On tullut se aika vuodesta kun lähes aina väsyttää, paitsi yömyöhään milloin pitäisi olla jo nukkumassa.
Kuten NYT!
Olo on ollut väsynyt ja aamut armottoman vaikeita. Onneksi takana ei ole ollut valvottuja öitä, vaikka viitteitä niidenkin saapumisesta oli. Aloitin melatoniinikuurin ja hiljalleen tilanne on tasaantunut eikä aamutkaan ole ollut ihan niin tuskaisia. Viime viikolta minun oli pakko perua pt, koska olin vielä kymmeneltäkin koomassa ja seuraavan aamun treeni olisi ollut 9.30. Tajusin, että sellaisessa olotilassa ei ole mitään järkeä hakea reipasta treeniä. En olisi siihen pystynytkään. Harmitti suuresti, mutta ehkäpä silti tein oikean ratkaisun, sillä eilen oli kiva treenata. Ehkä väsymys tuntui vähän myös kropassa, mutta mielestäni silti taistelin hyvän treenin siihen hetkeen. Ja treenin jälkeen leiuin endorfiinihuuruissa koko päivän. Elämä tuntui valoisammalta, pirteämmältä. Minua alkoi huvittaa tehdä terveellistä ruokaa ja vähentää herkuttelua. Viime aikoina on tullut mussutettua lähinnä suklaata eri muodoissaan turhan paljon. Viime viikolla en vaan jaksanut mitään ja lukiessani ihmisten fb-päivityksistä liikuntahetkistään pieni kateuden pisto pyrki tuikkaisemaan. Murmutin avokille elämän kurjuudesta ja taka-alalla vaani alakulo olo. Ehkä nyt kuitenkin tilanne on tasaantumassa, koska tuollainen alakuloisuus ja alavireys on väistynyt lähes kokonaan. Murmutukseni ohella sain suostuteltua avokin lähtemään kanssani katsomaan torstaina elokuvaa Vadelmavenepakolainen, jossa on meille näkövammaisille kuvailutulkkaus.

Melatoniinit aloitin viikko sitten. Olen istunut aamuisin kirkasvalon äärellä, iltaisin keittänyt Valamon luostarin uni-yrttiteetä. Tänään ostin vahvan d-vitamiinisuihkeen, jonka nauttimisen aloitan heti huomisaamuna. Eli täysi taistelu on aloitettu pimeyttä vastaan. Tai ehkä oikeammin pimeydestä johtuvia asioita vastaan. Pimeydelle ei voi mitään. Aurinkoa emme nyt saa, ja vaikka se paistaisikin, se olisi lyhyt ilo per päivä.

Omansa mielialaan on varmasti tehnyt myös avustajatilanteeni, joka on nyt onneksi ratkennut. Sunnuntaina tapasimme avustajaehdokkaan, jonka päätimme ottaa meitä auttelemaan. Helpotus oli ja on suuri, että löytyi henkilö, jonka kanssa voimme lähteä yhteistyötä kokeilemaan. Hän aloittaa kuitenkin vasta joulukuun puolella, mutta onneksi on ihania ihmisiä, jotka voivat auttaa tässä välillä. Tänäänkin kävimme parissa kaupassa joululahjajuttuja hankkimassa.

Onneksi olen tiedostanut koko ajan alakulon tai alavireyden syyn, enkä siksi niin huolissani ole ollutkaan. Ja nyt kun huomaan tilanteen tasoittuvan nukkumisen suhteen, olen pirteämpi, ja asioiden hoituessa mieli on helpottunut. Ja tässä väsymyksenkin keskellä on tapahtunut monta ihanaa asiaa. Torstaina ystävän kanssa pikkushoppailut ennen Novellikoukkua, jossa neuloin kranssin päällistä samalla kuunnellen Johanna Sinisalon novelleja. Olivat aika erikoisia. Oltiin Novellikoukussa myös lokakuun alussa. Ihana tapahtuma! SUOSITTELEN!

Perjantaina vietin Aa:n luona mukavan iltapäivän teekupposten äärellä. Samalla hoidettiin meidän paperilaskut ja muita paperiasioita, vaihdettiin kuulumisia jne. Seuraavana päivänä vietin mukavan päivän käyden Suklaafestareilla ja teatterissa. Teatteriesityksestä Viimeinen vuoro kirjoitinkin jo oman postauksensa, ja Suklaafestareista on tulossa omansa :DD

Sunnuntaisen avustajahaastattelun lisäksi olin ratsastamassa. Ratsastin Pipsalla. Harjoiteltiin reipasta käyntiä, siirtymistä tölttiin, töltistä raviin, ravista tölttiin ilman että tulisi väliin käyntiaskeleita. Teimme laukan nostoja. Pipsalle jälkimmäinen suunta oli selvästi parempi ja pääsin nautiskelemaan. Tarkoitus oli mennä useampi kierros kerrallaan, mutta Tiinan hevonen Niia laukkasi pienesti edellämme eikä Pipsa mahtunut laukkaamaan kunnolla. Vaihdoimme järjestystä, mutta aina vaan Niia ohitti meidät ja ohituksen jälkeen Pipsan laukka loppui. Tuli ravia ja jotain kummallisuuksia. Jossain vaiheessa Pipsa tölttäsi ja yht’äkkiä otti IISOOON laukka-askeleen. Lettu ehti huutaa ”nojaa taakse” ja tajusin itsekin reakoida. Sillä hetkellä oli kaarros vasemmalle ja ison laukan myötä mun matka meinasi jatkua oikealle. Onneksi kuitenkin sain tilanteen hallituksi eikä siitä jäänyt pelkoakaan. Keli oli todella rapainen ja mutainen! Kivaa oli kuitenkin ratsastaa. Illalla pehkuun mennessä oli hyvä mieli. Ratsastusta ja avustajan löytyminen, joten saattoi nukahtaa hyvillä mielin. Että ei tämä elämä nyt niin kauheaa olekkaan.