Facebookin chatissa Kirsin kanssa pohdimme mihin tekisimme pienen syysretken. Ehdotin tutustumista suomalaiseen viinitilaan, joka olisi täältä Pk-seudulta katottuna kohtuullisen matkan päässä. Niinpä kehkeytyi retkisuunnitelma käydä museokierroksella Tytyrin kalkkikaivosmuseossa, majottua Lohjansaaressa sijaitsevassa Martinpihassa ja vierailla Alitalon omenaviinitilalla. Retkiajankohdaksi sovimme elokuun toiseksi viimeisen viikonlopun. Matkaan lähdimme perjantaina Kirsin luota puolilta päivin. Oton huikea seikkailu alkoi jo Kirsin pihalta; kissa olisi kovasti kiinnostanut, mutta kisu ei ollut ilahtunut Oton tuttavaksi rupeamisesta, joten koiraherran oli tyydyttävä uikuttelemaan perään.
Sää oli koko retkemme vaihtelevaa; vuoroin paistoi ja vuoroin satoi. Vettä ripsi reippaanlaisesti lähtiessämme ajelemaan kohden Lohjaa. Tytyrin kaivoksella paistoikin taas jo aurinko. Perille saavuimme hyvissä ajoin ennen kahta jolloin opastettu kierros alkoi. 
Olimme kierroksella ainoat asiakkaat. Ennen maan uumeniin siirtymistä laitoimme valkoiset kypärät päähämme ja kirjoitimme nimemme vieraskirjaan.
Sivuttaisleikkauspiirros Tytyrin kaivoksesta. Kaivostornin ja -tuvan kohdalta lähtevät viistot (45 asteen kulmassa) käytävät vievät 110 metrin syvyydessä olevaan museoon. Alaspäin menimme kaivosyhtiön kuhmuisella pikkubussilla vihreää käytävää pitkin, ylös olisi voinut kävellä punaista käytävää lankkuportaita pitkin. 
Pikkubussiin siirtyessämme Otto ei millään olisi halunnut tulla etupenkkien ja takapenkin välissä olevaan tilaan. Herra meinasi kai siellä olevan liian ahdasta ja pyrki mennä takapenkin taakse. Tajuttuaan ettei sinne voi mennä tyyppi hyppäsi penkille. Arvatkaa vaan saiko koira lähtöpassit välittömästi ja oli alistuttava penkkien väliin lattiatasoon. Tie, jota pitkin ajoimme oli möykkyinen, kuhmurainen. Laskeutuessamme korvissa ei tuntunut paineen vaihtelu, mutta palatessamme maan pinnalle korvat meni hetkeksi lukkoon.
Ennen kaivokseen pääsi ajamalla vastapainovaunulla edellisen kuvan viistoa punaista käytävää pitkin mutta nyt se on liian vaarallisena kielletty. 
Kaivoksessa lämpötila on ympäri vuoden +8 vähän riippuen kosteuden määrästä ja tilan avaruudesta. Museossa olevat valokuvat vaihdetaan muutamien vuosien välein. Kerran vuodessa kaivosmiehet tekevät museoalueella turvallisuustarkistuksen. Varsinainen kaivos toimii tällä hetkellä 350 metrin syvyydessä ja siellä on jo ilmastointi. Sadankymmenen metrin syvyydessä sitä ei vielä ole. Sähköt kuitenkin on. Tippukiviä muodostuu nopealla kasvuvauhdilla. Niissä oleva ruskea väri tulee metalinruosteesta. 
Museossa oli paljon valokuvia, mutta myös ihkaoikeita kaivoskoneita. Kuvissa ensinmäinen dumpperi, eli kaivoskuormaaja ja eka dieselkäyttöinen traktori. Dumpperissa ratin voi siirtää myös tarvittaessa vasemmalle puolelle. 
Bensakäyttöisiä koneita kaivoksessa ei paloturvallisuussyistä johtuen käytetä.
Ja tässä Austraaliasta tuotu Toro, jonka renkaiden piti olla täyskumiset, mutta kuten näkyy totuus taitaa olla lytyssä olevasta renkaasta päätellen toinen 😀 Ja onpa tainnut kauhasta tavara lennellä ties minne… 
Kalkki-Petteristä eli kaivosneuvos Petter Forsström ja kaivos sen suuruusaikoina 1940-luvulla 
Kaivosmiesten rakentama toivomuskaivo mihin mekin heitimme kolikon ja hengissä päästiin kaivoksesta 
Aikanaan kaivoskuiluihin laskeuduttiin päivän alkaessa kuvassa olevalla neljän hengen ”hissillä”. Työvuoron päättyessä jokaisella kiire ylös, jotenka ei muuta kuin reunoille lisää miehiä nostokettingeistä kiinni pitäen mahtui toiset neljä. HUIH! 
Kaivoksessa oli kiva kun koneita ja kivenmurikoita sai tunnustella. Tosin koneet olivat ruosteisia, kivipölyssä, likaisia, koskettelu ei tuntunut kovin miellyttävältä, mutta sainpa nyt esim. jonkinlaisen tuntuman poraan, jolla on dynamiitille porattu reiät. Ne pystyttiin poraamaan 15 metrin syvyyteen. Moinen pora on varmasti tärissyt käsissä hurjasti eikä lieneen yllätys kaivosmiesten kärsineen valkosormisuudesta, hiussuoniston ongelmista tms. 
Kierroksen aikana istahdimme hetkeksi jonkinlaiseen kaivosmiesten taukotilaan katsomaan videopätkää kaivosmiehen työpäivästä. Pätkä alkoi miesten töihin tulolla, hissillä laskeutumisesta itse työtehtäviin. Pätkässä mm. kohtaus, jossa räjähdyspanoksia aseteltiin paikoilleen ja kun sytytys suoritettu kauas räjähdyskohdasta. Video päättyi kaivosmiesten maan pinnalle nousuun. Tytyrissä on tällä hetkellä 15 kaivosmiestä. Aikanaan niitä on ollut pitkälti toista sataa. Taukotilassa, jossa olimme, oli selvästi lämpimämpää kuin museoalueella muualla. Kierroksen aikana kävimme myös avolouhoksen luolassa, jossa seisoimme kaiteen edessä Sibeliuksen musiikkia kuunnellen ja valoshowta katsellen. ”Eriväriset ja rakenteeltaan erilaisia seiniä vuoroin esiinnostavat valot täydensivät musiikin tunnelmaa. Kuvassa valkoinen valo valaisee luolan karheaa, jyrkkää seinämää. Musiikin mukana voimistuvat punaiset valot alkoivat hehkua korkeammalla pienissä luolissa. Luolan suuruus, n. 100 metriä joka suuntaan ei välity, kun kuvassa ei ole mitään mihin verrata.”, kuvaili Kirsi ottamaansa kuvaa. Musiikki sopi hienosti paikkaan. Otto istui jalkaani vasten ja nojasi reilusti. Pelokkaalta se ei näyttänyt, mutta hämmentyneeltä. Muutenkin koira opasti kierroksella hyvin häntä heiluen. Häntä oli tosin välillä aika jäykkä. Alkuun hajut taisi kummastuttaa, sillä nenä viisti maata jatkuvasti ja kuului kunnon nuuskutusta. Oppaan mukaan koiria ei ole aiemmin kaivosmuseossa ollut. 
Kierros käytännössä päättyi nykyiseen Tytyrisaliin, jossa järjestetään mm. häitä, syntymäpäiviä tms. sillä erikoisuudella, että kaikilla on oltava kypärät päässään. Aikaisemmin tila oli sepän paja, jossa sepät terottivat porien teriä ja korjasivat työvälineitä. 
Pois lähtiessämme löysimme kauniimmat tippukivet 
Päästyämme maan pinnalle takaisin aurinko paistoi lämpimästi. Oton turkissa jonkin verran valkoista kalkkia kuten meidän kengissäkin. Mielenkiintoinen parituntinen sujahti. Ei ehkä ihan meikäläisen unelma-ammatti työskennellä kaivoksen uumenissa. Kuulemma jossain päin mailmaa työskennellään jopa viiden kilometrin syvyydessä. Se tuntuu jo todella ahdistavalta ajatukseltakin. Onneksi nykyään turvallisuus on paremmissa kantimissa kuin aikoinaan, vaikka kyllähän sillointällöin uutisista kuulee mailmalta karmivista kaivosonnettomuuksista. Mutta meidän matka jatkui Lohjansaareen ja majotuspaikkaamme Martinpihaan, joka oli viehättävä paikka kaikkine aittoineen.