Viime viikolla kun Harmaakuonon lähdöstä oli päätetty oli selvää, että halusimme viikonlopuksi mökille. Sääennuste lupaili hienoa säätä lauantaille ja ennuste toteutui. Niinpä saimme juuri sellaisen päivän mitä toivoimmekin.

Perjantaina puolen päivän jälkeen lähdimme mökille. Avokin saatua tulet takkaan vietimme aikaa ulkosalla auringossa. Harmaakuono kuljeskeli pihapiirissä ja söi multaa, maata, juuria. Aurinko lämmitti meitä, tuoksui keväältä ja kauempaa kuului lintujen liverrystä. Avokki valmisteli seuraavan päivän puu-urakkaa. Totesin jo tuolloin luonnon voiman ja vaikutuksen mieleen. Tuska sydämessä, mutta mieli paljon rauhallisempi. Sydän pakahtui Ykki-herran touhuja seuraillessa. Otto pääasiassa köllötteli mun vieressä.

Ilta meni rauhallisesti avokin nukkuessa allergialääkeväsymystään. Istuskelin tietokoneen ääressä saamatta oikein mitään aikaan koirat jaloissani. Ihmettelin mielen tasaisuutta ja rauhaa sydämessä. Ykkiä oli välillä kumarruttava paijaamaan. Se siinä niin rakkaana ja lämpimänä.

Lauantaiaamuna avokki lähti jo ennen kymmentä koirien kanssa ulos. Minä tulin hiukan myöhemmin ja nautiskelin aamuteestä kuistilla istuen. Ykki vaelteli tutusti pihapiirissä avokin sahatessa puita. Minun aloitettua halkojen klapitus Ykki osallistui touhuun kantamalla klapeja kasasta kuljettaen niitä pitkin pihaa. Välillä piti kaivaa kuoppia, syödä maata, juoda lammesta, kuljeskella lammen rannalla, nuuskutella eläinten jälkiä. Meidän pitäessä taukoa malttoi vanhuskin hetken lepäillä, mutta ei pitkään malttanut paikoillaan. Aurinko paistoi lämpimästi ja oli varmasti tämän kevään lämpimin päivä tähän mennessä.

Jossain välissä söimme lohikiusausta ja puuhailu sen jälkeen jatkui. Jotain kolmisen heittokuutiollista saatiin klapeja aikaan. Avokin hakatessa viimeisiä puita harjasin molemmat koirat. Ykki tuli ensiksi harjattavaksi. Siinä sitä harjaillessa nousi arvatenkin tunteet pintaan. Auringon paistaessa silmät kyyneltyivät ja pelkäsin miten kestän tulevan, miten selviän siitä ettei tuota rakasta kuonokasta kohta ole. Kun yritin lopettaa harjaamisen, vanhus tassutti pyytäen lisää. Ja minähän harjasin.

Kun viimeiset puut siltä kertaa oli hakattu, klapit oli vielä siirrettävä liiteriin. Täytimme kottikärryt yhdessä ja minä työnsin ne liiterin ovelle. Koirat kuljeskelivat mukana koko ajan. Ykki alkoi kuulostamaan väsähtäneeltä ja läähätti yrittäessä pysyä mukana. Päästettiin sisälle ruokaa odottamaan. Itse lopeteltiin hommat tuntia myöhemmin puoli kahdeksan maissa. Sydän on niin täynnä rakkautta ja iloa siitä miten saimmekin sellaisen päivän mökillä kuin toivoimme. Harmaakuonon tepsuttaessa pihassa koko ajan kävi kyllä mielessä sekin, että olemmeko tehneet hätiköidyn ratkaisun, mutta parempi näin. Miksi meidän pitäisi vääjämätöntä pitkittää romahdukseen asti. Patti tuntuu nyt riehaantuneen kasvamaan, joten liikkuminen vaikeutuisi taatusti lyhyessä ajassa, joten päätös pitää, vaikka se sattuukin niin pirukseen.

Iltaa istuimme avokin kanssa sohvalla karvakuonot jaloissamme. Taas piti rapsutella ja silitellä Harmaakuonoa ja tottakai myös Ottoa. Oli ihana olla koko perhe koolla ja yhdessä. Mieleen ei uskaltanut päästää tosiasiaaa illan olleen mökillä viimeisen Ykki-rakkaan kanssa.

Sunnuntaina pilvistä ja koleaa. Mielikin oli pilvinen. Ahdistus oli takaisin. Lähtisimme viimeistä kertaa mökiltä Ykki mukanamme. Toisaalta kuitenkin sydämessä oli ilo onnistuneesta mökkiviikonlopusta ja siitä, että saimme viettää sen Ykin kanssa, ja että koira sai puuhailla juuri niitä asioita mistä se siellä pitää. Onneksi siis lähdimme.

Olen paljon näinä päivinä pohtinut miten paljon Ykki itse ymmärtää/aavistaa mistä johtuu alakuloisuutemme. Nyt illalla istuin sohvalla, se tuli viereen ja työnsi päänsä syliini. Rapsuttelin sitä ja aika pian se lösähti maahan köllölleen. Etutassun päälle ei patin takia kovin pitkään jaksa varata. Kun lopetin silittelyn, se nosti päätään tahtoen lisää. Otto ei mustasukkaisena yrittänytkään tulla väliin. Otto on kyllä minussa superkiinni. Mökilläkin pihassa se kävi tökkimässä kuonollaan minua jatkuvasti ja kotonakin änkeytyy mahdollisimman lähelle minua. Sitä se teki tänään myös keramiikassa. Yritetään antaa Otolle huomiota yhtälailla kuin Ykillekin.

Se aika mitä meillä on jäljellä Ykin kanssa ei enään paljoa ole. Nyt pitäisi osata nauttia sen läsnäolosta ja niistä jäljellä olevista yhteisistä hetkistä. Ei pitäisi murehtia mitä puolentoista viikon päästä ei enään ole vaan nauttia siitä mitä nyt on. Sydämessäni tiedän päätöksen olevan ehdottoman oikea, vaikka luopuminen tuo tuskaa. En osannut kuvitellakaan miten koiraan voi niin kiintyä. Sydän tulvii rakkautta ja sen voimalla nyt mennään. Onneksi minulla on myös ystäviä ja läheisiä joidenka kanssa voin puhua asiasta. Kirjoittaminen tekee myös hyvää mielelle. Saa nähdä onko minulla yhtäkään lukiaa siinä vaiheessa kun tämä asia on ohi. Toivottavasti ette kuitenkaan katoa. Kyllä täällä vielä muustakin kirjoitetaan.