Keskiviikkoaamuna (29.8.) yhdeksäksi ekokampaajalle, joka värjäsi hiukseni kasvivärein ja lopuksi leikkasi ne. Onneksi tavarat oli lähes pakattuna, joten kotona viimeiset matkavalmistelut (ruokailu, suihku, käsimatkatavaroiden pakkaus) ja avokin ja Harmaakuonon halimista.

Lentomme oli lopulta lähes neljä tuntia myöhässä, mutta ihmeen kivuttomasti aika kentällä kului. Saimme 12 euron kupongit joilla ostaa ruokaa hyvityksenä lennon myöhästymisestä. Kävimme vetäsemässä salaatit, ostamassa vettä ja pikkupurtavaa koneeseen. Vihdoin ennen yhdeksää kone nousi lentoon ja matka kohden Gatwickin lentokenttää saattoi alkaa. Kauan odotettu ja etukäteen hehkutettu Lontoon matka oli nyt todellista.

Kolmen tunnin lennon jälkeen kiirehdimme hakemaan matkatavaramme ja junaan, joka veisi meidät Victorian asemalle, jossa Aa odotti miehensä kanssa meitä. He olivat hakeneet asuntomme vuokraajalta avaimen ja vieneet meille iltapalaa. Myös vuokraaja oli täydentänyt kaappeja, joten meitä odotti hedelmiä, leipää, croisantteja, teetä, tomaatteja tms. Aivan ihanaa ja huomaavaista. Ei totisesti yhdeltä yöllä olisi ollut kiva lähteä etsimään syötävää. Koska metrojen kulku oli siltä yöltä loppumassa AA oli hankkinut meille taksikyydin, jolla huristeltiin asunnolle kiitollisina tietoisuudesta iltapalasta ja puhtaiden lakanoiden väliin pääsystä.

Aamulla reippaina ylös ennen kahdeksaa, sillä Harringaymista, jossa asuimme ExCel-hallille matka-aikaa oli varattava minimissään 90 min. Ensin menimme junalla yhden pysäkin välin, jonka jälkeen vaihdoimme metroon. Ja metroakin vaihdettiin vielä kahdesti. Heti päästiin siis kiinni lontoolaiseen elämään; metroasemilla kävelyä, portaita portaiden perään. Metrot ja junat kulkivat niin tiheään ettei niitä juurikaan tarvinnut laiturilla odotella.

Vaikka metroja ei tarvinnut odotella, olimme ExCelilla katsomossa jälkeen yhdentoista. Judomatsit olivat jo alkaneet. Aikaa meni matkan loppupäässä metroasemalta hallille siirtymisessä, vaikka ne oli vierekkäin. Ihmisiä oli paljon, tuhansia, joten ei siellä niin vaan paineltu eteenpäin, vaikka liput oltiinkin ostettu. Noh, kiirekin oikeastaan loppui siinä vaiheessa kun saimme tekstarin, ettei suomalaisjudoka pysty ottelemaan niskavamman vuoksi. Varmasti urheilijalle niitä vaikeimpia päätöksiä jättää kisa kisaamatta, mutta terveys ennen kaikkea! Jani olisi otellut -66 kiloisissa. Kyllähän tuo tieto fiilistä ja latautuneisuutta toki laski, mutta istuimme judoa seuraamassa kaikesta huolimatta. 

Mukanamme oli entinen naisjudoka, joka on ollut huipulla 80-luvun alussa, mutta opiskelut ja työ vei naisen kilpauralta pois. Myöhemmin hän valmensi naisten maalipallojoukkuetta mm. 92 paralympialaiskultaan Barceloonassa. Sen jälkeen on noussut huipputuomariksi kansainvälisellä tasollakin. Ei judokaan kokonaan elämästä kadonnut, on ollut mukana nostamassa judoa näkövammaisten harrastukseksi ja valmentanut Kallungin Jania. Meillä ei olisi voinut olla parempaa asiantuntijaa, joka kertoo mitä otteluissa tapahtuu. Hänen eläväisyytensä, eläytymisensä oli jo niin mahtavaa seurattavaa, että aika kului siivillä. Toki itseäni hiukan helpotti, että olen judoa harrastanut vajaan vuoden.

Yleisössä oli kaiken ikäisiä ihmisiä ja paljon sellaisia, jotka eivät olleet judoa koskaan nähnyt. Otteluiden alkaessa skriinillä näytettiin mitä judo on ja selitettiin mikä tarkoittaa mitäkin. Yleisö eli mahtavasti etenkin Britti-ottelijan astellessa matolle. Isäntämaan judokan voittaessa paralympiapronssia yleisö räjähti. Pakko oli istua hetki kädet korvilla.

Otteluissa oli kolmen tunnin tauko ennen illan finaaleja. Tauolla söimme salaatit ja kuluttelimme aikaa. Ottelut alkoivat neljältä ja halliin jonotus aloitettiin jo ennen kolmea. Se oli uskomatonta miten paljon väkeä riitti. Tuolloin otteluiden jälkeen jäimme katsomaan vielä palkintojen jaon, vaikka Väsymys tosin painoi raskaana, sillä matkustus ja vähäiset yöunet veivät veronsa. Lopulta ennen kahdeksaa pääsimme kotimatkalle, jossa reilu tunti vierähtikin. Syömään mihinkään ei jaksettu lähteä. Tehtiin entisen judokan kanssa tonnikalamunakasta.

Perjantaiaamuna jälleen ajoissa ylös, sillä halusimme olla hyvillä paikoilla suomalaisnaisjudokan Päivin astellessa ensikertaa tatamille. Ja ehdimmekin hyvissä ajoin ja toivomillemme paikoille. Jouduimme tovin otteluiden alkamista odotellakin. Toisaalta hyvä niin, sillä Aa ehti näkemään judon esittelyvideon, joka helpotti varmasti seuraamista. Siinä odotellessa tunnelma oli jännittynyt. Kyllä ystävänsä puolesta näemmä voi jänskättää ihan huolella. Ekassa ottelussaan Päivi kohtasi Brassi-ottelijan ja valitettavasti ottelu ei vanhentunut montaakaan sekuntia kun Päivi lensi ipponin arvoisesti ja ottelu päättyi. Sellaista judo vaan on.

Näkövammaisjudo ei muuten oikeastaan eroa näkevien judosta kuin, että ottelijoilla pitää olla koko ajan ote. Näkeväthän kilpailevat jo siitä kumpi otteen saa. Sokeilla ei tule varoitutksia/huomautuksia, jos menee pois ottelualueelta. Heikkonäköisillä varoitukset tulee kuten näkevillekin. Judokissa on merkit ottelian sokeudesta, jotta tuomarit tietävät sen. Voi olla myös kuurosokeita milloin merkintä puvussa on erilainen, ja tällöin tuomarin tulee näyttää aina käteen tuomionsa.

Päivin tappion harmituksesta huolimatta ottelut jatkuivat ja ottelutauko tuli aikanaan. Tauko käytettiin taas ruokailuun ja jonottamiseen. Nyt istuimme muutaman muun suomalaisen kanssa ja Päivin tullessa keräilyotteluun turkkilaista vastaan sisuuntuneena aamupäivän lennosta, huuto oli melkoinen. Yleltähän judoa tuli netistä suorana ja siellä oli kaiketikin kommentoitu, että kannustusta riittää. Nytkään ottelu ei kauaa ehtinyt vanheta kun Päivi lennätti vastustajansa voiton arvoisesti ja me saatiin huutaa. Nainen otteli itsensä pronssimatsiin, ja huh miten syke nousi pronssiottelijoiden tullessa tatamille. Kannustus oli valtaisaa ja Päivillä ottelu espanjalaista kokenutta kehäkettua vastaan alkoi hienosti hyvällä heitolla, jonka ansiosta pääsi johtoon. Valitettavasti kuitenkin ottelu päättyi käsilukkoon espanjalaisen hyväksi. Joka tapauksessa hienoa ja ennakkoluulotonta meininkiä. Ääni käheänä huutamisesta iso harmitus ottelun jälkeen. Paikalla oli kuitenkin mahtava olla, sillä kokemus oli huikea Päivihän otteli -63 kilosissa.

Seurasimme ottelut loppuun, mutta ei jääty enää palkintojen jakoon. Lähdimme kotimatkalle. Taaskaan ei jaksettu syömään mihinkään, joten kaupasta haukipihvit ja salaattiainekset, nam! Hyvää!

Ilta vierähti kämpillä. Katselimme jotain paikallista kanavaa, josta tuli paralympialaisia aamusta iltaan. Kaipasimme maalipalloa, mutta sieltä tuli lähinnä kaikkea mitä isäntämaan urheilijat olivat päivän aikana tehneet ja miten menestyneet. Judohallilla selvittelimme myös mahdollisuutta hankkia lippuja maalipallo-otteluihin, mutta saamamme tiedon mukaan niitä sai vaan ja ainoastaan netistä. Aa kertoikin paikallisten kritisoineen lippusysteemiä. Myöhemmin kuulin kyllä väitteen, jonka mukaan lippuja olisikin saattanut saada ostaa paikan päältä. Noh, siinä vaiheessa se oli jo myöhäistä. Miesten kullan voitto jäi siis näkemättä. Mutta, toisaalta päivät oli täynnänsä ohjelmaa muutenkin, joten turhaa nyt jossitella jälkikäteen.  Onneksi tulostiedottaminen toimi hyvin meidän touhutessa kaupungilla, joten ei hätää. Upeaa kuitenkin, että maalipallossa palattiin 16 vuoden jälkeen kultakantaan. Naiset sijoittuivat neljänneksi.

 Ja te jotka jaksoitte loppuun asti, ymmärtänette miksi tämä tulee osissa 😀

Hepa kun ei osaa kirjoittaa lyhyesti :O