Heinäkuisena iltana Facebook-viestittelyssä tuli keskusteluun suppaaminen ja muutama meistä ilmaisi innostuksensa päästä lajia kokeilemaan. Ystäväni Sirpa tarttui asiaan ja otti yhteyttä Suppaa Tampere –yrityksen toiseen osakkaaseen Sanna Juutilaiseen. He sopivat meille suppauskokeiluajan. Sirpa kävi etukäteen katsomassa Pyynikin rannassa sijaitsevan paikan ja sopimassa käytännön asioista Sannan kanssa.

Elokuun kolmantena sunnuntaina oli pilvinen päivä ja iltapäivästä tuulikin yltyi. Kokoonnuimme neljä näkövammaista innokasta suppauskokeilijaa Pyynikin rantaan.  Opaskoirat laitettiin kiinni sellaiselle etäisyydelle, että näkisivät ja kuulisivat touhumme. Rannan sivu jolle menimme oli mukavan tyyni, joten tuulen suunta osui täydellisesti suppaustamme ajatellen.

Aluksi Sanna kertoi hieman itsestään ja yrityksestään. Hyvin pian pääsimme tutustumaan suppilautoihin ja meloihin. Maalla harjoittelimme laudan päällä seisomista, nousua polviseisonnasta pystyasentoon sekä miten melalla melotaan.

Pian oli ensinmmäisen aika kantaa lauta veteen ja se onnellinen olin minä. Vesi tuntui raikkaalta, mutta ei kylmältä.

Päästyämme riittävän syvälle oli aika nousta laudan päälle. Ensiksi toinen polvi ja sitten toinen. Polvien väliin jäi kantokahva, joka oli hyvä merkki jalkojen asetteluun. Tässä vaiheessa Sanna ja ystäväni Maija pitivät vielä laudasta kiinni. Kuulostelin tuntemuksiani ja miten veden pinta eli suppilaudan alla. Suoristauduttuani polviseisontaan hetken totuttelun jälkeen ryhdyin kokeilemaan melomista. Kokeilin melontaa molemmin puolin, harjoittelin kääntymistä ja peruuttamista.

Hetken melottuani polviseisonnassa oli aika pyrkiä pystyasentoon seisomaan. Ensiksi hain jaloille riittävän leveän asennon ja jalkaterät samalle tasolle toisiinsa verrattuna. Ponnistus toisella jalalla ylös. Pääsin melkein pystyyn, mutta ei se tasapaino pitänytkään. Molskahdin veteen nauraen. Ja ei muuta kuin uudestaan ensiksi laudan päälle polviseisontaan ja siitä ponnistamaan pystyasentoon. Tällä kertaa onnistuin ja voi sitä riemua. Jalat täristen seisoin suppilaudan päällä mela tukevasti keskellä lautaa. Veden liike tuntui laudan alla hetken siinä seistyäni Sanna ja Maija irrottivat laudasta ja olin omillani kasvoillani onnellinen hymy. Hissukseen vein melan veteen ja lähdin melomaan. Aluksi liikkeet olivat pienet ja arat, mutta aika nopeaan varmuus lisääntyi ja liikeradat kasvoivat. Jalkoja tärryytti, mutta hiljalleen huomasin järkyn jännittämisen katoavan.

Suppailin onnellisena onnistumisestani. Etukäteen olin kuvitellut suppaamisen sokealle lähes mahdottomaksi ennenkaikkea tasapainoilun vuoksi. Näkeväthän tasapainoa hakiessaan ottavat katseella jonkin kiintopisteen ja helpottavat siten tasapainoiluaan. Sokeana minulla ei ole mahdollisuutta ottaa kiintopistettä mihin katsoa ja helpottaa tasapainottelua. En pysty ennakoimaan tilanteita näön avulla, joten tasapainoilen sen mukaan mitä keho minulle viestii. Toki on muistettava, että suppilautoja on monenlaisia ja nyt suppasimme kovilla laudoilla. Puhallettavalla matkaversiolla suppaaminen on varmasti paljon vaikeampaa ja haasteellisempaa. Oli allamme millaiset laudat hyvänsä nautin todella tuosta sunnuntai-iltapäivästä.

Alun perin taisi olla tarkoitus, että suppailisimme yksitellen, mutta onneksi menimmekin kaikki veteen samaan aikaan. Kenenkään ei tarvinnut odotella eikä törmäyksiäkään juuri tullut. Maijan kanssa menimme pari kertaa toistemme läheltä, liian läheltä. Ensinmmäisellä kerralla minä molskahdin veteen ja toisella Maija. Sokeana en tietenkään nähnyt mihin melon, joten välillä oli kyseltävä suuntia. Kerran ajauduin liian rantaan ja suppilaudan peräevä otti rantahiekkaan kiinni. Laudan liike pysähtyi töksähtäen ja koska siihen en pystynyt varautumaan löysin itseni järven syleilystä taaskin nauramasta. Kerta kerralta oli helpompaa nousta laudalle ja siellä pystyasentoon. Ja oli mahtava tunne kun parin kerran jälkeen päätin nousta ylös yksin ilman, että kukaan pitää suppilaudasta kiinni vieläpä siinä onnistuen. Oli ihan pakko hihkaista ”Hei, mä olen pystyssä ja nousin yksikseni!” Kasvoilla taatusti taas onnellinen virne.

Suppaillessamme alkoi sataa. Se ei kuitenkaan tahtia haitannut. Olihan sitä jo litimärkä molskahduksien jäljiltä. Jossain vaiheessa alkoi vähän viileys hiipimään kehoon, mutta vielä kerran ylös laudalle Nauttimaan. Puolisentoista tuntia meni nopeasti ja olihan se lopulta maltettava lopettaa ehtiäkseen kotimatkalle. Vedestä ylös ja vaatteiden vaihtoon tyytyväisissä tunnelmissa.  Kopilla, jossa vaihdoimme kuivaa ylle kävikin iloinen puheen sorina upeasta kokemuksesta.

Suuret kiitokset: Suppaa Tampere ja Sanna <3 Todella mahtavaa, että pääsimme kokeilemaan suppausta. Otetaanhan ensi kesänä uusiksi?

Isot kiitokset kuuluvat myös Sirpalle kun lähdit tätä kokeilua järjestämään. Kiitokset myös kaikille osallistujille. Ihanaa, että saimme sopivan kokoisen innostuneen ryhmän kasaan.

Kotiin päästyäni oli upeaa kokemusta pakko hehkuttaa Facessa ja todennäköisesti seuraavalla kerralla meitä on uusiakin kokeilioita mukana, ja mikäs sen mahtavempaa.

Kuvat ja videot: Sirpa Miettinen ja Suppaa Tampereen Sanna Juutilainen

Kuvien käyttö ilman lupaa kielletty