12 vuotta sitten syntyi Vantaan opaskoirakoululle Opas Ponitalle 4 pentua joista kahdesta tuli opas. Ykin kanssa tiemme kohtasi pojan ollessa reilu 2-vuotias. Sain tutustua erittäin vilkkaaseen ja energiseen koiraan, joka sulatti sydämeni melkeinpä kertaheitolla. Taistelin vasten hyppimistä ja liikavetoa vastaan toisen taltuttaen, mutta veto etenkin vieraissa paikoissa jäi. Silti vietin ihanat yhdeksän vuotta koirakkona Ykin kanssa ja viime keväänä kun vanha herra eläköityi tunsin luopuvani ensinmäisen kerran koirasta, luovuin koirakkoudestamme ja Ykin opaskoirastatuksesta lähteäkseni uuteen koirakkosuhteeseen nuoren Otto-pojan kanssa. Luopuminen koski, mutta lohduttavaa oli se, että rakas koira jää luoksemme viettämään eläkepäiviään, tuhisemaan, sipsuttamaan ja huomiota kerjäämään Nyt on reilu puoli vuotta opeteltu puolin ja toisin uutta suhdettamme Oton opastellessa minua. Välillä Ykille iskee mustasukkaisuus ja vanhus haluaisi väkisin valjaisiin häntä heiluen. Ja jos nuori Otto saa Ykin mielestä liikaa hellyyksiä on aika tulla väliin ja ottaa komentava haukahdus käyttöön ja ilmoittaa kuka se on oikeastaan se koirien koira. Toisaalta kaksikko köllöttelee välillä rintarinnan, tassuttelee kuono-persustuntumalla toisissaan kiinni mökin ovesta sisään, leikkivät yhdessä ja ovat selvästi ystävystyneet.

Harmaantuminen lisääntyy koko ajan. Ei riitä harmaa kuono vaan tassut, vatsan alunen takamusta myöden ovat harmaantuneet. Iloisuus on tallella ja Ykillä hyvä olla. Paljon onnea ja rapsutuksia komeaan ikään päässyt eläkepappa. Nautitaan ystävyydestämme ja yhdestä olosta niin kauan kuin sinun on hyvä olla luonamme.