Hieno talvipäivä: aurinkoa, pakkasta ja tuuletonta.
Päivä milloin ei ikinä pitäisi jäädä neljänseinän sisään möllöttämään. Niin vaan kävi. Suurin syy oli viime yössä. Heräsin kolmelta enkä sen jälkeen nukkunut. Päivä meni vähän sumussa, ja jos olisin fiksu olisin jo peiton alla enkä täällä vinkumassa väsynein aivoin ja ajatuksin. Pitkin päivää ahdistus on nostanut päätään. Mieli halajaa hiihtämään, lumikenkäilemään, luistelemaan; harrastamaan talviliikuntaa. Mutta mutta… ikuinen ja ainainen ongelma mistä se kaveri? Avokki joutuu todella koville omalla heikolla näöllään yrittäessä opastaa ja huolehtia ettei törmäillä esim. kanssahiihtäjiin. On siis ymmärrettävää ettei kahdestaan vieraille reiteille paljoa ole asiaa ja tuolle lähiladullekin on harkittava mikä paras hetki, milloin vähiten väkeä jne.

Mutta kun se mieli halajaa, kroppa huutaa talviliikkumaan!!!
Kyllästyttää, turhauttaa ainainen mankuminen ja kyseleminen voisiko joku lähteä, ehtisikö joku kaveriksi jne.Koen yleensä olevani sokeuteni kanssa sujut, mutta näinä hetkinä epäilen sitä. En ole kadehtia-tyyppi, mutta saan itseni kiinni ajatuksesta ”miksi muille on niin helppoa vaan lähteä ulos liikkumaan”. Onneksi turhauma iskee harvoin, mutta tämän päivän aikana se on iskenyt. Inhoan tätä olotilaa, sillä tämä ei ole luonteeniomaista ajattelua.  Haluan kai vaan niin paljon elämältäni, kokea, liikkua, nauttia, tavata  ihmisiä jne. En kuitenkaan halua olla kelleen liiaksi vaivaksikaan. Olen iloinen, että tällä hetkellä mulla on kaveri uintiin, mutta näemmä haluan lisää. ”nälkä kasvaa syödessä”, niinhän sitä sanotaan…  Nyt kun uintikaveri on, haluan hiihto-, lumikenkäily- ja luistelukavereita.  Voisin ehkä opetella olemaan tyytyväinen siihen mitä minulla on. Tänään aurinko, pakkanen; upea talvipäivä  toi kuitenkin hirmuisen kaipuun liikkumiseen.

Toivon ja uskonkin, että tänä fiilis menee ohi aika nopeasti, jos pääsen edes vähän suksille tai luistimille lähipäivinä. Avokin kanssa huomenna olisi tarkoitus nauttia ulkoilusta, ja tiedän senkin jo helpottavan.