Eilisen vaelluksen jälkeen en ollut endorfiinihuuruissa, pikemminkin valitettavasti päinvastoin. Aina ei vaan hommat mene putkeen. Pikkupakkanen taisi tulla yllätyksenä kaikille ja se, että maasto on jäistä, paikkapaikoin todella liukasta. Meitä oli ratsailla kuuden hengen ryhmä + ohjaaja ja joku toinen tallin ihminen. Minulle ja ystävälleni sattui hevoset joille ei oltu vielä laitettu hokkeja jalkaan. Ennen maastoon pääsyä on ylitettävä asfalttitie, joka on kalteva, laskee alaspäin tien reunoja kohden. Tielle päästyämme hevoseni liukasteli ja pysähtyi. Olo oli todella epävarma ja pelottava. Laskeuduimme ystäväni kanssa hevostemme selästä ja talutimme hyvin varovasti kipittävät hevoset tien yli. Takas selkään ja maastoon. Hevosemme edelleen liukasteli ja nautinto hepostelusta kaukana. Eräässä alamäessäkin olin satavarma, että kohta kaadutaan ryminällä. Ei kaaduttu!!!

Ohjaaja ehdotti tölttäämistä päästyämme vähän sulempaan maastoon. Oloni oli todella epävarma enkä ollut yhtään innostunut niinpä jatkoimme käyntiä. Tuntui jotenkin kamalan pahalta, että minun takia himmailtiin. Tosin ystäväni totesi, että vaikka näkeekin ei ole kovin innokas tölttäämään liukastelevalla hevosella. Jonkin aikaa ratsastettuamme tuli täysin sula kohta ja minäkin rohkaistuin ja pääsimme tölttäämään. Minulla oli tosin hevonen, joka ravaa. Pääsin treenaamaan keventämistä ja se sujuikin hyvin. Se olikin itselleni se ainoa positiivinen asia vaelluksen aikana. Ryhmässämme oli pari vierasta henkilöä, jotka kai kokeneempia ratsastajia ja ystäväni oli huolissaan vauhdistamme ja siitä ettei he saa vaelluksesta tarpeeksi. Jakaannuimme. Jäimme hokittomien hevosten kanssa perän pitäjiksi ja kun tulimme tölttäys- ja laukka-paikoille lähdimme tallustelemaan kohti tallia. Mieli maassa, mutta turvallisesti pääsimme tallin pihaan. Taasen tien ylityksessä laskeuduimme hevosten selästä alas. Ja voi miten varovasti ne sipsutti eteenpäin ja niitä sai kannustaa kulkemaan. Tallin pihassa vermeet pois ja harjailua. Harmitus mielin, mutta onneksi näkövammainen ystäväni pääsi kokemaan laukan hurman muiden hokillisten hevosten kanssa.

No ens sunnuntaina harjoitukset jatkuvat kenttätunnin merkeissä. Toivottavasti tuolloin kotiin palaa taas iloinen Hepa ratsastuksen jälkeen. En vielä luovuta!!!

Kotona suihkuun ja syömään avokin valmistamaa pasta-ateriaa, jonka jälkeen matkasin Silmukkasiskomiittiin Oton kanssa. Kukaan ei voinut olla huomaamatta saapumistamme. Otto oli hurjan innostunut kahdesta kissasta, mutta kissat eivät Otosta. Hetkellinen kaaos, uikuttava koira, tassut rapisten lattiassa, sihisevät kissat ja huutoa ”kohta puree” ja ”nyt se puri”. HUIH!!! Toinen kissa purasi isäntäänsä tämän ottaessa sitä Oton ulottuvilta pois. Otto istui eteisessä ulisten kun kissat vietiin yläkertaan. Ei yrittänyt perään, ehkä tiedosti olevansa kissojen mielestä talossa liikaa. Onneksi tilanne normalisoitui, mutta hetkellisesti oli sellainen olo ettei eilen olisi kannattanut liikahtaa kotoa mihinkään. Onneksi Siskojen seurassa saa terapiahoitoa huonommankin päivän jälkeen. Neuloskelua ja kynttilöiden pyörittelyä. Siinä kului muutama tunti mukavasti ja nopsaan. Kotiin palatessa oli taas jo hyvä mieli, vaikka toki Oton käytös harmittikin. Toisaalta eläimet on eläimiä reakoivat aidosti miltä niistä milloinkin tuntuu.