Sunnuntaina 9.8. blogini täytti viisi vuotta. Onkohan lukioissa ketään sellaista, joka olisi seurannut matkassa alusta lähtien? Tällä hetkellä matkassa mukana on 50 rekisteröitynyttä lukijaa ja fb-sivullakin yli 40 tykkäystä. Miksikäs sinä jäit matkalle mukaan ja onko jotakin mieleenpainunutta postausta?

Vuosien aikana blogi on muuttunut aika paljon alun hitaan kirjoittelun jälkeen. Aiheet vaihtelevat eikä ole yhtä tai kahta teemaa. Joskus olen pohtinut, että pitäisikö olla useampia blogeja, mutta kävisiköhän niin, että kirjoittelutahti kävisi kuhunkin liian hitaaksi. Mikä sitten ylipäätään on hyvä kirjoitusväli? Riippuu varmasti blogin aiheesta ja tarkoituksestakin. Itse kirjoitan silloin kun hyvältä tuntuu ja inspiraatio iskee. Silti välillä jään miettimään miten blogi voisi olla kiinnostavampi, joten jos ideoita kiitos niistä. Myös synttärisankari ottaa risut vastaan 🙂

Blogin myötä olen käynyt kahdessa blogimiitissa ja toivottavasti vielä joskus tulee se kolmaskin mahdollisuus. Miiteissä tapasin monta mukavaa bloggaajaa. Blogini kautta olen löytänyt lehtiartikkeleille lukijoita sekä neuleohjeiden kaavojen aukikirjoittajia sanallisiksi ohjeiksi, valokuvien kuvailijoita tms. Kaikesta saamastani avusta olen iloinen ja todella kiitollinen. Toivottavasti joskus voin auttaa teitä jotenkin, ja toivottavasti blogituttavuuden aikana olette saaneet minulta muutakin kuin auttamisen ilon 🙂 Olen myös kovin iloinen, että olemme erään täällä Pk-seudulla asuvan blogituttavan kanssa kaverustuneet niin paljon, että tapailemme aina sillointällöin useimmiten käsityöjuttujen merkeissä.

Vuosia sitten eräs toimittaja löysi minut artikkelisarjaansa Selviytymistarinat tämän blogin kautta sekä eräs opettaja kutsui minut puhumaan koululleen yläasteikäisille suvaitsevaisuudesta. Saa nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja miten pitkään tämä blogi jatkuu. Tarkoituksenani ei ole lopettaa hetkeen, joten pysykää matkassa mukana.

Monesti bloggaaminen on ollut minulle myös terapeuttista. Olen voinut purkaa minua askarruttavia asioita, intoilla, paasata, pohdiskella ja kertoa myös niistä onnenhetkistä. Tämän ei ole koskaan ollut tarkoitus olla jokin vammaisen ihmisen selviytymistarina, tai hehkutus siitä, että vammaisenakin selviää. Sokeus on minussa eikä pois lähde, joten kulkee teksteissäkin, mutta toivottavasti ei liiallisesti. Kovasti toivon, että tekstejä lukiessa minusta jäisi muutakin mieleen kuin sokea nainen. Ja jos joku täältä saa vertaistukea vaikkapa otoskleroosiin, painonhallintaan, näkövammaisuuteen, kenties tulevaisuudessa kilppariongelmiin, mikä sen hienompaa. Silloin viisi vuotta sitten etsiessäni tietoa otoskleroosista ja sitä sairastavien kokemuksia, tietoa ja vertaistukea löytyi todella vähän. Kirjoitin tuosta elämänvaiheestani kohtuu paljon ja ilmeisesti jotkut tietoa/vertaistukea etsineet ovat sitä myös kommenteista päätellen löytäneet. Samalla kirjoitukset ovat olleet minulle terapiaa ja pohdintojen jälkeen asiat eivät välttämättä tuntuneetkaan niin kauheilta ja pelottavilta. Ehkäpä tulevan syksyn aikana joudutte lukemaan kilpirauhasjuttuja otoskleroosin tapaan. Otan osaa… Toisaalta kilpirauhasasioissa tuntuu olevan paljon paikkoja mistä löytää niin tietoa kuin vertaistukeakin.

Näiden vuosien aikana mielestäni blogipostauksiin kommentointi on vähentynyt ihan yleisesti. Itselläni se on vähentynyt huomattavasti, koska en pysty laittamaan ruksia, jotta jatkokommentit tulisivat sähköpostiini. Aikanaan käytin toimintoa paljon, koska minua kiinnosti ja kiinnostaisi edelleenkin mihin kommentointi kehittyy ja tuleeko tarvetta itselläni lisäkommentointiin. Nyt joudun erikseen käydä katsomassa blogiteksteistä joita olen kommentoinut, onko niihin tullut kommentteja ja miten aiheen käsittely on jatkunut. Ruudunluvulla aika työlästä, joten on jäänyt tekemättä. Minusta ylipäätään kommenttien bähentyminen on surullinen asia. Ehkä niitä on edelleen erilaisissa sisustus- ja tyyliblogeissa, mutta niitä en itse seuraa. Joka tapauksessa olen tyytyväinen, että aikanaan löysin blogimailman ja siihen hurahdin.