Olen itsekin aika yllättynyt. En todellakaan vielä jokin aika sitten kuvitellut joskus laukkaavani ilman satulaa, mutta tänään se tapahtui.

Sateinen sää ja kylmyys hytisytti saapuessamme tallille, katoksessa kuuntelimme sateen ropinaa edellisen ryhmän lopetellessa tuntiaan. Katoksesta siirtyessämme kentälle vesisade loppui. AALTOJA, ihan huippumahtavaa. Sormet kohmeessa jalustimien pituuksien säätelyä ja kuivien satulahuopien vaihto. Ratsastimme jälleen ilman satulaa jalustimet terapiavyöhön kiinnitettyinä.

Ratsastin Aaveella ja terapiavyössä ei ollut tukikahvaa. Aluksi se vähän jännitti. Siinä alkukäyntejä kulkiessamme mietin mitenköhän pärjään töltissä ja ravissa, vaikka enhän niissäkään normaalisti pidä kiinni kuin ohjista. Ravissa joskus käsi hakeutuu satulan kaareen. Nytpä sellaisia mahdollisuuksia ei ollut.

Hevoset kuulolle tekemällä pysäytyksiä ja muutaman askeleen peruutuksia. En meinannut saada Aavetta millään kuulolle ja pysähtymään, vaikka kuinka käytin vatsalihaksia ja ohjia. Lopulta tyyppi kuuli mua tai mä onnistuin toimimaan oikein kahvattomuusjännitykseni keskellä 🙂

Oli aika siirtyä tölttiin, hevosen käynti nopeutui, mutta töltin löytyminen oli hankalaa. Kaipasin kahvaa, eli ihan pään sisäisiä hölmöilyjä. Tölttikin löyti hiljalleen. Ravi keventäen sujui helposti, välillä paino tahtoi mennä liiaksi eteen. Vyössä vielä jalustimet siirtyvät liian eteen. Oli pätkä missä keventämisen rytmi oli ihan hukassa ja kesti tovi ennen kuin pääsin rytmiin takas. Jotenkin ratsastusasento ja rytmi ei vaan vörkkineet. En siitä kuitenkaan hätääntynyt, vaikka ei ollutkaan sitä pirun kahvaa. Sen verran sai sormia vyöhön kiinni että sain henkisen tuen. Paljon onnistuin kuitenkin ratsastamaan kädet pelkissä ohjissa kiinni.

Aloin vinistä Letun sanoessa, että seuraavaksi laukan nostoja, mietin uskallanko kun ei ole kahvaa käsiini, mutta Lettu vakuutti uskaltavani, ja että en tule alas. Niin sitä mentiin. Laukkasin ilman satulaa! Harjasta pidin tiukasti kiinni. Eihän meno hirvittävän rentoa ollut enkä hirveästi osannut/uskaltanut patistaa pohkein hevosta laukalle. Siksipä välillä laukka-askeleet jäivät muutamiin. Silti, mä tein sen – laukkasin ilman satulaa. Koko kierrosta en kuitenkaan uskaltautunut laukkaamaan, joten odottelimme kentän keskellä muiden nauttiessa laukan hurmasta.

Lopuksi vielä tölttiä ja ravia. Ei ollut enään yhtään kylmä. Loppukäyntien aikana jalustimet jalasta ja rentoillen. Siinä tepsuttaessamme mietin, että joskus oli kerta milloin ilman satulaa käynnissä tuntui pelottavalta, epävakaalta, horjuttavalta. Nyt siitä nautti ja pystyi pitämään jalkansa rentoina. Tunne oli aika huikaiseva. Lettu totesikin meillä tasapainon parantuneen mielettömästi, että nyt sen taas oikein tajuaa. Varmasti hän on oikeassa. Olisi jännittävää kokea nyt ratsastus sellaisena kuin sen alkuaikoina koki, miten paljon horjui ja jännitti. Kokemus saattaisi nykyseen verrattuna olla aika järkyttävä. Sen tajuaa itekin, että muutosta on tapahtunut. Eipä silti kehitettävää riittää jatkossakin, joten ei tässä voi ruveta liitelemään taitojen huumassa, mutta mielettömän hyvältä tuntuu kun kehittyy. Se tuo lisäintoa ja motivaatiota touhuun. Iso kiitos Letulle kun jaksaa työskennellä meidän kanssa kerrasta toiseen ohjaten, kannustaen, vaatien, rohkaisten.