Ihanan päivän jälkeen oli mukava kömpiä peiton alle kirjan kuunteluun.

Seuraavana päivänä aamupalan jälkeen pakkasimme päivärinkat ja lähdimme Posion puolelle Riisitunturin kansallispuistoon kiertämään Riisinrääpäsyreitin lumikenkäillen. Heidi vei samalla maastoon hollantilaiskaksikon perehtymään hiihtovaellusreitteihin. Minusta se oli kiehtovaa. Mukanamme oli myös Seikkailuapinoilla työharjoittelussa oleva Miina. Hän kertoi lähtöpaikalla meille Riisitunturista ja kuuluisista tykkylumen painamista puista. Sitten ei muuta kuin matkaan lähtöpisteessä kameralle poseerattuamme.

Reitin alkupuoliskolla kiipustimme mäkeä ylös. Kuljimme koko ajan hyvin tamppautunutta polkua pitkin. Välillä pysähtelimme kuulostelemaan hiljaista luontoa ja nauttimaan pikkupakkasesta. Aika pian tuli selväksi, että lumikengillä eteneminen ja samalla Oton opastaminen ei toiminut, sillä lumikenkien kärjet menivät turhan usein liian läheltä Oton tassuja. Yritin kulkea Otto pitkässä hihnassa, mutta tällöin koira innostui nuuskimisesta. Lopulta päädyimme oikeaan ratkaisuun ottaa lumikengät pois jalasta ja jatkaa polkua pitkin normaalisti kävellen.

Vähän ennen korkeimmalle kohdalle pääsyä Heidi levitti maahan avaruuspeiton, jonka päällä istuskelimme nauttimassa kuksalliset Muumimamman voimateetä. Reitin korkeimmalle kohdalle päästyämme oli aika tuuletuksien.

Hiljalleen lähdimme laskeutumaan alaspäin. Ohitimme Ikkunalammen, joka näkyi alhalla kauniisti.

Alaspäin kulkiessa vauhti kasvoi ja pian saavuimmekin taukopaikalle autiotuvalle. Nuotiolla lämmitettiin herkullista tomaattikeittoa ja jälkiruuaksi nautittiin suklaabanaanit. Nautimme pitkään nuotion lämmöstä ja talvisesta tunnelmasta. Taukopaikalla oli hetkittäin hurjan paljon ihmisiä ja ulkomaan kieliä piisasi. Loppuvaiheessa väki kuitenkin katosi. Kuulimmepa lapintiaisen lauluakin.

Reitin loppuosa oli aika pitkälle alamäkeä ja välillä oli aika liukastakin. Pysähdyimme tunnustelemaan naavaa, joka on merkki puhtaasta ilmasta ja porojen herkkua. Sitä sanotaan myös sen vuoksi poron suklaaksi.

Loppumatkasta Miina kokeili meidän kannustaessa umpihangessa lumikengillä etenemistä. Seikkailuapinoilla tiedossa oli useamman päivän retki lumikenkäillen.

Palattuamme majatalolle nautimme leipäjuustosta kera lakkahillon. Hiukan myöhemmin nautimme taasen herkullisen aterian. Syödessämme jokaisella aterialla juttua riitti. Kertoilimme retkeilyseikkailuistamme ja kokemuksistamme. Puhuimme näkövammaan liittyvistä asioista, millaisia haasteita ja mahdollisuuksia se tuo. Keskustelut olivat erittäin antoisia ja mielenkiintoisia.

Majatalolta on vain muutaman sadan metrin matka Kitkan rantaan.Seuraavana aamupäivänä kävelimme rantaan ahkiota perässä vetäen. Ahkiossa olivat pilkkitarvikkeet. Olimme pukeutuneet erittäin lämpimästi. Kairatessa jäähän reikää tuntui, että vaatetta on liikaa, mutta pilkkijakkaralla kököttäessä vaatetta ei lopulta ollut yhtään liikaa.

Heidi ohjasi minulle kädestä pitäen miten jääkairaa käytetään. Sitkeästi kairasin, vaikka välillä meinasi usko jo loppua. Lopulta sain kairattua reiän jäähän ja pääsin pilkkimään. Ensiksi tutustuttiin pilkkiin, miten se toimii, millainen koukku siimaan kiinnitetään. Heidi kiinnitti koukun ja syötin paikoilleen. Pilkkijakkaralle mahdollisimman hyvä asento ja nauttimaan nollakelistä.

Minulla kalaonnea ei ollut, mutta Sirpa sai yhden mukavan kokoisen ahvenen. Heidi esitteli ahvenen minulle hyvin seikkaperäisesti. Hän mm. nosti kalan selkäevän pystyyn ja avasi kalan suun jonne laitoin sormeni. Tämä kaikki toki sen jälkeen kun kala ei enään hengitellyt.

Emme kovin sitkeitä pilkkiöitä olleet, sillä reilun tunnin kuluttua päätimme palata majatalolle. Keli oli loskaantunut täysin ja jäällä oleva latu möhjööntynyt, joten luovuimme hiihtämisestä ja vietimme rauhaisan iltapäivän majatalolla. Kodassa nautimme kalakeittoa ja paistoimme tikkupullaa. Mukavan kotahetken jälkeen saunoimme Heidin kanssa pitkään jutellen. Ei edes juoda välillä maltettu.

Viimeisenä kokonaisena päivänämme heräsimme hyvissä ajoin. Heidin jäädessä Miinan kanssa valmistelemaan seuraavaa asiakasryhmän tuloa me lähdimme Sirpan kanssa talviselle linturetkelle. Tapasimme Kuusamon lintutieteellisen yhdistyksen jäsenen Mikko Oivukan, joka opasti meidät  kuukkeleiden ruokintapaikalle. Sää oli valitettavan tuulinen ja äänityksenikin epäonnistuivat. Pääsin kuitenkin kuulemaan kuukkelin vihelyksiä ja sellaista pientä lurinaa. Kuukkeleiden ruokintapaikalta matkamme jatkui Käylänkoskelle, jossa oli paljon koskikaroja. Ne pitivätkin meidän sinne saapuessa aika mukavasti ääntä, mutta kulkiessamme siltoja pitkin menivät kauemmaksi. Ehkä kuitenkin saan äänityksistä editoiduksi jonkinlaisen tallenteen, vaikka missään tapauksessa siitä ei priimaa tule.

Sillalla ollessa alkoi kylmä hiipimään, sillä pakkasta oli kymmenisen astetta ja kovahko tuuli. Laavun suojassa nuotiotulilla auringon paisteessa maistui tee. Koskentuvan Leena tarjoili meille myös ahvenkeittoa.

Iltapäivällä vietimme rauhaisaa eloa Sirpan kanssa hiihdon MM-kisoja seuraillen. Illalla tullessamme saunasta Heidin kanssa taivaalla näkyivät revontulet, mutta ääntä niistä ei kuulunut. Saunassa aikaa vierähti edellisiltaakin enemmän keskustellen ja ideoita heitellen.

Levollisen yön jälkeen oli aamupalan jälkeen aika pakata auto ja lähteä kotimatkalle. Lähtöpuuhastelussa kuulimme kuinka sinitiainen heläytteli keväisiä säveliään. Päivien aikana muutaman kerran nähtiin pieniä riekkoparvia puussa. Ääntä ei valitettavasti kuultu.

Oli todella onnistunut vierailu talvisessa Kuusamossa. Kiitos Sirpa lomaseurasta ja Heidi <3

Ihanien talvipäivien jälkeen tutustuttuani Heidiin olin satavarma meidän kesäkuisesta seikkailuviikosta tulevan ikimuistoinen ja onnistunut. Ja sellainenhan siitä tuli. Ja se viikko ansaitsee omat postauksensa. Kannattaa siis seurata Heidin kädenjälki-blogia J