Eilen Opaskoirakerhomme järjesti koirakoille tottistreenit. Vantaan koululta saatiin paikalle kaksi kouluttajaa ohjaamaan kymmentä koirakkoa. Lisäksi mukana oli peesareita ja muita avustajia. Itse seisoskelin sateessa ilman koiraa. Pohdin päivästä toiseen vienkö Harmaakuonon treeneihin vai en. Onhan uuden oppaan kanssa yhteisen taipaleen aloittamiseen viikko aikaa. Arvelin Harmaakuonon treenin ”kestävän”, mutta omista tunteistani en ollut varma. Lopulta soitin kouluttajalle ja sain tukea jättää Harmaakuono kotiin harjoittelemaan eläkekoiran virkaa. Sitä se onkin saanut harjoitella jo oikeastaan pari viikkoa.
Vappu ja sen jälkeiset päivät meni mökillä. Minä flunssaisena ja surullisena. Puhuin paljon puhelimessa ja viesteilin ystävien kanssa. Perjantaina Harmaakuonon veli sekä velipuoli lähtivät viimeiselle matkalleen. Elin hengessä voimakkaasti mukana ja lopulta aloin pelätä omanikin puolesta. Olihan Harmaakuonolla hammasoperaatio edessään ja nukuttamisessa riskinsä, joten sanonta ”ei kahta ilman kolmatta” änkeytyi väkisinkin mieleen. Flunssaisena paijailin Harmaakuonoa aina kun se malttoi olla lähelläni. Avokin kanssa ulkotöissä oli paljon mielenkiintoisempaa kuin flunssaisen ja surullisen meikäläisen kanssa. Noina päivinä opin taas paljon lisää mitä kaikkea koirakoiden matkoille mahtuukaan, miten paljon tunteita, kiintymystä, rakkautta, hellyyttä, välittämistä.
Avokki mökkipäivinä puuhaili pihapuuhien parissa. Keräsi kasvimaalta ison kasan heinää pois. Tälle kesää siihen ei voi vielä istuttaa tai kylvää, maa on käännettävä ja rikkakasvit häädettävä.
Eipä kovin edustava raivauksenkaan jälkeen, mutta Harmaakuono paikalla tottakai karahka suussaan 😀
Perjantaina olo oli jo parempi, joten nautin ulkoilusta minäkin. Lintujen konserttia kuuntelin ja ajattelin koiraystäviämme niiden viimeisinä hetkinään. Oli rankkaa tietää kellon ajat milloin se kaikki tapahtuu. Toisaalta olen kuitenkin kiitollinen, että ystävämme halusivat jakaa nuo hetket kanssani. Vielä saunan jälkeen poltimme mehiläisvahakynttilän veljien muistolle.
Lauantaina palasimme kotiin. Täällä keittiöremppa eteni seinien levytyksellä. Harmaakuono joutui taas tyytymään pienempään elinympäristöön. Ja kun me lähdimme vielä juhlimaan nelikymppisiä, ei Harmaakuono voinut riemusta pomppia. Onneksi takapiha antaa lisätilaa kölliä siellä aina kotona ollessamme.
Maanantai-iltana panikoin hammasoperaation onnistumista ja kehittelin mielessäni kauhukuvia sen epäonnistumisesta, tai ehkä lähinnä siitä ettei Harmaakuono heräisikään uniltaan. Olin niin hermostunut, että heräsin varttia yli neljä enkä saanut enään nukutuksi. Ennen kahdeksaa olinkin jo Opaskoirakoululla, josta lähdimme kennelpäällikön kanssa viemään Harmaakuonoa hoidettavaksi. Juttelimme matkalla ja kerroin pelostani. Harmaakuono tassutteli lääkäriin reippaasti. Vastaanottoaulassa odottelimme tovin, jonka jälkeen menimme huoneeseen missä hampaita katsotiin ja sydäntä kuunneltiin. Me lähdimme pois ja koira hoitajan kanssa käytävää pitkin jonnekin hoitotilaan. Kennelpäällikkö lupasi soittaa heti kun saa tiedon koiran heräämisestä. Niin myös tapahtui ennen kolmea iltapäivällä. Se oli suuri helpotus ja illan työt sujui rauhallisin mielin. Koira yöpyi koululla, jotta nähtiin toipumisen alkavan hyvin. Mulla oli illalla jo herraa hirmuinen ikävä. Teki mieli soittaa päivystäjälle ja varmistaa Harmaakuonon vointi. Järki voitti ja sain oltua soittelematta. Ehkä siihen auttoi kaksi pitkää puhelua kahden ystävän kanssa.
Keskiviikkoaamuna menin sovitusti koululle kahdeksaksi ja sain rakkaan koiran luokseni. Se pomppi tullessaan. Oli kuulemma ollut innoissaan myös edellispäivänä kun kennelpäällikkö oli koiraa hakenut lääkäriltä. Peräpää vain keikkui kuulemma kun jalat eivät vielä ihan kantaneet. Toipuminen oli vauhdissa ja koira iloinen. Tuntui niin hyvältä ja onnelliselta. Saatiin hoito-ohjeet ja matka mökille saattoi alkaa. Äiti asemalta kyytiin ja menoks.
Harmaakuono rakastaa keppejä kuten kuvista varmasti on tullut selväksikin. Nyt oli pakko pitää herraa kiinni, jotta hampaiden poistokohdat saisi parantua rauhassa. Viis hammastahan sieltä purukalustosta lähti. Valvotusti sai olla vapaanakin ja ilmeisesti särkylääke oli väsyttävää, koska poika oli aika raukea muutaman tunnin sen jälkeen.
Päivät sujahti puutarhapuuhissa ja keväästä nauttien. Eilisaamuna ei millään olisi tahtonut tulla kaupunkiin. Nyt kuitenkin Harmaakuonolla viimeiset päivät opaskoira-statuksella. Eilen tottistreenejä seuratessa koin taas koiran vaihtoon liittyvien tunteiden moninaisuuden. Kiehtoi ajatus treenata uuden koiran kanssa niitä harjotteita mitä nyt tehtiin. Samalla kertaa kaipasin Harmaakuonoa rinnalleni, mutta uskon ratkaisun jättää koira kotiin olleen oikean.
Perjantaiaamuna avokki ja Harmaakuono lähtevät mökille remppaa pakoon. Itse lähden lauantaiaamuna Silmukkasiskojen kanssa Tallinnaan. Tunnen jotenkin tuon perjantaiaamun merkittäväksi, silloin Harmaakuono lähtee eläkepoikana mökkeilemään ja seuraavan kerran tavatessa sen olen uuden oppaan kanssa ja Harmaakuono eläkeläinen. Kun tuota ajattelen kyyneleet nousevat silmään. Samalla muistan, että elämässäni kääntyy uusi lehti kera uuden opastajan, kiehtovaa, jännittävää.
Mutta miten paljon voikin rakkautta mahtua sydämeen, rakkautta koiraa kohtaan. Ja kohta sitä rakkautta saa myös toinen koira. En usko ettenkö voisi rakastaa myös tulevaa opasta yhtä kiinteästi ja vahvasti kuin Harmaakuonoa. Eihän se tietenkään päivässä tapahdu, mutta rakastun kuitenkin, eikä se ole Harmaakuonolta pois. Meidän rakkauttamme ei estä eikä riko mikään. Kyllä sydämeen mahtuu toinen ja joskus se kolmaskin rakas koira. Sinne mahtuu toki myös ne ystävärakkaudet ja avokkirakkaus. Rakkautta mahtuu niin paljon sydämeen kuin tarve vaatii. Rakastetaan paljon niin meidän kaikkien on hyvä olla.