Eilen vietettiin kolmella Espoon ruotsin kielisellä koululla HAND-I-HAND-IKAPP-päivää ja minua pyydettiin Sökövikens skola,:niin puhumaan opaskoirista ja näkövammaisuudesta seiskaluokkalaisille. Koululle oli kokoontunut päivää viettämään kaikki kolmen ruotsin kielisen koulun seiskat. Olen ollut samassa tapahtumassa joskus vuosia sitten esittelemässä maalipalloa. Pelasimme näytösottelun, jonka jälkeen oppilaat pääsivät itse lajia kokeilemaan. Nyt saavuin paikalle Oton kanssa, jolla häntä heilui iloisesti ja opettajien huoneen naulakolla yritti kovasti työkaverin Pekon kanssa ottaa painimatsia 😀 Koirat rauhoittuivat ja siirryimme avajaisiin.

Avajaisissa esiintyi näkövammainen muusikko Riikka Hänninen ja loppuhuipentumana opaskoiransa Kessu pääsi laulamaan. Oppilaat hiljentyivät hienosti kuuntelemaan. Välillä puheen sorina kohosi Riikan jututettua tai laulatettua yleisöä. Oton piti ihan hiljaa vastata Kessulle tämän vedettyä soolonsa 😀

Liikuntasalista avajaisista siirryimme luokkahuoneisiin ryhmiemme kanssa. Päivän aikana puhuin kahdelle eri ryhmälle. Kielitaito ei todellakaan riittäisi ruotsiksi opaskoirista eikä näkövammastakaan kertomaan. Puhuin suomeksi ja ilmeisesti kaikki ymmärsivät. Otto köllötti vierelläni rauhallisena valjaissa. Puhuin siitä ettei opaskoiraan saa ottaa kontaktia silloin kun sillä on valjaat. Loppupuolella tuntia otin Otolta valjaat pois ja oppilaat saivat rapsutella koiraa ja Otto kulkikin nuoren luota toisen nuoren luo häntä heiluen. Taisi poika nauttia saamastaan huomiosta. Vielä oppilaiden tehdessä lähtöä luokasta yksi poika kysyi ”saanko vielä vähän rapsuttaa”, ja saihan poika kun valjaat oli vielä tuolin selkänojalla :D:D

Oppilaat saivat myös kysellä minulta. Ekassa ryhmässä kysymyksiä tuli enemmän. Kysyttiin mm. ”Miten maksat kaupassa”, ”, ”kuunteletko musiikkia tai radiota”, ”Miten voit matkustaa” jne… Kysyttiinpä myös opaskoiraksi sopivia rotuja ja miten peesariksi pääsee. Ihailtavaa oli miten rauhallisia oppilaat olivat, ylimääräistä pulinaa ei juurikaan kuulunut. Heidän asiallisuuttaan ja ystävällisyyttään arvostan suuresti. Eräskin tyttö tarjoutui jakamaan muille oppilaille esitteet, jotka minulla oli mukana. Toinen puolestaan toi käteen pistekelloni, joka kiersi oppilailla minulta kysytyn kysymyksen ”mistä tiedät paljonko kello on” jälkeen. Kokemus oli miellyttävä ja ehdottomasti jos on tarvetta voin osallistua uudestaankin. Minua nimittäin etukäteen vähän jännitti mitä touhusta tulee, sillä joskus vuosia sitten olin jollain helsinkiläisellä koululla maalipalloesittelyä pitämässä toisten kanssa. Muut olivat myöhässä pahasti ja ennen käytännön kokeilua minun piti kertoa lajista oppilaille. Ryhmä möykkäsi koko ajan ja vitut ja haistattelut lensivät. Ei siis minulle, mutta eivät he kyllä minua kuunnelleetkaan. Nyt oli aivan erilaista ja tykästyin nuoriin.

Tuntien vä lissä oli ruokailu kouluruokalassa. Siellä tapasimme naisen, joka oli kertomassa viittomakielestä. Opettajainhuoneessa tavattiin myös liikuntavammaisia, jotka olivat samalla tapaa pitämässä esitelmää jostakin vammaansa liittyvästä. Minusta on todella upeaa, että tällaisia koulupäiviä järjestetään ja toivottavasti se karkoittaa edes hiukan ennakkoluuloja, pelkoja erilaisuutta kohtaan ja lisää suvaitsevaisuutta. Ja jos voin omalta osaltani vaikuttaa asenteisiin positiivisempaan suuntaan erilaisuutta kohtaan osallistun mielelläni omalla pienellä panoksellani. Lähden kyllä siis uudestaankin opaskoirista tai näkövammaisuudesta ylipäätään kouluille kertomaan. En toki siitä halua elämän tehtävää, mutta sillointällöin. Kyllä pääsääntöisesti haluan olla ihminen, joka muistetaan muusta kuin vammaisuudestani.

Jos huomenna liikutte Tampereella, menkää ihmeessä Apuvälinemessuille, pääsette Liikuntamaassa kokeilemaan erilaisia vammaisurheilulajeja, Pime Cafessa nauttimaan kahvit ja pullat pimeässä huoneessa jne.