Se tunne kun koko päivänä ei iske uupumuksen/väsymyksen hyöky läpi koko ihmisen.
Se tunne kun huomaan jaksavani päivän tohinat.
Se tunne kun huomaan innostuvani,
ja se tunne kun toivo herää
vielä väsymyksen syövereistä noustaan.

Tätä kirjottaessani särkee päätä jonkin verran ja hiljalleen väsymys hiipii, mutta kellokin on jo paljon. Näinä menneinä päivinä olen kokenut huomattavaa olon kohentumista. Sunnuntaina nautin ratsastuksen huumasta pitkästä aikaa. Etukäteen vähän jännitin miten jaksan, ja tuleeko outoja tuntemuksia. Ei tullut, aurinko paistoi ja tunsin riemua. Eikä ratsastuksen jälkeenkään tullut pelkäämääni kaiken nielevää väsymystä. Ruuan jälkeen tein mehiläisvahakynttilöitä ja loin silmukat äidin villapaitaan. Käytiin myös koirien kanssa kävelyllä.

Eilen keramiikassakin päästiin itse asiaan. Tein tuikkukupin nyt toivottavasti riittävän isolla suuaukolla 😀 Kotona ruokaa ja asiakkaita. Alkuillasta puhelu äidin kanssa, neulomista, telkun katsomista ja Harmaakuonon hoitamista. Jälleen vähän ihottumaa.

Tänään minulla ei asiakkaita ollut, joten ennen rottinkikerhoa kynttilätehdas käyntiin. 😀 Rottinkisen roskakorin sain tänään valmiiksi. Uutisten aikaan neuloin kranssin päällistä 🙂

Nyt kun olo on ollut parempi alkaa treenikärpänenkin kutitella, mutta koska lääkitys kilppariin on vasta aloitettu ja kaikki vähän hakusassa en uskalla vielä aloittaa kuntosalitreenausta tai spinningiä. Ehkä olen vähän ylivarovainen, mutta ehkä parempi niin kuin saada kroppansa entistä sekaisemmaksi.

Lääkityksen aloittamisen jälkeen kuivasilmäisyys on vähentynyt. Pahimmillaan pudottelin neljäkin kosteustippaa päivässä, nyt olen pärjännyt yhdellä-kahdella tipalla. Akillesjänteen jäykkyys ja arkuus ei ole kadonnut. Mutta en ole kuvitellutkaan, että kaikki oireet katoaisivat muutamassa päivässä. Ennemminkin olen hämmentynyt miten väsymys on lientynyt. Ehkäpä oikeasti saan vielä takaisin energisen minäni. Tänään jaksan siihen uskoa. Viime viikolla epäilin vahvasti.