En tiedä olenko hullu vai yllytyshullu? Joka tapauksessa maaliskuun alkupäivinä surffasin netissä ja ”törmäsin” Kesäyön marssi-sivuille. Tuolloin oltiin jo sovittu Lauran kanssa kävelevämme toukokuussa Naisten kympin Helsingissä. Päätin kirjoittaa Facebookiin ja kysellä olisiko marssille lähtiöitä. Muutama ilmaisi kiinnostuksensa ja Laura heitti ”mennään kävelemään 40 km!” Hetken pohdin onko tuo nainen tosissaan vai vitsilläkö heitti, mutta sisälläni kihelmöi ajatus houkuttelevana kokeilla rajojaan ja vastasin ”että jos lähdet, niin hitto mehän mennään.” Ja niinhän siinä kävi, että seuraavan kerran tavatessamme lopullinen päätös syntyi. Toisaalta hirvitti, toisaalta oli olo ettei matka voisi ylivoimainen olla.

En alottanut systemaattista harjoittelua, vaikka se varmasti olisi kestävyyttä parantanutkin. Alkuvuoden aikana olen liikkunut aika monipuolisesti ja uskoin sen riittävän. Eri asia, jos meillä olisi ollut jokin aikatavoite, mutta ei sellaista tiukkaa tavoitetta uskaltanut ajatellakaan. Jos maalissa 10-12 tunnin sisällä voimme olla tyytyväisiä.

Marssi-illan lähestyessä hiljalleen alkoi hiipimään pieni mukava jännitys. Vasta edellisiltana oikeastaan tajusin jännittäväni ja mietinkin mihin ihmeeseen olen lupautunut. Tiesin kumpikaan meistä ei antaisi helpolla periksi, maaliin kävelisimme sisulla, jos ei muuten. Kuinka kipeiksi jalat mahtavatkaan tulla, kuinka hirveästi saan jalkoihin rakkoja, kauanko toipuminen vie aikaa jne. Niitä kysymyksiä pohdiskelin mielessäni. Perjantaina päätin haluavani Iphoneen vara-akun, jotta saisin marssimme kokonaisuudessaan talletettua yhtenä otoksena. Hyvä akku löytyi ja apteekista ostin kolmea eri kokoa olevia Compiit-laastareita, ja onneksi ostin. Niille valitettavasti oli käyttöä 🙁 Laastariostoksen kylkiäisenä sain stressipallon ja juomapullon. Kumpaakaa en ole vielä käyttänyt 🙂

Viikolla pähkäsin monta kertaa ottaisinko Oton marssille mukaan. Hellesää sai koiran kuitenkin kovin vaisuksi ja löysävatsaiseksi, joten lopulta päätös Oton kotiin jäämisestä ei ollut vaikea. Uskon tehneeni oikein, vaikka ihanahan se olisi ollut mennä koiran kanssa. Mutta sujui kulku hyvin Laurankin opastuksessa. Isot kiitokset hänelle, että jaksoi vielä opastaa minuakin niillä viimeisillä hitailla tuskaisilla kilometreillä.

Tutustuessamme järjestäjien lähettämään ohjelmaan hiukan hiki nousi otsaan lukiessamme aikataulussa viimeisten saapuvan maaliin 00.00-04.00. Tuota ei ihan realistista meille olla puolilta öin maalissa, kyllä totuus tulisi olemaan ihan jotain muuta.

Lauantaina hohhailin ja jahkailin miten pukeutuisin ja mitkä kengät laittaisin jalkaan. Olen aina oppinut, että maastossa ja pitkillä reiteillä vaelluskengät ovat rautaa. Silti mietin, koska reitti tulisi olemaan lähes kokonaan asfalttia. Lopulta pakkasin juoksulenkkarit reppuun pitkähihaisen juoksupaidan, kevyiden collegehousujen ja softshel-takin seuraksi ja lähdin matkaan vaelluskengissä. Repusta löytyi myös vesipullo, urheilujomapurnukka ja pullollinen valmista juomaa, rakkolaastareita, pari banaania, vaihtosukat, käsidesi, hyttyskarkote ja nenäliinoja.

Saavuimme Tuusulan urheilukeskukseen puoli kuuden maissa, kävimme ilmottautumassa ja sitten olikin aika painua lähtöalueelle 40 kilsan käveliöiden joukkoon. Lähtö tapahtui aika tarkalleen kuudelta. Ensiksi kiersimme urheilukentän ennen kuin pääsimme porteista ulos.

Porukka lähti hirmuisella vauhdilla ja me siinä imussa, jotta saisimme varmuuden kulkevamme oikeaa reittiä. Kävely tuntui helpolta, mutta raskaat vaelluskengät kovine pohjineen ja asfaltti eivät sopineet yhteen. Sen tiesin heti ekojen satojen metrien aikana. Silti painelimme aika vauhtia, mutta moni muu meni helvetin paljon kovempaa 🙂 Ekalla viidellä kilometrillä keskinopeutemme tunnissa oli 5,48 ja vikan kilsan lopulla huippunopeus 6.4 HUH!

Huoltopisteitä oli about viiden kilsan välein. Ekalla huoltopisteellä tarjolla oli vettä ja mehua. Saimme nauttia myös elävästä musiikista.

Musiikista emme kuitenkaan jääneet nautiskelemaan vaan jatkoimme matkaa edelleen reipasta vauhtia pitäen. 5-10 km meni 5,25 km/h keskivauhdilla. Loppupätkästä oikeassa lonkassa tuntui ikävältä. Jalkineiden tärähdys asfalttiin ei tehnyt hyvää, joten huoltopisteellä vaihdoin kengät. Vaelluskengät eivät sopineet reppuun, joten sidoimme ne repun ulkopuolelle, ja siinä ne sitten roikkuivat hamaan loppuun asti. Alkuun juoksutossut tuntui todella pehmeiltä, mutta jalkojen totuttua meno maistui taas 😀 Välillä oli kuitenkin muistettava juoda. Olihan lämmin kesäilta.

Taivalsimme tuon 10-15 km 5,19 vauhdilla, joten pientä hidastumista havaittavissa. Huoltopisteelle saapuessamme about 3,5 tunnin kävelyn jälkeen. Huoltopisteellä kuulimme nopeimpien tulleen pisteelle parin tunnin kävelyn jälkeen. Me saavuimme paikalle viimeisinä, mutta syötyämme suolakurkkuja ja juotuamme mehua lähdimme jatkamaan matkaa. Monet käveliöistä piti kunnon taukoja, jäivät istuskelemaan ja relailemaan. Me ei vaan osattu, pakko vaan jatkaa eteenpäin.

Ambulanssi siirtyi huoltopisteeltä toiselle sitä mukaan kuin kävelijät eteni. Paikalla oli myös sairaanhoitaja ja muuta huoltoporukkaa. Vapaaehtoiset katsoivat ettei reiteille kukaan jäänyt. Mutta siis, me vaan jatkoimme matkaa ilman kummempia huilaustaukoja. Alkumatkasta puhua pälpätimme koko ajan ja puolta väliä lähestyttäessä ehkä jo vähän mietitytti se miten paljon kilometrejä olikaan edessä. Seuraavalla pätkällä meidät taas otettiin kiinni, mutta puolivälin krouviin ei kuitenkaan viimeisinä saavuttu. Vauhti 15-20 km välillä oli 4,86. Tuon etapin aikana olimme tulleet Tuusulanjärven pohjoispäähän ja Järvenpään ohi.

Pienen tauon jälkeen lähdimme jatkamaan matkaa illan hämärtyessä. Soitin äidille ja kerroin puolivälin ohitetun. Kello oli tuolloin jotain puolyhdentoista jälkeen.

Puolivälin jälkeen

Olimme pitäneet puolet matkasta hyvää vauhtia, joka tosin oli alkukilsoista jonkin verran hidastunut. Tiesimme, että todellinen taistelu oli vielä edessä ja realistista olisi vauhdin putoavan edelleen. Alkumatkasta kuuntelin taukopaikoilla tarkasti Iphonestani välitilastoja, mutta matkan edetessä tarkkaavaisuus heikkeni. Totesimme kuitenkin puolen välin paikkeilla, että Sports Tracker näyttää kilsan enemmän käveltyä matkaa kuin järjestäjien taukopaikkamerkinnät. Taukopaikoilla pistin Trackerin tauolle, joten vessa-, juoma, syömä yms. ei ole kokonaisajassa eikä myöskään keskivauhtitilastoissa.

Tuo 20-25 km meni vauhdilla 4,65 ja etapin loppuvaiheessa tunsin päkiöiden kipeytyvän. Alkuun ajattelin sen olevan vain kävelyrasitusta, mutta pian tajusin rakkojen tekevän tuloaan. Rakkoja pelkäsinkin kaikkein eniten. Niitä kun minulle tulee superhelposti. Taukopaikalla nautittuamme suolakurkuista, urheilujuomasta eräs vapaaehtoinen laittoi jotain hoitavaa teippiä varpaisiin. Rakkokohdat eivät vielä juuri näkyneet, mutta valitettavasti tuntuivat. Tuossa vaiheessa vedin ylleni pitkähihaisen ja takin. Pysähdyksissä ollessamme tuli kylmä, joten ei muuta kuin matkaa jatkamaan. Tuon taukopaikan jälkeen 30 km ja 40 km reitit erosivat toisistaan ja alkoi meidän yksinäinen taival. Muita 40 kilsan käveliöitä ei enään ollut näköpiirissä. Tarvoimme yön pimeydessä pitkää suoraa välillä jo peläten ollaanko edes oikealla reitillä. Aika nopeasti totesin, etteivät teippaukset rakkohelvettiä juurikaan helpottanut, joten betoniporsaalle istuskelemaan ja Compiittia molempiin päkiöihin. Siinä vapaaehtoinen reitillä olevien tarkistaja ajoi pyörällään meidät kiinni. Mukava, sydämellinen, rento mies. Hänen kanssaan jatkoimme matkaa kohden 30 kilsan taukopaikkaa. Tällöin olimme Tuusulanjärven eteläpäässä ja lähdimme viimeiselle kympille kiertämään Lahelan, Ruotsinkylän ja Riihikallion kautta kohden maalia. Tuo 25-30 km rypäsy meni näköjään hiukan vauhtia kiristäessä rakkohelvetin häämötyksestä huolimatta. Keskivauhti oli 4,88km/h.

Taukopaikalla meitä jo odoteltiinkin. Tuntui vähän nololta ajatella mitenköhän kauan joutuivat odottamaan. Olivat kuitenkin tavattoman kannustavia ja ystävällisiäkin. Eräs mies ravisteli jalkani ja se teki hetkellisesti todella hyvää. Pahimmalta tuntui ehdottomasti lonkankoukistajissa.

Vielä oli matkaa jäljellä, joten töppöstä toisen eteen. Kävelimme ja kävelimme. Kesäyö tuoksui huumaavasti ja linnut heräili visertämään. Kuulimme upeaa satakielen luritusta ja huikaisevaa lintukonserttoa. Päkiäni olivat helvetin kipeät ja lähtiessämme taapertamaan leveää metsäautotietä kivet tuntuivat jalan alla piruilta. Kirosin, huokailin, mutta kävelin. Vapaaehtoinen ajoi meidät taasen kiinni oltuaan ensin mukana 30 kilsan taukopaikan purussa. Puheet olivat loppuneet aikaa sitten. Kävelimme hiljaisuudessa varmasti molempien miettiessä mihin hulluuteen sitä oikein ruvettiinkaan ja vieläpä vapaaehtoisesti :D:D Vapaaehtoinen yritti jutella meille, mutta taisi häntäkin jo vähän väsy painaa kun totesi ”no ei tässä oikein enään jaksa pölistä.” Murehdimme Lauran kanssa sitäkin, että maalissa joutuvat meitä odottamaan ikuisuuden. Vapaaehtoinen kielsi meitä niin ajattelemasta ja muistutteli miten upea suoritus on kävellä 40 kilsaa, ja mitä väliä sillä on, vaikka olisimmekin viimeisiä. Oikeassahan hän oli. Saapuessamme 35 kilsan huoltopisteelle Tracker väitti meidän kävelleen 37.6 km. Sehän olisikin ollut jotain, jäljellä vain 2.5 km, mutta totuus oli toisenlainen. Rakkoja särki ja oli ryytynyt olo. Mietin jo vakavasti, että jaksanko loppuun. En kuitenkaan halunnut keskeyttää enkä edes sanoa sellaista ääneen. Laura kyllä kysyi juodessani pystynkö kävelemään, vastaus ”kyllä kai, lähdetään niin tää on nopeammin ohi, ja hitto me kävellään ainakin niin kauan kun Trackerissa on 40 km.” Ja niin me taas jatkoimme taivallustamme.

Vauhti oli hidastunut jo selvästi: 30-35 km 4,42 keskivauhtiin, ja ei varmaankaan yllätys, että viimesellä etapilla se hidastui entisestään 😀 Asfalttitietä vaan riitti ja riitti, käki kukkui päivä valkeni, ilma lämpeni, aurinko nousi… 39 kilsan kohdilla oli lisättävä vasempaan jalkaan etuvarpaan ja ukkovarpaan väliin laastari. Tuolloin olo oli aika epätoivoinen. Vaikka Trackerissa olikin jo 39 km, matkaa jäljellä enempi kuin kilometri. Raahustimme vaan eteenpäin vapaaehtoisen tsempatessa meitä. Jossain vaiheessa hän totesi seuraavan mutkan jälkeen näkyvän vesitornin. Siinä ryytymykseni keskellä mietin, että kuinkakohan kauas vesitorni näkevän silmin näkyy, että oliko matkaa jäljellä monta helvetin kilometriä. Sitten alkoi kuulua vielä parempia ”uutisia”. Kävelimme jo samaa kadun pätkää kuin urheilukeskuksesta lähtiessämme. Enään ei voisi olla ihan kamalasti jäljellä. Jo näkyi urheiluhalli, taas mietin miten kaukana ja pienenä. Kysyinkin onko jäljellä satoja vai kymmeniä metrejä. Kymmeniä kuulemma! Kuljimme eteenpäin ja kun Laura sanoi ”nyt voit alkaa sulkemaan Sports Trackeria, se on siinä”, se oli musiikkia korvilleni 😀 Me teimme sen, me kävelimme 40 kilsan lenkin ja Trackerin mukaan vielä 1,3km päälle! Me voitimme tuskan, kivun, väsymyksen! Kun saavuimme hallin ovista sisään meitä odotti kahdeksan henkeä kahdessa rivissä taputtaen meille. Katseet olivat vakavat ja he vaikuttivat olevan tosissaan. Eivät ollenkaan sellaisia ”no tulittehan te helvetti vihdoinkin, että mekin päästään nukkumaan”. Oltiin iloisia suorituksestamme ja nainen, joka antoi meille kunniakirjamme ja osallistumismitalimme vaikutti suorastaan liikuttuneelta. Viimenen osuus, eli tuo 35-41.3 km meni 4,05 keskivauhdilla ja viimesellä vajaat 1,5 kilsalla vauhti putosi 3,7, mutta hitotko siitä. Maalissa olimme 04.20, joten kokonaisaika 10 h 20 min josta liikkeellä Trackerin mukaan 8 h 39 min. Ehkä monen mielestä olimme hitaita, mutta mitä väliä. Me kuitenkin kävelimme sen ja ehkä homma olisi huonomminkin voinut mennä…

Tarjolla oli lihakeittoa, se maistui taivaalliselta. Vähemmän taivaallista oli ruokailun jälkeen lähteä liikkeelle. Mun lonkankoukistajat huusi tuskasta, mutta kotiinhan se oli lähdettävä. Eipä automatkakaan hyvää tehnyt ja istuinkin pitkään eteisessä suunnittelemassa suihkuun menoa ja yläkertaan kapuamista. Lopulta riisuin eteiseen, taapersin suihkuun ja sitten ylös. Molemmat koirat oli ihmeissään mikä minulla oikein oli. Otto pyrki nuolemaan etureisiäni ja lantiotani ja Harmaakuono steppas portaissa hermostuneena. Lopulta ”kaaduin” sänkyyn, mussutin saadusta kassista Geishan ja mietin mihin asentoon rupeaisin, jotta pystyisin nukkumaan. Ja sydämestäni toivoin, että vessatarvetta ei tulisi, en halunnut taapertaa alakertaan 😀

Sunnuntai meni rauhallisesti lepäillen. Jalat toipuivat hyvää vauhtia ja lonkankoukistajien tuskakin katosi ja alkoi huomaamaan pohje, takareisi, pakaratuntemuksiakin. Istuminen teki jumitusta ja liikkeelle lähtö olikin aikamoista. Eilen kuitenkin tilanne oli jo paljon parempi. Illalla vaan rakkoja alkoi särkeä päkiöissä, tänään vaihdoin niihin laastarit. Ja tänään ei jalat ole muuten tuntuneet oikeastaa normaalia kummemmilta, joten toipumisen nopeutta olen hämmästellyt suuresti. Nilkoissa ja jalkapöydissä on ollut lievää turvotusta. Odotin, että koko viikko menisi tuskitellessa ja jumia poistellessa, mutta huomisiltana aion pyörälenkille. Vesijuoksutreffaus oli tältä päivältä jätettävä rakkojen ja ystävälleni tulleen esteen takia väliin.

Tottahan toki maaliin tullessa tuntui upealta. Väsy kuitenkin painoi ja pitkät aplodit hämmensi ja lämmitti mieltä. Nyt vasta parin päivän jälkeen oikeasti tajuaa mitä sitä on tullut tehdyksi. Minulle tämä on iso ja mahtava juttu. Lähdin ilman systemaattista harjoittelua matkaan, joten jo se olisi voinut pilata koko jutun, mutta eipäs pilannutkaan. Nesteytys olisi voinut mennä vikaan kokemuksen puutteesta. Ei minulla ollut oikeasti aavistustakaan miten elimistöni moiseen rasitukseen reakoisi. Lähdin ja lähdimme varsin untuvikkoina matkaan kestävyyttämme kokeilemaan. Alussa juttua riitti ja kävely kulki ja usko säilyi. Kuitenkin väsy hiipi puseroon, niin varmasti pitikin. Ryytymyksestä, kivuistakin huolimatta jatkoimme matkaa. Vaatiihan se sisukkuutta ja varmasti luonnettakin. Olen ylpeä meistä. Väsynkään keskellä emme alkaneet kiukuttelemaan toisillemme emmekä liiemmin valittaneetkaan. Ennemminkin keskustelimme missä kohden jalkoja milloinkin oli tuntemuksia 😀 Ja osasimme olla myös hiljaa kuunnellen kesäyön ääniä. Valitettavasti niistä ei jaksanut nauttia samalla tapaa kuin vetrein jaloin. Joka tapauksessa kokemus oli unohtumaton ja olen onnellinen kun olimme niin hulluja ja päätimme haastaa itsemme. Ja tämän osallistumismitalin aion säilyttää muistona.

Ps: Kuvat ovat Lauran ja Jarin