Kolmenkympin paremmalla puolella on jo oppinut tosiasian: elämässä ystävä- ja kaveripiiri muuttuu vuosien varrella. Toiset pysyvät pitkään elämässä, toiset taas vaan piipahtavat siinä ja katoavat syystä tai toisesta. On surullista menettää ihmisiä elämästään, mutta kuljemme monesti vain eri suuntiin ja arjen keskellä yhteydenpito jää. Toisten kanssa tavatessa juttu jatkuu siitä mihin edelliskerralla on jääty, pitkäkin tauko vain katoaa väliltä. Se kai on sitä oikeaa ja kestävää ystävyyttä. Joskus ystävyys voi olla tiivis, vaikka kestääkin vain hetken elämässä.
Kun olin allekouluikäinen leikin pihapiirin lasten kanssa. Toiset hyväksyivät vammani, toiset vältteli sen vuoksi. Kun kävin koulua Jyväskylän näkövammaisten koulussa, kaveri- ja ystäväpiiri muuttui. Pihan lapset jäi ja koulun kaverit tuli tilalle. En enään mahtunut pihapiirin jengiin, olinhan arkipäivät kaukana kotoa, joten hiljalleen näkevät kaverit hävisivät. Lomilla se tuntui kaikkein pahimmalta, olishan ollut koko kesä aikaa touhuta muiden pihan lasten kanssa. Leikin itsekseni ja jonain kesänä minun luonani kävi tyttöporukka jostain ystäväpalvelusta. Heistä ei kestään tullut oikeaa kaveria tai ystävää. Jopa ala-asteikäisenä koin touhun keinotekoisena ja jonain velvollisuustapaamisina.
Jyväskylässä onneksi kavereita ja ystäviä riitti, isommaksi kasvaessa aloin kaipaamaan kavereita, jotka olivat integroituneet normaaleihin kouluihin. Tutustuminen tuntui vaikealta, mutta onneksi kirjeenvaihto auttoi asiaa. Koin itseni laitostuneeksi heidän rinnallaan ja jotenkin vammaisemmalta kuin he. Silti heistä on vieläkin ystäviä jäljellä. Emme tapaa usein, mutta kun tapaamme ystävyys on matkassa. Se tuntuu hienolta.
Ammattikoulussakin ystävä- ja kaveripiiri muodostui näkövammaisista. Minulla ei ollut yhtään näkevää kaveria saatika ystävää. Se tuntui pahalta ja monesti mietin minussa olevan jotain pahasti vialla. Järjellä ajatellen missäpä niitä näkevien kanssa olisi päässyt ystävystymäänkään. Harrastukset kun näkövammaisten joukkuepelissä maalipallossa, ja muu vapaa-aika opiskelutovereiden parissa.
Opiskeluiden jälkeen vapaa-ajasta vuosi vuodelta maalipallo nappasi isomman osan, ja siellä pelaajat oli pääsääntöisesti näkövammaisia kuten itsekin. Heidän kanssaan touhuilimme toki paljon muutakin kuin vain pelasimme tai treenasimme. Maalipallokavereista/ystävistä suurinosa katosi minun jäätyä lajista pois reilu pari vuotta sitten. En itsekään osannut pitää yhteyttä heihin. Alkuun tuntui kovin tyhjältä, jopa yksinäiseltä, vaikka lähimmät ystävyyssuhteet olivatkin säilyneet ja kestävät edelleen.
Toki matkan varrella on ollut lyhyitä kaveri- tai ystäväsuhteita näkeviin ihmisiin. Vasta viime vuosina tilanne on kuitenkin muuttunut. Opaskoiratouhujen kautta tutustuin pariin ihanaan ihmiseen. Heidän kanssa tapaamme muutenkin kuin opaskoirien merkeissä. Välillä tarvitsen apuja milloin mihinkin, ja pelkäsin menettäväni heidät jos ”vaadin liikaa” pyynnöilläni. En ole menettänyt ja toivon heidän pysyvän elämässäni vielä vuosikymmeniä eteenkinpäin.
Rakkaan harrastuksen lopettaminen oli kova pala, ja kuten aiemminkin kirjoitin, elämä tuntui tyhjältä. Toisen korvan leikkauksen jälkeisellä sairaslomalla löysin käsityöt. Pitkäaikainen ystäväni maalipalloajoilta lähtien toi harpun ja lankaa. Pitkäaikainen asiakkaani, josta on tullut ystävä vuosien varrella suunnitteli käsityötapaamista viime keväänä ja käsityötuokioiden myötä syntyi Silmukkasiskot. Minulla ei ole siskoa, mutta koen tiivistä ystävyyttä, vilpitöntä välittämistä Silmukkasiskojen kanssa touhutessa. Heistä on tullut siskoja ja ystäviä minulle. Nykyään uskallan aina vain rohkeammin kysyä neuvoa tai apua käsityöhöni iskiessä ongelma. Tapaamisissa kaikki kyselevät ja neuvovat toisiaan. Toivottavasti minäkin voin tuoda Siskoille edes joskus jotain uutta tietoa tai antaa neuvoa jossakin. He antavat minulle niin paljon, haluan antaa samalla mitalla heille. Samoin toki kaikille muillekin ystävilleni riippumatta olivat he näkeviä tai näkövammaisia.
On jännää huomata miten tilanne on muuttunut. Vielä joitakin vuosia sitten kaikki ystäväni oli näkövammaisia. Muistan vielä kesällä 2011 kirjoittaneeni täälläkin aiheesta näkevien ystävien vähyys. Nyt minulla on myös näkeviä ystäviä, ja heidän kanssaan tällä hetkellä yhteydenpito on tiiviimpää kuin näkövammaisten. En usko sen johtuvan vammattomuudesta/vammaisuudesta, luulen vaan, että nykyiset harrastukseni vaikuttavat asiaan, eikä se vähennä näkövammaisten ystävien merkitystä tai arvoa. Olen edelleen sitä mieltä, että molempia tarvitaan. Ja ystävyyttä ei mitata sillä onko näkevä vai näkövammainen. Se on epäoleellista ystävyyden tai kaveruudenkin syntyessä ja kestäessä.
Olen onnellinen, että nyt minulla on ystäviä niin näkövammaisissa kuin näkevissä ihmisissäkin. Nyt olen siinä elämäntilanteessa, jota olen toivonut. Muutoksen myötä uskon minusta tulleen rohkeampi touhuamaan myös näkevien mailmassa. En ole enään se ”pelkkä” vammainen muiden vammaisten keskellä. Enkä myöskään laitostunut nuori vammaisten keskellä. Olen aikuinen nainen, joka elää elämäänsä ja pääsääntöisesti nauttii siitä ilman alemmuuskomplekseja. Jos sellainen alemmuusfiilis iskee, se onneksi talttuu melko nopeaan. Vielä kun voittaisin pelon ja jännityksen opiskella näkevien kanssa, se mahdollistaisi englannin opiskelun. Toki se vaatii myös, että luotan itseeni ja siihen, että jopa minä voin oppia vieraan kielen. Vielä joskus ilmottaudun kurssille, se päivä tulee vielä! Voitan pelot ja möröt 😀
Kiintoisa kirjoitus. Suren yhden ystävyyssuhteen hiipumista – kaveri menetti vauvansa enkä mielestäni osannut tukea yhtään… Ja sitten hän sai lapsia lisää ja vielä vähemmän olen osannut olla itse lapsettomana "hengessä mukana". En tiedä tästäkö johtui, vai vain erilaisista elämäntilanteista, mutta yhteydenpito on jäänyt. Mutta kokemukseni mukaan ajan kuluessa vanhat ystävyyssuhteet voivat lämmetä. Tällainen ajatus.
Kyllä minäkin uskon, että ne hiipuneetkin ystävyyssuhteet voivat lämmetä vuosien jälkeen uudelleen. Ystävyyssuhteisiin vaikuttaa aina niin moni asia, elämäntilanteet, sen hetkiset intressit jne. Ja varmasti on sellaisia tilanteita missä on vaikea tukea, vaikka kuinka haluaisi. Kokemusta, tuntemusta kun ei vaan ole kaikesta. Helposti yhteydenpito hiipuu tahtomattaankin ja kumpikin huomaa sen vasta ajan päästä. Onneksi aina voi yrittää palauttaa ystävyys entiseen tai jopa uudenlaiselle tasolle.
Kun opiskelin käännöstiedettä yliopistossa, samaan aikaan siellä oli opiskelemassa yksi sokea mies tulkiksi. Joten rohkeasti vain näkevien sekaan ja kieltä oppimaan! 🙂
Kyllähän nykyisin lähes kaikki näkövammaiset opiskelevat integroidusti ja pärjäävät hienosti opinnoissaan, ja tiedän senkin, että olen turhaan kasvattanut mörön itselleni asiasta.
Minusta on ollut ihana tavata sinut ja vaikka emme varmaankaan kovin usein tulekaan tapaamaan livenä olet ihana netti-ystävä 🙂
En tiedä miten tämän voi sanoa korrektisti, mutta (rakastan kieliä ja olen opiskellut useampaa) varsinkin kansalaisopistoissa on opiskelemassa ihmisiä, jotka ovat ihan todella huonoja siinä. Joten en usko, että olisit mitenkään muita huonompi tai vastaavaa, jos sitä pelkäät. Se yksilöiden välinen ero on niin valtava joka tapauksessa, etten usko, että sokeudellasi olisi suurtakaan merkitystä. Ja ainakaan minua ei häiritse, jos joskus mennään niiden vähän enemmän apua tarvitsevien ehdoilla. Rohkeasti mukaan vain!!
Voi kiitos Iive!
Sinulle voin sanoa samat sanat, ja toivottavasti aina joskus onnistutaan tapaamaankin.
En ajattele, että kielitaitoni olisi huono vammani takia, ja vamma ei estä oppimasta. Ongelma on siinä miten vähän kieliä erinäisistä syistä pystyin peruskoulussa erityiskoulussa oppimaan. Se miten heikko kielitaitoni on, aikuisiälläni sitä ei ole uskottu, pidetty laiskurina yms. ylentävää. Kerran pyrin aikuisopiston alkeisryhmään, opettaja ei huolinut. Olisi pitänyt mennä suoraan jatkokurssille. Jäi menemättä ja joka kerta sen jälkeen rohkeus on pettänyt.
Olen J.B.:n kanssa samaa mieltä. Mä olen opiskellut venäjää ja saksaa sekä aikuis- että työväenopistoissa. Ilmoittauduin netissä eikä multa kysytty etukäteen mitään mun kielitaidon tasosta. Englannin kanssa uskoisin olevan samoin. Sinähän sen tasosi parhaiten tiedät eikä opettaja. Ensimmäiselle tunnille voi aina mennä avustajankin kanssa ja sopia samalla monisteiden toimittamisesta ja muista käytännöistä.
Aika koulumaistahan se opetus on ainakin työväen- ja aikuisopistoissa, joten siinä pysyy hyvin mukana. En osaa sanoa, miten näkevien kanssa opiskelu eroaa näkövammaisten kanssa opiskelusta. Karkeasti sanottuna: oppimaanhan noille kursseille tulaan eikä kaverustumaan tai ihmettelemään toisten vammoja. Kun hankit oppikirjan etukäteen (ehkä parasta hankkia sekä ääni- että e-kirja) ja sulla on toimivat apuvälineet tunnilla, pärjäät varmasti.
Ja opistoissahan on intensiivikursseja ja hitaammin eteneviä kursseja, joten kun olet kielitaidostasi ja oppimisestasi epävarma, niin kannattanee aloittaa sellaisesta hitaammin etenevästä.
Se miten kielitaidottomuuteen on suhtauduttu esim. ammattikoulussa tai selvitellessäni aikuisopistossa opiskelumahdollisuuksia ei rohkaise vaan ilmottautumaan. Ja kun ei ole kokemusta opiskelusta näkevien ryhmässä, tuntuu pelottavalta vaan ilmottautua ja ilmestyä paikalle edes opettajan tietämättä olevani se mikä olen. Sinä olet opiskellut aina näkevien kanssa, joten ehkket pysty ajattelemaan millanen rimakauhu se voi olla. Tiedän, tyhmäähän se on ja se kauhu pitäisi vaan voittaa. Tuntuu vaan olevan helpommin sanottu kuin tehty, valitettavasti.