Yöllä jälkeen yhden onkin erinomainen aika ryhtyä kirjoittamaan blogiin liikuntakuulumisia 😀
Mutta kun ei nukuta ja onhan nyt pääsiäisloma 🙂 Ja sitä lomaa vietämme mökillä.

Viime viikkoinen alaselän ja oikean pakaran kiputila äityi niin pahaksi, että kuntosalitreeni jäi perjantailta treenaamatta, ja koska tuntemuksia oli myös lauantaina ja sunnuntaina vietin rauhallisen viikonlopun antaen kiputilan asettua, ja ratkaisu tuntui olevan oikea. Oireet katosivat. Viikonloppuna kävin messuilla lauantaina, josta kirjoittelinkin edellisessä postauksessa. Avokin treenin jälkeen saunoimme. Perjantaina työstin muistikortille uuden treenimusasoittolistan Kuntosali3, ja tuo soittolista pääsi avokille testiin heti lauantaina. Sunnuntaina kotitöitä, ulkoilua sateisessa ja tuulisessa säässä. Eipä siis mitään mainittavampaa

Maanantai-iltana lähdimme reippain ja ilosin mielin ystäväni ja koirien kanssa lenkille. Lenkistä ei kuitenkaan tullut nautinnollista revitystä eikä hien vuodatusta. Otto riiputti jälleen päätään ja menohalut olivat nollassa. Huoli ja pelko, ehkä myös turhauma iski lujaa. Valjaat otettuani pois ja antaessa pojan kulkea hihnassa pää nousi ylös sekä häntä heilui iloisemmin, askel piteni. Ajatus, voisiko valjaat olla liian pienet, onhan Otto rotevoitunut vuoden aikana hurjasti. Pohdimme valjasasiaa minun ystäväni opastuksessa ja Oton hihnassa seurauksessa kulkiessa koko lenkin ajan. Pääsimme vähän reippaammin kulkemaan. Loppumatkasta puin taas koiralle työvermeet ylle ja pää riippui ja häntä laski välittömästi. Kotiin päästyäni kirjoitin sähköpostiviestin huolesta suunniltani niin Oton kouluttajalle kuin Opaskoirakoulun johtavalle kouluttajallekin. Ja heti seuraavana aamuna sain heiltä molemmilta puhelinsoitot, ja tunsin todella, että meistä välitetään ja apua saadaan. Yön nukuin levottomasti heräillen ja Ottoa surien. Siinä tajusin miten Otostakin on tullut minulle kovin tärkeä ja rakas vuoden aikana. Ja myös tunne helpotuksesta kun aamulla tiesin meidän saavan apua.

Lenkille tuli mittaa vain 6.4 km/90 min. Vauhdilla ei päästä kehumaan, mutta tiistaiaamuna vesijuoksuun saimme lisäpontta vesijumpan latinorytmeistä ja olikin aikas magee fiilis mennä musan mukana treenistä nauttien. Juostiin 45 min, jonka jälkeen uitiin kilsa. Ystävänikin puristi tuon kilsan, koska oli päättänyt uida sen :D:D Vesiliikunta teki kyllä taas todella hyvää, tosin siinä liikunnan huumankin keskellä mietin Oton ongelmaa jatkuvasti. Onneksi kuitenkin kouluttaja tuli luoksemme milteinpä heti uimahallilta kotiuduttuani. Ammattisilmällä heti nähtiin, että valjaiden ”koriosa” on käynyt auttamattoman pieneksi. Se vaihdettiin ykkösestä kakkoseen. Lähdimme kävelemään. Otto edelleen pää riippuen, häntä alhalla haluttomana. Ei kehuilla, ei millään tullut vauhtia. Kouluttaja kuvasi kulkuamme ja totesimme Oton kävelevän etutassuilla liian lyhyin askelinja valjaiden hankaavan etutassun takaosaa kainalon lähistöltä. Kun valjaista rintaremmi aukaistiin ja koira saatiin vauhtiin, askel piteni, pää nousi ylös ja häntä heilui. Vauhti kasvoi huomattavasti ja lenkin edetessä kulku parani koko ajan ja loppumatkasta Otto näytti liikkuvan jo tyytyväisenä pää pystyssä häntä heiluen. Mutta, siis koko kaksikin liian pieni, joten koululta tarvittaisiin koko kolme. Kouluttaja kävikin uudelleen ennen pääsiäisen viettoon lähtöään vaihtamassa aisaan tuon kolmoskoon korin. Siinä Otto liikkuu jo paremmin ja nyt pääsiäisen aikana seurataan miten lenkkitouhut sujuu ja ens viikolla katsotaan miten homma jatkuu. Toivottavasti työvaihde taas löytyy ja päästään nauttimaan reippaista lenkeistä. Opaskoira tuo minulle suurimman ilon silloin kun pääsen pitkiä matkoja kulkemaan reippain askelin. Toki siitä on paljon apua muussakin liikkumisessa.

Keskiviikkona kaunis kevään alkuilta ja minä issikan selässä. Tällä kerralla ratsastin Pipsalla. Tunnin teemana oli pohkeen väistöt sekä töltti ja sen vauhdin säätely. Istuntani oli parantunut kuulemma huomattavasti, joten jospa hiljalleen pääsisin helmasynnistäni etupainoisesta könötyksestä eroon. Pohkeen väistöissäkin opin aika hyvin tuntemaan milloin hevonen ottaa ristiaskeleet ja liikkuu sivulle. Myös töltin vauhdin säätely toimi aika kivasti, välillä tosin Pipsa otti käynnin ja sai komentaa sitä taas töltille, ja jos helmasyntini meinasi pukata esiin tyyppi vaihtoi raville. Mielestäni siinä hahmotin taas lisää istunnasta ja opin korjaamaan istuntaa siten, että hevonen tölttäsi ilman ohjaajan huomautusta. Tuntui hyvältä ratsastaa. Seuraavalla kerralla saadaan alle hevoset, jotka ravaavat mieluusti, joten päästään keventämään. Ja tarkotus olis myös laukata – ainakin vähän. Ystäväni onkin parilla viime tunnilla laukannut. Minulle on iskenyt jokin arkuus asiaa kohtaan viimesimmän vaelluksen jälkeen. Juttelimmekin siitä. En tiedä mistä koko juttu edes johtuu, koska pysyin hyvin hevosen selässä, en horjunut. Ei siis tapahtunut mitään muuta kuin, että laukkapätkä oli elämäni pisin ja ehkä sitä jotenkin ”säikähdin”, mutta jospa tuosta tunteesta pääsisin taas pois, koska olen laukasta nauttinut aiemminkin ja haluan siitä nauttia jatkossakin. Onneksi meidän ohjaajamme Lettu on niin huippuihminen, ja onneksi me voimme tehdä hänen kanssaan yhteistyötä, oppia ratsastuksen saloja hänen ohjauksessaan. Tässä mailmassa Lettuja saisi olla enemmän. Mieletön positiivisuus, positiivinen energia ja ystävällisyys. Voiko ihminen muuta toivoa ohjaajaltaan hyvän opettamisen/ohjaamisen lisäksi.

Mutta nyt täällä mökillä nautitaan keväästä ja uudesta huippuihanasta keittiöstä. En kuitenkaan nyt ala enempiä siitä hehkuttamaan, jotta jää seuraaviinkin postauksiin kirjoitettavaa. Nyt toivotan lukioilleni oikein ihanaa pääsiäisaikaa, nautitaan keväästä ja auringosta. Ja ehkäpä mun pitäisi hipsiä avokin viereen nautiskelemaan nukkumatin kosketuksesta. Hyvää yötä!